Mosaiikkimainen sekapohja

 

Kaunis purppuraluulevä loistaa taskulampun valossa. Vieressä ehkä haarukkalevän haarat on peittänyt levärupi, pikkuriikkinen yhteisöllisistä äyriäisistä koostuva pitsimäinen kalkkirakennelma. Punalevät viihtyvät syvemmissä vesissä ja kovilla pohjilla. Kuva: Carl Weckström / Metsähallitus

Selkämeren syvin kohta, 293 m, löytyy Ruotsin puolelta (Selkämeren keskisyvyys on 66 m). Perämeren syvin kohta, 146 m, löytyy sekin Ruotsin puolelta. Jos Pohjanlahtea katsottaisiin poikkileikkauksena, Suomen puolen rannikot ovat matalia ja loivia ja syvenevät ja jyrkkenevät Ruotsin Höga Kustenia eli Korkearannikkoa kohti. Selkämeren ja Perämeren väliin jää Pohjanlahden kapein kohta, Merenkurkku, joka on myös heittämällä matalin. Merenkurkun syvin kohta on vain n. 25 m "syvä" – varsinainen kynnys siis. Jos maanpinnan kohoaminen ei tulevaisuudessa vähene merenpinnan kohoamisen vaikutuksesta, Perämeri irrottautuu Peräjärveksi parissa tuhannessa vuodessa, kun Pohjanlahti kuroutuu umpeen Merenkurkun kohdalta.

Merenkurkku on Suomen merialueista ehdottomasti matalin. Se on myös nopeimman maankohoamisen vaikutusaluetta, ja erityisten geologisten tapahtumien leikkikenttä. De Geer -moreenit, fladat ja muut jääkaudesta ja maankohoamisesta kertovat ilmiöt näkyvät Merenkurkussa niin turistille kuin meribiologillekin. Lue lisää merenpohjan muutoksista blogista täältä.

Merenkurkussa kohtaa erikoinen lajien yhdistelmä - makean veden isonäkinsammal (keskellä vihreä tupsumainen sammal) ja suolaisen veden rakkohauru. Storskärin sukelluslinjalta ulommasta Merenkurkun saaristosta löytyy myös näiden lajien kombinaatio. Kuva: Pekka Lehtonen / Metsähallitus

Veden alla Merenkurkun pinnanalainen maailma on mosaiikkimaista. Koska selkeitä syvyyskäyriä ei joka paikassa ole (saarten rannat eivät suinkaan aina johda yhä syvemmälle merenpohjaan vaan välillä loivaa merenpohjaa on pitkällekin ulapalle), kasvillisuus ei muodosta erityisiä vyöhykkeitä, kuten esimerkiksi Suomenlahdella. Kun vaikkapa Tvärminnen ulkopuoliselta kalliorannalta lähtee sukeltamaan ulospäin, vedenrajasta vilahtavat ensin ohi lähes kuiville jäävät sinilevät, sitten vihreät ja ruskeat rihmalevät, joita seuraa rakkohauruvyöhyke muutaman metrin syvyyteen asti, ja viimeisenä lähes kahdenkymmenen metrin syvyyteen asti yltävä punalevävyöhyke. Levät ryhmittyvät tällä tavalla sen mukaan, kuinka paljon auringon valoa ne tarvitsevat ja/tai pystyvät suodattamaan meriveden läpi. Punalevät pystyvät käyttämään hyvinkin vähäistä valoa hyväkseen ja siksi ne pärjäävät vielä syvyyksissä asti.

Polyypit, sinisimpukat ja levärupi kilpailevat tilasta, tässä tapauksessa lohkareesta, jonka pintaan kiinnittyä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merenkurkussa moisia valonkäytöllisiä ongelmia ei ole. Pohja nousee ja laskee, nousee ja laskee taas, vesi jää välillä De Geer -moreenien huippujen alapuolelle, välillä ylittää ne. Välillä sukelletaan hiekkalaikun yli, sitten tulee soraa ja putkilokasveja, yhtäkkiä talon kokoisia siirtolohkareita, hauruja, sinisimpukoita ja merirokkoja, sitten ollaankin yhtäkkiä taas hiekkapohjalla ja vitojen parissa, hetken kuluttua kivikossa, jonka soraisissa väleissä kasvaa ärviöitä ja hapsikoita. Välillä rakkohaurujen joukosta erottaa Itämerelle endeemisen eli kotoperäisen itämerenhaurun, jota joskus kutsuttiin kapearakkoleväksi, vaikka siltä puuttuvatkin rakot. Välillä haurujen välistä pilkistää isonäkinsammalen pitkiä, hentoja ja vaaleanvihreitä versoja, vaikka yleensä vesisammalet yhdistetään ennemminkin Perämeren vähäsuolaiseen murtoveteen eikä ainakaan suolaista vettä kaipaavaan hauruun. Isonäkinsammal näyttää Merenkurkussa aivan erilaiselta kuin Perämeressä, jossa se on roteva, voimakas ja tumman, melkein kuusenvihreä.

Leväkotiloita mukulanäkinpartaisilla Storskärin sukelluslinjalla Merenkurkussa. Mukulanäkinparta on hyvin yleinen näkinpartainen, joka voi muodostaa tiheitä niittyjä suojaisissa paikoissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merenkurkun merenpohja on mosaiikkia sekä pohjasedimenttinsä että lajistonsa suhteen. Yhdeltä linjalta voi löytää kaikkea, kuten vaikkapa Storkäristä. Hiekkasärkän lajisto vaihtelee muutaman metrin välein kallioriutan eliöstön välillä, eikä montaa metriä voi sukeltaa eteenpäin olematta taas aivan uudenlaisessa eliöyhteisössä. Lue blogista Rönskäretin EMMA-alueesta (Ekologisesti ja biologisesti merkittävät vedenalaiset merialueet) aivan Storskärin sukelluslinjan vierellä.

Tällaisen linjan sukellettuaan alkaa kyseenalaistaa elinympäristön tai luontotyypin tai habitaatin määritelmää. Kuinka suuri yhden luontotyypin täytyy olla, jotta se lasketaan omakseen? Riittääkö metri kertaa metri, vai pitääkö pinta-ala mitata aareissa tai hehtaareissa? Tämä riippuu varmasti myös habitaatissa elävän eliön näkökulmasta. Jos olet liikkuvainen kuin kala, voit vaihtaa maisemaa sulavasti ja nopeasti, jolloin koko elinpiirisi saatetaan ajatella yhdeksi mosaiikkimaiseksi sekapohjaksi. Jos olet paikoilleen juurtunut vesisammal, sinulle riittää, että kiinnittymisalustasi on kova, eli vaikka yksikin tarpeeksi suuri kivi voi sinulle olla koko maailman kokoinen riutta.

Storskärin 100 m mittainen sukelluslinja päättyy parin metrin syvyydessä eli ranta on varsin loiva. Linjalle mahtuu hiekkaa, soraa, pikkukiviä, isompia kiviä ja erikokoisia lohkareita. Mosaiikkimaisen pohjan mukaisesti linjalta löytyy niin pehmeään pohjaan kiinnittyviä juurellisia kasveja (esim. Myriophyllum, ärviä) kuin kovaa pohjaa kaipaavia leviäkin (Fucus, hauru).

Storskär on saari Vaasan ulkosaaristossa, kaukana Merenkurkun ulapalla. Ruotsin raja on jo lähellä. Storskär sijaitsee UNESCOn luonnon maailmanperintöalueella, joka jatkuu Suomen puolelta Ruotsin Höga Kustenille eli Korkearannikolle. Alueen geo- ja biodiversiteettia esitellään esimerkiksi tässä blogissa.

Sadan metrin sukelluslinjalle saattaa siis osua paljonkin erilaisia habitaatteja ja niiden mukanaan tuomaa lajistoa. Usein sukelluslinjaa ajatellaan pääasiassa esim. kovan pohjan linjana (linja lähtee kalliorannalta ja päättyy syvälle mutapohjalle tai se kulkee kivikkoriutan yli), mutapohjalinjana (lahdenpohjukoiden ja monien fladojen linjat) tai hiekkapohjalinjana (hiekkasärkän yli menevä linja), mutta esim. Merenkurkun ulkosaaristossa sukellettu Storskärin linja on sekoitus näitä kaikkia. Tällainen linja on myös hankala toistaa eri vuosina, jos pohjassa ei ole kiinni fyysistä sukelluslinjaa. Jos linjalta poikkeaa hiukankin, mosaiikkimaisuus saattaa olla täysin erilainen ja linja näyttäytyä ihan erilaisessa valossa. Muutamankin metrin heitto vaikkapa lohkareikosta mutapohjalle ei ole mahdotonta pienipiirteisessä Merenkurkussa, mutta toistettavan linjan suhteen muutos on merkittävä.

Nimensä mukainen laji merisykeröparta on hauskannäköinen näkinpartainen, jolla on harakanpesää muistuttava latvus. Merisykeröpartoja löytää usein yksittäin sieltä täältä muun kasvillisuuden joukosta - vain harvoin ne muodostavat yksilajista niittyä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Toki jokaiselta merialueelta löytää jonkin yhtä mosaiikkimaisen kohdan kuin Merenkurkusta, mutta mistään muualta samanlaista pohjan hienopiirteistä vaihtelua ei löydy yhtä paljon.

Essi Keskinen

Tutustu erilaisiin vesikasvillisuuslinjoihin näistä blogeista:

Vesisammallinja Perämerellä

Luonnontilainen monotoninen näkinpartaismutapohja

Mosaiikkimainen pohja Merenkurkussa

Uhanalaisia lajeja tasaisella hiekkapohjalla

Pystysuora kallioriutta

Hyvin monilajinen mutapohja

Tyhjä hiekkapohja

Rakkohauruniittyinen riutta

Onko enemmän aina parempi? Vain muutaman lajin mutapohjalla

Lähes 100 % hapsivita kurkottaa kohti aurinkoista taivasta Tallörenin fladan mutapohjalta Merenkurkussa. Vain muutama verso punanäkinpartaa on eksynyt joukkoon. Tällainen suojaisa näkinpartaisniitty on uhanalainen luontotyyppi, joka on arvioitu vaarantuneeksi koko Suomessa. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Kun puhun kollegoideni kanssa fladojen eli maankohoamisen vaikutuksesta merestä irti kuroutuvien laguunien kasvillisuudesta, esiin nousee aina väistämättä muutamat samat asiat. Jos flada on täysin luonnontilainen ja nuori, sen kasvillisuus voi olla melko monimuotoista, mutta jos se on täysin luonnontilainen ja ”vanha”, toisin sanoen kasvillisuudella on ollut aikaa kehittyä laguunimaisessa eli suljetussa elinympäristössä pidempään, kasvillisuuden sukkessio on usein muokannut lajistoa vähälajisempaan suuntaan. Jos taas alueella on paljon ihmispaineita kuten rehevöitymistä, ruoppausta ja pohjan myllerrystä, lajisto saattaa olla hyvinkin rikas ja monimuotoinen. Lajirunsaus ei siis aina kerro fladan tilasta mitään.

Hapsivitaa ja punanäkinpartaa Tallörenin fladassa. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Esimerkki fladasta, jossa elonkirjo eli monimuotoisuus on korkeampi ihmisvaikutusten ansiosta, löytyy esim. mannerrannikon laguunista, jota on ruopattu jonkin verran - mahdollinen dominoiva yhden tai kahden lajin kasvillisuus on laikuttunut ja tullut mosaiikkimaisemmaksi, pohjasta on saattanut karata veteen ravinteita ja uutta pohjaa on paljastunut kilpailussa heikommin pärjääville lajeille. Fladaan on myös saattanut ilmaantua vieraslajeja kuten esimerkiksi kanadanvesirutto, joka on makeanveden laji, mutta pärjää vähäsuolaisissa erityisesti pohjoisen Perämeren lahdissa. Sillä ei kuitenkaan usein ole kilpailuetua muihin lajeihin nähden, jolloin se ei pääse dominoivaan asemaan vaan ainoastaan lisää lajikirjoa. Jokisuistoja myllättäessä uhanalainen ja rauhoitettu lietetatar saattaa hyötyä, koska se on pioneerilaji, joka saapuu paikalle ensimmäisten lajien joukossa. Lievä rehevöityminen hyödyttää monia lajeja, jolloin lajikirjo saattaa kasvaa. Jos haluat lukea enemmän luontoarvoista ja niiden määrittämisestä merialueilla, lue blogi täältä.

Tallörenin flada löytyy pohjoisenpuoleisesta Vaasan saaristosta. 

 

Tallörenin kaksi yhteenliittynyttä fladaa olivat koko neljän hengen koko päivän kokoinen ponnistus. SUP-laudoilla ja vesikiikarilla tehtiin reilut kymmenen kpl 100 m kasvillisuuslinjaa, sen lisäksi yksittäisiä pisteitä sinne tänne, niin että koko fladakompleksi kasvillisuus saatiin kartoitettua. Oikean alakulman kartassa punaisella on mallintunut arvokkain meriluonto, mustalla vähemmän arvokas, esim. ihmispaineen vaikutuksen alaiset alueet. Kuvakaappaus Essi Keskisen PowerPoint -esityksestä, kartat Uljas-tietokannan järjestelmistä.

Tässä on yksi esimerkki Tallörenin fladoihin tehdyistä kasvillisuuslinjoista. Pohja on rantaa lukuun ottamatta 100 % pehmeää mutaa, jossa esim. hapsivita ja näkinpartaiset viihtyvät. Rannasta lähtien linjalta on löytynyt järviruokoa, sitten hapsivitaa ja puna- ja mukulanäkinpartaa, syvemmältä vähemmän kasvillisuutta. Osa Tallörenin linjoista kulki matalammalla ja niiltä löytyi lähes 100 % mukulanäkinpartaniittyjä.

Tallörenin lajimäärä ei ole suuri (vain 9 taksonia), mutta luonnontilaisuus ja uhanalaisten suojaisten näkinpartaisniittyjen määrä sitäkin suurempi.

Mutta kyllä luonnontilainen upea tiheä näkinpartaisniittykin on ilo silmälle, vaikka lajikirjo ei olisikaan korkea. Edelliskesänä kartoitin Velmu-tiimini (Valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuudeninventointiohjelma) kanssa Merenkurkun fladoja, ja sieltä löytyi juuri tällainen helmi. Teimme linjan toisensa perään tähän suureen fladakompleksiin eikä kukaan halunnut lähteä pois. Snorklaamiseen ei ollut tarvetta, koska vesi oli kirkasta ja pohjaan asti näki hyvin vesikiikarilla. Pikkukalat uiskentelivat auringonsäteissä ja mukulanäkinpartaniittyä jatkoi silmänkantamattomiin.

Kirjoitin kenttäpäiväkirjaan fladan kuvaukseksi näin: ”Aivan käsittämättömän upea luonnontilainen matala mutapohjainen flada. Valtavia Chara tomentosa [punanäkinparta]- ja Chara aspera [mukulanäkinparta]-niittyjä, paljon Najas marinaa [merinäkinruoho]. Ihan valtavasti kaloja (särkikaloja, ahvenia, haukia, kalanpoikasia). Todella kirkas vesi. Aivan upea flada! Ei ruopattuja kynnyksiä, pari kesämökkiä, mutta ei näkyviä negatiivisia ihmisvaikutuksia. Fladaa reunusti Phr. australis [järviruoko].” Lueblogista enemmän tämän päivän ihastuksesta ja luonnontilaisuudesta enemmän täältä.

Järviruoko kasvaa kuin metsikkö kirkasvetisessä fladassa. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Kesällä 2023 Velmussa kierreltiin Suomen rannikon fladoja sillä ajatuksella, pitävätkö mallinnetut "hyvä" ja "huono" flada -tiedot paikkansa. Lopputulema on, että eivät oikeastaan, koska määrittely on niin vaikeaa. Lue kesän suunnitelmasta ja taustoista enemmän täältä.

Milloin voidaan siis sanoa, että fladan vedenalaiset biologiset arvot ovat korkeimmillaan? Onko se puhtaasti elonkirjo, lajimäärä? Vai ihmisvaikutusten vähyys? Vai erilaiset eliöyhteisöt? Koska jokainen näistä fladoista olisi keskenään eri laguuni, ja niiden ihmispainetasot hyvin erilaiset. Helppoa ja yksinkertaista matemaattista kaavaa ei ehkä olekaan, vaan jokainen flada täytyy kenties miettiä tapauskohtaisesti.

Essi Keskinen

Tutustu erilaisiin vesikasvillisuuslinjoihin näistä blogeista:

Vesisammallinja Perämerellä

Luonnontilainen monotoninen näkinpartaismutapohja

Mosaiikkimainen pohja Merenkurkussa

Uhanalaisia lajeja tasaisella hiekkapohjalla

Pystysuora kallioriutta

Hyvin monilajinen mutapohja

Tyhjä hiekkapohja

Rakkohauruniittyinen riutta

Katsaus menneiden keväiden suunnitteluun

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ainakin varusteet on saatu jo saaren rantaan. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Tämä on viimeinen viikkoni toimistolla, ensi viikolla minä ja tiiminä lähdemme pakkaamaan maastovarusteita ja valmistautumaan fyysisesti tulevaan maastokauteen.

Tuli mieleen kurkata, minkälaisia valmisteluja aiempina vuosina on päätynyt blogiin asti. Velmu-ohjelma eli valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma on tänä vuonna tehnyt töitä jo 20 vuoden ajan. Minä olen tehnyt meribiologin ja tutkimussukeltajan töitä 19 vuoden ajan, joista 18 vuotta Velmun parissa. Onnea Velmu 20 v ja onnea oman Velmuni täysi-ikäistyminen!

Meren pohjalta päivänvaloon – Velmu 20 v

2010 oli ensimmäinen blogivuosi, ja heti löytyi blogi siitä, miten meribiologi odottelee innolla jäiden lähtöä pakkaillessaan sukellusvarusteita autoon.

.2011 toukokuun alussa meri on vielä ollut jäässä pohjoisella Perämerellä. Tänään on 29.5.2024 ja Perämeren pohjoisosista lähtivät viimeiset jäät käytännössä tällä viikolla. 

Vedenalainen luontopolku on pystytetty Perämeren kansallispuistoon ja sää hellii sukeltajia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Toukokuussa 2012 minua ovat työllistäneet vääränlaiset happipullojen kierteet ja työhaastateltavat, jotka haistattelivat puhelimessa, "koska en kumminkaan anna heille sitä työtä". En ole varsinaisesti päässyt mukaan kesän tiimin valintaan enää pitkään aikaan, mutta näitä ikäviä, ilmeisesti työvoimatoimiston väkisin patistamia, vastentahtoisia työnhakijoita en kyllä ikävöi. Muistan sen erään, joka oli kirjoittanut CV:nsä ruutupaperille lyijykynällä ja kun kyselin sähköpostilla, miten lajintunnistus onnistuu, vastaus oli "No kai ne levät nopee vois opetella". 2013 olen ollut valitsemassa työntekijöitä ja työharjoittelijoita kesäksi ja iloinnut jo valmiiksi työharjoittelijoiden ohjaamisen tuomasta riemusta. Toisaalta 2014 minua ovat kuormittaneet kaikki ne, jotka eivät päässeet meidän tiimiin.

Toukokuussa 2014 sen aikainen Pohjanmaan meritiimi teki opintomatkan Ruotsiin. Reissussa pohdittiin paljon myös tasa-arvoa. Matkalta kertyi paljon sukelluskokemusta tiimin uusille sukeltajille ja upeita vedenalaiskuvia, mielenkiintoisista tasa-arvokeskusteluista puhumattakaan.

Tunikaatit ovat alkeellisia selkärangattomia,jotka kasvavat suolaisemmissa merissä yhdyskuntina. Suomen rannikolta ei tunikaatteja löydy. Niitä nähdäkseen pitää hakeutua esim. Ruotsin länsirannikolle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Puna- ja viherlevien kirjo on Smögenissä Ruotsin länsirannikolla upea aivan laiturin kupeessakin! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

2015 Itämerelle oli saapunut Tanskan salmista suolapulssi, ja sen mahdollisia seurauksia haluttiin kartoittaa kiinteillä sukelluslinjoilla. Pohjanmaan meritiimi perusti 2015 linjat Perämerelle ja Merenkurkkuun. Ne sukellettiin ensimmäisten parin kesän aikana 2-3 kertaa maastokauden aikana, että saataisiin tietoa myös vuodenaikaisista vaihteluista lajistossa. Viimeisen kerran linjat sukellettiin 2018/2019. Nykyisin nämä kiinteät linjat ovat enää muisto vain. 

2016 huhtikuussa kollegani.Heidi Arponen kirjoitti siitä ihanasta hetkestä, kun veneet pitkän talvilevon jälkeen pääsevät taas vesille. 

Vene on saatu poijuun ja on aika mennä yöpuulle. Kuva: Johanna Kehus / Metsähallitus

Maastokauden valmistelut ja tiimin rekrytointi on jotenkin viivästynyt vuonna 2017. Tuo vuosi oli muutenkin itselleni erityisen raskas ja väärällä tavalla työntäyteinen, mutta siitä selvittiin, kuten myös maastokaudesta. Asioilla on tapana järjestyä aina jotenkin.

Vuonna 2017 alkoi myös kolmivuotinen Interreg-hanke SEAmBOTH, jota vedin yhdessä ruotsalaisten kollegojen kanssa. Hankkeessa mm. kerättiin kolmen vuoden ajan Velmu-menetelmällä vedenalaiskartoitustietoa.

Keväällä 2018 ollaan huhtikuussa suunniteltu maastokauden suunnittelemista. Kuulostaa tutulta.

Perämeren pohjoisosan ja Suomen ja Ruotsin yhteistyön kattava SEAmBOTH -hanke oli vedettävänäni vuosina 2017-2020. Keväällä 2019 hankkeesta osallistuttiin posterilla Pietarissa pidettäviin vuotuiseen GeoHab eli habitaattikartoituksen ja -mallinnuksen seminaariin. Sieltä lähes suoraan lähdettiin maastoon. Eipä vielä 2019 tiedetty, että seuraavana vuonna puhkeaisi maailmanlaajuinen pandemia, jonka takia kongressi- ja muut vierailut kaikkialle pysähtyivät lähes kahdeksi vuodeksi. Vielä vähemmän tietoa (ainakin allekirjoittaneella) oli siitä, että Venäjä pian aloittaisi sotilaserikoistoimensa Ukrainassa ja yhteistyö Venäjän kanssa pysähtyi osaltani tähän Pietarin kongressiin. Onneksi sieltä jäi elämän mittaiset muistot.

Suvin mallisuoritus haran heittämisestä lajiston varmentamiseksi. Kuva: Eveliina Lampinen / Metsähallitus

Keväällä 2020 olen vetänyt loppuun SEAmBOTH-hanketta samalla kun maailmaa riepotteli koronaepidemian alkaminen. Hankkeen loppuseminaari 20.2.2020 oli yksi viimeisiä yhteisiä tilaisuuksia, jossa näin työkavereitani ja kollegoitani. Sitten maailma sulkeutui. Ei ihme, että  huhtikuussa 2020 olen kaivannut lohtutyötä, joka tuo turvallisuudentunnetta omituiseen ja uuteen arkeen eristyeneenä työkavereista ja muusta maailmasta. Kenttätyötkin kilpistyivät tuolta kesältä hyvin vähiin pienen tiimin tekemiin Velmu-kartoituksiin Suomenlahdella ja Saaristomerellä. Tämä oli itselleni tähän mennessä ainoa kesä Metsähallituksen meribiologin 18-vuotisella urallani, että en päässyt lainkaan maastotöihin kesällä. Syksyllä pääsin lähes säälittävän tuntuisesti vajaan viikon mittaiselle armolahjalta tuntuvalle kenttäkeikalle eteläiseen Merenkurkkuun. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta vaikealta tuntui.

Vuoden 2021 kevättä kurittivat sekä edelleen jatkuva korona että Oulun toimiston palaminen .Maastoon pääsin jälleen, mutta hämmentävästi Saaristomerelle Seiliin. Sinne sitten kuljin lähes joka viikonloppu Oulusta koko kolmen kuukauden maastokauden ajan. Tänä kesänä eteläisessä Suomessa kartoitettiin Velmun toimesta riuttoja. Toisaalta oli antoisaa ja kiinnostavaa työskennellä muuallakin kuin Perämerellä, toisaalta lajisto ei ollut yhtä hyvin hanskassa ja kotimatka pitkä. Seilin saari kesällä oli tietysti upea.

Saaristomerellä 2021 tiimini käytössä oli moottorivene Aurelia, joka oli koko Saaristomeren kattamiseen aivan liian pieni ja hidas. Siirtymisiin meni kohtuuttomasti aikaa, mutta toisaalta työt saatiin tehtyä määräaikaan mennessä. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus

Maastokauden 2022 pääsin viettämään jo hiukan lähempänä Oulunkotia, Merenkurkussa ja pohjoisella Selkämerellä. Velmu-kartoituksissa keskityttiin uhanalaisista lajeista tehtyjen levinneisyysmallien maastovarmennukseen. Työ oli mielenkiintoista, mutta pohjatyö olisi pitänyt tehdä tarkemmin - harasimme kilometritolkulla eri jokien alajuoksuja ja ruopattuja jokisuistoja, vaikka monen lajin kohdalta olisin voinut sanoa heti suoraan, että tästä sitä ei ihan varmasti löydy. No, tulipa nyt sitten virallisestikin todettua. 

Viime vuonna tiimini teki sekä Velmu-töitä että perusti merenhoidon seurantalinjoja Merenkurkkuun ja Perämerelle. Velmu-kartoituksissa käytiin katsomassa Zonation-työkalulla määriteltyjä "hyvien" ja "huonojen" luontoarvojen laguuneja. Kesä oli mitä mielenkiintoisin, vaikkakin kovin työntäyteinen. Kilometrejäkin karttui, sillä työsarkaa riitti Korsnäsistä Tornioon.

Komeat suojaisat näkinpartaisniityt on nyt suojeltu luonnonsuojelulailla. Merenhoidon seurantalinjoille osui muutamia hyvin edustavia näkinpartaisniittyjä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Juuri nyt olen siis viimeisiä päiviä toimistossa. Maastokausi 2024 on suunniteltu. Tarkoituksena on Velmun töinä lähteä sukeltamaan hiekkasärkille ja harjusaarten vedenalaisille osille pohjoisella Perämerellä - aivan kotinurkilla siis! Suunnittelutyötä on tehty koko kevät ja kaiken pitäisi nyt olla valmiina. Maastossahan sen sitten huomaa, onko kaikkea tullut ajatelleeksi. Tämän kevään suunnittelun vastapainoksi sain vetää Itämeriaiheista työpajaa kansainvälisellä nuortenleirillä. Kokemus oli upea ja antoi toivoa tulevaisuuteen.

Velmun 20-vuotisen taipaleen aikana tämä on seitsemästoista kevät, jolloin suunnittelen Velmu-töiden maastokartoituksia kesäksi. Vuonna 2020 en saanut tehdä maastotöitä, ja vuonna 2005 ennen Metsähallitukselle tuloani tein töitä nykyisen Metsähallituksen-kollegani Kevinin kanssa Åbo Akademin ja Metsähallituksen yhteisessä meriajokashankkeessa. Velmu oli silloin tekemässä lähes ensimmäisiä maastopilottikokeiluitaan Saaristomerellä. Siellä minäkin sain kuulla syksyllä Ouluun avautuvasta Metsähallituksen meribiologin työpaikasta, jota sitten hain ja sain ja jossa edelleen istun. 

Pitkälle on tultu ja moni asia maastotöiden tekemisessä, menetelmissä ja varusteissa on muuttunut. Yksi asia kuitenkin on ja pysyy - maastokautta suunnitellaan aina keväisin.

Essi, meribiologi

Kerro se kuvin

Maastokesän toimiston maisemissa on harvoin mitään valittamista. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Viimeisten parin viikon aikana olen tägännyt kesän maastotyökuviin asiasanoja. Kun kuvat sitten viedään kuvapankkiin, niitä voi etsiä asiasanoilla kuten "sukellus", "uhanalainen", "työ", "Perämeri" jne. Pohjanlahden tiimin kuvista Korsnäsistä Tornioon kertyi "Parhaat 2023" -kansioon noin 300 kuvaa, joista laitain tähän nyt muutamia itselle tavalla tai toisella mielenkiintoisia, kauniita, hätkähdyttäviä tai muuten merkityksellisiä.

Tervetuloa Metsähallituksen meritiimin yhdistetyn Velmu- ja merenhoidon seurannan tiimin maastokesään 2023!

Essi Keskinen

12 maastoviikkoa, 11 maastomajoitusta. Ei voi ainakaan sanoa, että maisemat olisivat käyneet tylsiksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Parhaimmillaan vaarantuneet suojaisat näkinpartaisniityt ovat todella tiheitä ja kauniita. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Merenhoidon seurantalinjoiksi etsittiin sora-, hiekka- ja mutapohjia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Monet fladat eli maankohoamisen vuoksi merestä irti kuroutuvat lahdet ovat pullollaan mitä erilaisimpia lajeja - tästä fladasta löytyy ainakin näkinpartaisia, vitoja ja merinäkinruohoa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Pehmeäpohjaiset suojaisat fladat ylläpitävät tiheitä vesikasviniittyjä. Tästä fladasta löytyi punanäkinpartaa ja hapsivitaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tämä flada oli vastikään ruopattu ja sen kyllä näki. Näkyvyys oli hyvin huono ja kaikkea jäljelle jäänyttä kasvillisuutta peitti sentin sedimentaatiokerros. Ikävä kyllä lahdesta löytyi myös koko maassa rauhoitettu meriuposkuoriainen. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Satoi tai paistoi, työt mennään tekemään. Tuuli on sitten eri asia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Ärviät kurkottelevat pintaan tältä mutapohjalta. Ärviöiden juurilta löytyy vaikka minkälaista kasvillisuutta eri lajisista näkinpartaisista uposvesitähtiin, vitoihin, hauroihin ja letkuleviin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merinäkinruoho on kirkkaanpunaisine "täplineen" valokuvauksellinen laji. Se kertoo lievästä rehevöitymisestä, mutapohjasta ja suojaisesta kasvupaikasta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Lumpeet ja ulpukat viihtyvät makeavetisimmissä lahdissa ja jokisuistoissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Värit ovat kohdillaan tässä kesäisessä lumpeenkukkakuvassa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Paikalliset mökkiläiset kertoivat, että poimuvidan massaesiintymät toistuvat noin neljän vuoden välein. Pääsimme todistamaan tätä Merenkurkussa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuvia tulee helposti otettua parhaimmilla ja huonoimmilla keleillä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Upossarpio on kaikessa vaatimattomuudessaan kaunis uhanalainen vesikasvi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Uhanalaisen lajin näkeminen sävähdyttää aina. Perämeren kansallispuiston Selkä-Sarven vaarantuneen paunikkoesiintymän tarkastaminen oli mukava tehtävä, koska laji löytyi edelleen paikalta. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Välillä työskentelyolosuhteet ovat vähemmän optimaaliset. Onneksi matalalla rannalla pystyy työskentelemään myös kovemmalla tuulella. Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus

Vaarantunut ja koko maassa rauhoitettu nelilehtivesikuusi on kauniinvärinen kasvi. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Välillä tuulee... Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Ulkokrunnista paluu voi välillä olla märkää touhua. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Iltatyöt ovat mukavia, jos ei väsytä liikaa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Nautiskelin tänä kesänä sukelluksista. Viime kesänä niitä ei ollut ja edelliskesänä ne tehtiin syviin ja järkyttävän sameisiin Airiston vesiin Turun sisäsaaristossa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kaikki jotka ovat kuunnelleet merisäätä, muistavat Ulkokallan. Maakalla on naapurisaari, josta löytyy mm. puinen kirkko, Ulkokallalla on vain sääasema ja joitakin paikallisten mökkejä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kesällä 2023 perustettiin Merenkurkkuun ja Perämerelle merenhoidon seurantalinjoja. Sorapohjien löytyminen oli aina iloinen asia, koska soraa tuntuu olevan meren pohjalla vain pieninä laikkuina. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Lapin ELY-keskus pyysi meitä tarkistamaan erään uhanalaisen lajin, lietetattaren, esiintymän, läheltä Perämeren kansallispuistoa. Sieltähän se vielä löytyi, joskin viimeisiään vetelevänä - vesialue on kasvamassa umpeen ja lietetatar jäämässä muun kasvillisuuden jalkoihin. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Auringonlasku värjää Perämeren kansallispuiston taivaan. Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus

Kesä- ja heinäkuu olivat suhteellisen tyyniä ainakin Merenkurkussa, mutta elokuussa tuulet alkoivat vaivata Perämerellä. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Tuulipäivänä on hyvä tarkistaa tiedossa oleva uhanalaisten upossarpioiden esiintymä. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Äimäruoho on sievä pieni vesikasvi, joka helposti jää muiden jalkoihin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus