Saaristomeren paikalliset vedenalaishelmet kartalle

 

Tässä näitä nyt syntyy! Paikallisesti erityisen merkittävien merialueiden Turun työpajassa aloitettiin Saaristomeren helmien piirtäminen kartalle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Viime kesänä Velmu eli valtakunnallinen vedenalaiskartoitus kartoitti riuttoja ja rantoja Saaristomerellä. Tarkoitus oli lisätä tietoa Saaristomeren merkittävistä vedenalaisista arvoalueista, jotka kyllä oli mallinnettu teoriassa kartalle, mutta haluttiin tutkia myös tosielämässä veden alla. Tuloksena tästä ovat aikanaan kartalle piirretyt arvoalueet, PEMMAt, eli paikallisesti erityisen merkittävät merialueet.

Turussa pidettiin koko päivän työpaja, jossa Suomen ympäristökeskuksen, Luonnonvarakeskuksen, Geologian tutkimuskeskuksen ja Metsähallituksen asiantuntijat kohtasivat kuntien ympäristö- tai kaavoituspuolen asiantuntijat. Ensin käytiin läpi ja keskusteltiin PEMMA-alueiden kriteeristöstä, sitten istuttiin karttojen ääreen ja piirrettiin.

PEMMA-alueiksi yltävät merialueet, joiden vedenalainen luonto täyttää vähintään yhden näistä kriteereistä:

        Alueen ainutlaatuisuus

        Merkitys lajien elinkaarelle

        Merkitys uhanalaisille lajeille ja luontotyypeille

        Ekologisten komponenttien herkkyys

        Biologinen monimuotoisuus

        Luonnontilaisuus

Vanhat kunnon printtikartat ovat karttatyöskentelyssä käteviä. Fyysistä karttaa on helppo katsella ja piirtää karttaan omia ehdotuksia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kriteereistä luonnontilaisuus on hyvin helppo ymmärtää - alueella on minimaalinen ihmisvaikutus. Tosin Itämeressä ei ole vesipisaraakaan, joka ei olisi rehevöitymisen vaikutuksen alainen, ja rehevöityminen on pahimman luokan ihmisvaikutus, mutta rehevöitymisen lisäksi ihmisvaikutuksia ovat mökit, laiturit, ruoppaukset, veneväylät, satamat jne.

Uhanalaiset lajit ja luontotyypit on myös helppo ymmärtää, samoin kuin biologinen monimuotoisuus - lajistoa on paljon eikä mikään dominoi, tai lajisto on erityisen merkittävää jostain muusta syystä. Esim. hienoilta riutoilta (luontodirektiivissä mainittu luontotyyppi) löytyy punaleväpohjia (erityisen uhanalainen luontotyyppi), joilla voi kasvaa 3-6 punalevälajia. Myös meriajokasniityt ovat arvokkaita sekä lajin (silmälläpidettävä) että luontotyypin (vaarantunut) vuoksi. Jokaista meriajokasviheriötä ei silti automaattisesti rajata PEMMA-alueeksi, vaan alueen muutkin luontoarvot otetaan huomioon, samoin kuin meriajokkaiden määrä - onko paikalla muutama verso hieman kituvaa meriajokasta, vai katsellaanko tässä nyt upeaa, tiheää niittyä.

Kesän 2025 kartoituksissa havaittiin paljon uusia meriajokkaita. Jotkut havainnot lähinnä laajentavat jo tiedettyjen niittyjen alueita, mutta monet havainnoista ovat aivan uusia. Karttaesitys: Tytti Wärri / Metsähallitus

"Merkitys lajin elinkaarelle" tarkoittaa lähinnä kalojen kutualueita. Näitä ovat erityisesti jokisuistot, lahdet ja fladat eli laguunit. "Ekologisten komponenttien herkkyys" on hieman vaikeammin ymmärrettävä määre. Herkkiä voivat olla esimerkiksi laguunit, jotka ruopataan, ja joiden kasvillisuuden paluu saattaa kestää hyvin kauan, tai ruopattavat jokisuistot, joista suursimpukat (suursimpukkapohjat on myös erittäin uhanalainen luontotyyppi) häviävät - niiden paluu kestää kauan, koska ne ovat hitaita lisääntymään ja liikkumaan.

"Alueen ainutlaatuisuus" kuvaa erityisesti alueen geologisia arvoja. Esim. Salpausselkien vedenalaiset jatkeet, harjusaaret ja hiekkasärkät, ovat geologisesti ainutlaatuisia. Lisäksi ne ylläpitävät monimuotoista putkilokasvistoa ja hyvin usein myös meriajokasniittyjä.

Työpajaan osallistui vajaat kolmekymmentä asiantuntijaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Asiantuntijoiden kokoelma täydensi hyvin toisiaan: kuntien edustajat osasivat sanoa, että "tarkennappas kartalla tuonne, siellä voisi olla jotain", Syken ja Metsähallituksen paikkatietoasiantuntijat osasivat tarjoilla erilaisia karttatasoja, joilta katsella kalojen kutualueita, mallinnettuja luontotyyppejä, havaittuja meriajokkaita ja kaikenlaista muuta. Minä ja muut meribiologit osasivat tulkita lajilistoja ja nimetä uhanalaisia tai silmälläpidettäviä lajeja tai luontotyyppejä. Rajoja piirtyi kartalle. 

PEMMA-työ jatkuu nyt niin, että Syke tarkastelee valmiiksi saatuja rajauksia ja lisäilee kartalle vielä ne, joita ei tilaisuudessa ehditty käydä läpi, tarkentaa rajauksia eri karttatasojen avulla ja kaivaa esiin joka ikisen vedenalaisen kartoituspisteen ja pisteeltä löytyneen lajin, joka alueelta on löytynyt. Tarkennettujen rajausten kanssa tavataan vielä eri organisaatioiden asiantuntijoita (kala-asiantuntijat Lukelta ja pohjasedimentin asiantuntijat GTK:lta), ja vielä tarkentuneiden alueiden kanssa palataan kuntakohtaisiin keskusteluihin. Kaikki saavat tilaisuuden kommentoida rajauksia, ja valmiita ollaan toivottavasti toukokuussa. PEMMA-rajaukset on tarkoitus julkistaa Itämeripäivänä elokuussa.

Dia: Louise Forsblom/ SYKE

PEMMA-rajaukset eivät ole hallinollisia rajoja, ne eivät siis estä tai mahdollista sellaisenaan mitään. Ne toimivat kuitenkin indikaattorina siitä, että tässä katsellaan nyt erityisen merkittävää merialuetta, ja esim. Helsingin ja Espoon kaupungit ovat lisänneet monet omien merialueidensa PEMMAt luonnonsuojeluohjelmaansa suojeltavina alueina. 

Nämä työpajat ovat yksiä niistä syistä, joiden takia haluan työskennellä Luontopalveluilla meribiologina. Tällaisina hetkinä sitä tuntee todella vaikuttavansa meriluonnon suojelun puolesta.

Essi Keskinen

Loppuun vielä Paula Ruokolaisen (Metsähallitus) leikkaama ja hänen ja Floriaan Eveleens Maarsin (Metsähallitus) kuvaama video Kalkskärin saaristosta Saaristomeren kansallispuistosta elokuun lopulta. Korvameduusat ovat kansoittaneet meren, punalevät ja rakkohauru kukoistavat. Tällaista Itämeren pinnan alla on parhaimmillaan.

Löytämisen riemu

Meriajokasniitty kohoaa rihmalevämatolta. Versojen väleissä piileskelee siloneuloja, särmäneuloja ja tokkoja. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Matalassa rantavedessä rakkohaurut kurkottelevat pintaan asti. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Eilinen sukellus oli niitä mukavimpia, mitä meribiologi tai tutkimussukeltaja pääsee tekemään. Sukelluksella löytyi uhanalainen luontotyyppi, jota ei aiemmin ole ollut tiedossa tämän saaren rannasta.

Maastokaudella 2025 saaristomerellä tehdään Velmu-kartoitusten (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuudeninventointiohjelma) Pemma-inventointeja (paikallisesti ekologisesti merkittävätmerialueet). Minä ja tiimini työskentelemme hyvin kaukana ulkosaaristossa – Korpoströmistä suunnataan lounaaseen ja ajetaan kahtakymmentä solmua tunti, sitten päästään lähelle meidän kesäkuista pelikenttää.

Lehopunoslevä muistuttaa korealaisia mungpapunuudeleita. Kesäkuun alussa tätä levää näkee paljon, mutta se häviää usein lähes kokonaan kesän ja kasvukauden edistyessä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Eilen illalla vedettiin erään saaren rantaan SUP-laudalla 100 m mittainen sukelluslinja. Ranta oli melko matala ja siksi sitä ei uskallettu lähestyä veneellä. Minä lähdin sukeltamaan, tämän kesän ensimmäiselle dyykille.

Linja alkoi hiekkapohjana, jonka alta muutaman senttimetrin syvyydestä löytyi kaivamalla tiivistä savea. Kasvillisuus oli lähinnä ohutta, jouhimaista jouhilevää. Kaikkea peitti paksu irtonaisesta rihmalevästä koostuva matto.

Jouhilevät ponnistavat paksusta rihmaleväkerroksesta. Taustalla piileskelee myös ahvenvitaa, joka on lähes kokonaan levän peitossa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Puolivälissä linjaa näytepisteille alkoi ilmaantua meriajokkaita. Meriajokas on yksi harvoja todella mereisiä putkilokasveja, joka ei pärjää alle 5 promillen suolapitoisuudessa. Suomen rannikolta meriajokasta löytyy Sipoosta Rauman edustalle asti. Parhaiten tämä silmälläpidettävä siemenkasvi pärjää Saaristomerellä ja Hankoniemen edustalla, missä sille löytyy sopivia 1-8 m syvyisiä lähinnä hiekkaisia pohjia.

Linjan puolivälistä noin metrin syvyydelle asti pääsin sukeltamaan meriajokasniityn yläpuolella. Vaikka itse kasvi on määritelty ”vain” silmälläpidettäväksi, luontotyyppinä meriajokasniityt on arvioitu vaarantuneiksi. Täyttääkseen meriajokasniityn tuntomerkit, luontotyypin kasvillisuudesta vähintään 50 % täytyy olla meriajokasta. Eilisellä linjalla näin oli, paitsi että kaikkea peitti paksu irtonainen rihmalevämatto. Tällaiset rehevöitymisen seurauksena syntyneet paksut, liikkuvat rihmalevämatot ajautuvat tuulten mukana suojaisille rannoille ja lahtiin ja peittävät muun kasvillisuuden alleen. Pahimmillaan rihmalevämatto voi estää muun kasvillisuuden yhteyttämisen, ja tässä piileekin yksi meriajokasniittyjä uhkaavista vaaroista.

Liikkuvat levälautat kulkevat tuulten mukana, mutta ovat melko pysyviä lahdenpohjukoissa ja muissa suojaisissa paikoissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Koska ajelehtivat rihmalevämatot ovat nimensä mukaisesti ajelehtivia, ne saattaa löytää tänään tästä ja huomenna toisenlaisella tuulella tuolta. Siksi tätä varsin merkittävää kasvimassaa ei tarvitse ottaa huomioon määriteltäessä luontotyyppiä meriajokasvaltaiseksi.

Meriajokas on ns. avainlaji, joka muodostaa avainelinympäristön. Tämä tarkoittaa sitä, että monet muut lajit ovat joko riippuvaisia tai vähintään hyötyvät meriajokkaista. Meriajokkaiden juuret sitovat pohjasedimenttiä paikoilleen (samalla kun niiden juuristo sitoo hiiltä) ja ne tarjoavat suoja- ja ruokailupaikkoja monille selkärangattomille eläimille ja kaloille.

Rakkohauru on Suomen rannikon suurin ruskolevä. Sen rakkojen tehtävänä on kannatella levän haaroja kohti valoa. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus.

Eilisellä meriajokasniityllä kasvoi myös ainakin hapsivitaa, hauraa ja ahvenvitaa. Sieltä täältä versojen lomasta sinkoili tokkoja, ja lähes joka kerta, kun työnsin rihmalevämattoa syrjään, häiritsin siloneulaa. Merkitsin jokaiselle näytepisteelle 5-10 siloneulaa – enemmän kuin olen koskaan missään tavannut yhdellä paikalla. Myös kivinilkkoja oli paljon, samoin kuin kolmipiikkejä, hietakatkarapuja ja leväsiiroja. Kaikkialla hiekassa meriajokkaan versojen välissä oli eri kokoisia sinisimpukoita ja monia eri lajin kotiloita, jotka raapivat karkealla kielellään bakteeri- ja leväkasvustoa muiden kasvien lehdiltä.

Leväsiira kiipeilee tutkimusmittanauhan päällä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Siloneuloja löytyy usein meriajokasniityiltä kymmenittäin. Ne maastoutuvat hyvin meriajokkaan pitkien lehtien väliin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Särmäneula on siloneulan isompi serkku. Sen tunnistaa pidemmästä ja särmikkäämmästä kuonosta sekä pienestä selkä- ja peräevästä. Kapea ja pitkä hieman merihevosta muistuttava kala kasvillisuuden joukossa meren pohjassa.

Maastomajoitukseen pääsyn jälkeen tarkistin heti, onko tältä paikalta havaittu meriajokasta aiemminkin. Ei ole – samasta saaristosta sitä on kyllä löytynyt vuoden 2019 Velmu-kartoituksissa, mutta tämän saaren rannasta ei koskaan.

Meriajokasniityt on rauhoitettu luonnonsuojelulailla. Rauhoitusta varten meriajokaspohja täytyy ensin löytää, sitten rajata ja sen jälkeen ELY-keskus voi sen suojella. Nyt ensimmäinen askel eli löytäminen on tehty.

Essi Keskinen

Hietatokko ja mutatokko maastoutuvat meren pohjalle niin että vain silmä on yleensä nähtävillä. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Hiekkasärkät hakusessa

 

Tältä perämereiset hiekkasärkät usein näyttävät - hyvin harvakasvuisilta ja autioilta. Usein vain muutama makrotyytti pystyy kiinnyttymään liikkuvaan hiekkaan, tämän hiekkapohjan ahvenvita ja toisaalta pienet, kitukasvuiset, harvassa kasvavat näkinpartaiset. Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Tänä kesänä Velmu-kartoituksissa etsitään hiekkasärkkiä - tai etsitää ja etsitään: mennään tekemään kaksi sadan metrin sukelluslinjaa Suomen ympäristökeskuksen mallintamille hiekkasärkkäkohteille.

Etsivä ei aina löydä, vaikka kohde olisi merkitty karttaan isolla rastillakin, kuten lapsuusaikojen merirosvokarttojen aarteet. Jos viime kesänä olivat sorapohjat hakusessa ja häviksissä, nyt ei hiekkasärkkämalli anna toivotulla lailla hiekkasärkkiä kartoittajille. Useimmiten mallin antamasta kohdasta on löytynyt korkeintaan puolet pohjasta hiekkaa, loput sitten eri kokoista soraa, pikkukiveä, kiviä ja lohkareita. Usein hiekan alta heti muutaman sentin syvyydestä löytyy myös sorapohja ja glasiaalisavea, jotka kumpikin estävät tehokkaasti pohjaeläinnäytteiden ottamisen, kun pleksiputki pitäisi työntää n. 10 cm syvyydelle hiekkaan.

Tämä EI ole mielestäni hiekkasärkkä, vaikka kivien alta epäilemättä löytyykin hieman hiekkaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Moni hiekkasärkkämallin osoittama särkkä on näyttänyt pikemminkin riutalta, tai harjusaaren laelta eri raekokoineen, lohkareineen ja glasiaalisavineen.  Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tältä luontotyypiltä löytyy sekä kivikon (riutta) että hiekkasärkän (hiekkapohja) kasvillisuutta - kiviltä rihmalevää ja hiekkapohjalta kivien välistä heinävitaa ja näkinpartaisia.  Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Viime kesänä etsimme merenhoidon seurantaa varten sorapohjia. Niitä on nyt löytynyt jonkun verran hiekkasärkkien sijaan. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Tämä luontotyyppi voisi kasvillisuutensa perusteella jo olla hiekkasärkkä: kuvasta erottuvat ainakin lyhyt hapsivita tai merivita, ahvenvita ja sinikaislojen varret.  Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Syken ja Metsähallituksen Natura 2000 -luontotyyppien inventointiohjeessa (2020) hiekkasärkistä sanotaan näin:

"Hiekkasärkät voivat koostua hiekan lisäksi joko hienommasta aineksesta tai karkeammasta materiaalista ja seassa voi olla kiviä tai jopa lohkareita. Jos hiekkasärkän pinnalla on hiekkaa, niin on samantekevää, onko sen ytimessä (tai päädyssä) kovempaa ainesta (kalliota, kiveä) sillä tärkein kysymys on, onko särkän eliöstö riippuvainen hiekasta vai ei. Hiekkasärkkien ei siis tarvitse olla koostumukseltaan ja rakenteeltaan puhdasta hiekkaa. Suomen moreenipohjat voivat aiheuttaa hiekkasärkkien tulkinta- ja rajausongelmia, sillä kuten riutat, hiekkasärkät voivat koostua erikokoisista ainesosista. Tällaisissa tilanteissa on muistettava että hiekkasärkät ja riutat voivat virallisen englanninkielisen kuvauksen mukaan esiintyä toistensa yhteydessä. Tämän yhteyden ja siitä mahdollisesti seuraavan luontotyyppirajausten päällekkäisyyden huomioon ottaminen helpottaa esimerkiksi uuden Natura-alueen rajaamista tai Natura-alueen käytön suunnittelua tai siitä päättämistä. Päällekkäisyystapauksissa ei ole välttämätöntä yrittää löytää absoluuttista totuutta pintaaloista vaan voidaan tyytyä asiantuntija-arvioon kunnes on kehitetty tarkempia rajauskeinoja tai sovittu sellaisista EU:n luontodirektiivin toimeenpanoa ja tulkintaa selvittävissä yhteistyöelimissä."

Sen lisäksi, että hiekkasärkät voivat Suomessa ja erityisesti Perämerellä olla varsin häälyväisiä rajauksessaan, ne voivat olla myös päällekkäisiä useiden muiden luontotyyppien kanssa: 

"Hiekkasärkät voivat käytännössä olla päällekkäin usean muun meriluontotyypin kanssa. Suomen rannikolla hiekkasärkkien kanssa yleisimmin päällekkäin esiintyvät luontotyypin 1610 Harjusaaret vedenalaiset osat. Hiekkasärkät voivat myös esiintyä osana yhdistelmäluontotyyppejä 1160 Laajat matalat lahdet ja 1130 Jokisuistot. Luontotyyppi 1170 Riutat voi myös esiintyä hiekkasärkkien yhteydessä, jolloin niiden rajaaminen erillisinä voi olla hankalaa tai mahdotonta."

Käytännössä tämä siis kuulostaa siltä, että hiekkasärkät, riutat ja harjusaarten vedenalaiset osat voivat olla täysin päällekkäisiä toistensa kanssa, eikä niiden erottamista ja rajaamista pysty välttämättä edes tekemään. Tämä ei ainakaan helpota poloisen kartoittajan työtä, joka yrittää ottaa kivikkoiselta hiekkasärkältä putkinoudinnäytintä ja miettii, olisiko tässä kivikossa mitään hiekkasärkkään viittaavaakaan piirrettä.

Tältä näyttää tyypillisin Perämeren hiekkapohja - tyhjältä ja liikkuvalta, melko karkealta hiekalta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Letkulevä Vaucheria luo itse oman elinympäristönsä. Tämä rehevöitymisestä ja pehmeästä pohjasta pitävä rihmalevä on niitä harvoja leviä, jotka kasvavat muulla kuin kovalla pohjalla. Tässä tapauksessa letkulevä oli alkanut kasvaa keskeltä reunoille päin hiekkapohjalla, mutta luonut samalla itselleen pehmeää pohjaa hajoamalla ja mädäntymällä kasvuston keskeltä reunoja kohti. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

 Yleensä näkinpartaisiin kuuluvat siloparrat jäävät Perämerellä sukutasolle, koska sukusoluja muodostuu harvoin. Tänä kesänä jotkut Nitella-suvun siloparrat ovat jo kesä-heinäkuun vaihteessa kasvattaneet sukusoluja niin että tämäkin yksilö pystyttiin määrittämään Nitella järvisiloparraksi Nitella flexilis sen perusteella, että hede- ja emisukusolut sijaitsevat samassa yksilössä (yksikotinen). Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Utelias ahven tuli katselemaan, mitä oikein touhuan sen valtakunnassa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Matalat hiekkapohjat ovat usein liikkeessä aaltojen mukana, jolloin kasvien juurtuminen pohjalle on vaikeaa. Myös pohjaeläimistö on vähäistä, koska elinympäristö on suojaton ja haastava, eikä ravintoa juuri ole kasvillisuuden puuttuessa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tiheät hauraniityt kertovat usein suojaisesta ja matalasta hiekka-, siltti- tai pehmeästä pohjasta. Perämereltä löytyy vain Zannichellia palustrista, pikkuhauraa, eikä lainkaan Zannichellia majoria, isohauraa, joten lajintunnistus on sen suhteen helppoa. Pikkuhaurat jaetaan siementen perusteella kahteen alaluokkaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tämän kesän Velmu-sukellusten kohteista eniten perinteisiä hiekkasärkkiä ovat muistuttaneet harjusaarten vedenalaisiksi osiksi mallinnetut kohteet. Nämä alueet eivät nouse merenpohjasta kohoumina, kuten perinteiset hiekkasärkät (joskin inventointiohjeen mukaan Perämeren hiekkasärkät tekevät tässä poikkeuksen ja voivat jatkua hiekkarannan jatkeena pysyvästi veden alla olevaan hiekkapohjaan). Harjusaarten vedenalaisilta osilta tänäkin kesänä kartoitettu lähes puhdasta hiekkapohjaa, jolta löytyy tyypillistä perämereistä hiekkapohjakasvillisuutta eli vitoja, hauraa ja näkinpartaisia. Etelä-Suomessa hiekkasärkkien tyypillinen kasvi on silmälläpidettävä meriajokas, jota ei löydy Selkämeren eteläosien pohjoispuolelta vähäisen suolaisuuden takia.

Luonnon laittaminen selkeärajaisiin, itsenäisiin ja toisistaan irrallisiin lokeroihin on aina vaikeaa. Taas kerran se kolahtaa sen meribiologin nilkkaan, joka lokerointia yrittää tehdä sukelluksissa ja kaikkien näytteenottovarusteidensa kanssa meren pohjalla. Tai oikeastaan päätöstä ei välttämättä tarvitse tehdä pohjassa, kunhan muistiinpanot ovat tarpeeksi hyvät, ja luontotyypin statuksesta voidaan käydä keskustelua vielä pinnalla.

Joka tapauksessa Velmu on jälleen kerran tarttunut ajankohtaiseen (joka kuudes vuosi tehtävä direktiiviraportointi alkaa pian), mielenkiintoiseen ja haastavaan aiheeseen hiekkapohjia ruotiessaan. 

Meren pohjalta päivänvaloon - Velmu 20 v

Essi Keskinen

Hailuodon kiinteää yhteyttä eli seitsemän kilometrin mittaista pengertietä rakennetaan parhaillaan. Veneilijää hämäävät kaikki erilaiset mereen istutetut kepit ja tikut, jotka on välillä jopa maalattu hämäävästi väylämerkkejä muistuttamaan. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Myös sup-laudalla voi lähteä sukeltamaan, vaikkei se yhtä kätevää olekaan kuin kumiveneestä operointi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Meritöissä odotetaan aina tyyniä kelejä, joita tänä kesänä on tarjoiltu vain harvinaisena herkkuna. Tätä kirjoittaessa Perämeren pohjoisosissa tuulee 15-20 m/s eikä merelle ole menemistä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Tänä kesänä eivät sateet juuri ole haitanneet töitä, ainoastaan tuulet. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Nyt on hymy herkässä kun vihdoin ollaan löydetty hiekkapohja! Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Meriluonnon ennallistamista opettelemassa

Otsat rypyssä tässä ihmetellään Hailuodon Kirkkosalmen kunnostusta. ELY-keskus, Metsähallitus ja Oulun yliopiston eläkkeelle jäänyt tutkija pähkäilevät. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Taas kerran olen meribiologin urallani täysin uuden äärellä. Meriluontotyyppien kunnostaminen ja ennallistaminen on tullut ryminällä Suomeen! Rahaa on ja työaikaa allokoitu, mutta mitä tehdä, kun tietotaito ei riitä? Sen nyt tietenkin tiedän, että ennallistaminen liittyy siihen, että luontoa on jollain tapaa muutettu huonompaan suuntaan, ja ennallistamistoimilla pyritään pääsemään takaisin aiempaan ja yleensä enemmän luonnontilaiseen tilaan. Kunnostaminen taas voi olla myös esim. rehevöitymään ja umpeenkasvamaan päässeen vesistön perkaamista.

Akionlahden purku-uoman pohjapato pitää ympäri vuoden Akionlahden veden tasaisella korkeudella. Kalat pääsevät kulkemaan padon keskiosan aukosta, mutta kaikki eivät aina löydä aukolle. Ratkaisuksi paikalle yritetään rakentaa ohjuripuomit, jotka ohjaavat ylävirrasta tulevia kaloja kohti purkuaukkoa. Kuva: Juha Ojaharju

Olen kahlannut läpi valtavan määrän meriluontoon liittyvää ennallistamis- ja kunnostuskirjallisuutta, julkaisuja, raportteja, suunnitelmia ja ennallistamisohjeita. Mitä olen kostunut niistä? Ainakin sen, että meriluontotyyppien ennallistamista pidetään pääsääntöisesti hyvin vaikeana, jollei monin paikoin jopa mahdottomana tehtävänä. Ojitetun suon saa ennallistettua, kun tukkii ojat ja nostaa veden pinnan alkuperäiselle tasolle. Itämeren suurin ongelma taas on rehevöityminen, ja sitä ei ennallistamisella korjata. Vaikka rihmalevää keräisi kuinka paljon pois meriharjusten kutusoraikoilta, se on vain tekohengitystä - oireiden hoitoa eikä puuttumista itse sairauteen. Toki äärimmäisen uhanalaisen merikutuisen harjuksen kohdalla toimi saattaa riittävästi auttaa harjusta niin että se pääsee linkuttamaan sukupolvesta toiseen edes miten kuten.

Luonnonsuojelija Ralf Wistbacka kertoo allekirjoittaneelle, kuinka himankalaisen kosteikon vedenpintaa pitäisi nostaa, jotta vedenpinta palaisi takaisin aiemmalle tasolle. Vesinäytteetkin saatiin otettua, vaikka pakkasta oli jo 9 astetta. Kuva: Anette Bäck / Metsähallitus.

Vesikasvien siirtoistutukset saattavat joissakin tilanteissa toimia, mutta lajin siirtäminen uuteen paikkaan on harkittava tarkoin. Jos laji ei ole viihtynyt siellä ennenkään, miksi se viihtyisi siellä istutettuna? Toisaalta esim. ruoppauksen jäljiltä kokonaan kadonnutta vesikasvillisuutta voidaan yrittää auttaa palautumaan nopeammin siirtoistutuksin. Ja toiset lajit, kuten esimerkiksi meriajokas, vaan ovat julmetun hitaita leviämään - ehkä niitä siksi voi yrittää auttaa hiukan ns. kädestä pitäen?

Meriajokasta on istutettu alueille, jotka on tunnistettu karttatarkastelun avulla: missä meriajokasta on joskus kasvanut, mutta ei kasva enää, missä on sopivan syvyistä hiekkapohjaa ja mihin ei kerry vuosittain paksuja rihmalevämattoja. Meriajokas on hidas leviäjä, ja istutetut niityt ovat selvinneet jo ainakin yhdestä talvesta. Kuvat: Joonas Hoikkala / Metsähallitus, editointi Säde Mäkipää / Metsähallitus

Fladojen eli merestä maankohoamisen seurauksena irti kuroutuvien laguunien ennallistaminen saattaa olla suoraviivaisempaa ja mutkattomampaa. Usein fladan kynnys, joka rajoittaa meriveden täyttä vellomista hieman lämpimämmässä ja joskus makeammassakin fladassa, on ruopattu auki, jotta nättiin ja suojaisaan laguuniin voidaan päästä veneellä. Samalla on usein tuhottu tärkeitä kalojen kutualueita, koska laguuni ei enää lämpenekään keväällä muuta merta nopeammin eikä ole sen suojaisempi kuin muutkaan lahdet. Tällaisissa tapauksissa ennallistaminen tai kunnostus on helppoa - suljetaan fladan suuaukko entiselleen.

Gamla Hamnin fladan kynnys on Uudessakaarlepyyssä ruopattu auki, jotta mökkiläiset saisivat veneensä laitureihin. Kynnyksen ruoppaaminen tarkoittaa suurempaa vedenvaihtoa meren kanssa, mahdollisesti kuivumista kesällä ja kutualueen heikentymistä, koska laguuni ei enää lämpene keväällä sen nopeammin kuin merikään. Tällaiset fladat on mahdollista ennallistaa sulkemalla ruopattu kynnys osittain. Kuva: Jaakko Haapamäki / Metsähallitus

Jos flada taas uhkaa jäädä kuiville maanpinnan kohoamisen myötä ja se halutaan edelleen pitää auki ruovikoitumiselta tai muulta umpeenkasvamiselta, ollaan taas tekohengityksen puolella - maankohoaminen on luontaista ja sitä vastaan tappeleminen ei välttämättä ole luonnonsuojelun hengen mukaista.

Vesilinnut ja kutevat kalat kuten hauet, ahvenet ja särkikalat pitävät matalista, jonkin verran ruovikoituneista merenlahdista, mutta jos umpeenkasvua on liikaa, kaikki lajit eivät enää pärjää. Hailuodon Kirkkosalmi on matala sisälahti, josta on kymmeniä vuosia sitten avattu myös toinen kanava mereen veden vaihtuvuuden parantamiseksi. Pahimmillaan tällaiset uudet aukot kuivattavat fladoja ja laguuneja ja auttavat veden lämpötilaa tasaantumaan laguunin ja meren välillä, mikä ei palvele kutukaloja. Kuva: Suvi Saarnio / ELY-keskus, SeaCOMBO-hanke

Yksi meriluonnon ennallistamisen muoto voi olla vieraslajin poisto. Esim. suojaisesta fladasta tai kluuvista (seuraava askel kohti suota ja sitten maata, kun fladasta muotoutuu kluuvijärvi) voidaan yrittää poistaa esim. vieraslaji kanadanvesiruttoa. Usein vieraslajienkin poisto on veden kantamista pohjattomaan kaivoon - vesi velloo kaikkialle ja lajit kulkevat rajattomasti pitkin Itämerta.

Muutamien maastokäyntien myötä olen kuitenkin saanut hiukan kiinni siitä, mitä muuta meriluontotyyppien kunnostaminen tai ennallistaminen voisi olla. Kalamiesten kanssa kulkiessa on oppinut, että liian korkealle asennettuja siltarumpuja voi laskea niin että emokalat pääsevät nousemaan kutualueilleen. Umpeenkasvaneita ruovikkoja voidaan ruopata ja niittää mosaiikkimaisiksi parempien kutupaikkojen luomiseksi. Pohjapatojen aukkoja voi myös yrittää korjata niin, että kudulta takaisin mereen laskeutuvat emokalat löytävät poistumisaukon helpommin.

Kirkkosalmen natura-alueen kosteikkoja hoidetaan Hailuodossa mm. niittämällä ruovikkoa. Kuva: Suvi Saarnio / ELY-keskus, SeaCOMBO-hanke

Lintuihmisten kanssa liikkuessa olen oppinut, miten kahlaajakosteikoita kunnostetaan, ja kyllähän kosteikot kuuluvat vähintäänkin lähelle meriluontotyyppejä, veden ja maan rajapintaan. Alueen vedenpintaa voidaan nostaa tai vedenviipymää hidastaa niin että kuivumaan päässeet kosteikot jäävät uudelleen veden alle ja palautuvat sekä kutualueiksi että vesilintujen ja kahlaajien käyttöön. Moni flada on pilattu syventämällä veden purku-uomaa niin syväksi, että kesällä kuivaan aikaan vesistö lähes kuivuu. Tällaiseen kohteeseen voidaan tehdä pohjapato säätelemään vedenkorkeutta, tai rakentaa esim. veden liikkeitä hidastavia kiveyksiä.

Kirkkosalmen natura-alueella Hailuodossa on vesi korkealla, kun kunnostusniittoja käytiin ihmettelemässä lokakuussa 2021. Pitäisikö ruovikkoa poistaa, entä puustoa ojien varsilta? Petolinnut istuskelevat ojanvarsipuissa ja kyttäävät saalislintuja, joita halutaan suojella kosteikoilla. Video: Suvi Saarnio / ELY-keskus, SeaCOMBO-hanke

Oma sanavarastokin on saanut ihan uudenlaista buustia - ennen ennallistamisia en ollut kuullut vaaituksesta, jättöruovikoista enkä vedenviipymän pidentämisestä. Jossain vaiheessa sanat jo sekoittuivatkin - kun vuorotellen puhuttiin ennallistamisesta ja kunnostuksesta, suusta pääsi myös sana ”kunnollistaminen”, ennallistamisen ja kunnostuksen sekasikiö.

Ehkä oma oppimiskäyräni ennallistamisen ja kunnostuksen tiimoilta lähtee jossain vaiheessa nousukiitoon, mutta vielä tässä odotellaan jotakin maagista ymmärryksen hetkeä. Tällä hetkellä tuntuu, että tietoa kertyy lähinnä osmoosinomaisesti - imeytymällä puoliläpäisevän kalvon läpi eli ilman omaa kontrollia ja osan tiedosta jäädessä imeytymättä.

Kunnostus ja ennallistaminen ovat monesti monen eri organisaation yhteistyöhankkeita. Tässä Oulun yliopiston eläköitynyt tutkija Juha Markkola kertoo Metsähallituksen maa- ja meritiimille Hailuodon Kirkkosalmen toimenpiteiden historiaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuten niin monessa muussakin työasiassa, yhteistyö on tämänkin oppimisen kannalta valttia. Maalla on ennallistettu soita, kosteikoita ja puroja jo vuosikymmeniä, ja tietoa on olemassa, nyt sitä pitää vain ryhtyä soveltamaan merialueelle. Asiantuntijuutta löytyy ja sitä on auliisti jaettukin, kun oma osaaminen loppuu. Siksi suuressa organisaatiossa on hyvä aloitella omaa opettelua, ja yhteistyöorganisaatiotkin ovat ottaneet osaa opetustalkoisiin. Alueen kunnostaminen ja ennallistaminen on muutenkin aina niin iso hanke, että yhteistyö prosessi- ja organisaatiorajojen yli on yleensä välttämätöntä.

Kirkkosalmen natura-alueen sisälahden toinen avoimempi selkä, Patelanselkä, laskee Salmenkurkun uoman kautta Viinikanlahteen Perämereen. Ruovikkoa on paljon ja umpeenkasvu näyttää vääjäämättömältä - pitäisikö ruovikkoa siis niittää, entä vesialuetta ruopata? Video: Suvi Saarnio / ELY-keskus, SeaCOMBO-hanke

Sanna Marinin hallitus lanseerasi Helmi-ohjelman, jossa kunnostetaan elinympäristöjä ympäri Suomea. Metsähallituksen meritiimi kunnostaa Helmi-ohjelman kohteiden lisäksi mereisempiäkin luontotyyppejä. Mielenkiintoistahan tämä on, uuden oppiminen, vaikka välillä meinaa usko loppua kesken. Parasta on kuitenkin se draivi ja yhteistyöhalukkuus, joka välillä aina löytyy mitä yllättävämmistä ennallistamiskokouksista tai sähköpostiketjuista. Olen löytänyt itseni aivan ällikällä lyötynä muutaman kokouksen jälkeen - meillähän on tässä täydet suunnitelmat ja suuntaviivat kohteen kunnostamiseen, ja tahtotilakin on kaikilla kohdillaan! Voi niitä riemun hetkiä, kun tällaista välillä tapahtuu.

Sitä seuraavaa onnistumisen ja oppimisen kokemusta odotellessa.

Essi Keskinen

Raippaluodon Hägnesfladan suuaukon ruoppaus näkyy hyvin droonikuvassa. Ruoppaus jatkuu de Geer -moreenien välistä ulapalle. Kuva: Jaakko Haapamäki / Metsähallitus

Uuden äärellä: meriajokkaita (Zostera marina) istuttamassa

Pari viikkoa sitten Metsähallituksen meritiimillä oli onni päästä merelle toteuttamaan jo pitkään suunnittelupöydällä ollut projekti, jossa kunnostimme vedenalaisia niittyjä! Kunnostus tapahtui istuttamalla käsin yksittäisiä meriajokkaan versoja merenpohjaan. Jopa meille meribiologeille veden alla istuttaminen on uutta ja jännittävää, mutta maallikon korvaan se saattaa kuulostaa vieläkin kummallisemmalta. Mutta kuten yllä oleva video hienosti demonstroi, veden alla istuttaminen ei itseasiassa ole sen kummallisempaa kuin maan päällä tapahtuva taimien kaivaminen multaan. Toki sukeltaja tarvitsee veden alle oikeanlaiset varusteet eikä olo uppeluksissa ole aina niin kovin notkea. Mutta miksi istutimme juuri meriajokasta?

 

Meriajokas on Itämeressä niin tärkeä laji, että sitä kutsutaan avainlajiksi. Avainlaji on laji, josta monet muut lajit ovat suoraan tai välillisesti riippuvaisia eli voisi sanoa, että avainlajit pitävät yllä luonnon monimuotoisuutta sekä vaikuttavat laajasti oman elinympäristönsä toimintaan. Meriajokas muodostaa yleensä noin 1-5 metrin syvyiseen merenpohjaan laajoja ja tiheitä “meriruohoniittyjä”, joita voidaan verrata maanpäällä kasvaviin niittyihin, jotka muodostavat ympärilleen monimuotoisen elinympäristön ja houkuttelevat paikalle monia lajeja. Vedenalaiset meriajokasniityt toimivat samalla tavalla tarjoten ravintoa ja suojaa sadoille lajeille. Ilman meriajokasta koko paikallinen ekosysteemi romahtaisi ja näin on tapahtunut monin paikoin Itämeressä.

Meriajokkaan versot voivat suotuisissa olosuhteissa saavuttaa jopa puolen metrin mitan. Tämä niitty sijaitsee Hangon edustalla. Kuva: Anu Riihimäki / Metsähallitus

Meriajokas alkoi taantumaan Itämeressä 80-luvulla ja esimerkiksi Ruotsin länsirannikolla meriajokasniittyjä on hävinnyt tuhansia hehtaareja. Kadon syynä ovat ainakin rehevöityminen sekä liikakalastus. Liialliset ravinteet, etenkin typpi ja fosfori, saavat leväkasvun kukoistamaan, mikä samentaa vettä. Merenpohjaan ilmestyvä rihmakasvusto vie elintilaa muilta lajeilta ja tukahduttaa herkän, riittävästi valoa tarvitsevan meriajokkaan alleen. Kalastuspaine taasen on vääristänyt toimivan ravintoketjun dynamiikkaa. Petokalojen puuttuessa kolmipiikkien määrä Itämeressä on moninkertaistunut. Pienet kolmipiikit ahmivat valtavasti planktoneläimiä, jotka muutoin pitäisivät levän kasvun kurissa. Kun planktoneläimien riveissä käy kato, levän kasvu karkaa kontrollista. Kolmipiikeille kelpaavat myös petokalojen mätimunat ja poikaset. Siellä missä petokalat saavat runsastua, ne pitävät kurissa pienempien kalojen kannat ja samalla levän kasvu vähenee.

Petokaloilla, kuten hauella ja ahvenella, on tärkeä rooli ekosysteemissä ja niiden ravintoa ovat muun muassa kolmipiikit (kuvassa). Hauen- ja ahvenenpoikaset joutuvat kilpailemaan samasta ravinnosta kolmipiikin kanssa ja jäävät myös itse kolmipiikin saaliiksi. Tästä syystä vahvat kolmipiikkikannat voivat hillitä hauen ja ahvenen lisääntymistä. Kuva: Anu Riihimäki / Metsähallitus

Luonnon kunnostaminen ja ennallistaminen mielletään usein toimenpiteisiin, jotka tapahtuvat maalla; moni on varmasti kuullut esimerkiksi perinnebiotoopeista, joita pidetään yllä ja hoidetaan erilaisin menetelmin, kuten niittämällä, laiduntamalla tai kulottamalla. Kunnostusprojekteilla pyritään auttamaan myös vaelluskaloja muun muassa purkamalla jokien ja purojen patoja, rakentamalla kalateitä, kunnostamalla kutusoraikkoja tai korjaamalla siltarumpuja kalaystävällisiksi. Metsähallitus on tehnyt valtavasti töitä Itämeren hyväksi (lue tästä lisää, miksi Metsähallitus voisi yhtä hyvin olla Merihallitus) ja nyt hyödynnämme uudella tavalla hallitukselta saatua tulevaisuusinvestointirahaa, jolla halutaan ennen kaikkea pysäyttää luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen. Mikä olisikaan parempi keino tehdä konkreettista meriluonnonsuojelutyötä kuin toteuttaa uusia vedenalaisia kunnostusmenetelmiä!

Kulunut kesä on ollut jännityksen täyteinen meriajokasprojektin ollessa työpöydällä; jos ei työnalla, niin ainakin odottamassa siihen tarttumista. Vaikein vaihe meriajokkaiden istuttamisen suunnittelussa on sopivien istutuspaikkojen valinta. Kohteiksi valikoituivat paikat, joissa tiesimme jo ennestään kasvavan meriajokasta, sillä halusimme ensisijaisesti testata, miten vedenalainen istutus toimenpiteenä Suomessa onnistuu; ruotsalaiset ovat istuttaneet meriajokkaita jo pidemmän aikaa ja Suomessakin aihetta on tutkittu paljon. Kun tiesimme meriajokkaan jo ennestään esiintyvän valituilla kohteilla, pystyimme päättelemään, että olosuhteet olisivat sellaiset, joissa meriajokas viihtyy. Tieto meriajokkaan kasvupaikoista perustui vedenalaisen meriluonnon inventointiohjelman (VELMU) yhteydessä tehtyihin vedenalaisiin kartoituksiin.

Meriajokkaan levinneisyyksiä voidaan kartoittaa muun muassa sukeltamalla. Kuva: Linda Jokinen / Metsähallitus

Emme lähteneet istutushommiin kuitenkaan ihan suin päin, vaan teimme laajemman selvityksen istutuskohteiden vallitsevista ympäristötekijöistä. Esimerkiksi pohjasedimentin raekoko on yksi tärkeimpiä meriajokkaan menestymiseen vaikuttavia tekijöitä; pohjasedimentin on oltava tarpeeksi karkeaa, ja meriajokas viihtyykin parhaiten hiekkapohjilla. Toiseksi selvityksen alla oli kartoittaa ajelehtivia levämattoja, jotka ovat kasvualustaltaan irronneita leviä ja liikkuvat pohjalla vapaasti merivirtojen mukana. Levämatot tukahduttavat alleen tai irrottavat vasta istutetut meriajokkaan versot, emmekä halunneet näin käyvän istutuksillemme. Kolmanneksi tutkimme vielä päällyslevän määrää eli sellaisen yksivuotisen levän määrää, joka kasvaa muiden kasvien sekä levien päällä. Jos tämänkaltaista levää on paljon, ne estävät riittävän valon saannin, mikä on meriajokkaan selviytymisen kannalta ehdoton edellytys. Eikä tässä vielä kaikki: asensimme istutuskohteillemme veden alle soveltuvat sensorit, jotka mittaavat 20 minuutin välein sekä valoisuutta että lämpötilaa. Näin saamme riittävistä tietoa ympäristötekijöistä, jotka saattaisivat vaikuttaa istutettujen meriajokkaiden menestymiseen.

Istutettavat meriajokkaan versot keräsimme Hangon eteläisen rannan edustalta, jossa sijaitsee laajoja meriajokasniittyjä. Versojen kerääminen sujui sukeltamalla kahden hengen tiimissä mallikkaasti ja tärkeintä oli jättää kerättyihin versoihin tarpeeksi juurakkoa. Niin versojen kerääminen kuin istuttaminenkin tapahtuivat paljain käsin, sillä homma oli tarkkuutta ja hienosäätöä vaativaa, kun käsiteltiin yksittäisiä hentoja meriajokkaita. Sitten koitti itse istutuspäivä! Emme vielä tiedä, kuinka istuttamamme meriajokkaat pärjäävät, mutta itseäni yllätti toimenpiteen helppous; oli mahtava tunne työntää sormet ja istutettava meriajokasverso pohjasedimenttiin ja miettiä mielessä, että nyt todellakin olemme jonkin uuden äärellä eikä vastaavaa ole Suomen rannikolla montaa kertaa tehty! Teemme istutuskohteille tarkastuskäynnin syyskuun loppupuolella, jolloin saamme osviittaa istutusten onnistumisesta. Lopullisen vastauksen projektin onnistumisesta saamme vasta ensi kesänä, kun istutetut versot ovat olleet uusilla paikoilla vuoden päivät.

Vasta istutettu meriajokkaan verso. Aika näyttää, kuinka istutetut versot menestyvät uudessa ympäristössä. Kuva: Joonas Hoikkala / Metsähallitus

Uusien menetelmien kehittäminen vedenalaisen meriluonnon kunnostamiseen on erittäin tärkeää, mutta sekä aikaa vievää, työlästä ja kallista, jos lähtisimme palauttamaan kaikkia hävinneitä meriajokasniittyjä. Lisäksi takeita onnistumisesta ei ole. Siksi olisikin ensisijaisen tärkeää keskittyä niihin juurisyihin, jotka köyhdyttävät Itämeren luontoa ja turvata vielä olemassa olevat tärkeät meriajokasniityt. Meriajokas ei ole tärkeä vain paikalliselle ekosysteemille, vaan sen positiiviset vaikutukset yltävät paljon laajemmalle. Meriajokkaat puhdistavat vettä kierrättämällä rehevöittäviä ravinteita; tällä tavoin mökkiläiset voivat nauttia kirkkaammista vesistä ja yhteiskunta säästää rehevöitymisen hoitoon käytetyissä kustannuksista. Meriajokas myös sitoo laajalla ja suikertavalla juurakollaan kasvualustaansa tehokkaasti ja näin ollen estää meren pohjan eroosiota. Kaikkein tunnetuimpia meriajokasniityt ovat hiilinieluina sitoen enemmän hiilidioksidia kuin vastaavankokoinen metsä. Itämeren Suomen puoleisella rannikolla meriajokasniityt eivät kuitenkaan sido hiiltä yhtä tehokkaasti kuin esimerkiksi Tanskassa tai Ruotsin länsirannikolla, missä meriajokasniittyjen sitomat hiilivarastot ovat erityisen suuria.

Meriajokasniityt tuovat ripauksen tropiikkia myös Suomen rannikolle. Kuva: Linda Jokinen / Metsähallitus

Meriajokasniitty on sukeltajallekin hyvin kaunis ja rauhoittava ympäristö, kun nauhamaiset meriajokkaat liikkuvat hitaasti veden mukana. Ensisilmäyksellä rauhalliselta vaikuttava vedenalainen niitty kuhisee elämää, ja voit jopa törmätä merihevosten kanssa samaan merineulojen heimoon kuuluviin särmä- ja siloneuloihin. Meillä oli onni nähdä särmäneula, joka oli kuin luotu elämään meriajokasniityn suojissa (video alla) lähellä kohdetta, jonne olimme juuri istuttaneet meriajokasta. Tämäkin projekti lähti onnistuneesti eteenpäin, koska toimimme tiiminä ratkaisunhakuisina; uuden äärellä suunnitelmat vaihtuvat lennossa, mikä ei kenttäolosuhteissa taaskaan yllättänyt. Liputan myös monipuolisen yhteistyön puolesta ja tähän projektiin panostuksensa antoivat Hangon kaupunki, Alleco Oy, Wärtsilän sukeltajat, Åbo Akademi sekä Havsmanualen 2.0 -hanke. Nöyrin kiitos ja kumarrus yhteistyöstä!

Aija Nieminen, Anette Bäck, Joonas Hoikkala ja Anu Riihimäki

*****

För ett par veckor sedan hade Forsstyrelsens marina team möjlighet att åka ut till havs och förverkliga ett projekt som redan länge varit under planering, nämligen restaurering av undervattensängar! Restaureringen gjordes genom att man för hand planterade ålgrässkott i havsbotten. Till och med för oss marinbiologer är plantering under ytan nytt och spännande, men för en landkrabbas kan det verka ännu konstigare. Men som videon här ovan visar är plantering under ytan egentligen inte desto konstigare än att gräva ner plantor i mull ovanför ytan. Dykaren behöver visserligen rätt sorts utrustning, och ibland är man inte heller lika smidig. Men varför planerar vi just ålgräs?

Ålgräs är en så pass viktig art i Östersjön att man kallar den för en nyckelart. En nyckelart är en art som många andra arter direkt eller indirekt är beroende av, och man kan därför säga att en nyckelart uppehåller naturens mångfald samt kraftigt påverkar funktionen i sin egen livsmiljö. Ålgräs bildar, i allmänhet på 1-5 meters djup, vida och täta ålgräsängar som kan jämföras med de ängar som finns på torra land vid vilka det ofta bildas ett mångformigt samhälle och vilka lockar till sig många arter. Ålgräsängarna som finns under vattnet fungerar på samma sätt, och erbjuder näring och skydd till hundratals arter. Utan ålgräs skulle det lokala ekosystemet kollapsa, vilket också hänt på många platser i Östersjön.

Ålgrässkott kan vid gynnsamma förhållanden bli upp till en halv meter långa. Denna äng ligger utanför Hangö. Bild: Anu Riihimäki / Forststyrelsen

Förekomsten av ålgräs började minska i Östersjön på 1980-talet och till exempel längs Sveriges västkust har tusentals hektar ålgräsängar försvunnit. Orsaken till att dessa försvunnit är övergödning samt överfiske. För mycket näring, speciellt kväve och fosfor, gör att alger trivs och vattnet blir grumligare. Trådalger på botten tar livsrum från andra arter och kväver och tar ljus från det mera känsliga ålgräset som blir under. Fisketrycket har i sin tur förvrängt dynamiken i näringskedjan. I brist på rovfisk har storspiggen ökat mångfalt i Östersjön. De mindre storspiggarna äter stora mängder djurplankton, vilka annars skulle hålla nere algväxtligheten. Då mängden djurplankton minskar, börjar algerna växa utan kontroll. Storspiggarna äter också rovfiskarnas rom och yngel. Där rovfiskarna kan bli flera, håller de ner de mindre fiskarnas bestånd, vilket i sin tur leder till att algväxtligheten minskar.

Rovfiskar, såsom gädda och abborre, har en viktig roll i ekosystemet och deras föda är bland annat storspigg (ses på bild). Gädd- och abborryngel tävlar med storspiggen om föda, och blir själva också föda åt storspiggen. Starka bestånd av storspigg kan hålla nere reproduktionen av gädda och abborre. Bild: Anu Riihimäki / Forststyrelsen

När man tänker på restaurering av natur tänker man oftast på åtgärder som görs på land; många har säkert hört om vårdbiotoper som man uppehåller med olika metoder, såsom slåtter, betande djur eller genom att bränna. I restaureringsprojekt strävar man efter att hjälpa vandringsfisk bland annat genom att ta bort vandringshinder, bygga fiskvägar, återställa lekgrus och göra vägtrummor mera fiskvänliga. Forststyrelsen har arbetat mycket för att förbättra situationen i Östersjön (läs mera här om varför Forststyrelsen lika bra kunde heta Havsstyrelsen) och nu använder vi på ett nytt sätt de resurser för investering i framtiden vi fått av styrelsen (tulevaisuusinvestointirahaa), med vilka man framför allt vill stoppa utarmningen av den biologiska mångfalden. Vad kan då vara ett bättre sätt att konkret arbeta för skydd av havet än att vidta nya restaureringsåtgärder under ytan!

Den gångna sommaren har varit fylld av spänning, då projektet med att restaurera ålgräs legat på bordet; om det inte varit under arbete, så har det väntat på att tas itu med. Det svåraste med planeringen av restaurering av ålgräs har varit val av lämpliga platser. Vi valde sådana lokaler där vi visste att det sedan tidigare vuxit ålgräs, eftersom vi först och främst ville testa hur utplantering av ålgräs fungerar i Finland; i Sverige har man planterat ut ålgräs under en längre tid och också i Finland har en hel del forskning gjorts. Då vi visste att ålgräs redan funnits på de valda platserna, kunde vi anta att omgivningsförhållandena på dessa platser borde vara lämpliga för arten. Information om vad ålgräs växer baserade sig på de karteringar som gjorts inom programmet för inventering av marina undervattensmiljön (VELMU).

Förekomst av ålgräs kan karteras till exempel genom dykning. Bild: Linda Jokinen / Forststyrelsen 

Innan vi påbörjade restaureringarna gjordes omfattande undersökningar av de omgivningsförhållanden som råder på de valda lokalerna. Till exempel bottensedimentets kornstorlek är en faktor som påverkar om ålgräset trivs; sedimentet måste vara tillräckligt grovt och arten trivs bäst på sandbottnar. Därtill undersöktes förekomst av lösa algmattor, som består av alger som lossnat från sitt växtunderlag och flyter fritt längs botten med strömmarna. Algmattor kväver ålgräs som blir under, eller kan lösgöra nyplanterade skott, något vi inte ville hänga våra planteringar. Som tredje sak undersöktes ännu mängden påväxtalger, det vill säga sådana ettåriga alger som växer på andra växter och alger. Om det är rikligt av dessa alger, begränsar de mängden ljus som når ner till deras växtunderlag, något som är avgörande för ålgräs. Förutom detta installerades på de lokaler som valts för utplantering även sensorer som var 20:e minut mäter ljus och temperatur. På detta sätt får vi tillräcklig information om de miljövariabler som kan påverka framgången för våra utplanteringsförsök.

De skott som skulle planteras ut samlades in från Hangös sydstrand, där det finns vida ängar av ålgräs. Skotten samlades in genom dykning i två personers team och det var viktigt att få skott med tillräckligt mycket rötter. Insamling och utplantering av skotten gjordes med bara händer, då det var precisionsarbete att arbeta med de enskilda skotten. Sedan kom då själva dagen för utplantering! Vi vet ännu idag inte hur de utplanterade ålgrässkotten klarat sig, men jag blev själv förvånad över hur lätt det var att plantera dessa; det var en skön känsla att sticka ner och plantera skotten i bottensubstratet och tänka att nu gör vi något helt nytt och att liknande inte gjorts många gånger förr längs Finlands kust! Vi kommer under september att åka ut till lokalerna och granska hur det gått, för att få en bild av om vi lyckades eller inte. Det slutliga svaret på hur det gick får vi först nästa sommar, då plantorna varit på nya ställen under ett helt år.

Ett nyplanterat ålgrässkott. Tiden utvisar hur skotten lyckas i sin nya miljö. Bild: Joonas Hoikkala / Forststyrelsen 

Det är väldigt viktigt att utveckla nya metoder för restaurering av havsnaturen, men att försöka återställa alla ålgräsängar som försvunnit kräver mycket tid, stora arbetsinsatser och resurser. Det finns dessutom inga garantier för att arbetet lyckas. Det är därför viktigt att fokusera på de grundorsaker som leder till utarmning av Östersjöns natur och att skydda de ålgräsängar som ännu finns. Ålgräs är inte bara viktigt för det lokala ekosystemet, utan dess positiva effekter sträcker sig mycket längre. Ålgräs renar vatten genom att återvinna näringsämnen som bidrar till övergödning; stugägare kan då njuta av klarare vatten och samhället spara på kostnader för att minska effekterna av övergödningen. Ålgräs binder också sedimenten med sina långa rötter och motverkar därför erosion. Ålgräsängar är också kända som kolsänka och binder mera kol än en motsvarande yta skog. De ålgräsängar som finns i Finland binder dock inte lika effektivt kol som de som finns i till exempel Danmark eller längs Sveriges västkust, där mängden kol som binds är mycket stort.

Ålgräsängar skapar en känsla av tropikerna längs Finlands kust. Bild: Linda Jokinen / Forststyrelsen 

En ålgräsäng är för en dykare en mycket vacker och lugnande miljö, då de bandformade bladen rör sig sakta med vattnet. Men även om den vid första anblicken verkar rofylld, sjuder den av liv, och man kan till och med träffa på havs- och kantnål, vilka hör till samma släkte som sjöhästarna. Vi hade turen att träffa på en kantnål som hade bosatt sig i ålgräsängen nära de skott vi nyss planterat ut. Tack vare att vi samarbetade och var öppna för nya lösningar gick även detta projekt bra; som alltid vid nya utmaningar ändrades planerna under arbetet gång, vilket inte heller denna gång överraskade. Jag vill också flagga för samarbete på många fronter, och i det här projektet samarbetade vi på olika sätt med Hangö stad, Alleco Oy, Wärtsiläs dykare, Åbo Akademi och projektet Havsmanualen 2.0. Ett stort tack för gott samarbete!

Aija Nieminen, Anette Bäck, Joonas Hoikkala ja Anu Riihimäki