Vieraslajit painolastina Suomen Madeiralla

Vesikirpun kesäjuhlat. Kutsuvieras koukkuvesikirppu. Miten meribiologi ei innostuisi näistä kesäjuhlista? Teos ja kuva: Hanna Holopainen.

Elämä ja työ kuljettavat usein mielenkiintoisiin suuntiin. Vuosi 2026 aloitettiin korkkaamalla Oulu Euroopan kulttuuripääkaupungiksi. Vuosi alkoi myös taiteilijaystäväni Hanna Holopaisen näyttelyllä Suomen Madeira (?) Galleria MABDissa ja yllättävällä kutsulla merisuhdeaiheiseen työpajaan. 

"Suomen Madeira (?) on myös tieteellisen tutkimuksen aineistoa. FM Katariina Vuori sekä FT dos. Marko Marila tarkastelevat näyttelyitä ja niihin liittyviä valmisteluprosesseja tieteellisestä, arkeologian ja kulttuuriperinnön taiteellisten representaatioiden ja uusmaterialistisen teorian näkökulmasta.

Vuori toteuttaa Galleria MABD:n näyttelyn yhteydessä työpajan, missä tarkastellaan osallistujien merisuhdetta Painolastipuistoon liittyvien ja sen herättämien tuntemusten sekä autobiografisen reflektion kautta. Artikkeli julkaistaan Perämeren merisuhdetta käsittelevässä vertaisarvioidussa antologiassa." Näin kertoo kuvataiteilija Holopainen näyttelynsä esittelytekstissä.

Jos päädytään työpajaan taidegalleriaan, voi arvata ohjelmassa olevan jotakin luovaa. Tässä inspiroidutaan mm. taidenäyttelyn vieraslajimaalauksista ja Painolastipuistosta. Kaiken keskellä on tietokoneessa Marko Marila, joka osallistui virtuaalisesti lentokoneen jäätyä lähtökaupunkiinsa pakkastalveen hyytyneenä . Kuva: Katariina Vuori.

Löydän usein itseni poikkitieteellisistä ja taiteellisista tilanteista työni yhteydessä, vaikka olen mielestäni kaikkea muuta kuin luova. "Usein tutkimuksessa pyritään objektiivisuuteen ja tunteiden poissulkemiseen. Taiteilijoista taas usein sanotaan, että he ovat herkkiä ja luovia", työpajan fasilitaattori, mm. arkeologi, kirjallisuusterapeutti ja taideohjaaja Katariina Vuori sanoo. "Minä ajattelen, että myös tutkimuspuolella herkkyys, luovuus, tunteet ja leikkisyys voivat olla vahvuus, ja euroja ja raporttirumbaa 'tuottavampia' lähestymistapoja. Että tämmöset luovat hömpsyttelyt voivat joskus tuoda ratkaisuja, joihin ei tällä objektiivisemmalla otteella ole päästy. Luovuushan on hyvin tärkeää ongelmanratkaisussa, ja sitä on toki monenlaista matemaattisesta ns. taiteellisempaan luovuuteen", hän miettii.

Ei kuitenkaan tarvita paljoakaan mielikuvitusta yhdistää Suomen Madeira (?) -näyttelyn eri osiot, Painolastipuisto ja Vieraslajit. Meribiologin päässä ne yhdistyvät yksin tein maailmaa kyntäneisiin uljaisiin purjelaivoihin, jotka yhdistävät Oulua, Raahea, Madeiraa, Kap Hornia, Maustesaaria ja Buenos Airesia. Kun laiva lähti tyhjänä satamasta, mukaan lapettiin annos painolastia, joka perillä vaihdettiin takaisin tuotavaan lastiin. Kivet ja niiden mukana kaikenlaiset siemenet kulkeutuivat ympäri maapalloa - keskiaikaista ja viktoriaanista globalisaatiota (ja tietysti myös kolonisaatiota, lisää woke-omatunto). Nykyisin vieraslajit kulkevat edelleen laivojen painolastivesissä ja alusten rungoissa, mutta kulkeutumista yritetään sentään torjua kaikin keinoin.

Hellyyttävät Vertin veljekset Intro ja Ekstro päätyivät painolastimaannoksesta taidegalleriaan. Teos ja kuva: Hanna Holopainen

Pyysin kuvataiteilija Holopaista kertomaan vähän näyttelynsä taustoista. Hän antoi minulle

"OTTEITA TYÖSKENTELYPÄIVÄKIRJASTA ESSILLE

PAINOLASTI-RESCUE
1.9.2024 Toppila

Seison korkealla maajäännöskukkulalla Toppilan satama-alueella kumppareissani ja kaivan maanisena painolastiaarteita. Kiljun ja esittelen löydöksiäni. Olen ihanassa tilanteessa jossa minulle ei sanota touhottaessani, että koita rauhoittua! Kaikki seurueesta ovat jättäneet tittelit, turhanpätemisen ja tylsän aikuisasenteen kotiin. Siellä me leikitään yhdessä; Minä, pitkäaikainen ystäväni Anna, uusi ystäväni Katariina ja liuta tutkijoita ja muita viisaita. Kumpparit vempuloivat viettävässä kasassa mutta uurastan vaikka koivista menisi tunto. Löydöskokoelmani on uskomattoman hieno! Tämä ei jää tähän. Eikä jäänytkään... "

"[Painolasti)kivet ovat peräisin Toppilan entisen sataman alueelta Oulusta, missä osallistuin arkeologi Katariina Vuoren luotsaamaan painolastikivien rescue-seurueeseen. Painolastikivet ovat muistikkaita Oulun purjelaiva- ja terva-aikakaudelta. Niiden funktio on ollut toimia purjelaivojen vakauttajina. Painolastimaannos oli kierrätystavaraa joka kulki monien laivojen mukana satamasta toiseen. Niiden mukana myös useat vieraslajit ovat kulkeutuneet aikoinaan maasta toiseen. Näyttely käsittelee painolastikiviä symbolisesti sekä inhimillistäen. Kannamme kukin mukanamme monenlaista painolastia. Hyvälaatuinen painolasti pitää kurssissa mutta huonosta kannattaa pyrkiä luopumaan."

"PALUU MADEIRALLE
Taiteen omatoimiresidenssi 11.02.- 25.02.2025

... Aamuisin uintia seitsemältä, sitten yhdistetylle aamiaiselle ja lounaalle aamiaissaliin jonka jälkeen helpottavaa kun ihan heti ei tarvitse miettiä ruokailua. Käveleskelyä hotellin puutarhassa jossa elävien ja kuihtuneiden kasvien havainnointia ja mahdollisuuksien mukaan maahan pudonneiden keräilyä tai ihan vain kyykkimistä niiden äärellä. Sitten aamupäiväunet jonka jälkeen suuntautuminen workshoppeihin tai muihin päähänpistoihin. Ajattelua ja ajattelematta olemista. Iltaisin maalausvälineiden siirtelyä ja papereiden teippaamista pöytään ja irrottamista siitä. Aloittamista ja aloittamatta jättämistä. Öisin ledivaloissaan hehkuvien huippuristeilijöiden bongaamista jotka saapuivat ja lähtivät aivan sopivasti niin, että saatoin seurailla niitä parvekkeeltani. Pohdintaa siitä, että nykyään laivojen matkustajat ovat vähän niin kuin painolastia. Jokainen pakkaa varmaan huomaamattaankin risteilylle kansiasun taskuun varmasti hieman jotain itsestään ja elämästään. Toivottavasti useimmilla se on sitä hyvää painolastia. Sitä joka pitää kurssissa. Musta horisontti nielaisi värivalopalloissaan hehkuvat alukset. Kun heilautti sopivasti kameraa niitä kuvatessaan, sai hiljaisen ilotulituksen. Kotona Oulussa olen usein seissyt öisin parvekkeella ja valokuvaillut ympäristön valosaasteesta pallukoita, Madeiralla pallukoista viiruja...."

Tällaisia esineitä työpajalaiset toivat, kun heiltä pyydettiin asioita, jotka kuvaavat heidän merisuhdettaan ja heidän työtään. Itse olisin voinut tuoda vaikka vain pelkän sukellustietokoneen tai -päiväkirjan, koska se on työtäni ja merisuhdettani yhdistävä tekijä. Monien merisuhdetta kuvasi harrastus merellä tai lasten tutustuttaminen mereen. Kuva: Katariina Vuori.

Työpajasta Vuori kertoo näin: "Halusimme tutkia ja kokeilla melko väljällä ja joustavalla lähestymistavalla, millaista jälkeä tulee, kun yhdistetään taide, luonnontieteet, kulttuuriperintö ja luova prosessi. Aluksi teemana oli merisuhde, mutta sitten kun Hannan aloitteesta mukaan tuli teidän ihana ryhmä meribiologeja (ollaan puhuttu teistä meribiologeina, vaikka ehkä muitakin taustoja teillä on ), alkoi työpaja (eli artikkelin näkökulma) supistua luonnontieteelliseen näkökulmaan, eli miten tällainen ideatyöpajatyylinen toiminta toimii erilaisen tiedon ja tiedon tuottamisen tapojen välisillä rajapinnoilla. Mitä tapahtuu, kun Hannan vieraslajeista ja sekä konkreettisista että allegorisista painolasteista koostuva näyttely, ryhmä vedellisten kysymysten kanssa työskenteleviä ja kassillinen askartelumateriaalia kootaan samaan tilaan."

Kaikki työpajaan osallistuneet ovat joko olleet töissä luontokartoittajina kanssani Metsähallituksen meritiimissä Perämerellä, tai olleet kollegoja Oulun yliopiston Perämeren kenttäasemalla tai ELY-keskuksella. Töiden kautta olemme siis tutustuneet, mutta vuosien vieriessä kiintyneet ystäviksi. "Meriporukka", sanotaan myös meidän WhatsUp-ryhmässä. Kaikilla on siis vahva yhteys mereen, ja koulutuksensa ja/tai työnsä kautta myös paljon ajatuksia (erityisesti mereisistä) vieraslajeista ja painolastista. 

Johanna Kantanen kertoo teoksestaan näin: "Mulla ei oikeestaan ollu siinä päätä eikä häntää. Aattelin että se sininen lanka on niinku se veden pinta, posliini edustaa roskaa, ruskeat langat ehkä ihmistä miten 'kahlitsee' (kalterit) ja vaikuttaa ympäristöön. Vihreä on kasvillisuutta ja punaiset lajeja - pinnalla olevat ehkä jotain uikkulintuja, kun läheltä katsottuna näyttää niiltä." Kuva: Katariina Vuori

Suvi Saarnion teos kuvastaa hänen nykyisen ympäristökonsultin työnsä vesisuhdetta, suhdetta raakkuihin. "Se kuvastaa mun tuoreinta kytköstä veteen eli raakkuja. Kun mää oon niitä kartoittanut vasta pari kertaa. Eli raakut on siellä joen pohjalla ja nuo muut jutut on jotain rantakasvillisuutta" kertoo Saarnio. Kuva: Katariina Vuori

Työpajan jälkeen kokoonnuimme ruuan ja viinin ympärille, kuten niin monta kertaa aiemminkin. Työpaja puhuttelutti. Itse hoksasin ehkä ensimmäisiä kertoja ajatella vieraslajeja "sen kiusatun lapsen" asemassa, hyljeksittyinä ja syrjittyinä ilman omaa syytään. Matkustaminen tuo monelle nykyisin huonon omantunnon sen ilmastovaikutusten takia, mutta ilman historiallista globalisaatiota moni asia olisi kovin toisin. Emme ehkä joisi illanistujaisissa viiniä vaan kenties sahtia, emmekä ainakaan nautiskelisi jakkihedelmiä ja kampasimpukoita. Tammikuussa Suomessa syötäisiin naurista, suolakalaa ja ruisleipää, mitkä nekään eivät olisi huonoja vaihtoehtoja, mutta nykyisin ehkä tärkeintä on, että on ne vaihtoehdot. Monet vieraslajeista ovat kovin kauniita ja siksi päätyneetkin ihmisen kuljettamina koristuksina kuten komealupiini ja kanadanvesirutto. Yksi illanviettäjistä on ryhmässä uusi, hän tuli porukkaan nimenomaan vieraslajitöiden kautta.

Ihminen on lajina aina ollut vaeltaja. Muutenhan me vielä istuskelisimme Afrikassa. Ihmisen vaellustaustaa ajatellen on melko kummallista, että globalisaatiota on alettu käyttää terminä vasta viime vuosikymmeninä. Ihmisten, asioiden ja lajien liikkuvuutta ympäri maapallon on aina ollut, mutta se on ollut hitaampaa. Aiemmin Oulusta (tai kenties Raahesta) purjehdittiin muutamissa viikoissa tai kuukausissa Madeiralle, nyt sinne singahdetaan kahdella lennolla muutamassa tunnissa. Mutta jos matkustamista ja painolastin kulkeutumista ei tapahtuisi, olisivat tämäkin näyttely ja työpaja jääneet syntymättä.

Sirokatkarapu on kaunis laji, vaikka onkin Itämerelle vieras. Taiteilija ei kenties koe samanlaista maailmantuskaa kuin meribiologi käsitellessään vieraslajeja taideteoksina? Toisaalta ehkä taidenäyttelyssä biologi voi irrottautua ammattiroolistaan ja ihailla maailmaa kiertäneitä painolastikiviä ja ihmisen kuljettelemia lajeja vain visuaalisesti, ilman sielua painavaa ympäristöahdistusta. Teos ja kuva: Hanna Holopainen

"Ajattelen, että tällainen tieteen ja taiteen välinen yhteistyö, mikä nykyään on kovin pinnalla, kehittyy kokemuksen, yrityksen, erehdyksen ja sattumankin myötä. Eli on tärkeää, että tulee tällaisia kohtaamisia, joista voisi jotakin sitten kehittyä. Ja aina kaikesta ei tarvitse tulla mitään megaluokan juttua, vaan ajattelen, että monessa työssä – ja elämässä ylipäätään – sellainen luova toheltaminen, kokeileminen ja asioiden ilmaiseminen toisin voi lisätä uusien oivallusten lisäksi myös hauskuutta ja hyvinvointia. Ja joskus jollekin voi olla helpompi tuoda vaikka omia ajatuksia esiin näin kuin jossakin palaverihuoneessa", miettii Vuori.

Ihan kaikenlaisesta voi askarrella. Omassa työssäni kuvan oikeassa reunassa kahvinpavut seilaavat maailmalta Oulun satamaan, jossa tulee hetken päästä kukkimaan kuivattu kurtturuusu. Kuva: Katariina Vuori

Viimeisen sanan tänään saa itse taiteilija Holopainen, joka muutamalla virkkeellä laittaa meidät biologit ja luontoa lokeroivat kuriin ja järjestykseen.

"Kaikenlaisen tekemisen ja tekemättä jättämisen lopputuloksena on syntynyt monitekniikkateoksia joiden raakamateriaalit, aihiot, kasvit, valokuvat, oivallukset ja ympäripyöristykset muuntautuvat Kuvittelukuvastoksi. Työskentely ja sen motiivit loikkivat pitkillä aasinsilloilla siihen pisteeseen saakka, että kaikki tuntuu aivan loogiselta. On katsojan ja kokijan asia, haluaako hän lähteä leikkiin mukaan.

Pyydän huomioimaan, että tämän Kuvittelukuvaston lajien alkuperää, todenperää tai loppuperää on täysin mahdotonta todentaa. Oletettavasti lukuisat tutkijat ja tiedemiehet ympäri maailman yrittävät edelleen selvittää miten tämä kaikki oikein pääsi tapahtumaan. Kiitän kaikkia mielikuvittelijoita jotka ovat osallistuneet mittavaan kuvittelutyöhön."

Essi Keskinen

Kalojen kutua korjaamassa

 

Ensin tehdään väliaikainen pato, sitten tyhjennetään puro. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Perämeren kansallispuistossa on Pensaskari-niminen saari, josta löytyy komea kluuvi, eli merestä maankohoamisen johdosta irti kuroutunut järvi. Täältä voit kuunnella podcastin fladoista ja niiden kunnostamisesta sekä muusta meriluonnonsuojelusta. Pensaskarin kluuvia vaivaa vieraslaji vesirutto, jota on yritetty poistaa kahtena kesänä, mutta turhaan (lue enemmän blogista). Toinen ongelma on laskuoja, joka on joskus padottu, ja josta merivesi pääsee kluuviin vain veden ollessa hyvin korkealla. Kluuvista löytyy kyllä kaloja, mutta vesi ei vaihdu meren ja kluuvin välillä välttämättä juuri silloin, kun kalojen pitäisi päästä nousemaan sinne kudulle. 

Pensaskarin saari sijaitsee Perärämeren kansallispuiston pohjoisosassa. Kluuvin laskuoja on aikanaan tukittu kokonaan suurilla kivillä (nuoli).

Biodiversea LIFE IP -hankkeen sloganina on "meriluonnon puolesta". Tätä on toteutettu mm. ennallistamisella ja kunnostuksella. Merenkurkussa meriharjusten kutusoraikoita on kunnostettu ja poikasia siirtoistutettu, Akionlahdella kunnostettu kalatietä.

Nyt kunnostettiin sitten Perämeren kansallispuiston Pensaskari-saaren kluuvin laskuoja, ja toiveena on, että tulevaisuudessa kalat pääsisivät helpommin ja useammin nousemaan kluuviin kutemaan.

Uoma kuivataan väliaikaisen padon avulla pariksi päiväksi ja siihen rakennetaan luonnollisen näköisiä pohjapatoja, joiden korkeus on tarkkaan mitattu kluuvin pintaan nähden. Kluuvi ei saa kuivua, mutta toisaalta veden pitäisi päästä merestä kluuviin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kluuvista uomaan johtavaan kohtaan rakennettiin väliaikainen pato, jonka avulla uoma saatiin kuivaksi. Uomaan suurista kivistä rakennettu pato avattiin ja siihen rakennettiin kaksi uutta pohjapatoa, joiden yli korkeamman veden on kuitenkin tarkoitus päästä. Padot tehtiin mahdollisimman luonnonmukaisen näköisiksi ja niiden materiaalina käytettiin vain paikalta saatuja kiviä ja maa-ainesta. 

Isotkin kivet nousevat suhteellisen kevyesti, kun oikeat työkalut ovat käytössä. Rannan kiviä käytettiin purouoman maisemointiin. Kuvat: Essi Keskinen / Metsähallitus

Talven jälkeen nähdään, mitä jäät tekevä kunnostetulle uomalle, jos mitään, ja kuinka padot pitävät vettä. Työ ei kestänyt omalla, vuokratulla ja vapaaehtoistyövoimalla kuin kaksi päivää, joten myös korjaustoimet on nopeaa toteuttaa, jos padot eivät osoittaudu toivotunlaisiksi ja niitä pitää vielä muokata. Kluuviin ja Pensaskarin eteläpuolelle jäi nyt kaksi loggeria mittamaan vedenkorkeuden muutoksia ja lämpötiloja - loggerit poimitaan pois ennen jäiden tuloa ja viedään taas keväällä takaisin jäiden lähdettyä.

Toivotaan, että yhä useampi kala pääsee suojaisaan kluuviin kutemaan tulevana keväänä.

Essi Keskinen

Muita ennallistamisesta ja kunnostamisesta kertovia blogeja:

Moniongelmainen Akionlahti, ja voiko sitä korjata?

Ojasta allikkoon - miten vesi pysäytetään?

Päiväni kasvinkannattimena

Uuden äärellä - meriajokkaita istuttamassa

Podcast meriajokkaan istutuksesta

Tukea luonnonsuojelulle

Puutteellisesti tunnettuja leviä etsimässä

 

Mitähän nämäkin ovat? Kustavista syyskuussa otetusta levänäytteestä (ylin kuva) paljastui tarkemmin katsoen kahta hieman erinäköistä levää, joista tehtiin omat herbaarionäytteensä (kuvat alla). Tällaisen merestä museoon -polun kulki tänä vuonna noin 270 levänäytettä.  Kuvat Tytti Wärri / Metsähallitus

Levät ovat vanha ja arvoituksellinen lajiryhmä

Viherleviä on ollut olemassa ainakin 1000 miljoonaa vuotta, ja ne olivat ensimmäisiä monisoluisia eliöitä, jotka sopeutuivat elämään maalla. Näistä vuorovesirannoilla ja yhä kuivemmalla maalla sinnittelevistä levistä kehittyi aikanaan putkilokasveja, ja elämä maalla pääsi vauhtiin. Meriin jääneiden varhaisten levien jälkeläiset ovat jatkaneet levämäistä elämänmenoaan satoja miljoonia vuosia, aina meidän päiviimme asti. Seuraavaksi kun katsot rantavedessä hulmuavia leviä, voit ajatella, että näkymässä on jotain ikiaikaista – ja salaperäistä. Suomen levälajistosta nimittäin tiedetään hätkähdyttävän vähän.

Suomen merialueilla esiintyy noin 110 makrolevälajia eli paljain silmin havaittavan kokoista levää. Näistä enemmän kuin joka kolmas (38 %) jouduttiin toteamaan puutteellisesti tunnetuksi viimeisimmässä lajien uhanalaisuusarvioinnissa vuonna 2019. Suomen eliölajisto tunnetaan yleisesti ottaen huippuhyvin, kun verrataan moniin muihin maailman maihin. Lisäksi Itämeri on muihin meriin verrattuna hyvin vähälajinen, koska kylmä murtovesi on monille lajeille vaikea ympäristö. Ja siitä huolimatta joka kolmannesta levälajista ei tiedetä sen vertaa, että voitaisiin sanoa, onko se elinvoimainen vai äärimmäisen uhanalainen! Sitä luokka puutteellisesti tunnettu nimittäin tarkoittaa. Kun jonkin lajin uhanalaisuutta on yritetty arvioida, mutta sen kohdalla ei voida luotettavasti sulkea pois mitään luokkaa, se päätyy puutteellisesti tunnettujen joukkoon.

Tämä ei tarkoita, että tieto olisi huonoa, vaan sitä, että tietoa on tosi vähän. Tilanne on harmillinen, mutta toisaalta oiva tilaisuus päästä keräämään ihan uutta tietoa, melkein kuin vanhan ajan tutkimusmatkailijat!

Aiemmassa blogitekstissä kerrottiin, että syitä vähäiseen tietomäärään voivat olla esimerkiksi se, että jotkin levät esiintyvät varhain keväällä tai myöhään syksyllä, kun kartoittajia ja luontoharrastajia on merellä vähän, tai se, että niiden lajinmääritys on vaikeaa. Monet puutteellisesti tunnetuista lajeista saattavat olla harvinaisia eli niistä ei kerry tietoa, koska niitä on vain vähän. Tähän ongelmavyyhtiin on tartuttu osana Life IP Biodiversea -hanketta ja vuoden 2024 leväetsinnöistä on kerrottu täällä. Levien tietotason parantamiseksi uurastavat yhteistyössä Metsähallituksen Vesiluontotietotiimi, joka vastaa maastotöistä, ja Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS, joka vastaa DNA-näytteisiin perustuvasta lajintunnistuksesta ja joka myös tallentaa kerätyt levänäytteet kokoelmiinsa.

Puutteellisesti tunnettuja levälajeja on siis kymmenittäin, mutta tänä vuonna keskityttiin etenkin Ulva-suvun leviin eli suolileviin. Levien nimi johtuu siitä, että usein yksilöt ovat putkimaisia ja kaasutäytteisiä ja muistuttavat siinä mielessä suolta. Väri on kuitenkin raikkaan vihreä ja levät voivat olla hyvin kauniita, jolloin väkisinkin tuntuu, että suomenkielinen nimi ei ihan tee niille oikeutta. Senkin takia yleensä puhutaan latinankielisen nimen mukaan Ulvista. Suomen Ulva-lajeista yksi, Ulva intestinalis (isosuolilevä), on yleinen ja arvioitu elinvoimaiseksi, kun taas kaikki muut Suomen Ulvat ovat puutteellisesti tunnettuja.

Ulvien rakenne on usein putkimainen, ja levän tuottama happi voi jäädä putken sisään hopeanhohtoisiksi kaasukupliksi, jotka sekä nostavat levää kohti valoa että antavat sille tunnusomaisen ulkonäön. Kuva: Niklas Turva / Metsähallitus.

Vuonna 2024 kerätty aineisto paljasti, että kaksi puutteellisesti tunnettua lajia, suolileviin kuuluva Ulva linza (velmusuolilevä) sekä varhain keväällä, jo jään alla kasvava laji Monostroma grevillei (tötterösalaattilevä) olivat Saaristomerellä yleisiä ja molempien yksilöitä löytyi Itäisen Suomenlahden perukoilta saakka. 

Vuonna 2025 etsittiin levinneisyysalueiden pohjoisrajoja

Ensimmäisen vuoden hyvien tulosten rohkaisemana etsintöjä jatkettiin ja laajennettiin. Tänä vuonna tavoitteena oli selvittää:

-            Monostroma grevillein levinneisyysalueen pohjoisraja

-            Monostroma grevillein yleisyys levinneisyysalueensa sisällä

-            Monostroma grevillein esiintymisen vuosittainen vaihtelu

-            Ulva linzan levinneisyysalueen pohjoisraja

-            Löytyykö muita puutteellisesti tunnettuja Ulva-lajeja kuin Ulva linza?

Levinneisyysalueiden rajojen selvittämiseksi pakattiin maaliskuussa pakettiauto ja lähdettiin ajelemaan pitkin Pohjanlahden rannikkoa sopivilla paikoilla pysähdellen. Päätavoitteena oli etsiä Monostroma grevilleitä, mutta myös Ulva-näytteitä kerättiin, vaikka ajankohta olikin niille vähän varhainen. Monostroma grevilleitä löytyi lopulta Kaskisista saakka, mutta ei sen pohjoisempaa, ja Kaskisten esiintymä vaikutti irralliselta, sillä sen eteläpuolella oli taas pitkä Monostromaton alue, ennen kuin seuraavat levät löytyivät. Onneksi Ulvaa kasvoi jo monin paikoin runsaasti, eikä kartoittajien tarvinnut ihan tyhjin käsin palata Merenkurkusta.

Maaliskuiseen maastotyöhön tarvitaan paksulti vaatteita ja normaali määrä eli ärsyttävän paljon muita varusteita. Vaatteissa ja kamerassa näkyvä vaalea töhnä ei ole suolaa eikä hiekkaa, vaan jäähileitä. Märät varusteet jäätyivät heti kun nousi vedestä, ja niin tuntuivat jäätyvän kädetkin. Maastolomakkeiden käsialassa ei ollut kehumista. Kuva: Kevin O’Brien / Metsähallitus.

 

Itämeren kenties pohjoisimmat, tai vähintään pohjoisimmat tähän saakka tunnetut Monostroma grevilleit löytyivät Kaskisilta. Vasemmalla Monostroma grevillei epäselvänä vihreämpänä kohtana keskellä kuvaa kellertävien rihmalevien ympäröimänä, ja oikealla sama levätupas valmiina herbaarionäytteenä. Kuvat: Tytti Wärri / Metsähallitus.

Pohjanlahdella kartoittamisen aikana etelässä meri suli sen verran, että Metsähallituksen vene saatiin vesille ja Monostroma grevilleitä lähdettiin etsimään Saaristomereltä. Levää etsittiin samoilta paikoilta, missä sitä havaittiin edellisvuonna, ja muutamilta uusilta paikoilta. Ja sitähän löytyi aivan kaikkialta! Vuosi 2024 ei siis vaikuttaisi olleen mitenkään poikkeuksellisen hyvä, vaan Monostroma grevillei näyttäisi olleen yleinen ja runsaslukuinen myös tänä vuonna. Tuntuu jopa vähän hassulta, että lajista on ollut vain 80 aiempaa havaintoa. Toisaalta, kun potkii jäätä pois tieltä, että pääsee käsiksi levään, eikä koko merellä näytä olevan ketään muuta, tuntuu ymmärrettävältä, että lajista ei ole kertynyt havaintoja. Siinä vaiheessa, kun kevät etenee sen verran, että saaristossa alkaa liikkua ihmisiä, kaunis ja heleä Monostroma grevillei on jo päättänyt elinkiertonsa siltä vuodelta tai peittynyt tympeänruskean yksivuotisen Pylaiella-rihmalevän alle.

Jo jään alla kasvunsa aloittava Monostroma grevillei saa varhain keväällä nauttia elintilasta, kirkkaista vesistä ja kilpailijoiden puuttumisesta. Huhtikuun edetessä se alkaa haalistua kärjistä alkaen ja aaltojen voima repii haurastuvan, alun perin salaatinlehtimäisen levän ohuiksi suikaleiksi. Lopulta yksivuotiset rihmalevät peittävät näkyvistä haalistuneet, rispaantuneet Monostroma grevillein jäänteet. Kuvat: Vasemmalla ja oikealla ylhäällä Tytti Wärri / Metsähallitus, oikealla alhaalla Kevin O’Brien / Metsähallitus.

Muutamalta paikalta löytyi myös kauniin kirkkaanvihreää ja hiusta ohuempaa rihmamaista viherlevää, jota arveltiin joksikin Ulothrix- tai Urospora -suvun lajiksi. Niistä useat ovat puutteellisesti tunnettuja, joten näistäkin tuskastuttavan ohuista rihmoista yritettiin saada jotain näytteeksi. Yksittäiset levärihmat näyttivät - sikäli kun niitä pystyi näkemään – halvasta akryylivaatteesta irtoavilta kuiduilta, niin ohuita ja niin loistavan, keinotekoisen vihreitä ne olivat. Mietin näytteitä kuivatessani, että onnea vaan laboratorion väelle, kun yrittävät löytää näytepussista kuivatun murusen tätä rihmaa ja käsitellä sitä jotenkin. Mutta laboratoriossa osataan hommat, ja näistäkin näytteistä saatiin eristettyä DNA:ta, jonka perusteella rihmat edustavat kahta eri lajia, joista toinen saattaa olla Suomelle uusi laji. Lopullisia analyysejä ja tuloksia odotellessakin voi jo todeta, että aina kannattaa yrittää!

Tässä hulmuaa jokin Urospora-suvun laji eli viherhius. Yksittäiset rihmat ovat kietoutuneet toisiinsa ja muodostavat lankamaisia tai rastamaisia kimppuja, jotka on helppo nähdä niiden loistavan vihreän värin vuoksi. Yksittäiset rihmat ovat lähes näkymättömiä. Kuva: Kevin O’Brien / Metsähallitus

Kesän ja syksyn kartoituksissa kerättiin punaleviä ja lisää Ulvia

Kesällä kenttäsesonki on kuumimmillaan, ja kaikilla kädet täynnä töitä. Muiden töiden ohessa Saaristomeren ulko-osia kartoittanut tiimi keräsi kuitenkin myös Ulva-näytteitä, joiden joukossa voisi hyvin piillä yllätyksiä. Suomen merialueiden suolaisimmat vedet löytyvät Ahvenanmereltä ja Saaristomeren ulko-osista, ja monet eteläiset Ulva-lajit vaativat suolaista vettä. Mikäli Suomen merialueilla jossain piileskelee jännittäviä, eteläisiä Ulvia tai eksoottisia vieraslajeja, ne saattaisivat löytyä juuri noilta alueilta. Lisäksi tiimi otti muutamia näytteitä punalevästä, joka on joko Coccotylus truncatus (töpöpunaröyhelö) tai Phyllophora pseudoceranoides (sarvipunaliuska). Näiden lajien erottaminen toisistaan on hankalaa, ja siksi ne ovat molemmat jääneet puutteellisesti tunnetuiksi. Pilottinäytteiden avulla selvitetään, miten hyvin näiden punalevien erottaminen onnistuu DNA:n avulla.

Syksyllä kerättiin vielä lisää Ulvia Selkämereltä ja Läntiseltä Suomenlahdelta. Yhteensä tänä vuonna kerättiin noin 270 näytettä, kun viime vuonna näytteitä saatiin 170. Tuloksia DNA:han perustuvasta lajintunnistuksesta odotetaan loppuvuoden aikana. Jos saaliiksi saatiin puutteellisesti tunnettuja lajeja, niiden esiintymistä koskeva tieto karttuu. Jos taas näytteet olisivat enimmäkseen elinvoimaista, yleistä lajia Ulva intestinalis, tämäkin tieto olisi hyödyllinen. Jos satojen näytteiden joukossa, jotka on kerätty eri puolilta rannikkoa erilaisista ympäristöistä, ei vieläkään löydy esimerkiksi lajia Ulva clathrata (sammaluolilevä), alkaa näyttää siltä, ettei se voi meillä ainakaan kovin yleinen olla. Näiden lajihavaintojen – tai niiden puutteen – toivotaan olevan avuksi, kun seuraava lajien uhanalaisuusarviointi julkaistaan 2030. Ja mitä lajia levät ovatkaan, näytteet jäävät Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmiin ja asettuvat osaksi aikasarjaa, joka alkaa jo 1800-luvulta, sillä niinkin vanhoja levänäytteitä kokoelmissa on. Ties mitä tulevaisuuden tutkijat keksivät näillä näytteillä tehdä. Itämeri elää tällä hetkellä monenlaisten muutosten aikaa, kun ilmasto, lajisto, ravinnekuorma ja muut ihmispaineet muuttuvat ja muuttavat merta. Eri aikoina kerätyt näytteet yleisistäkin lajeista voivat auttaa tulevaisuudessa ymmärtämään esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksia.

Tytti Wärri

Furuskäriltä, Hankoniemen eteläpuolelta löytyi syksyllä useita erinäköisiä Ulvia. Tässä esimerkkinä ohutta haarovaa, leveää haaratonta ja kummallista välimuotoa. Aiemman kokemuksen perusteella kaksi vasemmanpuolisinta olisivat Ulva linza ja oikeanpuolimmainen Ulva intestinalis, mutta vasta DNA-näytteiden tutkiminen sen aikanaan paljastaa. DNA-näytteen tarkka kohta on osoitettu ja kuvattu ennen näytteen ottamista. Vaikka DNA-näytteiden analysointi vaatii hienoa tekniikkaa ja huippuosaamista, sitä edeltävä maastotyö ei ole mitään rakettitiedettä. Kuvissa näkyvä DNA-osoitinnuoli on askarreltu margariinirasian kannesta. Kuvat: Tytti Wärri / Metsähallitus.

Hanke on saanut rahoitusta Euroopan unionin LIFE-ohjelmasta. Aineiston sisältö heijastelee sen tekijöiden näkemyksiä, eikä Euroopan komissio tai CINEA ole vastuussa aineiston sisältämien tietojen käytöstä.

PEMMA - paikallisesti merkittävät meriluontoalueet

Harmaakarin riutta on nykyisin määritelty PEMMA-alueeksi Helsingin edustalla. Värikkäältä riutalta löytyy ensisilmäyksillä ainakin meriahdinpartaa, suolilevää, rakkohaurua ja joitakin lyhyitä puna- ja ruskoleviä. Kuva: Lassi Karvonen / Metsähallitus.

"Paikallisesti ekologisesti merkittävien vedenalaisten meriluontoalueiden tunnistaminen: Esimerkki pääakupunkiseudulta" -julkaisu näki päivänvalon 2024. Pari vuotta sitten Velmu-kartoituksissa (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) keskitytiin Suomenlahdella Helsingin Helmiin ja Espoon Erikoisuuksiin eli paikallisesti merkittäviin meriluontokohteisiin. Mutta minkälainen haarukointi on tarvittu, että ollaan päästy näin alueelliselle tasolle meriluontoarvojen määrittelyssä?

Helsingin Helmet ja Espoon Erikoisuudet rajattiin vuoden 2022 maastokauden tulosten ohjaamina. Kuvakaappaus Velmun karttapalvelusta.

Vuonna 2019 YK:n biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen tieteellis-teknisessä kokouksessa tunnistettiin ympäri maailmaa ekologisesti ja biologisesti merkittäviä merialueita (tässä esimerkiksi Itämeren pohjoisin EBSA-alue englanniksi esiteltynä). Suomen merialueille tunnistettiin neljä EBSA-aluetta, kaksi Pohjanlahdelle, yksi Saaristomerelle ja Ahvenanmaalle ja yksi Suomenlahdelle.

Harmaakarin PEMMA-alueelta löytyy myös merinisäkkäitä. Utelias harmaahylje on tullut katsomaan, mitä ne sukeltajat oikein melskaavat. Kuva: Petra Saari / Metsähallitus.

EBSA-alueita hienopiirteisempiä ovat Suomen kansalliset ekologisesti merkittävät merialueet, EMMAt. EMMA-alueet eivät ole hallinnollisia tai suojelullisia rajauksia, vaan ne kertovat siitä, että alue on meriluonnoltaan erityisen merkittävä. Sieltä saattaa löytyä esimerkiksi kalojen kutualueita, uhanalaista lajistoa, erityistä geodiversiteettiä tai se voi olla harvinaisen luonnontilainen. Rajaus siis kertoo potentiaaliselle merialueen käyttäjälle, että nyt ollaan tekemisissä erityisen arvokkaan merialueen kanssa. EMMA-alueita on käytetty mm. erilaisten meritoimintojen ohjaamiseen ja aluerajaukseen merialuesuunnittelussa. EMMA-raportteja voi selata näistä linkeistä:

- Syken julkaisema virallinen EMMA-raportti

- Metsähallituksen julkaisema kuvitettu ja kuvaileva raportti joistakin EMMA-alueista

- Syken avoimen datan kautta löytyvät EMMA-rajaukset

Mikäs se on tehdessä sukellustöitä tyynessä illassa, kun räpylöiden alla aukeaa upea riutta. Uppoluoto löytyy Helsingin edustan ulapalta. Kuva: Jyri Tirronniemi / Metsähallitus.

Teisti ei ole harvinainen, mutta ei se erityisen yleinenkään ole. Sen saattaa useimmiten bongata sinisimpukkakoloniasta, mutta viihtyy tämä pohjakala myös sorapohjilla pohjaeläimiä etsien, kuten tässä Uppoluodossa. Kuva: Jyri Tirronniemi / Metsähallitus.

Levärupi on päässyt valtaamaan haarukkalevän täysin - tämähän näyttää jo melkein trooppiselta kalkkikivikorallilta! Uppoluodon PEMMA-alueelta löytyy mm. punaisia rihmaleviä ja paljon haarukkalevää. Kuva: Jon Ögård / Metsähallitus.

Kun kansalliselta EMMA-tasolta mennään vielä alueellisemmalle ja paikallisemmalle tasolle, vastaan tulevat paikalliset EMMAt eli PEMMAt. Vuoden 2022 maastokartoituksissa Helsingin ja Espoon edustalla Velmu-kartoitukset keskitettiin yksinomaan PEMMA-alueiden kartoittamiseen. Työ toteutettiin niin, että maastokartoitukset, lähinnä sukellukset, snorklaukset ja vesikiikarein tehtävät inventoinnit, keskitettiin alueille, joilta arveltiin löytyvän erityisen paljon vedenalaisia luontoarvoja, tai jotka olivat vielä täysin tuntemattomia, mutta joille mallit antoivat odottaa vedenalaisia luontoarvoja. Kun aineistot myöhemmin analysoitiin, ne käytiin asiantuntijoiden kanssa läpi, ja kaiken tunnetun datan ja asiantuntijalausuntojen avulla luotiin Suomen ensimmäiset PEMMA-alueet. Raportti löytyy täältä ja rajaukset voi ladata täältä.

Kilkki on syvempien pohjien puhtaanapitolaitos. Sille kelpaa ravinnoksi kaikki orgaaninen, mikä sattuu satamaan merenpohjaan ylemmistä vesikerroksista. Kuva: Lassi Karvonen / Metsähallitus.

Tänä kesänä PEMMA-alueiden etsintä siirtyy Saaristomerelle. Syke ja Metsähallitus yhdessä paikallisten kuntien, kaupunkien ja ELY-keskuksen kanssa tekevät maastokaudella vedenalaiskartoituksia vielä vähemmän tunnetuilla, mutta potentiaalisesti arvokkailla merialueilla. Tarkoitus on tehdä satoja sukelluslinjoja aivan ulkosaaristosta syvälle sisäsaaristoon ja lahdenperukoihin asti. Suurin osa työstä tehdään sukeltamalla, mutta matalilla alueilla riittää snorklaus tai vesikiikarin käyttö.

Punalevät töpöpunaröyhelö ja sarvipunaliuska ovat niin muuntelevaisia, että nykyisin niitä ei enää erotella silmämääräisesti toisistaan. Punalevät hehkuvat kameran salaman valossa syvän punaisina Harmaaluodon riutalla. Kuva: Jon Ögård / Metsähallitus.

Maastotyöt aloitetaan kesäkuun alussa ja saadaan valmiiksi syyskuun puoliväliin mennessä. Jos siis näet Metsähallituksen veneen tai oransseihin pelastautumispukuihin pukeutuneita luontokartoittajia Saaristomerellä tänä kesänä, he saattavat hyvinkin olla etsimässä uusia PEMMA-alueita.

Essi Keskinen

P.S. Jos pidät podcastien kuuntelusta, otappa kokeiluun nämä Metsähallituksen meritiimin meriluonnon suojelusta kertovat podcastit: Vedenalaisen varjelijat.

Harmaakarin riutalta löytyy mielin määrin haarukkalevää ja sitä kiinnittymisalustanaan käyttävää pikkuriikkistä yhteisöllistä äyriäistä, levärupea (valkoinen pitsi oranssinpunaisen haarukkalevän päällä). Kuva: Karl Weckström / Metsähallitus.

Harmaakarin riutan matalammilta osilta löytyy kauniinvihreää ja notkeaa suolilevää. Kuva: Lippi Vertio / Metsähallitus.

Sukelluslinja kulkee rihmalevän ja rakkohaurun välistä Länsi-Toukin PEMMA-alueen riutalla. Kuva: Aleksi Leinikki / Metsähallitus.

Ahvenet ovat uteliaita ja ovat tulleet tarkistamaan, mitä sukeltaja tekee niiden valtakunnassa Länsi-Toukin riutalla. Kuva: Anna Lyssenko / Metsähallitus.

Itämeren riutalla

 

Upea rakkohauruniitty levittäytyy matalalla tyynen merenpinnan alla. Kuva: Heidi Arponen / Metsähallitus

Yksi kauneimpia maisemia Itämeren pinnan alla on parin metrin syvyydellä sijaitseva tiheä hauruniitty auringonpaisteessa. Jos ”hauru” ei heti sano mitään, lisätään vielä rakkohauru tai sen sukulainen itämerenhauru. Rakkohauru (Fucus vesiculosus) tunnettiin aiemmin paremmin rakkolevänä ja sen serkku, endeeminen eli kotoperäinen Itämeren laji Fucus radicans kapearakkolevänä, kunnes järkeiltiin, että sen nimenä kapeaRAKKOlevä on harhaanjohtava, koska F. radicansin yksi ero F. vesiculosukseen on nimenomaan rakkojen puute. Näin siis kumpikin ruskolevä siirtyi haurujen sukuun. Lue blogista tarkemmin lajien nimeämisestä.

Parhaimmillaan (rakko)hauruniitty on kauniin kellanruskeana aaltoileva, tiheä lakeus, joka jatkuu Selkämeren tasaisilla pohjilla silmänkantamattomiin ja Suomenlahden jyrkemmillä kalliorinteillä muodostaa parin metrin levyisen vyöhykkeen metristä 3-5 m syvyydelle asti.

Tässä hauruluontotyypissä ainakin yksi laji on varmasti rakkohauru Fucus vesiculosus, koska haaroja pystyssä pitävät rakot erottuvat näin selvästi. Kuva: Heidi Arponen / Metsähallitus

Moni veneilijä, mökkeilijä tai saariston asukki saattaa muistella lapsuuttaan tai nuoruuttaan Saaristomerellä, kun vesi oli niin kirkasta, että pohjaan näkyi lähes kymmenen metrin syvyydelle asti ja rakkolevä kasvoi vielä 7-8 m syvyydelle. Pahimmoillaan Saaristomerellä kärvisteltiin valtavien sinilevälauttojen ja samean veden kanssa 90-luvulta 2000-luvun alkumetreille, kun näkösyvyys katosi lähes tyystin eikä pinnan alle nähnyt juurikaan. Aivan pahin on ehkä selätetty, mutta Itämeren toipuminen valtavasta ravinnekuormasta ja nykyisenlaisesta rehevöitymisestä vie aikansa, ja tästä syystä haurupohjat on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi (EN) koko Suomessa (Perämerestähän hauruja ei löydy, koska laji kaipaa enemmän suolaa). Kumpikin laji sinänsä on ”vain” silmälläpidettävä (NT) (lue blogista enemmän Suomen Punaisesta kirjasta eli uhanalaisarvioinneista), mutta yhtenäiset, niittymäiset ja tiheät kasvustot, ovat häviämässä rehevöitymisen ja veden samenemisen vuoksi. Haurujen suurin kasvusyvyys on madaltunut monta metriä niistä kirkkaan veden ajoista vain reilut 50 vuotta sitten.

Sirokatkarapu on vieraslaji, joka levisi Itämereen 2000-luvun alussa. Suomen rannikolta sen löytää nyt koko Suomenlahdelta ja Selkämereltä aina Porin tietämille asti. Haurukasvustot tarjoavat hyvän suoja- ja ruokailupaikan sekä vieraslajeille että alkuperäisille lajeille kuten leväkatkarapu. Kuva: Heidi Arponen / Metsähallitus

Haurupohjat on avainluontotyyppi ja haurut ovat avainlajeja. Ne ovat siis lajeja, jotka olemassaolollaan luovat muille lajeille paremmat oltavat tarjoilemalla ruokailu- ja suojapaikkoja, koloja, mihin piiloutua, pintoja, joilta raaputtaa rihmalevää ja bakteerimassaa syötäväksi. Rakkohaurujen alla viihtyvät merirokot ja pienet sinisimpukat, kalvomaiset levät ja pitsimäiset punalevät. Niiden pinnoilla kasvaa epifyyttisinä eli päällyskasveina erilaisia rihmamaisia leviä, esimerkiksi kirjaimellisesti nimetty haurunturkki (Elachista fucicola).

Trälanin saari sijaitsee Saaristomeren ulkosaaristossa. 

Trälanin 100 m mittainen sukelluslinja putoaa rantavedestä noin kymmenen metrin syvyyteen. Ennen jyrkempää pudotusta kolmen metrin jälkeen löytyvät tiheät ja yhtenäiset hauruniityt, sen jälkeen sekapohjalta muita riuttalajeja.

Trälanin lajilista voisi olla tyyppiesimerkki eteläisen Suomen rannikon riuttalajeista.

Trälanin linja jatkuu lahdenpohjukasta lähes puoleen väliin melko matalana ja tasaisena, kunnes sitten lahden suulta laskee jyrkästi kymmenen metrin syvyyteen.

Kauas Saaristomeren eteläosiin sijoittuva ulkosaariston linja lähtee Trälanin saaren rannasta länteen avautuvan lahden perästä ja putoaa sadan metrin matkalla noin kymmenen metrin syvyyteen. Haurupohja yltää lähes rannasta vajaan kolmen metrin syvyyteen (paikoin lähes 100 % haurua) ja jatkuu sitten tyypillisenä Suomen eteläisen rannikon riuttana. Kaikki tavalliset tuttavuudet, rihmalevät, sinisimpukat, merirokot, haarukkalevät, punalevät ja punaiset kalvomaiset levät löytyvät. Jos pitäisi määritellä suomalaisen riutan tyyppilajeja Suomenlahdelta, Trälanin lajilista olisi se. Perämerellä riutalta puuttuisivat haurut, sinisimpukat, merirokot ja suurin osa punalevistä ja tilalla olisi monivuotisia viherleviä ja erityisesti vesisammalia. Lue blogi Perämeren riuttalinjoista täältä.

Toivotaan, että tulevaisuudessa ruskeankeltaisena vedenalaisena viljapeltona lainehtivat haurupohjat peittäisivät enemmän sitä alaa, millä ne aikanaan kasvoivat.

Essi Keskinen

Sukeltaja lopettelee linjaa sen matalaan päätyyn kalliorannalle. Ruskeana näkyvät haurut, vihreät kivet kasvavat rihmaleviä. Kuva: Roosa Mikkola / Metsähallitus.

Tutustu erilaisiin vesikasvillisuuslinjoihin näistä blogeista:

Vesisammallinja Perämerellä

Luonnontilainen monotoninen näkinpartaismutapohja

Mosaiikkimainen pohja Merenkurkussa

Uhanalaisia lajeja tasaisella hiekkapohjalla

Pystysuora kallioriutta

Hyvin monilajinen mutapohja

Tyhjä hiekkapohja

Rakkohauruniittyinen riutta

Valtavan monilajinen mutapohja

 

Keiholehtien ja lahnaruohojen ruusukkeet saavat niitylle lisäkseen uposvesitähdet ja vidat. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Mutapohjat voivat olla hyvin hämmentäviä. Välillä 1 m syvällä pehmeällä suojaisalla mutapohjalla ei kasva mitään, ei siis yhtikäs mitään, ja siihen ei tunnu olevan mitään kunnollista syytä. Välillä päällepäin täysin samannäköisellä pohjalla saattaa kasvaa valtava niitty vain yhtä lajia, esimerkiksi mukulanäkinpartaa (ja silloin puhutaankin jo uhanalaisestaluontotyypistä, suojaisat näkinpartaispohjat, joka on Suomessa arvioitu vaarantuneeksi). Ja välillä, joskus, kun tähdet osuvat kohdilleen ja elämä hymyilee meribiologille (tai ei hymyile, jos olisi kova kiire, ja työ pitäisi silti saattaa huolellisesti loppuun saakka), päästään mutapohjaiselle sekaniitylle, josta löytyy heittämällä kymmenen, viisitoista lajia putkilokasveja, ja rihmalevät päälle.

Eskonlahden vesikasvillisuuslinjalta löytyi lähes kaksikymmentä putkilokasvilajia. Vesi on tummanruskeaa, mutta kirkasta. Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus

Tuollainen upea niitty löytyi Simon Eskonlahdelta, johon kesällä 2023 perustettiin Perämeren merenhoidon seurantalinjoja. Lahden pohjalta löytyi mutaa, kuten toivottiinkin, ja vaikka veteen mentiin pelastautumispukujen ja SUP-lautojen ja vesikiikareiden kanssa pienestä venevalkamasta, ruoppauksia ei oltu pitkään aikaan enää tehty ja lahti melkein umpeenkasvanut monilta rantaosuuksilta. Alueella oli aikanaan käyty tekemässä Velmu-kartoituksia (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma), ja sen, ja SEAmBOTH-hankkeen kartoitusten, avulla tämä mutapohjainen pieni helmi löytyi seurantoja varten. Lue enemmän pohjoisen Perämeren vesikasvillisuuskartoituksista täältä.

Eskonlahti sijaitsee Simossa, mannerrannalla, joten paikalle pääsee autolla

Eskonlahden linja on täysin vaakasuoralla, mutapohjaisella lahdella, josta löytyy reilu tusina putkilokasvia monelta linjan pisteeltä.

Eskonlahden mutalinjan lajilistalta löytyvät "ne tavalliset epäillyt", jotka pohjoisella Perämerellä usein tulevat vastaan erityisesti mannerrantojen lahdissa. Monet lajeista ovat sopeutuneet lähinnä makeaan veteen (tylppövita, sätkimet, keiholehdet, lahnaruoho, vesiherne, saukonsammal erityisesti).

100 m mittainen linja alkoi rantaruovikosta ja jatkui parin pienen ruovikkolaikun kautta pidemmälle lahteen. Syvyys ei vaihdellut vajaasta metristä lainkaan, vesi oli kirkasta, vaikkakin rooibosteen väristä humusaineista johtuen, ja pohjaan oli helppo nähdä vesikiikarilla. Siellä täällä pohjaa täplittivät yksittäiset ahvenvidat, mutta varsinainen kasvimassa koostui sirppikeiholehden pohjaruusukkeista ja niistä ylös pintaan kiemurtelevista hiuksenohuista lehtiruodeista. Sirppikeiholehti on pystykeiholehden ja kelluskeiholehden risteymä, jota esiintyy erityisesti pohjoisella Perämerellä. Siellä emeritusmuseonhoitaja ja kasvitieteilijä Tauno Ulvisen (osallistuin hänen 90-vuotispäivilleen vajaat viisi vuotta sitten) mielestä ei esiinny kumpaakaan yksittäistä lajia puhtaana, vaan kaikki yksilöt olisivat risteymää, sirppikeiholehteä.

Hyvin monilajinen ja monipuolinen mutapohja Paskaletossa pohjoisella Perämerellä. Video: Metsähallitus.

Luikkia on monenlaisia ja eri kokoisia. Niiden erottaminen toisistaan vaatii vähintään luppia tai mikroskooppia, sekä rutkasti asiantuntemusta. Kuva: Niina Kurikka / Metsähallitus

Pikku- ja hentoluikat muodostavat ruohikkomaisia niittyjä matalille pehmeille-, siltti- tai hiekkapohjille. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Lähes pohjaa peittävien keiholehtiruusukkeiden joukossa kukkii uposvesitähtiä, sieltä löytyy pieniä niityllisiä muutaman sentin mittaista, ruohomaista luikkaa, rannempana myös suurempia luikkia. Ärviöitä pistää esiin sieltä täältä ja kiemurtelee kohti pohjaa. Välillä joukosta löytyy muutama mukulanäkinparta ja yksittäisiä lahnaruohoruusukkeita. Pikkuriikkiset vesirikon pisaranmuotoiset lehdet täplittävät pohjaa siellä täällä. Myös makeanveden vesisammal ja vesiherne tekevät esiintymisen, samoin reheviä vesiä indikoiva ristilimaska, jota usein löytyy rehevistä, seisovista fladoista (fladat muuten ovat maankohoamisen vuoksi merestä hiljalleen umpeen kuroutuvia laguuneja tai lahtia, joilla on lopussa meren kanssa vain pieni yhteys matalan kynnyksen kautta. Lue enemmän fladoista tästä SEAmBOTH-hankkeen englanninkielisestä blogista).

Pohjoisella Perämerellä esiintyy pystykeiholehden ja kelluskeiholehden risteymää sirppikeiholehteä. Nämä lehdet muistuttavat enemmän kelluskeiholehteä, mutta eivät ole kuitenkaan tyypillisiä - eiköhän tämäkin ole risteymä. Kasvin lehtiruusukkeet ovat tiukasti pohjassa ja jokaisesta ruusukkeesta johtaa ohut lehtiruoti kelluslehteen. Kuva: Ville Savilampi

Tällaisissa runsaissa ja rehevissä linjoissa on kova tekeminen, mutta lajiston perkaaminen on silti aina yhtä mielenkiintoista ja palkitsevaa.

Essi Keskinen

Ahvenvita on varsinainen jokapaikanhöylä. Sen löytää suuresta osasta Suomea ympäröivää Itämerta. Se pystyy kasvamaan kaikenlaisilla pohjilla kovia pohjia lukuun ottamatta, suojaisissa ja aallokkoisissa paikoissa, ja hyvin erilaisissa ravinteisuuksissa ja lämpötiloissa. Kuva: Pekka Lehtonen / Metsähallitus

Tutustu erilaisiin vesikasvillisuuslinjoihin näistä blogeista:

Vesisammallinja Perämerellä

Luonnontilainen monotoninen näkinpartaismutapohja

Mosaiikkimainen pohja Merenkurkussa

Uhanalaisia lajeja tasaisella hiekkapohjalla

Pystysuora kallioriutta

Hyvin monilajinen mutapohja

Tyhjä hiekkapohja

Rakkohauruniittyinen riutta