Espoonlahtea ristiin rastiin

 

Veteen on joskus vaikea päästä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merellä tuulee. Eilen siellä on tuullut lähes 18 m/s ja aallot ovat sen mukaisesti lähemmäs kolmimetrisiä. Minä ja tiimini emme siispäässeet tällä(kään) viikolla saareen Velmu-töihin.

Jotain pitäisi kuitenkin tehdä kun on tiimillinen ihmisiä, omalle työmaalle ei pääse ja työaika juoksee. Onneksi joku tarvitsee aina jotain apua maastotöissä.

Tällä kertaa se oli Biodiversea-tiimin potentiaalisia ennallistamiskohteita kartoittava tiimi, jolta irtosi meille kohde, jota he eivät ehkä itse olisi ehtineet kartoittaa, Espoonlahti. Sinne pääsee autolla ja työt pystyy tekemään SUP-laudoilla. Sinneppä siis!

Harmaa taivas, vettä tulee ja tuuli on kova. Tämän kesän hyviä työsäitä odotellaan vielä. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Eilen tietysti tuuli kovaa ja satoi, mitäpä muutakaan. Saatiin kuitenkin tehtyä pistemäisiä kartoituksia, mutta seuraavaksi päiväksi luvattiin ottaa suuremmat ankkurit. Tänäänkin tuuli, mutta suuremmat ankkurit pitivät, ja sade tuli vasta kun vaihdoimme pelastautumispukuja pois työrupeaman jälkeen.

Espoonlahdelta löytyi yksi verso kanadanvesiruttoa vuonna 2016. Nyt tehtävänä oli käydä katsomassa, onko kasvusto vielä siellä, onko se levinnyt, ja löytyykö lajia muualtakin lahdesta.

Kanadanvesirutto on vieraslaji, joka nimensä mukaisesti leviää rivakkaa tahtia sopivissa makeissa tai äärimmäisen vähäsuolaisissa murtovesissä kuten jokisuistoissa. Laji on levinnyt Suomen järviin ja lampiin ja peittänyt monelta osin muun kasvillisuuden kokonaan alleen. Kanadanvesiruttoa on torjuttu ja poistettu monin keinoin Järvi-Suomessa. Perämeressä sen poistamista on kokeiltu Perämeren kansallispuistossa, mutta käsin se lienee mahdotonta. Myös Akionlahdella Oulun edustalla kanadanvesiruttoa on torjuttu, mutta peittämällä se ja estämällä kasvien yhteyttäminen.

Haraa käytetään, kun pohjaan ei näy vesikiikarilla eikä olla sukeltamassa tai kahluusyvyydessä, ja halutaan silti tietää, mitä pohjassa kasvaa. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Kahden päivän kovan yrityksen jälkeenkään kanadanvesiruttoa ei löytynyt Espoonlahdesta. On lähes mahdotonta sanoa 100 % varmuudella, että lajia EI olisi valtavassa lahdessa, mutta lähes sadan harauspisteen jälkeen voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että minusta lajia ei löydy Espoonlahdesta, eikä se missään nimessä ole päässyt dominoivaan tai edes leviävään asemaan.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että vuoden 2016 havainto on joko ollut todella erikoinen poikkeus, tai laji on tunnistettu väärin. Kallistuisin jälkimmäiseen sillä perusteella, että Espoonlahden vesi on suolaista. Kun se tuulen ja aaltojen vaikutuksesta pärskyi naamalle, suolan maistoi. Missään niin suolaisessa en ole ennen törmännyt vesiruttoon. Perämerellä vesiruttoa tavataan jokisuistoista ja joistakin lahdista, joihin laskee jokivettä, mutta ei varsinaisesta murtovedestä.

Ahdinpallero kasvaa joko pallomaisena muotona, jota löytyi myös, ja tällaisena lyhyenä, mattomaisena muotona. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Oli juurisyy mikä tahansa, hyvä uutinen on, että kanadanvesiruttoa ei tarvitse ruveta torjumaan Espoonlahdella, koska sitä ei siellä ole. Ei siis aivan huonosti käytetyt kaksi päivää, vaikka Espoonlahden mutainen vesi ja haralla kartoitetut näytepisteet olivatkin melko köyhä lohdutuspalkinto sille, että koko tiimi olisi halunnut olla Saaristomeren ulkosaaristossa 9.5 m Secchi-syvyydessä sukeltamassa.

Muitakin hyviä uutisia tästä kahdesta pääkaupunkiseutupäivästä oli. Ainakin kahdella pisteellä löytyi ärviöiden juuristosta uposkuoriaisten toukkia. Meriuposkuoriainen on silmälläpidettävä ja suojeltu laji, jonka toukat viihtyvät putkilokasvien juuristoissa. Uposkuoriaisia löytyy Suomesta kolmea lajia, joista erityisesti uhanalaisen meriuposkuoriaisen kanta on vahva nimenomaan Espoonlahdella. Toukista ei tiedä lajia ilman DNA-näytettä, mutta mitkä tahansa uposkuoriaislajin toukat ovat siis havainto plussan puolella.

Essi Keskinen

Meriuposkuoriaisten saarivalloitus

 

Meriuposkuoriaispariskunta pääsi hetkeksi petrimaljalle mikroskoopin alle. Lupilla ja mikroskoopilla tarkastellaan kuoriaisen selkäkilpeä ja peräpään piikkejä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kesäkuu on ollut pohjoisella Perämerellä erityisen tuulinen. Kysy vaikka keneltä tahansa veneilijältä, jonka jossakin vierasvenesatamassa tapaat. Tai kysy Perämeren Velmu-tiimiltä - voimme kaikki kolme vannoa, että kesäkuussa on tuullut sekä kovaa että usein, ja vielä ennakoimattomasti. Tuuliennusteet eivät päde päivää pidemmälle ja suunnitelmia pitää muuttaa koko ajan.

Eräänä turhautumisen hetkenä päätimme lähteä kartoittamaan Suunnitelma C:tä eli "jos jää aikaa kaikelta muulta". Satakarin itäpuoli oli ainoa lähellä oleva suojaisa saarentaus 9 m/s länsituulella.

Kumivene ja lähes täysin äänetön sähköperämoottori ovat hyviä työvälineitä. Kaksi SUP-lautaa kulkee hinauksessa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Satakarin itäpuolelta löytyi yllättäen uporkuoriaispari. Luontokartoittaja Sara tarkasteli ahvenvitaa lähempää ja kappas! Lehden alapuolelta löytyi pariskunta toisiinsa kiinni takertuneina, kuten uposkuoriaiset usein kuljeskelevat. 

Suomesta löytyy kolmea eri uposkuoriaislajia, jotka erottaa toisistaan mm. selkäkilven värityksen ja perän piikkien avulla. Varovaisen mikroskooppitarkastelun jälkeen lajinmääritykseksi varmistui Macroplea pubipennis, meriuposkuoriainen.

Meriuposkuoriaiset löytyvät usein pariskunnittain. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Meriuposkuoriainen on jännä laji. Se on koko Suomessa rauhoitettu, vaikka nykyisin se on uhanalaisstatukseltaan enää silmälläpidettävä. Kiireellisesti ja erityisesti suojeltujen lajien listalta se pääsi vuoden 2019 uhanalaisarvioinnissa, jolloin sen status muuttui vaarantuneesta silmälläpidettäväksi. Laji löytyy kuitenkin EU:n luontodirektiivin II-liitteestä Suomen natura-lajina. Viimeksi mainittu tarkoittaa, että Suomeen on perustettu natura-alueita nimenomaan tätä lajia suojelemaan.

Jos meriuposkuoriaisten levinneisyyteen olisi tutustunut esimerkiksi 20 vuotta sitten, sen olisi sanottu esiintyvän lähinnä Espoonlahdella, lukuun ottamatta muutamia hyvin harvoja täysin yksittäisiä havaintoja esim. Hailuodosta 1900-luvun alusta. Jossakin vaiheessa kymmenisen vuotta sitten meriuposkuoriaisen levinneisyysalue alkoi laajeta, toisin sanoen sitä alettiin löytää myös Espoonlahden ulkopuolelta. Perämeren Velmu-tiimi löysi sitä vuonna 2017 Hailuodosta, ja heti pari vuotta myöhemmin löytyivät Ruotsin ensimmäiset meriuposkuoriaiset (blogi englanniksi). 

Meriuposkuoriaist saavat kuninkaallisellekin kelpaavan kuljetuksen takaisin mikroskoopin alta. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Vielä hieman myöhemmin valmisteltiin Hailodon ja Oulunsalon välisen kiinteän yhteyden eli pengersillan rakentamista ympäristövaikutusten arviointimenettelyllä, minkä yhteydessä Hailuodon rannat kammattiin tarkasti meriuposkuoriaisen varalta. Löytyihän sitä. Massoittain. Kukaan ei vain varmaan ollut aiemmin etsinyt sitä.

Suomen ympäristökeskus innostui ja laati meriuposkuoriaisesta levinneisyysmallin. Malli kertoo todennäköisyyden, jolla lajin ennustetaan löytyvän tietystä paikasta. Vuonna 2022 Velmu-kartoituksissa etsittiin meriuposkuoriaista kaikkialta Suomen rannikolta. Lue löydöksistä täältä. Perämeren rannikolla konsultti onnistui ja löysi kuoriaisia lähes kaikilta mallin ennustamilta alueilta pohjoisen Perämeren mannerrannoilta. Nyt tiedetty levinneisyysrajan pohjoispääty on noussut jo Kemin Ajoksen korkeudelle asti - siitä eteenpäin kukaan ei ole vielä tarkistanut.

Tämänhetkinen tieto meriuposkuoriaisen levinneisyydestä pohjoisen Perämeren rannikolla. Muilta kuin Hailuodon saarelta ei ole vielä etsitty. Violetti merkintä on Satakarin saari, josta meriuposkuoriaisia löytyi maanantaina. 

Meriuposkuoriaista on etsitty mannerrannalta, koska alueille on helppo päästä autolla ja kahlata rannassa pelastautumispuvussa tai kahluuhousuissa. Saarilta ei ole systemaattisesti etsitty, koska niille pääseminen vaatii järeämpää logistiikkaa ja on kaikin puolin hankalampaa. Levinneisyyden todennäköisyysmalli kuitenkin antaa ymmärtää, että myös saarten rannat olisivat otollista elinympäristöä meriuposkuoriaiselle. 

Nyt löydetty pariskunta on Hailuodon saarta lukuun ottamatta ensimmäinen pohjoisen Perämeren saarilöytö. Oli tuulisestä säästä siis jotakin hyötyäkin. 

Ehkä tulevaisuudessa joku kartoittaa saarten rannat systemaattisesti ja meriuposkuoriaisen levinneisyysalue yltää mannerrantalta myös merelle.

Essi Keskinen, meribiologi

Meriuposkuoriaiset pääsivät takaisin suunnilleen sinne, mistä ne oli poimittukin. Meriuposkuoriaiset syövät ja käyttävät elinympäristönään mm. ahvenvitaa ja ärviöitä. Tältä paikalta löytyi ahvenvitaa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Uhanalaista kasvia pullollaan

 

Vesipaunikko on pienen pieni ja huomaamaton vesi- tai rantakasvi, jonka on arvioitu olevan vaarantunut (VU). Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Viime kesänä minä ja tiimini juoksimme, tai pikemminkin meloimme SUP-laudoilla, pohjoista Selkämerta ja Merenkurkkua pitkin poikin ja yritimme kaikin keinoin löytää uhanalaisia lajeja. Loppujen lopuksi löysimme kauhean vaivan ja koko kesän kartoitusten jälkeen kaksi meriuposkuoriaista.

Tänä kesänä kartoitamme Velmu-töissä mereisiltä luontoarvoiltaan huonointa ja parasta 10 % fladoista eli merestä maankohoamisen myötä irti kuroutuvista laguuneista. Samalla teemme merenhoidon seurantasukelluksia Merenkurkussa ja Perämerellä.

Viime vuonna ennustin, että emme tule löytämään juurikaan uhanalaisia lajeja Merenkurkusta, koska lähes kaikki uhanalaiset lajit nyt vaan ovat pakkautuneet Perämerelle. Ennustus toteutui.

Viime perjantaina saimme Merenkurkun alueen valmiiksi. Löysimme kartoituksissa yhden meriuposkuoriaisen. Maanantaina siirryimme Perämeren kansallispuistoon. Keskiviikkona löytyivät uhanalaisista lajeista upossarpio, vesipaunikko ja silmälläpidettävä otavita, ja torstaina vielä lietetatar (samalla löytyi ikävä kyllä myös vieraslaji kanadanvesirutto). Ensi viikolla siirrymme Krunneille ja näemme aivan varmasti uhanalaista nelilehtivesikuusta.

Perämeri <3

Essi Keskinen, meribiologi

Upossarpio kukkii veden alla. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tyynellä kelillä SUP-laudalla on ilo tehdä töitä. Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus

Rehevän mutapohjaisen suojaisen lahden kasvillisuus on runsasta ja monilajista. Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus

Jostain syystä lietetatar ei koskaan ole erityisen kuvauksellinen... Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Uhanalaisen lietetattaren kukka avautumassa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Iltaruskon aikaan osuvat usein tyynet kelit ja hyvät työsäät. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Vellamonsammal pudotettiin uhanalaisten lajien listalta vuoden 2018 arvioinnissa, koska kartoituksissa sitä löytyi Perämereltä lähes joka sukellukselta, jossa oltiin kivikossa 1,5-7 m syvyysvälillä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Lettosiipisammal on hyvin pieni vesisammal, joka loistaa usein korean vihreänä muuten ruskeahkosta maastosta. Polyypit viihtyvät samalla kivellä lettosiipisammalen kanssa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Iltaruskon rauhallinen hetki merellä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

SUP-laudat ovat helpottaneet vedenalaista kartoitustyötä valtavasti. Miksi emme keksineet niiden käyttöä jo kymmenen vuotta aiemmin?!? Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus

Perämeren kansallispuiston pohjoispuolelta löytyy upea riutta, josta löytyi nopeasti laskemalla kuutta lajia vesisammalia, joista isonäkinsammal peitti useassa kohtaa pohjan jopa 40 % laajuudelta. Riutta on moreeniharju, josta löytyi kaikenlaista pohjasedimenttiä lohkareista ja kivistä glasiaalisaveen, hiekkaan ja soraan. Video: Essi Keskinen / Metsähallitus

Otavita on kauniinvihreä vita, joka tässä fladassa on peittymässä epifyyttisiin rihmaleviin eli päällysleviin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

L niin kuin Luonnnontilainen

 

Punanäkinpartaniitty ja hapsivita kylpevät kauniisti auringonpaisteessa luonnontilaisessa fladassa. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Välillä luonnon kauneus sykähdyttää niin että tuntuu että pakahtuu. Eilen alkoi itkettää, kun teimme Velmu-töitä niin kauniissa ja luonnontilaisessa fladassa.

Tänä vuonna Velmu-työt (valtakunnalliset vedenalaisen luonnon kartoitukset) kohdistuvat laguuneihin ja fladoihin, jotka on mallinnettu skaalan "huono/ihmispaineiden vaivaama - hyvä/luonnontilainen/monimuotoinen" ääripäihin, siis ns. "hyviin" ja "huonoihin" laguuneihin. Tästä blogista voi lukea aiheesta lisää. Luontohan on mitä on ja kaikki luonto on aina hyvää luontoa, mutta tällä kertaa hyvällä ja huonolla tarkoitetaan luontoarvoja - mitä enemmän ihmispaineita (mökkejä, veneilyä, ruoppauksia jne), sitä huonommat luontoarvot, mitä enemmän luonnontilaisuutta, uhanalaisia lajeja ja luontotyyppejä ja luonnon monimuotoisuutta, sitä enemmän luontoarvoja. 

Suojaisat näkinpartaisniityt on uhanalainen luontotyyppi, jota löytyy usein luonnontilaisista suojaisista fladoista. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Kalat viihtyvät näkinpartaisten ja hapsivitojen kansoittamissa laguuneissa. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Tallörenin kahden fladan kokonaisuus Vaasan saaristossa oli juuri tällainen luonnontilainen ja käsittämättömän upea kahden lagunin alue. Teimme koko päivän töitä vesikiikareilla, joilla vielä kahden metrin syvyydeltä näkyi selvästi pohjaan. Vesi oli kristallinkirkasta, koska tiheä näkinpartaisniitty mukula- ja punanäkinpartoja pitää veden kirkkaana ja sitoo pöllyävän pehmeän pohjamudan ritsoideillaan (juurtenkaltaisia pohjaan takertuvia rakenteita - näkinpartaiset ovat nimittäin viherleviä eivätkä putkilokasveja, vaikka näyttävätkin kovasti kasveilta eivätkä niinkään leviltä).

Rupert snorklasi fladassa ja sanoi, että ei meinannut mahtua veteen kaikilta niiltä kaloilta. Särkikaloja, ahvenia, kalanpoikasia ja haukia mulskahteli, polskahteli, pärskähteli ja muljahteli joka puolella. Välillä vain näkyi, kun pohjasta nousi sienipilvimäinen musta mutapöllähdys, kun jokin kala lähti SUP-laudan edestä kuin tykin suusta. 

Ahvenvidat kurkottelevat pinnalle vaatimattomine ruskeine kukkineen. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Punanäkinparrat hehkuvat kuin vedenalaiset auringot. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Töiden tekemistä varten tehdään keväällä karttoja ja suunnitellaan alustavasti, minne kasvillisuuslinjat ja -pisteet sijoitetaan. Oikeassa alakulmassa on punaisella SYKEn (Suomen ympäristökeskus) tekemä mallinnus arvokkaimmasta meriluonnosta. Tässä fladassa malli todella piti paikkansa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tiheät punanäkinpartaniityt paistoivat kirkkaan oransseina tyynen pinnan alta ja mukulanäkinpartojen muodostamat tiheät niityt hehkuivat lähes neonvihreänä. Oranssit lisääntymispallerotkin pystyi näkemään selvästi pinnalta. Merinäkinruohot kurkottelivat muun kasvillisuuden seasta kohti pintaa ja korkeimpana kohosivat komeat hapsividat vaatimattomine kukkineen.

Suojaiset näkinpartaisniityt ovat uhanalainen luontotyyppi. Monessa tämän kesän kartoituskohteessa on käynyt kova ihmiskoura kaivinkoneen muodossa ja usein fladan suu eli hieman matalampi kynnys, joka johtaa merestä fladaan, on ruopattu auki ja veneelle sopivaksi. Tällaisissa fladoissa keskellä laguunia kulkee usein mökkilaiturille johtava ruopattu ränni, kasviton mutapohjaura, joka on 50-80 cm syvempi kuin muu flada. Eräästä vasta ruopatusta fladasta löysimme kaksi uposkuoriaista, joista toinen oli uhanalainen, suojeltu ja rauhoitettu meriuposkuoriainen. Koko sen elinympäristö oli kaivettu ylös ja taputeltu rannalle laiturinpohjaksi. Pistää miettimään, tarvitseeko joka ikisen mökin pihalle asti päästä veneellä.

Mutta sellaisina päivinä kuin eilen, kun koko päivän vain hymyilyttää, tai vuorotellen luonnon kauneus itkettää, voi vain kiitellä sitä, että vielä löytyy myös luonnontilaista, ruoppauskoneen koskematonta meriluontoa.

Essi, meribiologi

Ensimmäisen vuoden luontokartoittajan näkökulma VELMU-kartoituksiin

 

Ensimmäinen maastopäivä, vähän jännittää. Työpäivän aluksi kaikki tiimin jäsenet lähtivät suppailemaan eri suuntiin, joten näissä hommissa pääsi tekemään paljon itsenäistä työtä. Aluksi tuli kerättyä todella paljon näytteitä, mutta kesän kuluessa luotto omiin lajintunnistustaitoihin kasvoi ja samalla kerättyjen näytteiden määrä väheni. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Kiertohapsikka, Ruppia cirrhosa. Yliopiston opetukseen kohdistuvien leikkausten ja säästötalkoiden takia vesikasvit pelkästään kuivattujen kasvinäytteiden ja valokuvien avulla opetelleena on aina hienoa nähdä tietokoneen näytöltä tutut kasvit luonnollisessa elinympäristössään. Monelle muulle tämä rihmalevän täyttämä, harmaa ja ankea kuva ei ehkä vaikuta erityiseltä, mutta minulle se on ensimmäinen oma havainto kiertohapsikasta. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Hapsivita, Stuckenia pectinata. Yleinen kasvi, jota löytyi lähes kaikilta kartoitetuilta alueilta. Ensikertalaiskartoittajalle tuli kuitenkin yllätyksenä se, miten erilaiselta tämä kasvi voi näyttää eri kasvupaikoissa. Kuvassa olevan puskan tunnistaa helposti hapsividaksi, mutta pienestä ja vähälehtisestä 5 cm pituisesta kasvista voi olla hankalampi päätellä lajia. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Säät suosi – ainakin suurimman osan ajasta. Ensimmäisten viikkojen helteet vaihtuivat ensin myrskyihin ja sitten Vaasan kaatosateisiin. Elokuussa pärjäsi shortseilla ja aamurutiiniin kuului vielä aurinkorasva, mutta viimeisillä viikoilla piti jo turvautua lämpöhaalariin pelastautumispuvun alla lämpötilan ollessa kymmenen asteen alapuolella. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Työtahti oli tiivis, sillä Merenkurkun alueet piti saada valmiiksi elokuun puoliväliin mennessä. Välillä oli kuitenkin aikaa myös päikkäreille auringossa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kartoituskohteet Merenkurkussa olivat todella vaihtelevia. Jokisuistoja, saaristoa, kirkasvetisiä lahtia, rehevöityneitä alueita, kaupunkiympäristöä, sameita ja mutaisia vesiä jne. Joskus sai kulkea kirkkaassa, syvässä vedessä avoimella lahdella… Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

… ja välillä alueet olivat niin ruovikoituneita, ettei niillä päässyt edes kulkemaan. Kuvissa Tuovilanjoen suistoa, jossa kartoitus jouduttiin rajoittamaan ruopatuille väylille, sillä ruovikoiden seasta ei löytynyt edes sup-laudan mentävää aukkoa. Kuvat: Jaakko Haapamäki, Erika von Essen, Essi Keskinen / Metsähallitus

Meriuposkuoriainen, Macroplea pubipennis – vihdoin! Kesän alueista lähes jokaiselle oli mallinnettu Macroplea pubipennistä, mutta kerta toisensa jälkeen kenttäpäiväkirjaan oli työpäivän jälkeen kirjoitettava ”mallinnettuja uhanalaisia lajeja ei löytynyt”. Ahkera työ palkittiin viimeisillä maastotyöviikoilla elokuussa, kun Luodon saaristosta ja Lapuanjoen suistosta löydettiin molemmista 1kpl aikuinen Macroplea pubipennis. Kuvat: Erika von Essen ja Julia Honkanen / Metsähallitus

Vieraslajeja löytyi kesän aikana jonkin verran. Usein löydöt olivat yksittäisiä, mutta esimerkiksi Porvoossa hentokarvalehti, Ceratophyllum submersum, oli dominoiva laji useammassakin kohteissa. Kuvissa kanadanvesirutto Elodea canadensis ja rangiasimpukka Rangia cuneata. Kuvat: Essi Keskinen ja Erika von Essen / Metsähallitus

Roskaisuus ei yllättänyt. Mitä lähempänä tiivistä asutuskeskusta, sitä todennäköisemmin päivän aikana näyteämpäriin päätyi kasvinäytteiden lisäksi myös roskia. Roskaisimmat kartoituskohteet löytyivätkin Vaasan ja Porvoon kaupunkien läheisyydestä. Kuvat: Essi Keskinen, Erika von Essen, Julia Honkanen / Metsähallitus

Ei se ole niin helppoa kuin miltä näyttää… Joskus voi helpoksi luultu homma osoittautua yllättävän haasteelliseksi. Näissä kuvissa etsimme hyvin pieneltä, matalalta ja suojaisalta alueelta punanäkinparta eli Chara tomentosa -istutuksia. Kuulostaa helpolta, eikö? Lopulta vaadittiin kuitenkin tunteja kestävä etsintä vesikiikarilla ja snorklaamalla sekä pari diy-merkkipoijua, jotta istutusruudut löydettiin. Kuvat: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kunnostustöillä voi vaikuttaa elinympäristöön. Kuvassa Chara tomentosa -niitty Porvoon Seitlaxfjärdenissä, jonka kasvillisuus koostui vielä n. 5 vuotta sitten lähinnä järviruo’osta Phragmites australiksesta. Paikallisen yhdistyksen toteuttama niitto on tuottanut tulosta, ja nyt alueen kasvillisuudelle on tyypillistä punanäkinparta Chara tomentosa, mukulanäkinparta Chara aspera ja merinäkinruoho Najas marina -niityt. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Kesän ehdottomasti positiivisin yllätys oli lehdistön ja paikallisten asukkaiden positiivinen asenne ja kiinnostus tekemäämme työtä kohtaan. Kartoituspaikoilla oli paljon mökkejä, ja usein rannan läheisyydessä töitä tehdessä pääsikin juttelemaan paikallisten asukkaiden kanssa. Kuvassa närpiöläisen Syd-Österbottenin toimittaja kuvaamassa työtämme. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Honkanen kiittää ja kuittaa! Kuluneen kesän aika tuli suppailtua satoja ja ajettua tuhansia kilometrejä, tunnistettua kymmeniä eri lajeja ja vietettyä lukuisia hetkiä kauniin meriluonnon parissa. Nyt toimistolla istuessa alkaa olla jo ikävä näihin maisemiin, joten saa nähdä, minne tie vie ensi kesänä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Julia Honkanen