Puutteellisesti tunnettuja leviä etsimässä

 

Mitähän nämäkin ovat? Kustavista syyskuussa otetusta levänäytteestä (ylin kuva) paljastui tarkemmin katsoen kahta hieman erinäköistä levää, joista tehtiin omat herbaarionäytteensä (kuvat alla). Tällaisen merestä museoon -polun kulki tänä vuonna noin 270 levänäytettä.  Kuvat Tytti Wärri / Metsähallitus

Levät ovat vanha ja arvoituksellinen lajiryhmä

Viherleviä on ollut olemassa ainakin 1000 miljoonaa vuotta, ja ne olivat ensimmäisiä monisoluisia eliöitä, jotka sopeutuivat elämään maalla. Näistä vuorovesirannoilla ja yhä kuivemmalla maalla sinnittelevistä levistä kehittyi aikanaan putkilokasveja, ja elämä maalla pääsi vauhtiin. Meriin jääneiden varhaisten levien jälkeläiset ovat jatkaneet levämäistä elämänmenoaan satoja miljoonia vuosia, aina meidän päiviimme asti. Seuraavaksi kun katsot rantavedessä hulmuavia leviä, voit ajatella, että näkymässä on jotain ikiaikaista – ja salaperäistä. Suomen levälajistosta nimittäin tiedetään hätkähdyttävän vähän.

Suomen merialueilla esiintyy noin 110 makrolevälajia eli paljain silmin havaittavan kokoista levää. Näistä enemmän kuin joka kolmas (38 %) jouduttiin toteamaan puutteellisesti tunnetuksi viimeisimmässä lajien uhanalaisuusarvioinnissa vuonna 2019. Suomen eliölajisto tunnetaan yleisesti ottaen huippuhyvin, kun verrataan moniin muihin maailman maihin. Lisäksi Itämeri on muihin meriin verrattuna hyvin vähälajinen, koska kylmä murtovesi on monille lajeille vaikea ympäristö. Ja siitä huolimatta joka kolmannesta levälajista ei tiedetä sen vertaa, että voitaisiin sanoa, onko se elinvoimainen vai äärimmäisen uhanalainen! Sitä luokka puutteellisesti tunnettu nimittäin tarkoittaa. Kun jonkin lajin uhanalaisuutta on yritetty arvioida, mutta sen kohdalla ei voida luotettavasti sulkea pois mitään luokkaa, se päätyy puutteellisesti tunnettujen joukkoon.

Tämä ei tarkoita, että tieto olisi huonoa, vaan sitä, että tietoa on tosi vähän. Tilanne on harmillinen, mutta toisaalta oiva tilaisuus päästä keräämään ihan uutta tietoa, melkein kuin vanhan ajan tutkimusmatkailijat!

Aiemmassa blogitekstissä kerrottiin, että syitä vähäiseen tietomäärään voivat olla esimerkiksi se, että jotkin levät esiintyvät varhain keväällä tai myöhään syksyllä, kun kartoittajia ja luontoharrastajia on merellä vähän, tai se, että niiden lajinmääritys on vaikeaa. Monet puutteellisesti tunnetuista lajeista saattavat olla harvinaisia eli niistä ei kerry tietoa, koska niitä on vain vähän. Tähän ongelmavyyhtiin on tartuttu osana Life IP Biodiversea -hanketta ja vuoden 2024 leväetsinnöistä on kerrottu täällä. Levien tietotason parantamiseksi uurastavat yhteistyössä Metsähallituksen Vesiluontotietotiimi, joka vastaa maastotöistä, ja Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS, joka vastaa DNA-näytteisiin perustuvasta lajintunnistuksesta ja joka myös tallentaa kerätyt levänäytteet kokoelmiinsa.

Puutteellisesti tunnettuja levälajeja on siis kymmenittäin, mutta tänä vuonna keskityttiin etenkin Ulva-suvun leviin eli suolileviin. Levien nimi johtuu siitä, että usein yksilöt ovat putkimaisia ja kaasutäytteisiä ja muistuttavat siinä mielessä suolta. Väri on kuitenkin raikkaan vihreä ja levät voivat olla hyvin kauniita, jolloin väkisinkin tuntuu, että suomenkielinen nimi ei ihan tee niille oikeutta. Senkin takia yleensä puhutaan latinankielisen nimen mukaan Ulvista. Suomen Ulva-lajeista yksi, Ulva intestinalis (isosuolilevä), on yleinen ja arvioitu elinvoimaiseksi, kun taas kaikki muut Suomen Ulvat ovat puutteellisesti tunnettuja.

Ulvien rakenne on usein putkimainen, ja levän tuottama happi voi jäädä putken sisään hopeanhohtoisiksi kaasukupliksi, jotka sekä nostavat levää kohti valoa että antavat sille tunnusomaisen ulkonäön. Kuva: Niklas Turva / Metsähallitus.

Vuonna 2024 kerätty aineisto paljasti, että kaksi puutteellisesti tunnettua lajia, suolileviin kuuluva Ulva linza (velmusuolilevä) sekä varhain keväällä, jo jään alla kasvava laji Monostroma grevillei (tötterösalaattilevä) olivat Saaristomerellä yleisiä ja molempien yksilöitä löytyi Itäisen Suomenlahden perukoilta saakka. 

Vuonna 2025 etsittiin levinneisyysalueiden pohjoisrajoja

Ensimmäisen vuoden hyvien tulosten rohkaisemana etsintöjä jatkettiin ja laajennettiin. Tänä vuonna tavoitteena oli selvittää:

-            Monostroma grevillein levinneisyysalueen pohjoisraja

-            Monostroma grevillein yleisyys levinneisyysalueensa sisällä

-            Monostroma grevillein esiintymisen vuosittainen vaihtelu

-            Ulva linzan levinneisyysalueen pohjoisraja

-            Löytyykö muita puutteellisesti tunnettuja Ulva-lajeja kuin Ulva linza?

Levinneisyysalueiden rajojen selvittämiseksi pakattiin maaliskuussa pakettiauto ja lähdettiin ajelemaan pitkin Pohjanlahden rannikkoa sopivilla paikoilla pysähdellen. Päätavoitteena oli etsiä Monostroma grevilleitä, mutta myös Ulva-näytteitä kerättiin, vaikka ajankohta olikin niille vähän varhainen. Monostroma grevilleitä löytyi lopulta Kaskisista saakka, mutta ei sen pohjoisempaa, ja Kaskisten esiintymä vaikutti irralliselta, sillä sen eteläpuolella oli taas pitkä Monostromaton alue, ennen kuin seuraavat levät löytyivät. Onneksi Ulvaa kasvoi jo monin paikoin runsaasti, eikä kartoittajien tarvinnut ihan tyhjin käsin palata Merenkurkusta.

Maaliskuiseen maastotyöhön tarvitaan paksulti vaatteita ja normaali määrä eli ärsyttävän paljon muita varusteita. Vaatteissa ja kamerassa näkyvä vaalea töhnä ei ole suolaa eikä hiekkaa, vaan jäähileitä. Märät varusteet jäätyivät heti kun nousi vedestä, ja niin tuntuivat jäätyvän kädetkin. Maastolomakkeiden käsialassa ei ollut kehumista. Kuva: Kevin O’Brien / Metsähallitus.

 

Itämeren kenties pohjoisimmat, tai vähintään pohjoisimmat tähän saakka tunnetut Monostroma grevilleit löytyivät Kaskisilta. Vasemmalla Monostroma grevillei epäselvänä vihreämpänä kohtana keskellä kuvaa kellertävien rihmalevien ympäröimänä, ja oikealla sama levätupas valmiina herbaarionäytteenä. Kuvat: Tytti Wärri / Metsähallitus.

Pohjanlahdella kartoittamisen aikana etelässä meri suli sen verran, että Metsähallituksen vene saatiin vesille ja Monostroma grevilleitä lähdettiin etsimään Saaristomereltä. Levää etsittiin samoilta paikoilta, missä sitä havaittiin edellisvuonna, ja muutamilta uusilta paikoilta. Ja sitähän löytyi aivan kaikkialta! Vuosi 2024 ei siis vaikuttaisi olleen mitenkään poikkeuksellisen hyvä, vaan Monostroma grevillei näyttäisi olleen yleinen ja runsaslukuinen myös tänä vuonna. Tuntuu jopa vähän hassulta, että lajista on ollut vain 80 aiempaa havaintoa. Toisaalta, kun potkii jäätä pois tieltä, että pääsee käsiksi levään, eikä koko merellä näytä olevan ketään muuta, tuntuu ymmärrettävältä, että lajista ei ole kertynyt havaintoja. Siinä vaiheessa, kun kevät etenee sen verran, että saaristossa alkaa liikkua ihmisiä, kaunis ja heleä Monostroma grevillei on jo päättänyt elinkiertonsa siltä vuodelta tai peittynyt tympeänruskean yksivuotisen Pylaiella-rihmalevän alle.

Jo jään alla kasvunsa aloittava Monostroma grevillei saa varhain keväällä nauttia elintilasta, kirkkaista vesistä ja kilpailijoiden puuttumisesta. Huhtikuun edetessä se alkaa haalistua kärjistä alkaen ja aaltojen voima repii haurastuvan, alun perin salaatinlehtimäisen levän ohuiksi suikaleiksi. Lopulta yksivuotiset rihmalevät peittävät näkyvistä haalistuneet, rispaantuneet Monostroma grevillein jäänteet. Kuvat: Vasemmalla ja oikealla ylhäällä Tytti Wärri / Metsähallitus, oikealla alhaalla Kevin O’Brien / Metsähallitus.

Muutamalta paikalta löytyi myös kauniin kirkkaanvihreää ja hiusta ohuempaa rihmamaista viherlevää, jota arveltiin joksikin Ulothrix- tai Urospora -suvun lajiksi. Niistä useat ovat puutteellisesti tunnettuja, joten näistäkin tuskastuttavan ohuista rihmoista yritettiin saada jotain näytteeksi. Yksittäiset levärihmat näyttivät - sikäli kun niitä pystyi näkemään – halvasta akryylivaatteesta irtoavilta kuiduilta, niin ohuita ja niin loistavan, keinotekoisen vihreitä ne olivat. Mietin näytteitä kuivatessani, että onnea vaan laboratorion väelle, kun yrittävät löytää näytepussista kuivatun murusen tätä rihmaa ja käsitellä sitä jotenkin. Mutta laboratoriossa osataan hommat, ja näistäkin näytteistä saatiin eristettyä DNA:ta, jonka perusteella rihmat edustavat kahta eri lajia, joista toinen saattaa olla Suomelle uusi laji. Lopullisia analyysejä ja tuloksia odotellessakin voi jo todeta, että aina kannattaa yrittää!

Tässä hulmuaa jokin Urospora-suvun laji eli viherhius. Yksittäiset rihmat ovat kietoutuneet toisiinsa ja muodostavat lankamaisia tai rastamaisia kimppuja, jotka on helppo nähdä niiden loistavan vihreän värin vuoksi. Yksittäiset rihmat ovat lähes näkymättömiä. Kuva: Kevin O’Brien / Metsähallitus

Kesän ja syksyn kartoituksissa kerättiin punaleviä ja lisää Ulvia

Kesällä kenttäsesonki on kuumimmillaan, ja kaikilla kädet täynnä töitä. Muiden töiden ohessa Saaristomeren ulko-osia kartoittanut tiimi keräsi kuitenkin myös Ulva-näytteitä, joiden joukossa voisi hyvin piillä yllätyksiä. Suomen merialueiden suolaisimmat vedet löytyvät Ahvenanmereltä ja Saaristomeren ulko-osista, ja monet eteläiset Ulva-lajit vaativat suolaista vettä. Mikäli Suomen merialueilla jossain piileskelee jännittäviä, eteläisiä Ulvia tai eksoottisia vieraslajeja, ne saattaisivat löytyä juuri noilta alueilta. Lisäksi tiimi otti muutamia näytteitä punalevästä, joka on joko Coccotylus truncatus (töpöpunaröyhelö) tai Phyllophora pseudoceranoides (sarvipunaliuska). Näiden lajien erottaminen toisistaan on hankalaa, ja siksi ne ovat molemmat jääneet puutteellisesti tunnetuiksi. Pilottinäytteiden avulla selvitetään, miten hyvin näiden punalevien erottaminen onnistuu DNA:n avulla.

Syksyllä kerättiin vielä lisää Ulvia Selkämereltä ja Läntiseltä Suomenlahdelta. Yhteensä tänä vuonna kerättiin noin 270 näytettä, kun viime vuonna näytteitä saatiin 170. Tuloksia DNA:han perustuvasta lajintunnistuksesta odotetaan loppuvuoden aikana. Jos saaliiksi saatiin puutteellisesti tunnettuja lajeja, niiden esiintymistä koskeva tieto karttuu. Jos taas näytteet olisivat enimmäkseen elinvoimaista, yleistä lajia Ulva intestinalis, tämäkin tieto olisi hyödyllinen. Jos satojen näytteiden joukossa, jotka on kerätty eri puolilta rannikkoa erilaisista ympäristöistä, ei vieläkään löydy esimerkiksi lajia Ulva clathrata (sammaluolilevä), alkaa näyttää siltä, ettei se voi meillä ainakaan kovin yleinen olla. Näiden lajihavaintojen – tai niiden puutteen – toivotaan olevan avuksi, kun seuraava lajien uhanalaisuusarviointi julkaistaan 2030. Ja mitä lajia levät ovatkaan, näytteet jäävät Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmiin ja asettuvat osaksi aikasarjaa, joka alkaa jo 1800-luvulta, sillä niinkin vanhoja levänäytteitä kokoelmissa on. Ties mitä tulevaisuuden tutkijat keksivät näillä näytteillä tehdä. Itämeri elää tällä hetkellä monenlaisten muutosten aikaa, kun ilmasto, lajisto, ravinnekuorma ja muut ihmispaineet muuttuvat ja muuttavat merta. Eri aikoina kerätyt näytteet yleisistäkin lajeista voivat auttaa tulevaisuudessa ymmärtämään esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksia.

Tytti Wärri

Furuskäriltä, Hankoniemen eteläpuolelta löytyi syksyllä useita erinäköisiä Ulvia. Tässä esimerkkinä ohutta haarovaa, leveää haaratonta ja kummallista välimuotoa. Aiemman kokemuksen perusteella kaksi vasemmanpuolisinta olisivat Ulva linza ja oikeanpuolimmainen Ulva intestinalis, mutta vasta DNA-näytteiden tutkiminen sen aikanaan paljastaa. DNA-näytteen tarkka kohta on osoitettu ja kuvattu ennen näytteen ottamista. Vaikka DNA-näytteiden analysointi vaatii hienoa tekniikkaa ja huippuosaamista, sitä edeltävä maastotyö ei ole mitään rakettitiedettä. Kuvissa näkyvä DNA-osoitinnuoli on askarreltu margariinirasian kannesta. Kuvat: Tytti Wärri / Metsähallitus.

Hanke on saanut rahoitusta Euroopan unionin LIFE-ohjelmasta. Aineiston sisältö heijastelee sen tekijöiden näkemyksiä, eikä Euroopan komissio tai CINEA ole vastuussa aineiston sisältämien tietojen käytöstä.

Toivon Agenda 2030

YK:n kestävän kehityksen tavoitteet kiteytyvät Toivon agenda 2030 -tavoitteissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Oulun kaupunki järjesti 8-9.5.2025 Toivon agenda 2030 -tapahtuman kaikille Oulun koululaisille. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Varmasti sekä palkitsevimpia että voimia vievimpiä työpäiviä ovat yleisötapahtumat. Niin paljon kuin nautinkin siitä, että lapset ja nuoret innostuvat Perämerestä, Itämeren suojelusta ja vedenalaisesta luonnosta, illalla olen aivan naatti ja poikki. Mutta hyvällä tavalla. 

Oulun kaupungin sivistys- ja kulttuuripalvelut on järjestänyt Toivon Agenda -tapahtumia useina vuosina. Tänä vuonna Metsähallitus osallistui Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskuksen SEaMoreEco -hankkeen kanssa koko kahden päivän ajan. Torstaina tapahtumapaikalla kävi 2000 päiväkoti- ja alakouluikäistä lasta, perjantaina tuhat yläkoululaista, lukiolaista ja ammattikoululaista. Kahdessa päivässä siis 3000 lasta ja nuorta. Oli siinä hulinaa.

Lavalla pyöri erilaista ohjelmaa melkein koko ajan, ja koko tapahtuman aukioloajan, klo 9 - 15, Metsähallituksen ja ELY-keskuksen pöydällä kävi kova hyörinä. Ainoastaan lounaaksi ehti istahtaa hetkeksi alas ja kuulla omat ajatuksensa, muuten oli koko ajan joku jonottamassa mikroskoopille tai pelaamaan muistipeliä.

Yltäkylläinen messupöytä houkuttelee lapsia ja nuoria luokseen. ELY-keskuksen uusi vedenalainen robottikamera (sininen laite oranssin laatikon päällä) kiinnosti monia, mutta muistipeliä pelattiin eniten. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Tällä edustuksella tapahtumaan osallistuttiin. ELY-keskukselta SeaMoreEco -hankkeesta Anton Pajukoski, Metsähallitukselta Essi Keskinen. Kuva: Henna Anunti.

Pienemmät lapset saivat muistokseen varmasti lähinnä muistikuvan siitä, että Perämerestä löytyy paljon erilaisia lajeja ja mikroskooppi on jännä juttu, isommille nuorille pystyi jo sitten kertomaan hieman enemmän siitä, mitä me meribiologit työssämme teemme, miksi ja miten. 

Pikkulasten kanssa sekä mikroskooppi että muistipeli olivat täysi hitti. Arvuuteltiin ELY-keskuksen kollegan kanssa, mahtaisiko teini-ikäisiä nuoria enää seuraavana päivänä kiinnostaa muistipeli, mutta eipä olisi tarvinnut miettiä - peliä pelattiin koko päivä ja kovalla innolla. Olen nyt pelannut muutaman sadan lapsen ja nuoren kanssa varmaan 300 peliä muistipeliä kahden päivän aikana. 

Erityisesti nuorten kanssa lajikorttien kääntämisen yhteydessä mukaan sai sopivasti ujutettua myös faktoja: "Nämä kaikki kuvat on otettu Velmu-kartoitusten (Valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) yhteydessä tai muissa meidän vedenalaiskartoituksissa." "Tämä on upossarpio. Se on uhanalainen vesikasvi, ja se on muuten tuossa ELY-keskuksen vetämässä SeaMoreEco -hankkeen logossakin, sen takia, että varmaan 80 % kasvin yksilöistä löytyy täältä pohjoiselta Perämereltä." "Päivän fakta: tämä kivinilkka tässä on Suomen ainoa kala, joka synnyttää eläviä poikasia eikä muni mätimunia." "Tämä on kanadanvesirutto. Se on vieraslaji, joka pääsi yli 100 vuotta sitten karkuun Kaisaniemen kasvitieteelliseltä puutarhalta ja nyt se on vallannut monet lammet ja pienemmät järvet, ja Perämerestäkin sitä löytyy jokisuistoista ja makeista sisälahdista. Sekä Biodiversea-hankkeessa että SeaMoreEco -hankkeessa ennallistamisessa on mietitty myös keinoja hävittää kanadanvesiruttoa, koska se saattaa vallata koko vesistön ja estää muita lajeja kasvamasta."

ELY-keskuksen kanssa yhteisesti tehdyt muistipelikortit olivat hitti sekä lasten että nuorten kanssa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Muistipeli upposi kaikenikäisiin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Mikroskooppi on yllättävän tehokas keino saada lapset ja nuoret kiinnostumaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Kestävän kehityksen Toivon Agenda -tavoitteet oli hienosti leivottu tapahtuman ohjelmaan sisään. Meidän pöytämme edusti numeroita 14, 15 ja 17 eli "Säilyttää meret ja merten tarjoamat luonnonvarat sekä edistää niiden kestävää käyttöä" (=Vedenalainen elämä), "Suojella maaekosysteemejä, palauttaa niitä ennalleen ja edistää niiden kestävää käyttöä; edistää metsien kestävää käyttöä; taistella aavikoitumista vastaan; pysäyttää maaperän köyhtyminen ja luonnon monimuotoisuuden häviäminen" (=Maanpäällinen elämä) ja "Tukea vahvemmin kestävän kehityksen toimeenpanoa ja globaalia kumppanuutta" (=Yhteistyö ja kumppanuus).

Oppilaat saivat osallistua Toivon Agenda 2030 -bingoon, jossa pysty- tai vaakariville piti saada vähintään neljä ruksia, ja sitten pystyi osallistumaan leffalippujen arvontaan. Ruksin sai, kun kävi pisteellä, joka edusti jotakin seitsemästätoista tavoitteesta, ja teki pisteellä määrätyt tehtävät. Meidän pisteemme edusti vedenalaista elämää (luonnollisesti, meribiologeja kun ollaan ja meriluonnonsuojelua tehdään), maanpäällistä elämää (kollegamme sekä Metsähallituksella että ELY-keskuksella tekevät vastaavaa suojelutyötä, mutta veden pinnan yläpuolella) ja yhteistyötä ja kumppanuutta, koska olihan meitä samalla pisteellä ja samoissa hankkeissa kaksi organisaatiota, ja lisäksi teemme molemmat paljon yhteistyötä ruotsalaisten kollegojen kanssa, koska jaamme yhteisen Perämeren. Pisteellä piti vähintään katsella lajeja mikroskoopilla ja lupilla tai pelata lajimuistipeliä, ja samalla sai kuunnella selostusta vedenalaisen luonnon kartoituksesta ja meriluonnon ennallistamisesta.

Bingoarvontalapun sai jättää, kun pystyyn tai vaakaan kertyi vähintään neljä ruksia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Muukin ohjelma oli loistavasti räätälöity kummankin päivän kohdeyleisölle. Pienempien lasten päivänä nauratti vatsastapuhuja Sari Aalto mm. Kakkis-hahmollaan, mutta kuitenkin esim. meren roskaantumisesta puhuen. Teinien päivänä katselimme tankotanssijaa ja kuuntelimme pohjoisen suomiräpin tähteä Stepaa. Kumpanakin päivänä jaettiin myös palkintoja Tool Camp -ongelmanratkaisutöistä, kuultiin esimerkiksi luontotoimittajan esitys ja nähtiin ja kuultiin nuorten itsensä esittämiä kappaleita ja tanssiesityksiä, jotka tavalla tai toisella liittyivtä Toivon Agenda 2030 -tavoitteisiin. Itseäni meinasi suorastaan itkettää kun koulun bändi esitti upeasti John Lennonin kappaleen Imagine.

Vatsastapuhuja Sari Aalto toi esityksessään esiin mm. Itämeren roskaantumisongelman. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Mitä me tehtiin lapsena koulun hauskoina tapahtumapäivinä? Käytiin läheisessä eläinpuistossa katsomassa käärmeitä pienissä, likaisissa terraarioissa, ja takapihalla oli karuselli ja pomppulinna.

Oli taas ilo ja kunnia jutella niin monien fiksujen, kiinnostuneiden ja innostuneiden lasten ja nuorten kanssa. Viime keväänä pääsin osallistumaan YK:n kestävän kehityksen Itämeri-nuorisoleirille, ja siellä tuli sama tunne: kyllä nuorison varaan uskaltaa jättää tulevaisuuden, jos sitä ei nyt ennen heidän aikuistumistaan ehditä pilata aivan kokonaan.

Essi Keskinen

P.S. Näissä hanke- ja organisaatio-T-paidoissa edustin:

Metsähallituksen työntekijänä Metsähallitus-T-paidassa... Kuva: Anton Pajukoski / ELY-keskus

...Velmu-kartoittajana... Anton Pajukoski / ELY-keskus

... ja Biodiversea-hankkeessa mm. ennallistamassa meriluontotyyppejä. Anton Pajukoski / ELY-keskus

Valtavan monilajinen mutapohja

 

Keiholehtien ja lahnaruohojen ruusukkeet saavat niitylle lisäkseen uposvesitähdet ja vidat. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Mutapohjat voivat olla hyvin hämmentäviä. Välillä 1 m syvällä pehmeällä suojaisalla mutapohjalla ei kasva mitään, ei siis yhtikäs mitään, ja siihen ei tunnu olevan mitään kunnollista syytä. Välillä päällepäin täysin samannäköisellä pohjalla saattaa kasvaa valtava niitty vain yhtä lajia, esimerkiksi mukulanäkinpartaa (ja silloin puhutaankin jo uhanalaisestaluontotyypistä, suojaisat näkinpartaispohjat, joka on Suomessa arvioitu vaarantuneeksi). Ja välillä, joskus, kun tähdet osuvat kohdilleen ja elämä hymyilee meribiologille (tai ei hymyile, jos olisi kova kiire, ja työ pitäisi silti saattaa huolellisesti loppuun saakka), päästään mutapohjaiselle sekaniitylle, josta löytyy heittämällä kymmenen, viisitoista lajia putkilokasveja, ja rihmalevät päälle.

Eskonlahden vesikasvillisuuslinjalta löytyi lähes kaksikymmentä putkilokasvilajia. Vesi on tummanruskeaa, mutta kirkasta. Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus

Tuollainen upea niitty löytyi Simon Eskonlahdelta, johon kesällä 2023 perustettiin Perämeren merenhoidon seurantalinjoja. Lahden pohjalta löytyi mutaa, kuten toivottiinkin, ja vaikka veteen mentiin pelastautumispukujen ja SUP-lautojen ja vesikiikareiden kanssa pienestä venevalkamasta, ruoppauksia ei oltu pitkään aikaan enää tehty ja lahti melkein umpeenkasvanut monilta rantaosuuksilta. Alueella oli aikanaan käyty tekemässä Velmu-kartoituksia (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma), ja sen, ja SEAmBOTH-hankkeen kartoitusten, avulla tämä mutapohjainen pieni helmi löytyi seurantoja varten. Lue enemmän pohjoisen Perämeren vesikasvillisuuskartoituksista täältä.

Eskonlahti sijaitsee Simossa, mannerrannalla, joten paikalle pääsee autolla

Eskonlahden linja on täysin vaakasuoralla, mutapohjaisella lahdella, josta löytyy reilu tusina putkilokasvia monelta linjan pisteeltä.

Eskonlahden mutalinjan lajilistalta löytyvät "ne tavalliset epäillyt", jotka pohjoisella Perämerellä usein tulevat vastaan erityisesti mannerrantojen lahdissa. Monet lajeista ovat sopeutuneet lähinnä makeaan veteen (tylppövita, sätkimet, keiholehdet, lahnaruoho, vesiherne, saukonsammal erityisesti).

100 m mittainen linja alkoi rantaruovikosta ja jatkui parin pienen ruovikkolaikun kautta pidemmälle lahteen. Syvyys ei vaihdellut vajaasta metristä lainkaan, vesi oli kirkasta, vaikkakin rooibosteen väristä humusaineista johtuen, ja pohjaan oli helppo nähdä vesikiikarilla. Siellä täällä pohjaa täplittivät yksittäiset ahvenvidat, mutta varsinainen kasvimassa koostui sirppikeiholehden pohjaruusukkeista ja niistä ylös pintaan kiemurtelevista hiuksenohuista lehtiruodeista. Sirppikeiholehti on pystykeiholehden ja kelluskeiholehden risteymä, jota esiintyy erityisesti pohjoisella Perämerellä. Siellä emeritusmuseonhoitaja ja kasvitieteilijä Tauno Ulvisen (osallistuin hänen 90-vuotispäivilleen vajaat viisi vuotta sitten) mielestä ei esiinny kumpaakaan yksittäistä lajia puhtaana, vaan kaikki yksilöt olisivat risteymää, sirppikeiholehteä.

Hyvin monilajinen ja monipuolinen mutapohja Paskaletossa pohjoisella Perämerellä. Video: Metsähallitus.

Luikkia on monenlaisia ja eri kokoisia. Niiden erottaminen toisistaan vaatii vähintään luppia tai mikroskooppia, sekä rutkasti asiantuntemusta. Kuva: Niina Kurikka / Metsähallitus

Pikku- ja hentoluikat muodostavat ruohikkomaisia niittyjä matalille pehmeille-, siltti- tai hiekkapohjille. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Lähes pohjaa peittävien keiholehtiruusukkeiden joukossa kukkii uposvesitähtiä, sieltä löytyy pieniä niityllisiä muutaman sentin mittaista, ruohomaista luikkaa, rannempana myös suurempia luikkia. Ärviöitä pistää esiin sieltä täältä ja kiemurtelee kohti pohjaa. Välillä joukosta löytyy muutama mukulanäkinparta ja yksittäisiä lahnaruohoruusukkeita. Pikkuriikkiset vesirikon pisaranmuotoiset lehdet täplittävät pohjaa siellä täällä. Myös makeanveden vesisammal ja vesiherne tekevät esiintymisen, samoin reheviä vesiä indikoiva ristilimaska, jota usein löytyy rehevistä, seisovista fladoista (fladat muuten ovat maankohoamisen vuoksi merestä hiljalleen umpeen kuroutuvia laguuneja tai lahtia, joilla on lopussa meren kanssa vain pieni yhteys matalan kynnyksen kautta. Lue enemmän fladoista tästä SEAmBOTH-hankkeen englanninkielisestä blogista).

Pohjoisella Perämerellä esiintyy pystykeiholehden ja kelluskeiholehden risteymää sirppikeiholehteä. Nämä lehdet muistuttavat enemmän kelluskeiholehteä, mutta eivät ole kuitenkaan tyypillisiä - eiköhän tämäkin ole risteymä. Kasvin lehtiruusukkeet ovat tiukasti pohjassa ja jokaisesta ruusukkeesta johtaa ohut lehtiruoti kelluslehteen. Kuva: Ville Savilampi

Tällaisissa runsaissa ja rehevissä linjoissa on kova tekeminen, mutta lajiston perkaaminen on silti aina yhtä mielenkiintoista ja palkitsevaa.

Essi Keskinen

Ahvenvita on varsinainen jokapaikanhöylä. Sen löytää suuresta osasta Suomea ympäröivää Itämerta. Se pystyy kasvamaan kaikenlaisilla pohjilla kovia pohjia lukuun ottamatta, suojaisissa ja aallokkoisissa paikoissa, ja hyvin erilaisissa ravinteisuuksissa ja lämpötiloissa. Kuva: Pekka Lehtonen / Metsähallitus

Tutustu erilaisiin vesikasvillisuuslinjoihin näistä blogeista:

Vesisammallinja Perämerellä

Luonnontilainen monotoninen näkinpartaismutapohja

Mosaiikkimainen pohja Merenkurkussa

Uhanalaisia lajeja tasaisella hiekkapohjalla

Pystysuora kallioriutta

Hyvin monilajinen mutapohja

Tyhjä hiekkapohja

Rakkohauruniittyinen riutta

Käsiin vanhentuva data

 

Tässä ovat Suomen vanhimmat Metsähallituksen tekemät Velmu-kartoitukset, kartoitusten tekemisen aikaväli on 1.1.2004-31.12.2005. Kuvakaappaus LajiGISistä / Metsähallitus

Kaikki tieto vanhenee joskus. Tulee lisää tietoa, tieto päivittyy, luokitukset muuttuvat, tieto muuttuu.

Metsähallituksen Luontopalvelujen linjaus on, että luontotieto (laji- ja luontotyyppitieto, tai maastokartoitustieto ylipäätään) vanhenee 20 vuotta täytettyään.

Viime vuonna vietettiin valtakunnallisen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelman Velmun 20-vuotisjuhlavuotta. Tämä tarkoittaa sitä, että koska Metsähallituksen meritiimi ja vedenalaisen meriluonnonkartoitustyö perustettiin ja aloitettiin Velmun myötä, ensimmäiset Metsähallituksen keräämät vedenalaisdatat ovat vanhenemassa tänä vuonna.

Jotkin asiat ovat pysyneet vedenalaiskartoituksissa hyvin samoina jo parikymmentä vuotta, jotkin uudistuneet. Edelleen monet asiat kirjataan lyijykynällä muovipaperille kirjoitusalustalle kuten alussa, koska muita toimivia teknisiä ratkaisuja erityisesti vedenalaisen datan kirjaamiseen on vain vähän. Toisaalta esim. kamerakalusto on täysin uudistunut, kuten myös maastovarustus. Nykyisin kelluntahaalarien sijaan käytetään pelastautumispukua ja pelastusliivit lienevät lähes kaikki paukkuliivimallia. Turvaohjeistuskin on kehittynyt - puku auki ei missään tapauksessa saa seikkailla veneessä, koska avonainen  pelastautumispuku tai kelluntahaalarikin hörppää vettä, jos veden varaan joutuu, ja henkilö on hankalampi saada takaisin veneeseen tai laituriin puku auki. Drop-videokuvauksia Merenkurkussa vuonna 2006. Kuva: Michael Haldin / Metsähallitus

Miksi kartoitustieto sitten vanhenee? Ensinnäkin, ja ehkä tärkeimmäksi, luonto muuttuu, se ei pysy samana vuodesta toiseen. Lajisto muuttuu vuosien saatossa, luontotyypit muuttuvat vuosien vieriessä, ilmastonmuutos muuttaa elinympäristöä, luontoon tulee lisää vieras- ja tulokaslajeja, jokin laji saattaa pahimmassa tapauksessa harvinaistua tai hävitä. Suomen rannikot ovat erityisesti Pohjanlahden rannoilla maankohoamisvyöhykkeellä, ja kahdessakymmenessä vuodessa maa on enimmillään voinut kohota jopa lähes 20 cm - loivalla rannalla tämä voi tarkoittaa satoja metrejä paljastunutta maata ja karannutta merta. Kun lajisto lähtee valloittamaan uutta merenpohjaa, ilmiötä kutsutaan primäärisukkessioksi. Kahdessakymmenessä vuodessa laakeilla matalilla Merenkurkun tai Perämeren rannoilla lajisto ehtii muuttua hyvin erilaiseksi - vedenalaiskasvillisuudesta rantaniityksi ja pikkuhiljaa rantapusikoksi.

Alkuvuosina peittävyyden arviointi tehtiin todellisen fyysisen neliön avulla. Näyteala sukelluslinjalla on neljä neliömetriä, tässä sukeltaja pitelee neliömetrin kokoista ruutua. Yhtä näytealaa varten pitäisi siis arvioida neljän ruudun kokoinen pala merenpohjan kasvillisuutta. Nykyisin fyysistä arviointiruutua ei enää käytetä vaan näytealan arviointi tehdään virtuaalisen ruudun avulla, arvioimalla oikeat mitat. Tässä on sukeltaja lähdössä (tai tulossa?) arviointityöhön Merenkurkussa vuonna 2004.  Kuva: Metsähallitus

Toiseksi tieto vanhenee, koska tieto vanhenee. Jotkin lajinmääritykset ovat tarkentuneet, jotkut muuttuneet, joko uuden tiedon tai uusien menetelmien (esim. DNA-määritys) vuoksi. Lajit seilaavat suvusta toiseen vuosikymmenten saatossa ja silloin tällöin löydetään uusiakin lajeja. Viime kesänä joitakin vähälukuisia ja epämääräisesti tunnistettavia leviä otettiin tarkempaan syyniin Biodiversea-hankkeessa, lue enemmän blogista täältä. Esimerkiksi ahdinsammal vaihtoi ensin muutamaan kertaan sukuaan, mutta pysytteli ahdinsammalena Perämerellä, kunnes se DNA-määritysten mukaan siirrettiin kokonaan uudeksi lajiksi tursonsammal. Lue tästä blogista enemmän.

Kirjoitusalusta ja muovipaperille kirjaaminen on edelleen validi menetelmä. Myös vedenalainen tabletti on olemassa, mutta se ei ainakaan vielä toimi yhtä jouhevasti kuin vanha lyijykynä-paperi -menetelmä. Minna Boström tekee tässä kartoitustyötä Saaristomerellä Velmun ensimmäisenä pilottivuotena 2004. Kuva: Metsähallitus

Kolmanneksi menetelmät kehittyvät, ja samalla myös asiantuntemus. Ensimmäiset Velmu-kartoitukset tehtiin säänkestävillä videokameroilla ja tallennettiin mini-DV-nauhoille. Kuvanlaatu ei ollut hääppöinen, mutta parempi kuin ei mitään. Viimeiset mini-DV-kasetit on varmaan otettu Perämerellä vuonna 2015. Hyvin palvelleen Sony-kameran hautajaisia vietettiin surullisissa tunnelmissa. Suomen tutkimussukeltajat ja meribiologit ovat Velmun aikana kehittyneet lajintunnistuksessa, kirjallisuutta on enemmän ja lajintuntemukseen saa helpommin apua kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Velmu-menetelmäohjetta päivitetään myös edelleen, vaikka luonnollisesti menetelmäkehitys oli nopeinta heti alussa. Nykyisin välineistö ja menetelmät kuitenkin lisääntyvät - viistokaikuluotaus tai droonin käyttö vedenalaisissa kasvillisuuskartoituksissa oli melkoist utopiaa vielä 20 vuotta sitten, nyt kaikenlaiset (lähes)itseohjautuvat kartoitusvälineet risteilevät Itämeren pinnalla ja pinnan alla.

Alkuaikojen drop-videokamerana toimi "säänkestävä" eli vedenkestävä mustavalkoinen turvakamera, joka 25-30 m johdolla oli kiinni tallennuslaitteessa. Tallennuslaitteena toimi esim. käsivaravideo mini-DV-kasetilla tai 2000-luvun alun mediasoitin Archos. Essi kuvaa tässä Perämerellä Selkä-Sarven laiturin vieressä kameralla, jonka piuha on kiinni Archos-laitteessa, jota seuraavat laiturilla kiinnostuneet veneilijät. Kuva: Mari Pihlaja-Kuhna / Metsähallitus

Tänä kesänä siis aloitetaan Metsähallituksen vedenalaisen meridatan uudelleenpäivitys. Ja tässähän tuntee itsensä melko vanhaksi, kun pystyy sanomaan, että on ollut keräämässä samaista dataa jo vuodesta 2005 asti.

Essi Keskinen

Monet vedenalaiskartoituksissa käytettävistä varusteista täytyy edelleen tehdä itse. Ei ole olemassa "Meribiologin valinta" -nimistä myymälää, johon voisi vain marssia sisään ja ottaa hyllystä valmiin tuotteen. Kamerat, näytöt, tietokoneiden kytkennät ja monet muut asiat piti 20 vuotta sitten ja pitää edelleen askarrella itse. Tässä on yksi ensimmäisiä drop-kameravirityksiä, jossa kuvaavana päänä käytetään turvakameraa, näyttöruutu on kiinnitetty veneen kylkeen ja tallentavana yksikkönä toimii todennäköisesti medialaite Archos. Kamerapäälle on rakennettu "kuori", jossa on pyrstö, kameran kulmaa pystyy säätämään, ja lamppu, jos sitä on, on alimmaisena olevassa lokerossa. Merenkurkussa testataan drop-videoiden toimivuutta vuonna 2006. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Jotkin asiat eivät ole muuttuneet kahdessakymmenessä vuodessa. Pinsetit toimivat edelleen ja näytteet kerätään veden alla joko firmipurkeista tai nykyisin näytepurkeista askarreltuihin leväpattereihin. Luuppi ja lautanen ovat edelleen käytössä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Reiät meressä

 

Suomen suoja-alueet sijoittuvat Suomenlahdelle ja Saaristomerelle. Ampuma-alueita on muuallakin (esim. Lohtajan alue Perämerellä), mutta niitä ei lasketa suojelualueiksi. Kuvakaappaus Uljas-ympäristöjärjestelmän LajiGIS-kartalta.

Itämeressä Suomen aluevesillä on suoja-alueita, jotka toimittavat turvallisuuteen ja aluevalvonnan järjestämiseen tähtääviä toimintoja. Nämä alueet ovat "aina" olleet olemassa, mutta viime vuosien turvallisuuspoliittisen tilanteen kiristymisen lieveilmiönä näiden alueiden luvanvaraisesta statuksesta on tullut entistä korostuneempi. Lista suoja-alueista löytyy täältä: https://puolustusvoimat.fi/kartat-suoja-alueista

Monet toiminnot suoja-alueilla ovat jo pitkään olleet luvanvaraisia, esim. laitesukellus, kalastus, jossa troolataan tai vedetään jotain pohjassa, ankkurointi pohjaan jne. Jos suoja-alueille on asiaa, se onnistuu  edelleen, kunhan lupa on hankittu etukäteen Pääesikunnalta ja lupapaperia ja henkilökorttia pitää mukanaan suoja-alueelle mennessään. 

Reikä meressä - tässä on suoja-alue, jonka sisältä kerätty vedenalaisdataa ei turvallisuussyistä löydy karttapalveluista ja tietokannoista. Kuvakaappaus ULJAS-ympäristöjärjestelmän LajiGIS-kartalta.

Syvyys- ja pohjanlaatudatan kanssa ollaan muutenkin varovaisia. Koordinaatteihin sidottuja syvyyksiä tai kattavia syvyyksiä ja pohjanlaatuja (hiekkaa, kiveä, soraa...) saavat kerätä vain viranomaiset, eikä niitä saa julkaista missään. Tietoja saa käyttää taustadatana, mallinnuksessa ja muussa taustatyössä, mutta niitä ei saa suoraan julkaista. 

www.laji.fi -sivustolta eli Lajitietokeskuksen sivustolta niin konsultit, tutkijat kuin yksityiset ihmisetkin voivat anoa käyttöönsä erilaisia datasettejä. Yksi näistä dataseteistä ovat Velmu-tiedot - lähes 200 000 näytepistettä 20 vuoden ajalta koko Suomen rannikolta. Kun sivustolta tekee aineistopyynnön, saapuu tuo pyyntö minun ja kollegani sähköpostiin. Luen hakemuksen perustelut, arvioin hakijan tarpeen juuri tähän dataan, ja jos kaikki näyttää vihreää valoa, hyväksyn hakemuksen tällaisella klausuulilla:

 "Aineiston sisältämät syvyys- ja pohjanlaatutiedot ovat Aluevalvontalain (2000/755) alaista salassapidettävää dataa. Niitä ei saa luovuttaa eteenpäin kolmannelle osapuolelle eikä julkaista sellaisenaan. Tietoja voi kuitenkin käyttää taustadatana esim. mallinnuksessa. Mikäli haluat tehdä merenmittausta, merenpohjantutkimusta tai tallentaa järjestelmällisesti muiden mittaamia kokonaisuuksia sekä yhdistellä niitä, ota yhteys lupaviranomaiseen, joka myöntää luvat ja määrittelee mahdollisen suojaustason toiminnalle tai tallenteille. Lisätietoja nettisivulta: Merenmittaus - Puolustusvoimat" 

Maavoimien ampuma-alueet löytyvät kartalta. Merialuetta kohti ammutaan Lohtajalla ja Santahaminassa. Kuvakaappaus Maavoimien nettisivustolta. 

Usein hakija haluaa saada käsiinsä vain Velmu-kartoitustietojen uhanalaisesiintymät. Silloin kerron, että hakija löytää kaipaamansa tiedot myös Lajien seurantakohteet -aineistosta, jonne kaikki Velmu-datan uhanalaistiedot on viety. Silloin kyse ei enää ole yhtenäisistä, laajoista kartoituksista vaan yksittäisistä pisteistä siellä täällä, joten tuon datan saaminen on Pääesikunnan kannalta pienempi riski.

Syvyystietojen julkisuus on sinänsä mielenkiintoinen asia. Hyvin suuressa osassa maapallon maita syvyys- ja pohjanlaatudata, jos niitä on olemassa, ovat täysin julkisia, eikä niitä piilotella missään. Suomessa ja Ruotsissa Aluevalvontalaki on niin tiukka, että vain harvat ja valitut pääsevät tarkastelemaan tarkkoja syvyyskarttoja. Suurelta osin tavalliset veneilijät liikkuvat vielä Tsaarin vallan aikaan tehtyjen luotimittaussyvyyksien mukaisilla kartoilla.

Lohtajan ampuma-alue osoittaa merelle päin. Maavoimien harjoitusalueiden nettisivustolta löytyvät jokavuotiset ampuma-aikataulut. Kun kymmenen vuotta sitten teimme vedenalaisia luontokartoituksia Lohtajalla, soitimme aina varmuuden vuoksi etukäteen maavoimille, ammutaanko alueella tänään ja ammutaanko kovilla. Kuvakaappaus Maavoimien harjoitusalueiden nettisivuilta.

Suomen ympäristökeskuksessa tarkkoja syvyyskarttoja ja -malleja saa tarkastella vain netittömässä turvahuoneessa ilman huoneeseen vietäviä muistitikkuja, ja luonnollisesti vain turvatarkastettujen henkilöiden toimesta. Suuren osan ajasta tämä kaikki on ihan OK, kun asiantilaan on jo tottunut, mutta välillä kyllä harmittaa, että meillä näitä tietoja pidetään niin tärkeinä, etteivät edes ympäristöviranomaiset ja tutkijat niihin oikein saisi koskea. Ruotsissa laki on ilmeisesti vieläkin tiukempi. Tämä tuli huomattua Suomi-Ruotsi -yhteistyöhankkeen SEAmBOTH (2017-2020) aikana, jolloin Ruotsin GTK (Geologian tutkimuskeskus) sai kyllä luvan kerätä hyvinkin tarkkaa aineistoa pohjasta, mutta loppupeleissä julkaisukarkeudeksi jäi 300 m pikselikoko.

Näillä kuitenkin mennään, ja katsotaan, josko tulevaisuuden tuulet joskus helpottaisivat tämänkin turvallisuusuhan yltä.

Essi Keskinen

Tarinaa kuvista

Kuvien asiasanoituksen voi tehdä esim. Lightroom -ohjelmassa.

Maastotöitä tehtäessä kaikilla tiimeillä on aina kamerat mukana. Yleensä yksi kamera per tiimi ei riitä, vaan jokaisella tiimiläisellä saattaa olla oma kamera omalla SUP-laudallaan, sukelluksissa tai kahlaamassa. Päivän aikana saattaa kertyä satoja kuvia ja kesän aikana tuhansia. Viime kesän aikana Perämeren Velmu-tiimi (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) otti yhteensä 4548 kuvaa, jotka tallennettiin. Satoja deletoitiin jo saman tien.

Kuvan reitti kentältä Metsähallituksen kuvapankkiin kulkee ainakin Perämeren tiimissä näin. Henkilö, joka käyttää kameraa päivän aikana, ottaa ensin itsestään selfien, jotta eri kameroiden kuvaajat päivän päätteeksi voidaan selvittää. Jos lainaa toisen kameraa tai jos vaikka veneessä pyörii yksi yhteinen kamera, ennen kuvan ottamista pitäisi muistaa ottaa se selfie.

Tästä alkavat Saran sukelluksissa ottamat kuvat. Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Illalla valokuvavastaava, eli tiimiläinen, jolle on annettu vastuuksi valokuvista huolehtiminen, kerää kaikki päivän aikana kerätyt kamerat ja lataa niiden muistikorttien kuvat tietokoneelle. Hän nimeää kuvat merialueen, paikan ja kuvaajan mukaan ja sadepäivinä voi sitten lisäillä lajintunnistustietoja. Samalla kuvavastaava poistaa kaikki selkeästi epäonnistuneet, tärähtäneet tai muuten huonot kuvat. Loput säilytetään.

Kesän aikana tuulipäivinä kuvien tiedostonimiin sitten lisäillään tunnistettuja lajeja ja kuvia voidaan editoida kevyesti.

Tässä ollaan selkeästi hiekkapohjalla ja töissä, mutta työn tekijää ei näy. Kuva on siinä mielessä "hieno", että Perämeren veden alla on valtavan vaikeaa saada otettua muita kuin lähikuvia veden humuspitoisen tummuuden takia. Lisäksi kuva on hyvin informatiivinen eikä tämänkaltaisia kuvia näytteenotosta ole montaa. Valokuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Syksyn tullen minulle lankeaa se kunnia, että saan katsoa läpi kaikki kesän aikana kertyneet tuhannet kuvat ja valita niistä ns. "Parhaat" -kansion. Parhailla kuvilla tarkoitetaan teknisesti hyviä, julkaisukelpoisia, mielenkiintoisia, tärkeitä ja/tai informatiivisia kuvia, joita voitaisiin tulevaisuudessa käyttää missä tahansa viestinnässä. Kuvia valitaan joka kesän kuvasaldota vain muutama sata, eikä kuvapankkiin viedä teknisesti huonoja kuvia. 

Kun "Parhaat" -kansio eli kuvapankkiin vietävien kuvien kansio on kerätty, alkaa kuvien asiasanoitus. Osittain asiasanoitus on helppoa ja simppeliä, kaikkiin kuviin mm. liitetään asiasanat Metsähallitus, meritiimi ja kesä, sekä Perämeren tiimin tapauksessa merialue Perämeri, mutta sen jälkeen lähdetäänkin soisemmille alueille.

Meritiimille on tehty hyvin yksityiskohtaiset ja hyvät ohjeet asiasanoitukseen, mutta kuvien lokeroiminen sanojen avulla on välillä haastavaa. Onneksi joka kuvaan voi lisätä monta asiasanaa eikä kuvia tarvitse jakaa asiasanojen mukaisiin yksiselitteisiin siiloihin niin että ne eivät voisi olla myös toisessa siilossa.

Monet asiasanoista ovat itsestäänselvyyksiä, kuten vaikkapa "hiekkapohja" tai "ahvenvita", mutta entäpä "hieno" tai "sukellus"? Jos kuva on minusta hieno, onko se kaikkien muiden mielestä hieno? Jos olen valinnut sen parhaiden muutaman sadan kuvan ryppään yli neljästä tuhannesta, eikö jokainen kuva silloin jo ole "hieno"? "Sukellus" on sinänsä helppo leima, kun sen voi lisätä ainakin kaikkiin veden alta löytyviin sukeltajan kuviin, mutta pitäisikö se liittää kaikkiin vedenalaisiin kuviin (vaikka osa ei olekaan otettu sukelluksella, vaan esim. kahlauksessa tai snorklaamalla) tai pitäisikö se liittää myös esim. sukeltajan kuvaan pinnalta, ennen sukellusta? 

Entä sitten "monimuotoisuus"? Pitääkö kuvassa olla paljon eri lajeja vai riittäkö yksi laji, koska myös täysin lajeista tyhjiä kuvia voi olla? Pitäisikö silmin nähden tyhjälle hiekkapohjalle liittää asiasanaksi "monimuotoisuus" kun tiedetään, että hiekan joukossa kuitenkin kimmurtaa joukko meiofaunaa, mikroskoopilla näkyvää eliöstöä? 

Entä "ihmispaine"? Esim. satama, tuulivoimala tai ruoppaus on selkeästi ihmispaine, mutta onko jokainen vene (esim. jokainen meritiimin kartoituksissa käyttämä vene) "ihmispaine"? Ja jos jokainen vene on "ihmispaine", ovatko sellaisia sitten myös SUP-lauta ja snorklaaja, joita löytyy puolesta kaikista kuvista, koska näillä menetelmillä kartoituskohteelle päästään?

Jotkin asiasanoitukset voivat vaikuttaa mielikuvituksellisilta, mutta esim. tässä pikkujärvisimpukan kuvassa simpukan kuoreen on kiinnittyneenä sammaleläimiä, joita ei juuri ole kartoitettu Perämereltä. Sukeltaja ei näitä pieniä eläimiä huomannut, vasta minä näistä kuvista. Valokuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Vasta kuvia raakatessa huomasin pienet sammaleläimet, jotka tämän pikkujärvisimpukan kuorella elävät. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Sama pähkäily minulla on aina asiasanan "työ" kanssa. Kaikki meidän meritiimin kesällä ottamat kuvat ovat työkuvia siinä mielessä, että ne on otettu työnantajan tarjoamalla kameralla työaikana. Mutta jos "työ" pitäisi liittää vain kuviin, joissa selkeästi näkyy työskentelyä (esim. kahlaamista vesikiikari kädessä, sukeltaja ottamassa näytettä, joku ajamassa venettä), miten sitten kuvat, joissa esim. vilahtaa osa veneen laitaa tai pohjalle on levitetty 100 m mittalinja odottamaan sukeltajaa? Ovathan ne työtä, mutta varsinainen työn tekeminen, ne työntekijät, puuttuvat kuvista.

Asiasanoitus on mielenkiintoista ja pistää miettimään ja lisäksi se on tärkeää. Olen itse kaivellut vuosien varrella kuvia Metsähallituksen kuvapankin Velmu-kansion n. 20 000 kuvan joukosta ja tiedän, kuinka tärkeää hyvä asiasanoitus on.

Ns. suuri yleisö eli Metsähallituksen tai Velmu-työtä tekevien ulkopuoliset eivät valitettavasti tähän kuvapankkiin pääse käsiksi, mutta esim. näistä blogeista, LuontoTyypit ja Mitä Itämerelle kuuluu? -Facebook-sivuilta kuvia pääsee katselemaan. Suuri kokoelma löytyy myös Itämeri.fi -sivuston kuvagalleriasta osoitteesta https://itameri.fi/fi-FI/Itameri_kuvina#/ Viimeiset pari kuukautta LuontoTyyppien Facessa on joka sunnuntai julkaistu Perämeren meritiimin viimekesäisiä kartoituskuvia - sinne siis vain selaamaan ja heittäytymään Perämeren laineiden vietäväksi!

Essi Keskinen

P.S. Vielä minulla on jäljellä videoiden vieminen kuvapankkiin ja niiden asiasanoitus. Viimeksi tämä vaati tuskaa, hikeä ja kärsivällisyyttä, mitä minulla ei juuri ole. Nyt kun prosessi on harjoiteltu kerran, se toivottavasti toistuu helpompana, kun lähden tähän urakkaan joululoman jälkeen. Blogiin pääsee tästä: https://metsahallitusmerella.blogspot.com/2024/03/valilla-kompastuttaa.html