Kohta ne luonnonsuojelijat sulkee tämänkin rannan…

Kun paattimme on rantautunut mökkitontin tuntumaan, usein ensimmäinen kysymys asukkaalta on ollut "onko teillä kaikki kunnossa?" Outo juttu, eikö tämä nyt näytä ihan normaalilta veneilyltä...

Kissa pöydälle: suhtautuminen luonnonsuojeluun ja Metsähallitukseenkin on ajoittain hieman kaksijakoinen. Tänä kesänä kohtaamiset ihmisten kanssa ovat olleet melkoisen ystävällisiä, vaikka työtehtävät ajoittain vievät meidät pyörimään aivan ihmisten mökkilaitureille. Rantaan lompsotelleet mökkiläiset ovat suhtautuneet puuhiimme mielenkiinnolla ja tuloksena on ollut mukavia rupattelutuokioita, joissa me olemme voineet kertoa toiminnastamme, ja itse olemme kuulleet mielenkiintoista taustatietoa tutkimuspaikan luonnon historiasta. Joskus menneinä vuosina on ollut toisinkin. Työveneen tuulilasiin on räimitty kalanperkeitä ja joku oman elämänsä sankari on purkanut pahaa oloaan käyttämällä mökin kuistia puuceenä.

Ihmiset ovat olleet positiivisen kiinnostuneita Metsähallituksen toiminnasta erilaisissa tapahtumissa, kuten Raahen meripäivillä ja Sarvipäivillä. Kojullemme ja veneillemme on tultu kyselemään vedenalaisesta luonnosta ja välillä on sivuttu vähän politiikkaakin. On ollut helpottavaa huomata, että ihmiset ymmärtävät toisaalta luonnonsuojelun tärkeyden ja toisaalta sen, että esimerkiksi työkoneita tärvelleet aktivistit ovat ihan eri porukkaa kuin Metsähallituksen työntekijät. 

Kun olemme maininneet kartoittavamme uhanalaisia lajeja, keskusteluun on joskus hiipinyt hieman varautunut vire. Mitä se sitten tarkoittaa, jos jostain löytyy “uhari”? Suljetaanko ihmisiltä jokin ranta tai kalapaikka? Vastaus on suoraviivainen ja yksinkertainen: ei suljeta. Metsähallituksen ja muiden luonnon parissa työskentelevien viranomaisten päämääränä ei ole sulkea kaikkea mahdollista. Tässä lie kyseessä vanha “Natura-pelko”, mutta nykypäivää tällainen huoli ei enää ole. Päin vastoin, Metsähallitus on avannut virkistyskäyttöön aiemmin esim. Puolustusvoimien tai Museoviraston hallussa olleita alueita, kuten Örö ja Kajaaninlinna. Luonnon virkistyskäyttö on tärkeä osa sen hyödyntämistä. Kenenkään rantaa ei aidata, eikä ihmisiä ajeta pois mökeiltään. Joitain rajoituksia voi rannan ruoppaukseen tulla, mikä puolestaan on ELY-keskusten tonttia. Itse asiassa Suomessa on suljettu todella todella harvoja luonnonpuistoja, eikä merellä liikkuminen ole kiellettyä kuin sotilasalueilla, lintujen pesimäalueilla pesimäaikaan, sekä hylkeiden suojelualueilla.

Punahelmilevä, Ceramium tenuicorne.

Mitä jonkin lajin uhanalaisuus sitten tarkoittaa? Joskus se voi tarkoittaa sitä, että kyseisen lajin levinneisyydestä ei vain ole tarpeeksi tietoa. Mikäli tiettyä kasvia on havaittu vaikkapa vain parin saaren ympärillä, eikä missään muualla, se luokitellaan silloin uhanalaiseksi. Vuodesta 2004 Itämerellä ja 2006 Perämeren alueella käynnissä olleessa Velmu-projektissa on kartoitettu systemaattisesti vedenalaista luontoa, mikä on paljastanut, että jotkut aiemmin uhanalaisena pidetyt lajit voivatkin aika hyvin. Joidenkin lajien tapauksessa suojelutoimenpiteet ovat puolestaan purreet, ja ne voidaan poistaa uhanalaisten listoilta. 

Joillekin saattaa herätä kysymys, että mitä järkeä jotain pientä meriheinää on sitten suojella, eihän sitä kukaan edes näe? Syyt voi jakaa itsekkään käytännöllisiin ja moraalis-periaatteellisiin. Jos aloitetaan itsekkäistä syistä suojella luontoa, ne voinee tiivistää vaikkapa niin, että suojelemattomuus vie kalatkin vesistä. Muutama messukojuilla vieraillut on ihmetellyt, mihin kalat ovat kadonneet joltain tietyltä alueelta. Esille on tullut se, että alueen läheisyydessä on viime aikoina ruopattu, jonka jälkeen eväkkäät ovat kadonneet. Tässä on luultavasti aiheutettu ruoppaamalla vedenalaisen luonnon verkostolle sellaista tuhoa, että se on vaikuttanut myös kalakantaan. Esimerkiksi fladat ovat eräänlaisia meriluonnon päiväkoteja, joissa kalanpoikaset voivat kasvaa turvassa. Auki ruopattu flada voi pudottaa kalakannan kilometrinkin säteeltä, eikä ruoppauksesta ole edes pitkällä tähtäimellä hyötyä: flada kasvaa ruoppauksen jälkeen umpeen ja mökille mennään jatkossa veneellä ojaa myöten.

Upossarpio, Alisma wahlenbergii

Koulussa on opetettu, että luonnossa on ravintoketjuja: kasvit pärjäävät yhteyttämällä, kasvissyöjät käyttävät niitä ravinnokseen, lihansyöjät syövät kasvissyöjiä ja lopuksi hajottajat perivät maan. Tämä on aika yksinkertaistettu malli, sillä todellisuudessa kyseessä on verkosto, jossa lajit vaikuttavat toisiinsa monimutkaisilla tavoilla. Yhden tietyn kasvin katoaminen saattaa aiheuttaa yllättäviäkin kerrannaisvaikutuksia, jos se sattuu olemaan ns. avainlaji. Täysin hypoteettisenä esimerkkinä, kenties se oli oiva suojapaikka tietyille kotiloille, jotka sekä syövät kasvien päällä elävää rihmalevää, että tarjoavat ravintoa kaloille. Tämän kasvin katoaminen hävittää kotilot ja petokalat, minkä jälkeen rihmalevät villiintyvät tukahduttamaan muita kasveja ja limoittamaan rantoja. Mullistus voi olla suurikin ja ihmisenkin kannalta selvästi negatiivinen.

Vellamonsammal, Fissidens fontanus

Onko tämä vain teoreettista? Ei suinkaan, maailmalta ja kotimaasta löytyy tällaisista riippuvuuksista paljon esimerkkejä. Niin kutsutut vedenalaiset kelppi-levämetsät toimivat kalojen kutualustoina ja suojapaikkoina. Alaskan rannikolla ammuttiin aikanaan merisaukkokanta melkoisen pieneksi turkisteollisuuden tarpeisiin, minkä jälkeen niiden ravintona olleiden merisiilien kanta räjähti. Merisiilit söivät kelppimetsät, mutta kun saukkojen ampuminen lopettiin, merisiilikannat putosivat ja kelppimetsät elpyivät. Kelppimetsien elvyttäminen paransi kalakantaa myös mm. Uudessa-Seelannissa. Maailman jokaista 800 viikunapuulajiketta pölyttää oma yksittäinen viikunakiiluaislajinsa, joten jokaisen tällaisen pörriäislajin kuoleminen tappaisi yhden viikunalajikkeen. Suomessa raakkujen lisääntyminen on monin paikoin muuttunut mahdottomaksi, sillä niiden asuinpaikkana toimivista joista ovat kadonneet lohikalat, joiden kiduksissa raakkujen toukat elävät. Maan päällä tällaisia avainlajeja ovat esimerkiksi haapa ja mustikka, joista riippuvaisia eliöitä on ravintoverkon monilla tasoilla.  

Itämerellä näitä monipuolisia riippuvuuksia tutkitaan jatkuvasti. Olisi kutakuinkin kiusallista, mikäli merialueen hyvinvoinnin kannalta olennainen avainlaji tapettaisiin sukupuuttoon, ennen kuin sen merkitys ymmärretään. Suojelutoimet voivat myös parantaa oloja dramaattisesti ja verrattain nopeasti, kunhan ne tehdään määrätietoisesti. Torniojoen lohi oli jonkin aikaa sitten viittä vaille sukupuutossa, mutta aktiivisen kalastuskiellon jälkeen se voi tällä hetkellä todella hyvin, joka tuo niin iloa urheilukalastajille kuin matkailueuroja alueen kassakoneisiin.

Nelilehtivesikuusi, Hippuris tetraphylla

Vasta viime aikoina on herätty huomaamaan toden teolla myös luonnon terveyshyödyt. Tällä ei tarkoiteta yrttilääkintää vaan sitä, että nykyisessä stressin riepomassa arjessa luonnon läheisyys ja luonnossa liikkuminen parantavat tutkitusti ihmisten hyvinvointia tavalla, jonka voi mitata ihan puhtaasti rahassakin. Hyvinvointia ja rahallista säästöä, ei pitäisi kuulostaa kovin huonolta panostukselta? 

Entäs ne moraalis-periaatteelliset syyt? Voidaan perustellusti katsoa, että luonnon monimuotoisuus on oma itseisarvonsa ja uhanalaisten lajien suojeleminen on moraalisesti oikea teko. Mikäli hinta jonkin lajin eloonjäämisestä on pieni vaiva ihmisille (olla kalastamatta viisi vuotta tietyssä joessa, olla ruoppaamatta veneväylää fladaan vaan ottaa sen viereen ponttoonilaituri, jne…), tämä hinta on syytä maksaa. Monimuotoinen luonto voi hyvin ja sietää mullistuksia, ja tällainen hyvinvointi hyödyttää lopulta myös ihmisiä - eli myös toimimalla moraalisesti saadaan pitkällä tähtäimellä “itsekästä” hyötyä, kunhan maltetaan katsoa hivenen omaa napaa pidemmälle.

Luonnonsuojelu ei ole sitä, että ihmisiä pyritään sulkemaan pois luonnon parista. Sen avulla pyritään turvaamaan elinvoimainen luonto myös tulevien sukupolvien nautittavaksi.

Janos Honkonen

Meribiologin monipuolinen toimenkuva - sukeltamista, videoita, veneilyä, askartelua

Moikka! Olen Janos Honkonen ja työskentelen ensimmäistä kesää Metsähallituksen Oulun meritiimin leivissä luontokartoittajana ja tutkimussukeltajana. Ensimmäinen kuukausi töitä on takana ja sen kuluessa on muodostunut hyvä kuva siitä, miten monipuolista hommaa tämä on.

Viikko pari sitten kahlasin pienessä tihkusateessa jokisuistossa, vedin perässäni Buster L -venettä ja pidin toisessa kädessä kaapelin päässä olevaa HD-kameraa, jota piti kuljettaa veden alla tietyssä korkeudessa pohjasta. Olimme paikalla kartoittamassa isonnäkisammalen, Fontinalis antipyretican, esiintymistä. Tarkemmin sanottuna pyrimme vahvistamaan tai kumoamaan laskennallista mallia, jonka mukaan kyseisellä alueella pitäisi tätä kasvia esiintyä. Vesi oli aivan liian matalaa Busterilla ajamiseen, mutta videoita tarvittiin myös matalilta rannoilta, joten kahlaaminen ja hinaaminen oli ainoa vaihtoehto. Lautturin hommissa jäi aikaa mietiskellä kaikenlaista - kuten sitä, miltä touhu ulkopuolisten silmissä näyttää. Ensimmäisenä siitä tuskin tulee mieleen meribiologia. Epäluuloisimmat varmaan miettivät että siellä ne Metsähallituksen tyypit etsivät luvattomia pyydyksiä jollain kaapelin päässä olevalla ihmelaitteella.

Matalissa vesissä vene kulkee kauramoottorilla. 

Hyvä veneilykeli, parempi mieli!

Joskus keli taas näyttää tältä. Kun tuulta on 10-12 m/s, vene heittää myötäaaltoonkin itseään korkeampia pärskeitä ja tavarat pitää siirtää avomerellä pienempään veneeseen jolla päästään kivikkoisen saaren rantaan, sitä on kiitollinen että tiimistä löytyy rautaista veneilykokemusta.

Kun ihmiset ajattelevat meribiologin työtä, ensimmäisenä mieleen tulevat varmasti sukeltajat, jotka leikittelevät koralliloiston keskellä delfiinien kanssa päivät pitkät. Itämeressä delfiinit ovat vähissä, joskin pyöriäisiä täälläkin joskus havaitaan - sekä tietysti hylkeitä, jotka ovat parhaimmillaan aika leikkisiä tullessaan kisailemaan sukeltajien kanssa ja nykimään räpylästä. Mutta millainen on tyypillinen Perämerellä työskentelevän luontokartoittajan työpäivä? 

Olemme tämän kesän ajan majoittuneet erilaisissa mökeissä mm. Kalajoen edustalla olevalla saarella, Raahessa ja ensi viikosta alkaen Ulkokrunnissa. Työn rytmin määrää pitkälti sää ja etenkin tuuliolosuhteet, sillä kovalla aallokolla sukellus- tai kuvaustöitä ei voi tehdä. Päivä alkaa useimmiten seitsemän ja yhdeksän välillä, kertaalleen hankalan kelin takia aamuviideltä. Työnjaon jälkeen jakaudumme ryhmiin ja lähdemme vesille joillain neljästä veneestämme, joiden kokoluokka on pienestä Bella-kumiveneestä seitsenmetriseen Maiaan. 

Yleensä veneissä on vedenalainen kuvauslaitteisto ja ainakin toisesta veneestä sukelletaan. Kuvauslaitteisto koostuu kaapelin päässä olevasta videokamerasta sekä kannettavasta tietokoneesta, jolle materiaali tallennetaan. Kuvauksia tehdään merialueille määritetyillä polygoneilla, eli monikulmaisilla merialueilla, joiden läpimitta saattaa olla muutamasta sadasta metristä kilometreihin. Nämä alueet kartoitetaan edellä kuvaillulla drop video -kameralla, minkä jälkeen kiinnostavassa paikassa laitetaan sukeltajat veteen. Sukeltaminen tapahtuu siten, että meren pohjaan lasketaan 100-300 metriä pitkä linja, käytännössä suora mittanauha, jonka alku- ja loppupisteet tiedetään. Tämän jälkeen sukelluspari ui sen päästä päähän ja pysähtyy jokaisella syvyysmetrillä ja 10 metrin välein arvioimaan pohjan laadun ja kasvillisuuden peittävyyden 4 m x 1 m alueelta. Osa linjoista sukelletaan useita kertoja ja eri vuosina, jolloin tilanteen kehittymistä voidaan seurata. Muistiinpanot tehdään sukelluksissa lyijykynällä vedenpitävälle lomakkeelle, eli paperitöitä ei pääse pakoon edes veden alle. Kasveista otetaan näytteitä leväpatteriin, joka filmipurkeista ja muoviletkusta rakennettu putelilitka. Näytteenottimina voivat toimia pinsetit tai grillipihdit. Takaisin majoitukseen saavutaan melkoisen myöhään, minkä jälkeen pyöräytetään aggregaatti käyntiin, kaivetaan esille mikroskooppi ja tunnistetaan päivän näytteet, sekä tehdään kuivan maan paperityöt. Lisäksi täytetään sukellustankit, huolletaan kamat, sekä tietysti syödään illallinen ja saunotaan. Löylyjen jälkeen jengi alkaa jo torkahdella istualleen, joten on aika painua punkkaan ja valmistautua seuraavaan päivään.

Todella suuri osa meribiologisesta kenttätyöstä on kamarallia ja kantamista. Kuvassa suurin osa kenttäkalustosta, miinus sukelluskamat sekä ihmisten henkilökohtaiset varusteet.

Tavaran lisäksi myös ihmisiä pakataan tiiviisti, ja paatit muistuttavat välillä pelleautoja. On mainiota, että tiimi on niin hyvä, ettei lähikontakti ala nyppiä. Turvaseikoista pidetään kiinni, eikä vesille lähdetä ilman liivejä ja yleensä myös pelastuspukua, eli PePua.

Henkilökohtaisesti työssä ilahdutti eniten sen monipuolisuus. Itse olen ensimmäisen kuukauden aikana päätynyt tekemään seuraavia tehtäviä, usein osana työryhmää:

- kartoittamaan kasvilinjaa sukeltamalla

- ottamaan näytteitä kasvilinjalta sukeltamalla

- mikroskooppaamaan ja tunnistamaan kasvinäytteitä

- ajamaan kaikkia veneitä kumivenettä lukuun ottamatta niin matka-ajossa, videokuvauksessa kuin laskettaessa kasvillisuuslinjaa veteen

- rakentamaan kiinteää kasvilinjaa köydestä, mittanauhasta ja betonilohkareista

- käsittelemään ja arkistoimaan sukelluslokeja

- ottamaan valokuvia pinnan alla ja päällä

- ajamaan kuormia parilla eri autolla ja peräkärryllä

- kuvaamaan drop video -kuvaa

- tallentamaan ja tulkitsemaan drop video -kuvaa veneessä

- huoltamaan sukellusvarusteita

- pähkäilemään, miksei yksi perämoottori suostu käyttämään ulkoista bensatankkia

- taistelemaan bensakärryn letkun liittimien kanssa ja tankkaamaan jerrykannuja

- avustamaan veneiden laskemisessa vesille ja niiden nostamisessa maalle

- jututtamaan yleisöä Raahen meripäivillä ja esittelemään Metsähallituksen toimintaa merellä

- selvittämään erään videointiohjelman tiedostoformaattia ja koodaamaan skriptiä, joka tekee siitä ihmiselle luettavaa

- antamaan haastattelua lehdelle

- viistokaiuttamaan meren pohjaa

- kantamaan valtavan määrän varusteita veneiden, mökkien, autojen ja rantojen välillä
- täyttämään kompressorilla sukellustankkeja

- jututtamaan rantaan tulevia mökkiläisiä ja satamassa meininkiä ihmetteleviä ohikulkijoita, sekä kertomaan heille Metsähallituksen meritiimin toiminnasta

…ja varmasti unohdin jotain. Kuten tästä näkee, työ on erittäin monipuolista eikä ihmisillä ole tiukkoja toimenkuvia, vaan kaikki tekevät mitä osaavat ja yleensä opettelevat innolla uutta.

Kesäisenä päivänä sitä lähtee varsin mielellään vesille töihin, vaikka rusketus rajoittuukin kasvoihin ja kämmenselkiin.

Päätetyöskentely voi näyttää myös tältä. Drop video -nauhoituksia Bella-kumiveneessä.

Tuo oranssi tötterö ei ole sulkukartio, vaan vesikiikari, jonka avulla voi tiirailla kätevästi pinnan alle. Itämeressä, etenkin Perämeren tummissa vesissä, suurin osa kasvillisuudesta on aika matalalla, eikä aina tarvitse mennä polvisyvyyttä edemmäs kalaan. Vesikiikarin voi tehdä helposti myös itse, vaikkapa ämpäristä!

Työ on jatkuvaa oppimista. Sensei Kurikka avaa ärviöiden salaisuuksia.

Itse osasin odottaa työn olevan monipuolista, eikä mikään yksittäinen juttu tullut suurena yllätyksenä. No, kenties se, miten iso osa duunista on veneellä tai autolla ajamista kohteesta toiseen, ja miten paljon askartelua ja väsäämistä työ pitää sisällään. Välillä tuntuukin, että hommaan palkattavilta kannattaisi katsoa muiden tutkintojen lisäksi käsityön arvosana. Työssä yhdistyvät monimutkaiset laitteet, vesi ja tiukat aikataulut, joten tien päällä joudutaan tekemään melkoisia MacGyver-korjauksia nippusiteillä ja ilmastointiteipillä. Lisäksi hyvä virtsanpidättelykyky on plussaa. Päivä vietetään useimmiten aamusta iltaan pelastuspuku päällä ihmisiä ja tavaraa täynnä olevassa veneessä, joskus vaakasuorassa vesisateessa ja melkoisessa aallokossa. Kynnys puvun riisumiseen ja veneen laidalla keikkuen pissaamiseen on melkoinen, ja mieluimmin sitä odottaa muutaman tunnin maihin asti.

Tänään Touko-Poukon Muksuluurissa askarrellaan paskarrellaan kiinteä kasvilinja. Tämä letka pitää sitten lastata siististi täpötäyteen veneeseen ja laskea suoraksi merenpohjaan tiettyjen pisteiden välille.

Drop camera lasketaan veden alle kaapelilla, minkä jälkeen otetaan minuutin mittainen video. Kyllä, tässä Fallout-estetiikkaa huokuvassa laitteessa on teipattu yhteen sukelluslamppu, kaksi kameraa ja suuntaperäsin - ja laite täyttää tarkoituksensa paremmin kuin hyvin.

Päivän päätteeksi tehdään paperityöt. Sukelluslokit ja havaintopistelomakkeet kuivataan, kansioidaan ja naputellaan Exceliin, minkä lisäksi päivän näytteet pyritään mikroskooppaamaan. Monia lajeja, esimerkiksi näkinpartaisleviä, ei voi tunnistaa paljain silmin edes veden päällä.

Tällä hetkellä nautiskelen hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä Ulkokrunnin saarella, jonne majoituin viikonlopuksi. Viikolla ollaan lähes 24 tuntia vuorokaudessa duunikaverien kyynärpää suussa, oltiin sitten veneessä tai majoituksessa, jossa nukutaan ajoittain miltei siskonpedissä. Vaikka timi on kerrassaan mainiota porukkaa, jonka kanssa viihtyy ongelmitta päivät pitkät, siitä huolimatta on ihan mukavaa olla hetken ajan ainoa ihminen tällaisella suurella saarella. 

Kas, nyt taitaakin ilta-auringossa kylpevä merenranta kutsua - ja siellä täyttämistään odottavat sukellustankit, joiden olisi parempi olla täynnä maanantaiaamuun mennessä lopun tiimin saapuessa töihin!

Janos Honkonen