Itämeren riutalla

 

Upea rakkohauruniitty levittäytyy matalalla tyynen merenpinnan alla. Kuva: Heidi Arponen / Metsähallitus

Yksi kauneimpia maisemia Itämeren pinnan alla on parin metrin syvyydellä sijaitseva tiheä hauruniitty auringonpaisteessa. Jos ”hauru” ei heti sano mitään, lisätään vielä rakkohauru tai sen sukulainen itämerenhauru. Rakkohauru (Fucus vesiculosus) tunnettiin aiemmin paremmin rakkolevänä ja sen serkku, endeeminen eli kotoperäinen Itämeren laji Fucus radicans kapearakkolevänä, kunnes järkeiltiin, että sen nimenä kapeaRAKKOlevä on harhaanjohtava, koska F. radicansin yksi ero F. vesiculosukseen on nimenomaan rakkojen puute. Näin siis kumpikin ruskolevä siirtyi haurujen sukuun. Lue blogista tarkemmin lajien nimeämisestä.

Parhaimmillaan (rakko)hauruniitty on kauniin kellanruskeana aaltoileva, tiheä lakeus, joka jatkuu Selkämeren tasaisilla pohjilla silmänkantamattomiin ja Suomenlahden jyrkemmillä kalliorinteillä muodostaa parin metrin levyisen vyöhykkeen metristä 3-5 m syvyydelle asti.

Tässä hauruluontotyypissä ainakin yksi laji on varmasti rakkohauru Fucus vesiculosus, koska haaroja pystyssä pitävät rakot erottuvat näin selvästi. Kuva: Heidi Arponen / Metsähallitus

Moni veneilijä, mökkeilijä tai saariston asukki saattaa muistella lapsuuttaan tai nuoruuttaan Saaristomerellä, kun vesi oli niin kirkasta, että pohjaan näkyi lähes kymmenen metrin syvyydelle asti ja rakkolevä kasvoi vielä 7-8 m syvyydelle. Pahimmoillaan Saaristomerellä kärvisteltiin valtavien sinilevälauttojen ja samean veden kanssa 90-luvulta 2000-luvun alkumetreille, kun näkösyvyys katosi lähes tyystin eikä pinnan alle nähnyt juurikaan. Aivan pahin on ehkä selätetty, mutta Itämeren toipuminen valtavasta ravinnekuormasta ja nykyisenlaisesta rehevöitymisestä vie aikansa, ja tästä syystä haurupohjat on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi (EN) koko Suomessa (Perämerestähän hauruja ei löydy, koska laji kaipaa enemmän suolaa). Kumpikin laji sinänsä on ”vain” silmälläpidettävä (NT) (lue blogista enemmän Suomen Punaisesta kirjasta eli uhanalaisarvioinneista), mutta yhtenäiset, niittymäiset ja tiheät kasvustot, ovat häviämässä rehevöitymisen ja veden samenemisen vuoksi. Haurujen suurin kasvusyvyys on madaltunut monta metriä niistä kirkkaan veden ajoista vain reilut 50 vuotta sitten.

Sirokatkarapu on vieraslaji, joka levisi Itämereen 2000-luvun alussa. Suomen rannikolta sen löytää nyt koko Suomenlahdelta ja Selkämereltä aina Porin tietämille asti. Haurukasvustot tarjoavat hyvän suoja- ja ruokailupaikan sekä vieraslajeille että alkuperäisille lajeille kuten leväkatkarapu. Kuva: Heidi Arponen / Metsähallitus

Haurupohjat on avainluontotyyppi ja haurut ovat avainlajeja. Ne ovat siis lajeja, jotka olemassaolollaan luovat muille lajeille paremmat oltavat tarjoilemalla ruokailu- ja suojapaikkoja, koloja, mihin piiloutua, pintoja, joilta raaputtaa rihmalevää ja bakteerimassaa syötäväksi. Rakkohaurujen alla viihtyvät merirokot ja pienet sinisimpukat, kalvomaiset levät ja pitsimäiset punalevät. Niiden pinnoilla kasvaa epifyyttisinä eli päällyskasveina erilaisia rihmamaisia leviä, esimerkiksi kirjaimellisesti nimetty haurunturkki (Elachista fucicola).

Trälanin saari sijaitsee Saaristomeren ulkosaaristossa. 

Trälanin 100 m mittainen sukelluslinja putoaa rantavedestä noin kymmenen metrin syvyyteen. Ennen jyrkempää pudotusta kolmen metrin jälkeen löytyvät tiheät ja yhtenäiset hauruniityt, sen jälkeen sekapohjalta muita riuttalajeja.

Trälanin lajilista voisi olla tyyppiesimerkki eteläisen Suomen rannikon riuttalajeista.

Trälanin linja jatkuu lahdenpohjukasta lähes puoleen väliin melko matalana ja tasaisena, kunnes sitten lahden suulta laskee jyrkästi kymmenen metrin syvyyteen.

Kauas Saaristomeren eteläosiin sijoittuva ulkosaariston linja lähtee Trälanin saaren rannasta länteen avautuvan lahden perästä ja putoaa sadan metrin matkalla noin kymmenen metrin syvyyteen. Haurupohja yltää lähes rannasta vajaan kolmen metrin syvyyteen (paikoin lähes 100 % haurua) ja jatkuu sitten tyypillisenä Suomen eteläisen rannikon riuttana. Kaikki tavalliset tuttavuudet, rihmalevät, sinisimpukat, merirokot, haarukkalevät, punalevät ja punaiset kalvomaiset levät löytyvät. Jos pitäisi määritellä suomalaisen riutan tyyppilajeja Suomenlahdelta, Trälanin lajilista olisi se. Perämerellä riutalta puuttuisivat haurut, sinisimpukat, merirokot ja suurin osa punalevistä ja tilalla olisi monivuotisia viherleviä ja erityisesti vesisammalia. Lue blogi Perämeren riuttalinjoista täältä.

Toivotaan, että tulevaisuudessa ruskeankeltaisena vedenalaisena viljapeltona lainehtivat haurupohjat peittäisivät enemmän sitä alaa, millä ne aikanaan kasvoivat.

Essi Keskinen

Sukeltaja lopettelee linjaa sen matalaan päätyyn kalliorannalle. Ruskeana näkyvät haurut, vihreät kivet kasvavat rihmaleviä. Kuva: Roosa Mikkola / Metsähallitus.