torstai 23. syyskuuta 2010

Pomminvarmaa jälkiviisautta

Niin kuin kissa kantaa ylpeänä emännälleen kuolleen myyrän, minä tuon Evelle rantaan epämääräisen rautaesineen järvenpohjasta. Kun näytän sitä Evelle, hänen silmänsä laajenevat kauhusta ja seuraavaksi metsä raikaa: ”Se on pommi! Laita se alas! Älä tee mitään! Se on kranaatti!” Tässä tilanteessa kai pitäisi elämän juosta filminauhana silmien editse mutta minä mietin vain tyhmänä ”Kuinka voi yhtä aikaa laittaa sen alas ja olla tekemättä mitään?” Adrenaliinia ja pako paikalta. Hetken kuluttua esinettä ihmettelevät Rajavartiolaitoksen pojat, jotka sanovat, että tuskin se kuitenkaan on pommi mutta hekään eivät ole varmoja, joten metsään ilmestyy eristysnauhaa ja Puolustusvoimat. Nähtäväksi jää, pitelinkö sodanaikaista laukeamatonta kranaattia kädessäni vai en, mutta oli lopputulos mikä tahansa, minulle tuo Pirun esine jää aina kummittelemaan mieleen sydämenpysäyttävänä laitteena.
Sukelluspoiju kertoo siitä, missä sukeltaja huristaa vedenalaisella skootterillaan.

Eihän tunnistamattomiin metalliesineisiin Suomen vesistöissä ikinä pitäisi mennä koskemaan, tänäkin vuonna on ainakin pari miinaa räjäytetty pois päiväjärjestyksestä, ja joku saanut epävakaan sodanaikaisen pommin silmilleen, mutta minä luulin esinettä ensin omituisennäköiseksi puunkappaleeksi! Kun siihen sitten koski, kävi ilmi, että ainakin osa kyynärvarren mittaisesta mötikästä oli rautaa koska ruostekerros oli komea, mutta osa näytti minusta edelleen puulta. Joten toin laitteen pinnalle arkeologin ihmeteltäväksi. Niinhän ei pitäisi tehdä mutta hyvähän se on näin jälkeenpäin todeta. Aina on helppo olla jälkiviisas.

Miksi tahansa esine sitten loppujen lopuksi paljastuukin, aika jännähän se on näin päivän jälkeen ajateltuna. Jos se ON pommi, hyvä että se tuli löydetyksi ja pois tuulastavien miesten atrainten ulottuvilta, jos se taas EI ole pommi, se on jokin muu rautaesine, joka on maannut järvenpohjassa hyvin pitkän aikaa ja saattaa siten olla jotakin muuta merkittävää. Pomminvarma ei kuitenkaan vielä voi olla, annetaan nyt Puolustusvoimien ensin ihmetellä esinettä.

Monet muutkaan asiat eivät ole ollenkaan niin pomminvarmoja kuin mitä sitä itse kuvittelee. Viime viikon torstaina viikonloppuvapaalle lähtiessä Eve antoi autossa haastattelua eräälle kainuulaiselle sanomalehdelle. Maanantaina oli mennyt lehdistötiedote, edellisellä viikolla oli haastateltu erikoissuunnittelija Päivi Tervosta ja nyt oli siis Even vuoro. Koko autollinen ouluunmenijöitä voi todistaa, mitä Eve puhelimeen oikein sanoi. Kun juttu perjantaina kuitenkin ilmestyi, oli otsikko aivan toinen, faktalaatikosta löytyi karkeita virheitä, etusivullakin oli virheellinen otsikko ja itse jutusta löytyi niin paljon kuuhaa että voi vain kummastella, kuinka kahden haastattelun ja yhden kirjallisen lehdistötiedotteen päätteeksi voi kirjoittaa niin virheellistä tekstiä. Karkein virhe, joka lähti jo lehden etusivulta, oli tietysti se että ”Hossan tutkimukset jäissä!” –otsikko ei pitänyt millään tasolla paikkaansa. Ilmeisesti samanaikainen uutishössötys Metsähallituksen jämeristä leikkauksista ja YT-neuvotteluista oli inspiroinut, mutta kun se vain ei sattunut pitämään paikkaansa Hossan hankkeen kanssa. Jutut pitäisi aina pyytää tarkistettavaksi ennen painoon menoa, vaikka kuinka tuntuisi että itsellä olisi kiire, mutta helppohan tämäkin on jälkeenpäin sanoa.

On tällä viikolla jotain hyvääkin tapahtunut ja töitä saatu tehtyä. Yhtenä päivänä saatiin kartoitettua kaksi kokonaista järveä vaikka päivä vähän venähtikin ja illalla oli väsy. Löytyi lisää kalapatoja, ohjuriaitoja ja paljon puisia järviveneitä sekä pohjasta että rantavedestä. Eve on par’aikaa haastattelemassa Eetua, jolla on yli 80 vuoden kokemus Hossan alueelta, hän kun asuu tuossa naapurissa. Tarkoitus olisi mm. kysyä, milloin puisia tietyntyyppisiä järviveneitä on lakattu käyttämästä täällä aktiivisesti, eli miltä vuosikymmeneltä hylyt mahtavat olla peräisin. Pomminvarmaa ei tämäkään tietenkään ole koska ihmisen muisti on valikoiva ja subjektiivinen ja jos yksi asia on totta täällä niin se voi olla tarua toisaalla.

Mitä viikolta sitten jäi käteen, paitsi epävarmuutta? No ainakin se että Jusku haluaa itselleen mönkijän kun se on niin kätevä kulkuväline hankalassa maastossa ja että Virkavalta saapuu paikalle kun sitä kutsuu. Ja että vaikka sataa 12 tuntia putkeen niin myös seuraavana päivänä voi sataa.
Pekan löytämä komea kalapato.

torstai 16. syyskuuta 2010

Aidalle ikää

Tämän viikon agendana oli nostaa neljästä kalapadosta tai ohjuriaidasta puunäytteitä ja lähettää ne Joensuun yliopiston tutkija Pentti Zetterbergin matkaan ajoitettavaksi. Hommaan oli varattu hätätilanteita varten kolme päivää mutta asia hoitui vajaassa kahdessa.
Leikitkö sinä lapsena ”Laiva on lastattu” –leikkiä? Tämä laiva on lastattu oransseihin teletappipukuihin sonnustautuneilla tutkijoilla.

Asiaan vihkiytymätön saattaisi helposti luulla, että muutaman laudankappaleen nosto pohjamudasta ja kuljetus Joensuuhun hoituu noin vain vasemmalla kädellä. Totuus oli kuitenkin se, että kahdella eri veneellä pörrättiin kolmella eri järvellä, kannettiin sukellusvarusteita pitkin metsiä, vedettiin soutuvene kahteen otteeseen Muikkupurosta läpi Iso-Valkeisesta Keski-Valkeiseen, kahlattiin, riuhdottiin, sukellettiin, snorklattiin, kurkittiin vesikiikarilla, soudettiin, sahattiin jne. Zetterberg saapui paikalle moottorisahalla varustautuneena. Ei mikään maailman hienovaraisin näytteenottoväline, sinä saatat ajatella. Niin minäkin kyllä ajattelin. Iänmääritystä ei kuitenkaan pysty tekemään ei-kajoavasti vaan pala puuta on saatava. Puukiekot makoilevat sitten jopa kuukausitolkulla PET-liuoksessa tai muussa vastaavassa, mikä saa vuosirenkaat erottumaan paremmin. Vuosilustot erotellaan ja niitä verrataan sitten Suomen puista luotuun rekisteriin kuin sormenjälkitutkimuksessa. Tällä dendrokronologisella menetelmällä saadaan siis toivottavasti selville, millä vuosikymmenellä rakennelmien puut ovat kasvaneet ja iänmääritys voidaan tehdä sitä kautta.
Sukellus on aina ollut varusteurheilua, mutta teknologia menee menojaan ja meidän moninaiset varusteemme lisääntyneet vielä peräkärryllä varustetulla mönkijällä ja vedenalaisilla skoottereilla.

Jokaisesta neljästä kohteena olevasta padosta tai aidasta piti ottaa neljä näytettä. Jotkut rakennelmat eivät kelvanneet, koska puut näyttivät liian ohuilta – jos lauta ei ulotu ytimestä kuoreen saakka, ajoitus on vaikeaa jollei suorastaan mahdotonta. Penttiä siis soudettiin ympäri rantoja ja hän kurkisteli patorakennelmia vesikiikarilla ja osoitteli sukeltajille iänmääritykseen sopivia puita.
Eve soutaa, Pentti kurkkii vesikiikarilla ja Pekka odottaa ohjeita.

Minä ja Pekka sukelsimme. Jusku on jäähyllä rannalla rikottuaan kaulamansettinsa ja Evellä on ilmeisesti jännetuppitulehdus oikeassa ranteessa. Lisäksi Eveä tarvittiin pinnalla, hän kun on tiimin ainoa arkeologi ja vastuussa projektista. Minä ja Pekka siis likosimme kaksi päivää erilaisissa järvissä odottamassa ohjeita puiden nostosta.

Osa ohjuriaitojen liisteistä näkyi mudan päälle vain parinkymmenen sentin verran, mutta kun lopun laudan sai kiskottua mudasta, sieltä saattoi paljastua metri tai joskus jopa puolitoista vaaleaa hyvin tuoreen näköistä puuta. Veden ja hapen kanssa tekemisissä olleet mudan yläpuoliset osat olivat kuluneet ohuiksi tikuiksi, ne olivat tummuneet ja niissä kasvoi levää. Heti mudan pinnan alta alkoi kaunis lähes koskemattoman näköinen puu. Hapettomissa oloissa puu säilyy jopa tuhansia vuosia.
Montako tutkijaa tarvitaan mittaamaan lankku? Neljä.

Jotkut liisteistä lähtivät irti helposti, joidenkin kanssa jouduttiin kunnon kamppailuun. Hommassa käytettiin apuna 100 kg nostosäkkiä, joka sidottiin mahdollisimman syvälle mudan sisälle puun ympärille, säkki täytettiin vara-annostimesta ja toivottiin että noste nostaa liisteen ylös. Eihän se koskaan nostanut, vaan liisteitä jouduttiin kaivamaan, heiluttamaan, vetämään, huojuttamaan ja riuhtomaan. Lopulta jokainen näytepuu kuitenkin antoi periksi ja ne saatiin kiikutettua rantaan Zetterbergin nähtäväksi. Mittauksen, dokumentoinnin ja näytteenoton jälkeen liisteet vietiin takaisin sinne mistä ne otettiin ja padot jäivät lähes koskemattoman näköisiksi, mitä nyt mutapohja rakennelman ympärillä näyttää siltä kuin siellä olisi käyty ankara kamppailu.

Juuri muuta ei tällä viikolla ehdittykään tehdä. Vaasalaiset kollegat lainasivat meille ystävällisesti vedenalaisia skoottereitaan ja ne haettiin Juntusrannan Matkahuollosta maanantaina. Skootterit toimivat loistavasti kirkkaassa vedessä ja Öllörin pohjoispääty tuli kierrettyä ympäri tiistaina.

Tänään on torstai ja ollaan tekemässä kotiinlähtöä kahden viikon työputkelta. Sunnuntaina pidettiin sentään virkistäytymispäivä ja käytiin melomassa vuokrakanootilla Julma-Ölkyllä. Kyllä oli mahtava kanjoni! Pekan virvelöimä kirjolohi maistui nuotiolla paistettuna erityisen hyvältä ja ainakin koivujen ruska alkaa olla kauneimmillaan.
Julma-Ölkyn ruskamaisemat ovat kanjonista katsottuna mahtavat! Vielä tekisi mieli kiertää kallioiden yläreunaa kiertävä polku jalan ja saada erilainen perspektiivi asiaan.

Ensi viikolla päästään takaisin tiistai-iltana, kun maanantai menee Pohjanmaan meriluontotiimien (Vaasa ja Oulu) strategiapäivillä Raippaluodossa. Keskiviikkona kuskataan varmasti mönkijä Keski-Valkeiselle ja lähdetään kartoittamaan sitä, se kun meni viime syksynä jäähän ennen kuin ehdittiin löytää muuta kuin yksi kalapato.

Ja ne ketkä jäivät miettimään, milloin aidoille saadaan ikää, tässä tulee vastaus: helmikuun lopussa 2011. Tutkijamaailmassa ei hötkyillä.

Minä skootterin kanssa pinnan alla. Turvallista on, kun Evekin näkyy rannalla.

maanantai 13. syyskuuta 2010

Suppajärven pohjasta

Terveisiä Hossasta itärajalta! Meribiologi taipuu kyllä kartoittamaan vedenalaista kulttuuriperintöä kun saa projektinvetäjäksi meriarkeologin. Tultiin tänne viideksi viikoksi jatkamaan viime vuonna keskenjääneitä inventointeja.
Metsähallituksen Hilux on ihmeauto, sillä saa Busterin vesistöön kuin vesistöön! Nyt jännätään vain sitä, miten se saadaan tästä kyseisestä vesistöstä ylös…

Kolmen ensimmäisen työpäivän aikana löytyi kaksikymmentäkaksi uutta kohdetta, kalapatoja, ohjuriaitoja, yksittäisiä liisteitä eli työstettyjä puita ja yksi lähes hajonnut soutuvene. Vaikka maastossa yritettiin tehdä mahdollisimman tarkat ja hyvät muistiinpanot löydöksistä, arkeologi-Evellä oli kova salapoliisintyö edessään kun hän kolmannen päivän iltana istui alas ja alkoi setviä päivien tuloksia. Jollakin kertaa ei mukana ollut kameraa ja kohteilla käytiin myöhemmin uudelleen, jollakin kertaa ei saatu tarpeeksi tarkkoja koordinaatteja koska käsi-GPS jäi mökille tai kohteille ei päästy syystä taikka toisesta, ja mittoja käytiin ottamassa kerta jos toinenkin. Kolmen päivän aikana joillakin kohteilla käytiin siis kerran, joillakin kolme kertaa, eri ihmisten toimesta, eri koordinaattijärjestelmillä mitattuna, kolmella eri kameralla tallennettuna. Yksi pato saattoi ensimmäisen päivän muistiinpanoissa olla ”pato 1”, toisen päivän muistiinpanoissa ”kaksi lautaa” ja kolmantena päivänä jotain muuta. Parin tunnin pähkäilyn ja tukanrepimisen jälkeen Eve ilmeisesti onnistui jäljitystyössä. Otamme opiksi ja yritämme tehdä paremmat muistiinpanot ensi kerralla.

Juskun ottama hieno kuva vanhanoloisesta ohjuriaidasta Iso-Valkeisen pohjassa.

Viime vuonna Hossaan tullessa satoi ensimmäisenä päivänä ensilumi, eikä sitten enää lähtenytkään pois. Järvetkin jäätyivät alta niin ettei meinattu työpaikalle päästä ja tänä vuonna päätettiin siis tulla kuukautta aikaisemmin. Tällä kertaa säät ovatkin suosineet, aurinko on paistanut ja lämpöä on ollut parhaimmillaan T-paitakelin verran. Vesikin on vielä 12-asteista, varsin mukavaa linnunmaitoa. Sukeltajiakin piisasi kun viikonlopuksi saapui parikymmentä henkeä Kainuun urheilusukeltajista pitämään vuotuista Hossan syysleiriään.

Tässä Eve mittailee juuri löydettyä hienoa kalapatoa.

Tänään oli yleiseurooppalainen rakennusperintöpäivä (ja kuulemma myös Euroopan Autoliiton autopäivä, kertoi isäni). Tämänvuotinen rakennusperintöpäivän teema oli rakennettu maisema, joka sopi Hossaan kuin nenä naamaan. Metsähallituksen Luontopalvelut järjesti koko päivän kestävän ”Ovet ja vedet auki” –tapahtuman, jossa kahvittelun jälkeen kuultiin muutama pieni alustus Hossan alueen muinaisperintöön eli kivikautisiin löytöihin, rakennusperintöön ja vedenalaiseen kulttuuriperintöön. Puheosuuden jälkeen jalkauduttiin maastoon, jossa arkeologeja (ja muutama biologi) päivysti kolmella eri rastilla. Yhdellä esiteltiin Lounatkosken myllyä, toisella Mykräniemen arkeologisia kaivauksia kivikautisella asuinpaikalla ja kolmannella Keihäslampeen uponnutta rekeä. Me esittelimme tietysti rekeä.
Tässä Pekka ja Eve pöllyttävät pohjaa samalla kun testaavat, kuinka nostosäkin avulla saadaan kalapadon yksi liisteistä ylös pohjamudasta iänmääritystä varten. Vaati paljon työtä, pöllynnyttä pohjamutaa ja puuskutusta.

Keihäslammen rannalle jyrkkään mäntyrinteeseen oli viritelty erinomainen pressulaavu sateen- ja auringonsuojaksi, sinne jykevä pöytä suurelle televisioruudulle ja niiden eteen kelosta mukava penkki yleisölle. (Käytin ensin sanaa katsomo mutta se tuntui ehkä hiukan suureelliselta.) Näyttöön oli kytketty vedenalainen videokamera, jota operoi sukeltaja eli minä, Pekan toimiessa sekä avustajana että stuntmiehenä, kun kuvaan kaivattiin muutakin kuin vain vanha reki. Ihmisiä ripotteli paikalle aivan mukavasti pitkin päivää ja ihmetteli kovasti vedenalaisia maisemia. Keihäslampi on yksi näitä Hossan alueen upeita pohjavesijärviä eli suppajärviä, joissa on lähes kristallinkirkas vesi. Mukavaa vaihtelua Perämeren humuspitoisen ruskean veden jälkeen.
Pekan hieno kuva siitä kun hauet tuijottavat toisiaan reviirikamppailussa kuin Villissä Lännessä kaksintaistelussa – kumpi vetää ensin?

Viimeinen puolituntinen viimeisen asiakkaan jälkeen istuttiin takki tyhjänä penkillä ja tuijotettiin näyttöruutua, jossa oli nätti kuva rantavedestä jossa kamera makasi. Paikoilleen jähmettynyt kuva jossa muutamat vesikirput välillä sätkivät ruudun ylitse toimi vallan hypnoottisena ja meditoivana näytönsäästäjänä. Sitten saatiin ruudulle äksöniä kun pojat keksivät heitellä veteen kameran eteen muutamia käpyjä. Melko iso siika innostui luulemaan käpyjä ilmeisesti hyönteisiksi ja pyörähti muutamaankin otteeseen kameran editse.

Keihäslammen viereen rinteeseen viriteltiin laavun alle näyttö, jolta paikalle osuneet ihmiset pystyivät kurkistamaan livenä pinnan alle. Esittelyn kohteena oli uponnut reki.

Töitä on nyt tehty kuusi hyvin pitkää päivää putkeen ja huomenna eli sunnuntaina ajateltiin pitää tiiminsisäinen virkistäytymispäivä, vuokrata kanootti ja suunnata kohti Julma-Ölkkyä, josta löytyvät yhdet Suomen vanhimmista kalliomaalauksista. Voisi paistella lounaaksi vähän makkaraa ja tulla sitten virkistyneenä takaisin mökille ja aloittaa maanantain työt puhtaalta pöydältä.

Pekka snorklasi, mittasi ja valokuvasi jo löydettyjä kalapatoja ja ohjuriaitoja ja minun roolikseni jäi raahata mittaa, kirjoituslevyjä, käsi-GPS-laitetta, räpylöitä, maskia, snorkkelia ja kameraa pitkin upottavia rantoja. Ei ollut häävi kassialman osa.

perjantai 3. syyskuuta 2010

Tiedonkeruuta seuraa käsittely

Neljä päivää toimistolla ja yksi lähes metsässä, Iin varastolla. Siinä Jukan viikko. Muullakaan tiimillä ei sen suurempia seikkailuja, paitsi keskiviikkona Jusku ja Pekka kuuleman mukaan näkivät meren testatessaan jälleen korjatun Busterin käyntiä. Tarkoitus oli karata vielä lähivesille pisteenhakuun, mutta syystuulet sulkivat ovet siltä osin.

Oulun yliopiston ja Metsähallituksen veneennosto ja koeajo-operaatio keskiviikkona Iissä.
Tiedonkeruustahan ei ole mitään hyötyä, eikä tule numeroista karttaa, ilman käsittelyä. Tämän kesän tulossaldo oli tuhannen kuvattua pistettä, joiden jatkojalostus sovellettavaksi tiedoksi tietää joka ikisen videon analysointia ja muuttujien taulukointia. Eli kun kaikki videot on katsottu läpi, jäljellä on vielä musertava määrä Excelin hakkaamista ja neliökilometrin kokoisen taulukon edestakaisin rullaamista. Jos maastotyö on ekologin ammatin voitto- niin taulukointi on sen varjopuoli. Näiden kahden suhde kuvaa työn luonnetta akselilla vapaus-virkamies. Pikaisella laskukaavalla saan kesälleni meribiologina vapausarvoksi huimaavan 6,16, mikä tarkoittaa yli kuusinkertaista määrää maastopäiviä suhteessa toimistoon.

Videon analysointia toimiston hämärässä.

Tänään Essi on juuttunut päättymättömään kokoukseen Kemiin ja muut pitävät lomaa. Koko kesän Johannan vastuulla ollut maastopäiväkirja on pysähtynyt keskiviikkoon, sillä silloin hän jo jatkoi omille teilleen kuin nuuskamuikkunen syksyllä konsanaan, eikä enää liity tiimin miesvahvuuteen työn merkeissä. Kiitän Johannaa kaikkien puolesta hyvästä kesästä. Ei olisi ollut sama ilman.

Haikeista tunnelmista huolimatta meritiimin maastokausi ei tyssää vielä syyskuuhun, ei niin kauan kun järvet pysyvät sulana. Ensiviikolla työn toimenkuva nimittäin muuttuu antropologisemmaksi, kun tiimi lähtee Suomussalmen Hossaan kartoittamaan vedenalaista kulttuuriperintöä yhteistyössä Oulun yliopiston arkeologian laitoksen kanssa. Viikon päästä siis uusi tehtävä ja uudet maisemat. Pysykää kanavalla.