Kakan keskellä konttaamista

 

Puutteellisesti tunnettuja leviä metsästäessä pääsee taas kokeilemaan jotain ihan uutta. Taltta toimii hyvin tyrskyvyöhykkeen levien irrottamiseen. Kuvat: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Mistä moinen otsikko? Koska osa tämän kesän Velmu-kartoituksista on ottaa selvää tyrskyvyöhykkeen levistä, erityisesti Blidingia -nimisestä lajiryhmästä (herttaisesti nimetty "kololevät" suomeksi), joista on vain kourallinen aiempia havaintoja Suomesta.

Tyrskyvyöhyke tarkoittaa sitä osaa rannasta, joka nimensä mukaisesti on pysyvän vedenpinnan yläpuolella, mutta johon aaltojen pärskeet ja tyrskyt vielä vaikuttavat. Usein tämä vyöhyke on helpointa tunnistaa kalliorannalla.

Tärskärin edustalla oli houkuttelevan näköinen lintujen istumaluoto, jolta sitten löytyikin oletettuja kololeviä, Blidingiaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Katso, missä vesiraja on nyt, katso sen ala- ja yläpuolella kymmenen tai kaksikymmentä senttiä, ja saatat erottaa pinnan alapuolella kirkkaanvihreiden rihmalevien vyöhykkeen. Rannasta riippuen se voi olla esimerkiksi suolilevää tai viherahdinpartaa. Vedenpinnan yläpuolella voi olla myös vastaava vyöhyke, mutta vaaleanviherkeltaiseksi kuivuneita samanlaisia leviä. Riippuu vedenkorkeudesta - jos vesi on matalalla, sitten yläpuolista kuivunutta leväkerrosta voi olla enemmän. Jos vesi on korkealla, mitään kuivunutta ei näy.

Siinä sitä nyt sitten on! Miten mahtava näky, jos olet etsimässä juuri tyrskyvyöhykkeen kololeviä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tämän kerrostuksen yläpuolella on usein melko paljas pala kalliovyöhykettä - liian kuiva monille leville ja liian märkä monille jäkälille - se kerros, jota aallokko jatkuvasti koskettelee. Siihen on myös hankalaa kiinnittyä, koska aallot koko ajan huuhtelevat kalliota. Siitä ylöspäin kalliota kiivetessä saattaa vastaan tulla tummanharmaan tai mustan värittämää kalliota, josta alkavat erilaiset jäkälät ja vielä viimeiset levät. Kirkkaanvihreät sammalet ja kauniinkeltaiset ja -harmaat jäkälät löytyvät sitten vielä korkeammalta, minne aaltojen vaikutus ei enää lainkaan ulotu (tai ulottuu korkeintaan jonkin kerran vuodessa, mitä ei tässä tapauksessa lasketa säännölliseksi tapahtumaksi).

Säälittävän oloinen näyte kololeviä on saatu raaputettua irti linnunkakkaisen kallioluodon pinnalta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tuosta tummanharmaan ja vihreän välittämästä, paljaan kallion yläpuolisesta tyrskyvyöhykkeestä löytyy välillä myös kirkkaanvihreää pientä hitusta, joka näyttää hieman sammalelta, mutta sijaitsee liian lähellä merivettä ollakseen sammalta.

Olisiko tämä kololeviä, Blidingiaa, vai onko tämä jotain ihan muuta tyrskyvyöhykkeen lähes mikroskooppista levää? Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Tämä ehkä ainakin olisi Blidingiaa - se näyttää pikkuriikkiseltä alle sentin mittaiselta suolilevältä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Blidingiat näyttävät pitävän lintuluodoista ja ulosteista, eivätkä liian jyrkästä kalliosta. Ne tuntuu helpoiten löytävän vain hieman kallistuneelta tai lähes vaakasuoralta pinnalta 30–50 cm vesirajan yläpuolelta. Katsele siis laakeaa, melko matalaa kallioluotoa, ja tarkenna katseesi siihen osaan kalliota, jossa vaalea paljas kallionosuus vaihettuu lähes vaakasuoraksi kallioksi, jolla lintujen on hyvä istuskella ja ulostella. Jos sieltä pystyt erottamaan kirkkaanvihreää, kiiltävän ja kosteannäköistä alle senttimetrin korkuista kasvustoa, on hyvinkin mahdollista, että katselet Blidingiaa.

Näyttäähän tämä erilaiselta kuin sammalet. Mahdollista Blidingia -levää tyrskyvyöhykkeellä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tämän lajin irtisaaminen kalliosta on sitten asia erikseen. Kasvusto on liian pientä ja haurasta pinseteillä nypittäväksi, joten terävä metallilasta ja taltta ovat osoittautuneet oikeiksi työvälineiksi. Kasvustot eivät myöskään ole erityisen vihantia, vaan levää saa skrapata isolta alalta, ennen kuin vedellä täytettyyn minigrip-pussiin alkaa kertyä tarpeeksi vihreitä hitusia. Mikroskoopissa nuo hituset saattavat sitten muuntua Blidingiaksi, ja Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus varmentaa lajintunnistuksen vielä myöhemmin DNA-testeillä. Tällä hetkellä menemme sillä ajatuksella, että löytämämme vihreä pieni kasvillisuus on Blidingiaa.

Herbaarionäytteen tekeminen tästä lajista onkin sitten jo oma lukunsa. Jackson Pollockin action paintingiä muistuttavat herbaarionäytteet saadaan aikaan pipetin avulla - muulla tavoin näitä muutaman millin mittaisia leviä saisi nyppiä näytepussista lopun ikäänsä. Mikroskoopissa laji on kaunis, paperilla vihertävänharmaiksi kuivuvia pikku kikkareita.

Eipä se herbaarionäyte kololevistä järin ihmeelliseltä näytä. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

DNA-testit sitten lopulta paljastavat, mitä tässä oikein tuli löydetyksi.

Kaikki tämä vaivannäkö tähtää siihen, että tästä DD-lajista (data deficiency) eli puutteellisesti tunnetusta lajista saataisiin sen verran tietoa, että parin vuoden päästä kansallisen uhanalaisuusarvioinnin yhteydessä pystyttäisiin sanomaan, onko tämä laji elinvoimainen vai uhanalainen. Tällä hetkellä tietoa ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi. Lue enemmän tästä blogista.

Kohti seuraavaa kakkaista luotoa siis!

Essi Keskinen

P.S. Vaikka aurinkoisella kelillä on tietysti mukavampaa työskennellä, onnistuu se sateellakin... Ettei blogeista saisi sellaista kuvaa, että aina meillä vain paistaa aurinko merellä, liitetään tähän nyt myös muutama muun sään kuva.

Pelastautumispuvussa on hyvä työskennellä kosteissa olosuhteissa. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Sateella voi olla hyvin tyyntä, ja silloin SUP-lautailu onnistuu hyvin. Kuva: Joel Lehtinen / Metsähallitus

Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Rehtoreita mereen ja tyrskyvyöhykkeeltä leviä

 

Pinta-avustaja ohjastaa, mihin suuntaan sukeltajan pitää uida selällään potkien, että pääsee linjan alkupoijulle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Vuodet ei oo veljeksiä, senhän tietää jokainen. Vuosi sitten tähän aikaan kesäkuusta Velmu-tiimi valitteli kovia ja ennustamattomia tuulia (blogi löytyy täältä). Koko kesäkuussa saatiin vaivoin kokoon muutama sukelluslinja, kun viime viikolla niitä tehtiin jo kahdeksan.

Maastokauden alku on aina risaista aikaa. Vielä viimeiset varustehankinnat ja -huollot, kenttäprotokollien printtaukset, sukelluslääkärintarkastukset ja muut pakollisuudet. Tänä vuonna vietettiin myös kaksi päivää työturvallisuuden ja erityisesti maastotyöturvallisuuden parissa - hyvin tärkeät, mielenkiintoiset ja pakollisetkin päivät, koska jokaisen uuden työntekijän ei voi olettaa lukevan jokaista manuaalia ja ohjekirjaa erilaisista työturvallisuusohjeista.

Velmu-maastokauden 2026 alkua pätki vielä mukavasti Komentosilta -niminen kestävän sivistyksen rehtoriverkosto, joka omien sanojensa mukaan ”on maailman ensimmäinen kestävän sivistyksen johtamisverkosto, jossa tämän hetken tieteellinen tilannekuva ja rakenteiden uudistaminen luotsaavat huomisen koulun”. Mikäs sen parempaa kuin se, että meidät pyydettiin vetämään työpaja rehtorien ”Reksit merelle” -maastoreissuun Seiliin.

Erika esittelee rehtoreille lajeja sekä mikroskoopilla, lasipurkeista että laminoituina valokuvina. Kuva: Harri Tarvainen / Komentosilta.

Yllättävän moni innostuu pulaamaan vedessä, kun varustus vain on toimiva. Pelastautumispuvussa uidaan muodostelmassa, jossa jaloilla pidetään kiinni edellisestä ja käsillä tuotetaan liikevoima. Kuva: Harri Tarvainen / Komentosilta

Reilun parin tunnin työpajan vetäminen innokkaille rehtoreille laiturilla ja Seilin rantamaisemissa oli ilo. Kerroimme tekemästämme työstä, Velmu-ohjelmasta (kansallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma), Biodiversea LIFE IP-hankkeesta ja sen tekemästä mereisten luontotyyppien kunnostuksesta, esitimme ideoita koululaisten kanssa tekemiseen, vastasimme lukuisiin kysymyksiin ja annoimme mahdollisuuden kokeilla pelastautumispukuja meressä. Niin naiivilta ja hassulta kuin se kuulostaakin, kelluminen meressä vettä pitävässä pelastautumispuvussa on aina elämys, joka jää mieleen.

Floriaan kirjoittaa muistiinpanoja sukelluslinjalta. Leväpatteri leijuu pään vieressä, kunnes sinne otetaan mikroskopoitavia näytteitä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Tänä kesänä Velmu-tiimin työtehtäviin kuuluu mm. uhanalaistyöryhmien työn auttaminen. Suomessa lajien uhanalaisuus arvioidaan 10 vuoden välein, ja seuraavaan arviointiin on enää pari vuotta aikaa. Moni lajeista on edelleen DD eli data deficient eli puutteellisesti tunnettu - sen uhanalaisuudesta ei pystytä harvojen tai pirstaleisten havaintojen takia sanomaan juuta eikä jaata. Äyriäistyöryhmä pyysi keräämään näytteitä joistakin vesiselkärangattomista ja levätyöryhmä erityisesti tyrskyvyöhykkeen lajeista.

Tyrskyvyöhykkeellä tarkoitetaan sitä ylimmän vedenkorkeuden yläpuolella olevaa aluetta, johon aallot säännöllisesti pärskyvät ja joka siksi on erityisen hankala kasvualusta. Välillä kuivaa, välillä märkää, ja märkä voi olla joko suolavettä tai sadevettä. Tyrskyvyöhyke voi olla myös muuta kuin kalliota tai kivikkoa, mutta tänä kesänä kiertelemme erityisesti katsomassa lintuluotojen ravinteikkaita tyrskyvyöhykkeitä siinä toivossa, että puutteellisesti tunnettuja lajeja saataisiin herbaario- ja DNA-näytteiksi.

Tyrskyvyöhykkeen levälajistoa on välillä hankala saada irti kalliosta. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Ensimmäisellä maastoviikolla jokin tällainen laji päätyikin näytepussin pohjalle. Kalliosta irti raaputtaminen oli hankalaa ja näytteet lähes mikroskooppisen pieniä, muutaman millimetrin mittaisia vihreitä täpliä. Herbaariopaperilla näyttää olevan vain vihreitä pikku kikkareita, mutta valokuva sentään näytti paremmalta. DNA-näytteet lopulta paljastavat, löytyikö kalliolta tyrskykololevä Blidingia minima, josta ei ole montaa aiempaa havaintoa Suomesta.

Velmu-tiimin työ alkaa kesä-heinäkuun sukellus- ja tyrskyvyöhykkeen tarkastusrupeamalla Saaristomerellä ja jatkuu uhanalaisten lajien aiempien havaintojen tarkistamisessa pitkin Pohjanlahden rannikkoa elokuussa. Tarkemmin suunnitelmista voi lukea täältä.

Siloneuloja on ollut liikkeellä erityisen paljon. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Sen verran terveisiä Saaristomereltä, että näkösyvyydet eli Secchi-syvyydet ovat vaihdelleet sisemmän saariston huikeasta 6,5 metristä ulomman saariston käsittämättömään 12,5 m syvyyteen asti. Vedet ovat vielä kylmiä, pintavesi sisemmissä lahdissa 15-16 astetta, 10 m syvyydessä n. 11 astetta, eivätkä yksisoluisten leväkukinnat vaivaa näkyvyyttä. Viimevuotisia irtonaisia rihmalevämattoja on joillakin alueilla, ja joitakin kalliopohjia peittävät pitkät rihmaleväkasvustot, mutta veden kirkkauden takia juuri nyt on hienoa tehdä töitä Saaristomerellä.

Essi Keskinen

Mistä kaikki alkaa ja mihin se päättyy

 

Kuvakaappaus LajiGIS-tietokannasta lajin seurantakohteista eli Eliölajit havaintopaikoista. Osa seurantakohteista on hävinnyt (-), osa epävarmoja (?) ja suurin osa olemassa (+). Ensimmäinen ja viimeisin lajin havaintopäivämäärä näkyvät seuraavissa sarakkeissa. Jos päivämäärä on sama, laji on havaittu vain tuon ainoan kerran, tai paikalla on käyty vain sen kerran. 

Kun jostain löytyy uhanalainen kasvilaji tai niiden populaatio, paikalle perustetaan digitaalisesti ns. seurantakohde ympäristöhallinnon yhteisenä käyttämään LajiGIS-tietokantaan. Se tarkoittaa sitä, että kohteella pyritään käymään vähintään kymmenen vuoden välein tarkastamassa, mitä populaatiolle kuuluu. Seurantakohde tarkoittaa myös sitä, että jos alueelle on suunnitteilla jotakin, mikä saattaisi vahingoittaa uhanalaista lajia, suunnitelma täytyy tutkia tarkoin, samoin kuin lajin seurantakohde.

Nelilehtivesikuusessa on punainen varsi ja kiehkurassa neljä lehteä. Se voi kasvaa vedessä, mutta myös märällä maalla, esimerkiksi märällä rantaniityllä. Kuva: Alejandra Parra / Metsähallitus

Luonnossa asiat eivät ole staattisia eivätkä edes pysy paikoillaan. Kasvitkin liikkuvat siinä mielessä, että vanhoja kuolee ja uusia syntyy, ja jos elinympäristö on muuttamassa muotoaan tai paikkaansa, lajisto muuttaa pikkuhiljaa sen mukana. Esimerkiksi matalilla maankohoamisrannoilla pohjoisella Perämerellä meri pakenee niin nopeasti, että kymmenessä vuodessa aiempi seurantakohde on saattanut ruovikoitua ja muuttua lähes maaksi ja vesikasvin populaatio on karannut kauemmas aiemmalta paikaltaan. Jossain vaiheessa tullaan siihen pisteeseen, että laji on saattanut hävitä aiemman seurantakohteen paikalta siirryttyään uuteen paikkaan.

Kuvakaappaus LajiGIS-tietokannasta nelilehtivesikuusen seurantakohteelta. Kohde on luotu eli laji löydetty täältä vuonna 2001, minkä jälkeen kohteella on käyty muutaman vuoden välein. Seurantaväli on hyvin lyhyt sattumalta - tämä kohde sijaitsee Ulko-Krunnin saaressa Perämeren tutkimusaseman vieressä, ja siksi tätä nelilehtivesikuusiniittyä käydään usein esittelemässä saaressa ensi kertaa käyville tai ihailemassa muuten vain. Jokainen kartoituskerta kannattaa kuitenkin merkitä muistiin populaation tilan seuraamiseksi.

Se, milloin populaatio voidaan tuomita digitaalisesti hävinneeksi, onkin sitten yhtä veteen piirrettyä viivaa. Luonnossa tilanne on elänyt vuosi vuodelta, populaatio on kenties siirtynyt pikkuhiljaa kohti ulappaa pysytellen koko ajan juuri siinä optimaalisessa syvyydessä ja poissa vaikkapa järviruo’on jaloista. Populaatio ei siis ole missään vaiheessa hävinnyt ja muuttanut vaan ainoastaan siirtynyt maanpuoleisten yksilöiden kuoltua ja uusien versottua populaation syvemmänpuoleiseen laitaan.

Upossarpion kauniinvihreä ruusuke kasvaa muutaman kymmenen senttimetrin syvyydessä hiekka- tai silttipohjalla. Kuva: Manuel Deinhardt / Metsähallitus

Digitaalisesti seurantakohdetta ei siirrellä pikkuhiljaa minnekään. Usein seurantakohde on vain GPS-piste, vaikka laji levittäytyisikin pisteen ympärille. Seurantakohde voi olla myös tarkoin määritelty polygoni tai vaikkapa epämääräisemmin määritelty tietyn kokoinen neliö populaation ympärillä. Epämääräisiä neliökilometrin kokoisia seurantakohteita on syntynyt vanhoista digitoiduista aineistoista. Joku on v. 1956 käynyt jossain ja maininnut havainneensa siellä sen ja sen uhanalaisen lajin. Vasta tietokoneaikana seurantakohde on viety digitaalisessa muodossa tietokantaan, mutta yleensä vanhemmat havainnot eivät ole niin tarkkoja, että niistä pystyttäisiin määrittelemään pistettä - siksi laajempi neliö.

Vanhat havainnot uhanalaisista lajeista ovat koordinaateiltaan epätarkempia, siksi tämäkin seurantakohde on 1 x 1 km kokoinen. Lajia on etsitty viimeiset kerrat vuosina 2001 ja 2012, jolloin sitä ei ole löytynyt. Jos lajia ei löydy myöskään tänä kesänä, olisin valmis tekemään asiantuntijapäätöksen ja merkitsemään tämän seurantakohteen lakanneeksi eli populaation hävinneeksi.

Tällaiset vanhat suuret neliöt käyvät jossain vaiheessa tarpeettomiksi, kun maa kohoaa tai sukkessio edistyy ja populaatio siirtyy luonnon muutoksen mukana kauemmas alkuperäiseltä havaintopaikalta. Jos kohdelaji on vaikkapa upossarpio, joka elää vajaan puolen metrin syvyisellä hiekkapohjalla, ja nyt sata vuotta myöhemmin samalla alueella kasvaa reidenpaksuista lepikkoa ja upossarpiot löytyvät puolen kilometrin päästä mereltä, voidaan varmuudella sanoa, että nyt vanha seurantakohde on turvallista merkitä hävinneeksi (”ympäristö muuttunut lajille elinkelvottomaksi”), mutta uusi seurantakohde on jo varmasti perustettu sinne, mistä laji nykyisin löytyy.

Monet uhanalaisista vesikasveista löytyvät kahluusyvyydestä. Pelastautumispuku ja vesikiikari ovat silloin näppäriä työvälineitä. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Liian hätäisesti lajin seurantakohdetta ei kuitenkaan voi merkitä hävinneeksi. Moni laji saattaa elää niin että yhtenä vuonna sitä löytyy runsaasti, sitten saattaa mennä pari vuotta niin, että versoja ei löydy lainkaan. Esimerkiksi tähtimukulaparta on kuuluisa siitä, että se leikkii kuurupiiloa kartoittajien kanssa joinakin vuosina. Täytyy odotella kärsivällisestä ja käydä tarkistamassa alue useana vuotena, jos yhden kerran ei tärppääkään.

Pistemäisen seurantakohteen tarkastaminen paikan päällä on helppoa, mutta vanhojen havaintojen (tässä nelilehtivesikuusi vuodelta 1958) laajojen laatikoiden tarkastaminen on hankalampaa. Mitä todennäköisimmin tämä populaatio on vielä olemassa, mutta se on pystytty myöhempinä vuosina tarkentamaan koordinaattipisteeksi. Vanhaa suurta seurantakohdelaatikkoa ei kuitenkaan usein lähdetä merkitsemään "loppuneeksi", koska paikka on vain tarkentunut, ei hävinnyt.

Ei ole olemassa kirjoitettuja yleispäteviä sääntöjä siitä, milloin populaation eli digitaalisesti seurantakohteen voi merkitä hävinneeksi, vaan asiantuntijat päättävät tästä tapauskohtaisesti. Jos laji kasvoi vain pienellä alueella jossakin rannassa ja sitten ranta ruopataan kokonaan ja siihen rakennetaan vierasvenesatama, voitaneen sanoa varmasti, että populaatio on hävinnyt. Mutta jos muutos on vähittäistä, on vaikeampaa sanoa se hetki, jolloin lappu lyödään yhdelle luukulle ja seurantakohteeseen merkitään: ”Seurantakohteen tila: hävinnyt”. Häviäminen pitää perustella - onko populaatio hävinnyt (miksi?) vai siirtynyt. Tästä syystä hävinneiden populaatioiden eli seurantakohteiden tulkintakin on asiantuntijatyötä - onko ”sama” populaatio edelleen voimissaan ja elossa, mutta siirtyneenä luontaisen kehityksen mukaisesti digitaaliselta seurantakohteelta jonnekin, vai onko koko populaatio todella hävinnyt alueelta jonkin radikaalimman muutoksen (esimerkiksi rantarakentaminen) takia.

Suomessa lajien uhanalaisuusarviointi tehdään kymmenen vuoden välein. Silloin ilmestyy ns. Lajien punainen kirja, josta löytyvät uusimmat uhanalaisuuden asiantuntija-arviot suuresta osasta Suomen lajistoa. Nyt ollaan siinä vaiheessa tätä kymmenen vuoden kiertoa, että pikkuhiljaa aletaan aktivoitua seuraavaa arviointikierrosta varten.

Niin kauan kuin upossarpiot kasvavat matalalla hiekkapohjalla, ne luultavasti pärjäävät hyvin tällä alueella. Kun jossain vaiheessa maankohoaminen nostaa merenpohjaa niin että kasvit jäävät kuiville, ne eivät välttämättä pysty siirtymään kapean hiekkasärkän pohjoispuolelle, koska siellä vesisyvyys saattaa olla lajille liikaa. Siinä vaiheessa tämä populaatio saattaa hävitä tältä alueelta, koska elinympäristö käy sille vääränlaiseksi.

Valtakunnallisen vedenalaiskartoituksen Velmun mukana päästään tänä vuonna kartoittamaan joitakin Suomen rannikon uhanalaisten vedenalaislajien seurantakohteista.  Uhanalaisia lajeja on etsitty Velmussa myös mallinnettujen levinneisyyskarttojen avulla, nyt tarkistetaan todellisia aiempia havaintoja. Tällä kertaa mukaan on valikoitunut kohteita, joilla ei olla käyty vähintään kymmeneen vuoteen eikä populaatioiden tuoreinta eli nykytilaa siis tiedetä. Samalla kartoitetaan lähialueita, joilla ei olla Velmu-ohjelman aikana koskaan ennen käyty, eli alueita, joiden vedenalaisluonnosta ei tiedetä juuri mitään.

Kenttäkautta odotellessa!

Essi Keskinen

P.S. Jos kiinnostaa, kuinka vuoden 2022 uhanalaiskartoituksissa kävi, käy kurkkaamassa blogi täältä.

Saaristomeren paikalliset vedenalaishelmet kartalle

 

Tässä näitä nyt syntyy! Paikallisesti erityisen merkittävien merialueiden Turun työpajassa aloitettiin Saaristomeren helmien piirtäminen kartalle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Viime kesänä Velmu eli valtakunnallinen vedenalaiskartoitus kartoitti riuttoja ja rantoja Saaristomerellä. Tarkoitus oli lisätä tietoa Saaristomeren merkittävistä vedenalaisista arvoalueista, jotka kyllä oli mallinnettu teoriassa kartalle, mutta haluttiin tutkia myös tosielämässä veden alla. Tuloksena tästä ovat aikanaan kartalle piirretyt arvoalueet, PEMMAt, eli paikallisesti erityisen merkittävät merialueet.

Turussa pidettiin koko päivän työpaja, jossa Suomen ympäristökeskuksen, Luonnonvarakeskuksen, Geologian tutkimuskeskuksen ja Metsähallituksen asiantuntijat kohtasivat kuntien ympäristö- tai kaavoituspuolen asiantuntijat. Ensin käytiin läpi ja keskusteltiin PEMMA-alueiden kriteeristöstä, sitten istuttiin karttojen ääreen ja piirrettiin.

PEMMA-alueiksi yltävät merialueet, joiden vedenalainen luonto täyttää vähintään yhden näistä kriteereistä:

        Alueen ainutlaatuisuus

        Merkitys lajien elinkaarelle

        Merkitys uhanalaisille lajeille ja luontotyypeille

        Ekologisten komponenttien herkkyys

        Biologinen monimuotoisuus

        Luonnontilaisuus

Vanhat kunnon printtikartat ovat karttatyöskentelyssä käteviä. Fyysistä karttaa on helppo katsella ja piirtää karttaan omia ehdotuksia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kriteereistä luonnontilaisuus on hyvin helppo ymmärtää - alueella on minimaalinen ihmisvaikutus. Tosin Itämeressä ei ole vesipisaraakaan, joka ei olisi rehevöitymisen vaikutuksen alainen, ja rehevöityminen on pahimman luokan ihmisvaikutus, mutta rehevöitymisen lisäksi ihmisvaikutuksia ovat mökit, laiturit, ruoppaukset, veneväylät, satamat jne.

Uhanalaiset lajit ja luontotyypit on myös helppo ymmärtää, samoin kuin biologinen monimuotoisuus - lajistoa on paljon eikä mikään dominoi, tai lajisto on erityisen merkittävää jostain muusta syystä. Esim. hienoilta riutoilta (luontodirektiivissä mainittu luontotyyppi) löytyy punaleväpohjia (erityisen uhanalainen luontotyyppi), joilla voi kasvaa 3-6 punalevälajia. Myös meriajokasniityt ovat arvokkaita sekä lajin (silmälläpidettävä) että luontotyypin (vaarantunut) vuoksi. Jokaista meriajokasviheriötä ei silti automaattisesti rajata PEMMA-alueeksi, vaan alueen muutkin luontoarvot otetaan huomioon, samoin kuin meriajokkaiden määrä - onko paikalla muutama verso hieman kituvaa meriajokasta, vai katsellaanko tässä nyt upeaa, tiheää niittyä.

Kesän 2025 kartoituksissa havaittiin paljon uusia meriajokkaita. Jotkut havainnot lähinnä laajentavat jo tiedettyjen niittyjen alueita, mutta monet havainnoista ovat aivan uusia. Karttaesitys: Tytti Wärri / Metsähallitus

"Merkitys lajin elinkaarelle" tarkoittaa lähinnä kalojen kutualueita. Näitä ovat erityisesti jokisuistot, lahdet ja fladat eli laguunit. "Ekologisten komponenttien herkkyys" on hieman vaikeammin ymmärrettävä määre. Herkkiä voivat olla esimerkiksi laguunit, jotka ruopataan, ja joiden kasvillisuuden paluu saattaa kestää hyvin kauan, tai ruopattavat jokisuistot, joista suursimpukat (suursimpukkapohjat on myös erittäin uhanalainen luontotyyppi) häviävät - niiden paluu kestää kauan, koska ne ovat hitaita lisääntymään ja liikkumaan.

"Alueen ainutlaatuisuus" kuvaa erityisesti alueen geologisia arvoja. Esim. Salpausselkien vedenalaiset jatkeet, harjusaaret ja hiekkasärkät, ovat geologisesti ainutlaatuisia. Lisäksi ne ylläpitävät monimuotoista putkilokasvistoa ja hyvin usein myös meriajokasniittyjä.

Työpajaan osallistui vajaat kolmekymmentä asiantuntijaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Asiantuntijoiden kokoelma täydensi hyvin toisiaan: kuntien edustajat osasivat sanoa, että "tarkennappas kartalla tuonne, siellä voisi olla jotain", Syken ja Metsähallituksen paikkatietoasiantuntijat osasivat tarjoilla erilaisia karttatasoja, joilta katsella kalojen kutualueita, mallinnettuja luontotyyppejä, havaittuja meriajokkaita ja kaikenlaista muuta. Minä ja muut meribiologit osasivat tulkita lajilistoja ja nimetä uhanalaisia tai silmälläpidettäviä lajeja tai luontotyyppejä. Rajoja piirtyi kartalle. 

PEMMA-työ jatkuu nyt niin, että Syke tarkastelee valmiiksi saatuja rajauksia ja lisäilee kartalle vielä ne, joita ei tilaisuudessa ehditty käydä läpi, tarkentaa rajauksia eri karttatasojen avulla ja kaivaa esiin joka ikisen vedenalaisen kartoituspisteen ja pisteeltä löytyneen lajin, joka alueelta on löytynyt. Tarkennettujen rajausten kanssa tavataan vielä eri organisaatioiden asiantuntijoita (kala-asiantuntijat Lukelta ja pohjasedimentin asiantuntijat GTK:lta), ja vielä tarkentuneiden alueiden kanssa palataan kuntakohtaisiin keskusteluihin. Kaikki saavat tilaisuuden kommentoida rajauksia, ja valmiita ollaan toivottavasti toukokuussa. PEMMA-rajaukset on tarkoitus julkistaa Itämeripäivänä elokuussa.

Dia: Louise Forsblom/ SYKE

PEMMA-rajaukset eivät ole hallinollisia rajoja, ne eivät siis estä tai mahdollista sellaisenaan mitään. Ne toimivat kuitenkin indikaattorina siitä, että tässä katsellaan nyt erityisen merkittävää merialuetta, ja esim. Helsingin ja Espoon kaupungit ovat lisänneet monet omien merialueidensa PEMMAt luonnonsuojeluohjelmaansa suojeltavina alueina. 

Nämä työpajat ovat yksiä niistä syistä, joiden takia haluan työskennellä Luontopalveluilla meribiologina. Tällaisina hetkinä sitä tuntee todella vaikuttavansa meriluonnon suojelun puolesta.

Essi Keskinen

Loppuun vielä Paula Ruokolaisen (Metsähallitus) leikkaama ja hänen ja Floriaan Eveleens Maarsin (Metsähallitus) kuvaama video Kalkskärin saaristosta Saaristomeren kansallispuistosta elokuun lopulta. Korvameduusat ovat kansoittaneet meren, punalevät ja rakkohauru kukoistavat. Tällaista Itämeren pinnan alla on parhaimmillaan.

Vieraslajit painolastina Suomen Madeiralla

Vesikirpun kesäjuhlat. Kutsuvieras koukkuvesikirppu. Miten meribiologi ei innostuisi näistä kesäjuhlista? Teos ja kuva: Hanna Holopainen.

Elämä ja työ kuljettavat usein mielenkiintoisiin suuntiin. Vuosi 2026 aloitettiin korkkaamalla Oulu Euroopan kulttuuripääkaupungiksi. Vuosi alkoi myös taiteilijaystäväni Hanna Holopaisen näyttelyllä Suomen Madeira (?) Galleria MABDissa ja yllättävällä kutsulla merisuhdeaiheiseen työpajaan. 

"Suomen Madeira (?) on myös tieteellisen tutkimuksen aineistoa. FM Katariina Vuori sekä FT dos. Marko Marila tarkastelevat näyttelyitä ja niihin liittyviä valmisteluprosesseja tieteellisestä, arkeologian ja kulttuuriperinnön taiteellisten representaatioiden ja uusmaterialistisen teorian näkökulmasta.

Vuori toteuttaa Galleria MABD:n näyttelyn yhteydessä työpajan, missä tarkastellaan osallistujien merisuhdetta Painolastipuistoon liittyvien ja sen herättämien tuntemusten sekä autobiografisen reflektion kautta. Artikkeli julkaistaan Perämeren merisuhdetta käsittelevässä vertaisarvioidussa antologiassa." Näin kertoo kuvataiteilija Holopainen näyttelynsä esittelytekstissä.

Jos päädytään työpajaan taidegalleriaan, voi arvata ohjelmassa olevan jotakin luovaa. Tässä inspiroidutaan mm. taidenäyttelyn vieraslajimaalauksista ja Painolastipuistosta. Kaiken keskellä on tietokoneessa Marko Marila, joka osallistui virtuaalisesti lentokoneen jäätyä lähtökaupunkiinsa pakkastalveen hyytyneenä . Kuva: Katariina Vuori.

Löydän usein itseni poikkitieteellisistä ja taiteellisista tilanteista työni yhteydessä, vaikka olen mielestäni kaikkea muuta kuin luova. "Usein tutkimuksessa pyritään objektiivisuuteen ja tunteiden poissulkemiseen. Taiteilijoista taas usein sanotaan, että he ovat herkkiä ja luovia", työpajan fasilitaattori, mm. arkeologi, kirjallisuusterapeutti ja taideohjaaja Katariina Vuori sanoo. "Minä ajattelen, että myös tutkimuspuolella herkkyys, luovuus, tunteet ja leikkisyys voivat olla vahvuus, ja euroja ja raporttirumbaa 'tuottavampia' lähestymistapoja. Että tämmöset luovat hömpsyttelyt voivat joskus tuoda ratkaisuja, joihin ei tällä objektiivisemmalla otteella ole päästy. Luovuushan on hyvin tärkeää ongelmanratkaisussa, ja sitä on toki monenlaista matemaattisesta ns. taiteellisempaan luovuuteen", hän miettii.

Ei kuitenkaan tarvita paljoakaan mielikuvitusta yhdistää Suomen Madeira (?) -näyttelyn eri osiot, Painolastipuisto ja Vieraslajit. Meribiologin päässä ne yhdistyvät yksin tein maailmaa kyntäneisiin uljaisiin purjelaivoihin, jotka yhdistävät Oulua, Raahea, Madeiraa, Kap Hornia, Maustesaaria ja Buenos Airesia. Kun laiva lähti tyhjänä satamasta, mukaan lapettiin annos painolastia, joka perillä vaihdettiin takaisin tuotavaan lastiin. Kivet ja niiden mukana kaikenlaiset siemenet kulkeutuivat ympäri maapalloa - keskiaikaista ja viktoriaanista globalisaatiota (ja tietysti myös kolonisaatiota, lisää woke-omatunto). Nykyisin vieraslajit kulkevat edelleen laivojen painolastivesissä ja alusten rungoissa, mutta kulkeutumista yritetään sentään torjua kaikin keinoin.

Hellyyttävät Vertin veljekset Intro ja Ekstro päätyivät painolastimaannoksesta taidegalleriaan. Teos ja kuva: Hanna Holopainen

Pyysin kuvataiteilija Holopaista kertomaan vähän näyttelynsä taustoista. Hän antoi minulle

"OTTEITA TYÖSKENTELYPÄIVÄKIRJASTA ESSILLE

PAINOLASTI-RESCUE
1.9.2024 Toppila

Seison korkealla maajäännöskukkulalla Toppilan satama-alueella kumppareissani ja kaivan maanisena painolastiaarteita. Kiljun ja esittelen löydöksiäni. Olen ihanassa tilanteessa jossa minulle ei sanota touhottaessani, että koita rauhoittua! Kaikki seurueesta ovat jättäneet tittelit, turhanpätemisen ja tylsän aikuisasenteen kotiin. Siellä me leikitään yhdessä; Minä, pitkäaikainen ystäväni Anna, uusi ystäväni Katariina ja liuta tutkijoita ja muita viisaita. Kumpparit vempuloivat viettävässä kasassa mutta uurastan vaikka koivista menisi tunto. Löydöskokoelmani on uskomattoman hieno! Tämä ei jää tähän. Eikä jäänytkään... "

"[Painolasti)kivet ovat peräisin Toppilan entisen sataman alueelta Oulusta, missä osallistuin arkeologi Katariina Vuoren luotsaamaan painolastikivien rescue-seurueeseen. Painolastikivet ovat muistikkaita Oulun purjelaiva- ja terva-aikakaudelta. Niiden funktio on ollut toimia purjelaivojen vakauttajina. Painolastimaannos oli kierrätystavaraa joka kulki monien laivojen mukana satamasta toiseen. Niiden mukana myös useat vieraslajit ovat kulkeutuneet aikoinaan maasta toiseen. Näyttely käsittelee painolastikiviä symbolisesti sekä inhimillistäen. Kannamme kukin mukanamme monenlaista painolastia. Hyvälaatuinen painolasti pitää kurssissa mutta huonosta kannattaa pyrkiä luopumaan."

"PALUU MADEIRALLE
Taiteen omatoimiresidenssi 11.02.- 25.02.2025

... Aamuisin uintia seitsemältä, sitten yhdistetylle aamiaiselle ja lounaalle aamiaissaliin jonka jälkeen helpottavaa kun ihan heti ei tarvitse miettiä ruokailua. Käveleskelyä hotellin puutarhassa jossa elävien ja kuihtuneiden kasvien havainnointia ja mahdollisuuksien mukaan maahan pudonneiden keräilyä tai ihan vain kyykkimistä niiden äärellä. Sitten aamupäiväunet jonka jälkeen suuntautuminen workshoppeihin tai muihin päähänpistoihin. Ajattelua ja ajattelematta olemista. Iltaisin maalausvälineiden siirtelyä ja papereiden teippaamista pöytään ja irrottamista siitä. Aloittamista ja aloittamatta jättämistä. Öisin ledivaloissaan hehkuvien huippuristeilijöiden bongaamista jotka saapuivat ja lähtivät aivan sopivasti niin, että saatoin seurailla niitä parvekkeeltani. Pohdintaa siitä, että nykyään laivojen matkustajat ovat vähän niin kuin painolastia. Jokainen pakkaa varmaan huomaamattaankin risteilylle kansiasun taskuun varmasti hieman jotain itsestään ja elämästään. Toivottavasti useimmilla se on sitä hyvää painolastia. Sitä joka pitää kurssissa. Musta horisontti nielaisi värivalopalloissaan hehkuvat alukset. Kun heilautti sopivasti kameraa niitä kuvatessaan, sai hiljaisen ilotulituksen. Kotona Oulussa olen usein seissyt öisin parvekkeella ja valokuvaillut ympäristön valosaasteesta pallukoita, Madeiralla pallukoista viiruja...."

Tällaisia esineitä työpajalaiset toivat, kun heiltä pyydettiin asioita, jotka kuvaavat heidän merisuhdettaan ja heidän työtään. Itse olisin voinut tuoda vaikka vain pelkän sukellustietokoneen tai -päiväkirjan, koska se on työtäni ja merisuhdettani yhdistävä tekijä. Monien merisuhdetta kuvasi harrastus merellä tai lasten tutustuttaminen mereen. Kuva: Katariina Vuori.

Työpajasta Vuori kertoo näin: "Halusimme tutkia ja kokeilla melko väljällä ja joustavalla lähestymistavalla, millaista jälkeä tulee, kun yhdistetään taide, luonnontieteet, kulttuuriperintö ja luova prosessi. Aluksi teemana oli merisuhde, mutta sitten kun Hannan aloitteesta mukaan tuli teidän ihana ryhmä meribiologeja (ollaan puhuttu teistä meribiologeina, vaikka ehkä muitakin taustoja teillä on ), alkoi työpaja (eli artikkelin näkökulma) supistua luonnontieteelliseen näkökulmaan, eli miten tällainen ideatyöpajatyylinen toiminta toimii erilaisen tiedon ja tiedon tuottamisen tapojen välisillä rajapinnoilla. Mitä tapahtuu, kun Hannan vieraslajeista ja sekä konkreettisista että allegorisista painolasteista koostuva näyttely, ryhmä vedellisten kysymysten kanssa työskenteleviä ja kassillinen askartelumateriaalia kootaan samaan tilaan."

Kaikki työpajaan osallistuneet ovat joko olleet töissä luontokartoittajina kanssani Metsähallituksen meritiimissä Perämerellä, tai olleet kollegoja Oulun yliopiston Perämeren kenttäasemalla tai ELY-keskuksella. Töiden kautta olemme siis tutustuneet, mutta vuosien vieriessä kiintyneet ystäviksi. "Meriporukka", sanotaan myös meidän WhatsUp-ryhmässä. Kaikilla on siis vahva yhteys mereen, ja koulutuksensa ja/tai työnsä kautta myös paljon ajatuksia (erityisesti mereisistä) vieraslajeista ja painolastista. 

Johanna Kantanen kertoo teoksestaan näin: "Mulla ei oikeestaan ollu siinä päätä eikä häntää. Aattelin että se sininen lanka on niinku se veden pinta, posliini edustaa roskaa, ruskeat langat ehkä ihmistä miten 'kahlitsee' (kalterit) ja vaikuttaa ympäristöön. Vihreä on kasvillisuutta ja punaiset lajeja - pinnalla olevat ehkä jotain uikkulintuja, kun läheltä katsottuna näyttää niiltä." Kuva: Katariina Vuori

Suvi Saarnion teos kuvastaa hänen nykyisen ympäristökonsultin työnsä vesisuhdetta, suhdetta raakkuihin. "Se kuvastaa mun tuoreinta kytköstä veteen eli raakkuja. Kun mää oon niitä kartoittanut vasta pari kertaa. Eli raakut on siellä joen pohjalla ja nuo muut jutut on jotain rantakasvillisuutta" kertoo Saarnio. Kuva: Katariina Vuori

Työpajan jälkeen kokoonnuimme ruuan ja viinin ympärille, kuten niin monta kertaa aiemminkin. Työpaja puhuttelutti. Itse hoksasin ehkä ensimmäisiä kertoja ajatella vieraslajeja "sen kiusatun lapsen" asemassa, hyljeksittyinä ja syrjittyinä ilman omaa syytään. Matkustaminen tuo monelle nykyisin huonon omantunnon sen ilmastovaikutusten takia, mutta ilman historiallista globalisaatiota moni asia olisi kovin toisin. Emme ehkä joisi illanistujaisissa viiniä vaan kenties sahtia, emmekä ainakaan nautiskelisi jakkihedelmiä ja kampasimpukoita. Tammikuussa Suomessa syötäisiin naurista, suolakalaa ja ruisleipää, mitkä nekään eivät olisi huonoja vaihtoehtoja, mutta nykyisin ehkä tärkeintä on, että on ne vaihtoehdot. Monet vieraslajeista ovat kovin kauniita ja siksi päätyneetkin ihmisen kuljettamina koristuksina kuten komealupiini ja kanadanvesirutto. Yksi illanviettäjistä on ryhmässä uusi, hän tuli porukkaan nimenomaan vieraslajitöiden kautta.

Ihminen on lajina aina ollut vaeltaja. Muutenhan me vielä istuskelisimme Afrikassa. Ihmisen vaellustaustaa ajatellen on melko kummallista, että globalisaatiota on alettu käyttää terminä vasta viime vuosikymmeninä. Ihmisten, asioiden ja lajien liikkuvuutta ympäri maapallon on aina ollut, mutta se on ollut hitaampaa. Aiemmin Oulusta (tai kenties Raahesta) purjehdittiin muutamissa viikoissa tai kuukausissa Madeiralle, nyt sinne singahdetaan kahdella lennolla muutamassa tunnissa. Mutta jos matkustamista ja painolastin kulkeutumista ei tapahtuisi, olisivat tämäkin näyttely ja työpaja jääneet syntymättä.

Sirokatkarapu on kaunis laji, vaikka onkin Itämerelle vieras. Taiteilija ei kenties koe samanlaista maailmantuskaa kuin meribiologi käsitellessään vieraslajeja taideteoksina? Toisaalta ehkä taidenäyttelyssä biologi voi irrottautua ammattiroolistaan ja ihailla maailmaa kiertäneitä painolastikiviä ja ihmisen kuljettelemia lajeja vain visuaalisesti, ilman sielua painavaa ympäristöahdistusta. Teos ja kuva: Hanna Holopainen

"Ajattelen, että tällainen tieteen ja taiteen välinen yhteistyö, mikä nykyään on kovin pinnalla, kehittyy kokemuksen, yrityksen, erehdyksen ja sattumankin myötä. Eli on tärkeää, että tulee tällaisia kohtaamisia, joista voisi jotakin sitten kehittyä. Ja aina kaikesta ei tarvitse tulla mitään megaluokan juttua, vaan ajattelen, että monessa työssä – ja elämässä ylipäätään – sellainen luova toheltaminen, kokeileminen ja asioiden ilmaiseminen toisin voi lisätä uusien oivallusten lisäksi myös hauskuutta ja hyvinvointia. Ja joskus jollekin voi olla helpompi tuoda vaikka omia ajatuksia esiin näin kuin jossakin palaverihuoneessa", miettii Vuori.

Ihan kaikenlaisesta voi askarrella. Omassa työssäni kuvan oikeassa reunassa kahvinpavut seilaavat maailmalta Oulun satamaan, jossa tulee hetken päästä kukkimaan kuivattu kurtturuusu. Kuva: Katariina Vuori

Viimeisen sanan tänään saa itse taiteilija Holopainen, joka muutamalla virkkeellä laittaa meidät biologit ja luontoa lokeroivat kuriin ja järjestykseen.

"Kaikenlaisen tekemisen ja tekemättä jättämisen lopputuloksena on syntynyt monitekniikkateoksia joiden raakamateriaalit, aihiot, kasvit, valokuvat, oivallukset ja ympäripyöristykset muuntautuvat Kuvittelukuvastoksi. Työskentely ja sen motiivit loikkivat pitkillä aasinsilloilla siihen pisteeseen saakka, että kaikki tuntuu aivan loogiselta. On katsojan ja kokijan asia, haluaako hän lähteä leikkiin mukaan.

Pyydän huomioimaan, että tämän Kuvittelukuvaston lajien alkuperää, todenperää tai loppuperää on täysin mahdotonta todentaa. Oletettavasti lukuisat tutkijat ja tiedemiehet ympäri maailman yrittävät edelleen selvittää miten tämä kaikki oikein pääsi tapahtumaan. Kiitän kaikkia mielikuvittelijoita jotka ovat osallistuneet mittavaan kuvittelutyöhön."

Essi Keskinen

Kaikki Itämeritieto samalta sivulta

 

Parhaimmillaan Itämeren pinnan alla on äärimmäisen kaunista. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Itämeri voi huonosti, mutta sen meriluonto, lajit ja luontotyypit, ovat suojelemisen arvoisia. Helpointa on puolustaa ja haluta suojella sellaista, minkä tuntee ja mistä tietää jotain. 

Vaikka suuren osan suomalaisista on helppoa saavuttaa Itämeri, mennä esimerkiksi Mattolaiturin rantaan Helsingissä, hiihtää merijäällä Kemin edustalla tai kävellä Ruissalon rannoilla Turussa, pinnan alle näkeminen on silti suurimmalle osalle vaikeaa. Vain harva meistä sukeltaa, eivätkä kaikki edes snorklaa. Vaikka kävisi mökkisaunasta uimassa tai veneilisi koko kesän, pinnan alle on silti hankala nähdä.

Mikä siis avuksi, jos haluaa oppia tuntemaan Itämeren, sen lajit ja luontotyypit, sen uhat, sen kulttuuriperinnön ja retkeilyvinkit, paremmin? Tietysti Itämeri.fi -sivusto, josta löytyy kaikki, mitä halusit tietää Itämerestä, ja vielä vähän. 

Kuvapankissa voi selailla satoja upeita kuvia Itämerestä, elinympäristöihin ja luontotyyppeihin ja niiden tilaan voi tutustua täällä, ja kilpailunhaluinen testaa tietonsa täällä. Tiesitkö esimerkiksi, että Suomesta löytyy riuttoja, tai mikä niiden ekologinen tila on tällä hetkellä? (No tiesit tietysti, jos olet lukenut tätä blogia aiemmin, nyt vain saat toisenkinlaisen katsauksen riuttoihin.) Tai haluatko nopeasti saada katsauksen Suomen eri merialueiden lämpötilaan ja meriveden korkeuteen? Mikäs sen helpompi paikka kuin tarkastaa se täältä? Tai kaipaatko uusia retkikohteita veneilyyn tai muuhun retkeilyyn? Kurkistappa tänne.

Sivuston taustalla on laaja organisaatioiden välinen yhteistyö. Luontodirektiivitietojen ja visualisointien kehittämisen sivustolle on rahoittanut Euroopan meri-, kalatalous- ja vesiviljelyrahasto EMKVR. Sisällöt on tuotettu Suomen ympäristökeskuksen, Metsähallituksen, Luonnonvarakeskuksen ja Luonnontieteellisen keskusmuseon yhteistyönä LUOTI-projektissa (Luontodirektiivin tietokokonaisuudet Itämeriportaalissa).

Jos haluat tietää enemmän LUOTI-projektista, tutustu siihen täällä, muutan hyppää suoraan Itämereen!

Essi Keskinen

Kalojen kutua korjaamassa

 

Ensin tehdään väliaikainen pato, sitten tyhjennetään puro. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Perämeren kansallispuistossa on Pensaskari-niminen saari, josta löytyy komea kluuvi, eli merestä maankohoamisen johdosta irti kuroutunut järvi. Täältä voit kuunnella podcastin fladoista ja niiden kunnostamisesta sekä muusta meriluonnonsuojelusta. Pensaskarin kluuvia vaivaa vieraslaji vesirutto, jota on yritetty poistaa kahtena kesänä, mutta turhaan (lue enemmän blogista). Toinen ongelma on laskuoja, joka on joskus padottu, ja josta merivesi pääsee kluuviin vain veden ollessa hyvin korkealla. Kluuvista löytyy kyllä kaloja, mutta vesi ei vaihdu meren ja kluuvin välillä välttämättä juuri silloin, kun kalojen pitäisi päästä nousemaan sinne kudulle. 

Pensaskarin saari sijaitsee Perärämeren kansallispuiston pohjoisosassa. Kluuvin laskuoja on aikanaan tukittu kokonaan suurilla kivillä (nuoli).

Biodiversea LIFE IP -hankkeen sloganina on "meriluonnon puolesta". Tätä on toteutettu mm. ennallistamisella ja kunnostuksella. Merenkurkussa meriharjusten kutusoraikoita on kunnostettu ja poikasia siirtoistutettu, Akionlahdella kunnostettu kalatietä.

Nyt kunnostettiin sitten Perämeren kansallispuiston Pensaskari-saaren kluuvin laskuoja, ja toiveena on, että tulevaisuudessa kalat pääsisivät helpommin ja useammin nousemaan kluuviin kutemaan.

Uoma kuivataan väliaikaisen padon avulla pariksi päiväksi ja siihen rakennetaan luonnollisen näköisiä pohjapatoja, joiden korkeus on tarkkaan mitattu kluuvin pintaan nähden. Kluuvi ei saa kuivua, mutta toisaalta veden pitäisi päästä merestä kluuviin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kluuvista uomaan johtavaan kohtaan rakennettiin väliaikainen pato, jonka avulla uoma saatiin kuivaksi. Uomaan suurista kivistä rakennettu pato avattiin ja siihen rakennettiin kaksi uutta pohjapatoa, joiden yli korkeamman veden on kuitenkin tarkoitus päästä. Padot tehtiin mahdollisimman luonnonmukaisen näköisiksi ja niiden materiaalina käytettiin vain paikalta saatuja kiviä ja maa-ainesta. 

Isotkin kivet nousevat suhteellisen kevyesti, kun oikeat työkalut ovat käytössä. Rannan kiviä käytettiin purouoman maisemointiin. Kuvat: Essi Keskinen / Metsähallitus

Talven jälkeen nähdään, mitä jäät tekevä kunnostetulle uomalle, jos mitään, ja kuinka padot pitävät vettä. Työ ei kestänyt omalla, vuokratulla ja vapaaehtoistyövoimalla kuin kaksi päivää, joten myös korjaustoimet on nopeaa toteuttaa, jos padot eivät osoittaudu toivotunlaisiksi ja niitä pitää vielä muokata. Kluuviin ja Pensaskarin eteläpuolelle jäi nyt kaksi loggeria mittamaan vedenkorkeuden muutoksia ja lämpötiloja - loggerit poimitaan pois ennen jäiden tuloa ja viedään taas keväällä takaisin jäiden lähdettyä.

Toivotaan, että yhä useampi kala pääsee suojaisaan kluuviin kutemaan tulevana keväänä.

Essi Keskinen

Muita ennallistamisesta ja kunnostamisesta kertovia blogeja:

Moniongelmainen Akionlahti, ja voiko sitä korjata?

Ojasta allikkoon - miten vesi pysäytetään?

Päiväni kasvinkannattimena

Uuden äärellä - meriajokkaita istuttamassa

Podcast meriajokkaan istutuksesta

Tukea luonnonsuojelulle