Kaikuja pohjoisesta

Sataa sataa ropisee. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Porissa satoi. Kalajoella ja Raahessa satoi. Hailuodossa vasta satoikin, ja myös tuuli 16 m/s (keskituuli). Nyt täällä Kemissä ja Torniossa sataa. Sadetta ei tämän kesän elokuussa ole voinut paeta missään päin Suomea.

Olen ennenkin kirjoittanut sateesta eli ei mitään uutta auringon alla:

Sateen pula

Laatikon kokoinen maailma

Dramaattinen Kemin Ajoksen taivas, kun Erika raaputtaa leviä linnunkakkakalliolta. Tämä merestä esiin pistävä kallio on niitä harvoja peruskallioita, jotka ovat näkyvissä Hailuodon pohjoispuolella. Muuten peruskallio on monen metrin moreenikerroksen alla piilossa. Melkoinen maisemanvaihdos kesä-heinäkuun Saaristomereltä. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Isäni oli tämän viikon kalakaverinsa kanssa Pohjois-Norjassa. Sielläkin satoi. Sielläkään eivät saaneet saalista. Vaikka yrittämisen puutteesta se ei varmasti ole johtunut. 

Me taas olemme kiertäneet niin monet linnunkakkaiset kivet ja kolunneet niin monet rehevät kivikot, että etelämpänä vähempikin olisi riittänyt, mutta etsimäämme suolilevää, haarovaa tai ei, ei ole löytynyt mistään, ja tyrskyvyöhykkeen leviäkin vain lähinnä yhdeltä Kemin kallioluodolta. Muuten saldo on ollut melko tyhjä. Kemin Mansikkanokan aallonmurtajan päästä löytyi nyt tiedossa olevista tyrskylevistä pohjoisin esiintymä.

Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Tähän mennessä pohjoisimmat haarovat suolilevät eli velmusuolilevä Ulva linza on nyt löydetty Hailuodosta. Ensi viikon Ii ja sen jälkeen Oulu on vielä käymättä läpi. Aiempi tietämys velmusuolilevän levinneisyydestä päättyi Merenkurkkuun, eli levinneisyyttä on venytetty parillasadalla kilometrillä pohjoiseen. Toki DNA-näytteet vasta varmistavat, onko kyseessä tosiaan velmusuolilevä, mutta ainakin näytteenä on kovasti haarovaa suolilevää.

Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Pari maalilastaa on jo käytetty pyöreäkärkiseksi, kun tyrskyvyöhykkeen leviä on raaputettu irti kivistä pitkin koko Saaristomeren ja Pohjanlahden rannikkoa.
Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Mutta on asioita löydettykin. Mitä pohjoisemmaksi ollaan tultu, sitä enemmän uhanalaista kasvillisuutta on löytynyt. Kemistä löydettiin kaikki etsitty: upossarpio, lietetatar ja paunikko. 

Eilen kävin katsomassa Prännärinniemessä Torniossa lietetatar-esiintymää, josta on vuonna 2016 kirjoitettu, että populaatiosta löytyy muutamia kymmeniä yksilöitä ja esiintymä on hieman alle 10 m pitkä. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin esiintymässä oli useita satoja yksilöitä, osittain kukkivia, ja esiintymää tarkastettiin vajaan 300 m verran. Se olisi saattanut jatkua vielä kohti alajuoksua, mutta aika loppui kesken. Ei tietysti ole varmaa, että kymmenen vuotta aikaisemmin versoja olisi ollut vähemmän, ne ovat vain saattaneet jäädä huomaamatta, mutta oli selitys mikä tahansa, on hienoa, että nyt versoja on kirjoilla enemmän ja laajemmalla alalla. Puhutaan kuitenkin erittäin uhanalaisesta lajista, joka on lisäksi EUn luontodirektiivin merkityksellisenä pitämä laji.

Kemin Ajos on selkeä harjusaari. Harjusaarilta löytyy paljon hiekkaa. Ajoksen länsipuolen hiekkamatalat ovat osittain aaltojen mukana liikkuvaa hiekkaa ja putkilokasvien juurtuminen pohjaan on usein vaikeaa. Rannempaa kasvillisuutta löytyy, syvemmältä pelkkää ahvenvitaa, joka kasvaa nopeasti ja pystyy juurtumaan lähes minne tahansa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Uposvesitähti on elokuun väriläiskä raikkaan vihreine versoineen ja valkeine vaatimattomine kukkineen. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Taas yksi päivä meritoimistossa on tulossa lopuilleen. Kuukan ja Selkäsaaren välisen ruopatun väylän kummaltakin puolelta löytyi paljon vaarantunutta upossarpiota. Poijut merkkaavat väylää muuten vain n. 30-50 cm syvyisessä salmessa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Maastotöitä tehtäessä ehdoton plussa on päästä juttelemaan paikallisten ihmisten kanssa. Matkan varrella olemme jutelleen monen mökkiläisen, paikallisen, paikalle sattuneen eläkeläisen ja venettään tyhjentämään tulleen veneilijän kanssa. Kaikki ovat poikkeuksetta olleet positiivisella mielellä tekemäämme työtä kohtaan, toivottaneet onnea ja lisänneet, että teemme tärkeää työtä. Pari porilaista mökkiläistä on soitellut perään lahden kunnostusasioissa, ja eräs veneilijä osoittautui samaksi, jonka maille olen keväällä asentanut haitallista vieraslajia kanadanvesiruttoa peittävän pressun. 

Haitallinen vieraslaji kanadanvesirutto kurkottelee pintaan ruopatusta venevalkamasta Kemissä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Olen myös ensin hukannut ja sitten löytänyt täällä Kemissä. Tiistaina kävimme kolmella kohteella ja viimeisellä pakkasin pelastautumispuvun alla käyttämäni välihousut ja villasukat takaisin siniseen kuivapussiin, jossa säilytän sukellusalusvaatteita. Keskiviikkona ajoimme kohteelle, eikä pussi ollutkaan autossa. Kukaan ei muistanut nostaneensa sitä sieltä poiskaan, koska mitään ei tarvinnut laittaa kuivumaan. Mökille palatessa pussi ei ollut missään, eikä myöskään autossa. Niin omituiselta kuin se kuulostaakin, sen oli täytynyt pudota pakettiautosta jossain kohtaa, mutta luonnollisesti ei matkan aikana vaan kohteelta poistuttaessa. Kirjoitin Facebookin Kemin puskaradioon kadonneesta pussukasta ja sehän löytyi heti muutamassa tunnissa! Pussi oli kuin olikin pudonnut laavun parkkipaikalla autosta, ja joku kunnon kansalainen oli vienyt sen laavun katettuun halkolaatikkoon sateelta suojaan. Siellä se odotteli omistajaansa, kun seuraavana aamuna kävimme sen poimimassa. Kiitos vielä kemiläisille avusta!

Aina meribiologit eivät työskentele veden alla. Tässä etsitään tyrskyvyöhykkeen leviä aallonmurtajalta. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Tyynellä säällä työskentely on mukavaa ja sade ei haittaa työntekoa, koska pelastautumispuku pitää vettä. Ainoastaan siirtymät pukuun ja puvusta pois ja kaiken märän jälkipyykki ovat harmillisia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Metsähallitus raaputtamassa linnunkakkakiveä, toinen kirjaamassa toiminnon ylös ja kolmas ottamassa kuvaa koko toimituksesta. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Löysimme myös hollantilaisen interreilaajan kävelemässä sateessa kohti Tornion Röyttää. Kummastelimme miestä, kunnes hän ilmaantui Prännärinniemeen kummastelemaan meidän touhuja. Hän oli tullut Tukholmasta pohjoiseen ja Suomen puolelle, koska halusi nähdä Perämeren. Röytänniemestä on hankalaa löytää paikkaa, mistä näkisi merelle, koska sekä syväsatama että Outokummun tehdasalue on suljettu ulkopuolisilta. Prännärinniemen laavulta oli näköala merelle, mutta näköalasta oli turha puhua kaatosateessa ja pilvien roikkuessa meren päällä. Niemeltä näki kyllä merelle mutta ei merta :D 

Itämeren pohjoisin kolkka on nyt kaluttu ja tästä on hyvä lähteä valumaan kohti etelää ja maastokauden loppua.

Essi Keskinen

Vesiherneellä on pyöreät pyyntirakkulat, mutta voivat nämä jotain muutakin olla. Jos joku tietää, kertokoon minulle, mutta hauskan näköisiä palloja joka tapauksessa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Etsivä löytää

 

Tyrskyvyöhykkeen levätutkijan onni on linnunkakkainen lohkare! Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Tämänvuotinen maastokesä on ollut riemuntäyteinen. Kenttäkausi on aina vuoden parasta aikaa, mutta erityisesti tänä vuonna, kun Metsähallituksen Velmu-tiimi on ollut aivan uuden äärellä. Ensimmäistä kertaa on etsittytyrskyvyöhykkeen lajeja, ja niitä on löytynyt. Lisäksi on etsittytietopuutelajeja (DD, data deficient), ja niitäkin on löydetty.

Sateella sadevarusteet ja kenttätyöt luistaa! Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Raahen keskustasta löytyi tyrskyvyöhykkeen leviä myös laiturirakenteista. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Jo kerran aiemmin, edellisessä uhanalaisuusarvioinnissa 2019, minä ja tiimini keräämä data saimme yhden lajin pudotettua pois uhanalaisten listalta. Vellamonsammal Fissidens fontanus oli alueellisesti uhanalainen, kansallisesti silmälläpidettävä laji, mutta vain tiedonpuutteen vuoksi. Kun Velmu-kartoituksista kertyi tarpeeksi tietoa siitä, että laji ei ole millään tavalla uhanalainen vaan todellisuudessa hyvin yleinen, mutta vain sukeltamalla saavutettava, sen uhanalaisuuden pystyi pyyhkimään pois.

Viherlätkät ja kololevät on nimetty elinympäristönsä ja ulkonäkönsä mukaan. Kuvat: Erika von Essen / Metsähallitus.

Tänä vuonna olemme löytäneet tyrskyvyöhykkeen leviä linnunkakkaisilta kiviltä käytännössä joka paikasta, jossa on ollut linnunkakkaisia kiviä. Ei siis ole kyse siitä, että leviä ei olisi, vaan että niitä ei ole etsitty. No nyt on, ja levien löytyminen toivottavasti jatkuu vielä pohjoiseen päin mentäessä. Tähän mennessä niitä on löytynyt kaikista etsityistä paikoista Saaristomereltä, Luvia-Porista, Kalajoki-Raahesta ja nyt Hailuodosta. Ensi viikko osoittautuu kriittiseksi - Kemi-Tornio. Yltävätkö lajit aivan Itämeren pohjoisnurkkaan asti? Eivätkä löydöt ole rajoittuneet vain suojelluille lintuluodoille tai luonnontilaisemmille alueille, vaan viime viikolla Raahen keskustan satamasta löytyi tyrskyvyöhykkeen leviä.

Tässä ihmetellään Hanhikiven uutta löydöstä, suurta niittyä vaarantunutta paunikkoa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Toinen yhtä yllättävä löytö on ollut haarovan suolilevän eli velmusuolilevän kulku kohti pohjoista. Sen aiempi levinneisyysraja kulkee siellä missä monen muunkin mereisen lajin, Merenkurkun pohjoispuolella. Sinne päättyvät sinisimpukat, rakkohauru, merirokko ja monet muut mereiset lajit. Tästä huolimatta meillä on nyt herbaario- ja DNA-näytteitä haarovista suolilevistä eli oletettavasti velmusuolilevistä sekä Kalajoki-Raahe -akselilta että Hailuodosta. Ensi viikko Kemi-Torniossa on todella merkittävä.

Velmusuolilevä Ulva linza yltää viimeisimmän tieteellisen tutkimuksen mukaan vain pohjoiseen Merenkurkkuun. Tiedetäänkö tämän vuoden Velmu-kartoitusten perusteella paremmin? Kuva lainattu julkaisusta "Molecular identification of the ubiquitous green algae Ulva reveals high biodiversity, crypticity and invasive species in the Atlantic-Baltic Sea region." Steinhagen et a. 2023.

Se, että täältä pohjoisen Perämeren rannoilta löytyy uhanalaisia vesikasveja, ei ole yllätys kenellekään. Olemme tarkastaneet vanhoja, viimeksi n. 15 vuotta sitten tarkastettuja paikkoja, ja monta populaatiota on edelleen hengissä ja hyvissä voimissa. Lisäksi olemme löytäneet uusia uhanalaisten lajien populaatioita. Raahen edustalta löytyi silmälläpidettävää rannikkovesikuusta ja vaarantunutta upossarpiota uusilta paikoilta, Hanhikiveltä löytyi kokonainen uusi niityllinen vaarantunutta paunikkoa, aiemmin löytymättömänä.

Kun DNA-näytteet myöhemmin sekvensoidaan ja lajinmääritys varmistuu, sitten pystytään varmuudella sanomaan, kirjoitetaanko Suomen tyrskyvyöhykkeiden levien esiintyvyys ja maailman velmusuolilevän levinneisyys aivan uusiksi. Tällä hetkellä näyttäisi vahvasti siltä.

Essi Keskinen

Paunikko on pieni ja huomaamaton kasvi, joka varmasti jää monelta näkemättä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Lamparevesikuusi kurkottaa dramaattisesti kohti pintaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Upossarpion kukkavana on aivan samanlainen kuin serkkunsa ratamosarpion, vain veden alla. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Meribiologi lähes itkee onnesta, kun saa kahlata tuhansien kukkivien upossarpioiden niityllä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Nelilehtivesikuusen tunnistaa sen usein kirkkaanpunaisesta varresta, nivelväliä lyhyemmistä lehdistä, joita on kiehkurassa eli samassa kohtaa 4-5 ja hieman ovaalinmallisista lehdistä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

"Tulos se on negatiivinenkin tulos"

 

Ja tästä sitten pitäisi etsiä nelilehtivesikuusi... Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Tasan ei käy onnen lahjat. Tässä taustat:

Tällä viikolla Metsähallituksen meritiimin Velmu-tiimi eli minä, Erika ja Floriaan, olemme aloittaneet uuden elämän. Sukellukset Saaristomerellä päättyivät ja aloitimme liikkuvan elämän vain pakettiauton ja SUP-lautojen kanssa. Pehmeänä laskuna oltiin tämä viikko Porin ja Luvian seudulla, jossa meillä oli lainavene kahden päivän meritöitä varten. Tämän jälkeen veneet unohdetaan kokonaan.

Loppukesän jatkamme tyrskyvyöhykkeen levien etsintää, selkärangatonnäytteiden ottamista ja puutteellisesti tunnettujen levien herbaario- ja DNA-näytteiden ottamista. Samalla aloitimme uhanalaisten vesikasvilajien vanhojen populaatioiden perkaamisen. Jos paikalla ei ole käyty 10-20 vuoteen, käymme tarkastamassa sen. Samalla teemme ns. Velmu-pisteitä eli neljän neliömetrin laajuisia kasvillisuuskartoituksia paikkoihin, joissa Velmu ei ole ennen käynyt.

Uhanalaisia lajeja ja tyrskyvyöhykkeitä kohti! SUP-lauta on mitä kätevin kulkuväline kivikkoisessa ja matalassa Luvian saaristossa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Työnjako meni luontevasti niin, että minä etsin uhanalaisia ja muut etsivät erityisesti tyrskyvyöykkeen lajeja. Kaikki tekevät Velmu-pisteitä.

No mitenkä etsinnät sitten ovat sujuneet? Tyrskyvyöhykkeen kololeviä (Blidingia) ja viherlätkiä (Prasiola) on löytynyt joka uhanalaispaikalta pilvin pimein, kun taas kymmenestä tarkastetusta uhanalaispaikasta vain kahdelta on löytynyt etsittyä uhanalaista lajia. Minä en siis juuri ole saanut onnistumisen elämyksiä vaan lähinnä mennyt pettymyksestä toiseen, kun taas toisilla on löytämisen riemu ollut katossaan.

Tyrskyvyöhykkeen leviä on löytynyt! Tästä aiotaan myös kuvata pätkä sosiaaliseen mediaan, kun Erika raaputtaa levää lastalla irti kalliosta. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Floriaan yritti lohduttaa, että ”tulos se on negatiivinenkin tulos”, ja vielä tärkeä sellainen, mutta eipä se paljon lämmitä, että alueella aikaisemmin olleita uhanalaisia lajeja ei enää ole, ja useassa tapauksessa niiden elinympäristökin oli hävinnyt ruovikoitumisen myötä. Olen itsekin hokenut samaa negatiivisen tuloksen tärkeyttä monelle graduohjattavalleni, mutta kyllä se positiivisen tuloksen saaminen kuitenkin on paljon mukavampaa.

Tässä on riemun ja onnistumisen paikka, kun etsittyä tyrskyvyöhykkeen levää on jälleen löytynyt. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

...tässä puolestaan minun työmaani - etsi täältä nelilehtivesikuusi, joka viimeksi on nähty täällä 1990-luvulla. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Mietin myös samalla, moniko Luvian saaristossa vieraillut on luullut suola-arhoa (Honkenya pebloides) nelilehtivesikuuseksi, koska kauempaa katsottuna ne ovat äärimmäisen hämäävästi samannäköisiä. Sekä Floriaan että Erika kysyivät minulta ensimmäiset suola-arhot nähtyään, onko laji nelilehtivesikuusta. Ei ollut, mutta siksipä he kysyivätkin, kun kumpikin oli hieman epävarma. Nelilehtivesikuuseen törmää rutiininomaisesti lähinnä pohjoisella Perämerellä.

Onnistumisen paikka! Tästä löytyy populaatio vesikuusia, joukossa varmasti nelilehtivesikuusia, mutta todennäköisesti myös rannikkovesikuusta, joka aiemmin katsottiin nelilehti- ja lamparevesikuusten risteymäksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Lähempi tarkastelu paljastaa, että suola-arhon lehdet lähtevät varresta vastakkaisina pareina aina 90 asteen kulmassa edelliseen pariin nähden, mutta nelilehtivesikuusen lehdet lähtevät kaikki samasta paikasta kaikkiin (neljään tai viiteen) ilmansuuntaan. Lisäksi suurimmalla osalla nelilehtivesikuusista niiden varsi on punainen, mitä suola-arholla ei kyllä koskaan ole.

Tyypillisen näköinen nelilehtivesikuusi (vaikka lehtiä olisikin 3-5). Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Toivon, että olen väärässä, ja että kaikki nelilehtivesikuusista Luvian saaristosta ilmoittaneet ovat tunnistaneet lajin oikein, eivätkä ole erehtyneet lajintunnistuksessa. Joissakin paikoissa nelilehtivesikuusen versoista ja niiden sijoittumisesta maastoon annetut kuvaukset sopisivat hyvin niihin suola-arhoesiintymiin, joita paikoilta nykyisin löytyi.

Äkkikatsomalta tästä löytäisi vesikuusikasvuston. Tarkempi havainnointi kuitenkin paljastaa kasvit suola-arhoiksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

En siis saanut tämän viikon aikana muita onnistumisen elämyksiä kuin yhden täysin varman havainnon nelilehtivesikuusipopulaatiosta, jota ei oltu löydetty v. 2013, kun paikalla on viimeksi käyty, ja yhden puolikkaan onnistumisen tunteen löytäessäni käsittämättömän pienen palasen uhanalaista paunikkoa paikalta, josta viimeksi lajia on löydetty joitakin satoja. Muuten alueet loistivat tyhjyyttään uhanalaisista lajeista. Iloitsin sitten kollegoideni löydöistä - tiimityössähän tässä ollaan. Lisäksi se todella on tärkeä tieto, jos uhanalaisen lajin elinympäristö on muuttunut aikojen saatossa niin paljon, että laji todella on pysyvästi hävinnyt paikalta, ja voidaan sitten poistaa tarkastettavien alueiden listalta.

Essi Keskinen

Tästä sitä nelilehtivesikuusta löytyi 1990-luvulta, ja vielä ilmeisesti 2013 viimeksi. Nyt paikalla oli vain haisevaa, mätänevää levää ja tiheää järviruovikkoa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Sää suosi kun oltiin Luvian ulkosaaristossa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Limakotilot ja niiden limat

 

Limakotiloiden "naama" on varsin inhimillinen pienine nappisilmineen ja koirankorvamaisine tuntosarvineen. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Etana ja kotilo. Sama elukka, kotilo on etana, jolla on kalkkikuori kotinaan. Etanoita ja kotiloita löytyy Suomesta kymmeniä, mutta kaikkia lajeja tai lajiryhmiä ei vielä tunneta kunnolla. Vaikka laji olisi yleinen, se saattaa silti olla vielä tieteellisesti epämääräinen, jos lajinsisäinen ulkonäön eli habituksen vaihtelu on suurta. Tai sitten kyseessä on monta eri lajia, jotka on vain niputettu yhdeksi lajiksi. Kuka tietää?

Jätä sukellustikkaat yhdeksi yöksi veteen rehevässä lahdessa ja sadat limakotilot ovat munineet sitkeänlimaiset vihreät munakotelonsa niihin! Sormilla munia ei saa millään irti, niin sitkaita, limaisia ja tiukasti kiinni ne ovat. Kololevien (Blidingia) irrottamiseen ostettu taltta toimi hyvin limakotiloiden muniin. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Toivottavasti pian tiedetään. Vuonna 2024 Velmu-ohjelmassa otettiin jo runsaasti limakotilonäytteitä (ja menihän siellä muitakin kotiloita, se täytyy myöntää), ja nyt hommaa jatketaan. En tiedä, tehtiinkö kahden vuoden takaisille kotiloille DNA-sekvensointia eli DNA:n selvitystä, mutta ainakin näytteiden mikroskopoinnin perusteella meidän keräämämme "limakotilot" olivat kaikenlaisia eri lajeja. Tänä vuonna kaikille näytteille tehdään varmasti DNA-määritys, eli nyt päästään ehkä vielä eteenpäin vuoden 2024 tuloksista.

Snorklaamalla limakotiloita löytyy helpoiten. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Limakotiloita (Lymnaeidae) on Suomessa joitakin lajeja, joista yksi suurimpia on muunnoslimakotilo (Radix balthica). Nyt siis tutkitaan, onko tämä Radix -porukka kaikki yhtä ja samaa lajia, vai mitä tämän lajiryhmän sisällä oikein piileskelee.

Limakotiloita ja levää. Nyt pitäisi erotella kotilot näyteputkiin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Kotilo on juuri menossa parturiin - pinseteillä poistetaan ylimääräistä levää kilvestä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Limakotiloita löytää helpoiten snorklaamalla tai kahlaamalla matalassa rantavedessä suojaisassa ja melko ravinteikkaassa, suojaisassa lahdessa tai fladassa (laguunissa). Myös aivan rehevöitynyt pikku vesistö käy. Mitä enemmän hajoavaa kasvimateriaalia, ja kenties myös kuollut lintu tai pari, ja sitä helpommin limakotiloita usein löytyy.

Siinä on meidän mielestämme selkeä limakotilo, ryömimässä rakkohaurun pinnalla. Limakotiloilla ja muillakin kotiloilla on radula-niminen hiekkapaperimainen karkea kieli, jolla ne raapivat pinnoilta kuten kiviltä, kasvilta tai rakkohaurulta bakteereja ja pieniä rihmaleviä. Ne syövät myös mitä tahansa kasvimassaa, elävää tai hajoavaa. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Suuret kotilot ovat usein rihmalevien epävapaaehtoinen kiinnittymisalusta. Kotiloiden kuoressa saattaa kasvaa useiden senttimetrien mittainen tupsu yhtä tai kahta rihmalevää. Kotilon hydrodynaamisuus varmasti kärsii, mutta eivätpä ne muutenkaan kauhealla kiireellä paikasta toiseen kulje. DNA-näytteenottoa varten parturoimme kuoret mahdollisimman tarkkaan.

Kotiloparturit käynnissä! Kotiloilta parturoidaan ylimääräiset levät niiden kotilon päältä, etteivät ne sotke DNA-määritystä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

DNA-näytteitä tulossa ulkosaariston maastomajoituksen mökkilattialla. Ergonomia on niin hyvä kuin sen pystyi sateisena ja tuulisena päivänä saamaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Näytteet säilötään etanoliin ja DNA-määritys tehdään talvella maastokauden jälkeen. Odotan nyt jo innolla tuloksia, niin eri näköisiä kotiloita näytteistä löytyy, kaikki kuitenkin meidän ymmärryksemme mukaan Radix-sateenvarjon alla. 

Parin vuoden päästä Suomessa julkaistaan uusi kymmenen vuoden välein tehtävä uhanalaisuusarviointi, ja näitä tietopuute- ja epämääräisyyslajeja pyritään vähentämään ennen arviointia.

Essi Keskinen

Kotilot värjäävät läpinäkyvän etanolin nopeasti ruskeaksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.