Etsivä löytää

 

Tyrskyvyöhykkeen levätutkijan onni on linnunkakkainen lohkare! Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Tämänvuotinen maastokesä on ollut riemuntäyteinen. Kenttäkausi on aina vuoden parasta aikaa, mutta erityisesti tänä vuonna, kun Metsähallituksen Velmu-tiimi on ollut aivan uuden äärellä. Ensimmäistä kertaa on etsittytyrskyvyöhykkeen lajeja, ja niitä on löytynyt. Lisäksi on etsittytietopuutelajeja (DD, data deficient), ja niitäkin on löydetty.

Sateella sadevarusteet ja kenttätyöt luistaa! Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Raahen keskustasta löytyi tyrskyvyöhykkeen leviä myös laiturirakenteista. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Jo kerran aiemmin, edellisessä uhanalaisuusarvioinnissa 2019, minä ja tiimini keräämä data saimme yhden lajin pudotettua pois uhanalaisten listalta. Vellamonsammal Fissidens fontanus oli alueellisesti uhanalainen, kansallisesti silmälläpidettävä laji, mutta vain tiedonpuutteen vuoksi. Kun Velmu-kartoituksista kertyi tarpeeksi tietoa siitä, että laji ei ole millään tavalla uhanalainen vaan todellisuudessa hyvin yleinen, mutta vain sukeltamalla saavutettava, sen uhanalaisuuden pystyi pyyhkimään pois.

Viherlätkät ja kololevät on nimetty elinympäristönsä ja ulkonäkönsä mukaan. Kuvat: Erika von Essen / Metsähallitus.

Tänä vuonna olemme löytäneet tyrskyvyöhykkeen leviä linnunkakkaisilta kiviltä käytännössä joka paikasta, jossa on ollut linnunkakkaisia kiviä. Ei siis ole kyse siitä, että leviä ei olisi, vaan että niitä ei ole etsitty. No nyt on, ja levien löytyminen toivottavasti jatkuu vielä pohjoiseen päin mentäessä. Tähän mennessä niitä on löytynyt kaikista etsityistä paikoista Saaristomereltä, Luvia-Porista, Kalajoki-Raahesta ja nyt Hailuodosta. Ensi viikko osoittautuu kriittiseksi - Kemi-Tornio. Yltävätkö lajit aivan Itämeren pohjoisnurkkaan asti? Eivätkä löydöt ole rajoittuneet vain suojelluille lintuluodoille tai luonnontilaisemmille alueille, vaan viime viikolla Raahen keskustan satamasta löytyi tyrskyvyöhykkeen leviä.

Tässä ihmetellään Hanhikiven uutta löydöstä, suurta niittyä vaarantunutta paunikkoa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Toinen yhtä yllättävä löytö on ollut haarovan suolilevän eli velmusuolilevän kulku kohti pohjoista. Sen aiempi levinneisyysraja kulkee siellä missä monen muunkin mereisen lajin, Merenkurkun pohjoispuolella. Sinne päättyvät sinisimpukat, rakkohauru, merirokko ja monet muut mereiset lajit. Tästä huolimatta meillä on nyt herbaario- ja DNA-näytteitä haarovista suolilevistä eli oletettavasti velmusuolilevistä sekä Kalajoki-Raahe -akselilta että Hailuodosta. Ensi viikko Kemi-Torniossa on todella merkittävä.

Velmusuolilevä Ulva linza yltää viimeisimmän tieteellisen tutkimuksen mukaan vain pohjoiseen Merenkurkkuun. Tiedetäänkö tämän vuoden Velmu-kartoitusten perusteella paremmin? Kuva lainattu julkaisusta "Molecular identification of the ubiquitous green algae Ulva reveals high biodiversity, crypticity and invasive species in the Atlantic-Baltic Sea region." Steinhagen et a. 2023.

Se, että täältä pohjoisen Perämeren rannoilta löytyy uhanalaisia vesikasveja, ei ole yllätys kenellekään. Olemme tarkastaneet vanhoja, viimeksi n. 15 vuotta sitten tarkastettuja paikkoja, ja monta populaatiota on edelleen hengissä ja hyvissä voimissa. Lisäksi olemme löytäneet uusia uhanalaisten lajien populaatioita. Raahen edustalta löytyi silmälläpidettävää rannikkovesikuusta ja vaarantunutta upossarpiota uusilta paikoilta, Hanhikiveltä löytyi kokonainen uusi niityllinen vaarantunutta paunikkoa, aiemmin löytymättömänä.

Kun DNA-näytteet myöhemmin sekvensoidaan ja lajinmääritys varmistuu, sitten pystytään varmuudella sanomaan, kirjoitetaanko Suomen tyrskyvyöhykkeiden levien esiintyvyys ja maailman velmusuolilevän levinneisyys aivan uusiksi. Tällä hetkellä näyttäisi vahvasti siltä.

Essi Keskinen

Paunikko on pieni ja huomaamaton kasvi, joka varmasti jää monelta näkemättä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Lamparevesikuusi kurkottaa dramaattisesti kohti pintaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Upossarpion kukkavana on aivan samanlainen kuin serkkunsa ratamosarpion, vain veden alla. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Meribiologi lähes itkee onnesta, kun saa kahlata tuhansien kukkivien upossarpioiden niityllä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Nelilehtivesikuusen tunnistaa sen usein kirkkaanpunaisesta varresta, nivelväliä lyhyemmistä lehdistä, joita on kiehkurassa eli samassa kohtaa 4-5 ja hieman ovaalinmallisista lehdistä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

"Tulos se on negatiivinenkin tulos"

 

Ja tästä sitten pitäisi etsiä nelilehtivesikuusi... Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Tasan ei käy onnen lahjat. Tässä taustat:

Tällä viikolla Metsähallituksen meritiimin Velmu-tiimi eli minä, Erika ja Floriaan, olemme aloittaneet uuden elämän. Sukellukset Saaristomerellä päättyivät ja aloitimme liikkuvan elämän vain pakettiauton ja SUP-lautojen kanssa. Pehmeänä laskuna oltiin tämä viikko Porin ja Luvian seudulla, jossa meillä oli lainavene kahden päivän meritöitä varten. Tämän jälkeen veneet unohdetaan kokonaan.

Loppukesän jatkamme tyrskyvyöhykkeen levien etsintää, selkärangatonnäytteiden ottamista ja puutteellisesti tunnettujen levien herbaario- ja DNA-näytteiden ottamista. Samalla aloitimme uhanalaisten vesikasvilajien vanhojen populaatioiden perkaamisen. Jos paikalla ei ole käyty 10-20 vuoteen, käymme tarkastamassa sen. Samalla teemme ns. Velmu-pisteitä eli neljän neliömetrin laajuisia kasvillisuuskartoituksia paikkoihin, joissa Velmu ei ole ennen käynyt.

Uhanalaisia lajeja ja tyrskyvyöhykkeitä kohti! SUP-lauta on mitä kätevin kulkuväline kivikkoisessa ja matalassa Luvian saaristossa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Työnjako meni luontevasti niin, että minä etsin uhanalaisia ja muut etsivät erityisesti tyrskyvyöykkeen lajeja. Kaikki tekevät Velmu-pisteitä.

No mitenkä etsinnät sitten ovat sujuneet? Tyrskyvyöhykkeen kololeviä (Blidingia) ja viherlätkiä (Prasiola) on löytynyt joka uhanalaispaikalta pilvin pimein, kun taas kymmenestä tarkastetusta uhanalaispaikasta vain kahdelta on löytynyt etsittyä uhanalaista lajia. Minä en siis juuri ole saanut onnistumisen elämyksiä vaan lähinnä mennyt pettymyksestä toiseen, kun taas toisilla on löytämisen riemu ollut katossaan.

Tyrskyvyöhykkeen leviä on löytynyt! Tästä aiotaan myös kuvata pätkä sosiaaliseen mediaan, kun Erika raaputtaa levää lastalla irti kalliosta. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Floriaan yritti lohduttaa, että ”tulos se on negatiivinenkin tulos”, ja vielä tärkeä sellainen, mutta eipä se paljon lämmitä, että alueella aikaisemmin olleita uhanalaisia lajeja ei enää ole, ja useassa tapauksessa niiden elinympäristökin oli hävinnyt ruovikoitumisen myötä. Olen itsekin hokenut samaa negatiivisen tuloksen tärkeyttä monelle graduohjattavalleni, mutta kyllä se positiivisen tuloksen saaminen kuitenkin on paljon mukavampaa.

Tässä on riemun ja onnistumisen paikka, kun etsittyä tyrskyvyöhykkeen levää on jälleen löytynyt. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

...tässä puolestaan minun työmaani - etsi täältä nelilehtivesikuusi, joka viimeksi on nähty täällä 1990-luvulla. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Mietin myös samalla, moniko Luvian saaristossa vieraillut on luullut suola-arhoa (Honkenya pebloides) nelilehtivesikuuseksi, koska kauempaa katsottuna ne ovat äärimmäisen hämäävästi samannäköisiä. Sekä Floriaan että Erika kysyivät minulta ensimmäiset suola-arhot nähtyään, onko laji nelilehtivesikuusta. Ei ollut, mutta siksipä he kysyivätkin, kun kumpikin oli hieman epävarma. Nelilehtivesikuuseen törmää rutiininomaisesti lähinnä pohjoisella Perämerellä.

Onnistumisen paikka! Tästä löytyy populaatio vesikuusia, joukossa varmasti nelilehtivesikuusia, mutta todennäköisesti myös rannikkovesikuusta, joka aiemmin katsottiin nelilehti- ja lamparevesikuusten risteymäksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Lähempi tarkastelu paljastaa, että suola-arhon lehdet lähtevät varresta vastakkaisina pareina aina 90 asteen kulmassa edelliseen pariin nähden, mutta nelilehtivesikuusen lehdet lähtevät kaikki samasta paikasta kaikkiin (neljään tai viiteen) ilmansuuntaan. Lisäksi suurimmalla osalla nelilehtivesikuusista niiden varsi on punainen, mitä suola-arholla ei kyllä koskaan ole.

Tyypillisen näköinen nelilehtivesikuusi (vaikka lehtiä olisikin 3-5). Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Toivon, että olen väärässä, ja että kaikki nelilehtivesikuusista Luvian saaristosta ilmoittaneet ovat tunnistaneet lajin oikein, eivätkä ole erehtyneet lajintunnistuksessa. Joissakin paikoissa nelilehtivesikuusen versoista ja niiden sijoittumisesta maastoon annetut kuvaukset sopisivat hyvin niihin suola-arhoesiintymiin, joita paikoilta nykyisin löytyi.

Äkkikatsomalta tästä löytäisi vesikuusikasvuston. Tarkempi havainnointi kuitenkin paljastaa kasvit suola-arhoiksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

En siis saanut tämän viikon aikana muita onnistumisen elämyksiä kuin yhden täysin varman havainnon nelilehtivesikuusipopulaatiosta, jota ei oltu löydetty v. 2013, kun paikalla on viimeksi käyty, ja yhden puolikkaan onnistumisen tunteen löytäessäni käsittämättömän pienen palasen uhanalaista paunikkoa paikalta, josta viimeksi lajia on löydetty joitakin satoja. Muuten alueet loistivat tyhjyyttään uhanalaisista lajeista. Iloitsin sitten kollegoideni löydöistä - tiimityössähän tässä ollaan. Lisäksi se todella on tärkeä tieto, jos uhanalaisen lajin elinympäristö on muuttunut aikojen saatossa niin paljon, että laji todella on pysyvästi hävinnyt paikalta, ja voidaan sitten poistaa tarkastettavien alueiden listalta.

Essi Keskinen

Tästä sitä nelilehtivesikuusta löytyi 1990-luvulta, ja vielä ilmeisesti 2013 viimeksi. Nyt paikalla oli vain haisevaa, mätänevää levää ja tiheää järviruovikkoa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Sää suosi kun oltiin Luvian ulkosaaristossa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Limakotilot ja niiden limat

 

Limakotiloiden "naama" on varsin inhimillinen pienine nappisilmineen ja koirankorvamaisine tuntosarvineen. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Etana ja kotilo. Sama elukka, kotilo on etana, jolla on kalkkikuori kotinaan. Etanoita ja kotiloita löytyy Suomesta kymmeniä, mutta kaikkia lajeja tai lajiryhmiä ei vielä tunneta kunnolla. Vaikka laji olisi yleinen, se saattaa silti olla vielä tieteellisesti epämääräinen, jos lajinsisäinen ulkonäön eli habituksen vaihtelu on suurta. Tai sitten kyseessä on monta eri lajia, jotka on vain niputettu yhdeksi lajiksi. Kuka tietää?

Jätä sukellustikkaat yhdeksi yöksi veteen rehevässä lahdessa ja sadat limakotilot ovat munineet sitkeänlimaiset vihreät munakotelonsa niihin! Sormilla munia ei saa millään irti, niin sitkaita, limaisia ja tiukasti kiinni ne ovat. Kololevien (Blidingia) irrottamiseen ostettu taltta toimi hyvin limakotiloiden muniin. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Toivottavasti pian tiedetään. Vuonna 2024 Velmu-ohjelmassa otettiin jo runsaasti limakotilonäytteitä (ja menihän siellä muitakin kotiloita, se täytyy myöntää), ja nyt hommaa jatketaan. En tiedä, tehtiinkö kahden vuoden takaisille kotiloille DNA-sekvensointia eli DNA:n selvitystä, mutta ainakin näytteiden mikroskopoinnin perusteella meidän keräämämme "limakotilot" olivat kaikenlaisia eri lajeja. Tänä vuonna kaikille näytteille tehdään varmasti DNA-määritys, eli nyt päästään ehkä vielä eteenpäin vuoden 2024 tuloksista.

Snorklaamalla limakotiloita löytyy helpoiten. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Limakotiloita (Lymnaeidae) on Suomessa joitakin lajeja, joista yksi suurimpia on muunnoslimakotilo (Radix balthica). Nyt siis tutkitaan, onko tämä Radix -porukka kaikki yhtä ja samaa lajia, vai mitä tämän lajiryhmän sisällä oikein piileskelee.

Limakotiloita ja levää. Nyt pitäisi erotella kotilot näyteputkiin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Kotilo on juuri menossa parturiin - pinseteillä poistetaan ylimääräistä levää kilvestä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Limakotiloita löytää helpoiten snorklaamalla tai kahlaamalla matalassa rantavedessä suojaisassa ja melko ravinteikkaassa, suojaisassa lahdessa tai fladassa (laguunissa). Myös aivan rehevöitynyt pikku vesistö käy. Mitä enemmän hajoavaa kasvimateriaalia, ja kenties myös kuollut lintu tai pari, ja sitä helpommin limakotiloita usein löytyy.

Siinä on meidän mielestämme selkeä limakotilo, ryömimässä rakkohaurun pinnalla. Limakotiloilla ja muillakin kotiloilla on radula-niminen hiekkapaperimainen karkea kieli, jolla ne raapivat pinnoilta kuten kiviltä, kasvilta tai rakkohaurulta bakteereja ja pieniä rihmaleviä. Ne syövät myös mitä tahansa kasvimassaa, elävää tai hajoavaa. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Suuret kotilot ovat usein rihmalevien epävapaaehtoinen kiinnittymisalusta. Kotiloiden kuoressa saattaa kasvaa useiden senttimetrien mittainen tupsu yhtä tai kahta rihmalevää. Kotilon hydrodynaamisuus varmasti kärsii, mutta eivätpä ne muutenkaan kauhealla kiireellä paikasta toiseen kulje. DNA-näytteenottoa varten parturoimme kuoret mahdollisimman tarkkaan.

Kotiloparturit käynnissä! Kotiloilta parturoidaan ylimääräiset levät niiden kotilon päältä, etteivät ne sotke DNA-määritystä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

DNA-näytteitä tulossa ulkosaariston maastomajoituksen mökkilattialla. Ergonomia on niin hyvä kuin sen pystyi sateisena ja tuulisena päivänä saamaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Näytteet säilötään etanoliin ja DNA-määritys tehdään talvella maastokauden jälkeen. Odotan nyt jo innolla tuloksia, niin eri näköisiä kotiloita näytteistä löytyy, kaikki kuitenkin meidän ymmärryksemme mukaan Radix-sateenvarjon alla. 

Parin vuoden päästä Suomessa julkaistaan uusi kymmenen vuoden välein tehtävä uhanalaisuusarviointi, ja näitä tietopuute- ja epämääräisyyslajeja pyritään vähentämään ennen arviointia.

Essi Keskinen

Kotilot värjäävät läpinäkyvän etanolin nopeasti ruskeaksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Kakan keskellä konttaamista

 

Puutteellisesti tunnettuja leviä metsästäessä pääsee taas kokeilemaan jotain ihan uutta. Taltta toimii hyvin tyrskyvyöhykkeen levien irrottamiseen. Kuvat: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Mistä moinen otsikko? Koska osa tämän kesän Velmu-kartoituksista on ottaa selvää tyrskyvyöhykkeen levistä, erityisesti Blidingia -nimisestä lajiryhmästä (herttaisesti nimetty "kololevät" suomeksi), joista on vain kourallinen aiempia havaintoja Suomesta.

Tyrskyvyöhyke tarkoittaa sitä osaa rannasta, joka nimensä mukaisesti on pysyvän vedenpinnan yläpuolella, mutta johon aaltojen pärskeet ja tyrskyt vielä vaikuttavat. Usein tämä vyöhyke on helpointa tunnistaa kalliorannalla.

Tärskärin edustalla oli houkuttelevan näköinen lintujen istumaluoto, jolta sitten löytyikin oletettuja kololeviä, Blidingiaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Katso, missä vesiraja on nyt, katso sen ala- ja yläpuolella kymmenen tai kaksikymmentä senttiä, ja saatat erottaa pinnan alapuolella kirkkaanvihreiden rihmalevien vyöhykkeen. Rannasta riippuen se voi olla esimerkiksi suolilevää tai viherahdinpartaa. Vedenpinnan yläpuolella voi olla myös vastaava vyöhyke, mutta vaaleanviherkeltaiseksi kuivuneita samanlaisia leviä. Riippuu vedenkorkeudesta - jos vesi on matalalla, sitten yläpuolista kuivunutta leväkerrosta voi olla enemmän. Jos vesi on korkealla, mitään kuivunutta ei näy.

Siinä sitä nyt sitten on! Miten mahtava näky, jos olet etsimässä juuri tyrskyvyöhykkeen kololeviä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tämän kerrostuksen yläpuolella on usein melko paljas pala kalliovyöhykettä - liian kuiva monille leville ja liian märkä monille jäkälille - se kerros, jota aallokko jatkuvasti koskettelee. Siihen on myös hankalaa kiinnittyä, koska aallot koko ajan huuhtelevat kalliota. Siitä ylöspäin kalliota kiivetessä saattaa vastaan tulla tummanharmaan tai mustan värittämää kalliota, josta alkavat erilaiset jäkälät ja vielä viimeiset levät. Kirkkaanvihreät sammalet ja kauniinkeltaiset ja -harmaat jäkälät löytyvät sitten vielä korkeammalta, minne aaltojen vaikutus ei enää lainkaan ulotu (tai ulottuu korkeintaan jonkin kerran vuodessa, mitä ei tässä tapauksessa lasketa säännölliseksi tapahtumaksi).

Säälittävän oloinen näyte kololeviä on saatu raaputettua irti linnunkakkaisen kallioluodon pinnalta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tuosta tummanharmaan ja vihreän välittämästä, paljaan kallion yläpuolisesta tyrskyvyöhykkeestä löytyy välillä myös kirkkaanvihreää pientä hitusta, joka näyttää hieman sammalelta, mutta sijaitsee liian lähellä merivettä ollakseen sammalta.

Olisiko tämä kololeviä, Blidingiaa, vai onko tämä jotain ihan muuta tyrskyvyöhykkeen lähes mikroskooppista levää? Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Tämä ehkä ainakin olisi Blidingiaa - se näyttää pikkuriikkiseltä alle sentin mittaiselta suolilevältä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Blidingiat näyttävät pitävän lintuluodoista ja ulosteista, eivätkä liian jyrkästä kalliosta. Ne tuntuu helpoiten löytävän vain hieman kallistuneelta tai lähes vaakasuoralta pinnalta 30–50 cm vesirajan yläpuolelta. Katsele siis laakeaa, melko matalaa kallioluotoa, ja tarkenna katseesi siihen osaan kalliota, jossa vaalea paljas kallionosuus vaihettuu lähes vaakasuoraksi kallioksi, jolla lintujen on hyvä istuskella ja ulostella. Jos sieltä pystyt erottamaan kirkkaanvihreää, kiiltävän ja kosteannäköistä alle senttimetrin korkuista kasvustoa, on hyvinkin mahdollista, että katselet Blidingiaa.

Näyttäähän tämä erilaiselta kuin sammalet. Mahdollista Blidingia -levää tyrskyvyöhykkeellä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tämän lajin irtisaaminen kalliosta on sitten asia erikseen. Kasvusto on liian pientä ja haurasta pinseteillä nypittäväksi, joten terävä metallilasta ja taltta ovat osoittautuneet oikeiksi työvälineiksi. Kasvustot eivät myöskään ole erityisen vihantia, vaan levää saa skrapata isolta alalta, ennen kuin vedellä täytettyyn minigrip-pussiin alkaa kertyä tarpeeksi vihreitä hitusia. Mikroskoopissa nuo hituset saattavat sitten muuntua Blidingiaksi, ja Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus varmentaa lajintunnistuksen vielä myöhemmin DNA-testeillä. Tällä hetkellä menemme sillä ajatuksella, että löytämämme vihreä pieni kasvillisuus on Blidingiaa.

Herbaarionäytteen tekeminen tästä lajista onkin sitten jo oma lukunsa. Jackson Pollockin action paintingiä muistuttavat herbaarionäytteet saadaan aikaan pipetin avulla - muulla tavoin näitä muutaman millin mittaisia leviä saisi nyppiä näytepussista lopun ikäänsä. Mikroskoopissa laji on kaunis, paperilla vihertävänharmaiksi kuivuvia pikku kikkareita.

Eipä se herbaarionäyte kololevistä järin ihmeelliseltä näytä. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

DNA-testit sitten lopulta paljastavat, mitä tässä oikein tuli löydetyksi.

Kaikki tämä vaivannäkö tähtää siihen, että tästä DD-lajista (data deficiency) eli puutteellisesti tunnetusta lajista saataisiin sen verran tietoa, että parin vuoden päästä kansallisen uhanalaisuusarvioinnin yhteydessä pystyttäisiin sanomaan, onko tämä laji elinvoimainen vai uhanalainen. Tällä hetkellä tietoa ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi. Lue enemmän tästä blogista.

Kohti seuraavaa kakkaista luotoa siis!

Essi Keskinen

P.S. Vaikka aurinkoisella kelillä on tietysti mukavampaa työskennellä, onnistuu se sateellakin... Ettei blogeista saisi sellaista kuvaa, että aina meillä vain paistaa aurinko merellä, liitetään tähän nyt myös muutama muun sään kuva.

Pelastautumispuvussa on hyvä työskennellä kosteissa olosuhteissa. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Sateella voi olla hyvin tyyntä, ja silloin SUP-lautailu onnistuu hyvin. Kuva: Joel Lehtinen / Metsähallitus

Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Rehtoreita mereen ja tyrskyvyöhykkeeltä leviä

 

Pinta-avustaja ohjastaa, mihin suuntaan sukeltajan pitää uida selällään potkien, että pääsee linjan alkupoijulle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Vuodet ei oo veljeksiä, senhän tietää jokainen. Vuosi sitten tähän aikaan kesäkuusta Velmu-tiimi valitteli kovia ja ennustamattomia tuulia (blogi löytyy täältä). Koko kesäkuussa saatiin vaivoin kokoon muutama sukelluslinja, kun viime viikolla niitä tehtiin jo kahdeksan.

Maastokauden alku on aina risaista aikaa. Vielä viimeiset varustehankinnat ja -huollot, kenttäprotokollien printtaukset, sukelluslääkärintarkastukset ja muut pakollisuudet. Tänä vuonna vietettiin myös kaksi päivää työturvallisuuden ja erityisesti maastotyöturvallisuuden parissa - hyvin tärkeät, mielenkiintoiset ja pakollisetkin päivät, koska jokaisen uuden työntekijän ei voi olettaa lukevan jokaista manuaalia ja ohjekirjaa erilaisista työturvallisuusohjeista.

Velmu-maastokauden 2026 alkua pätki vielä mukavasti Komentosilta -niminen kestävän sivistyksen rehtoriverkosto, joka omien sanojensa mukaan ”on maailman ensimmäinen kestävän sivistyksen johtamisverkosto, jossa tämän hetken tieteellinen tilannekuva ja rakenteiden uudistaminen luotsaavat huomisen koulun”. Mikäs sen parempaa kuin se, että meidät pyydettiin vetämään työpaja rehtorien ”Reksit merelle” -maastoreissuun Seiliin.

Erika esittelee rehtoreille lajeja sekä mikroskoopilla, lasipurkeista että laminoituina valokuvina. Kuva: Harri Tarvainen / Komentosilta.

Yllättävän moni innostuu pulaamaan vedessä, kun varustus vain on toimiva. Pelastautumispuvussa uidaan muodostelmassa, jossa jaloilla pidetään kiinni edellisestä ja käsillä tuotetaan liikevoima. Kuva: Harri Tarvainen / Komentosilta

Reilun parin tunnin työpajan vetäminen innokkaille rehtoreille laiturilla ja Seilin rantamaisemissa oli ilo. Kerroimme tekemästämme työstä, Velmu-ohjelmasta (kansallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma), Biodiversea LIFE IP-hankkeesta ja sen tekemästä mereisten luontotyyppien kunnostuksesta, esitimme ideoita koululaisten kanssa tekemiseen, vastasimme lukuisiin kysymyksiin ja annoimme mahdollisuuden kokeilla pelastautumispukuja meressä. Niin naiivilta ja hassulta kuin se kuulostaakin, kelluminen meressä vettä pitävässä pelastautumispuvussa on aina elämys, joka jää mieleen.

Floriaan kirjoittaa muistiinpanoja sukelluslinjalta. Leväpatteri leijuu pään vieressä, kunnes sinne otetaan mikroskopoitavia näytteitä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Tänä kesänä Velmu-tiimin työtehtäviin kuuluu mm. uhanalaistyöryhmien työn auttaminen. Suomessa lajien uhanalaisuus arvioidaan 10 vuoden välein, ja seuraavaan arviointiin on enää pari vuotta aikaa. Moni lajeista on edelleen DD eli data deficient eli puutteellisesti tunnettu - sen uhanalaisuudesta ei pystytä harvojen tai pirstaleisten havaintojen takia sanomaan juuta eikä jaata. Äyriäistyöryhmä pyysi keräämään näytteitä joistakin vesiselkärangattomista ja levätyöryhmä erityisesti tyrskyvyöhykkeen lajeista.

Tyrskyvyöhykkeellä tarkoitetaan sitä ylimmän vedenkorkeuden yläpuolella olevaa aluetta, johon aallot säännöllisesti pärskyvät ja joka siksi on erityisen hankala kasvualusta. Välillä kuivaa, välillä märkää, ja märkä voi olla joko suolavettä tai sadevettä. Tyrskyvyöhyke voi olla myös muuta kuin kalliota tai kivikkoa, mutta tänä kesänä kiertelemme erityisesti katsomassa lintuluotojen ravinteikkaita tyrskyvyöhykkeitä siinä toivossa, että puutteellisesti tunnettuja lajeja saataisiin herbaario- ja DNA-näytteiksi.

Tyrskyvyöhykkeen levälajistoa on välillä hankala saada irti kalliosta. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Ensimmäisellä maastoviikolla jokin tällainen laji päätyikin näytepussin pohjalle. Kalliosta irti raaputtaminen oli hankalaa ja näytteet lähes mikroskooppisen pieniä, muutaman millimetrin mittaisia vihreitä täpliä. Herbaariopaperilla näyttää olevan vain vihreitä pikku kikkareita, mutta valokuva sentään näytti paremmalta. DNA-näytteet lopulta paljastavat, löytyikö kalliolta tyrskykololevä Blidingia minima, josta ei ole montaa aiempaa havaintoa Suomesta.

Velmu-tiimin työ alkaa kesä-heinäkuun sukellus- ja tyrskyvyöhykkeen tarkastusrupeamalla Saaristomerellä ja jatkuu uhanalaisten lajien aiempien havaintojen tarkistamisessa pitkin Pohjanlahden rannikkoa elokuussa. Tarkemmin suunnitelmista voi lukea täältä.

Siloneuloja on ollut liikkeellä erityisen paljon. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Sen verran terveisiä Saaristomereltä, että näkösyvyydet eli Secchi-syvyydet ovat vaihdelleet sisemmän saariston huikeasta 6,5 metristä ulomman saariston käsittämättömään 12,5 m syvyyteen asti. Vedet ovat vielä kylmiä, pintavesi sisemmissä lahdissa 15-16 astetta, 10 m syvyydessä n. 11 astetta, eivätkä yksisoluisten leväkukinnat vaivaa näkyvyyttä. Viimevuotisia irtonaisia rihmalevämattoja on joillakin alueilla, ja joitakin kalliopohjia peittävät pitkät rihmaleväkasvustot, mutta veden kirkkauden takia juuri nyt on hienoa tehdä töitä Saaristomerellä.

Essi Keskinen