Niin siis mikä Itämeri?

 

Ai Itämerikö ruskea ja väritön? Kurkkaappa Suomenlahden pinnan alle myöhemmin syksyllä ja saatat hämmästyä! Kuva: Mats Westerbom / Metsähallitus

Vietin juuri pitkän loman tropiikissa. Keskustelin muiden reppureissaajien, turistien, matkustavaisten, sukeltajien, biologien, luonto-oppaiden, venekuskien ja paikallisten kanssa ja aina tuli tietysti jossain vaiheessa puhe minun työstäni meribiologina Itämerellä. Moni tiesi, missä Suomi on, ja osa oli käynytkin, osalla ei ollut kuin harmaa aavistus. ”Jossain päin pohjoista Eurooppaa?” Osa ei tiennyt, että olemme Venäjän naapurivaltio. Moni sekoitti Norjan ja Suomen.

Itämeri olikin sitten harmaampaa aluetta suurimmalle osalle. Tässä yhteenveto keskusteluista:

”Tutkitko siis valaita koska olet meribiologi?”

”Ei, Itämeressä ei ole valaita?”

”No sitten varmaan haita tai kilpikonnia?”

”Ei, Itämeressä ei ole haita eikä kilpikonnia.”

”Entä koralleja? Kaikki meribiologithan tutkii koralleja.”

”Ei, Itämeressä ei ole koralleja.”

Liuskamerietana sattuu harvoin sukelluksella silmään, saati sitten kameran tähtäimeen. Tällä kertaa onnisti Tvärminnen ulkopuolella. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

”Rapuja, merisiilejä ja meritähtiä teillä varmaan kuitenkin on? Tutkitko niitä?”

”Ei, ei meillä ole mitään noista Itämeressä.”

”Oletko sitten ennemminkin kuin oseanografi, joka tutkii esim. vuorovettä ja virtauksia?”

”Ei meillä Itämeressä ole vuorovettä eikä virtauksia, paitsi yleinen melko heikko virtaus vastapäivään, mutta ei siis sellaista, johon voisi perustaa vaikka virtauksella toimivaa sähkövoimalaa.”

”Itämeri on varmaan tosi kaunis ja puhdas, kuten Skandinavian luonto yleensäkin?”

”Ei, itse asiassa Itämeri on yksi pahiten rehevöityneistä meristä maailmassa.”

”Teetkö töitä ympäri vuoden?”

”En, Itämeri on jäässä osan vuotta, Perämeri melkein puoli vuotta kerrallaan. Teen maastotöitä kasvukauden aikana n. 3 kk vuodessa.”

”Käytätkö töissä sukeltaessasi myös piilolinssejä, kuten täällä Karibianmerellä?”

”En, Itämerellä en tarvitse piilareita sukeltaessa, koska näkyvyys on parhaimmillaankin vain 2-4 m eli kauemmas ei kuitenkaan näe, oli lasit tai ei. Sitä paitsi lajit ovat niin pieniä, että piilolinsseillä en ikänäön takia erota niitä toisistaan.”

Suomen rannikolta Itämerestä ei löydy esimerkiksi kelppimetsiä, joissa saukot uiskentelevat Alaskan tai Norjan rannikolla. Rakkohauruniityt vetävät niille kuitenkin vertansa suuren ruskolevien muodostamina niittyinä. Kuva: Juuso Haapaniemi

”No mikä kumma siinä Itämeressä sitten on niin erityistä, että siellä kannattaa tehdä maastotöitä? Jollei siellä kerran ole lajeja, eikä näkyvyyttä, ja se on saastunut.”

”Itämeren meriluonnon kanssa täytyy tehdä töitä juuri sen takia, että se on rehevöitynyt ja ihmispaineiden vaikutuksen alainen. Yritämme saada sen parempaan kuntoon. Ja mitä tulee vedenalaiseen luontoon, ei Itämerta voi suoraan verrata trooppisiin meriin. On kuin vertaisi Suomen Lapin luontoa Amazonin sademetsään. ’Onko siellä puita?’ ’Ei ole.’ ’Onko siellä niin paljon eläimiä, että välillä ei meinaa kuulla puhetta, kun kaikkialla sirkuttaa, rääkyy, rapistelee, vinkuu, vikisee, ryskähtelee?’ ’No ei ole, siellä on tosi hiljaista.’ ’No mikä siinä Lapin luonnossa sitten on niin kovin kummallista?’ ’Maisema on täysin ainutlaatuinen, lajisto omanlaistaan ja sopeutunut pohjoiselle tundralle, luonnon piirteet ennemminkin hienopiirteisiä ja hienovaraisia eivätkä päällekäyviä kuten usein tropiikissa, saati esim. Afrikan savannilla.’

Samalla tavalla Itämeri on täysin ainutlaatuinen, sen lajisto on sopeutunut nimenomaan murtoveteen ja pitkään talvikauteen, lajeja on, mutta usein niitä pitää katsoa läheltä ja tarkasti, ja Itämeren vedenalaisen luonnon kauneuden löytämiseen voi mennä kauemmin kuin koralliriutan kauneuden tajuamiseen. Kun Itämeren ainutlaatuisuuden ja omanlaisensa kauneuden sitten löytää, sen kyllä ymmärtää.”

Essi Keskinen, meribiologi

Puhdas hiekkapohja ilman kasvillisuutta on joskus häkellyttävän kaunis. Aallot liikuttelevat hiekkaa hyvinkin syvälle, joskus jopa 15-20 m syvyyteen asti, ja kasaavat vallitsevan tuulensuunnan mukaisesti hiekkaa "aalloiksi". Kuva: Ari Laine / Metsähallitus

Syksyisin, kun muut rihmalevät kuolevat ja vesi kirkastuu, punalevät pääsevät loistamaan. Tässä Itäisen Suomenlahden esimerkki. Kuva: Julia Nyström / Metsähallitus

Ahdinparrat ja punalevät loistavat vieraslaji merirokon seurassa. Merirokko saapui Itämerelle jo 1800-luvulla, joten sitä ei enää useinkaan muista vieraslajiksi. Kuva: Mats Westerbom / Metsähallitus

Punalevätupsut ovat takertuneet vedenalaiseen kasvillisuuteen todennäköisesti hapsikkaniityllä. Kuva: Mats Westerbom / Metsähallitus

Sinisimpukat, merirokot ja levärupi viihtyvät hyvin yhdessä. Ne muodostavat Suomen rannikolla lähes koralliriutan veroisia värikkäitä ja monimuotoisia vyöhykkeitä siellä missä vedestä löytyy riittävästi suolaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Aurinko on veden allakin se elämää ylläpitävä voima. Näkinpartaiset yhteyttävät auringonvalossa, joka ei Itämeressä yllä kovinkaan syvälle asti. Kuva: Helmi Mentula / Metsähallitus

Korvameduusat ilmaantuvat veneilijöille ja mökkeilijöille näkyvään muotoon yleensä elo-syyskuussa. Siihen asti ne elävät joko sessiileinä (kiinnittyneinä) tai niin pieninä meduusavauvoina, että niitä ei tavan tallaaja löydä. Tämä korvameduusa on löytänyt tiensä meriajokasniitylle. Kuva: Juuso Haapaniemi

Kotilo etsii ruokaa, esimerkiksi rihmaleviä tai bakteerikasvustoa, jota se voi raaputella raspimaisella kielellään sinisimpukoiden pinnalta. Karvaisen näköisten simpukoiden päällä elää levärupea, pikkuriikkisiä yhteisöllisiä äyriäisiä, joilla kaikilla on oma kalkkikotelonsa vieri vieressä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kilkin löytää mistä tahansa Suomen merenrannikolta Torniosta Saaristomeren kautta Haminaan ja Virolahdelle asti. Kilkki on ns. reliktiäyriäinen eli jäänne ajoilta, jolloin Itämeri oli yhteydessä Pohjoiseen Jäämereen. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus 

Teisti viihtyy sinisimpukka- ja punaleväyhteisöissä, koska löytää niistä hyvin ravintonaan käyttämiä äyriäisiä, monisukasmatoja, nilviäisiä ja muita selkärangattomia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Luonto on ystävä

Luonto on ystävä ja meriluonto on meribiologin ystävä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Luonto on luonnonystävän ystävä. Vedenalainen maailma on meribiologin ystävä. Oikeastaan luonnon pitäisi olla meidän jokaisen ystävä, koska ilman luontoa emme pärjää emmekä ole erillinen osa luonnosta, mutta hyväksyn sen, että kaikki eivät välitä luonnosta yhtä paljon kuin muista ystävistään.

Tieteellisesti on todistettu, että metsään tai luontoon meneminen alentaa verenpainetta, laskee stressitasoa, parantaa mielenterveyttä ja immuniteettia. Merelle meneminen tekee saman minulle. Tuntuu että stressitasot vähenevät heti kun meri on edes näköpiirissä. Vuosi 2017 oli töissä tosi rankka, mutta heti kun pääsin merelle, olo helpotti. Vanhan ystävän Meren näkeminen ja erityisesti sinne sukeltaminen tuntui kuin olisi päässyt kauan kaivattuun pitkään ja lämpimään halaukseen. Sellaisen ystävän luo, joka antaa minun olla oma itseni, ei arvostele tai painosta, kuuntelee vain ja on tukena. Työpaikan ahdistava ilmapiiri ja työn ikävät murheet putosivat harteilta heti kun pääsi veneeseen. Tuntoja piti purkaa myös blogissa, niin helpottavalta tuntui päästä toimistosta merelle.

Mikäs sen kauniimpaa kuin suomalainen kesäpäivä meren rannalla. Kuva: Niina Kurikka / Metsähallitus

Samana kesänä 2017 ystäväni menehtyi yllättäen, ikäiseni nuori nainen. Oli vaikeaa kohdata hyvä ystäväni, leski ja pienen lapsen isä, miettiä mitä sanoa. Merellä surua pääsi pakoon, meri lohdutti. 

Meri on ottanut minut ystävänä vastaan myös silloin kun olen ollut kaikkein onnellisimmillani, innoissani, motivoituneena työstäni, rakastanut elämää. Suomen kesä, mikäs sen parempaa, ja kun saa vielä työskennellä merellä kesäisin, vieläkin parempaa. Kuin parhaan ystävän kanssa olisi kesälomalla, tai mökkeilemässä, tai sukeltamassa ja veneilemässä. Eräs luontokartoittaja kirjoitti aikanaan blogin "Kesän parhaat". Allekirjoitan mielelläni, ja lisään, että maastotyöt kesällä Suomen merillä ovat ehdottomasti työni parasta antia. Se että pääsee katsomaan vedenalaista luontoa ja meren syleilyyn, se kun saa ajaa veneellä tyynellä merellä, se jos saa asua luonnon keskellä maastomajoituksessa. Yhdessä vanhojen ystävien luonnon ja meren kanssa.

Hyvää ystävänpäivää kaikille, ja erityisesti rakkaalle ystävälleni Suomen luonnolle ja Itämerelle!

Essi Keskinen, meribiologi

Kyllä töissä saa olla hauskaa, erityisesti merellä. Ystävän kanssa nauretaan. Kuva: Niina Kurikka / Metsähallitus

Eräs upeimpia työpäiviäni ikinä. Ulkokrunni, 2014, elokuu, auringonlasku. Sielu lepää ystävän, meren, kanssa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Ensimmäisen vuoden luontokartoittajan näkökulma VELMU-kartoituksiin

 

Ensimmäinen maastopäivä, vähän jännittää. Työpäivän aluksi kaikki tiimin jäsenet lähtivät suppailemaan eri suuntiin, joten näissä hommissa pääsi tekemään paljon itsenäistä työtä. Aluksi tuli kerättyä todella paljon näytteitä, mutta kesän kuluessa luotto omiin lajintunnistustaitoihin kasvoi ja samalla kerättyjen näytteiden määrä väheni. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Kiertohapsikka, Ruppia cirrhosa. Yliopiston opetukseen kohdistuvien leikkausten ja säästötalkoiden takia vesikasvit pelkästään kuivattujen kasvinäytteiden ja valokuvien avulla opetelleena on aina hienoa nähdä tietokoneen näytöltä tutut kasvit luonnollisessa elinympäristössään. Monelle muulle tämä rihmalevän täyttämä, harmaa ja ankea kuva ei ehkä vaikuta erityiseltä, mutta minulle se on ensimmäinen oma havainto kiertohapsikasta. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Hapsivita, Stuckenia pectinata. Yleinen kasvi, jota löytyi lähes kaikilta kartoitetuilta alueilta. Ensikertalaiskartoittajalle tuli kuitenkin yllätyksenä se, miten erilaiselta tämä kasvi voi näyttää eri kasvupaikoissa. Kuvassa olevan puskan tunnistaa helposti hapsividaksi, mutta pienestä ja vähälehtisestä 5 cm pituisesta kasvista voi olla hankalampi päätellä lajia. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Säät suosi – ainakin suurimman osan ajasta. Ensimmäisten viikkojen helteet vaihtuivat ensin myrskyihin ja sitten Vaasan kaatosateisiin. Elokuussa pärjäsi shortseilla ja aamurutiiniin kuului vielä aurinkorasva, mutta viimeisillä viikoilla piti jo turvautua lämpöhaalariin pelastautumispuvun alla lämpötilan ollessa kymmenen asteen alapuolella. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Työtahti oli tiivis, sillä Merenkurkun alueet piti saada valmiiksi elokuun puoliväliin mennessä. Välillä oli kuitenkin aikaa myös päikkäreille auringossa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kartoituskohteet Merenkurkussa olivat todella vaihtelevia. Jokisuistoja, saaristoa, kirkasvetisiä lahtia, rehevöityneitä alueita, kaupunkiympäristöä, sameita ja mutaisia vesiä jne. Joskus sai kulkea kirkkaassa, syvässä vedessä avoimella lahdella… Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

… ja välillä alueet olivat niin ruovikoituneita, ettei niillä päässyt edes kulkemaan. Kuvissa Tuovilanjoen suistoa, jossa kartoitus jouduttiin rajoittamaan ruopatuille väylille, sillä ruovikoiden seasta ei löytynyt edes sup-laudan mentävää aukkoa. Kuvat: Jaakko Haapamäki, Erika von Essen, Essi Keskinen / Metsähallitus

Meriuposkuoriainen, Macroplea pubipennis – vihdoin! Kesän alueista lähes jokaiselle oli mallinnettu Macroplea pubipennistä, mutta kerta toisensa jälkeen kenttäpäiväkirjaan oli työpäivän jälkeen kirjoitettava ”mallinnettuja uhanalaisia lajeja ei löytynyt”. Ahkera työ palkittiin viimeisillä maastotyöviikoilla elokuussa, kun Luodon saaristosta ja Lapuanjoen suistosta löydettiin molemmista 1kpl aikuinen Macroplea pubipennis. Kuvat: Erika von Essen ja Julia Honkanen / Metsähallitus

Vieraslajeja löytyi kesän aikana jonkin verran. Usein löydöt olivat yksittäisiä, mutta esimerkiksi Porvoossa hentokarvalehti, Ceratophyllum submersum, oli dominoiva laji useammassakin kohteissa. Kuvissa kanadanvesirutto Elodea canadensis ja rangiasimpukka Rangia cuneata. Kuvat: Essi Keskinen ja Erika von Essen / Metsähallitus

Roskaisuus ei yllättänyt. Mitä lähempänä tiivistä asutuskeskusta, sitä todennäköisemmin päivän aikana näyteämpäriin päätyi kasvinäytteiden lisäksi myös roskia. Roskaisimmat kartoituskohteet löytyivätkin Vaasan ja Porvoon kaupunkien läheisyydestä. Kuvat: Essi Keskinen, Erika von Essen, Julia Honkanen / Metsähallitus

Ei se ole niin helppoa kuin miltä näyttää… Joskus voi helpoksi luultu homma osoittautua yllättävän haasteelliseksi. Näissä kuvissa etsimme hyvin pieneltä, matalalta ja suojaisalta alueelta punanäkinparta eli Chara tomentosa -istutuksia. Kuulostaa helpolta, eikö? Lopulta vaadittiin kuitenkin tunteja kestävä etsintä vesikiikarilla ja snorklaamalla sekä pari diy-merkkipoijua, jotta istutusruudut löydettiin. Kuvat: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kunnostustöillä voi vaikuttaa elinympäristöön. Kuvassa Chara tomentosa -niitty Porvoon Seitlaxfjärdenissä, jonka kasvillisuus koostui vielä n. 5 vuotta sitten lähinnä järviruo’osta Phragmites australiksesta. Paikallisen yhdistyksen toteuttama niitto on tuottanut tulosta, ja nyt alueen kasvillisuudelle on tyypillistä punanäkinparta Chara tomentosa, mukulanäkinparta Chara aspera ja merinäkinruoho Najas marina -niityt. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Kesän ehdottomasti positiivisin yllätys oli lehdistön ja paikallisten asukkaiden positiivinen asenne ja kiinnostus tekemäämme työtä kohtaan. Kartoituspaikoilla oli paljon mökkejä, ja usein rannan läheisyydessä töitä tehdessä pääsikin juttelemaan paikallisten asukkaiden kanssa. Kuvassa närpiöläisen Syd-Österbottenin toimittaja kuvaamassa työtämme. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Honkanen kiittää ja kuittaa! Kuluneen kesän aika tuli suppailtua satoja ja ajettua tuhansia kilometrejä, tunnistettua kymmeniä eri lajeja ja vietettyä lukuisia hetkiä kauniin meriluonnon parissa. Nyt toimistolla istuessa alkaa olla jo ikävä näihin maisemiin, joten saa nähdä, minne tie vie ensi kesänä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Julia Honkanen

Vieraat kylässä vai jäädäkseen

 

Rangiasimpukka muistuttaa hieman liejusimpukkaa, mutta on paljon suurempi ja paksumpikuorinen. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Rangiasimpukan sivuprofiili on selkeän sydämenmallinen. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kappas kummaa, taas uusi simpukkalaji! Rangiasimpukka eli kiilasimpukka löytyi ensi kertaa Suomen rannikolta vuonna 2021. Se on kotoisin Meksikonlahdelta, mutta on levinnyt Itämereen jo kymmenisen vuotta sitten.

Kesän 2022 VELMU-maastokartoituksissa (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden kartoitusohjelma) rangiasimpukkaa löytyi Porvoonjokisuistosta ja muualta idästä aina Eurajokisuistoon eteläisellä Selkämerellä. Laji on siis alkanut levitä hurjaa vauhtia.

Laji.fi -sivuston havainnot Rangia-simpukasta. Kuva: Laji.fi

Kun jokin laji leviää Itämereen, sitä on sieltä enää hankalaa poistaa (katso vaikka blogista, jossa kerrotaan yrityksestä poistaa kanadanvesiruttoa kluuvista). Tulokaslajin ja vieraslajin ero on se, että tulokaslaji leviää alueelle itsekseen esim. muuttuneen ilmaston mahdollistamana, mutta vieraslaji ihmisen tahallaan (kurtturuusu) tai tahattomasti (liejutaskurapu) levittämänä. Vettä pitkin on helppo levitä esim. laivojen painolastivesien mukana tai tankkerin runkoon kiinnittyneenä. Jos laji tällä tavalla liftaa vaikka Atlantin yli ja sattuu päätymään sopivaan elinympäristöön Itämeressä, sen leviämistä on siinä vaiheessa enää vaikea estää.

Hentokarvalehteä Turun ulkosaaristosta maastokartoituskesältä 2021. Kuva: Niilo Aro / Metsähallitus

Hentokarvalehden havainnot Laji.fi -sivustolla. Kuva: Laji.fi

Jos edellisen kesän vieraslajikuninkuuden vei saksisiira (kurkkaa kesän 2021 blogista), tänä kesänä nimitys menee monesta paikasta löytyneelle rangiasimpukalle.

Samalla kun VELMU-maastotiimit etsivät uhanalaisia lajeja, löytyi myös vieraslajeja. Hentokarvalehdestä tehtiin Suomen toiseksi pohjoisin havainto Närpiöstä, ja uusia havaintoja kanadanvesirutosta Luodon saaristosta. Hentokarvalehteä löydettiin myös kesällä 2021, ja kanadanvesiruttoa yritettiin poistaa uudelleen kesällä 2022 Perämeren kansallispuistosta - turhaan. Metsähallituksen meritiimi on tehnyt maastotöissä muitakin vieraslajihavaintoja, mm. Suomen pohjoisimman mustatäplätokon (lue blogi täältä).

Vieraslaji kanadanvesirutto on selkeästi makeanveden laji, mutta se pärjää myös vähäsuolaisessa murtovedessä. Kesän 2022 VELMU-kartoituksissa sitä löydettiin mm. Luodon saaristosta. Kuva: Metsähallitus

Kanadanvesirutto on kaunis vihreä vesikasvi, joka on karannut luontoon akvaarioista ja pihalammikoista. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Vieraslajin löytäminen maastosta on ikävä asia, mutta niiden ilmoittaminen vieraslajiportaaliin https://vieraslajit.fi/ on tärkeää. Viranomaiset haluavat seurata uusien lajien ilmaantumista Suomeen ja niiden leviämistä rannikolle, joten jokainen havainto on tärkeä.

Kesää 2022 leimasivat Kokkolan valasepäily ja mursun vierailu. Näiden Itämerelle vieraiden jättimäisten lajien lisäksi mereen hiipii koko ajan uusia pieniä tulokkaita, joista tavallisella veneilijällä tai mökkiläisellä ei usein ole aavistustakaan.

Essi Keskinen

Näin kauniista maisemista löytyy nykyisin vieraslaji rangiasimpukkaa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Vieraslajien lisäksi haranäytteissä yllättävät välillä muutkin ihmispaineet... Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Uhanalaisten perässä

 

Kyllä kartoittajan on helppo hymyillä kun on juuri löytänyt uhanalaisen lajin. Kuva: Metsähallitus

Tänä kesänä VELMU (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden kartoitusohjelma) panosti uhanalaisten lajien kartoitukseen (lue blogi maastokauden taustoista täältä). Jännitin keväällä, mitä mahtaisimme löytää, jos mitään. Suomen karttaa katsoessa uhanalaiset merilajit pakkautuvat lähes kaikki Perämeren rannikolle, mutta nyt niitä etsittiin tarkoituksella kaikkialta muualta paitsi Perämereltä. Ennustin, että kesän aikana löydettäisiin ainakin otavitaa ja meriuposkuoriaista, ja ehkä myös paunikkoa.

Selkämereltä löytyi sekä aiemmin havaittuja laikkuja nelilehtivesikuusta että aivan uusiakin löytöjä. Kuva: Maximilian Gareis / Metsähallitus

Ennuste meni osittain oikein. Löysimme meriuposkuoriaisia kolmelta merialueelta (lue blogi täältä), otavitaa muutamalta eri alueelta ja vielä bonuksena muutama havainto nelilehtivesikuusta Selkämereltä. Paunikkoa ei näkynyt, mutta mukulanäkinpartaa kylläkin.

Uhanalaiset lajit eivät syyttä ole uhanalaisia. Lajien uhanalaisuus arvioidaan kymmenen vuoden välein ja arvion tekevät Suomen parhaat asiantuntijat (lue blogi arviointityöstä täältä). Uhanalaisiksi määritellään lajit, jonka yksilöitä on vain vähän, joita esiintyy hyvin rajatulla maantieteellisellä alueella, jotka ovat vähentyneet huomattavasti viimeisten kymmenen vuoden aikana tai joita uhkaa selkeä häviämisen vaara. Osaa lajeista ei tunneta niin hyvin, että niiden uhanalaisuus olisi pystytty arvioimaan. Osasta lajeja löydetään uusia esiintymiä kun niitä vain ryhdytään etsimään (esim. silmälläpidettävä meriuposkuoriainen ja aiemmin alueellisesti uhanalainen vellamonsammal).

Maastokaudella 2022 liikuttiin lähinnä SUP-laudoilla ja kumiveneellä. Etsittävät alueet olivat hyvin matalia ja lähellä rannikkoa. Kuva: Metsähallitus

Otavita on kauniinvihreä vitalaji, joka kasvaa toisaalta kirkasvetisissä fladoissa sorapohjalla että mutaisissa ja seisovavetisissä lammikoissa. Tällainen elinympäristöjen kirjo tekee lajin esiintymisen mallintamisen erityisen haastavaksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kesän VELMU-kartoituksissa etenimme mallinnettujen esiintymistodennäköisyyskarttojen avulla. Muutama uhanalainen laji löytyi mallinnetuilta alueilta, mutta kaikki mallit eivät olleet yhtä onnistuneita. Jos haluat tietää lisää lajien mallintamisesta, ammenna sitä vaikka tästä englanninkielisestä blogista. Lyhyesti sanottuna mallinnus tarkoittaa sitä, että katsotaan, minkälaisesta elinympäristöstä uhanalainen laji on löytynyt aiemmin (esim. syvyys, suolaisuus, lämpötila, pohjanlaatu jne.) ja etsitään tällaisia alueita kartalta. Vaikeaksi homman tekee se, että uhanalaisista lajeista on niin vähän havaintoja. Muita virhelähteitä ovat syvyystiedon heikko laatu ja pohjasedimenttitietojen puuttuminen. Hyvin matalilla rannoilla rantaviiva ei myöskään pidä useinkaan paikkaansa.

SUP-lauta ja pelastautumispuku olivat VELMU-maastokaudella 2022 vesikiikarin ja haran ohella tärkeimmät kartoitusvälineet. Kuva: Metsähallitus

Ruovikoituminen ja umpeenkasvu syövät monilta uhanalaisilta lajeilta elinympäristöjä. Kuva: Metsähallitus

Suuren Uhanalaisetsinnän 2022 kompastuskiveksi muodostuivat ruovikot. Kartalla alue saattoi näyttää lupaavalta (oikea syvyys, suolapitoisuus, avoimuus jne.), mutta luonnossa paikalla kasvoi kolmimetrinen järviruovikko. Tiheässä ruovikossa eivät mitkään uhanalaiset lajit viihdy. Ruovikot olivat vallanneet monia kartalla potentiaalisilta näyttäviä alueita (katso kesän aiempia blogeja, esim. tämä). Monet rannoista oli valjastettu mökkiläisten ja veneilijöiden käyttöön ja joko rakennettu tai ruopattu - silloinkin uhanalaisten lajien on vaikea mahtua joukkoon (lue blogi täältä).

Hieno uutinen kuitenkin oli, että uusiakin uhanalaishavaintoja tehtiin lähes kaikilta etsityiltä merialueilta. Kiitos kaikille kesän VELMU-kartoittajille urheasta suppailu- ja snorklausurakasta!

Essi Keskinen

Tähtimukulaparran tiheät kasvustot näyttävät tähtitaivaalta. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Tähtimukulan mukulat ovat nimensä mallisia. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Nelilehtivesikuusi risteytyy lamparevesikuusen kanssa ja silloin lajista löytyy kummankin tuntomerkkejä. Tällä kertaa kameraan on kuitenkin osunut puhdas nelilehtivesikuusi - varsi on räikeänpunainen, lehtiä on kiehkurassa neljä ja ne ovat melko lailla ovaalinmallisia ja pyöreäkärkisiä. Kuva: Walter Vuori / Metsähallitus