tiistai 30. marraskuuta 2021

Tutustumispäivä meribiologin työhön

Sain mahdollisuuden osallistua äyriäisten uhanalaisuutta arvioivan työryhmän workshoppiin Maretariumissa, Kotkassa. Työpajaan osallistui biologeja ja lajiasiantuntijoita eripuolelta Suomea. Työryhmän tarkoituksena on tehdä arviointi Suomen vesiäyriäislajien uhanalaisuudesta sekä koota uhanalaiset lajit ns. Punaiseen listaan. Arviointi tehdään monessa osassa. Tässä workshopissa tarkoitus oli syventää tietoja  äyriäisistä. Suomen koko lajiston uhanalaisuutta arvioidaan kymmenen vuoden välein. Minulle selitettiin automatkalla kuinka Metsähallitus toimii ja mistä workshopissa on kyse. Olin todella innostunut alkavasta päivästä. 

Päästessämme määränpäähän minut esiteltiin muille biologeille ja he kertoivat minulle mitä he tekevät ja missä. Esittelin myös itseni ja kerroin olevani lukion toisella lukuvuodella suorittamassa uravarjostus-päivää. Minusta oli todella kiva kuulla kaikkien kokemuksia sekä eri työnkuvia. Workshopin osallistujat olivat kaikki todella mukavia, ja heidän kanssaan oli helppo puhua biologin työstä. 

Kävimme läpi äyriäisten lajintuntemusta. Kuva: Anni Norres.

Ohjelma alkoi virallisesti, kun siirryimme aamukahvien jälkeen Maretariumin meriteatteriin. Maretarium on yleisöakvaario, joka on avattu vuonna 2002. Akvaariossa on suomalaisia kalalajeja sekä vesistöjä. Paikka oli mielestäni todella hieno, ja aion käydä siellä uudestaan. Meriteatterissa asiantuntijat olivat tehneet diaesityksiä koskien omaa viimeisintä projektiaan. 

Katsoimme merenkartoitushavaintoja VELMU-karttapalvelun avulla. Kuva: Anni Norres.

Opimme merenpohjien tutkimusmenetelmistä. Kuva: Anni Norres.

Diaesitysten aikana ja niiden jälkeen asiantuntijat keskustelivat aiheesta ja toivat omaa näkökulmaansa ja mielipiteitä esiin. Esimerkiksi diaesitys, jonka aiheena oli suunnitteilla oleva tutkimussukelluskoulutus, herätti paljon keskustelua asiantuntijoiden kesken. Keskustelussa tuotiin esille, kuinka tärkeää lajintuntemus on uusilla sukeltajilla, eikä ilman sitä ole järkevää sukeltaa. Muiden asiantuntijoiden mielipiteiden takia koulutusta vietiin eteenpäin ja sitä voidaan muokata paremmaksi sekä monipuolisemmaksi. Workshopin aikana opin enemmän biosukelluksesta, josta en aiemmin tiennyt mitään. Aion varmasti valita yliopistossa sukelluskurssin!

Lounastauon jälkeen katsoimme monipuolisen lajintuntemus diaesityksen loppuun ja siirryimme katsomaan erilaisia näytteitä, joita asiantuntijat olivat keränneet kenttätöitä tehdessä. Käytimme mikroskooppeja niiden tutkintaan. Näytteitä oli Itämerestä sekä Suomen järvivesistöistä. Näytteet olivat hyvin eri tasoa verrattuna lukioon, joten niiden katsominen oli todella kiinnostavaa näin lukiolaisen silmin! 

Lajinäytteitä. Kuva: Anni Norres.


Kuva: Anni Norres.

Isokatka tarkkailussa. Kuva: Anni Norres.

Harvinainen elävä fossiili (205 milj. vuotta vanha). Kuva: Anni Norres.

Tässä kuvassa sain itse tutkia myös eri näytteitä asiantuntijoiden kanssa. Kuva: Heidi Arponen.

Näytteiden katsomisen aikana keskustelin monen asiantuntijan kanssa tarkemmin heidän työstään ja mitä se sisältää. Työtä voi tehdä ulkomailla sekä Suomessa eri tutkijaryhmissä tai olla vakituisena esimerkiksi Metsähallituksella. Siellä työnkuvaan kuuluu esimerkiksi toimisto- ja kenttätyötä. Meribiologin työ on todella monipuolista ja kokemuksia kertyy monia erilaisia. Puhuimme paljon mm. pohjaeläimistä, mutta myös esimerkiksi saimaannorpista. Vaikka meribiologi työskentelee vakituisesti yhdessä yhtiössä, hän voi aina tehdä vapaaehtoistyötä esimerkiksi saimaannorppien tai siistin ympäristön vuoksi. 

Pitkän päivän jälkeen lopetimme työnteon ja lähdimme kohti Helsinkiä työryhmään kuuluneen leväasiantuntija, meribiologi Heidi Arposen kanssa. Muut jäivät vielä seuraavaksi päiväksi tekemään töitä. Minulla oli aivan mahtava ja ikimuistoinen päivä. Opin paljon uutta ja sain varmuutta tulevaisuuden ammattia koskien. - Tätä minä haluan tehdä isona! 

Kiitos vielä kaikille vieraanvaraisuudesta ja Heidi Arposelle, että otit minut mukaan.

Teksti: Anni Norres

Meriluonnon ennallistamista opettelemassa

Neljä henkilöä tutkii karttaa niitetyllä kosteikolla
Otsat rypyssä tässä ihmetellään Hailuodon Kirkkosalmen kunnostusta. ELY-keskus, Metsähallitus ja Oulun yliopiston eläkkeelle jäänyt tutkija pähkäilevät. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Taas kerran olen meribiologin urallani täysin uuden äärellä. Meriluontotyyppien kunnostaminen ja ennallistaminen on tullut ryminällä Suomeen! Rahaa on ja työaikaa allokoitu, mutta mitä tehdä, kun tietotaito ei riitä? Sen nyt tietenkin tiedän, että ennallistaminen liittyy siihen, että luontoa on jollain tapaa muutettu huonompaan suuntaan, ja ennallistamistoimilla pyritään pääsemään takaisin aiempaan ja yleensä enemmän luonnontilaiseen tilaan. Kunnostaminen taas voi olla myös esim. rehevöitymään ja umpeenkasvamaan päässeen vesistön perkaamista.

Pohjapato, jonka yli valuu vettä ja keskellä on aukko
Akionlahden purku-uoman pohjapato pitää ympäri vuoden Akionlahden veden tasaisella korkeudella. Kalat pääsevät kulkemaan padon keskiosan aukosta, mutta kaikki eivät aina löydä aukolle. Ratkaisuksi paikalle yritetään rakentaa ohjuripuomit, jotka ohjaavat ylävirrasta tulevia kaloja kohti purkuaukkoa. Kuva: Juha Ojaharju

Olen kahlannut läpi valtavan määrän meriluontoon liittyvää ennallistamis- ja kunnostuskirjallisuutta, julkaisuja, raportteja, suunnitelmia ja ennallistamisohjeita. Mitä olen kostunut niistä? Ainakin sen, että meriluontotyyppien ennallistamista pidetään pääsääntöisesti hyvin vaikeana, jollei monin paikoin jopa mahdottomana tehtävänä. Ojitetun suon saa ennallistettua, kun tukkii ojat ja nostaa veden pinnan alkuperäiselle tasolle. Itämeren suurin ongelma taas on rehevöityminen, ja sitä ei ennallistamisella korjata. Vaikka rihmalevää keräisi kuinka paljon pois meriharjusten kutusoraikoilta, se on vain tekohengitystä - oireiden hoitoa eikä puuttumista itse sairauteen. Toki äärimmäisen uhanalaisen merikutuisen harjuksen kohdalla toimi saattaa riittävästi auttaa harjusta niin että se pääsee linkuttamaan sukupolvesta toiseen edes miten kuten.

Kaksi henkilöä lumisessa metsässä, toisella vesinäytepurkki kepin päässä
Luonnonsuojelija Ralf Wistbacka kertoo allekirjoittaneelle, kuinka himankalaisen kosteikon vedenpintaa pitäisi nostaa, jotta vedenpinta palaisi takaisin aiemmalle tasolle. Vesinäytteetkin saatiin otettua, vaikka pakkasta oli jo 9 astetta. Kuva: Anette Bäck / Metsähallitus.

Vesikasvien siirtoistutukset saattavat joissakin tilanteissa toimia, mutta lajin siirtäminen uuteen paikkaan on harkittava tarkoin. Jos laji ei ole viihtynyt siellä ennenkään, miksi se viihtyisi siellä istutettuna? Toisaalta esim. ruoppauksen jäljiltä kokonaan kadonnutta vesikasvillisuutta voidaan yrittää auttaa palautumaan nopeammin siirtoistutuksin. Ja toiset lajit, kuten esimerkiksi meriajokas, vaan ovat julmetun hitaita leviämään - ehkä niitä siksi voi yrittää auttaa hiukan ns. kädestä pitäen?

50/50 jaettu kuva, jossa yläkuvassa hiekkapohja eikä kasveja, alakuvassa hyvinvoivia meriajokkaita
Meriajokasta on istutettu alueille, jotka on tunnistettu karttatarkastelun avulla: missä meriajokasta on joskus kasvanut, mutta ei kasva enää, missä on sopivan syvyistä hiekkapohjaa ja mihin ei kerry vuosittain paksuja rihmalevämattoja. Meriajokas on hidas leviäjä, ja istutetut niityt ovat selvinneet jo ainakin yhdestä talvesta. Kuvat: Joonas Hoikkala / Metsähallitus, editointi Säde Mäkipää / Metsähallitus

Fladojen eli merestä maankohoamisen seurauksena irti kuroutuvien laguunien ennallistaminen saattaa olla suoraviivaisempaa ja mutkattomampaa. Usein fladan kynnys, joka rajoittaa meriveden täyttä vellomista hieman lämpimämmässä ja joskus makeammassakin fladassa, on ruopattu auki, jotta nättiin ja suojaisaan laguuniin voidaan päästä veneellä. Samalla on usein tuhottu tärkeitä kalojen kutualueita, koska laguuni ei enää lämpenekään keväällä muuta merta nopeammin eikä ole sen suojaisempi kuin muutkaan lahdet. Tällaisissa tapauksissa ennallistaminen tai kunnostus on helppoa - suljetaan fladan suuaukko entiselleen.

Droonikuva fladasta, jonka kynnys on ruopattu auki merelle
Gamla Hamnin fladan kynnys on Uudessakaarlepyyssä ruopattu auki, jotta mökkiläiset saisivat veneensä laitureihin. Kynnyksen ruoppaaminen tarkoittaa suurempaa vedenvaihtoa meren kanssa, mahdollisesti kuivumista kesällä ja kutualueen heikentymistä, koska laguuni ei enää lämpene keväällä sen nopeammin kuin merikään. Tällaiset fladat on mahdollista ennallistaa sulkemalla ruopattu kynnys osittain. Kuva: Jaakko Haapamäki / Metsähallitus

Jos flada taas uhkaa jäädä kuiville maanpinnan kohoamisen myötä ja se halutaan edelleen pitää auki ruovikoitumiselta tai muulta umpeenkasvamiselta, ollaan taas tekohengityksen puolella - maankohoaminen on luontaista ja sitä vastaan tappeleminen ei välttämättä ole luonnonsuojelun hengen mukaista.

Järviruovikko ja matala kosteikko droonikuvassa
Vesilinnut ja kutevat kalat kuten hauet, ahvenet ja särkikalat pitävät matalista, jonkin verran ruovikoituneista merenlahdista, mutta jos umpeenkasvua on liikaa, kaikki lajit eivät enää pärjää. Hailuodon Kirkkosalmi on matala sisälahti, josta on kymmeniä vuosia sitten avattu myös toinen kanava mereen veden vaihtuvuuden parantamiseksi. Pahimmillaan tällaiset uudet aukot kuivattavat fladoja ja laguuneja ja auttavat veden lämpötilaa tasaantumaan laguunin ja meren välillä, mikä ei palvele kutukaloja. Kuva: Suvi Saarnio / ELY-keskus, SeaCOMBO-hanke

Yksi meriluonnon ennallistamisen muoto voi olla vieraslajin poisto. Esim. suojaisesta fladasta tai kluuvista (seuraava askel kohti suota ja sitten maata, kun fladasta muotoutuu kluuvijärvi) voidaan yrittää poistaa esim. vieraslaji kanadanvesiruttoa. Usein vieraslajienkin poisto on veden kantamista pohjattomaan kaivoon - vesi velloo kaikkialle ja lajit kulkevat rajattomasti pitkin Itämerta.

Muutamien maastokäyntien myötä olen kuitenkin saanut hiukan kiinni siitä, mitä muuta meriluontotyyppien kunnostaminen tai ennallistaminen voisi olla. Kalamiesten kanssa kulkiessa on oppinut, että liian korkealle asennettuja siltarumpuja voi laskea niin että emokalat pääsevät nousemaan kutualueilleen. Umpeenkasvaneita ruovikkoja voidaan ruopata ja niittää mosaiikkimaisiksi parempien kutupaikkojen luomiseksi. Pohjapatojen aukkoja voi myös yrittää korjata niin, että kudulta takaisin mereen laskeutuvat emokalat löytävät poistumisaukon helpommin.

Niitettyä ja niittämätöntä järviruovikkoa droonikuvassa
Kirkkosalmen natura-alueen kosteikkoja hoidetaan Hailuodossa mm. niittämällä ruovikkoa. Kuva: Suvi Saarnio / ELY-keskus, SeaCOMBO-hanke

Lintuihmisten kanssa liikkuessa olen oppinut, miten kahlaajakosteikoita kunnostetaan, ja kyllähän kosteikot kuuluvat vähintäänkin lähelle meriluontotyyppejä, veden ja maan rajapintaan. Alueen vedenpintaa voidaan nostaa tai vedenviipymää hidastaa niin että kuivumaan päässeet kosteikot jäävät uudelleen veden alle ja palautuvat sekä kutualueiksi että vesilintujen ja kahlaajien käyttöön. Moni flada on pilattu syventämällä veden purku-uomaa niin syväksi, että kesällä kuivaan aikaan vesistö lähes kuivuu. Tällaiseen kohteeseen voidaan tehdä pohjapato säätelemään vedenkorkeutta, tai rakentaa esim. veden liikkeitä hidastavia kiveyksiä.

Kirkkosalmen natura-alueella Hailuodossa on vesi korkealla, kun kunnostusniittoja käytiin ihmettelemässä lokakuussa 2021. Pitäisikö ruovikkoa poistaa, entä puustoa ojien varsilta? Petolinnut istuskelevat ojanvarsipuissa ja kyttäävät saalislintuja, joita halutaan suojella kosteikoilla. Video: Suvi Saarnio / ELY-keskus, SeaCOMBO-hanke

Oma sanavarastokin on saanut ihan uudenlaista buustia - ennen ennallistamisia en ollut kuullut vaaituksesta, jättöruovikoista enkä vedenviipymän pidentämisestä. Jossain vaiheessa sanat jo sekoittuivatkin - kun vuorotellen puhuttiin ennallistamisesta ja kunnostuksesta, suusta pääsi myös sana ”kunnollistaminen”, ennallistamisen ja kunnostuksen sekasikiö.

Ehkä oma oppimiskäyräni ennallistamisen ja kunnostuksen tiimoilta lähtee jossain vaiheessa nousukiitoon, mutta vielä tässä odotellaan jotakin maagista ymmärryksen hetkeä. Tällä hetkellä tuntuu, että tietoa kertyy lähinnä osmoosinomaisesti - imeytymällä puoliläpäisevän kalvon läpi eli ilman omaa kontrollia ja osan tiedosta jäädessä imeytymättä.

Ihmisiä seisoskelemassa syysmaisemassa auton edessä, taustalla lintutorni
Kunnostus ja ennallistaminen ovat monesti monen eri organisaation yhteistyöhankkeita. Tässä Oulun yliopiston eläköitynyt tutkija Juha Markkola kertoo Metsähallituksen maa- ja meritiimille Hailuodon Kirkkosalmen toimenpiteiden historiaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuten niin monessa muussakin työasiassa, yhteistyö on tämänkin oppimisen kannalta valttia. Maalla on ennallistettu soita, kosteikoita ja puroja jo vuosikymmeniä, ja tietoa on olemassa, nyt sitä pitää vain ryhtyä soveltamaan merialueelle. Asiantuntijuutta löytyy ja sitä on auliisti jaettukin, kun oma osaaminen loppuu. Siksi suuressa organisaatiossa on hyvä aloitella omaa opettelua, ja yhteistyöorganisaatiotkin ovat ottaneet osaa opetustalkoisiin. Alueen kunnostaminen ja ennallistaminen on muutenkin aina niin iso hanke, että yhteistyö prosessi- ja organisaatiorajojen yli on yleensä välttämätöntä.

Kirkkosalmen natura-alueen sisälahden toinen avoimempi selkä, Patelanselkä, laskee Salmenkurkun uoman kautta Viinikanlahteen Perämereen. Ruovikkoa on paljon ja umpeenkasvu näyttää vääjäämättömältä - pitäisikö ruovikkoa siis niittää, entä vesialuetta ruopata? Video: Suvi Saarnio / ELY-keskus, SeaCOMBO-hanke

Sanna Marinin hallitus lanseerasi Helmi-ohjelman, jossa kunnostetaan elinympäristöjä ympäri Suomea. Metsähallituksen meritiimi kunnostaa Helmi-ohjelman kohteiden lisäksi mereisempiäkin luontotyyppejä. Mielenkiintoistahan tämä on, uuden oppiminen, vaikka välillä meinaa usko loppua kesken. Parasta on kuitenkin se draivi ja yhteistyöhalukkuus, joka välillä aina löytyy mitä yllättävämmistä ennallistamiskokouksista tai sähköpostiketjuista. Olen löytänyt itseni aivan ällikällä lyötynä muutaman kokouksen jälkeen - meillähän on tässä täydet suunnitelmat ja suuntaviivat kohteen kunnostamiseen, ja tahtotilakin on kaikilla kohdillaan! Voi niitä riemun hetkiä, kun tällaista välillä tapahtuu.

Sitä seuraavaa onnistumisen ja oppimisen kokemusta odotellessa.

Essi Keskinen

Droonikuvaa Raippaluodon saaristosta
Raippaluodon Hägnesfladan suuaukon ruoppaus näkyy hyvin droonikuvassa. Ruoppaus jatkuu de Geer -moreenien välistä ulapalle. Kuva: Jaakko Haapamäki / Metsähallitus


keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Mapping a ROI (Region Of Interest), or: Reed everywhere

 Here comes a last update from this summer’s field work, by a guest author – I worked in Metsähallitus’ inner archipelago team this summer, first helping out on the surface when the divers mapped reefs, and then mapping transects in shallower flads (lagoons) and bays myself by snorkelling. I also mapped Regions Of Interest (abbreviated ROI) in addition to the normal snorkelling lines – interesting areas mostly consisting of wide reed belts with varying amounts of open water in small “ponds” inside the reed belt. Since this kind of mapping can be a bit different from mapping of the rest of the bay, that is what I’ll describe here, using two of the more memorable ROIs as examples.

 

Ilmakuva ruovikkovyöhykkeestä
Satellite Image of a Region Of Interest (in Sahanlahti): The open areas in the reed belt are the ones I was looking at. Satellite images can be deceiving though – this must have been taken a few years ago, and now there was more reed than in this picture (the little bay in the upper right corner for example was no longer open). Picture: Google Maps satellite image

Sahanlahti is a bay in Kaarina/S:t Karins with a broad reed belt along the shore, more than 600 meters long, containing several smaller ponds and openings. Normally while mapping I kept all my field gear on a SUP-board and paddled from one place to another – paddling in this reed belt ended after the first few ten meters or so, after that I had to hop off and drag the SUP with the field gear behind me through the reed for the rest of the mapping. The reed was quite dense and the water depth in areas between openings was low, sometimes just wet ground. It was not a very fast way to move forward but it worked better than I expected, since the bottom was firm enough and not just loose mud to sink down in. Behind me, I left a quite impressive “hippo lane” criss-crossing between ponds through the reed – at least I didn’t need to wonder from which direction I came from.

 

SUP-lauta keskellä järviruovikkoa
Making my way through the reed. A sharp eye might detect a trace left behind by me, stomping forward and dragging the SUP after me. Photo: Anni Selenius / Metsähallitus

For navigation I used Google Maps in my phone, kept in a waterproof bag – estimating where the next opening would be would otherwise have been impossible, you could easily pass by a pond by just a few metres without knowing it was there behind the wall of reed. A couple of times I wasn’t even sure in which direction the shore was and in which direction the open bay was without looking at the map.

Granted, I was at some point slightly tired of reed, but mapping the open ponds was always fun. While the visibility in the bays outside the reed belts usually varied between quite bad and non-existent, the water in the reed ponds was usually crystal clear, and here it was also deep enough that I could easily float around like some crocodile above the bottom while mapping. The species composition could vary a lot between ponds – often there were big patches with dense vegetation of just one species, such as holly-leaved naiad Najas marina, rigid hornwort Ceratophyllum demersum or even a large field of mare’s tail Hippuris vulgaris. You never knew what species would turn up in the next opening (or what else would turn up, like a big dead pike floating around).

 

Vesikasvi veden alla
Holly-leaved naiad (Najas marina), Sahanlahti. Photo: Anni Selenius / Metsähallitus

Vesikasvi veden alla
Dense meadow of mare’s tail (Hippuris vulgaris) in an opening in the reed belt (Sahanlahti). Photo: Anni Selenius / Metsähallitus

Vesikasvi veden alla
Rigid hornwort (Ceratophyllum demersum) with a nice red colour, Sahanlahti. Photo: Anni Selenius / Metsähallitus

Kuollut hauki kelluu pinnalla
Surprise pike! Photo: Anni Selenius / Metsähallitus

A slightly different ROI was in the far-away end of Brattnäsviken in Parainen/Pargas, the very last area we mapped in the end of the summer. By then it had already gotten a lot colder – air temperature was only 11 degrees and it was not much warmer in the water (the dive computer we tossed in said twelve degrees, and based on what it felt like I sure believe it). Luckily my teammates weren’t diving then, so I could borrow Pirita’s dry suit which was much warmer than my own relatively thin wet suit.

 

Henkilö istuu kuivapuvussa SUP-laudan päällä, lisänä varusteita
Getting ready for another reed adventure, still happily unaware that I would have to leave the SUP and carry all gear instead. Photo: Patrick Demus / Metsähallitus

The ROI was hidden behind an almost 400 m long, dense reed belt, and I began by making an attempt to walk through that as well, but nope – this time the bottom was loose mud that you sank down in far above the knees with each step, so after spending quite some time trying to get forward with the not-so-impressive result of maybe a few metres and a SUP that was capsized by the reed (with all gear on it), I had to give up and try something else. Luckily, I had realized beforehand that it might be difficult to get through with the SUP, so I had brought with me a waterproof bag to stuff most of the gear in.

I left the SUP in the reed and began my journey to the nearest shore, carrying all gear first through more reed (but still significantly less than 400 m!), then along a small field, and lastly on a small road (yes, still in the dry suit with the mask on my head and flippers in hand, unfortunately I didn’t meet anyone) before I had to once again walk through some more reed to reach the ROI. The last bit the bottom became so soft that walking was completely impossible – I had to press down reed from the sides in front of me and crawl forward on that.

I have seldom been happier to see open water than when I finally reached the end of the reed belt and came to the flad that was to be mapped, after about one hour of adventures to get there. At least I wasn’t cold by that point. The flad itself was quite big and completely open, despite being surrounded by a compact wall of reed in all directions. It was shallow (usually not more than about 50 cm deep) and in big areas the bottom was covered with a dense, soft mat of Vaucheria, a species of yellow-green algae that is quite common in such areas, and also occurs inside the reed belts. The mapping itself was not problematic, but then there was of course the same journey to get back to the SUP waiting in the bay. To sum up that field day: Lots of reed and then some more reed.

 

Screenshot WhatsUp-keskustelusta, jossa on tunnin sisälle päivitetty kolme viestiä matkan etenemisen hitaudesta
Small positive updates sent to the rest of the team, to let them know how fast my mapping would be progressing. Picture: Anni Selenius / Metsähallitus

Sukeltaja kelluu ruovikossa pinnalla ja katsoo räpylöidensä takaa maisemaa
One last look back at Brattnäsviken ROI, the last place I mapped this summer, before heading back through copious amounts of reed. Photo: Anni Selenius / Metsähallitus

All in all, it has been a very nice and interesting summer, and I had a great work team. I’ve done other kinds of field work and vegetation mapping before, mostly in lakes, but this was the first time I worked for Metsähallitus. Mapping aquatic vegetation is seldom completely obstacle-free, but it is definitely never boring, and you get to see many interesting places you would otherwise never have visited.

Anni Selenius

You can get the feeling of what I did in these videos...







maanantai 30. elokuuta 2021

Rutolle kyytiä

 

Kasveja veden alla kiven edessä
Kanadanvesirutto on kaunis vieraslaji, joka valtaa Suomen vesistöjä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY

Nimellä ”rutto” on paha kaiku. Rutto on jotain tappavaa ja vaarallista, joka leviää kulovalkean tavoin eikä siitä pääse eroon millään.

Vesirutto eli kanadanvesirutto (Elodea canadensis) on haitallinen vedenalainen vieraskasvilaji, joka on levinnyt koko Suomeen saaden alkunsa Kaisaniemen kasvitieteellisestä puutarhasta 1800-luvun lopulla. Sinne kasvi tuotiin Pohjois-Amerikasta, koska se oli kauniin vihreä ja rehevä ja kasvoi näppärästi pihalammikoissa ja akvaarioissa. Kuulostaako tutummalta, jos vertaat tilannetta maakasveihin? Mietipä esimerkiksi lupiinia, joka on kaunis ja helppohoitoinen puutarhakasvi, mutta sittemmin levinnyt maanteiden varsille pitkin eteläisempää Suomea.


Paljon monenlaista vedenalaista kasvillisuutta
Pensaskarin kluuvissa kanadanvesirutto (keskellä) ei ole päässyt dominoimaan asemaan, vaan muuta kasvillisuutta löytyy paljon. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY

Vaikka kanadanvesirutosta ei ehkä olisikaan esteettistä haittaa, se lähtee helposti leviämään niin että pian järvestä tai lammesta ei muuta löydykään kuin tätä yhtä lajia. Vesirutto saattaa suotuisissa olosuhteissa kasvaa niin tiheinä kasvustoina, että vesistön virkistyskäyttö loppuu täysin, kun kasvimassan joukossa ei mahdu uimaan, saati veneilemään tai kalastamaan. Syksyllä massat kuolevat, vaipuvat pohjaan ja kuluttavat hajotessaan happea. Hapettomilta pohjilta vapautuu fosforia ja hapettomuus saattaa tappaa vesieliöitä. Vesirutto saattaa myös aiheuttaa vesistön Ph:n heilahtelua samalla kun kasvi vie elintilaa ja valoa muilta vesikasveilta. Vesirutto leviää myös pienistä palasista, joten jos sen haluaisi poistaa vesistöstä kokonaan, käytännössä koko järvi pitäisi tyhjentää kaikesta kasvillisuudesta. Jos lajia vielä löytyy jostain yläjuoksulta, se löytää kyllä pian tiensä takaisin alkuperäiseen poistopaikkaan. Lisäksi lajia levittävät linnut, ja tietämättään ihmiset, jotka saattavat esim. veneensä tai kalastusvälineistön mukana kuljettaa kasvinpalasia vesistöstä toiseen.

Hauenpoikanen veden alla
Pensaskarin kluuvissa kutee selvästi hauki, sillä sieltä löytyi useita n. 15 cm pitkiä hauenpoikasia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY

Vesirutto on tullut Suomeen jäädäkseen, siitä ei ole epäilystäkään, mutta monesti sen suurimpien massojen poistaminen kannattaa silti, kun muutkin kasvit saavat elintilaa ja vesistö muuttuu taas virkistyskäyttöystävällisemmäksi edes hetkeksi. Tärkeintä vesiruton kohdalla olisi kuitenkin torjua sen leviäminen uusiin vesistöihin.

Kanadanvesirutto on makeanveden laji, mutta se sietää myös jonkin verran murtovettä. Esim. Perämeren jokisuistot ja rannikon lahdet kelpaavat sille vallan hyvin. Sekä Tornio- että Kemijokisuistot ovat monelta osin täysin vesiruton tukkimia ja vesikasvillisuudesta 100 % saattaa paikoitellen olla kanadanvesiruttoa.

Kolme henkilöä tarkastelee siivilässä olevia kasveja
Kanadanvesiruttoa on kerätty sihtiin ja kuljetettu maalle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY

Perämeren kansallispuisto on sen verran kaukana rannikosta (6-20 km Tornion Röyttästä), että vesirutto ei enää viihdy näin ”suolaisessa” vedessä - vaikka ihminen ei n. 2 promillen suolapitoisuutta edes maista. Pensaskarin saari sijaitsee n. 10 km päässä mantereelta, ja saaresta löytyy kluuvi, pieni 4 ha suuruinen järvi, joka on maankohoamisen seurauksena muodostunut saarelle ensin lahdesta, sitten laguunista eli fladasta. Kluuvin ainoa yhteys mereen on hyvin kapea ja osittain tukittu puropahanen, jota pitkin merivesi välillä pääsee uudistamaan kluuvin vettä - vedenkorkeus täytyy olla reilut puoli metriä keskivedenkorkeuden yläpuolella ja aallokon käydä etelän tai lounaan suunnalta. Järvi saa merivesitäydennystä yleensä muutaman kerran vuodessa kevät- tai syysmyrskyjen aikaan. Esim. hauki on kuitenkin sitä mieltä, että lampi on vain irrallinen osa merestä, koska kluuvissa näkyi paljon tämänkeväisiä pikkuhaukia.

Henkilö meloo SUP-laudalla pienellä järvellä, etualalla vesikiikari kelluu pinnalla
SUP-lauta ja vesikiikari olivat iso apu vesiruton poistotalkoissa Perämeren kansallispuiston Pensaskarissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY

Kanadanvesirutto on levinnyt Pensaskarin kluuviin, mutta ei ole muodostunut dominoivaksi eli hallitsevaksi vesikasviksi. Järvestä löytyy reilun tusinan verran muitakin vesikasveja, ja erityisen komeita suojaisen alueen näkinpartaisniittyjä. Lisäksi lammesta löytyi juuri Suomessa vaarantunut, Euroopassa direktiivilajiksi määritelty upossarpio, ja Suomessa silmälläpidettävä, HELCOMin eli Itämeren suojelukomission punaiselta listalta löytyvä otavita.

Koska kluuvin kasvillisuus on niin monipuolista ja sisältää kaksi uhanalaista lajia ja uhanalaisen luontotyypin, minkäänlainen kokonaisvaltainen kasvillisuuden poisto ei olisi tullut kysymykseenkään. Siksi Metsähallituksen meritiimi ja Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin ELY-keskukset SeaCOMBO-hankkeessa miettivät hellempää ja keveämpää tapaa lähestyä kanadanvesiruton kontrollointia Pensaskarin kluuvissa.

Kuivapukuun ja maskiin pukeutunut henkilö seisoo vedessä ja esittelee SUP-laudan päälle sihtiin nostettua kasvia
POP-ELY-keskuksen erikoissuunnittelija (SeaCOMBO-hankkeen projektipäällikkö) Suvi Saarnio esittelee vasta kerättyjä vesiruton versoja. Kuva: Eveliina Lampinen / ELY-keskus.

Pilottikokeiluna kluuvista poistettiin kanadanvesiruttoa pienimuotoisilla talkoilla käsin. Pelastautumispuvuissa kahlaamalla ja kuivapuvuissa snorklaamalla ja sukeltamalla vesiruttoa kerättiin tiheäverkkoisiin pusseihin, joita vapaaehtoiset kävivät kelkkomassa SUP-laudoilla maalle. Vesirutto oli lisääntynyt edellisestä kartoituksesta huomattavasti, eikä lajia mitenkään pystytty poistamaan kokonaan, mutta ensi kesänä nähdään, onko muutamien kymmenien litrojen poistamisella ollut minkäänlaista vaikutusta järven ekosysteemiin. Tulevaisuuden varalta mietittiin paikallisen sukellusseuran kutsumista talkoisiin, joissa jokainen sukeltaja poistaisi kanadanvesiruton versot omalta lohkoltaan mahdollisimman tarkasti, ja pieni SUP-lautojen armada kuljettaisi poimittuja kasveja maalle ensin kuivumaan ja sitten kuoppaan kaivettavaksi tai kompostoitavaksi.

Henkilö istuu pelastautumispuvussa SUP-laudalla vesikiikarin ja siivilän kanssa
Talkoolainen Jorma Vähä Kemistä sukkuloi sukeltajien ja rannan väliä ja kuljetti kerättyä vesiruttoa pois vedestä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY-keskus

Monia pelastautumispukuisia henkilöitä kahlaamassa ja SUP-lautailemassa järvessä
Vesiruttoa poistettiin kahlaamalla, sukeltamalla ja snorklaamalla. Kuva: Pekka Aho.

Henkilö istuu pelastautumispuvussa SUP-laudalla, lastattuna sukellusvarusteet ja vesikiikari, kuivapukuinen henkilö taustalla
Sukellusvarusteita kuljetetaan SUP-laudalla keskemmälle järveä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY-keskus.

Kanadanvesiruton torjuntaa, poistoa ja hyötykäyttöä on tutkittu Suomessa paljonkin. Kasvimassa ei sellaisenaan kelpaa appeeksi eläimille, mutta sitä voidaan käyttää biomassana, biokaasun sivutuotteena syntynyttä massaa voidaan käyttää myös lannoitteena, tiettyjen kasvien torjunnassa tai vaikkapa maanparannusaineena. Jos aihe kiinnostaa enemmän, lue ihmeessä SYKEn raportti.

Summa summarum - kanadanvesirutosta ei päästy eroon Pensaskarissa, mutta sekä Lapin YLE että Ruotsin televisio kävivät tekemässä juttua pienimuotoisesta pilottipoistosta. Ideoita käsin poiston parantamiseksi syntyi, ja yhteistyö meriluontokohteiden ennallistamisessa vahvistui ELY-keskuksen ja Metsähallituksen välillä. Aivan tyhjin käsin talkoopäivän jälkeen ei siis lähdetty kotiin.

Essi Keskinen

Kaksi henkilöä veneen kyydissä veden pärskyessä pelastautumispuvuissa
Talkoista poistuttaessa tuulta oli 14 m/s. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY-keskus.

Paljon ihmisiä seisoskelee ja juttelee rannalla metsän reunassa, osa pukee kuivapukua
Ruotsin ja Suomen mediat ja Norrbottenin lääninhallituksen kollegat kiinnostuivat vesirutonpoistotalkoista ja tulivat katsomaan toimintaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY-keskus.


torstai 5. elokuuta 2021

Pohjamutia myöten

 

Puoliksi samean veden alta ja puoliksi pinnalta järviruovikosta otettu kuva
No jopas on kirkasta... Kuva: Anni Selenius / Metsähallitus

Kuva puoliksi samean veden alta, puoliksi päältä, näkyy SUP-lauta ja henkilö märkäpuvussa
Luontokartoittaja valmistautuu kartoittamaan sameavetisen lahden kasvillisuutta SUP-laudalta snorklaamalla. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Jos lahti on a) sisäsaaristossa, b) suojaisa, c) matala, d) suurehkomalla saarella (eli sateiden valuma-aluetta löytyy) ja e) mutapohjainen, millainen luulet sen näkyvyyden olevan? Vinkkinä voin tarjota, että Secchi-syvyys eli näkösyvyys eli valkoisen 30-senttisen levyn näkyvyys pinnalta oli 65 cm. Ulkomerellä voi mitata 3-8 m Secchi-syvyyksiä, Perämeren ruskeissa humuspitoisissa vesissä kolme, neljä metriä on jo "kirkas vesi". Eilisessä Länsilahdessa luontokartoittaja Anni istui märkäpuku päällä SUP-laudan päällä, roikotti jalkojaan vedessä laudan yli ja ilmoitti: "En näe jalkojani!"

Pelastautumispukuinen henkilö kumiveneessä tarkastelee harassa olevia kasveja
Pirita tutkii haralla pohjalta raavittua merinäkinpartaa, tähkä-ärviää ja karvalehteä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Itämeressä tuottava kerros eli se kerros, jossa kasvaa yhteyttäviä kasveja, leviä tai sammalia, päättyy sinne, minne n. 1 % auringonvalosta vielä yltää. Yleensä tämä on noin kaksi kertaa Secchi-syvyys. Länsilahdessa laskelman mukaan tuottava kerros olisi siis päättynyt 1 m 30 cm syvyyteen. Tämä piti lähes paikkansa - kasvillisuus päättyi hiukan kahden metrin syvemmällä puolella. Lisäksi kaikki haralla poimitut kasvit olivat täysin sedimentin peittämiä, toisin sanoen pohjamuta pöllyää koko ajan niin että sitä laskeutuu kasvien lehdille vesipatsaasta. Valo ei siis todellakaan pääse tunkeutumaan syvälle tässä lahdessa.

Anni snorklaa järviruovikon reunassa, jossa suurin osa kasvillisuudesta sijaitsee matalissa mutapohjaisissa lahdissa. Video: Essi Keskinen / Metsähallitus

Koska näkyvyys oli niin huono ja koska lampea ympäröivät kesämökit ja venelaiturit eli potentiaalisesti paljon veneliikennettä, teimme kasvillisuuskartoitukset snorklaamalla ja haraamalla, emme sukeltamalla. Tämä osoittautui viisaaksi, koska 100 m linjoista, jotka lähtivät rantaviivasta, ensimmäiset 20 m oli läpipääsemätöntä järviruokoa, seuraavat 10 m merinäkinruohon, karvalehden ja tähkä-ärviän muodostamaa viidakkoa ja viimeiset 70 m tyhjää mutapohjaa. Anni kertoi snorklanneensa pohjalle ja törmänneensä siihen ennen kuin näki sen. Tuloksena oli ilmainen mutakasvonaamio. 

Päivän loputtua olimme kaikki samettisen pehmeässä saven ja mudan sekoituksessa, jota oli kumiveneet, ankkurit, köydet, harat ja kaikki pohjaa koskettaneet asiat täynnä. Mieleeni muistui Uusi-Seelanti, jossa kävin vulkaanisella kuuma lähde -alueella ensin ihmettelemässä kiehuvia ja pulpahtelevia mutalähteitä rikinhajussa, sitten vuokrasin oman mutakylvyn. Muta tuntui juuri samanlaiselta, sametinpehmeältä ja hellivältä. Vain hajussa piili ero - kun Uuden-Seelannin muta haisi keitetyiltä kananmunilta (rikiltä), Länsilahden muta haisi mädältä ja monesta paikasta löytyi hapetonta mustaa pohjaa.

Kaksi pelastautumispukuista henkilöä kumiveneessä ruovikon reunassa
Parimetrisestä kumiveneestä työskentely vaatii organisointia ja hankalia asentoja. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Märkäpukuinen henkilö SUP-laudalla, pelastautumispukuinen henkilö kumiveneessä, molemmissa paljon tavaraa
SUP-lauta on vedenalaisluontokartoittajan ystävä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Päivän haraamisen ja mudassa snorklaamisen jälkeen voi sanoa, että lahti on sameavetinen ja rehevöitynyt, sen dominoivat vesikasvit ovat järviruoko, tähkä-ärviä, merinäkinruoho, karvalehti ja hapsivita (kaikki rehevöitymistä kuvaavia lajeja) ja se on mutapohjainen. 

Huonon näkyvyyden pimeät sukellukset on nyt sitten vaihdettu huonon näkyvyyden mutapohjaisiksi lahtikohteiksi. Vaihtelua tämäkin.

Essi Keskinen

Luontokartoittajan huippunopeus SUP-laudalla peittoaa helposti kumiveneen ja kaksi henkilöä. Video: Essi Keskinen / Metsähallitus
Henkilö katsoo kasvia mikroskoopilla
Monet näytteet täytyy tarkistaa mikroskoopilla, koska lajien eroja ei näe paljain silmin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kaksi vesisammalta
Pari vesisammaltakin löytyi järviruokovyöhykkeen juurelta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kirkkaanvihreitä rihmaleviä
Epifyyttiset levät eli päällyslevät voivat peittää kasveja, mutta Länsilahdessa niitä kasvoi myös paksuna mattona lähellä pohjaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Mikroskooppikuva ohuista lehdistä, joissa kiinni palloja
"Sinipallukat" eli sinilevät eli syanobakteerit muodostavat tähkä-ärviän lehdyköille hauskoja pallosia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Snorklaajan naama maskin takana sameassa vedessä
Samean veden selfie. Kuva: Anni Selenius / Metsähallitus


perjantai 30. heinäkuuta 2021

Uuden sukeltajan haasteet

Veden alla otetussa kuvassa näkyvyys on noin puoli metriä. Sameasta vedestä erottuu juuri ja juuri pohjalla kasvavaa ahvenvitametsää.
Sisäsaariston väylien varrella näkyvyydessä ei juuri ole kehumista. Aina ei näe tämänkään vertaa eteensä. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus.

Oho, nyt ei mennyt ihan niin kuin piti...

Tervehdys Seilin saarelta kesäiseltä Saaristomereltä! Olen Metsähallituksen maastobiologina toista ja sukeltavana luontokartoittajana ensimmäistä kenttäkautta. Töiden aloituksesta on ehtinyt kulua jo melkein pari kuukautta, mutta tuntuu, kuin olisi aloitettu vasta pari viikkoa sitten. Tänään olen vieraskirjoittajana kertomassa, miten kesän kenttäkausi näyttäytyy aloittelevalle luontokartoittajalle.

Sisäsaariston tiimin luontokartoittajat istuvat Seilin postilaiturilla odottamassa yhteysalus Österniä.
Välillä joutuvat luontokartoittajatkin työmatkoillaan odottamaan Österniä. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus.

Ensimmäinen mieleen tuleva asia on tiimityö ja tiimin merkitys kentällä. Molempina omina kenttäkesinäni maastotiimi on ollut yhdessä paitsi työaikana veneessä, myös kulkenut töihin kimppakyydillä, asunut samoissa tiloissa ja järjestänyt yhteiset ruokailut. Tiimin kanssa ollaan maanantaiaamusta perjantai-iltapäivään vuorokauden ympäri, joten joustavuutta, empatiakykyä ja sosiaalisia taitoja vaaditaan itse kultakin ettei homma hajoa käsiin. Itsellä on käynyt molempina vuosina niin hyvä tuuri, että aina on löytynyt asioita, joiden pohjalta on päästy rakentamaan hyvä yhteishenki. Toivon, että näin on tulevinakin kesinä.

Kuva kenttävene Aurelian kannesta sukelluspäivänä. Veneen vasemmalla laidalla näkyvät hätähappi, linjanvetovarusteet, sukeltajan henkiliina, tyhjät ämpärit ja sukeltajien laitepaketit valmiiksi koottuna.
Sukellustukialuksena toimivan Aurelian kannella ei ole liikaa ylimääräistä tilaa tai juurikaan näkösuojaa. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus

Toinen asia, johon pitää joka vuosi jotenkin sopeutua, on erillisen vessan puute avoveneessä. Nesteytyksestä on kesäkuumalla kuitenkin huolehdittava ja sukelluksella kehoon vaikuttavan paineen takia ylös tullessa on usein kiire vessaan. Uskon, että sama kuvio on tuttu myös monelle laitesukelluksen harrastajalle. Jokainen kehittää omat selviytymisniksinsä tähän ongelmaan, meidän kolmen naisen tiimillämme sisäsaariston vilkkaasti liikennöidyillä vesillä se on tänä vuonna ollut "sivuovilla" eristettävissä oleva veneen ohjaamo ja ämpäri. Myös vaatteidenvaihto veneessä on välillä taitolaji.

Veden alla otetussa kuvassa on mutaiselle pohjalle laskettu sukeltajan käyttämä kirjoitusalusta, johon on teipattu kiinni sukelluslinjaprotokola. Kirjoitusalustan vieressä on sukelluslamppu, ja kuvan ylälaidassa näkyy sukelluslinjaa merkitsevä pohjaan vedetty mittanauha..
Sukeltajan perusvälineistöä kentällä. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus

Itse sukelluksilla on myös omat kommervenkkinsa. Luontokartoittajan perusvarustukseen kuuluvat lyijykynällä varustettu kirjoitusalusta ja kymmenen kannellisen muovipurkin toisiinsa kiinnitetty sarja näytteitä varten, minkä lisäksi syville sukelluksille saattaa tarvita mukaan painavan sukelluslampun tai erityisen hyvän näkyvyyden vesille kameran vedenalaisen kuvamateriaalin tuottamiseen. Sukeltajalla on tavallisesti kuitenkin vain kaksi kättä, joten olennainen osa sukellusta on oppia hallitsemaan ylimääräiset liivissä kiinni olevat härpäkkeet. Jos jokin pääsee irtoamaan, sitä ei ihan helpolla enää löydy - mahdolliset näytteet mukaan lukien. Oma taitolajinsa on myös oppia samanaikaisesti pitämään alustaa ja lamppua yhdellä kädellä niin, että näkee kirjoittaa toisella (oma alustani on niin ohut, että lampun valo kuultaa kätevästi suoraan sen läpi, kun sen suuntaa alustaan viistosti altapäin). Vedenalaisten hieroglyfien tulkinta onkin sitten aivan erillinen haaste...

Veden alla otetussa kuvassa sukeltajan käyttämä näytepurkkisarja. Purkit on kiinnitetty toisiinsa narulla ja joka putkessa on erillisellä nyörillä kiinnitetty kierrekorkki varmistamassa, etteivät korkit mene hukkaan. Yhdessä putkessa erottuu putkilokasvi (Stuckenia pectinata) -näyte.
Näytepurkkien korkit ovat kiinni erillisillä naruilla, etteivät ne kelluisi tiehensä, kun purkin avaa. Ylimmässä putkessa erottuu Stuckenia pectinata -näyte. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus.

Tämän vuoden henkilökohtainen haasteeni ovat olleet syvät sukellukset. Aloittelevana ammattisukeltajana minulle ei ole vielä kertynyt kovinkaan monia sukellustunteja, ja PADI:n AOWD - kurssilla tuli syväsukelluksella laiteongelmia, joiden takia sukellus jouduttiin hallitusti keskeyttämään. Vaikka mitään vakavaa ei sattunutkaan jäi syvällä käynnistä huonoja muistoja, joiden takia olen edelleen keskivertosukeltajaa arempi laskeutumaan yli 10 metrin syvyyteen. Tänä kesänä tuota haamurajaa on pikkuhiljaa ajettu alemmas niin, että syvin yksinsukellukseni on ollut jo 16,5 metriä. Suurin sallittu syvyyteni oli sovittu 17 metriin, mutta pohja mokoma ei sitä uskonut vaan hävisi jonnekin alapuolellani häilyvään pimeyteen lampun valokiilan ulottumattomiin. Niissä syvyyksissä vesi on ympäri vuoden viileää, pimeää ja liikkumatonta, kuin kauan sitten unohdetussa hautaholvissa. Siinä piti hetki rauhoittua ja miettiä, että pohjaan vedetyn sukelluslinjan toinen pää on kuitenkin matalalla, joten jos nostan linjaa pohjasta ja uin sukellustietokoneen syvyysmittarin ohjaamana välivedessä, pohjan on ennen pitkää tultava taas vastaan. Tulihan se lopulta ja siltäkin sukellukselta noustiin ehjänä pinnalle. Yksi onnistunut sukellus kerrallaan eteenpäin.

Veden alla otetussa kuvassa näkyy leväpeitteisen kiven juuressa oleva sukelluslinjan loppupaino, josta lähtee pintaa kohti oranssi poijuköysi.
Jokainen linja päättyy aikanaan. Lyijypaino varmistaa, että linjan pää pysyy siinä, mihin se on veneellä laskettu. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus.
 

Saa nähdä, minkälaisiin paikkoihin tässä vielä päätyykään. Parasta näissä töissä on, että samanlaisia päiviä ei juuri tule ja luovuutta pääsee käyttämään niin uuden oppimiseen kuin vanhan soveltamiseenkin. Lukion lopulla toiveammattini oli työ, jossa ei tarvitsisi istua toimistossa yhdeksästä viiteen joka päivä ja pääsisi ulos "oikeasti" tekemään asioita, ja nyt kymmenen vuotta myöhemmin on todettava, että siihen olen tainnut päästä. Mukavaa kesänjatkoa kaikille ja onnea uusiin haasteisiin!

Pirita Anttila