maanantai 8. heinäkuuta 2024

Hiekkasärkät hakusessa

 

Vedenalaiskuva hiekkapohjalta, jolla kasvaa vain yksi kasvi
Tältä perämereiset hiekkasärkät usein näyttävät - hyvin harvakasvuisilta ja autioilta. Usein vain muutama makrotyytti pystyy kiinnyttymään liikkuvaan hiekkaan, tämän hiekkapohjan ahvenvita ja toisaalta pienet, kitukasvuiset, harvassa kasvavat näkinpartaiset. Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Tänä kesänä Velmu-kartoituksissa etsitään hiekkasärkkiä - tai etsitää ja etsitään: mennään tekemään kaksi sadan metrin sukelluslinjaa Suomen ympäristökeskuksen mallintamille hiekkasärkkäkohteille.

Etsivä ei aina löydä, vaikka kohde olisi merkitty karttaan isolla rastillakin, kuten lapsuusaikojen merirosvokarttojen aarteet. Jos viime kesänä olivat sorapohjat hakusessa ja häviksissä, nyt ei hiekkasärkkämalli anna toivotulla lailla hiekkasärkkiä kartoittajille. Useimmiten mallin antamasta kohdasta on löytynyt korkeintaan puolet pohjasta hiekkaa, loput sitten eri kokoista soraa, pikkukiveä, kiviä ja lohkareita. Usein hiekan alta heti muutaman sentin syvyydestä löytyy myös sorapohja ja glasiaalisavea, jotka kumpikin estävät tehokkaasti pohjaeläinnäytteiden ottamisen, kun pleksiputki pitäisi työntää n. 10 cm syvyydelle hiekkaan.

Kivikkopohja ja rihmalevää veden alla
Tämä EI ole mielestäni hiekkasärkkä, vaikka kivien alta epäilemättä löytyykin hieman hiekkaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kivikkopohja ja rihmalevää veden alla
Moni hiekkasärkkämallin osoittama särkkä on näyttänyt pikemminkin riutalta, tai harjusaaren laelta eri raekokoineen, lohkareineen ja glasiaalisavineen.  Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus


Kivikkopohja ja rihmalevää veden alla
Tältä luontotyypiltä löytyy sekä kivikon (riutta) että hiekkasärkän (hiekkapohja) kasvillisuutta - kiviltä rihmalevää ja hiekkapohjalta kivien välistä heinävitaa ja näkinpartaisia.  Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus


Kivikko- ja sorapohja ja rihmalevää veden alla
Viime kesänä etsimme merenhoidon seurantaa varten sorapohjia. Niitä on nyt löytynyt jonkun verran hiekkasärkkien sijaan. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kivikkopohja ja rihmalevää veden alla
Tämä luontotyyppi voisi kasvillisuutensa perusteella jo olla hiekkasärkkä: kuvasta erottuvat ainakin lyhyt hapsivita tai merivita, ahvenvita ja sinikaislojen varret.  Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Syken ja Metsähallituksen Natura 2000 -luontotyyppien inventointiohjeessa (2020) hiekkasärkistä sanotaan näin:

"Hiekkasärkät voivat koostua hiekan lisäksi joko hienommasta aineksesta tai karkeammasta materiaalista ja seassa voi olla kiviä tai jopa lohkareita. Jos hiekkasärkän pinnalla on hiekkaa, niin on samantekevää, onko sen ytimessä (tai päädyssä) kovempaa ainesta (kalliota, kiveä) sillä tärkein kysymys on, onko särkän eliöstö riippuvainen hiekasta vai ei. Hiekkasärkkien ei siis tarvitse olla koostumukseltaan ja rakenteeltaan puhdasta hiekkaa. Suomen moreenipohjat voivat aiheuttaa hiekkasärkkien tulkinta- ja rajausongelmia, sillä kuten riutat, hiekkasärkät voivat koostua erikokoisista ainesosista. Tällaisissa tilanteissa on muistettava että hiekkasärkät ja riutat voivat virallisen englanninkielisen kuvauksen mukaan esiintyä toistensa yhteydessä. Tämän yhteyden ja siitä mahdollisesti seuraavan luontotyyppirajausten päällekkäisyyden huomioon ottaminen helpottaa esimerkiksi uuden Natura-alueen rajaamista tai Natura-alueen käytön suunnittelua tai siitä päättämistä. Päällekkäisyystapauksissa ei ole välttämätöntä yrittää löytää absoluuttista totuutta pintaaloista vaan voidaan tyytyä asiantuntija-arvioon kunnes on kehitetty tarkempia rajauskeinoja tai sovittu sellaisista EU:n luontodirektiivin toimeenpanoa ja tulkintaa selvittävissä yhteistyöelimissä."

Sen lisäksi, että hiekkasärkät voivat Suomessa ja erityisesti Perämerellä olla varsin häälyväisiä rajauksessaan, ne voivat olla myös päällekkäisiä useiden muiden luontotyyppien kanssa: 

"Hiekkasärkät voivat käytännössä olla päällekkäin usean muun meriluontotyypin kanssa. Suomen rannikolla hiekkasärkkien kanssa yleisimmin päällekkäin esiintyvät luontotyypin 1610 Harjusaaret vedenalaiset osat. Hiekkasärkät voivat myös esiintyä osana yhdistelmäluontotyyppejä 1160 Laajat matalat lahdet ja 1130 Jokisuistot. Luontotyyppi 1170 Riutat voi myös esiintyä hiekkasärkkien yhteydessä, jolloin niiden rajaaminen erillisinä voi olla hankalaa tai mahdotonta."

Käytännössä tämä siis kuulostaa siltä, että hiekkasärkät, riutat ja harjusaarten vedenalaiset osat voivat olla täysin päällekkäisiä toistensa kanssa, eikä niiden erottamista ja rajaamista pysty välttämättä edes tekemään. Tämä ei ainakaan helpota poloisen kartoittajan työtä, joka yrittää ottaa kivikkoiselta hiekkasärkältä putkinoudinnäytintä ja miettii, olisiko tässä kivikossa mitään hiekkasärkkään viittaavaakaan piirrettä.

Hiekkaa veden alla
Tältä näyttää tyypillisin Perämeren hiekkapohja - tyhjältä ja liikkuvalta, melko karkealta hiekalta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Pyöreä leväpaakku kasvaa hiekkapohjalla veden alla
Letkulevä Vaucheria luo itse oman elinympäristönsä. Tämä rehevöitymisestä ja pehmeästä pohjasta pitävä rihmalevä on niitä harvoja leviä, jotka kasvavat muulla kuin kovalla pohjalla. Tässä tapauksessa letkulevä oli alkanut kasvaa keskeltä reunoille päin hiekkapohjalla, mutta luonut samalla itselleen pehmeää pohjaa hajoamalla ja mädäntymällä kasvuston keskeltä reunoja kohti. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kasvi veden alla

 Yleensä näkinpartaisiin kuuluvat siloparrat jäävät Perämerellä sukutasolle, koska sukusoluja muodostuu harvoin. Tänä kesänä jotkut Nitella-suvun siloparrat ovat jo kesä-heinäkuun vaihteessa kasvattaneet sukusoluja niin että tämäkin yksilö pystyttiin määrittämään Nitella järvisiloparraksi Nitella flexilis sen perusteella, että hede- ja emisukusolut sijaitsevat samassa yksilössä (yksikotinen). Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Ahven hiekkapohjalla
Utelias ahven tuli katselemaan, mitä oikein touhuan sen valtakunnassa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tyhjää hiekkapohjaa veden alla
Matalat hiekkapohjat ovat usein liikkeessä aaltojen mukana, jolloin kasvien juurtuminen pohjalle on vaikeaa. Myös pohjaeläimistö on vähäistä, koska elinympäristö on suojaton ja haastava, eikä ravintoa juuri ole kasvillisuuden puuttuessa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tiheää kasvillisuutta veden alla
Tiheät hauraniityt kertovat usein suojaisesta ja matalasta hiekka-, siltti- tai pehmeästä pohjasta. Perämereltä löytyy vain Zannichellia palustrista, pikkuhauraa, eikä lainkaan Zannichellia majoria, isohauraa, joten lajintunnistus on sen suhteen helppoa. Pikkuhaurat jaetaan siementen perusteella kahteen alaluokkaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tämän kesän Velmu-sukellusten kohteista eniten perinteisiä hiekkasärkkiä ovat muistuttaneet harjusaarten vedenalaisiksi osiksi mallinnetut kohteet. Nämä alueet eivät nouse merenpohjasta kohoumina, kuten perinteiset hiekkasärkät (joskin inventointiohjeen mukaan Perämeren hiekkasärkät tekevät tässä poikkeuksen ja voivat jatkua hiekkarannan jatkeena pysyvästi veden alla olevaan hiekkapohjaan). Harjusaarten vedenalaisilta osilta tänäkin kesänä kartoitettu lähes puhdasta hiekkapohjaa, jolta löytyy tyypillistä perämereistä hiekkapohjakasvillisuutta eli vitoja, hauraa ja näkinpartaisia. Etelä-Suomessa hiekkasärkkien tyypillinen kasvi on silmälläpidettävä meriajokas, jota ei löydy Selkämeren eteläosien pohjoispuolelta vähäisen suolaisuuden takia.

Luonnon laittaminen selkeärajaisiin, itsenäisiin ja toisistaan irrallisiin lokeroihin on aina vaikeaa. Taas kerran se kolahtaa sen meribiologin nilkkaan, joka lokerointia yrittää tehdä sukelluksissa ja kaikkien näytteenottovarusteidensa kanssa meren pohjalla. Tai oikeastaan päätöstä ei välttämättä tarvitse tehdä pohjassa, kunhan muistiinpanot ovat tarpeeksi hyvät, ja luontotyypin statuksesta voidaan käydä keskustelua vielä pinnalla.

Joka tapauksessa Velmu on jälleen kerran tarttunut ajankohtaiseen (joka kuudes vuosi tehtävä direktiiviraportointi alkaa pian), mielenkiintoiseen ja haastavaan aiheeseen hiekkapohjia ruotiessaan. 

Meren pohjalta päivänvaloon - Velmu 20 v

Essi Keskinen

Ruoppausalus ja siltarakenteita merellä veneestä katsottuna
Hailuodon kiinteää yhteyttä eli seitsemän kilometrin mittaista pengertietä rakennetaan parhaillaan. Veneilijää hämäävät kaikki erilaiset mereen istutetut kepit ja tikut, jotka on välillä jopa maalattu hämäävästi väylämerkkejä muistuttamaan. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kaksi henkilöä sup-laudoilla, toisella sukellusvarusteet
Myös sup-laudalla voi lähteä sukeltamaan, vaikkei se yhtä kätevää olekaan kuin kumiveneestä operointi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Vene meren pinnalla keulaportti auki, vedestä katsottuna
Meritöissä odotetaan aina tyyniä kelejä, joita tänä kesänä on tarjoiltu vain harvinaisena herkkuna. Tätä kirjoittaessa Perämeren pohjoisosissa tuulee 15-20 m/s eikä merelle ole menemistä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Sup-lauta, vesikiikari ja sukeltajan räpylä pinnalla sukeltajan kuvaamana
Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Vesikiikari, sup-lauta ja snorklaaja sateisella merellä
Tänä kesänä eivät sateet juuri ole haitanneet töitä, ainoastaan tuulet. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Hymyilevä sukelluspukuinen ja pelastautumispukuinen henkilö kumiveneessä
Nyt on hymy herkässä kun vihdoin ollaan löydetty hiekkapohja! Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus


Velmu-ohjelman 20-vuotislogo


keskiviikko 26. kesäkuuta 2024

Meriuposkuoriaisten saarivalloitus

 

Kuva kovakuoriaisparista mikroskoopin läpi petrimaljalla vedessä
Meriuposkuoriaispariskunta pääsi hetkeksi petrimaljalle mikroskoopin alle. Lupilla ja mikroskoopilla tarkastellaan kuoriaisen selkäkilpeä ja peräpään piikkejä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kesäkuu on ollut pohjoisella Perämerellä erityisen tuulinen. Kysy vaikka keneltä tahansa veneilijältä, jonka jossakin vierasvenesatamassa tapaat. Tai kysy Perämeren Velmu-tiimiltä - voimme kaikki kolme vannoa, että kesäkuussa on tuullut sekä kovaa että usein, ja vielä ennakoimattomasti. Tuuliennusteet eivät päde päivää pidemmälle ja suunnitelmia pitää muuttaa koko ajan.

Eräänä turhautumisen hetkenä päätimme lähteä kartoittamaan Suunnitelma C:tä eli "jos jää aikaa kaikelta muulta". Satakarin itäpuoli oli ainoa lähellä oleva suojaisa saarentaus 9 m/s länsituulella.

Kaksi pelastautumispukuista henkilöä kumiveneessä
Kumivene ja lähes täysin äänetön sähköperämoottori ovat hyviä työvälineitä. Kaksi SUP-lautaa kulkee hinauksessa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Vesikiikari SUP-laudan päällä hiekkarannalla
Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Satakarin itäpuolelta löytyi yllättäen uporkuoriaispari. Luontokartoittaja Sara tarkasteli ahvenvitaa lähempää ja kappas! Lehden alapuolelta löytyi pariskunta toisiinsa kiinni takertuneina, kuten uposkuoriaiset usein kuljeskelevat. 

Suomesta löytyy kolmea eri uposkuoriaislajia, jotka erottaa toisistaan mm. selkäkilven värityksen ja perän piikkien avulla. Varovaisen mikroskooppitarkastelun jälkeen lajinmääritykseksi varmistui Macroplea pubipennis, meriuposkuoriainen.

Kuoriaispariskunta mikroskoopissa petrimaljalla vedessä
Meriuposkuoriaiset löytyvät usein pariskunnittain. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Meriuposkuoriainen on jännä laji. Se on koko Suomessa rauhoitettu, vaikka nykyisin se on uhanalaisstatukseltaan enää silmälläpidettävä. Kiireellisesti ja erityisesti suojeltujen lajien listalta se pääsi vuoden 2019 uhanalaisarvioinnissa, jolloin sen status muuttui vaarantuneesta silmälläpidettäväksi. Laji löytyy kuitenkin EU:n luontodirektiivin II-liitteestä Suomen natura-lajina. Viimeksi mainittu tarkoittaa, että Suomeen on perustettu natura-alueita nimenomaan tätä lajia suojelemaan.

Jos meriuposkuoriaisten levinneisyyteen olisi tutustunut esimerkiksi 20 vuotta sitten, sen olisi sanottu esiintyvän lähinnä Espoonlahdella, lukuun ottamatta muutamia hyvin harvoja täysin yksittäisiä havaintoja esim. Hailuodosta 1900-luvun alusta. Jossakin vaiheessa kymmenisen vuotta sitten meriuposkuoriaisen levinneisyysalue alkoi laajeta, toisin sanoen sitä alettiin löytää myös Espoonlahden ulkopuolelta. Perämeren Velmu-tiimi löysi sitä vuonna 2017 Hailuodosta, ja heti pari vuotta myöhemmin löytyivät Ruotsin ensimmäiset meriuposkuoriaiset (blogi englanniksi). 

Pelastautumispukuinen henkilö hinaa kahlaamalla kumivenettä, jossa ämpärissä vettä
Meriuposkuoriaist saavat kuninkaallisellekin kelpaavan kuljetuksen takaisin mikroskoopin alta. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Vielä hieman myöhemmin valmisteltiin Hailodon ja Oulunsalon välisen kiinteän yhteyden eli pengersillan rakentamista ympäristövaikutusten arviointimenettelyllä, minkä yhteydessä Hailuodon rannat kammattiin tarkasti meriuposkuoriaisen varalta. Löytyihän sitä. Massoittain. Kukaan ei vain varmaan ollut aiemmin etsinyt sitä.

Suomen ympäristökeskus innostui ja laati meriuposkuoriaisesta levinneisyysmallin. Malli kertoo todennäköisyyden, jolla lajin ennustetaan löytyvän tietystä paikasta. Vuonna 2022 Velmu-kartoituksissa etsittiin meriuposkuoriaista kaikkialta Suomen rannikolta. Lue löydöksistä täältä. Perämeren rannikolla konsultti onnistui ja löysi kuoriaisia lähes kaikilta mallin ennustamilta alueilta pohjoisen Perämeren mannerrannoilta. Nyt tiedetty levinneisyysrajan pohjoispääty on noussut jo Kemin Ajoksen korkeudelle asti - siitä eteenpäin kukaan ei ole vielä tarkistanut.

Kuvakaappaus kartasta, jossa pohjoisen Perämeren ja Hailuodon rannikoilla on tiuhaan pisteitä
Tämänhetkinen tieto meriuposkuoriaisen levinneisyydestä pohjoisen Perämeren rannikolla. Muilta kuin Hailuodon saarelta ei ole vielä etsitty. Violetti merkintä on Satakarin saari, josta meriuposkuoriaisia löytyi maanantaina. 

Meriuposkuoriaista on etsitty mannerrannalta, koska alueille on helppo päästä autolla ja kahlata rannassa pelastautumispuvussa tai kahluuhousuissa. Saarilta ei ole systemaattisesti etsitty, koska niille pääseminen vaatii järeämpää logistiikkaa ja on kaikin puolin hankalampaa. Levinneisyyden todennäköisyysmalli kuitenkin antaa ymmärtää, että myös saarten rannat olisivat otollista elinympäristöä meriuposkuoriaiselle. 

Nyt löydetty pariskunta on Hailuodon saarta lukuun ottamatta ensimmäinen pohjoisen Perämeren saarilöytö. Oli tuulisestä säästä siis jotakin hyötyäkin. 

Ehkä tulevaisuudessa joku kartoittaa saarten rannat systemaattisesti ja meriuposkuoriaisen levinneisyysalue yltää mannerrantalta myös merelle.

Essi Keskinen, meribiologi

Pelastautumispukuinen henkilö kaatamassa ämpäriä kahluusyvyiseen veteen
Meriuposkuoriaiset pääsivät takaisin suunnilleen sinne, mistä ne oli poimittukin. Meriuposkuoriaiset syövät ja käyttävät elinympäristönään mm. ahvenvitaa ja ärviöitä. Tältä paikalta löytyi ahvenvitaa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus




tiistai 18. kesäkuuta 2024

Moniongelmainen Akionlahti, ja voiko sitä korjata?

 

Droonikuva sup-lautaajista tyynellä kluuvijärvellä
Akionlahti on suuri merestä irti kuroutunut kluuvijärvi. Kuva: Anton Pajukoski / POP-ELY (SeaMoreEco)

Akionlahdella on monta ongelmaa. Rehevöityminen on niistä yksi pahimpia, mutta myös vieraslajit vaivaavat. Oireina rehevöitymisestä ovat mm. veden samentuminen, runsaista ravinteista kielivä kasvillisuus kuten karvalehti, levittäytyvät järviruokoniityt ja talvinen hapettomuus. Monet ojitusojat johtavat vesiään Akionlahteen, joka on yhteydessä mereen vain kahden kapean uoman kautta. Vedenvaihto mereen on vähäistä.

Akionlahdelle on pesiytynyt vieraslaji kanadanvesirutto, joka helposti ottaa ylivallan kaikesta muusta kasvillisuudesta. Sen mätänevät kasvimassat aiheuttavat hapettomuutta ja peittävät alleen kaiken muun. Lisäksi se saa aikaiseksi äkillisiä pH-vaihdoksia, joita muiden kasvien voi olla vaikea sulattaa. 

Henkilöitä leikkaamassa reikiä juuttikankaaseen nurmikolla
Pohjaan asennettavaan juuttikankaaseen leikataan reikiä, että kankaan alle ei jää ilmakuplia. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Henkilöitä leikkaamassa reikiä juuttikankaaseen nurmikolla
Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Järviruoko levittäytyy matalilla rannoilla ja saa aikaan umpeenkasvua. Samaa tekee leveäosmankäämi, joka on alkanut lisääntyä vahvasti Akionlahdella. 

Akionlahdella on kuitenkin vahva biologinen arvonsa. Se on kluuvijärvi, fladasta seuraava askel kohti järveä. Fladat ovat maankohoamisen seurauksena merestä irti kuroutuvia lahtia, ja kluuvi on jo lähes irti merestä. Akionlahden vesitilannetta parantamaan on kluuviin aikanaan avattu myös toinen uoma, mikä johti siihen ongelmaan, että kuivaan aikaan lahti kuivui lähes umpeen kaiken veden paetessa mereen. Myöhemmin uomiin rakennettiin pohjapadot niin että kaikki vesi ei pääse karkaamaan kuivinpaankaan vuodenaikaan.

Henkilöitä pelastautumispuvuissa sup-laudoilla, mukana työvarusteita
SUP-lautojen armada valmiina lähtöön! Akionlahdella näppärin kulkuväline on SUP-lauta, jolla pystyy kuljettamaan sekä juutikankaat että tarvittavat kivet. Kuva: Eveliina Lampinen / POP-ELY

Henkilöitä pelastautumispuvuissa sup-laudoilla, mukana työvarusteita
Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Henkilöitä pelastautumispuvuissa sup-laudoilla, mukana työvarusteita
Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Henkilöitä pelastautumispuvuissa sup-laudoilla, mukana työvarusteita
Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Akionlahti on Natura2000 -verkoston luonnonsuojelualue. Alueella on monia Natura-luontotyyppejä  ja ne edustavat rannikon maankohoamisrannan erilaisia sukkessiohabitaatteja. Alue on hyvin tärkeä sekä lintujen muutolle että pesimiselle, sieltä löytyy uhanalaista vesikasvillisuutta (rauhoitettu upossarpio) ja uhanalaisia lintuja ja kluuvi on erittäin tärkeä kalojen kutualue. Heti lahden ulkopuolelta mereltä löytyy rauhoitettu meriuposkuoriainen. Akionlahden rantaniittyjä hoidetaan laiduntamalla.

Paikalliset asukkaat tulevat helposti juttelemaan ja kertovat, kuinka heidän lapsuudessaan 60-70 -luvuilla lahti oli kirkasvetinen ja hiekkapohjainen, siellä oli syviä kohtia, joihin lapset hyppivät uimaan ja kalansaaliit olivat suuria. Nyt näkyvyys ei ylitä kymmentä senttimetriä, pohja on pehmeää ja pöllyävää eikä mistään löydy syvää kohtaa. Kalastus on vähentynyt lähes olemattomiin.

Talvisia kalakuolemia ja keväistä kalojen kutunousua helpottamaan Oulun kaupunki, Suomen vapaa-ajan kalastajat, Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskus ja Metsähallitus tekivät kevyitä toimenpiteitä toisella mereen johtavista uomista muutama vuosi sitten. Vuonna 2021 asennetut ohjuriaidat on sittemmin poistettu niiden toimimattomuuden vuoksi, ja koska jäät liikuttelivat niitä. Nousua helpottava kivikkouoma on paikoillaan.


Droonikuva tyynestä lahdesta, jolla sup-lautailee neljä henkilöä
Työmaata kohti menossa! Kuva: Anton Pajukoski / POP-ELY

Pelastautumispukuisia henkilöitä koukkii  pohjaan sup-lautojen ja laatikoiden keskellä
Ensin lahdelta etsittiin vesiruttoesiintymät, jotka voitaisiin peittää. Kluuvia kartoitettiin jo vuosi sitten, mutta tänä kesänä karvalehti on syrjäyttänyt monet vesiruttokasvustot. Lopulta juuttikankaille kuitenkin löytyi sopivat paikat ja ne asennettiin pohjaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Pelastautumispukuisia henkilöitä koukkii  pohjaan sup-lautojen ja laatikoiden keskellä
Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Nyt suomalais-ruotsalainen yhteistyöprojekti SeaMoreEco on ottanut yhdeksi pilottikunnostuskohteekseen Akionlahden. Tarkoitus on kokeilla kahden erilaisen peittämis- tai tukahduttamismenetelmän avulla vieraslaji kanadanvesiruton poistamista. Koska kluuvista löytyy myös rauhoitettua upossarpiota, esimerkiksi koko lahden nuottaaminen vesiruton poistamiseksi ei tule kysymykseen. Lisäksi kanadanvesirutto ei ole (vielä?) vallannut koko kluuvia, vaan sitä löytyy runsaina kasvustoina sieltä täältä.

Kanadanvesiruton poistamista käsin pilotoitiin Perämeren kansallispuistossa 2021-2022, mutta valitettavasti vesirutto oli jo päässyt asettumaan Pensaskarin kluuviin liian vahvasti.

Metsähallituksen vesiluontotiimin Velmu-kenttätiimi Perämereltä pääsi auttamaan POP-ELYä juuttikankaiden asettelemisessa pohjalle. Muutamien neliömetrien kokoisilla kankailla kokeillaan, voidaanko tiheitä vesiruttokasvustoja tukahduttaa estämällä niiltä pääsy valoon ja yhteyttämiseen. Juuttikankaat painettiin pohjaan ja kiinnitettiin kivillä ja niiden annetaan olla pohjalla kahden kasvukauden ajan - peiton alle kurkataan siis ensi kertaa ensi vuoden syksyllä.

Tukholman satamaan jumittuneet kelluvat pressut asennetaan myöhemmin. Ne ankkuroidaan paikoilleen pehmeään pohjaan niin että pressu kelluu kluuvin pinnalla ja valolta suojattavan alueen reunat peittyvät pohjaan asti ulottuvilla "verhoilla". Tarkoitus on sama kuin juuttikankailla - estää valon pääsy ja yhteyttäminen kasveilta. 

Pelastautumispukuisia henkilöitä sup-lautojen kanssa asentaa juuttikangasta lahden pohjaan
Juuttikangas asennetaan pohjaan ja kiilataan sinne kivillä. Kuva: Eveliina Lampinen / POP-ELY

Pelastautumispukuisia henkilöitä sup-lautojen kanssa asentaa juuttikangasta lahden pohjaan
Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Pelastautumispukuisia henkilöitä sup-lautojen kanssa asentaa juuttikangasta lahden pohjaan
Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kaikkia menetelmiä täytyy testata ennen kuin voidaan sanoa, mikä toimii ja mikä ei, ja minkälaisissa olosuhteissa. Juuttikangasta on myös asennettu pohjoisempaan Tukkikarin kluuviin, josta löytyy hyvin laajasti uhanalaista upossarpiota vieraslaji kanadanvesiruton joukosta.

Juttelin erään paikallisen asukkaan kanssa. Hänen mielestään teimme ihan höpöjä ja että "eihän tuo nyt tietenkään toimi!" Yritin perustella, että kaikkia menetelmiä pitää testata pienimuotoisesti ennen kuin niiden toiminnasta tai toimitattomuudesta voidaan sanoa yhtään mitään. Erityisesti alueilla, joilla operoidessa voi törmätä uhanalaisiin lajeihin ja luontotyyppeihin, varovaisuus on paikallaan.

Pari vuotta sitten käynnistyi Suomen suurin meriluonnonsuojeluun tähtäävä IP LIFE -hanke Biodiversea, jota luotsaa Metsähallitus. Yksi hankkeen vahvoista kärjistä on meriluontotyyppien kunnostaminen. Sitä varten SeaMoreEcon pilottikokeilussakin ollaan kuulolla ja oppimassa mahdollisia menetelmiä maastossa.

Saappaalla nostetaan pinnan alta runsasta kasvillisuutta
Akionlahti on hyvin rehevä. Sieltä löytyy valtavasti esim. ristilimaskaa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kasvi veden alla sameassa vedessä
Ja tältä se vesirutto sitten näyttää! Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kaksi pelastautumispukuista henkilöä seisoo vedessä ja on juuri heittänyt kivet niin että vesi pärskyy
Juuttikankaat asetettiin pohjaan kivien avulla. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Parin vuoden sisällä nähdään, toimiiko jompi kumpi tukahduttamismenetelmistä vai ei. Kustannukset menetelmän testaamiseen eivät ole olleet erityisen isot. Pilotointeja erilaisista kunnostusmenetelmistä kuitenkin tarvitaan nyt kun EU:n ennallistamisasetuskin vasta hyväksyttiin.

Essi Keskinen

P.S. Jos ennallistaminen tai kunnostus ovat termeinä vieraita, niin ne olivat itsellenikin vielä vähän aikaa sitten. Jos haluat vielä syventää tietämystäsi, tässä tämänhetkinen tietämys Itämeren meriluontotyyppien kunnostamisesta ja ennallistamisesta.

P.S. 2 Myös siirtoistutus voi olla ennallistamista.

keskiviikko 29. toukokuuta 2024

Katsaus menneiden keväiden suunnitteluun

Läjä tavaraa hiekkarannalla
Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ainakin varusteet on saatu jo saaren rantaan. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Tämä on viimeinen viikkoni toimistolla, ensi viikolla minä ja tiiminä lähdemme pakkaamaan maastovarusteita ja valmistautumaan fyysisesti tulevaan maastokauteen.

Tuli mieleen kurkata, minkälaisia valmisteluja aiempina vuosina on päätynyt blogiin asti. Velmu-ohjelma eli valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma on tänä vuonna tehnyt töitä jo 20 vuoden ajan. Minä olen tehnyt meribiologin ja tutkimussukeltajan töitä 19 vuoden ajan, joista 18 vuotta Velmun parissa. Onnea Velmu 20 v ja onnea oman Velmuni täysi-ikäistyminen!

Velmu-hankkeen logo, piirrettynä rakkohaurua, kolmipiikki ja muuta merielämää ja taustalla 20 v

Meren pohjalta päivänvaloon – Velmu 20 v

2010 oli ensimmäinen blogivuosi, ja heti löytyi blogi siitä, miten meribiologi odottelee innolla jäiden lähtöä pakkaillessaan sukellusvarusteita autoon.

.2011 toukokuun alussa meri on vielä ollut jäässä pohjoisella Perämerellä. Tänään on 29.5.2024 ja Perämeren pohjoisosista lähtivät viimeiset jäät käytännössä tällä viikolla. 

Kolme venettä vierekkäin vedestä kuvattuna
Vedenalainen luontopolku on pystytetty Perämeren kansallispuistoon ja sää hellii sukeltajia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Toukokuussa 2012 minua ovat työllistäneet vääränlaiset happipullojen kierteet ja työhaastateltavat, jotka haistattelivat puhelimessa, "koska en kumminkaan anna heille sitä työtä". En ole varsinaisesti päässyt mukaan kesän tiimin valintaan enää pitkään aikaan, mutta näitä ikäviä, ilmeisesti työvoimatoimiston väkisin patistamia, vastentahtoisia työnhakijoita en kyllä ikävöi. Muistan sen erään, joka oli kirjoittanut CV:nsä ruutupaperille lyijykynällä ja kun kyselin sähköpostilla, miten lajintunnistus onnistuu, vastaus oli "No kai ne levät nopee vois opetella". 2013 olen ollut valitsemassa työntekijöitä ja työharjoittelijoita kesäksi ja iloinnut jo valmiiksi työharjoittelijoiden ohjaamisen tuomasta riemusta. Toisaalta 2014 minua ovat kuormittaneet kaikki ne, jotka eivät päässeet meidän tiimiin.

Toukokuussa 2014 sen aikainen Pohjanmaan meritiimi teki opintomatkan Ruotsiin. Reissussa pohdittiin paljon myös tasa-arvoa. Matkalta kertyi paljon sukelluskokemusta tiimin uusille sukeltajille ja upeita vedenalaiskuvia, mielenkiintoisista tasa-arvokeskusteluista puhumattakaan.

Läpinäkyviä kotelomaisia eläimiä kalliossa veden alla
Tunikaatit ovat alkeellisia selkärangattomia,jotka kasvavat suolaisemmissa merissä yhdyskuntina. Suomen rannikolta ei tunikaatteja löydy. Niitä nähdäkseen pitää hakeutua esim. Ruotsin länsirannikolle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Pystykallio meressä, pinnalla vene, veden alla eri värisiä rihmaleviä
Puna- ja viherlevien kirjo on Smögenissä Ruotsin länsirannikolla upea aivan laiturin kupeessakin! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

2015 Itämerelle oli saapunut Tanskan salmista suolapulssi, ja sen mahdollisia seurauksia haluttiin kartoittaa kiinteillä sukelluslinjoilla. Pohjanmaan meritiimi perusti 2015 linjat Perämerelle ja Merenkurkkuun. Ne sukellettiin ensimmäisten parin kesän aikana 2-3 kertaa maastokauden aikana, että saataisiin tietoa myös vuodenaikaisista vaihteluista lajistossa. Viimeisen kerran linjat sukellettiin 2018/2019. Nykyisin nämä kiinteät linjat ovat enää muisto vain. 

2016 huhtikuussa kollegani.Heidi Arponen kirjoitti siitä ihanasta hetkestä, kun veneet pitkän talvilevon jälkeen pääsevät taas vesille. 

Vene tyynellä iltaruskoisella merellä
Vene on saatu poijuun ja on aika mennä yöpuulle. Kuva: Johanna Kehus / Metsähallitus

Maastokauden valmistelut ja tiimin rekrytointi on jotenkin viivästynyt vuonna 2017. Tuo vuosi oli muutenkin itselleni erityisen raskas ja väärällä tavalla työntäyteinen, mutta siitä selvittiin, kuten myös maastokaudesta. Asioilla on tapana järjestyä aina jotenkin.

Vuonna 2017 alkoi myös kolmivuotinen Interreg-hanke SEAmBOTH, jota vedin yhdessä ruotsalaisten kollegojen kanssa. Hankkeessa mm. kerättiin kolmen vuoden ajan Velmu-menetelmällä vedenalaiskartoitustietoa.

Keväällä 2018 ollaan huhtikuussa suunniteltu maastokauden suunnittelemista. Kuulostaa tutulta.

Perämeren pohjoisosan ja Suomen ja Ruotsin yhteistyön kattava SEAmBOTH -hanke oli vedettävänäni vuosina 2017-2020. Keväällä 2019 hankkeesta osallistuttiin posterilla Pietarissa pidettäviin vuotuiseen GeoHab eli habitaattikartoituksen ja -mallinnuksen seminaariin. Sieltä lähes suoraan lähdettiin maastoon. Eipä vielä 2019 tiedetty, että seuraavana vuonna puhkeaisi maailmanlaajuinen pandemia, jonka takia kongressi- ja muut vierailut kaikkialle pysähtyivät lähes kahdeksi vuodeksi. Vielä vähemmän tietoa (ainakin allekirjoittaneella) oli siitä, että Venäjä pian aloittaisi sotilaserikoistoimensa Ukrainassa ja yhteistyö Venäjän kanssa pysähtyi osaltani tähän Pietarin kongressiin. Onneksi sieltä jäi elämän mittaiset muistot.

Pelastautumispukuinen henkilö heittämässä haraa veneen kannelta mereen
Suvin mallisuoritus haran heittämisestä lajiston varmentamiseksi. Kuva: Eveliina Lampinen / Metsähallitus

Keväällä 2020 olen vetänyt loppuun SEAmBOTH-hanketta samalla kun maailmaa riepotteli koronaepidemian alkaminen. Hankkeen loppuseminaari 20.2.2020 oli yksi viimeisiä yhteisiä tilaisuuksia, jossa näin työkavereitani ja kollegoitani. Sitten maailma sulkeutui. Ei ihme, että  huhtikuussa 2020 olen kaivannut lohtutyötä, joka tuo turvallisuudentunnetta omituiseen ja uuteen arkeen eristyeneenä työkavereista ja muusta maailmasta. Kenttätyötkin kilpistyivät tuolta kesältä hyvin vähiin pienen tiimin tekemiin Velmu-kartoituksiin Suomenlahdella ja Saaristomerellä. Tämä oli itselleni tähän mennessä ainoa kesä Metsähallituksen meribiologin 18-vuotisella urallani, että en päässyt lainkaan maastotöihin kesällä. Syksyllä pääsin lähes säälittävän tuntuisesti vajaan viikon mittaiselle armolahjalta tuntuvalle kenttäkeikalle eteläiseen Merenkurkkuun. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta vaikealta tuntui.

Vuoden 2021 kevättä kurittivat sekä edelleen jatkuva korona että Oulun toimiston palaminen .Maastoon pääsin jälleen, mutta hämmentävästi Saaristomerelle Seiliin. Sinne sitten kuljin lähes joka viikonloppu Oulusta koko kolmen kuukauden maastokauden ajan. Tänä kesänä eteläisessä Suomessa kartoitettiin Velmun toimesta riuttoja. Toisaalta oli antoisaa ja kiinnostavaa työskennellä muuallakin kuin Perämerellä, toisaalta lajisto ei ollut yhtä hyvin hanskassa ja kotimatka pitkä. Seilin saari kesällä oli tietysti upea.

Henkilöitä veneen kannella pelastautumis- ja märkäpuvussa
Saaristomerellä 2021 tiimini käytössä oli moottorivene Aurelia, joka oli koko Saaristomeren kattamiseen aivan liian pieni ja hidas. Siirtymisiin meni kohtuuttomasti aikaa, mutta toisaalta työt saatiin tehtyä määräaikaan mennessä. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus

Maastokauden 2022 pääsin viettämään jo hiukan lähempänä Oulunkotia, Merenkurkussa ja pohjoisella Selkämerellä. Velmu-kartoituksissa keskityttiin uhanalaisista lajeista tehtyjen levinneisyysmallien maastovarmennukseen. Työ oli mielenkiintoista, mutta pohjatyö olisi pitänyt tehdä tarkemmin - harasimme kilometritolkulla eri jokien alajuoksuja ja ruopattuja jokisuistoja, vaikka monen lajin kohdalta olisin voinut sanoa heti suoraan, että tästä sitä ei ihan varmasti löydy. No, tulipa nyt sitten virallisestikin todettua. 

Viime vuonna tiimini teki sekä Velmu-töitä että perusti merenhoidon seurantalinjoja Merenkurkkuun ja Perämerelle. Velmu-kartoituksissa käytiin katsomassa Zonation-työkalulla määriteltyjä "hyvien" ja "huonojen" luontoarvojen laguuneja. Kesä oli mitä mielenkiintoisin, vaikkakin kovin työntäyteinen. Kilometrejäkin karttui, sillä työsarkaa riitti Korsnäsistä Tornioon.

Mittanauha näkinpartaisniityn päällä meren pohjalla
Komeat suojaisat näkinpartaisniityt on nyt suojeltu luonnonsuojelulailla. Merenhoidon seurantalinjoille osui muutamia hyvin edustavia näkinpartaisniittyjä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Juuri nyt olen siis viimeisiä päiviä toimistossa. Maastokausi 2024 on suunniteltu. Tarkoituksena on Velmun töinä lähteä sukeltamaan hiekkasärkille ja harjusaarten vedenalaisille osille pohjoisella Perämerellä - aivan kotinurkilla siis! Suunnittelutyötä on tehty koko kevät ja kaiken pitäisi nyt olla valmiina. Maastossahan sen sitten huomaa, onko kaikkea tullut ajatelleeksi. Tämän kevään suunnittelun vastapainoksi sain vetää Itämeriaiheista työpajaa kansainvälisellä nuortenleirillä. Kokemus oli upea ja antoi toivoa tulevaisuuteen.

Velmun 20-vuotisen taipaleen aikana tämä on seitsemästoista kevät, jolloin suunnittelen Velmu-töiden maastokartoituksia kesäksi. Vuonna 2020 en saanut tehdä maastotöitä, ja vuonna 2005 ennen Metsähallitukselle tuloani tein töitä nykyisen Metsähallituksen-kollegani Kevinin kanssa Åbo Akademin ja Metsähallituksen yhteisessä meriajokashankkeessa. Velmu oli silloin tekemässä lähes ensimmäisiä maastopilottikokeiluitaan Saaristomerellä. Siellä minäkin sain kuulla syksyllä Ouluun avautuvasta Metsähallituksen meribiologin työpaikasta, jota sitten hain ja sain ja jossa edelleen istun. 

Pitkälle on tultu ja moni asia maastotöiden tekemisessä, menetelmissä ja varusteissa on muuttunut. Yksi asia kuitenkin on ja pysyy - maastokautta suunnitellaan aina keväisin.

Essi, meribiologi