keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Mapping a ROI (Region Of Interest), or: Reed everywhere

 Here comes a last update from this summer’s field work, by a guest author – I worked in Metsähallitus’ inner archipelago team this summer, first helping out on the surface when the divers mapped reefs, and then mapping transects in shallower flads (lagoons) and bays myself by snorkelling. I also mapped Regions Of Interest (abbreviated ROI) in addition to the normal snorkelling lines – interesting areas mostly consisting of wide reed belts with varying amounts of open water in small “ponds” inside the reed belt. Since this kind of mapping can be a bit different from mapping of the rest of the bay, that is what I’ll describe here, using two of the more memorable ROIs as examples.

 

Ilmakuva ruovikkovyöhykkeestä
Satellite Image of a Region Of Interest (in Sahanlahti): The open areas in the reed belt are the ones I was looking at. Satellite images can be deceiving though – this must have been taken a few years ago, and now there was more reed than in this picture (the little bay in the upper right corner for example was no longer open). Picture: Google Maps satellite image

Sahanlahti is a bay in Kaarina/S:t Karins with a broad reed belt along the shore, more than 600 meters long, containing several smaller ponds and openings. Normally while mapping I kept all my field gear on a SUP-board and paddled from one place to another – paddling in this reed belt ended after the first few ten meters or so, after that I had to hop off and drag the SUP with the field gear behind me through the reed for the rest of the mapping. The reed was quite dense and the water depth in areas between openings was low, sometimes just wet ground. It was not a very fast way to move forward but it worked better than I expected, since the bottom was firm enough and not just loose mud to sink down in. Behind me, I left a quite impressive “hippo lane” criss-crossing between ponds through the reed – at least I didn’t need to wonder from which direction I came from.

 

SUP-lauta keskellä järviruovikkoa
Making my way through the reed. A sharp eye might detect a trace left behind by me, stomping forward and dragging the SUP after me. Photo: Anni Selenius / Metsähallitus

For navigation I used Google Maps in my phone, kept in a waterproof bag – estimating where the next opening would be would otherwise have been impossible, you could easily pass by a pond by just a few metres without knowing it was there behind the wall of reed. A couple of times I wasn’t even sure in which direction the shore was and in which direction the open bay was without looking at the map.

Granted, I was at some point slightly tired of reed, but mapping the open ponds was always fun. While the visibility in the bays outside the reed belts usually varied between quite bad and non-existent, the water in the reed ponds was usually crystal clear, and here it was also deep enough that I could easily float around like some crocodile above the bottom while mapping. The species composition could vary a lot between ponds – often there were big patches with dense vegetation of just one species, such as holly-leaved naiad Najas marina, rigid hornwort Ceratophyllum demersum or even a large field of mare’s tail Hippuris vulgaris. You never knew what species would turn up in the next opening (or what else would turn up, like a big dead pike floating around).

 

Vesikasvi veden alla
Holly-leaved naiad (Najas marina), Sahanlahti. Photo: Anni Selenius / Metsähallitus

Vesikasvi veden alla
Dense meadow of mare’s tail (Hippuris vulgaris) in an opening in the reed belt (Sahanlahti). Photo: Anni Selenius / Metsähallitus

Vesikasvi veden alla
Rigid hornwort (Ceratophyllum demersum) with a nice red colour, Sahanlahti. Photo: Anni Selenius / Metsähallitus

Kuollut hauki kelluu pinnalla
Surprise pike! Photo: Anni Selenius / Metsähallitus

A slightly different ROI was in the far-away end of Brattnäsviken in Parainen/Pargas, the very last area we mapped in the end of the summer. By then it had already gotten a lot colder – air temperature was only 11 degrees and it was not much warmer in the water (the dive computer we tossed in said twelve degrees, and based on what it felt like I sure believe it). Luckily my teammates weren’t diving then, so I could borrow Pirita’s dry suit which was much warmer than my own relatively thin wet suit.

 

Henkilö istuu kuivapuvussa SUP-laudan päällä, lisänä varusteita
Getting ready for another reed adventure, still happily unaware that I would have to leave the SUP and carry all gear instead. Photo: Patrick Demus / Metsähallitus

The ROI was hidden behind an almost 400 m long, dense reed belt, and I began by making an attempt to walk through that as well, but nope – this time the bottom was loose mud that you sank down in far above the knees with each step, so after spending quite some time trying to get forward with the not-so-impressive result of maybe a few metres and a SUP that was capsized by the reed (with all gear on it), I had to give up and try something else. Luckily, I had realized beforehand that it might be difficult to get through with the SUP, so I had brought with me a waterproof bag to stuff most of the gear in.

I left the SUP in the reed and began my journey to the nearest shore, carrying all gear first through more reed (but still significantly less than 400 m!), then along a small field, and lastly on a small road (yes, still in the dry suit with the mask on my head and flippers in hand, unfortunately I didn’t meet anyone) before I had to once again walk through some more reed to reach the ROI. The last bit the bottom became so soft that walking was completely impossible – I had to press down reed from the sides in front of me and crawl forward on that.

I have seldom been happier to see open water than when I finally reached the end of the reed belt and came to the flad that was to be mapped, after about one hour of adventures to get there. At least I wasn’t cold by that point. The flad itself was quite big and completely open, despite being surrounded by a compact wall of reed in all directions. It was shallow (usually not more than about 50 cm deep) and in big areas the bottom was covered with a dense, soft mat of Vaucheria, a species of yellow-green algae that is quite common in such areas, and also occurs inside the reed belts. The mapping itself was not problematic, but then there was of course the same journey to get back to the SUP waiting in the bay. To sum up that field day: Lots of reed and then some more reed.

 

Screenshot WhatsUp-keskustelusta, jossa on tunnin sisälle päivitetty kolme viestiä matkan etenemisen hitaudesta
Small positive updates sent to the rest of the team, to let them know how fast my mapping would be progressing. Picture: Anni Selenius / Metsähallitus

Sukeltaja kelluu ruovikossa pinnalla ja katsoo räpylöidensä takaa maisemaa
One last look back at Brattnäsviken ROI, the last place I mapped this summer, before heading back through copious amounts of reed. Photo: Anni Selenius / Metsähallitus

All in all, it has been a very nice and interesting summer, and I had a great work team. I’ve done other kinds of field work and vegetation mapping before, mostly in lakes, but this was the first time I worked for Metsähallitus. Mapping aquatic vegetation is seldom completely obstacle-free, but it is definitely never boring, and you get to see many interesting places you would otherwise never have visited.

Anni Selenius

You can get the feeling of what I did in these videos...







maanantai 30. elokuuta 2021

Rutolle kyytiä

 

Kasveja veden alla kiven edessä
Kanadanvesirutto on kaunis vieraslaji, joka valtaa Suomen vesistöjä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY

Nimellä ”rutto” on paha kaiku. Rutto on jotain tappavaa ja vaarallista, joka leviää kulovalkean tavoin eikä siitä pääse eroon millään.

Vesirutto eli kanadanvesirutto (Elodea canadensis) on haitallinen vedenalainen vieraskasvilaji, joka on levinnyt koko Suomeen saaden alkunsa Kaisaniemen kasvitieteellisestä puutarhasta 1800-luvun lopulla. Sinne kasvi tuotiin Pohjois-Amerikasta, koska se oli kauniin vihreä ja rehevä ja kasvoi näppärästi pihalammikoissa ja akvaarioissa. Kuulostaako tutummalta, jos vertaat tilannetta maakasveihin? Mietipä esimerkiksi lupiinia, joka on kaunis ja helppohoitoinen puutarhakasvi, mutta sittemmin levinnyt maanteiden varsille pitkin eteläisempää Suomea.


Paljon monenlaista vedenalaista kasvillisuutta
Pensaskarin kluuvissa kanadanvesirutto (keskellä) ei ole päässyt dominoimaan asemaan, vaan muuta kasvillisuutta löytyy paljon. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY

Vaikka kanadanvesirutosta ei ehkä olisikaan esteettistä haittaa, se lähtee helposti leviämään niin että pian järvestä tai lammesta ei muuta löydykään kuin tätä yhtä lajia. Vesirutto saattaa suotuisissa olosuhteissa kasvaa niin tiheinä kasvustoina, että vesistön virkistyskäyttö loppuu täysin, kun kasvimassan joukossa ei mahdu uimaan, saati veneilemään tai kalastamaan. Syksyllä massat kuolevat, vaipuvat pohjaan ja kuluttavat hajotessaan happea. Hapettomilta pohjilta vapautuu fosforia ja hapettomuus saattaa tappaa vesieliöitä. Vesirutto saattaa myös aiheuttaa vesistön Ph:n heilahtelua samalla kun kasvi vie elintilaa ja valoa muilta vesikasveilta. Vesirutto leviää myös pienistä palasista, joten jos sen haluaisi poistaa vesistöstä kokonaan, käytännössä koko järvi pitäisi tyhjentää kaikesta kasvillisuudesta. Jos lajia vielä löytyy jostain yläjuoksulta, se löytää kyllä pian tiensä takaisin alkuperäiseen poistopaikkaan. Lisäksi lajia levittävät linnut, ja tietämättään ihmiset, jotka saattavat esim. veneensä tai kalastusvälineistön mukana kuljettaa kasvinpalasia vesistöstä toiseen.

Hauenpoikanen veden alla
Pensaskarin kluuvissa kutee selvästi hauki, sillä sieltä löytyi useita n. 15 cm pitkiä hauenpoikasia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY

Vesirutto on tullut Suomeen jäädäkseen, siitä ei ole epäilystäkään, mutta monesti sen suurimpien massojen poistaminen kannattaa silti, kun muutkin kasvit saavat elintilaa ja vesistö muuttuu taas virkistyskäyttöystävällisemmäksi edes hetkeksi. Tärkeintä vesiruton kohdalla olisi kuitenkin torjua sen leviäminen uusiin vesistöihin.

Kanadanvesirutto on makeanveden laji, mutta se sietää myös jonkin verran murtovettä. Esim. Perämeren jokisuistot ja rannikon lahdet kelpaavat sille vallan hyvin. Sekä Tornio- että Kemijokisuistot ovat monelta osin täysin vesiruton tukkimia ja vesikasvillisuudesta 100 % saattaa paikoitellen olla kanadanvesiruttoa.

Kolme henkilöä tarkastelee siivilässä olevia kasveja
Kanadanvesiruttoa on kerätty sihtiin ja kuljetettu maalle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY

Perämeren kansallispuisto on sen verran kaukana rannikosta (6-20 km Tornion Röyttästä), että vesirutto ei enää viihdy näin ”suolaisessa” vedessä - vaikka ihminen ei n. 2 promillen suolapitoisuutta edes maista. Pensaskarin saari sijaitsee n. 10 km päässä mantereelta, ja saaresta löytyy kluuvi, pieni 4 ha suuruinen järvi, joka on maankohoamisen seurauksena muodostunut saarelle ensin lahdesta, sitten laguunista eli fladasta. Kluuvin ainoa yhteys mereen on hyvin kapea ja osittain tukittu puropahanen, jota pitkin merivesi välillä pääsee uudistamaan kluuvin vettä - vedenkorkeus täytyy olla reilut puoli metriä keskivedenkorkeuden yläpuolella ja aallokon käydä etelän tai lounaan suunnalta. Järvi saa merivesitäydennystä yleensä muutaman kerran vuodessa kevät- tai syysmyrskyjen aikaan. Esim. hauki on kuitenkin sitä mieltä, että lampi on vain irrallinen osa merestä, koska kluuvissa näkyi paljon tämänkeväisiä pikkuhaukia.

Henkilö meloo SUP-laudalla pienellä järvellä, etualalla vesikiikari kelluu pinnalla
SUP-lauta ja vesikiikari olivat iso apu vesiruton poistotalkoissa Perämeren kansallispuiston Pensaskarissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY

Kanadanvesirutto on levinnyt Pensaskarin kluuviin, mutta ei ole muodostunut dominoivaksi eli hallitsevaksi vesikasviksi. Järvestä löytyy reilun tusinan verran muitakin vesikasveja, ja erityisen komeita suojaisen alueen näkinpartaisniittyjä. Lisäksi lammesta löytyi juuri Suomessa vaarantunut, Euroopassa direktiivilajiksi määritelty upossarpio, ja Suomessa silmälläpidettävä, HELCOMin eli Itämeren suojelukomission punaiselta listalta löytyvä otavita.

Koska kluuvin kasvillisuus on niin monipuolista ja sisältää kaksi uhanalaista lajia ja uhanalaisen luontotyypin, minkäänlainen kokonaisvaltainen kasvillisuuden poisto ei olisi tullut kysymykseenkään. Siksi Metsähallituksen meritiimi ja Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin ELY-keskukset SeaCOMBO-hankkeessa miettivät hellempää ja keveämpää tapaa lähestyä kanadanvesiruton kontrollointia Pensaskarin kluuvissa.

Kuivapukuun ja maskiin pukeutunut henkilö seisoo vedessä ja esittelee SUP-laudan päälle sihtiin nostettua kasvia
POP-ELY-keskuksen erikoissuunnittelija (SeaCOMBO-hankkeen projektipäällikkö) Suvi Saarnio esittelee vasta kerättyjä vesiruton versoja. Kuva: Eveliina Lampinen / ELY-keskus.

Pilottikokeiluna kluuvista poistettiin kanadanvesiruttoa pienimuotoisilla talkoilla käsin. Pelastautumispuvuissa kahlaamalla ja kuivapuvuissa snorklaamalla ja sukeltamalla vesiruttoa kerättiin tiheäverkkoisiin pusseihin, joita vapaaehtoiset kävivät kelkkomassa SUP-laudoilla maalle. Vesirutto oli lisääntynyt edellisestä kartoituksesta huomattavasti, eikä lajia mitenkään pystytty poistamaan kokonaan, mutta ensi kesänä nähdään, onko muutamien kymmenien litrojen poistamisella ollut minkäänlaista vaikutusta järven ekosysteemiin. Tulevaisuuden varalta mietittiin paikallisen sukellusseuran kutsumista talkoisiin, joissa jokainen sukeltaja poistaisi kanadanvesiruton versot omalta lohkoltaan mahdollisimman tarkasti, ja pieni SUP-lautojen armada kuljettaisi poimittuja kasveja maalle ensin kuivumaan ja sitten kuoppaan kaivettavaksi tai kompostoitavaksi.

Henkilö istuu pelastautumispuvussa SUP-laudalla vesikiikarin ja siivilän kanssa
Talkoolainen Jorma Vähä Kemistä sukkuloi sukeltajien ja rannan väliä ja kuljetti kerättyä vesiruttoa pois vedestä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY-keskus

Monia pelastautumispukuisia henkilöitä kahlaamassa ja SUP-lautailemassa järvessä
Vesiruttoa poistettiin kahlaamalla, sukeltamalla ja snorklaamalla. Kuva: Pekka Aho.

Henkilö istuu pelastautumispuvussa SUP-laudalla, lastattuna sukellusvarusteet ja vesikiikari, kuivapukuinen henkilö taustalla
Sukellusvarusteita kuljetetaan SUP-laudalla keskemmälle järveä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY-keskus.

Kanadanvesiruton torjuntaa, poistoa ja hyötykäyttöä on tutkittu Suomessa paljonkin. Kasvimassa ei sellaisenaan kelpaa appeeksi eläimille, mutta sitä voidaan käyttää biomassana, biokaasun sivutuotteena syntynyttä massaa voidaan käyttää myös lannoitteena, tiettyjen kasvien torjunnassa tai vaikkapa maanparannusaineena. Jos aihe kiinnostaa enemmän, lue ihmeessä SYKEn raportti.

Summa summarum - kanadanvesirutosta ei päästy eroon Pensaskarissa, mutta sekä Lapin YLE että Ruotsin televisio kävivät tekemässä juttua pienimuotoisesta pilottipoistosta. Ideoita käsin poiston parantamiseksi syntyi, ja yhteistyö meriluontokohteiden ennallistamisessa vahvistui ELY-keskuksen ja Metsähallituksen välillä. Aivan tyhjin käsin talkoopäivän jälkeen ei siis lähdetty kotiin.

Essi Keskinen

Kaksi henkilöä veneen kyydissä veden pärskyessä pelastautumispuvuissa
Talkoista poistuttaessa tuulta oli 14 m/s. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY-keskus.

Paljon ihmisiä seisoskelee ja juttelee rannalla metsän reunassa, osa pukee kuivapukua
Ruotsin ja Suomen mediat ja Norrbottenin lääninhallituksen kollegat kiinnostuivat vesirutonpoistotalkoista ja tulivat katsomaan toimintaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY-keskus.


torstai 5. elokuuta 2021

Pohjamutia myöten

 

Puoliksi samean veden alta ja puoliksi pinnalta järviruovikosta otettu kuva
No jopas on kirkasta... Kuva: Anni Selenius / Metsähallitus

Kuva puoliksi samean veden alta, puoliksi päältä, näkyy SUP-lauta ja henkilö märkäpuvussa
Luontokartoittaja valmistautuu kartoittamaan sameavetisen lahden kasvillisuutta SUP-laudalta snorklaamalla. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Jos lahti on a) sisäsaaristossa, b) suojaisa, c) matala, d) suurehkomalla saarella (eli sateiden valuma-aluetta löytyy) ja e) mutapohjainen, millainen luulet sen näkyvyyden olevan? Vinkkinä voin tarjota, että Secchi-syvyys eli näkösyvyys eli valkoisen 30-senttisen levyn näkyvyys pinnalta oli 65 cm. Ulkomerellä voi mitata 3-8 m Secchi-syvyyksiä, Perämeren ruskeissa humuspitoisissa vesissä kolme, neljä metriä on jo "kirkas vesi". Eilisessä Länsilahdessa luontokartoittaja Anni istui märkäpuku päällä SUP-laudan päällä, roikotti jalkojaan vedessä laudan yli ja ilmoitti: "En näe jalkojani!"

Pelastautumispukuinen henkilö kumiveneessä tarkastelee harassa olevia kasveja
Pirita tutkii haralla pohjalta raavittua merinäkinpartaa, tähkä-ärviää ja karvalehteä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Itämeressä tuottava kerros eli se kerros, jossa kasvaa yhteyttäviä kasveja, leviä tai sammalia, päättyy sinne, minne n. 1 % auringonvalosta vielä yltää. Yleensä tämä on noin kaksi kertaa Secchi-syvyys. Länsilahdessa laskelman mukaan tuottava kerros olisi siis päättynyt 1 m 30 cm syvyyteen. Tämä piti lähes paikkansa - kasvillisuus päättyi hiukan kahden metrin syvemmällä puolella. Lisäksi kaikki haralla poimitut kasvit olivat täysin sedimentin peittämiä, toisin sanoen pohjamuta pöllyää koko ajan niin että sitä laskeutuu kasvien lehdille vesipatsaasta. Valo ei siis todellakaan pääse tunkeutumaan syvälle tässä lahdessa.

Anni snorklaa järviruovikon reunassa, jossa suurin osa kasvillisuudesta sijaitsee matalissa mutapohjaisissa lahdissa. Video: Essi Keskinen / Metsähallitus

Koska näkyvyys oli niin huono ja koska lampea ympäröivät kesämökit ja venelaiturit eli potentiaalisesti paljon veneliikennettä, teimme kasvillisuuskartoitukset snorklaamalla ja haraamalla, emme sukeltamalla. Tämä osoittautui viisaaksi, koska 100 m linjoista, jotka lähtivät rantaviivasta, ensimmäiset 20 m oli läpipääsemätöntä järviruokoa, seuraavat 10 m merinäkinruohon, karvalehden ja tähkä-ärviän muodostamaa viidakkoa ja viimeiset 70 m tyhjää mutapohjaa. Anni kertoi snorklanneensa pohjalle ja törmänneensä siihen ennen kuin näki sen. Tuloksena oli ilmainen mutakasvonaamio. 

Päivän loputtua olimme kaikki samettisen pehmeässä saven ja mudan sekoituksessa, jota oli kumiveneet, ankkurit, köydet, harat ja kaikki pohjaa koskettaneet asiat täynnä. Mieleeni muistui Uusi-Seelanti, jossa kävin vulkaanisella kuuma lähde -alueella ensin ihmettelemässä kiehuvia ja pulpahtelevia mutalähteitä rikinhajussa, sitten vuokrasin oman mutakylvyn. Muta tuntui juuri samanlaiselta, sametinpehmeältä ja hellivältä. Vain hajussa piili ero - kun Uuden-Seelannin muta haisi keitetyiltä kananmunilta (rikiltä), Länsilahden muta haisi mädältä ja monesta paikasta löytyi hapetonta mustaa pohjaa.

Kaksi pelastautumispukuista henkilöä kumiveneessä ruovikon reunassa
Parimetrisestä kumiveneestä työskentely vaatii organisointia ja hankalia asentoja. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Märkäpukuinen henkilö SUP-laudalla, pelastautumispukuinen henkilö kumiveneessä, molemmissa paljon tavaraa
SUP-lauta on vedenalaisluontokartoittajan ystävä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Päivän haraamisen ja mudassa snorklaamisen jälkeen voi sanoa, että lahti on sameavetinen ja rehevöitynyt, sen dominoivat vesikasvit ovat järviruoko, tähkä-ärviä, merinäkinruoho, karvalehti ja hapsivita (kaikki rehevöitymistä kuvaavia lajeja) ja se on mutapohjainen. 

Huonon näkyvyyden pimeät sukellukset on nyt sitten vaihdettu huonon näkyvyyden mutapohjaisiksi lahtikohteiksi. Vaihtelua tämäkin.

Essi Keskinen

Luontokartoittajan huippunopeus SUP-laudalla peittoaa helposti kumiveneen ja kaksi henkilöä. Video: Essi Keskinen / Metsähallitus
Henkilö katsoo kasvia mikroskoopilla
Monet näytteet täytyy tarkistaa mikroskoopilla, koska lajien eroja ei näe paljain silmin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kaksi vesisammalta
Pari vesisammaltakin löytyi järviruokovyöhykkeen juurelta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kirkkaanvihreitä rihmaleviä
Epifyyttiset levät eli päällyslevät voivat peittää kasveja, mutta Länsilahdessa niitä kasvoi myös paksuna mattona lähellä pohjaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Mikroskooppikuva ohuista lehdistä, joissa kiinni palloja
"Sinipallukat" eli sinilevät eli syanobakteerit muodostavat tähkä-ärviän lehdyköille hauskoja pallosia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Snorklaajan naama maskin takana sameassa vedessä
Samean veden selfie. Kuva: Anni Selenius / Metsähallitus


perjantai 30. heinäkuuta 2021

Uuden sukeltajan haasteet

Veden alla otetussa kuvassa näkyvyys on noin puoli metriä. Sameasta vedestä erottuu juuri ja juuri pohjalla kasvavaa ahvenvitametsää.
Sisäsaariston väylien varrella näkyvyydessä ei juuri ole kehumista. Aina ei näe tämänkään vertaa eteensä. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus.

Oho, nyt ei mennyt ihan niin kuin piti...

Tervehdys Seilin saarelta kesäiseltä Saaristomereltä! Olen Metsähallituksen maastobiologina toista ja sukeltavana luontokartoittajana ensimmäistä kenttäkautta. Töiden aloituksesta on ehtinyt kulua jo melkein pari kuukautta, mutta tuntuu, kuin olisi aloitettu vasta pari viikkoa sitten. Tänään olen vieraskirjoittajana kertomassa, miten kesän kenttäkausi näyttäytyy aloittelevalle luontokartoittajalle.

Sisäsaariston tiimin luontokartoittajat istuvat Seilin postilaiturilla odottamassa yhteysalus Österniä.
Välillä joutuvat luontokartoittajatkin työmatkoillaan odottamaan Österniä. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus.

Ensimmäinen mieleen tuleva asia on tiimityö ja tiimin merkitys kentällä. Molempina omina kenttäkesinäni maastotiimi on ollut yhdessä paitsi työaikana veneessä, myös kulkenut töihin kimppakyydillä, asunut samoissa tiloissa ja järjestänyt yhteiset ruokailut. Tiimin kanssa ollaan maanantaiaamusta perjantai-iltapäivään vuorokauden ympäri, joten joustavuutta, empatiakykyä ja sosiaalisia taitoja vaaditaan itse kultakin ettei homma hajoa käsiin. Itsellä on käynyt molempina vuosina niin hyvä tuuri, että aina on löytynyt asioita, joiden pohjalta on päästy rakentamaan hyvä yhteishenki. Toivon, että näin on tulevinakin kesinä.

Kuva kenttävene Aurelian kannesta sukelluspäivänä. Veneen vasemmalla laidalla näkyvät hätähappi, linjanvetovarusteet, sukeltajan henkiliina, tyhjät ämpärit ja sukeltajien laitepaketit valmiiksi koottuna.
Sukellustukialuksena toimivan Aurelian kannella ei ole liikaa ylimääräistä tilaa tai juurikaan näkösuojaa. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus

Toinen asia, johon pitää joka vuosi jotenkin sopeutua, on erillisen vessan puute avoveneessä. Nesteytyksestä on kesäkuumalla kuitenkin huolehdittava ja sukelluksella kehoon vaikuttavan paineen takia ylös tullessa on usein kiire vessaan. Uskon, että sama kuvio on tuttu myös monelle laitesukelluksen harrastajalle. Jokainen kehittää omat selviytymisniksinsä tähän ongelmaan, meidän kolmen naisen tiimillämme sisäsaariston vilkkaasti liikennöidyillä vesillä se on tänä vuonna ollut "sivuovilla" eristettävissä oleva veneen ohjaamo ja ämpäri. Myös vaatteidenvaihto veneessä on välillä taitolaji.

Veden alla otetussa kuvassa on mutaiselle pohjalle laskettu sukeltajan käyttämä kirjoitusalusta, johon on teipattu kiinni sukelluslinjaprotokola. Kirjoitusalustan vieressä on sukelluslamppu, ja kuvan ylälaidassa näkyy sukelluslinjaa merkitsevä pohjaan vedetty mittanauha..
Sukeltajan perusvälineistöä kentällä. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus

Itse sukelluksilla on myös omat kommervenkkinsa. Luontokartoittajan perusvarustukseen kuuluvat lyijykynällä varustettu kirjoitusalusta ja kymmenen kannellisen muovipurkin toisiinsa kiinnitetty sarja näytteitä varten, minkä lisäksi syville sukelluksille saattaa tarvita mukaan painavan sukelluslampun tai erityisen hyvän näkyvyyden vesille kameran vedenalaisen kuvamateriaalin tuottamiseen. Sukeltajalla on tavallisesti kuitenkin vain kaksi kättä, joten olennainen osa sukellusta on oppia hallitsemaan ylimääräiset liivissä kiinni olevat härpäkkeet. Jos jokin pääsee irtoamaan, sitä ei ihan helpolla enää löydy - mahdolliset näytteet mukaan lukien. Oma taitolajinsa on myös oppia samanaikaisesti pitämään alustaa ja lamppua yhdellä kädellä niin, että näkee kirjoittaa toisella (oma alustani on niin ohut, että lampun valo kuultaa kätevästi suoraan sen läpi, kun sen suuntaa alustaan viistosti altapäin). Vedenalaisten hieroglyfien tulkinta onkin sitten aivan erillinen haaste...

Veden alla otetussa kuvassa sukeltajan käyttämä näytepurkkisarja. Purkit on kiinnitetty toisiinsa narulla ja joka putkessa on erillisellä nyörillä kiinnitetty kierrekorkki varmistamassa, etteivät korkit mene hukkaan. Yhdessä putkessa erottuu putkilokasvi (Stuckenia pectinata) -näyte.
Näytepurkkien korkit ovat kiinni erillisillä naruilla, etteivät ne kelluisi tiehensä, kun purkin avaa. Ylimmässä putkessa erottuu Stuckenia pectinata -näyte. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus.

Tämän vuoden henkilökohtainen haasteeni ovat olleet syvät sukellukset. Aloittelevana ammattisukeltajana minulle ei ole vielä kertynyt kovinkaan monia sukellustunteja, ja PADI:n AOWD - kurssilla tuli syväsukelluksella laiteongelmia, joiden takia sukellus jouduttiin hallitusti keskeyttämään. Vaikka mitään vakavaa ei sattunutkaan jäi syvällä käynnistä huonoja muistoja, joiden takia olen edelleen keskivertosukeltajaa arempi laskeutumaan yli 10 metrin syvyyteen. Tänä kesänä tuota haamurajaa on pikkuhiljaa ajettu alemmas niin, että syvin yksinsukellukseni on ollut jo 16,5 metriä. Suurin sallittu syvyyteni oli sovittu 17 metriin, mutta pohja mokoma ei sitä uskonut vaan hävisi jonnekin alapuolellani häilyvään pimeyteen lampun valokiilan ulottumattomiin. Niissä syvyyksissä vesi on ympäri vuoden viileää, pimeää ja liikkumatonta, kuin kauan sitten unohdetussa hautaholvissa. Siinä piti hetki rauhoittua ja miettiä, että pohjaan vedetyn sukelluslinjan toinen pää on kuitenkin matalalla, joten jos nostan linjaa pohjasta ja uin sukellustietokoneen syvyysmittarin ohjaamana välivedessä, pohjan on ennen pitkää tultava taas vastaan. Tulihan se lopulta ja siltäkin sukellukselta noustiin ehjänä pinnalle. Yksi onnistunut sukellus kerrallaan eteenpäin.

Veden alla otetussa kuvassa näkyy leväpeitteisen kiven juuressa oleva sukelluslinjan loppupaino, josta lähtee pintaa kohti oranssi poijuköysi.
Jokainen linja päättyy aikanaan. Lyijypaino varmistaa, että linjan pää pysyy siinä, mihin se on veneellä laskettu. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus.
 

Saa nähdä, minkälaisiin paikkoihin tässä vielä päätyykään. Parasta näissä töissä on, että samanlaisia päiviä ei juuri tule ja luovuutta pääsee käyttämään niin uuden oppimiseen kuin vanhan soveltamiseenkin. Lukion lopulla toiveammattini oli työ, jossa ei tarvitsisi istua toimistossa yhdeksästä viiteen joka päivä ja pääsisi ulos "oikeasti" tekemään asioita, ja nyt kymmenen vuotta myöhemmin on todettava, että siihen olen tainnut päästä. Mukavaa kesänjatkoa kaikille ja onnea uusiin haasteisiin!

Pirita Anttila


tiistai 27. heinäkuuta 2021

Kuulisen kirous ja kosto

Vene ja kaksivärinen sukelluslippu vedestä katsottuna
Sukeltaja on vedessä, koska veneessä liehuu sukelluslippu eli A-lippu. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus


Kuulinen W - miten vastenmielinen ja luotaantyöntävä työskentelykohde! Mokoma riutta, kiusankappale.

Minun ja Kuulisen suhde ei alkanut kovin hohdokkaissa merkeissä. Tiimimme siirtyi Kasnäsistä Seiliin heinäkuun alussa ja aloimme työstää sisäsaariston riuttasukelluksia. Riutta on merenpohjasta kohoava kovapohjainen kohouma eli se koostuu pääasiassa kalliosta tai kivistä ja lohkareista. Tehtävänä oli tehdä 100 m sukelluslinja Kuulisen matalimmalta kohdalta neljään vastakkaiseen ilmansuuntaan. Ensimmäiseksi Airiston sukelluskohteeksi vedettiin koilliseen osoittava linja. Veneen syvyysmittarin mukaan syvyyttä oli 28 m. Tosi syvällä siis. Huh. Alkoi jännittää. En tykkää syvistä sukelluksista.

Sukeltaja palaamassa veneeseen sameassa vedessä henkiliinan avustamana. Video: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Kuukausi oli sukellettu Kasnäsistä ja Stura Buskäriltä, jossa näkyvyys oli yleensä 2-5 m. Syvin siellä tekemäni sukellus ulottui 17.4 m syvyyteen, missä ei todellakaan tarvinnut lamppua. Nyt kuitenkin otin lampun mukaan - olihan kohde 10 m syvempi ja oletettavasti pimeämpi, koska kyseessä oli pohjoinen Airisto eli hyvinkin sisäsaaristo. Lisäksi sukelluskohde sijaitsi aivan väylän vieressä, itäisen väylämerkin kupeessa. Lamppu mukaan siis.

Uinti henkiliinan päässä poijulle, siinä sitten varusteiden viimeinen tarkastus, OK-merkki sukellusavustajalle ja lähtö kohti pohjaa. Heti alusta näkee, että nyt uidaan sameissa vesissä - silmien editse leijuu jos jonkinlaista krähmää ja lumisadetta, rähmälettä, krämmälettä ja tihkua. Hämärtää jo, lamppu päälle. Lampussa ei ole virtaa. Rähmä sentään. Syvyyttä nyt 16 m, pimeältä näyttää. Voisikohan pohjalla olla mahdollista nähdä ilman lamppua? Kokeillaan, etten olisi ihan turhaan ähertänyt tänne asti. Pimenee edelleen - 20 m. Sukellustietokoneesta fluoresoiva taustavalo päälle - 23 m ja sysipimeää - kättään ei näe, pelkkä sukellustietokoneen näyttö häälyy pimeyden keskellä kuin outo fosforisilmä. 25 m enkä näe muuta kuin pimeää ympärilläni ja fluoresoivan näytön, mutta vesi on pimeyden lisäksi niin sakeaa, että en ikänäöltäni näe lukea sukellustietokoneen numeroita. Eipä tullut tästä sukelluksesta mitään, takaisin pintaan ja uusi yritys jonakin päivänä, kun lamppu on ladattu. 15 m ja 5 m syvyyksillä pidän vielä turvapysähdykset. Sukellus ei kestä kuin 9 minuuttia, mutta syvällä on käyty. 15 m turvapysähdyksessä näen lukea maksimisyvyyden - 25 m, mutta pohja ei tullut vielä vastaan. Tai sitten olin pohjassa, kirjaimellisesti - pohjan sisällä siis. Vaasan taiteiden yössä sukelsin kaupungin keskustan laiturin vieressä näytössukelluksia (löytyi mm. avaamaton kaljapullo ja pölynimuri) ja vesi oli niin sameaa ja pohja niin pehmeää, että en tiennyt olevani pohjassa ennen kuin liikkuminen kävi hieman työläämmäksi. Ikään kuin viskositeetti olisi vain vaihtunut vedestä



Silttipohjalta löytyy kalojen ja lintujen tekemiä ruokailukuoppia, joista ne ovat kaivaneet pohjaeläimiä, ja liejutaskurapujen, mustatokkojen ja mustatäplätokkojen tekemiä pesäkoloja. Video: Essi Keskinen / Metsähallitus

Seuraavana päivänä lamppu on ladattu ja linja viritetty uudelleen. Linja päättyy edelleen 28 m syvyyteen, mutta nyt lähestyn sitä toisenlaisella strategialla - sukellan matalasta päädystä reippaasti niin syvälle kuin viitsin (=uskallan) ja lähden työstämään linjaa sitten siitä päästä ylöspäin. Sukelluslinjat tehdään aina syvästä päästä aloittaen siitä syystä, että silloin sukellusprofiilista tulee turvallisempi ja silloin ilman riittävyys on myös ennustettavampaa, koska syvemmällä sukeltaja käyttää enemmän ilmaa kuin matalammalla. 

Sukelluslamppu päälle jo heti pinnalla, nopea spurtti riutan laelta ( - mitä! tämähän on hiekkaa! ei tämä ole riutta, tämä on hiekkasärkkä! - ) kohti syvyyksiä. 15 m syvyydellä hiekka vaihtuu pystysuoraksi kallioksi ja pimeys etenee nopeasti, lamppu on tarpeen. Valon piiri ympärillä pienenee syvemmälle mentäessä, toisaalta lämpötilan harppauskerroksen alapuolella on kirkkaampaa - samein vesi jäi päälimmäiseen 15 metriin nyt kun ollaan vielä kaukana mutaisesta pohjasta ja lamppu valaisee. 

Henkilö pitelee narua veneen kannella, naru johtaa mereen
Sukellusavustaja pitelee henkiliinaa, jonka päässä sukeltaja tekee työtään pohjassa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Laskeudun pystysuoraa kalliota alaspäin, alkaa vähän nipistellä vatsanpohjassa. En ole ikinä tykännyt syväsukelluksista, syvälle mennään vain tietystä syystä eli katsomaan jotain tärkeää kuten hylkyä tai tutkimussukelluslinjan päätyä. Äkkiä oikealta kuuluu selvää metallin kolahtelua kivillä - ankkuri! Ankkuri on pettänyt! Mistä se sinkoaa päälle?!? Kuinka syvää tässä on? 18,9 m, ollaan kohdassa 80 m satasen mittanauhalla. Saa luvan riittää, en jää tänne odottelemaan ankkurin saapumista enkä sitä paitsi halua laskeutua 20 metrin mittanauhamatkalla kymmentä syvyysmetriä - sehän tarkoittaa lähes pystysuoraa pudotusta riutan reunaa pitkin pimeyteen. Tämä saa riittää, tämän VELMU nyt minulta tänään saa, ei enempää.

Tasaan hengitystä ja pulssia, kuuntelen ankkurin kalinaa, teen näytepisteitä - 80 m, syvyys 18,9 m, sinisimpukoita ja merirokkoa ja hiukan runkopolyyppeja. Pimeää. Äkkiä ylöspäin, ankkuri kalisee vielä - 79 m, 17,9 m, 90 asteen kulmassa oleva kallio, samat lajit kuin äsken, ripeästi ylöspäin. Ankkurin kalina lakkaa jossain vaiheessa, neljässätoista metrissä voi laittaa jo lampun pois päältä. Mustatäplätokot sinkoilevat sukeltajan tieltä, pari kiiskeäkin käy katsomassa. 

Jossakin vaiheessa pystysuora nousu lakkaa ja kallio vaihtuu hiekaksi. No mikä tämä riutta nyt sitten muka on, alta kiveä ja päätä hiekkaa, ja vielä tämän muotoinen - pystysuorat seinämät pidättelevät päällään reilun kymmenen metrin hiekkakekoa, joka istua nököttää kallion laella? No, samapa se on työn tekijälle - työnantaja on tilannut tämän linjan, ja vaikka tilaus on tehty riuttana, särkän hän nyt saa. Nyt sukellus muuttuu jo nautittavaksi, ankkuri on selvästi ottanut kiinni, valoa piisaa, vaikka näkyvyys on vain puolen metrin luokkaa, vesi on lämmintä kuin linnunmaito (22-asteista) ja särkän laelta löytyy kasvillisuuttakin. Ärviöitä, vitoja, näkinpartaisia. Loppu tulee rauhallisesti, tänään ei edes tuule eli matalikolla ei ole virtausta. Saa kelluskella oikeassa sukellusasennossa eikä tarvitse uida vastavirtaan pysyäkseen paikoillaan. Näkyvyys ei ole häävi, reilut puoli metriä, eli linjasta ei kyllä voi mennä kauas koska muuten se häviää.

Nousen pinnalle, annan OK-merkin sukellusavustajalle. Uin veneelle. Yksi suoritettu, kolme vielä jäljellä. Huoh.

Sukellusavustaja ja seuraavan linjan sukeltaja auttavat veneeseen kiipeämisessä. Video: Essi Keskinen / Metsähallitus

Hurrasin sillä hetkellä kun sain sukellettua Kuulisen riutan viimeisen linjan. Pirita sukelsi 11-metrisen linjan, minulle jäivät 28, 21 ja 16 m syvyyksiin päättyneet linjat. Näkyvyys oli yhtä huono jokaisella kerralla, syvällä yhtä pimeää. Jos en olisi tehnyt enempää sukelluksia enää samana päivänä, viimeisen linjan jälkeen olisi saattanut skumppa aueta.

Mutta tulipahan tehtyä. Vaikkei riutta ollutkaan. Rest in peace Kuulinen - en jää kaipaamaan.

Essi Keskinen

Veneessä istuva henkilö
Sukellusavustaja odottamassa veneeseen nousevaa sukeltajaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus


perjantai 16. heinäkuuta 2021

Saaristomeren salaisuudet

Tyynellä merellä kulkeva vene
Kesä-heinäkuun 2021 työskentelysäät merellä ovat olleet hyvät - tyyntä on riittänyt, ja lämpöä. Kuva / Essi Keskinen


Mitä kaikkea Itämeri kätkeekään pintansa alle! Koko ikänsä meribiologina työskennellytkin saa aina välillä hämmästyä. Viimeksi listasin Perämeren ja Suomenlahden eroja ja eroja siihen, kun olen viimeksi työskennellyt Saaristomerellä viisitoista vuotta sitten. Nyt ihmettely kohdistuu pariin muuhun huomioon Saaristomerellä.

Olen Perämereltä käsin seurannut huolestuneena Itämerelle uivien ja sinne asumaan asettuvien vieraslajien kirjoa. On vaeltaja- ja valekirjosimpukkaa, liejutaskurapua, tiikerikatkaa ja mustatäplätokkoa. Perämeri on vielä vieraslajien suhteen melkoinen lintukoto. Meiltä löytyy jo kauan sitten taloksi käynyt kaspianpolyyppi, joka ei ilmeisesti ole vienyt tilaa miltää perämereiseltä polyyppilajilta, koska Itämeren kotoinen murtovesipolyyppi ei kestä Perämeren makeaa vettä. Petovesikirppu ei ole löytänyt tietään Perämerelle, eivätkä myöskään vierassimpukat eikä liejutaskurapu. Villasaksirapuja vaeltaa Perämelle asti silloin tällöin, mutta pysyväinen se ei ole. Mustatäplätokko tekee tuloaan.

Vene tyynellä merellä, kaksi henkilöä laittamassa mittanauhaa veteen
Tyynellä säällä 100 m linjanarun levittäminen käy helposti. Kuva / Essi Keskinen

Viimeiset kaksi viikkoa minä ja tiimini olemme sukeltaneet pohjoisella Airistolla, aivan Turun ja Ruissalon edustalla. Minun perämereistä kuplaani ovat järkyttäneet joka sukelluksella vastaan tulevat kymmenet mustatäplätokot ja lukuisat liejutaskuravut - molempia tuntuu olevan joka paikassa. Kartoituslomakkeelle täytyy aina varata omat sarakkeet kummallekin lajille, koska lähes joka sukelluksella niitä tulee vastaan.

Tänään löydettiin yllätys levänäytteen joukosta. Pirita sen huomasi, pikkiriikkisen äyriäisen, jolla oli valtavat sakset. Minä ja Anni sanoimme heti että se on sitten liejukatka, Corophium volutator, ei kahta sanaa siitä. Minä en edes vilkaissut, koska eihän muilla katkan tai siiran näköisillä äyriäisillä ole massiivisia etu-ulokkeita. Anni sitten kuitenkin vilkaisi ja alkoi epäillä näkemäänsä. Ja eihän se sitten mikään liejukatka ollutkaan, vaan saksisiira, Suomeen vuonna 2016 saapunut vieraslaji, joka on levittäytynyt pitkälle Suomenlahteen ja Saaristomerelle viimeisten viiden vuoden aikana. Ja jo kesäkuun alkupuolella ihmettelimme hentokarvalehteä, joka oli vallannut puolet Stura Buskärin sisäjärvestä.

Mikroskoopin läpi otettu kuva punalevästä
Ruusulevä oli uusi tuttavuus Perämeren meribiologille. Kuva / Anni Selenius


Mereiset vieraslajit ovat tulleet jäädäkseen ja lisääntyäkseen, se on selvä. Miten Itämeren alkuperäiset lajit vastaavat haasteeseen ja ottavat tulokkaat vastaan, jää kaikkien nähtäväksi.

Toinen parin viikon aikana hämmentänyt ilmiö on kummallinen sekoitus riuttaa ja hiekkasärkkää. Riutta on pohjasta kohoava kovista aineksista koostuva kumpare tai vedenalainen mäki, toisin sanoen siis kallioinen tai kivinen kari. Se voi nousta vedenpinnan yläpuolelle tai jäädä sen alapuolelle, mutta jutun juju on kova pohja. Hiekkasärkkä on nimensä mukaisesti vedenalainen hiekkakumpare, vaikka hiekan joukossa voi olla isojakin lohkareita. Lajisto on luonnollisesti hyvin erilainen särkällä ja riutalla - särkällä viihtyvät hiekkaan juurtuvat kasvit, riutalla kovalle pohjalle kiinnittynyt flora ja fauna.

Mikroskoopin läpi otettu kuva pienestä äyriäisestä, jolla on suuret sakset
Saksisiira, uusi vieraslaji vuodelta 2016. Kuva / Pirita Anttila

Tämän inventointikesän agendalla on tarkoitus kartoittaa mm. riuttoja. Kartasta on valittu kaiken maailman kareja ja vedenalaisia kivikoita, lintuluotoja ja matalikkoja, jotka täällä Airistolla näyttävät vielä aina sijoittuvan aivan väylän varteen. Ehkä se vain tuntuu siltä, kun Saaristomerellä joka puolella menee väyliä ristiin rastiin eikä niitä pääse pakoon missään.

Tarkoituksena on vetää riutan huipulta eli matalimmalta kohdalta, tai rannasta, sadan metrin mittaisia sukelluslinjoja 3-4 ilmansuuntaan. Näin tehtiin myös Kuulisen riutan kohdalla pohjoisella Airistolla. Ensimmäinen yritys sukeltaa linja jäi täysin torsoksi - matalikolta 100 m koilliseen vedetty linja päättyi lähes 30 m syvyyteen. Lähdin laskeutumaan syvään päähän viritettyä köyttä pitkin, mutta sukelluslamppu ei ollutkaan ladattu. Pääsin laskeutumaan sysipimeässä 25 m syvyyteen asti ja palasin takaisin tietämättä, kävinkö pohjassa.

Mikroskoopin läpi otettu kuva haarautuvasta viherlevästä
Olisiko tämä meriahdinpartaa? Kuva / Pirita Anttila

Seuraava yritys päättyi vähän paremmin, ja samalla paljasti oudon yllätyksen. Syvästä ja pimeästä vähän säikähtäneenä laskeuduin syvään päähän matalikon suunnasta, en siis suoraan narua pitkin syvänteeseen. Laskeutuessani mittanauhaa pitkin matalikolta kohti syvyyksiä tajusin matalikon olevan hiekkasärkkä - ei siis riutta lainkaan. Puhdasta hiekkaa riitti reilun kymmenen metrin syvyyteen asti, josta äkkiyllättäen alkoi kallio, joka putosi lähes pystysuorana aina 21 m syvyyteen asti. Kolmas 100 m linja ylsi hiekkaharjanteelta 28 m syvyyteen. Komeasti syvästä pohjasta kohoava kumpare siis, mutta kasvillisuudeltaan hiekkasärkkä.

Kaavakuva sukelluslinjan profiilista, oikealla hyvin syvä, vasemmalle nousee rinteen päälle
Kuulisen sukelluslinja, jossa noustaan lähes pystysuoraa kalliota pitkin 21 m syvyydestä hiekkasärkän päälle. Kuva / Metsähallitus



Tässä me siis sukelsimme riutaksi naamioituneella hiekkasärkällä, tai toisinpäin. Matalikon laki toimi kuten hiekkasärkkä eli kasvillisuus piti sisällään vitoja, ärviöitä, merisykeröpartaa jne. Kallio alkoi liian syvältä, jotta riuttakasvillisuutta eli leviä olisi esiintynyt.

Kuva veneestä merelle, poutapilvinen taivas ja paljon tavaraa veneessä
Sukellustyö on varsinaista välineurheilua. Kuva / Pirita Anttila


Ja miksi riuttoja sitten halutaan tutkia? VELMU-hanke eli valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma on kartoittanut Suomen rannikon vedenalaisia lajeja ja luontotyyppejä jo yli kymmenen vuoden ajan. Nyt alkaa pikkuhiljaa olla käsillä se aika, että pitäisi alkaa tehdä seurantoja. Voimme mm. seurata indikaattorilajeja, eli esim. tiettyjen punalevien suurinta kasvusyvyyttä - mitä syvemmällä punalevä esiintyy, sitä kirkkaampaa vesi on, eli sitä vähemmän ravinteita, jotka ruokkivat leväkukintoja. Nyt näitä indikaattoreita etsitään mm. sukeltamalla riuttoja ja elokuussa fladoja ja lahtia. Indikaattoreihin voi tutustua enemmän tässä blogissa.

Toinen erikoisiin pohja-aineksiin liittyvä havainto ovat olleet konkreetiot eli rautamangaaniesiintymät, joita löytyy vähäisessä määrin sieltä täältä. Eilisellä riutalla tehtiin kolme sukellusta - kaksi tuulen puolelle eli lounaaseen ja luoteeseen, yksi koillisen puolelle suojan puolelle. Tuulen puolella vallitsevana pohjasedimenttinä olivat siltti ja hiekka, suojan puolella paksu ja tahkea savi, jonka päältä löytyi suuria määriä konkreetioita. Konkreetiot ovat pyöreähköjä tai soikeita litteitä rautamangaanisaostumia, joita on alettu tutkia vasta aivan viime vuosina. Nykyisen tiedon valossa niiden pintaa saattaa peittää aivan omanlaisensa eliöyhteisö ja konretioita saattaa olla paljon aiemmin oletettua enemmän.

Valtava risteilyalus
Airistolla työskennellessä ei voi välttyä muulta vesiliikenteeltä. Suurin osa sukelluskohteista sijaitsee aivan väylien läheisyydessä ja tämänkokoisen aluksen kyllä kuulee veden alla kauempaakin... Kuva / Pirita Anttila

Sen verran voin paljastaa floran eli kasvillisuuden puolelta, että purppuraluulevä Polysiphonia fibrillosa on hämännyt meitä kovasti olemalla tumman oliivin- tai khakinvihreä, eikä vielä kertaakaan nimensä mukaisesti purppurainen saati punainen (laji kuuluu punaleviin). Toinen hämmennystä herättänyt rihmalevä, jonka kohtalo ei vieläkään ole täysin selvinnyt, on outo ahdinpalleron ja ahdinparran risteytykseltä näyttävä levä, jonka tuntomerkkejä sopii kumpaankin lajiin, mutta joka ei näytä kummaltakaan lajilta. 

Ihan tässä jännittää, mitä kaikkia muita salaisuuksia Saaristomeri vielä paljastaa meille kesän aikana.

Essi Keskinen

P.S. Asia, jota en aio käsitellä sen enempää, on näkyvyys. Pohjoisen Airiston väylänläheisillä paikoilla sukeltajan kokema vaakanäkyvyys on välillä ollut pienempi, kuin mitä allekirjoittaneen ikänäkö, toisin sanoen yhdellä kädellä on pidetty kiinni mittanauhasta ja mahallaan pohjalla ryömien edetty ja tunnusteltu toisella kädellä, millaista pohjaa ympärillä mahtaa olla. Perämerellä olen tottunut huonoihin näkyvyyksiin, mutta se tarkoittaa yleensä tummaa ja humuspitoista vettä, jonka lampun valo läpäisee. Airiston veden läpäisee hädin tuskin käsi - aina ei meinaa erottaa, onko käsi jo pohjan sisällä vai vieläkö tässä ollaan ns. vesipatsaassa kun ympärillä on vain hernerokkaa. Eilisellä sukelluksella näkyvyys oli pitkästä aikaa ruhtinaalliset 2 m ja se tuntui vallitsevissa olosuhteissa kristallinkirkkaalta. Oli todella nautittavaa sukeltaa niin, että linjasta ei tarvinnut pitää kiinni pysyäkseen suunnassa.

Blogiin oli myös tarkoitus tulla kivoja kuvia veden alta - eilen kuvasin konkreetioita, riutan päällä kasvavien rihmalevien heiluntaa aallokossa ja syvää silttipohjaa, josta linnut ovat käyneet napsimassa pohjaeläimiä, mutta kamera ei toiminut, joten blogi jäi pintakuvien varaan.




sunnuntai 4. heinäkuuta 2021

Kotiinpaluu vieraille vesille

Kolme venettä laiturissa tyynellä merellä auringon laskiessa ulkosaaristossa
Metsähallituksen Saaristomeren kolme VELMU-tiimiä Stura Buskärin laiturissa auringon laskiessa. Kuva: Essi Keskinen

Olen syntynyt ja kasvanut Turussa ja Saaristomerellä, aloittanut sukeltamisen Turun Saaristossa ja Ahvenanmaalla, käynyt tutkimussukelluskurssin Tvärminnessä ja Kasnäsissä ja aloittanut tutkimussukeltajan urani työskentelemällä Saaristomerellä.

Viimeiset 15 vuotta olen kuitenkin työskennellyt Metsähallituksen meribiologina Oulussa ja Perämerellä, aivan toisenlaisissa vesissä ja kaukana Etelä-Suomesta.

Käärme kurkistaa kallionkolosta
Stora Buskärin pihan kallionkolossa on rantakäärmeiden pesä. Munat lisääntyivät ensimmäisen viikon aikana muutamaan otteeseen, ja samaa kallionkoloa partioi ainakin kolme eri kokoista ja väristä rantakäärmettä. Kuva: Lilla Rottenbiller.

Munia kallionkolossa
Rantakäärmeiden munat. Kuva: Lilla Rottenbiller

Tänä kesänä löysin itseni yllättäen vetämästä venetiimiä sisäiseltä Saaristomereltä. Metsähallitusvuosien varrella olen kyllä vieraillut sekä Suomenlahdella, Saaristomerellä, Selkämerellä että erityisesti Merenkurkussa, mutta siitä on pitkä aika, kun olen varsinaisesti työskennellyt Saaristomerellä.

Ensimmäiset viikot ovat menneet Saaristomeren VELMU-tiimin (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) perehdytyksen piikkiin - on opeteltu lajeja, navigointia, veneilytaitoja, sukeltamista ja tiimityöskentelyä. Suurin osa ajasta tämä lähes kymmenen hengen tiimi on asunut Kasnäsissä Sinisimpukan entisessä luontokeskuksessa, viimeisen viikon Stura Buskärin ulkosaaressa.

Veneet laiturissa kalliosaaren rannalla
Metsähallituksen Saaristomeren tiimin kolme venettä mahtuvat juuri Stura Buskärin laituriin. Kuva: Lilla Rottenbiller.

Viiden ensimmäisen viikon perusteella paluumuuttaja huomioi seuraavaa:

1. Saaristomeren ja Perämeren riuttalajistosta puolen kymmentä lajia on samoja - kummastakin löytyy hento- ja viherahdinpartaa (Cladophora fracta ja C. glomerata, vaikka tämän kesän ensimmäiset näytteet näistä ovatkin omituinen sekoitus kumpaakin lajia), suolileviä (Ulva ssp.), letkulevä Vaucheria sp ja Perämereltä noin kerran kolmessa vuodessa löytyvä punahelmilevä Ceramium tenuicorne. Muuten kovan pohjan lajisto ei sitten olekaan päällekkäistä.

2. Sinä aikana kun olen ollut poissa Saaristomereltä, sinne ovat saapuneet vieraslajit liejutaskurapu ja mustatäplätokko.

Metsähallituksen meritiimin vene Najas kulkee kepeästi kartoitusriutalta toiselle. Video: Kevin O'Brien

3. Sinä aikana kun olen ollut poissa, muutama laji on vaihtanut nimeä - merirokosta on Balanuksen sijaan tullut Amphibalanus ja pohjankivisudista on Sphacelarian sijaan tullut Battersia. Kun vielä opiskelin tutkimussukeltajaksi 2000-luvun alussa, punatöpöröyhelö Coccotylus truncatus ja sarvipunaliuska Phyllophora pseudoceranoides tunnistettiin habituksen perusteella reteästi eri lajeiksi, nyt niitä ei enää voi erottaa kuin DNA-näytteen perusteella.

Sukeltaja veden alla sukelluslinjan vieressä
Riutoilla sukelletaan VELMU-menetelmien mukaisia 100 m linjoja, joilta kasvillisuus ja pohjasubstraatti tarkistetaan 10 pituusmetrin tai yhden syvyysmetrin välein. Kuva: Walter Vuori / Metsähallitus.


4. Täällä etelässä on niin kovin helppoa navigoida, kun väylät vievät joka paikasta kaikkiin muihin paikkoihin ja väliin jää vain valkoista vettä! Pohjoisella Perämerellä väylät ovat harvassa ja vähissä ja väliin jää plotterin mukaan vaalean- tai tummansinistä matalaa vettä ja kaiken maailman kivikkoja ja matalikkoja. Väyliä pitkin ei koskaan pääse perille sinne minne meribiologi haluaisi.

5. Saaristomerellä saaret voi kiertää muutaman metrin päästä perämoottori alhaalla. Pohjoisella Perämerellä saaret pitää kiertää monen sadan metrin päästä, koska rannat ovat niin matalat. Ensimmäisen viiden viikon aikana olemme aina päässeet helposti saareen keula kiinni kallioon - Perämerellä tällaiset saaret saa laskettua lähes yhden henkilön sormilla.

Henkilö ottaa kuvaa mikroskoopin läpi ja toinen henkilö pitelee taskulamppua
Sähköttömässä mökissä mikroskoopin valo hoituu sukellustaskulampun avulla. Kuva: Essi Keskinen

Kaksi henkilöä käyttää mikroskooppia mökin kuistilla
Mikroskopointi ja lajintunnistus hoituu näppärästi kuistin katoksen alla. Onneksi lämpötilat hellivät, eikä näytteiden määrittämistä varten tarvinnut laittaa esimerkiksi sukellusalusvaatteita päälle - lämpötilat pysyttelivät 25-28 asteen välimaastossa koko viikon. Kuva: Essi Keskinen

Henkilö istuu saunan lattialla ja käyttää tietokonetta alalauteella
Kun tilaa on vähän, Exceliä voi naputtaa vaikka saunassa. Kuva: Essi Keskinen


6. Saaristomerellä en ole vielä tarvinnut lamppua ja syvin sukellus on alkanut 17,4 m syvyydestä. Perämerellä olen joutunut käyttämään lamppua jo 5 m syvyydessä humuspitoisen veden takia.

7. Saaristomeren tiimissä ainoa, joka on kiinnostunut vesisammalista, joita Perämerellä kasvaa 24 lajia ja joita joutuu siellä määrittämään joka sukelluksen jälkeen, on tiimin sisävesiekspertti. Muuten vesisammalista ei juuri tarvitse välittää, vaikka Perämerellä ne muodostavat yhden avainhabitaateista.

8. Täällä etelässä veneet pystyy tankkaamaan aina tarvittaessa satamassa ja pumpusta - pohjoisella Perämerellä satamat ovat harvassa ja niistä saa vain dieseliä ja polttoöljyä. 98-oktaavinen kuljetetaan jerrykannuissa auton peräkontissa lähimmältä huoltoasemalta.

9. Sinileväkukinta on jo alkamassa, Perämerellä sellaista ei ole (tämä, koska Perämeri toimii ekologisesti kuin karu järvi eikä kuten rehevä meri - kahdesta kasvua säätelevästä ravinteesta, typestä ja fosforista, typpi on kasvua rajoittava tekijä muualla Suomessa, jolloin sinilevät eli sinibakteerit, jotka itse tekevät oman typpensä ilmakehästä, saavat kasvuedun muihin leviin nähden. Perämerellä fosfori on rajoittava tekijä, jolloin kaikille riittää typpeä eikä sinibakteereilla siis ole kilpailuetua).

Kallioisen saaren lahti ulkomerellä aurinkoisessa säässä
Stura Buskär Saaristomeren kansallispuiston ulkoreunalla huokuu ulkosaariston kalliosaarten ja Muumipappa ja meri -kirjan henkeä. Suolilevät loistavat kirkkaanvihreinä matalassa lahdessa. Kuva: Lilla Rottenbiller.

Uusvanha toimintaympäristö on siis varsin erilainen verrattuna viimeiseen viiteentoista vuoteen, mutta toisaalta tämä on se ympäristö, jossa aikoinaan olen opetellut tutkimussukeltajaksi. Nyt vanhat lajintunnistustaidot pitää vain kaivaa Perämeren makean veden lajiston tuntemuksen alta piilosta. Toisaalta odotan fladoihin ja lahtiin siirtymistä, koska siellä lajisto on enemmän yhtenäistä - putkilokasvilajisto poikkeaa vähemmän Suomen rannikon eri osissa kuin mereisempi levälajisto. 

Meribiologi jaksaa hämmästellä Suomen rannikon pituutta ja monimuotoisuutta - toivottavasti myös kansalaiselle on välittynyt tieto siitä, että kaikki Suomen merialueet poikkeavat toisistaan merkittävästi, niillä on omat erityispiirteensä ja lajistonsa, omat ongelmansa ja hienoutensa.

Tervetuloa Metsähallituksen Meritiimin matkaan kesän 2021 ajaksi Saaristomerelle ja Helsingin ja Espoon edustalle!

Essi Keskinen

Kolme venettä ajaa peräkanaa merellä
Kasnäsiä ja mannerta kohti Stura Buskäristä, Saaristomeren kansallispuiston laidalta. Kuva: Essi Keskinen.

Lintu räystään alla
Räystäspääskyvanhemmat olivat päivän verran hämmentyneitä, kun yhdeksän meribiologia, suunnittelijaa ja luontokartoittajaa pelmahti saarelle. Linnut kasvattavat poikasiaan kuistin etupuolen räystään alla ja aluksi vierastivat suurta ja meluisaa kartoittajalaumaa, mutta hetken mietinnän jälkeen vanhemmat uskaltautuivat ruokkimaan poikasiaan kunhan kuistilla oltiin hissuksiin. Kuva: Lilla Rottenbiller.