perjantai 30. heinäkuuta 2021

Uuden sukeltajan haasteet

Veden alla otetussa kuvassa näkyvyys on noin puoli metriä. Sameasta vedestä erottuu juuri ja juuri pohjalla kasvavaa ahvenvitametsää.
Sisäsaariston väylien varrella näkyvyydessä ei juuri ole kehumista. Aina ei näe tämänkään vertaa eteensä. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus.

Oho, nyt ei mennyt ihan niin kuin piti...

Tervehdys Seilin saarelta kesäiseltä Saaristomereltä! Olen Metsähallituksen maastobiologina toista ja sukeltavana luontokartoittajana ensimmäistä kenttäkautta. Töiden aloituksesta on ehtinyt kulua jo melkein pari kuukautta, mutta tuntuu, kuin olisi aloitettu vasta pari viikkoa sitten. Tänään olen vieraskirjoittajana kertomassa, miten kesän kenttäkausi näyttäytyy aloittelevalle luontokartoittajalle.

Sisäsaariston tiimin luontokartoittajat istuvat Seilin postilaiturilla odottamassa yhteysalus Österniä.
Välillä joutuvat luontokartoittajatkin työmatkoillaan odottamaan Österniä. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus.

Ensimmäinen mieleen tuleva asia on tiimityö ja tiimin merkitys kentällä. Molempina omina kenttäkesinäni maastotiimi on ollut yhdessä paitsi työaikana veneessä, myös kulkenut töihin kimppakyydillä, asunut samoissa tiloissa ja järjestänyt yhteiset ruokailut. Tiimin kanssa ollaan maanantaiaamusta perjantai-iltapäivään vuorokauden ympäri, joten joustavuutta, empatiakykyä ja sosiaalisia taitoja vaaditaan itse kultakin ettei homma hajoa käsiin. Itsellä on käynyt molempina vuosina niin hyvä tuuri, että aina on löytynyt asioita, joiden pohjalta on päästy rakentamaan hyvä yhteishenki. Toivon, että näin on tulevinakin kesinä.

Kuva kenttävene Aurelian kannesta sukelluspäivänä. Veneen vasemmalla laidalla näkyvät hätähappi, linjanvetovarusteet, sukeltajan henkiliina, tyhjät ämpärit ja sukeltajien laitepaketit valmiiksi koottuna.
Sukellustukialuksena toimivan Aurelian kannella ei ole liikaa ylimääräistä tilaa tai juurikaan näkösuojaa. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus

Toinen asia, johon pitää joka vuosi jotenkin sopeutua, on erillisen vessan puute avoveneessä. Nesteytyksestä on kesäkuumalla kuitenkin huolehdittava ja sukelluksella kehoon vaikuttavan paineen takia ylös tullessa on usein kiire vessaan. Uskon, että sama kuvio on tuttu myös monelle laitesukelluksen harrastajalle. Jokainen kehittää omat selviytymisniksinsä tähän ongelmaan, meidän kolmen naisen tiimillämme sisäsaariston vilkkaasti liikennöidyillä vesillä se on tänä vuonna ollut "sivuovilla" eristettävissä oleva veneen ohjaamo ja ämpäri. Myös vaatteidenvaihto veneessä on välillä taitolaji.

Veden alla otetussa kuvassa on mutaiselle pohjalle laskettu sukeltajan käyttämä kirjoitusalusta, johon on teipattu kiinni sukelluslinjaprotokola. Kirjoitusalustan vieressä on sukelluslamppu, ja kuvan ylälaidassa näkyy sukelluslinjaa merkitsevä pohjaan vedetty mittanauha..
Sukeltajan perusvälineistöä kentällä. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus

Itse sukelluksilla on myös omat kommervenkkinsa. Luontokartoittajan perusvarustukseen kuuluvat lyijykynällä varustettu kirjoitusalusta ja kymmenen kannellisen muovipurkin toisiinsa kiinnitetty sarja näytteitä varten, minkä lisäksi syville sukelluksille saattaa tarvita mukaan painavan sukelluslampun tai erityisen hyvän näkyvyyden vesille kameran vedenalaisen kuvamateriaalin tuottamiseen. Sukeltajalla on tavallisesti kuitenkin vain kaksi kättä, joten olennainen osa sukellusta on oppia hallitsemaan ylimääräiset liivissä kiinni olevat härpäkkeet. Jos jokin pääsee irtoamaan, sitä ei ihan helpolla enää löydy - mahdolliset näytteet mukaan lukien. Oma taitolajinsa on myös oppia samanaikaisesti pitämään alustaa ja lamppua yhdellä kädellä niin, että näkee kirjoittaa toisella (oma alustani on niin ohut, että lampun valo kuultaa kätevästi suoraan sen läpi, kun sen suuntaa alustaan viistosti altapäin). Vedenalaisten hieroglyfien tulkinta onkin sitten aivan erillinen haaste...

Veden alla otetussa kuvassa sukeltajan käyttämä näytepurkkisarja. Purkit on kiinnitetty toisiinsa narulla ja joka putkessa on erillisellä nyörillä kiinnitetty kierrekorkki varmistamassa, etteivät korkit mene hukkaan. Yhdessä putkessa erottuu putkilokasvi (Stuckenia pectinata) -näyte.
Näytepurkkien korkit ovat kiinni erillisillä naruilla, etteivät ne kelluisi tiehensä, kun purkin avaa. Ylimmässä putkessa erottuu Stuckenia pectinata -näyte. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus.

Tämän vuoden henkilökohtainen haasteeni ovat olleet syvät sukellukset. Aloittelevana ammattisukeltajana minulle ei ole vielä kertynyt kovinkaan monia sukellustunteja, ja PADI:n AOWD - kurssilla tuli syväsukelluksella laiteongelmia, joiden takia sukellus jouduttiin hallitusti keskeyttämään. Vaikka mitään vakavaa ei sattunutkaan jäi syvällä käynnistä huonoja muistoja, joiden takia olen edelleen keskivertosukeltajaa arempi laskeutumaan yli 10 metrin syvyyteen. Tänä kesänä tuota haamurajaa on pikkuhiljaa ajettu alemmas niin, että syvin yksinsukellukseni on ollut jo 16,5 metriä. Suurin sallittu syvyyteni oli sovittu 17 metriin, mutta pohja mokoma ei sitä uskonut vaan hävisi jonnekin alapuolellani häilyvään pimeyteen lampun valokiilan ulottumattomiin. Niissä syvyyksissä vesi on ympäri vuoden viileää, pimeää ja liikkumatonta, kuin kauan sitten unohdetussa hautaholvissa. Siinä piti hetki rauhoittua ja miettiä, että pohjaan vedetyn sukelluslinjan toinen pää on kuitenkin matalalla, joten jos nostan linjaa pohjasta ja uin sukellustietokoneen syvyysmittarin ohjaamana välivedessä, pohjan on ennen pitkää tultava taas vastaan. Tulihan se lopulta ja siltäkin sukellukselta noustiin ehjänä pinnalle. Yksi onnistunut sukellus kerrallaan eteenpäin.

Veden alla otetussa kuvassa näkyy leväpeitteisen kiven juuressa oleva sukelluslinjan loppupaino, josta lähtee pintaa kohti oranssi poijuköysi.
Jokainen linja päättyy aikanaan. Lyijypaino varmistaa, että linjan pää pysyy siinä, mihin se on veneellä laskettu. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus.
 

Saa nähdä, minkälaisiin paikkoihin tässä vielä päätyykään. Parasta näissä töissä on, että samanlaisia päiviä ei juuri tule ja luovuutta pääsee käyttämään niin uuden oppimiseen kuin vanhan soveltamiseenkin. Lukion lopulla toiveammattini oli työ, jossa ei tarvitsisi istua toimistossa yhdeksästä viiteen joka päivä ja pääsisi ulos "oikeasti" tekemään asioita, ja nyt kymmenen vuotta myöhemmin on todettava, että siihen olen tainnut päästä. Mukavaa kesänjatkoa kaikille ja onnea uusiin haasteisiin!

Pirita Anttila


tiistai 27. heinäkuuta 2021

Kuulisen kirous ja kosto

Vene ja kaksivärinen sukelluslippu vedestä katsottuna
Sukeltaja on vedessä, koska veneessä liehuu sukelluslippu eli A-lippu. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus


Kuulinen W - miten vastenmielinen ja luotaantyöntävä työskentelykohde! Mokoma riutta, kiusankappale.

Minun ja Kuulisen suhde ei alkanut kovin hohdokkaissa merkeissä. Tiimimme siirtyi Kasnäsistä Seiliin heinäkuun alussa ja aloimme työstää sisäsaariston riuttasukelluksia. Riutta on merenpohjasta kohoava kovapohjainen kohouma eli se koostuu pääasiassa kalliosta tai kivistä ja lohkareista. Tehtävänä oli tehdä 100 m sukelluslinja Kuulisen matalimmalta kohdalta neljään vastakkaiseen ilmansuuntaan. Ensimmäiseksi Airiston sukelluskohteeksi vedettiin koilliseen osoittava linja. Veneen syvyysmittarin mukaan syvyyttä oli 28 m. Tosi syvällä siis. Huh. Alkoi jännittää. En tykkää syvistä sukelluksista.

Sukeltaja palaamassa veneeseen sameassa vedessä henkiliinan avustamana. Video: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Kuukausi oli sukellettu Kasnäsistä ja Stura Buskäriltä, jossa näkyvyys oli yleensä 2-5 m. Syvin siellä tekemäni sukellus ulottui 17.4 m syvyyteen, missä ei todellakaan tarvinnut lamppua. Nyt kuitenkin otin lampun mukaan - olihan kohde 10 m syvempi ja oletettavasti pimeämpi, koska kyseessä oli pohjoinen Airisto eli hyvinkin sisäsaaristo. Lisäksi sukelluskohde sijaitsi aivan väylän vieressä, itäisen väylämerkin kupeessa. Lamppu mukaan siis.

Uinti henkiliinan päässä poijulle, siinä sitten varusteiden viimeinen tarkastus, OK-merkki sukellusavustajalle ja lähtö kohti pohjaa. Heti alusta näkee, että nyt uidaan sameissa vesissä - silmien editse leijuu jos jonkinlaista krähmää ja lumisadetta, rähmälettä, krämmälettä ja tihkua. Hämärtää jo, lamppu päälle. Lampussa ei ole virtaa. Rähmä sentään. Syvyyttä nyt 16 m, pimeältä näyttää. Voisikohan pohjalla olla mahdollista nähdä ilman lamppua? Kokeillaan, etten olisi ihan turhaan ähertänyt tänne asti. Pimenee edelleen - 20 m. Sukellustietokoneesta fluoresoiva taustavalo päälle - 23 m ja sysipimeää - kättään ei näe, pelkkä sukellustietokoneen näyttö häälyy pimeyden keskellä kuin outo fosforisilmä. 25 m enkä näe muuta kuin pimeää ympärilläni ja fluoresoivan näytön, mutta vesi on pimeyden lisäksi niin sakeaa, että en ikänäöltäni näe lukea sukellustietokoneen numeroita. Eipä tullut tästä sukelluksesta mitään, takaisin pintaan ja uusi yritys jonakin päivänä, kun lamppu on ladattu. 15 m ja 5 m syvyyksillä pidän vielä turvapysähdykset. Sukellus ei kestä kuin 9 minuuttia, mutta syvällä on käyty. 15 m turvapysähdyksessä näen lukea maksimisyvyyden - 25 m, mutta pohja ei tullut vielä vastaan. Tai sitten olin pohjassa, kirjaimellisesti - pohjan sisällä siis. Vaasan taiteiden yössä sukelsin kaupungin keskustan laiturin vieressä näytössukelluksia (löytyi mm. avaamaton kaljapullo ja pölynimuri) ja vesi oli niin sameaa ja pohja niin pehmeää, että en tiennyt olevani pohjassa ennen kuin liikkuminen kävi hieman työläämmäksi. Ikään kuin viskositeetti olisi vain vaihtunut vedestä



Silttipohjalta löytyy kalojen ja lintujen tekemiä ruokailukuoppia, joista ne ovat kaivaneet pohjaeläimiä, ja liejutaskurapujen, mustatokkojen ja mustatäplätokkojen tekemiä pesäkoloja. Video: Essi Keskinen / Metsähallitus

Seuraavana päivänä lamppu on ladattu ja linja viritetty uudelleen. Linja päättyy edelleen 28 m syvyyteen, mutta nyt lähestyn sitä toisenlaisella strategialla - sukellan matalasta päädystä reippaasti niin syvälle kuin viitsin (=uskallan) ja lähden työstämään linjaa sitten siitä päästä ylöspäin. Sukelluslinjat tehdään aina syvästä päästä aloittaen siitä syystä, että silloin sukellusprofiilista tulee turvallisempi ja silloin ilman riittävyys on myös ennustettavampaa, koska syvemmällä sukeltaja käyttää enemmän ilmaa kuin matalammalla. 

Sukelluslamppu päälle jo heti pinnalla, nopea spurtti riutan laelta ( - mitä! tämähän on hiekkaa! ei tämä ole riutta, tämä on hiekkasärkkä! - ) kohti syvyyksiä. 15 m syvyydellä hiekka vaihtuu pystysuoraksi kallioksi ja pimeys etenee nopeasti, lamppu on tarpeen. Valon piiri ympärillä pienenee syvemmälle mentäessä, toisaalta lämpötilan harppauskerroksen alapuolella on kirkkaampaa - samein vesi jäi päälimmäiseen 15 metriin nyt kun ollaan vielä kaukana mutaisesta pohjasta ja lamppu valaisee. 

Henkilö pitelee narua veneen kannella, naru johtaa mereen
Sukellusavustaja pitelee henkiliinaa, jonka päässä sukeltaja tekee työtään pohjassa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Laskeudun pystysuoraa kalliota alaspäin, alkaa vähän nipistellä vatsanpohjassa. En ole ikinä tykännyt syväsukelluksista, syvälle mennään vain tietystä syystä eli katsomaan jotain tärkeää kuten hylkyä tai tutkimussukelluslinjan päätyä. Äkkiä oikealta kuuluu selvää metallin kolahtelua kivillä - ankkuri! Ankkuri on pettänyt! Mistä se sinkoaa päälle?!? Kuinka syvää tässä on? 18,9 m, ollaan kohdassa 80 m satasen mittanauhalla. Saa luvan riittää, en jää tänne odottelemaan ankkurin saapumista enkä sitä paitsi halua laskeutua 20 metrin mittanauhamatkalla kymmentä syvyysmetriä - sehän tarkoittaa lähes pystysuoraa pudotusta riutan reunaa pitkin pimeyteen. Tämä saa riittää, tämän VELMU nyt minulta tänään saa, ei enempää.

Tasaan hengitystä ja pulssia, kuuntelen ankkurin kalinaa, teen näytepisteitä - 80 m, syvyys 18,9 m, sinisimpukoita ja merirokkoa ja hiukan runkopolyyppeja. Pimeää. Äkkiä ylöspäin, ankkuri kalisee vielä - 79 m, 17,9 m, 90 asteen kulmassa oleva kallio, samat lajit kuin äsken, ripeästi ylöspäin. Ankkurin kalina lakkaa jossain vaiheessa, neljässätoista metrissä voi laittaa jo lampun pois päältä. Mustatäplätokot sinkoilevat sukeltajan tieltä, pari kiiskeäkin käy katsomassa. 

Jossakin vaiheessa pystysuora nousu lakkaa ja kallio vaihtuu hiekaksi. No mikä tämä riutta nyt sitten muka on, alta kiveä ja päätä hiekkaa, ja vielä tämän muotoinen - pystysuorat seinämät pidättelevät päällään reilun kymmenen metrin hiekkakekoa, joka istua nököttää kallion laella? No, samapa se on työn tekijälle - työnantaja on tilannut tämän linjan, ja vaikka tilaus on tehty riuttana, särkän hän nyt saa. Nyt sukellus muuttuu jo nautittavaksi, ankkuri on selvästi ottanut kiinni, valoa piisaa, vaikka näkyvyys on vain puolen metrin luokkaa, vesi on lämmintä kuin linnunmaito (22-asteista) ja särkän laelta löytyy kasvillisuuttakin. Ärviöitä, vitoja, näkinpartaisia. Loppu tulee rauhallisesti, tänään ei edes tuule eli matalikolla ei ole virtausta. Saa kelluskella oikeassa sukellusasennossa eikä tarvitse uida vastavirtaan pysyäkseen paikoillaan. Näkyvyys ei ole häävi, reilut puoli metriä, eli linjasta ei kyllä voi mennä kauas koska muuten se häviää.

Nousen pinnalle, annan OK-merkin sukellusavustajalle. Uin veneelle. Yksi suoritettu, kolme vielä jäljellä. Huoh.

Sukellusavustaja ja seuraavan linjan sukeltaja auttavat veneeseen kiipeämisessä. Video: Essi Keskinen / Metsähallitus

Hurrasin sillä hetkellä kun sain sukellettua Kuulisen riutan viimeisen linjan. Pirita sukelsi 11-metrisen linjan, minulle jäivät 28, 21 ja 16 m syvyyksiin päättyneet linjat. Näkyvyys oli yhtä huono jokaisella kerralla, syvällä yhtä pimeää. Jos en olisi tehnyt enempää sukelluksia enää samana päivänä, viimeisen linjan jälkeen olisi saattanut skumppa aueta.

Mutta tulipahan tehtyä. Vaikkei riutta ollutkaan. Rest in peace Kuulinen - en jää kaipaamaan.

Essi Keskinen

Veneessä istuva henkilö
Sukellusavustaja odottamassa veneeseen nousevaa sukeltajaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus


perjantai 16. heinäkuuta 2021

Saaristomeren salaisuudet

Tyynellä merellä kulkeva vene
Kesä-heinäkuun 2021 työskentelysäät merellä ovat olleet hyvät - tyyntä on riittänyt, ja lämpöä. Kuva / Essi Keskinen


Mitä kaikkea Itämeri kätkeekään pintansa alle! Koko ikänsä meribiologina työskennellytkin saa aina välillä hämmästyä. Viimeksi listasin Perämeren ja Suomenlahden eroja ja eroja siihen, kun olen viimeksi työskennellyt Saaristomerellä viisitoista vuotta sitten. Nyt ihmettely kohdistuu pariin muuhun huomioon Saaristomerellä.

Olen Perämereltä käsin seurannut huolestuneena Itämerelle uivien ja sinne asumaan asettuvien vieraslajien kirjoa. On vaeltaja- ja valekirjosimpukkaa, liejutaskurapua, tiikerikatkaa ja mustatäplätokkoa. Perämeri on vielä vieraslajien suhteen melkoinen lintukoto. Meiltä löytyy jo kauan sitten taloksi käynyt kaspianpolyyppi, joka ei ilmeisesti ole vienyt tilaa miltää perämereiseltä polyyppilajilta, koska Itämeren kotoinen murtovesipolyyppi ei kestä Perämeren makeaa vettä. Petovesikirppu ei ole löytänyt tietään Perämerelle, eivätkä myöskään vierassimpukat eikä liejutaskurapu. Villasaksirapuja vaeltaa Perämelle asti silloin tällöin, mutta pysyväinen se ei ole. Mustatäplätokko tekee tuloaan.

Vene tyynellä merellä, kaksi henkilöä laittamassa mittanauhaa veteen
Tyynellä säällä 100 m linjanarun levittäminen käy helposti. Kuva / Essi Keskinen

Viimeiset kaksi viikkoa minä ja tiimini olemme sukeltaneet pohjoisella Airistolla, aivan Turun ja Ruissalon edustalla. Minun perämereistä kuplaani ovat järkyttäneet joka sukelluksella vastaan tulevat kymmenet mustatäplätokot ja lukuisat liejutaskuravut - molempia tuntuu olevan joka paikassa. Kartoituslomakkeelle täytyy aina varata omat sarakkeet kummallekin lajille, koska lähes joka sukelluksella niitä tulee vastaan.

Tänään löydettiin yllätys levänäytteen joukosta. Pirita sen huomasi, pikkiriikkisen äyriäisen, jolla oli valtavat sakset. Minä ja Anni sanoimme heti että se on sitten liejukatka, Corophium volutator, ei kahta sanaa siitä. Minä en edes vilkaissut, koska eihän muilla katkan tai siiran näköisillä äyriäisillä ole massiivisia etu-ulokkeita. Anni sitten kuitenkin vilkaisi ja alkoi epäillä näkemäänsä. Ja eihän se sitten mikään liejukatka ollutkaan, vaan saksisiira, Suomeen vuonna 2016 saapunut vieraslaji, joka on levittäytynyt pitkälle Suomenlahteen ja Saaristomerelle viimeisten viiden vuoden aikana. Ja jo kesäkuun alkupuolella ihmettelimme hentokarvalehteä, joka oli vallannut puolet Stura Buskärin sisäjärvestä.

Mikroskoopin läpi otettu kuva punalevästä
Ruusulevä oli uusi tuttavuus Perämeren meribiologille. Kuva / Anni Selenius


Mereiset vieraslajit ovat tulleet jäädäkseen ja lisääntyäkseen, se on selvä. Miten Itämeren alkuperäiset lajit vastaavat haasteeseen ja ottavat tulokkaat vastaan, jää kaikkien nähtäväksi.

Toinen parin viikon aikana hämmentänyt ilmiö on kummallinen sekoitus riuttaa ja hiekkasärkkää. Riutta on pohjasta kohoava kovista aineksista koostuva kumpare tai vedenalainen mäki, toisin sanoen siis kallioinen tai kivinen kari. Se voi nousta vedenpinnan yläpuolelle tai jäädä sen alapuolelle, mutta jutun juju on kova pohja. Hiekkasärkkä on nimensä mukaisesti vedenalainen hiekkakumpare, vaikka hiekan joukossa voi olla isojakin lohkareita. Lajisto on luonnollisesti hyvin erilainen särkällä ja riutalla - särkällä viihtyvät hiekkaan juurtuvat kasvit, riutalla kovalle pohjalle kiinnittynyt flora ja fauna.

Mikroskoopin läpi otettu kuva pienestä äyriäisestä, jolla on suuret sakset
Saksisiira, uusi vieraslaji vuodelta 2016. Kuva / Pirita Anttila

Tämän inventointikesän agendalla on tarkoitus kartoittaa mm. riuttoja. Kartasta on valittu kaiken maailman kareja ja vedenalaisia kivikoita, lintuluotoja ja matalikkoja, jotka täällä Airistolla näyttävät vielä aina sijoittuvan aivan väylän varteen. Ehkä se vain tuntuu siltä, kun Saaristomerellä joka puolella menee väyliä ristiin rastiin eikä niitä pääse pakoon missään.

Tarkoituksena on vetää riutan huipulta eli matalimmalta kohdalta, tai rannasta, sadan metrin mittaisia sukelluslinjoja 3-4 ilmansuuntaan. Näin tehtiin myös Kuulisen riutan kohdalla pohjoisella Airistolla. Ensimmäinen yritys sukeltaa linja jäi täysin torsoksi - matalikolta 100 m koilliseen vedetty linja päättyi lähes 30 m syvyyteen. Lähdin laskeutumaan syvään päähän viritettyä köyttä pitkin, mutta sukelluslamppu ei ollutkaan ladattu. Pääsin laskeutumaan sysipimeässä 25 m syvyyteen asti ja palasin takaisin tietämättä, kävinkö pohjassa.

Mikroskoopin läpi otettu kuva haarautuvasta viherlevästä
Olisiko tämä meriahdinpartaa? Kuva / Pirita Anttila

Seuraava yritys päättyi vähän paremmin, ja samalla paljasti oudon yllätyksen. Syvästä ja pimeästä vähän säikähtäneenä laskeuduin syvään päähän matalikon suunnasta, en siis suoraan narua pitkin syvänteeseen. Laskeutuessani mittanauhaa pitkin matalikolta kohti syvyyksiä tajusin matalikon olevan hiekkasärkkä - ei siis riutta lainkaan. Puhdasta hiekkaa riitti reilun kymmenen metrin syvyyteen asti, josta äkkiyllättäen alkoi kallio, joka putosi lähes pystysuorana aina 21 m syvyyteen asti. Kolmas 100 m linja ylsi hiekkaharjanteelta 28 m syvyyteen. Komeasti syvästä pohjasta kohoava kumpare siis, mutta kasvillisuudeltaan hiekkasärkkä.

Kaavakuva sukelluslinjan profiilista, oikealla hyvin syvä, vasemmalle nousee rinteen päälle
Kuulisen sukelluslinja, jossa noustaan lähes pystysuoraa kalliota pitkin 21 m syvyydestä hiekkasärkän päälle. Kuva / Metsähallitus



Tässä me siis sukelsimme riutaksi naamioituneella hiekkasärkällä, tai toisinpäin. Matalikon laki toimi kuten hiekkasärkkä eli kasvillisuus piti sisällään vitoja, ärviöitä, merisykeröpartaa jne. Kallio alkoi liian syvältä, jotta riuttakasvillisuutta eli leviä olisi esiintynyt.

Kuva veneestä merelle, poutapilvinen taivas ja paljon tavaraa veneessä
Sukellustyö on varsinaista välineurheilua. Kuva / Pirita Anttila


Ja miksi riuttoja sitten halutaan tutkia? VELMU-hanke eli valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma on kartoittanut Suomen rannikon vedenalaisia lajeja ja luontotyyppejä jo yli kymmenen vuoden ajan. Nyt alkaa pikkuhiljaa olla käsillä se aika, että pitäisi alkaa tehdä seurantoja. Voimme mm. seurata indikaattorilajeja, eli esim. tiettyjen punalevien suurinta kasvusyvyyttä - mitä syvemmällä punalevä esiintyy, sitä kirkkaampaa vesi on, eli sitä vähemmän ravinteita, jotka ruokkivat leväkukintoja. Nyt näitä indikaattoreita etsitään mm. sukeltamalla riuttoja ja elokuussa fladoja ja lahtia. Indikaattoreihin voi tutustua enemmän tässä blogissa.

Toinen erikoisiin pohja-aineksiin liittyvä havainto ovat olleet konkreetiot eli rautamangaaniesiintymät, joita löytyy vähäisessä määrin sieltä täältä. Eilisellä riutalla tehtiin kolme sukellusta - kaksi tuulen puolelle eli lounaaseen ja luoteeseen, yksi koillisen puolelle suojan puolelle. Tuulen puolella vallitsevana pohjasedimenttinä olivat siltti ja hiekka, suojan puolella paksu ja tahkea savi, jonka päältä löytyi suuria määriä konkreetioita. Konkreetiot ovat pyöreähköjä tai soikeita litteitä rautamangaanisaostumia, joita on alettu tutkia vasta aivan viime vuosina. Nykyisen tiedon valossa niiden pintaa saattaa peittää aivan omanlaisensa eliöyhteisö ja konretioita saattaa olla paljon aiemmin oletettua enemmän.

Valtava risteilyalus
Airistolla työskennellessä ei voi välttyä muulta vesiliikenteeltä. Suurin osa sukelluskohteista sijaitsee aivan väylien läheisyydessä ja tämänkokoisen aluksen kyllä kuulee veden alla kauempaakin... Kuva / Pirita Anttila

Sen verran voin paljastaa floran eli kasvillisuuden puolelta, että purppuraluulevä Polysiphonia fibrillosa on hämännyt meitä kovasti olemalla tumman oliivin- tai khakinvihreä, eikä vielä kertaakaan nimensä mukaisesti purppurainen saati punainen (laji kuuluu punaleviin). Toinen hämmennystä herättänyt rihmalevä, jonka kohtalo ei vieläkään ole täysin selvinnyt, on outo ahdinpalleron ja ahdinparran risteytykseltä näyttävä levä, jonka tuntomerkkejä sopii kumpaankin lajiin, mutta joka ei näytä kummaltakaan lajilta. 

Ihan tässä jännittää, mitä kaikkia muita salaisuuksia Saaristomeri vielä paljastaa meille kesän aikana.

Essi Keskinen

P.S. Asia, jota en aio käsitellä sen enempää, on näkyvyys. Pohjoisen Airiston väylänläheisillä paikoilla sukeltajan kokema vaakanäkyvyys on välillä ollut pienempi, kuin mitä allekirjoittaneen ikänäkö, toisin sanoen yhdellä kädellä on pidetty kiinni mittanauhasta ja mahallaan pohjalla ryömien edetty ja tunnusteltu toisella kädellä, millaista pohjaa ympärillä mahtaa olla. Perämerellä olen tottunut huonoihin näkyvyyksiin, mutta se tarkoittaa yleensä tummaa ja humuspitoista vettä, jonka lampun valo läpäisee. Airiston veden läpäisee hädin tuskin käsi - aina ei meinaa erottaa, onko käsi jo pohjan sisällä vai vieläkö tässä ollaan ns. vesipatsaassa kun ympärillä on vain hernerokkaa. Eilisellä sukelluksella näkyvyys oli pitkästä aikaa ruhtinaalliset 2 m ja se tuntui vallitsevissa olosuhteissa kristallinkirkkaalta. Oli todella nautittavaa sukeltaa niin, että linjasta ei tarvinnut pitää kiinni pysyäkseen suunnassa.

Blogiin oli myös tarkoitus tulla kivoja kuvia veden alta - eilen kuvasin konkreetioita, riutan päällä kasvavien rihmalevien heiluntaa aallokossa ja syvää silttipohjaa, josta linnut ovat käyneet napsimassa pohjaeläimiä, mutta kamera ei toiminut, joten blogi jäi pintakuvien varaan.




sunnuntai 4. heinäkuuta 2021

Kotiinpaluu vieraille vesille

Kolme venettä laiturissa tyynellä merellä auringon laskiessa ulkosaaristossa
Metsähallituksen Saaristomeren kolme VELMU-tiimiä Stura Buskärin laiturissa auringon laskiessa. Kuva: Essi Keskinen

Olen syntynyt ja kasvanut Turussa ja Saaristomerellä, aloittanut sukeltamisen Turun Saaristossa ja Ahvenanmaalla, käynyt tutkimussukelluskurssin Tvärminnessä ja Kasnäsissä ja aloittanut tutkimussukeltajan urani työskentelemällä Saaristomerellä.

Viimeiset 15 vuotta olen kuitenkin työskennellyt Metsähallituksen meribiologina Oulussa ja Perämerellä, aivan toisenlaisissa vesissä ja kaukana Etelä-Suomesta.

Käärme kurkistaa kallionkolosta
Stora Buskärin pihan kallionkolossa on rantakäärmeiden pesä. Munat lisääntyivät ensimmäisen viikon aikana muutamaan otteeseen, ja samaa kallionkoloa partioi ainakin kolme eri kokoista ja väristä rantakäärmettä. Kuva: Lilla Rottenbiller.

Munia kallionkolossa
Rantakäärmeiden munat. Kuva: Lilla Rottenbiller

Tänä kesänä löysin itseni yllättäen vetämästä venetiimiä sisäiseltä Saaristomereltä. Metsähallitusvuosien varrella olen kyllä vieraillut sekä Suomenlahdella, Saaristomerellä, Selkämerellä että erityisesti Merenkurkussa, mutta siitä on pitkä aika, kun olen varsinaisesti työskennellyt Saaristomerellä.

Ensimmäiset viikot ovat menneet Saaristomeren VELMU-tiimin (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) perehdytyksen piikkiin - on opeteltu lajeja, navigointia, veneilytaitoja, sukeltamista ja tiimityöskentelyä. Suurin osa ajasta tämä lähes kymmenen hengen tiimi on asunut Kasnäsissä Sinisimpukan entisessä luontokeskuksessa, viimeisen viikon Stura Buskärin ulkosaaressa.

Veneet laiturissa kalliosaaren rannalla
Metsähallituksen Saaristomeren tiimin kolme venettä mahtuvat juuri Stura Buskärin laituriin. Kuva: Lilla Rottenbiller.

Viiden ensimmäisen viikon perusteella paluumuuttaja huomioi seuraavaa:

1. Saaristomeren ja Perämeren riuttalajistosta puolen kymmentä lajia on samoja - kummastakin löytyy hento- ja viherahdinpartaa (Cladophora fracta ja C. glomerata, vaikka tämän kesän ensimmäiset näytteet näistä ovatkin omituinen sekoitus kumpaakin lajia), suolileviä (Ulva ssp.), letkulevä Vaucheria sp ja Perämereltä noin kerran kolmessa vuodessa löytyvä punahelmilevä Ceramium tenuicorne. Muuten kovan pohjan lajisto ei sitten olekaan päällekkäistä.

2. Sinä aikana kun olen ollut poissa Saaristomereltä, sinne ovat saapuneet vieraslajit liejutaskurapu ja mustatäplätokko.

Metsähallituksen meritiimin vene Najas kulkee kepeästi kartoitusriutalta toiselle. Video: Kevin O'Brien

3. Sinä aikana kun olen ollut poissa, muutama laji on vaihtanut nimeä - merirokosta on Balanuksen sijaan tullut Amphibalanus ja pohjankivisudista on Sphacelarian sijaan tullut Battersia. Kun vielä opiskelin tutkimussukeltajaksi 2000-luvun alussa, punatöpöröyhelö Coccotylus truncatus ja sarvipunaliuska Phyllophora pseudoceranoides tunnistettiin habituksen perusteella reteästi eri lajeiksi, nyt niitä ei enää voi erottaa kuin DNA-näytteen perusteella.

Sukeltaja veden alla sukelluslinjan vieressä
Riutoilla sukelletaan VELMU-menetelmien mukaisia 100 m linjoja, joilta kasvillisuus ja pohjasubstraatti tarkistetaan 10 pituusmetrin tai yhden syvyysmetrin välein. Kuva: Walter Vuori / Metsähallitus.


4. Täällä etelässä on niin kovin helppoa navigoida, kun väylät vievät joka paikasta kaikkiin muihin paikkoihin ja väliin jää vain valkoista vettä! Pohjoisella Perämerellä väylät ovat harvassa ja vähissä ja väliin jää plotterin mukaan vaalean- tai tummansinistä matalaa vettä ja kaiken maailman kivikkoja ja matalikkoja. Väyliä pitkin ei koskaan pääse perille sinne minne meribiologi haluaisi.

5. Saaristomerellä saaret voi kiertää muutaman metrin päästä perämoottori alhaalla. Pohjoisella Perämerellä saaret pitää kiertää monen sadan metrin päästä, koska rannat ovat niin matalat. Ensimmäisen viiden viikon aikana olemme aina päässeet helposti saareen keula kiinni kallioon - Perämerellä tällaiset saaret saa laskettua lähes yhden henkilön sormilla.

Henkilö ottaa kuvaa mikroskoopin läpi ja toinen henkilö pitelee taskulamppua
Sähköttömässä mökissä mikroskoopin valo hoituu sukellustaskulampun avulla. Kuva: Essi Keskinen

Kaksi henkilöä käyttää mikroskooppia mökin kuistilla
Mikroskopointi ja lajintunnistus hoituu näppärästi kuistin katoksen alla. Onneksi lämpötilat hellivät, eikä näytteiden määrittämistä varten tarvinnut laittaa esimerkiksi sukellusalusvaatteita päälle - lämpötilat pysyttelivät 25-28 asteen välimaastossa koko viikon. Kuva: Essi Keskinen

Henkilö istuu saunan lattialla ja käyttää tietokonetta alalauteella
Kun tilaa on vähän, Exceliä voi naputtaa vaikka saunassa. Kuva: Essi Keskinen


6. Saaristomerellä en ole vielä tarvinnut lamppua ja syvin sukellus on alkanut 17,4 m syvyydestä. Perämerellä olen joutunut käyttämään lamppua jo 5 m syvyydessä humuspitoisen veden takia.

7. Saaristomeren tiimissä ainoa, joka on kiinnostunut vesisammalista, joita Perämerellä kasvaa 24 lajia ja joita joutuu siellä määrittämään joka sukelluksen jälkeen, on tiimin sisävesiekspertti. Muuten vesisammalista ei juuri tarvitse välittää, vaikka Perämerellä ne muodostavat yhden avainhabitaateista.

8. Täällä etelässä veneet pystyy tankkaamaan aina tarvittaessa satamassa ja pumpusta - pohjoisella Perämerellä satamat ovat harvassa ja niistä saa vain dieseliä ja polttoöljyä. 98-oktaavinen kuljetetaan jerrykannuissa auton peräkontissa lähimmältä huoltoasemalta.

9. Sinileväkukinta on jo alkamassa, Perämerellä sellaista ei ole (tämä, koska Perämeri toimii ekologisesti kuin karu järvi eikä kuten rehevä meri - kahdesta kasvua säätelevästä ravinteesta, typestä ja fosforista, typpi on kasvua rajoittava tekijä muualla Suomessa, jolloin sinilevät eli sinibakteerit, jotka itse tekevät oman typpensä ilmakehästä, saavat kasvuedun muihin leviin nähden. Perämerellä fosfori on rajoittava tekijä, jolloin kaikille riittää typpeä eikä sinibakteereilla siis ole kilpailuetua).

Kallioisen saaren lahti ulkomerellä aurinkoisessa säässä
Stura Buskär Saaristomeren kansallispuiston ulkoreunalla huokuu ulkosaariston kalliosaarten ja Muumipappa ja meri -kirjan henkeä. Suolilevät loistavat kirkkaanvihreinä matalassa lahdessa. Kuva: Lilla Rottenbiller.

Uusvanha toimintaympäristö on siis varsin erilainen verrattuna viimeiseen viiteentoista vuoteen, mutta toisaalta tämä on se ympäristö, jossa aikoinaan olen opetellut tutkimussukeltajaksi. Nyt vanhat lajintunnistustaidot pitää vain kaivaa Perämeren makean veden lajiston tuntemuksen alta piilosta. Toisaalta odotan fladoihin ja lahtiin siirtymistä, koska siellä lajisto on enemmän yhtenäistä - putkilokasvilajisto poikkeaa vähemmän Suomen rannikon eri osissa kuin mereisempi levälajisto. 

Meribiologi jaksaa hämmästellä Suomen rannikon pituutta ja monimuotoisuutta - toivottavasti myös kansalaiselle on välittynyt tieto siitä, että kaikki Suomen merialueet poikkeavat toisistaan merkittävästi, niillä on omat erityispiirteensä ja lajistonsa, omat ongelmansa ja hienoutensa.

Tervetuloa Metsähallituksen Meritiimin matkaan kesän 2021 ajaksi Saaristomerelle ja Helsingin ja Espoon edustalle!

Essi Keskinen

Kolme venettä ajaa peräkanaa merellä
Kasnäsiä ja mannerta kohti Stura Buskäristä, Saaristomeren kansallispuiston laidalta. Kuva: Essi Keskinen.

Lintu räystään alla
Räystäspääskyvanhemmat olivat päivän verran hämmentyneitä, kun yhdeksän meribiologia, suunnittelijaa ja luontokartoittajaa pelmahti saarelle. Linnut kasvattavat poikasiaan kuistin etupuolen räystään alla ja aluksi vierastivat suurta ja meluisaa kartoittajalaumaa, mutta hetken mietinnän jälkeen vanhemmat uskaltautuivat ruokkimaan poikasiaan kunhan kuistilla oltiin hissuksiin. Kuva: Lilla Rottenbiller.


keskiviikko 16. kesäkuuta 2021

Erään aikakauden loppu


Tulipalossa palaneen toimiston sisäpuolta
Oulun toimiston ykköskerroksen keskellä olleessa neuvotteluhuoneessa syttyi ilmeisesti sähkövian takia tulipalo. Kuva: Essi Keskinen / Metsähalltus

7.6.2021 Metsähallituksen Oulun toimistossa roihahti keskisuuri tulipalo, joka tuhosi ensimmäisen kerroksen neuvotteluhuoneen täysin, ja aiheutti savu- ja nokivahinkoja koko ensimmäiseen kerrokseen. Palo syttyi illalla ja sen arvellaan saaneen alkunsa sähkölaiteviasta.

Korona, tulipalo ja monitoimitiloihin muuttaminen ovat sattuneet samalle ajanjaksolle ja päättävät selkeästi aiemman aikakauden. Minä tulin Metsähallitukselle meribiologiksi helmikuussa 2006 ja sain silloin oman huoneen. Tilaa oli, joten jaoin kolmen hengen huoneen ensimmäisen vuoden ajan osa-aikaisella eläkkeellä olevan puistomestarin kanssa, sen jälkeen olin jo levittänyt niin paljon meritiimin tavaraa pitkin huonetta, että sinne ei enää ilmeisesti kehdattu ohjata ketään ulkopuolisia. Vuosien varrella Perämeren meritiimit työskentelivät huoneesta käsin kesän tuulipäivinä, ja joinakin vuosina Oulun meritiimi käsitti talvisinkin kaksi tiimiläistä, minut ja satunnaisen suunnittelijan. Tavaraa kertyi. Lajintunnistuskirjallisuutta, mikroskooppeja, vedenalaisia kameroita, kirjoitusalustoja. Artikkeleita, raportteja, kenttäpapereita, videokasetteja.

Toimistototavaraa kuten papereita ja laatikoita toimiston lattialla
Viidessätoista vuodessa toimistoon kertyy valtava määrä tavaraa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Ensin ryhdyttiin puhumaan Oulun toimistorakennuksen remonttitarpeesta ja toimiston siirtämisestä seuraavaan taloon ja maisemakonttoriin - anteeksi, siis monitoimitiloihin. Suhtaudun varsin skeptisesti siihen, että saisin työskenneltyä keskittyneesti avoimissa tiloissa ja mietin kauhistellen myös sitä hetkeä, jona joudun käymään toimistoon 15 vuoden aikana sedimentoituneen tavaramäärän läpi. Monitoimitiloissa ei ole omia työpisteitä, saati työhuoneita, joten työpaikalle saavutaan aamulla läppärin ja hiiren kanssa ja etsitään tyhjä pöytä, jolle päiväksi asetutaan. Pienen lokeron tai vastaavan verran saa säilyttää tavaraa toimistolla. 

Suojamuoveilla peitetty portaikko
Koska ykköskerros alipaineistettiin ja kakkoskerroksessa on normaali paine, portaikko piti jakaa muovilla kahtia. Jos haluaa mennä kakkoskerrokseen, pitää nopeasti vilahtaa ykköskerroksen oven kautta muovin toiselle puolelle, ja jos taas haluaa mennä kakkoskerroksesta ykköskerrokseen, joutuu kulkemaan ulko-oven kautta, koska ykköskerroksen sähkölukko päästää sisään vain muovin toiselta puolelta :D Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus


Sitten iski korona ja kaikki muuttui. Eriskummallinen vuosi 2020 jää kaikille mieleen lockdowneista, siirretyistä tapahtumista ja etätyösuosituksesta. Siirryin etätöihin kotiin ja siinähän se vuosi sitten vierähtikin varsin onnellisissa merkeissä. Nautin kotona työskentelystä ja työaikojen vapaudesta, keskeytymättömästä työajasta ja siitä, että pystyin laittamaan tietokoneen kameran kiinni kokouksen ajaksi ja venyttelemään etätyöhuoneen lattialle asetetulla telttapatjalla. Päätin jo korona-ajan pakottamana etätyöläisenä, että toimistoon ei ole enää paluuta, erityisesti monitoimitiloihin, kun oma huonekaan konttorilla ei enää houkutellut.

Ja sitten tuli se viimeinen niitti - Oulun toimiston tulipalo. Ensimmäisen kerroksen huoneiden, minun mukaan lukien, käyttöön tuli täysi stoppi ja siirrymme vielä väistötiloihin ennen uuden monitoimitilan valmistumista. Huone piti purkaa pala palalta eli raportti artikkelilta ja paperi paperilta tärkeisiin ja puhdistettaviin eli otsonoitaviin ja vähemmän tärkeisiin eli kaatopaikalle lähteviin.

Suojahaalariin ja -maskiin pukeutunut henkilö, takana toimisto
P3-tasoiset suojavarusteet ja HIKI! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Uuteen monitoimitilaan ei saa viedä mitään ykköskerroksesta ilman otsinisaatiopuhdistusta. Savun haju tarttuu niin helposti, että uusia vasta remontoituja tiloja suojellaan ikävältä teolliselta savunhajulta. Lisäksi kaikki sähkölaitteet pitää puhdistaa ennen kuin niitä voi käyttää, eli otsonisaatio-operaatio on massiivinen.

Sydän oli särkyä monta kertaa kun jouduin heittämään kaatopaikalle asioita, jotka minulla oli ollut ilona ja riemuna työhuoneen seinillä tai katossa - sisarentyttären ja kummitytön piirrustukset, meritiimin Metsähallitukselta saama kunniakirja hyvästä työstä, meritiimiläisen isoisän säveltämän Sarven valssin nuotit (Selkä-Sarvi on rakas saari Perämeren kansallispuistossa). Näillä esineillä oli vain sentimentaalista tunnearvoa, ei sellaista kaupallista arvoa, että niitä olisi voinut puhdistaa. Kaikki on valokuvattu ja säilötty kuvina kameraan ja mielikuvina sydämeen.

Itse kirjoitettu diplomi "HD-velholle"

Metsähallituksen kunniakirja meritiimin työlle

US Navy diving manual -kirjan kansi vuodelta 1963

Kummitytön piirros kummitädistä merenneitona

Sarven valssin nuotit

Ruotsinkielisen julkaisun kansi vuodelta 1918

Hyvä puoli tulipalon aiheuttamassa toimiston raivauksessa oli se, että nyt työ tuli tehtyä ripeästi ja väkisin, eikä ollut kiusausta vain kasata kaikkea hyllystä laatikoihin ja kantaa varastoon. Kaikki piti todella käydä läpi ja miettiä jokaisen paperin ja varusteen tarpeellisuus. Tämä olisi pitänyt tehdä monitoimitiloihin muutettaessa joka tapauksessa, mutta nyt se tuli tehtyä tehokkaasti ja aikataulusta ajoissa.

Onnen tunne läikähti rinnassa silloin, kun kollega lupasi viedä Siiliksen ja Pulliksen eli kuivatun siilikalan ja täytetyn rasvakalan mökilleen koristeiksi - "Siellä haisee kuitenkin niin paljon savu että pieni lisä ei haittaa". Olin jo ehtinyt surra näiden kahden katossani roikkuneiden näytteiden kohtaloa, mutta nyt ne saivat hyvän kodin.

Kaksi kuivattua kalaa
Komea rasvakala on saatu Oulun yliopistolta. Sen pyyntiajankohtaa- tai paikkaa ei tunneta, ja tästä syystä komeankokoinen näyte ei ole koskaan päässyt Oulun yliopiston näytekokoelmaan. Siilikala taas on vanhempieni kirpputorilöytö Turusta - epäilemättä jonkun etelänmatkalta tuoma tuliainen. Vanhempani, jotka tietävät varsin tarkkaan mielipiteeni tämänkaltaisista matkamuistoista, soittivat minulle ja kysyivät, haluanko kalan, vaikka se onkin "aika epäeettinen". Perusteluksi he sanoivat, että se oli kirpputorilöytö eikä siis olisi houkuttelemassa toista turistimyyjää hankkimaan samanlaista kummajaista omaan kojuunsa. Otin kalan rasvakalan seuraksi toimiston kattoon roikkumaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus


Näin siis päättyi Oman Toimiston Aikakausi (2006-2021), jonka lopettivat korona, tulipalo ja monitoimitilat. Jään onnellisena monipaikkatyöläisenä etätöihin ja kohtaan tulevaisuuden tulipalon ansiosta montaa sataa tavarakilogrammaa keveämmällä otteella.

Essi Keskinen



tiistai 20. huhtikuuta 2021

EMMAt esittelyssä: Kulttuurihistoria - Ulko-Tammio

 

Värikkäitä rihmaleviä kalliopohjalla veden alla
Ulkosaariston kallioranta on kaunis myös pinnan alla! Kuva: Juho Lappalainen / Metsähallitus

Karttakuva: Ulko-Tammion EMMA-alue karttakuvasta rajattuna.
Ulko-Tammion EMMA-alue sijaitsee ulkosaaristossa hyvin lähellä Venäjän rajaa. Alue on kooltaan hiukan alle 39 neliökilometriä, ja alueen keskisyvyys on 18 metriä, keskisuolaisuuden ollessa 3,6 promillea. Rajaukseen sisältyy kaksi saarirypästä, suurimpina saarina Ulko-Tammio ja Rääntiö sekä Lanskeri ympäröivine kareineen ja luotoineen. Saaret kuuluvat Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon, ja koko EMMA Itäisen Suomenlahden saaristo ja vedet -Natura-alueeseen. Kartta: VELMU

Syrjässä Suomenlahdella, aivan itärajan tuntumassa piilottelee todellinen helmi: Ulko-Tammion saari ja sitä ympäröivät vedet, saaret ja luodot. Seutu on tuttua vain harvalle, mutta runollisesti sanoen: ken kerran paikalle eksyy, ei voi sitä unhoittaa.

Ulko-Tammion EMMA-alue oli itsestään selvä valinta ekologisesti merkittäväksi meriluontoalueeksi, sillä täällä niin elollisen kuin elottomankin luonnon monimuotoisuus on poikkeuksellisen suurta niin pinnan päällä kuin allakin, ja koko mereinen ekosysteemi nivoutuu kauniiksi ja tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Alueen saaret ovat alueelle nimensä antanutta pääsaarta eli Ulko-Tammiota lukuun ottamatta täysin luonnontilaisia. Suuret selkävedet hallitsevat ulkosaaristovyöhykettä, ja toisin kuin lännempänä itäisellä Suomenlahdella, täällä kalliot ovat korkeita ja pohjat syviä. Vedenalainen maailma on monipuolista: pohjanlaatu vaihtelee aaltomuodostuneista hiekkamatalikoista yli 60 metrin syvyisiin altaisiin ja jälleen syvyyksistä nouseviin riuttoihin ja kareihin. Aaltojen ja virtausten armoilla elävä kasvillisuus koostuu pääasiassa sitkeistä kovan pohjan levistä, mutta saarten suojaisissa lahdissa ja avointen somerikkorantojen edustoilla on runsaasti monipuolista putkilokasvillisuutta. Rakkohauru kasvaa täällä vähäisen suolapitoisuuden vuoksi pienikokoisena mutta runsaana, ja läntisemmiltä merialueilta tuttu punalevävyöhyke on korvautunut syvänvihreällä meriahdinpartamatolla. Suolaa vaativan sinisimpukan sijaan Kaspian- ja Mustanmerenalueelta kotoisin oleva vieraslaji vaeltajasimpukka on vallannut itselleen oman ekolokeron, ja esiintyy paikoin hyvin runsaslukuisena.

Kaksi raidallista simpukkaa ja valkoisia merirokkoja kiven päällä.
Vaeltajasimpukka (Dreissena polymorpha) on valkoisen merirokon ohella paikoin hyvin runsaslukuinen Ulko-Tammion EMMA-alueella. Raidallinen simpukka on englanninkieliseltä nimeltään kuvaavasti zebra mussel. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Rakkohauru-leviä pinnan alla
Rakkohauru (Fucus vesiculosus) muodostaa puhtaita yhtenäisiä kasvustoja Ulko-Tammion EMMA-alueella. Tämä kuva on otettu Kärenmaasta. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Ulko-Tammion ja Kotoluodon välisessä salmessa tutkimussukeltaja voi sadan metrin matkalla liukua kivikkorannan sekapohjalta kauniin hiekka-sorapohjan putkilokasviniityn kautta puhtaaseen kalliorantaan levävyöhykkeineen. Ulko-Tammion ympärys onkin yksi tiheimmin kartoitetuista EMMA-alueista, jossa tietoa on hankittu lähes 5000 vedenalaiselta kartoituspisteeltä. Onnekas voi tavata myös erittäin uhanalaiseen Suomenlahden kantaan kuuluvan itämerennorpan, jonka läntisimmät esiintymis- ja lisääntymisalueet ovat näillä vesillä.

Putkilokasveja hiekkapohjalla
Haurat (Zannichellia sp.) ja mukulanäkinparrat (Chara aspera) muodostavat matalille sora- ja hiekkapohjille pinnanalaisia niittyjä. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus


Mittanauha levien päällä
Tutkimussukeltaja tekee kasvillisuusarvion linjalta, joka on noin sadan metrin pituinen tai päättyy kasvillisuuden syvimpään kasvusyvyyteen. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus


Kotilo kiven pinnalla rihmalevien välissä
Myös limakotilot viihtyvät ulkosaariston rantavyöhykkeessä. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Alueen pinnanpäällinenkin elämä on mieltäylentävän kukkeaa. Saaret ja luodot edustavat pääosin tyypillistä ulkosaariston kasvillisuutta keskikesän kukkaloistoineen; täällä rantaniittyjä kannattaa tutkia tarkasti, sillä alueella esiintyvät yleisenä muun muassa muualla Suomessa harvinaiset rantahirvenjuuri ja merenrantavieras. Ulko-Tammio on saarista monipuolisin, sillä sen kasvillisuus vaihtelee lehdosta männikköön ja jäkälikköön ja maaperä sorarannasta lohkareisiin ja silokallioihin. Ja ne kaikki pesivät, levähtävät ja muuttavat linnut!

Kukkivia kasveja, kalliota ja kivikkoa lähellä rantaa
Saariston rantaniityt kukoistavat kesäisin, kuten tämäkin pieni niitty Ulko-Tammion länsirannalla. Itämeren kivikkoiset niittyrannat on silmälläpidettävä luontotyyppi. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Ulko-Tammion EMMA olisi siis sopinut niin elinympäristöt-, luonnontilaisuus- kuin geologia-teemaotsikonkin alle. Mutta miksi se esitellään kulttuurihistoriaosuudessa?

Ulko-Tammion saari on ollut merkittävä ulkosaariston tukikohta paikallisille ja muillekin merenkulkijoille jo vuosisatojen ajan. Nyt 2000-luvulla Ulko-Tammiossa majoittuneet meribiologitkaan eivät suinkaan ole ensimmäisiä laatuaan: jo vuonna 1843 venäläiset merentutkijat ovat kaivertaneet puumerkkinsä saaren kallioon.

Merentutkimuksen sijaan Ulko-Tammio on tunnettu sotahistoriastaan. Saarelta löytyy monia jälkiä sotavuosilta 1939-1944, jolloin saariston rauha järkkyi. Aikaisemmin syrjässä olleesta pienestä saaresta tuli talvisodan jälkeen uuden itärajan etuvartio, jonka kautta kulkivat laivaväylät Kotkan sisäsaaristoon. Saaren linnoittamiseen ryhdyttiin kesällä 1941, ja vahvimmillaan linnake oli syyskuussa 1944, jolloin sen kokonaisvahvuus oli 370 miestä. Tuolloin aseistukseen kuului neljä Canet-rannikkotykkiä, kuusi ilmatorjuntakanuunaa, neljä Madsen-konetykkiä, kolme nelipiippuista “urkukonekivääriä” ilmatorjuntaan ja kolme konekivääriä. Lisäksi saarelle sijoitettiin saksalaisvalmisteinen tutka-asema. Nykyään museoidut tykit, muistolaatta, sotilaan hauta, tunneli ja muut linnakkeen jäännökset sekä ammusten jäljet kallioissa kertovat ajasta, jolloin Ulko-Tammio ja sen puolustajat vartioivat Suomen itsenäisyyttä. Nykyään Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon kuuluvalla saarella luonto on kuitenkin hiljalleen ottamassa omaansa ja piilottamassa niitä sota-ajan muistoja, joita ei erikseen vaalita.

Vanha mustavalkoinen kuva sota-aluksista saaren lahdessa
Vartiomoottoriveneiden tukikohta Ulko-Tammiossa 14.7.1942. Kuva: SA-kuva


Ilmatorjuntatykki rantakalliolla hirsillä vahvistetun muurin ympäröimänä
Museoitu ilmatorjuntatykki 76/ItK/31 Ulko-Tammion pohjoisosassa. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus


Ruostunut merimiinan kuorenkappale
Rantaan ajautuneen ja räjähtäneen merimiinan kuori Ulko-Tammiossa. Kuori on sittemmin siirretty luvattomasti pois vanhalta paikaltaan. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus


Suuren tunnelin aukko vehreän kasvillisuuden ympäröimänä. Tunneliin johtavat pitkospuut.

Ulko-Tammion tunnelin etelänpuoleinen suuaukko. Kuva: Ari Laine / Metsähallitus



Horisontissa näkyvä saari, jossa on rakennuksia
Somerin saari Ulko-Tammiosta kaukoputken avulla kuvattuna. Jatkosodan aikana Ulko-Tammiota käytettiin Someriin ja Suursaareen suuntautuneiden operaatioiden lähtöalueena. Molemmat saaret menetettiin, ja ne kuuluvat nykyään Venäjälle. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Ulko-Tammio koostui ennen sotaa kahdesta erillisestä saaresta, joita erotti Itä- ja Länsilahdet yhdistävä kapea salmi. Linnoittamisen yhteydessä salmi täytettiin suuren tunnelin louhinnasta syntyneellä kiviaineksella. Yli 70 vuotta saaret olivat yhdessä, mutta syksyllä 2020 vesiyhteyttä alettiin palauttaa kaivamalla salmea uudelleen auki. Tämän meriluonnonhoidollisen ennallistamistoimenpiteen toivotaan parantavan molempien lahtien tilaa, ja tulokset näkyvät tulevien vuosien aikana.

Kaivettu oja ja ja siltarumpu, jonka päältä kulkee polku. Ympärillä mäntyjä ja lehdettömiä puita.
Ulko-Tammion täytettyyn salmeen palautettiin vesiyhteys syksyllä 2020. Kuva: Ari Laine / Metsähallitus

Mutta mitäpä olisi mereinen kulttuurihistoria ilman hylkyjä? Ulko-Tammion EMMA-alueella on yksi varmasti tunnettu tasasaumainen tammihylky, joka makaa kalliopohjalla lähellä saaren pohjoisosaa. Mutta alueella piilottelee myös kaksi vielä löytämätöntä 1700-luvun laivaa: vuonna 1763 haaksirikkoutunut Sankt Nikolaus ja seuraavana vuonna hävinnyt tuntematon alus. Itäinen Suomenlahti on kuuluisa karikkoisuudestaan, mutta myös keskiajalta 1800-luvulle kukoistaneesta rantarosvouksestaan. Hannu Konttinen Suomen meriarkeologisesta seurasta kertoo Sankt Nikolauksen tarinan näin:

Eräs maamme tunnetuin ja samalla hyvin tavanomainen rantarosvousjuttu, johon liittyy murheellisia piirteitä, tapahtui 1700-luvulla. Tapahtuma-aikana 19.-21.10.1763 vallitsi Virolahdella kova myrsky. Sää oli märkä ja kolea. Hampurista kotoisin oleva Sankt Nikolaus niminen alus lähestyi myrskyssä Ulko-Tammiota, jonka edustalla sai pohjakosketuksen ja upposi. Laivan koko miehistö menehtyi. Hieman myöhemmin löydettiin läheiseltä saarelta murhatun naishenkilön ruumis. Kaikki merkit viittasivat hylynryöstäjien olleen asialla. Laivassa oli lastina talia, rautaa, hamppua, purjekangasta, öljyjä sekä jäniksennahkoja.

Laivan osia ja lastia oli ajautunut maihin useille saarille mm. Ulko-Tammioon. Tammion rantavouti Nils Jespersson havaitsi veneiden kulkevan edestakaisin merellä. Hän arvasi heti mistä oli kysymys. Tehtyään havainnoistaan ilmoituksen luotsi-inspehtori Sommerille, alkoi totuus selvitä. Mukaansa Sommer otti muutamia apumiehiä ja lähti purjehtimaan kohti Ulko-Tammiota. Siellä hän tapasi Sepänkylästä kotoisin olevia miehiä hakkaamassa irti hylyn rautaosia. Saarelle oli kerääntynyt ihmisiä myös muualta Virolahtea "pelastamaan" talia ja jäniksennahkoja.

Kaikissa lähisaarissa kerättiin ahkerasti talteen ajelehtivaa lastitavaraa. Variksen saarella pelastustöissä olleelta mieheltä Sommer takavarikoi verisen paidan. Paidan omistanutta murhattua henkilöä hän ei löytänyt. Seuraavan vuoden kesäkuussa Sommer tutki erään toisen aluksen haaksirikkoa ja löysi sattumalta Variksen saarelta purjekankaaseen käärityn ja kivillä peitetyn naisen ruumiin. Purjekankaassa oli sama lastikonosomenttimerkki, kuin rantaan ajautuneissa Sankt Nikolauksen laivapapereissa. Myös piirikirurgi Wiese vahvisti henkilön kuolleen väkivaltaisella tavalla. Myöhemmin tuli Pietarista tieto, että miehistöön kuului seitsemän henkilöä. Laiva oli käynyt myös Kronstadtissa, missä siihen oli noussut matkustajaksi naishenkilö.

Haaksirikon ja hylynryöstön seurauksena oli kahdeksan ihmistä menettänyt henkensä. Oikeus kokoontui ainakin kuusi kertaa ennen kuin antoi jutussa päätöksen. Surmatöiden tekijät jäivät oikeudelta selvittämättä. Rangaistavia oli jutussa yhteensä viisikymmentäkaksi henkilöä, niiden joukossa myös Tammion rantavouti Nils Jespersson, joka oli ottanut osuutensa muiden mukana. Rangaistukset vaihtelivat raipasta sakkoon. Oikeuskäsittelyn aikana ehti tapahtua kolme muutakin haaksirikkoa samalla alueella, jotka osaltaan viivyttivät tuomioiden langettamista.

Vesi lentää korkealle aallon osuessa rantakallioon
Nämä kalliot ovat nähneet monta myrskyä ja haaksirikkoa. Kuva: Ari Laine / Metsähallitus

Myrskyisästä ja hiukan synkästäkin historiastaan huolimatta (tai osin sen vuoksikin!) Ulko-Tammion alue on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Kulttuuriperinnöllä höystettynä EMMA-alueena se on monimuotoisuudessaan ainutlaatuinen jalokivi, joka vetää vuodesta toiseen puoleensa niin luonto- ja historiaharrastajia, valokuvaajia, sukeltajia kuin paikallista väestöäkin. Itse olen saanut työni ansiosta asua Ulko-Tammiossa useita kuukausia. Tiedän olevani onnekas!

-          - Maiju Lanki, meribiologi


Ihminen istuu kalliontasanteella ja katsoo merelle ilta-auringossa
Ulko-Tammion rantakallioilla on haaveiltu sukupolvesta toiseen. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus


Korkealta otettu kuva. Lahti, jossa näkyy veneitä laiturissa. Taustalla merta ja pieniä luotoja.
Ulko-Tammion Länsilahti on luonnonsatama vailla vertaa. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

***

Jäikö tiedonnälkä? Lue lisää tietoa täynnä olevista EMMA-teemablogeista:

Kulttuuriperintöä pinnan alla ja päällä:

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/10/emmat-esittelyssa-vedenalainen.html

Kiviset & soraset eli vedenalainen geodiversiteetti rannikollamme:

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/07/emmat-esittelyssa-geodiversiteetti_10.html

Mitä luonnontilaisuus tarkoittaa Itämerellä? Onko se edes mahdollista?

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/09/emmat-esittelyssa-teema-luonnontilaisuus.html

Tutustu Itämerta uhkaaviin ihmispaineisiin:

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/07/emmat-esittelyssa-ihmispaineet.html

Missä Itämeren kalat oikein syntyvät?

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/07/emmat-esittelyssa-kalantuotantoalueet_10.html

Niin siis mikä EMMA?

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-mika-ihmeen-emma.html

Ai pinnan allakin on luontotyyppejä?

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-luontotyypit.html

Merenpohjalla on monimuotoisia eliöyhteisöjä! http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/06/emmat-esittelyssa-merenpohjien.html

Myös pinnan alla on uhanalaisia lajeja:

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-uhanalaiset-lajit.html

 

#metsahallitusmerella
#luontotyypit
#meriEMMAt
#metsahallitus
#VELMUohjelma

#itameri