Pari viikkoa sitten
Metsähallituksen meritiimillä oli onni päästä merelle toteuttamaan jo pitkään suunnittelupöydällä ollut projekti,
jossa kunnostimme vedenalaisia niittyjä! Kunnostus
tapahtui istuttamalla käsin yksittäisiä meriajokkaan
versoja merenpohjaan. Jopa meille meribiologeille veden alla
istuttaminen on uutta ja jännittävää, mutta maallikon korvaan se saattaa
kuulostaa vieläkin kummallisemmalta. Mutta kuten yllä oleva video hienosti
demonstroi, veden alla istuttaminen ei itseasiassa ole sen
kummallisempaa kuin maan päällä tapahtuva taimien kaivaminen multaan. Toki
sukeltaja tarvitsee veden alle oikeanlaiset varusteet eikä olo uppeluksissa ole aina niin kovin
notkea. Mutta miksi istutimme juuri meriajokasta?
Meriajokas
on Itämeressä niin tärkeä laji, että sitä kutsutaan avainlajiksi. Avainlaji
on laji, josta monet muut lajit ovat suoraan tai välillisesti riippuvaisia eli
voisi sanoa, että avainlajit pitävät yllä luonnon monimuotoisuutta sekä
vaikuttavat laajasti oman elinympäristönsä toimintaan. Meriajokas muodostaa yleensä
noin 1-5 metrin syvyiseen merenpohjaan laajoja ja tiheitä
“meriruohoniittyjä”, joita voidaan verrata maanpäällä kasvaviin
niittyihin, jotka muodostavat ympärilleen monimuotoisen elinympäristön ja
houkuttelevat paikalle monia lajeja. Vedenalaiset meriajokasniityt
toimivat samalla tavalla tarjoten ravintoa ja suojaa sadoille
lajeille. Ilman meriajokasta koko paikallinen ekosysteemi romahtaisi ja
näin on tapahtunut monin paikoin Itämeressä.
 |
| Meriajokkaan versot voivat suotuisissa olosuhteissa saavuttaa jopa puolen metrin mitan. Tämä niitty sijaitsee Hangon edustalla. Kuva: Anu Riihimäki / Metsähallitus |
Meriajokas
alkoi taantumaan Itämeressä 80-luvulla ja esimerkiksi Ruotsin
länsirannikolla meriajokasniittyjä on hävinnyt tuhansia
hehtaareja. Kadon syynä ovat ainakin rehevöityminen sekä
liikakalastus. Liialliset ravinteet, etenkin typpi ja fosfori, saavat
leväkasvun kukoistamaan, mikä samentaa vettä. Merenpohjaan ilmestyvä
rihmakasvusto vie elintilaa muilta lajeilta ja tukahduttaa herkän,
riittävästi valoa tarvitsevan meriajokkaan alleen. Kalastuspaine taasen on
vääristänyt toimivan ravintoketjun dynamiikkaa. Petokalojen puuttuessa
kolmipiikkien määrä Itämeressä on moninkertaistunut. Pienet kolmipiikit
ahmivat valtavasti planktoneläimiä, jotka muutoin pitäisivät levän
kasvun kurissa. Kun planktoneläimien riveissä käy kato, levän kasvu karkaa
kontrollista. Kolmipiikeille kelpaavat myös petokalojen mätimunat ja poikaset.
Siellä missä petokalat saavat runsastua, ne pitävät kurissa pienempien kalojen
kannat ja samalla levän kasvu vähenee.
 |
| Petokaloilla, kuten hauella ja ahvenella, on tärkeä rooli ekosysteemissä ja niiden ravintoa ovat muun muassa kolmipiikit (kuvassa). Hauen- ja ahvenenpoikaset joutuvat kilpailemaan samasta ravinnosta kolmipiikin kanssa ja jäävät myös itse kolmipiikin saaliiksi. Tästä syystä vahvat kolmipiikkikannat voivat hillitä hauen ja ahvenen lisääntymistä. Kuva: Anu Riihimäki / Metsähallitus |
Luonnon kunnostaminen ja ennallistaminen mielletään usein toimenpiteisiin, jotka tapahtuvat maalla; moni on varmasti kuullut esimerkiksi perinnebiotoopeista, joita pidetään yllä ja hoidetaan erilaisin menetelmin, kuten niittämällä, laiduntamalla tai kulottamalla. Kunnostusprojekteilla pyritään auttamaan myös vaelluskaloja muun muassa purkamalla jokien ja purojen patoja, rakentamalla kalateitä, kunnostamalla kutusoraikkoja tai korjaamalla siltarumpuja kalaystävällisiksi. Metsähallitus on tehnyt valtavasti töitä Itämeren hyväksi (lue tästä lisää, miksi Metsähallitus voisi yhtä hyvin olla Merihallitus) ja nyt hyödynnämme uudella tavalla hallitukselta saatua tulevaisuusinvestointirahaa, jolla halutaan ennen kaikkea pysäyttää luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen. Mikä olisikaan parempi keino tehdä konkreettista meriluonnonsuojelutyötä kuin toteuttaa uusia vedenalaisia kunnostusmenetelmiä!
Kulunut kesä on ollut jännityksen täyteinen meriajokasprojektin ollessa työpöydällä; jos ei työnalla, niin ainakin odottamassa siihen tarttumista. Vaikein vaihe meriajokkaiden istuttamisen suunnittelussa on sopivien istutuspaikkojen valinta. Kohteiksi valikoituivat paikat, joissa tiesimme jo ennestään kasvavan meriajokasta, sillä halusimme ensisijaisesti testata, miten vedenalainen istutus toimenpiteenä Suomessa onnistuu; ruotsalaiset ovat istuttaneet meriajokkaita jo pidemmän aikaa ja Suomessakin aihetta on tutkittu paljon. Kun tiesimme meriajokkaan jo ennestään esiintyvän valituilla kohteilla, pystyimme päättelemään, että olosuhteet olisivat sellaiset, joissa meriajokas viihtyy. Tieto meriajokkaan kasvupaikoista perustui
vedenalaisen meriluonnon inventointiohjelman (VELMU) yhteydessä tehtyihin vedenalaisiin kartoituksiin.
 |
| Meriajokkaan levinneisyyksiä voidaan kartoittaa muun muassa sukeltamalla. Kuva: Linda Jokinen / Metsähallitus |
Emme lähteneet istutushommiin kuitenkaan ihan suin päin, vaan teimme laajemman selvityksen istutuskohteiden vallitsevista ympäristötekijöistä. Esimerkiksi pohjasedimentin raekoko on yksi tärkeimpiä meriajokkaan menestymiseen vaikuttavia tekijöitä; pohjasedimentin on oltava tarpeeksi karkeaa, ja meriajokas viihtyykin parhaiten hiekkapohjilla. Toiseksi selvityksen alla oli kartoittaa ajelehtivia levämattoja, jotka ovat kasvualustaltaan irronneita leviä ja liikkuvat pohjalla vapaasti merivirtojen mukana. Levämatot tukahduttavat alleen tai irrottavat vasta istutetut meriajokkaan versot, emmekä halunneet näin käyvän istutuksillemme. Kolmanneksi tutkimme vielä päällyslevän määrää eli sellaisen yksivuotisen levän määrää, joka kasvaa muiden kasvien sekä levien päällä. Jos tämänkaltaista levää on paljon, ne estävät riittävän valon saannin, mikä on meriajokkaan selviytymisen kannalta ehdoton edellytys. Eikä tässä vielä kaikki: asensimme istutuskohteillemme veden alle soveltuvat sensorit, jotka mittaavat 20 minuutin välein sekä valoisuutta että lämpötilaa. Näin saamme riittävistä tietoa ympäristötekijöistä, jotka saattaisivat vaikuttaa istutettujen meriajokkaiden menestymiseen.
Istutettavat meriajokkaan versot keräsimme Hangon eteläisen rannan edustalta, jossa sijaitsee laajoja meriajokasniittyjä. Versojen kerääminen sujui sukeltamalla kahden hengen tiimissä mallikkaasti ja tärkeintä oli jättää kerättyihin versoihin tarpeeksi juurakkoa. Niin versojen kerääminen kuin istuttaminenkin tapahtuivat paljain käsin, sillä homma oli tarkkuutta ja hienosäätöä vaativaa, kun käsiteltiin yksittäisiä hentoja meriajokkaita. Sitten koitti itse istutuspäivä! Emme vielä tiedä, kuinka istuttamamme meriajokkaat pärjäävät, mutta itseäni yllätti toimenpiteen helppous; oli mahtava tunne työntää sormet ja istutettava meriajokasverso pohjasedimenttiin ja miettiä mielessä, että nyt todellakin olemme jonkin uuden äärellä eikä vastaavaa ole Suomen rannikolla montaa kertaa tehty! Teemme istutuskohteille tarkastuskäynnin syyskuun loppupuolella, jolloin saamme osviittaa istutusten onnistumisesta. Lopullisen vastauksen projektin onnistumisesta saamme vasta ensi kesänä, kun istutetut versot ovat olleet uusilla paikoilla vuoden päivät.
 |
| Vasta istutettu meriajokkaan verso. Aika näyttää, kuinka istutetut versot menestyvät uudessa ympäristössä. Kuva: Joonas Hoikkala / Metsähallitus |
Uusien menetelmien kehittäminen vedenalaisen meriluonnon kunnostamiseen on erittäin tärkeää, mutta sekä aikaa vievää, työlästä ja kallista, jos lähtisimme palauttamaan kaikkia hävinneitä meriajokasniittyjä. Lisäksi takeita onnistumisesta ei ole. Siksi olisikin ensisijaisen tärkeää keskittyä niihin juurisyihin, jotka köyhdyttävät Itämeren luontoa ja turvata vielä olemassa olevat tärkeät meriajokasniityt. Meriajokas ei ole tärkeä vain paikalliselle ekosysteemille, vaan sen positiiviset vaikutukset yltävät paljon laajemmalle. Meriajokkaat puhdistavat vettä kierrättämällä rehevöittäviä ravinteita; tällä tavoin mökkiläiset voivat nauttia kirkkaammista vesistä ja yhteiskunta säästää rehevöitymisen hoitoon käytetyissä kustannuksista. Meriajokas myös sitoo laajalla ja suikertavalla juurakollaan kasvualustaansa tehokkaasti ja näin ollen estää meren pohjan eroosiota. Kaikkein tunnetuimpia meriajokasniityt ovat hiilinieluina sitoen enemmän hiilidioksidia kuin vastaavankokoinen metsä. Itämeren Suomen puoleisella rannikolla meriajokasniityt eivät kuitenkaan sido hiiltä yhtä tehokkaasti kuin esimerkiksi Tanskassa tai Ruotsin länsirannikolla, missä meriajokasniittyjen sitomat hiilivarastot ovat erityisen suuria.
 |
| Meriajokasniityt tuovat ripauksen tropiikkia myös Suomen rannikolle. Kuva: Linda Jokinen / Metsähallitus |
Meriajokasniitty on sukeltajallekin hyvin kaunis ja rauhoittava ympäristö, kun nauhamaiset meriajokkaat liikkuvat hitaasti veden mukana. Ensisilmäyksellä rauhalliselta vaikuttava vedenalainen niitty kuhisee elämää, ja voit jopa törmätä merihevosten kanssa samaan merineulojen heimoon kuuluviin särmä- ja siloneuloihin. Meillä oli onni nähdä särmäneula, joka oli kuin luotu elämään meriajokasniityn suojissa (video alla) lähellä kohdetta, jonne olimme juuri istuttaneet meriajokasta. Tämäkin projekti lähti onnistuneesti eteenpäin, koska toimimme tiiminä ratkaisunhakuisina; uuden äärellä suunnitelmat vaihtuvat lennossa, mikä ei kenttäolosuhteissa taaskaan yllättänyt. Liputan myös monipuolisen yhteistyön puolesta ja tähän projektiin panostuksensa antoivat Hangon kaupunki, Alleco Oy, Wärtsilän sukeltajat, Åbo Akademi sekä Havsmanualen 2.0 -hanke. Nöyrin kiitos ja kumarrus yhteistyöstä!
Aija Nieminen, Anette Bäck, Joonas Hoikkala ja Anu Riihimäki
*****
För ett par veckor sedan hade Forsstyrelsens marina team möjlighet att åka ut till havs och förverkliga ett projekt som redan länge varit under planering, nämligen restaurering av undervattensängar! Restaureringen gjordes genom att man för hand planterade ålgrässkott i havsbotten. Till och med för oss marinbiologer är plantering under ytan nytt och spännande, men för en landkrabbas kan det verka ännu konstigare. Men som videon här ovan visar är plantering under ytan egentligen inte desto konstigare än att gräva ner plantor i mull ovanför ytan. Dykaren behöver visserligen rätt sorts utrustning, och ibland är man inte heller lika smidig. Men varför planerar vi just ålgräs?
Ålgräs är en så pass viktig art i Östersjön att man kallar den för en nyckelart. En nyckelart är en art som många andra arter direkt eller indirekt är beroende av, och man kan därför säga att en nyckelart uppehåller naturens mångfald samt kraftigt påverkar funktionen i sin egen livsmiljö. Ålgräs bildar, i allmänhet på 1-5 meters djup, vida och täta ålgräsängar som kan jämföras med de ängar som finns på torra land vid vilka det ofta bildas ett mångformigt samhälle och vilka lockar till sig många arter. Ålgräsängarna som finns under vattnet fungerar på samma sätt, och erbjuder näring och skydd till hundratals arter. Utan ålgräs skulle det lokala ekosystemet kollapsa, vilket också hänt på många platser i Östersjön.
 |
| Ålgrässkott kan vid gynnsamma förhållanden bli upp till en halv meter långa. Denna äng ligger utanför Hangö. Bild: Anu Riihimäki / Forststyrelsen |
Förekomsten av ålgräs började minska i Östersjön på 1980-talet och till exempel längs Sveriges västkust har tusentals hektar ålgräsängar försvunnit. Orsaken till att dessa försvunnit är övergödning samt överfiske. För mycket näring, speciellt kväve och fosfor, gör att alger trivs och vattnet blir grumligare. Trådalger på botten tar livsrum från andra arter och kväver och tar ljus från det mera känsliga ålgräset som blir under. Fisketrycket har i sin tur förvrängt dynamiken i näringskedjan. I brist på rovfisk har storspiggen ökat mångfalt i Östersjön. De mindre storspiggarna äter stora mängder djurplankton, vilka annars skulle hålla nere algväxtligheten. Då mängden djurplankton minskar, börjar algerna växa utan kontroll. Storspiggarna äter också rovfiskarnas rom och yngel. Där rovfiskarna kan bli flera, håller de ner de mindre fiskarnas bestånd, vilket i sin tur leder till att algväxtligheten minskar.
 |
| Rovfiskar, såsom gädda och abborre, har en viktig roll i ekosystemet och deras föda är bland annat storspigg (ses på bild). Gädd- och abborryngel tävlar med storspiggen om föda, och blir själva också föda åt storspiggen. Starka bestånd av storspigg kan hålla nere reproduktionen av gädda och abborre. Bild: Anu Riihimäki / Forststyrelsen |
När man tänker på restaurering av natur tänker man oftast på åtgärder som görs på land; många har säkert hört om vårdbiotoper som man uppehåller med olika metoder, såsom slåtter, betande djur eller genom att bränna. I restaureringsprojekt strävar man efter att hjälpa vandringsfisk bland annat genom att ta bort vandringshinder, bygga fiskvägar, återställa lekgrus och göra vägtrummor mera fiskvänliga. Forststyrelsen har arbetat mycket för att förbättra situationen i Östersjön (
läs mera här om varför Forststyrelsen lika bra kunde heta Havsstyrelsen) och nu använder vi på ett nytt sätt de resurser för investering i framtiden vi fått av styrelsen (tulevaisuusinvestointirahaa), med vilka man framför allt vill stoppa utarmningen av den biologiska mångfalden. Vad kan då vara ett bättre sätt att konkret arbeta för skydd av havet än att vidta nya restaureringsåtgärder under ytan!
Den gångna sommaren har varit fylld av spänning, då projektet med att restaurera ålgräs legat på bordet; om det inte varit under arbete, så har det väntat på att tas itu med. Det svåraste med planeringen av restaurering av ålgräs har varit val av lämpliga platser. Vi valde sådana lokaler där vi visste att det sedan tidigare vuxit ålgräs, eftersom vi först och främst ville testa hur utplantering av ålgräs fungerar i Finland; i Sverige har man planterat ut ålgräs under en längre tid och också i Finland har en hel del forskning gjorts. Då vi visste att ålgräs redan funnits på de valda platserna, kunde vi anta att omgivningsförhållandena på dessa platser borde vara lämpliga för arten. Information om vad ålgräs växer baserade sig på de karteringar som gjorts inom programmet för
inventering av marina undervattensmiljön (VELMU).
 |
| Förekomst av ålgräs kan karteras till exempel genom dykning. Bild: Linda Jokinen / Forststyrelsen |
Innan vi påbörjade restaureringarna gjordes omfattande undersökningar av de omgivningsförhållanden som råder på de valda lokalerna. Till exempel bottensedimentets kornstorlek är en faktor som påverkar om ålgräset trivs; sedimentet måste vara tillräckligt grovt och arten trivs bäst på sandbottnar. Därtill undersöktes förekomst av lösa algmattor, som består av alger som lossnat från sitt växtunderlag och flyter fritt längs botten med strömmarna. Algmattor kväver ålgräs som blir under, eller kan lösgöra nyplanterade skott, något vi inte ville hänga våra planteringar. Som tredje sak undersöktes ännu mängden påväxtalger, det vill säga sådana ettåriga alger som växer på andra växter och alger. Om det är rikligt av dessa alger, begränsar de mängden ljus som når ner till deras växtunderlag, något som är avgörande för ålgräs. Förutom detta installerades på de lokaler som valts för utplantering även sensorer som var 20:e minut mäter ljus och temperatur. På detta sätt får vi tillräcklig information om de miljövariabler som kan påverka framgången för våra utplanteringsförsök.
De skott som skulle planteras ut samlades in från Hangös sydstrand, där det finns vida ängar av ålgräs. Skotten samlades in genom dykning i två personers team och det var viktigt att få skott med tillräckligt mycket rötter. Insamling och utplantering av skotten gjordes med bara händer, då det var precisionsarbete att arbeta med de enskilda skotten. Sedan kom då själva dagen för utplantering! Vi vet ännu idag inte hur de utplanterade ålgrässkotten klarat sig, men jag blev själv förvånad över hur lätt det var att plantera dessa; det var en skön känsla att sticka ner och plantera skotten i bottensubstratet och tänka att nu gör vi något helt nytt och att liknande inte gjorts många gånger förr längs Finlands kust! Vi kommer under september att åka ut till lokalerna och granska hur det gått, för att få en bild av om vi lyckades eller inte. Det slutliga svaret på hur det gick får vi först nästa sommar, då plantorna varit på nya ställen under ett helt år.
 |
| Ett nyplanterat ålgrässkott. Tiden utvisar hur skotten lyckas i sin nya miljö. Bild: Joonas Hoikkala / Forststyrelsen |
Det är väldigt viktigt att utveckla nya metoder för restaurering av havsnaturen, men att försöka återställa alla ålgräsängar som försvunnit kräver mycket tid, stora arbetsinsatser och resurser. Det finns dessutom inga garantier för att arbetet lyckas. Det är därför viktigt att fokusera på de grundorsaker som leder till utarmning av Östersjöns natur och att skydda de ålgräsängar som ännu finns. Ålgräs är inte bara viktigt för det lokala ekosystemet, utan dess positiva effekter sträcker sig mycket längre. Ålgräs renar vatten genom att återvinna näringsämnen som bidrar till övergödning; stugägare kan då njuta av klarare vatten och samhället spara på kostnader för att minska effekterna av övergödningen. Ålgräs binder också sedimenten med sina långa rötter och motverkar därför erosion. Ålgräsängar är också kända som kolsänka och binder mera kol än en motsvarande yta skog. De ålgräsängar som finns i Finland binder dock inte lika effektivt kol som de som finns i till exempel Danmark eller längs Sveriges västkust, där mängden kol som binds är mycket stort.
 |
| Ålgräsängar skapar en känsla av tropikerna längs Finlands kust. Bild: Linda Jokinen / Forststyrelsen |
En ålgräsäng är för en dykare en mycket vacker och lugnande miljö, då de bandformade bladen rör sig sakta med vattnet. Men även om den vid första anblicken verkar rofylld, sjuder den av liv, och man kan till och med träffa på havs- och kantnål, vilka hör till samma släkte som sjöhästarna. Vi hade turen att träffa på en kantnål som hade bosatt sig i ålgräsängen nära de skott vi nyss planterat ut. Tack vare att vi samarbetade och var öppna för nya lösningar gick även detta projekt bra; som alltid vid nya utmaningar ändrades planerna under arbetet gång, vilket inte heller denna gång överraskade. Jag vill också flagga för samarbete på många fronter, och i det här projektet samarbetade vi på olika sätt med Hangö stad, Alleco Oy, Wärtsiläs dykare, Åbo Akademi och projektet Havsmanualen 2.0. Ett stort tack för gott samarbete!
Aija Nieminen, Anette Bäck, Joonas Hoikkala ja Anu Riihimäki
