EMMAt esittelyssä: Ihmispaineet - Kallahti

Meriajokasniitty viihtyy Kallahden matalikoissa. Keskisyvyys Kallahden alueella on vain vajaa 6 metriä. Kuva: Juuso Haapaniemi / Metsähallitus

EMMAt-esittelyssä viestintäkampanjamme seuraava kohde ihmispaineet –teeman alla on Helsingin helmenäkin tunnettu Kallahti, joka on hyvin suosittu ulkoilualue Helsingin sydämessä. Mutta tiedätkö, mitä sen pinnan alta löytyy? Ihmisen toiminnasta huolimatta Kallahden vesikasvillisuus on monimuotoisempaa kuin monilla muilla pääkaupunkiseudun alueilla!

Vidat ovat alueen yleisimpiä putkilokasveja. Kuvassa esiintyvä ahvenvita on yksi Kallahdella esiintyvistä valtalajeista. Kuva: Olli Mustonen / Metsähallitus

Kallahden alue kuuluu harjumuodostumaan ja pääosin hiekasta koostuva pohjanlaatu on Suomenlahdella harvinainen vedenalainen ekosysteemi. Alue on pääosin hyvin matalaa ja auringon valo ulottuu hyvin hellimään runsasta pohjakasvillisuutta. Päälajiryhmiä ovat vidat, haurat, hapsikat, ärviät sekä näkinpartaislevät. Kallahdella esiintyy myös Suomenlahden itäisimpiä tunnettuja meriajokasniittyjä, jotka luovat niin kovin trooppisen tunnelman kotoisaan Itämereemme.

Kukoistava tähkä-ärviä muun kasvillisuuden joukossa. Kuva: Olli Mustonen / Metsähallitus

Kallahti on suosittu virkistysalue niin auringonpalvojien kuin veneilijöidenkin keskuudessa. Lähisaaret houkuttelevat ihmisiä kahlaamaan uusille alueille, mutta monikaan vedessä kahlaaja ei tule miettineeksi, että vahingoittaa toiminnallaan matalikon vesikasvillisuutta. Myös moottorilla kulkevien vesimenopelien potkuripyörteet aiheuttavat matalilla alueilla mekaanista pohjan kulumista, jolle etenkin hennot näkinpartaisniityt ovat erityisen herkkiä.

Aija Nieminen

Kallahden vesialueesta osa kuului jo ennestään Natura 2000 -alueeseen, sillä matalat, hiekkaiset merenpohjat ovat Uudellamaalla harvinaisia ja ylläpitävät edustavaa vesikasvillisuutta. EMMA-statuksen saanut Kallahden vesialue on pinta-alaltaan vain 5,9 neliökilometria; alueen ei tarvitse olla suuri ollakseen merkittävä. Karttakuva: VELMU

Hentoiset näkinpartaislevät muistuttavat kasvimaisella olemuksellaan putkilokasveja. Näkinpartaiset muodostavat tiheitä niittyjä suojaisiin paikkoihin ja ne ovat erityisen herkkiä merenpohjan mekaaniselle kulumiselle. Kuva: Anu Riihimäki / Metsähallitus

Vuosaaren satama sijaitsee Kallahdesta hieman itään eikä alueiden välillä voisi olla suurempaa kontrastia. Sataman takia alueella kulkee suuria rahtialuksia. Laivaliikenteessä on aina alusten törmäysriski ja sitä seuraava öljyonnettomuuden riski, joka on uhka Kallahden matalikon ainutlaatuiselle vedenalaiselle luonnolle. Kuva: Anu Riihimäki / Metsähallitus

EMMAt esittelyssä: Kalantuotantoalueet - Laajalahti - Vanhankaupunginlahti

Nahkiainen on silmälläpidettävä laji Suomessa. 2-3 vuotta meressä vietettyään nahkiainen nousee syksyisin jokiin ja puroihin. Laji viettää talviajan joessa syömättä mitään ja kutee touko-kesäkuussa virtaavaan veteen sorapohjalle. Kudun jälkeen nahkiaiset kuolevat. Kuva: Lauri Urho / LUKE

Valoa kohti! Matalissa merenlahdissa näkösyvyys ei päätä huimaa, mutta silti valoa riittää pohjassa kasvaville ärviöille. Kuva: Metsähallitus

Helsingin molemmin puolin esiintyy kaksi erityislaatuista matalaa lahtea, Laajalahti sekä Vanhankaupunginlahti. Nämä lahdet ovat ekologiesti merkittäviä vedenalaisia merialueita eli EMMA-alueita lähellä hektisintä pääkaupunkiseutua ja tarjoavat tärkeitä elinympäristöjä monille kalakannoille, joista osa on kaupallisesti tärkeitä ja osa äärimmäisen uhanalaiseksi luokiteltuja. Monilta EMMA-alueilta löytyy usein paljon muitakin luontoarvoja, kuten uhanalaisia lajeja tai luontotyyppejä, mutta Laajalahti sekä Vanhankaupunginlahti ovat ansainneet EMMA-statuksensa yksinomaan kalakantojensa ansiosta!

Laajalahden ranta-alue on tiheän järviruo'on valtaama. Kuva: Metsähallitus

Laajalahti on matala, avara ja ruovikkoinen merenlahti itäisessä Espoossa. Alue on tärkeä lisääntymisalue kaupallisesti merkittäville ahvenelle ja kuhalle. Onpa Laajalahden Huopalahteen laskeviin Monikonpuroon ja Mätäjokeen kotiutettu talkoovoimin äärimmäisen uhanalaista meritaimenkantaa, joka myös lisääntyy joissa. Vähäisen kartoitustiedon perusteella vedenalainen kasvilajisto ei ole erityisen monimuotoista ja koostuu suurelta osin karvalehdestä, kalvasärviästä, tähkä-ärviästä sekä järviruo’osta. Laajalahden EMMA-alueeseen sisältyy myös Laajalahden lintuvesi –Natura-alue, joka toimii linnuille muutonaikaisena levähdysalueena ja on siksi kansainvälisesti arvokas lintuvesi. Laajalahden alueesta vain vajaa 25 % kuuluu Naturaan, mutta tärkeäksi EMMA-alueeksi on rajattu paljon suurempi ala, josta suurin osa jää siis suojelun ulkopuolelle.

Laajalahden EMMA-rajaus. Alue on reilun viiden neliökilometrin suuruinen ja keskisyvyys on vain 1,9 metriä. Kartta: VELMU

Vanhankaupunginlahti on laaja ruovikkoinen merenlahti Vantaanjoen suistossa. Luontotyypiltään suurin osa alueesta kuuluu kuitenkin jokisuistoihin, sillä Vantaanjoki tuo lahteen makeaa vettä. Vanhankaupunginlahden vedenlaatua ovat heikentäneet etenkin jätevedet ja esimerkiksi talvella 1996 Helsingin kaupungin jätevedet jouduttiin johtamaan lahteen purkutunnelin sortuman vuoksi. Vuonna 2018 Metsähallituksen meritiimi havaitsi vedenalaisen meriluonnon inventointien (VELMU) yhteydessä, että Vanhankaupunginlahden pohjassa on paljon sinne kuulumatonta roskaa, kuten siimaa ja verkkoja. Ihmispaineista huolimatta Vanhankaupunginlahti on tärkeä lisääntymisalue kaupallisesti tärkeille ahvenelle ja kuhalle. Alueella esiintyy myös silmälläpidettävä nahkiainen. Vanhankaupunginlahteen laskeva Vantaanjoki on merkittävä kotiutetun meritaimenen (äärimmäisen uhanlainen), vaellussiikakannan (erittäin uhanalainen) ja jossain määrin myös kotiutetun lohen (vaarantunut) lisääntymisalue. Vantaanjoen pääuomassa ei ole nousuesteitä ja se on mahdollisesti Suomenlahden tuottoisin meritaimenjoki. Vimpakin, tuo särkikaloihin kuuluva vaelluskala, lisääntyy Vantaanjoessa.

Tutkimussukeltajan apuna toimii linjanaru, jota seuraamalla veden alla ei ainakaan pääse eksymään, kunhan naru pysyy näkyvillä eikä uppoa pohjamutaan. Tämä sukellus on nopeasti ohi, kun pohjalla kasvaa vain harvakseltaan ärviää tai karvalehteä. Kuva: Metsähallitus

Laajalahti sekä Vanhankaupunginlahti eivät tarjoa tärkeitä elinympäristöjä vain kaloille, vaan ne ovat tärkeitä virkistys- ja luontoharrastuskohteita myös pääkaupunkiseudun asukkaille.

Vanhankaupunginlahden EMMA-rajaus. Alue on Laajalahtea hieman pienempi, pinta-alaltaan reilu neljä neliökilometria ja keskisyvyys vain metrin verran. Kartta: VELMU

Aija Nieminen

Tutkimussukeltaja on löytänyt kahvi- tai teepannun Vanhankaupunginlahden pohjasta. Kuva: Metsähallitus

Matalien merenlahtien vedenalainen maisema voi näyttää vaikkapa tältä, mutta ne tarjoavat hyviä piilopaikkoja kalanpoikasille. Kuva: Metsähallitus

Vimpa nousee touko-kesäkuussa merestä jokiin kutemaan ja kutee voimakasvirtaiselle kivikko- tai sorapohjalle. Vimpakannat ovat Suomessa heikentyneet viime vuosisadan alusta ja kuten lohikalatkin, vimpa on myös kärsinyt jokien rakentamisesta. Kuva: Lauri Urho / LUKE

EMMAt esittelyssä: Geodiversiteetti - Bylandet

Aaltomaista hiekkakuviota Bylandetin alueella. Taustalla kulkee tutkimussukeltajaa avustava linjanaru Kuva: Victoria Ollus / Metsähallitus

Bylandet sijaitsee läntisen Uudenmaan ulkosaaristossa ja se nimettiin ekologisesti merkittäväksi merialueeksi (EMMA), sillä luonnontilaista aluetta värittää rikas geodiversiteetti. Onpa alue tunnettu myös meriajokasniityistään.

Sen lisäksi, että tutkimussukeltaja kirjoittaa muistiin kaikki lajit, joita merenpohjalla elää ja kasvaa, on myös pohjan laatu eli substraatti tärkeä tieto ja antaa paljonkin osviittaa alueen lajistosta. Kuva: Victoria Ollus / Metsähallitus

Bylandetin alue on osa laajempaa Tammisaaren ja Hangon saariston ja Pohjanpitäjänlahden merensuojelualue -nimistä Natura-aluetta, jonka tavoitteena on merenpohjan, vedenalaisen luonnon ja veden laadun suojelu. Lisäksi alue kuuluu Nothamnin yksityiseen suojelualueeseen, joka on perustettu vuonna 1926 saaristoluonnon sekä erityisesti linnuston suojelemiseksi. Alueen saariston rannat ovat käytännössä rakentamattomia (lukuun ottamatta Bylandet-saaren yhtä vapaa-ajan asuntoa) ja alueella on voimassa tiukat rauhoitusmääräykset, minkä vuoksi liikkujia alueella on hyvin vähän.

Bylandetin ekologisesti merkittävä merialue on reilun 10 neliökilometrin kokoinen. Alue kuuluu Nothamnin suojelualueeseen, johon kuuluu kymmenkunta isompaa ja parikymmentä pienempää metsäistä saarta sekä noin 130 pienempää, pääosin kallioista saarta ja luotoa. Kartta: VELMU

Bylandetin alue on geologisesti monimuotoinen; alueelta löytyy runsaasti kalliopaljastumia ja riuttoja, laikuittain hiekkapohjia ja muutamia ulkosaariston laguuneja. Kohde on tärkeä myös vedenalaisen meriluonnon kannalta; alueella esiintyy elinvoimaisia riuttoja, joissa on havaittu muun muassa puna- ja ruskoleviä. Alueen hiekkapohjilta on Metsähallituksen kartoituksissa löydetty meriajokasta, näkinpartaisleviä (esim. merisykeröparta) sekä paljon putkilokasvilajeja.

Muun muassa merisätkin kuuluu Bylandetin lukuisiin putkilokasvilajeihin. Kuva: Victoria Ollus / Metsähallitus

Aija Nieminen

Bylandetin EMMA-status on ensijaisesti alueen luonnontilaisuuden ja geodiversiteetin ansiota, mutta myös tiheät meriajokasniityt tekevät alueesta ainutlaatuisen. Kuva: Victoria Ollus / Metsähallitus

Punalevät hallitsevat tätä Bylandetin riuttaa. Kuva: Linda Jokinen / Metsähallitus

Monen kokoiset ja väriset siirat ovat merenpohjan laiduntajia. Tässä kuvassa siirat laiduntavat narumaisilla jouhilevillä. Kuva: Linda Jokinen / Metsähallitus

EMMAt esittelyssä: kulttuurihistoria - Porkkala

Porkkalan monimuotoista punaleväyhteisöä. Kuva: Olli Mustonen / Metsähallitus

Porkkala on meriluonnoltaan monimuotoinen ulkosaaristo, jonka ansiosta se valikoitui yhdeksi ekologisesti merkittäväksi meriluontoalueeksi (EMMA), mutta pinnan alla on tarjolla muutakin. Porkkalassa on maamme suurin hylkykeskittymä, joka tarjoaa mielin määrin vedenalaista kulttuurihistorian havinaa sitä janoaville. Mutta katsastetaanpa ensin meriluonnon antia!

Porkkala on Kirkkonummen rannikkoa kiertävä vyöhyke, avomeren äärellä esiintyvä ulkosaariston alue, joka koostuu sirpaleisesta saaristosta, osin syvistä ulappa-alueista ja matalista monimuotoisista riutta-alueista, hiekkasärkistä ja laguuneista. Porkkala olisi hyvin sopinut myös geodiversiteettiteeman alle, sillä sen merenpohjan geomorfologinen koostumus on hyvin kirjava, mikä myötävaikuttaa alueen lajirunsauteen.

Porkkala -niminen EMMA-alue on pinta-alaltaan reilu 168 km². Kartta: VELMU 

Porkkalan lajikoostumus on itseasiassa omanlaatuisensa johtuen ainakin osittain meriveden suolaisuuden vaihtelusta. Alueen meriveden suolapitoisuus vaihtelee useiden vuosien sykleissä siten, että välillä se on lähellä Suomen aluevesien korkeinta suolapitoisuutta (noin 6,5 promillea) ja välillä huomattavasti tätä matalampaa (lähemmäs 5 promillea). Nämä heilahtelut vaikuttavat suuresti vedenalaisten lajien määrään ja lajikoostumukseen.

Sinisimpukka (Mytilus trossulus) on herkkä suolaisuuden muutoksille ja sen määrät vaihtelevat suuresti Porkkalan saariston suolaisuusvaihteluiden mukana. Alueen sinisimpukat on isokokoisia, mutta ne esiintyvät harvalukuisempina kuin ympäröivillä alueilla, mikä jättää enemmän elintilaa muille lajeille esiintyä ja johtaa näin ollen suurempaan lajikirjoon. Alueella ominaista ovatkin monimuotoiset eliöyhteisöt, joille esimerkiksi sinisimpukka alueen lukuisista avainlajeista tarjoaa elinympäristön.

Sinisimpukkaa esiintyy Porkkalassa harvalukuisempana kuin ympäröivillä merialueilla, mutta yksilöt ovat suurempia. Kuva: Olli Mustonen / Metsähallitus

Mereisten levien kirjo Porkkalassa on suuri ja monimuotoinen leväyhteisö esiintyy tyypillisesti selkeinä vyöhykkeinä: rihmalevä-, rakkohauru- ja punalevävyöhykkeet ovat hyvin edustettuina. Etenkin punalevät esiintyvät alueen ulkosaaristossa runsaana. Porkkala on haarukkalevälle (Furcellaria lumbricalis) suotuisa elinalue ja tummahelmilevä (Ceramium virgatum) ja hentoruusulevä (Aglaothamnion roseum) edustavat alueen harvinaisuuksia. Itämeren punaleväpohjat on luokiteltu viimeisimmässä uhanalaisuus arvioinnissa (Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018) erittäin uhanalaisiksi, joten Porkkala onkin eräänlainen punaleväkeidas keskellä Suomenlahtea. Porkkalassa esiintyy harvalukuisena myös meriajokas (Zostera marina), joka on varsin harvinainen Suomenlahdella Hangon seutua lukuun ottamatta.

Haarukkalevä ja sinisimpukka ne yhteen soppii! Kuten edellisessäkin kuvassa, haarukkalevä ja sinisimpukka viihtyvät yhdessä. Kuva: Olli Mustonen / Metsähallitus

Pieni rakkohaurun alku punahelmilevän seassa. Kuva: Julia Nyströn / Metsähallitus

Eikä siinä vielä kaikki! Ei parane unohtaa ainakin osittain vedenpäällisiä luontoarvoja, jotka kyllä viihtyvät veden allakin. Porkkala on nimittäin merkittävä alue haahkoille, alleille ja hylkeille. Haahkat ja allit nauttivat erityisesti sinisimpukka-buffetpöydistä, mutta suolaisuuden aiheuttama heilahtelu simpukoiden määrissä vaikuttaa myös niitä saalistavien lintujen määriin. Porkkalan ulkosaariston lähes uloimmassa kolkassa sijaitseva Kallbådanin luotoryhmä tarjoaa harmaahylkeille Suomenlahden merkittävimpiä  oleskelu- ja karvanvaihtoluotoja. Harmaahylje esiintyy tällä hylkeiden suojelualueelle yleisenä muodostaen ravintoverkon ylimmän tason.

Porkkalan majakka eli Kallbådan majakka sijaitsee matalalla kallioluodolla; aivan kuin se nousisi suoraan merestä etenkin, kun kuva on otettu snorkkeloijan vinkkelistä. Majakka on valmistunut vuonna 1920 ja luoto, jolla se ryhdikkäästi seisoo, kuuluu hylkeidensuojelualueeseen, jolle rantautuminen ilman lupaa on kielletty. Kuva: Aija Nieminen / Metsähallitus

Nuoret harmaahylkeet ovat erityisen uteliaita ja tykkäävät näykkiä sukeltajaa räpylöistä. Olisikohan räpyläkateutta? Tämä kyseinen yksilö ilmaantui paikalle vedenalaisen meriluonnon inventointihommissa (VELMU-ohjelma). Sukeltaja ei aina edes huomaa hylkeitä työn touhussa, mutta kuvan kaveri oli melkoinen linssilude. Kuva: Aija Nieminen / Metsähallitus

Porkkalan ulkosaaristo on suurelta osin luonnontilainen. Natura-luontotyypeistä riutat ja ulkosaariston saaret ja luodot ovat hyvin edustettuina, kun taas hiekkasärkkiä ja laguuneja alueella on vähempi. Porkkalaa halkoo moni väylä ja suurin ihmistoiminta on peräisin laivaliikenteestä ja vapaa-ajan veneilystä.

Porkkalan alueen vanhin hylky saattaa olla peräisin jopa 1300-luvulta. Näin vanhan hylyn alkuperää voi vain arvailla, mutta monilla alueen hylyillä on kiinnostava historia ja ne voivat kertoa menneiden aikojen merenkulusta ja elämästä. Porkkalan alueelta löytyy paljon monen ikäisiä tunnettuja hylkyjä, koska Porkkala on koko historiallisen ajan ollut tärkeä välietappi Suomenlahden merenkulkijoille. Suurin osa haaksirikoista on tapahtunut, kun alus on uponnut törmättyään kiveen tai karikkoon. Useat hylyt sijaitsevatkin melko vaikeakulkuisissa paikoissa matalilla ja kivikkoisilla alueilla. 

Keskiajan reittiselostuksissa Porkkala tunnettiin nimellä Purcal. Porkkalassa Suomenlahti on kapeimmillaan ja sieltä purjehdittiin muun muassa Viron puolelle. Porkkalan edustalla on otettu myös verisesti yhteen esimerkiksi Ruotsin ja Venäjän välillä. Suomenlahden kapeimpana kohtana Porkkalanniemestä on kiinnostuttu myös puolustusstrategisesta näkökulmasta. Esimerkiksi 1900-luvun alussa Venäjä aloitti pystyttämään alueelle linnoitusta turvatakseen silloisen pääkaupunkinsa Pietarin. Vuonna 1944 Suomi määrättiin vuokraamaan Porkkala 50 vuodeksi Neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi, mutta Neuvostoliitto palautti alueen jo vuonna 1956. 

Muutaman tunnetun hylyn tarina:

Tynnyrihylky

Tynnyrihylky (myös Träskön 1 tai Viljahylky) on puurunkoisen limisaumaisen aluksen hylky, jolla on pituutta noin 30 metriä ja leveyttä 6 metriä. Hylky on lähes kokonaan hautautunut mutaan ja hylyn kansirakenteet ovat romahtaneet, mutta keula- ja peräranka ovat pystyssä ja kylkilaudoitus nousee pohjasta 1-1,5 metriä. Tynnyrihylky on saanut nimensä hylyn sisäpuolelle hautautuneista eri kokoisista tynnyreistä. Tynnyrihylky on peräisin 1600-luvulta.

Rönnskärin tykkihylky

Rönnskärin tykkihylky (myös Salmö 3) on kiinteä muinaisjäännös 1700-luvulta. Hylystä on ainakin jäljellä suurempi kylkikappale, kolme tykkiä, jäänteitä kolmesta tykkiportista ja peräsimen osa. Rakennusmateriaali on ollut mahdollisesti mäntyä tai lehtikuusta.

Haruna

Haruna on puualuksen hylky, joka on noin 20 metriä pitkä ja 5 metriä leveä. Hylky on peräisin 1800-luvulta, mutta sen historiasta ei löydy enempää tietoa. Hylky ilmoitettiin Museovirastolle 1992. Hylyn mastokengästä on löydetty huonokuntoinen venäläinen viiden pennin kolikko, joka on tunnistettu olevan Aleksanteri II:n tai III:n ajalta. Mastorahalla on vanhat perinteet; vanhan tavan mukaan esimerkiksi maston alle laitettiin mahdollisimman vanha hopearaha, jolla laivalle ostettiin onnea.

M 451

M 451 on miinanraivaaja, joka rakennettiin Hollannissa saksalaisille 1942. M 451 upposi 30.1.1944 palatessaan pimeän tullen Porkkalaan partiomatkalta. Alus ei saanut ajoissa luotsia paikalle ja eksyi väylältä karille Mäkiluodon eteläpuolella. 80-hengen saksalainen miehistö saatiin pelastettua, mutta alus oli kärsinyt pahoja vaurioita. Hylyn löysi vuonna 1978 sukellusseura Merikissat M 451 uppoamisen aikana palvelleen Carl Wecströmin ohjeitten perusteella. Hylystä on raivattu muun muassa tykinammus-, syvyyspommi- ja torpedolastia Upinniemen laivastotukikohdan sukeltajien voimin sekä muuta esineistöä on nostettu Sotamuseon näyttelyesineistöön. Hylky on hyvässä kunnossa ja hylyllä sukeltamiseen tarvitaan Puolustusvoimien lupa.

Porkkala -niminen EMMA-alue on todellakin hylkyjen aarreaitta; hylkysymbolit kuvaavat alueen tunnettuja hylkyjä. Kuva: VELMU-karttapalvelu

Alko (myös Kalkkihylky) sijaitsee Porkkalan Stora Träskön pohjoispuolen niemenkärjestä hieman itään päin. Kyseessä on tasasaumaisen puurunkoisen aluksen hylky 7-8 metrin syvyydessä. Aluksen runko on ollut noin 20 metrin pituinen ja 4-5 metrin levyinen. Alus oli saanut vuodon matkallaan kotisatamastaan Paraisilta Helsinkiin ja upposi kalkkilastissa 21.5.1880. Hylky on hajonnut erityisesti peräosasta ja kansilankut ovat lähes kokonaan hävinneet ja paljastaneet kannen alle lastatun kalkin. Hylky on myös osittain hautautunut pohjaan. Kuva: Ari Laine / Metsähallitus

Porkkala tarjoaa jokaiselle jotakin, ja siellä viihtyy niin meribiologi, meriarkeologi kuin tavallinen virkistyssukeltajakin. Meriluonto ja vedenalainen historia ovat vertaansa vailla oleva yhdistelmä. Allekirjoittaneelle Porkkala pysyy aina lähellä sydäntä!

Aija Nieminen

“Kaukaa puiden takaa kuului vaimeaa kohinaa. Muumipeikko astui taas muutaman askeleen, kohotti kuonoaan ja nuuhki. Tuuli oli kostea ja tuoksui hauskalta. – Se on meri, huusi Muumipeikko ja lähti juoksemaan, sillä hän rakasti yli kaiken uimista.” 

Muumipeikko ja pyrstötähti (1946)

EMMAt esittelyssä: vedenalainen kulttuuriperintö

 

Sukeltaja vanhalla puuhylyllä. Kuva: Olli Mustonen / Metsähallitus

Kyllähän se säväyttää ja värisyttää ihan joka kerta kohdata veden alla jotain historiallista. Kokemusta vahvistaa yleensä se, että havaitset esimerkiksi hylyn vasta, kun sukellat sen kohdalla. Jos kohde on suuri, sydämesi lyö ehkä pari ylimääräistä lyöntiä, kunnes totut näkemääsi.

EMMA-viestintäkampanjassa olemme esitelleet Ekologisesti Merkittäviä vedenalaisia MeriluontoAlueita (EMMA) ja niiden tunnistamiseen ja rajaamiseen käytettyjä kriteerejä. Kriteerejä on kuvailtu eri teemojen alla; jonkun alueen erityispiirre on sen luonnontilaisuus tai geodiversiteetin huomattava edustavuus, jotkut alueet taasen ovat erityisen tärkeitä lajien elinkierrossa. Viimeisenä teemana esittelemme vedenalaista kulttuuriperintöä, jota ei EMMA-alueita arvioitaessa käytetty kriteerinä, mutta joka nivoutuu vahvasti aihepiirin ympärille.

Ukonmaa 1 -niminen hylky sijaitsee aivan rantavedessä Upinniemen saaristossa Ukonmaan ja Mätässaaren välisessä kapeikossa. Kartoitusmielessä hylky on helpompi saavuttaa maalta kuin mereltä käsin. Kesällä, kun vesi on sameampaa, rihmalevän peittämä hylky saattaa silti jäädä huomaamatta. Kuva: Helena Lunden / Metsähallitus

Sanotaan, että Itämeri on kulttuuriperinnön aarreaitta ja uusia historiallisia hylkyjä löytyy vuosittain. Tämä johtuu usein Itämeren vallitsevista olosuhteista; kylmä, pimeä, vähäsuolainen ja -happinen ympäristö säilöö hylkyjä jopa tuhansien vuosien ajan. Puuta tuhoava laivamato (Teredo navalis) ei myöskään viihdy kylmässä murtovedessä.

"Itämeren vedenalainen kulttuuriperintö merkitsee minulle yhteyttä omaan historiaan ja niihin ihmisiin, jotka ovat eläneet ennen meitä." - Riikka Tevali, meriarkeologi, Museovirasto

Vedenalainen kulttuuriperintö kattaa muutakin kuin vedenalaisia alusten hylkyjä, esineitä, lasteja ja rakennelmia. Ihmisen toiminnasta syntyneitä jäännöksiä ovat myös merenkulkuun, merisotaan ja kalastukseen liittyvät satamapaikat, rakennusten jäännökset ja rakennelmat keskiajalta aina 1900-luvulle asti. Ulkosaarilla rakennelmat ovat tyypillisesti kivistä ja lohkareista koottuja. 

Vanhan sahan peruja Perämeren Kuusiluodon saaren rannalla. Saha aloitti toimintansa jo vuonna 1901 ja saareen syntyi vilkas sahayhdyskunta. Lapin sota ja Tornion maihinnousu kuitenkin ratkaisi Kuusiluodon kohtalon, kun saksalaisten tykistön ammukset sytyttivät tulipalon, joka tuhosi yhdyskunnan asunnot. Veden alla sukeltajaa on vastassa hämmentävästi sahausjätettä, jota kutsutaan rimamöljäksi. Sahajätettä heitettiin rantavyöhykkeeseen ja rimojen päälle aseteltiin kiviä painoksi, jotta ne pysyivät pohjassa siihen asti kunnes vettyivät. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Museoviraston ylläpitämässä muinaisjäännösrekisterissä on tällä hetkellä yli 2000 vedenalaista kohdetta, joista noin 800 on rauhoitettuja muinaisjäännöksiä. Muinaismuistolaki suojaa sekä maanpäällisiä että vedenalaisia muinaisjäännöksiä. Vanhat laivanhylyt on rauhoitettu iän perusteella ja hylky tai sen osa, jonka voidaan olettaa uponneen yli 100 vuotta sitten, on kiinteä muinaisjäännös. Tämänkaltaisesta hylkylöydöstä on aina ilmoitettava Museovirastolle.

Porkkala on maamme suurin hylkykeskittymä, sillä alue on kautta aikain ollut tärkeä läpimenoalue ja siellä on myös käyty sotaa. Kartan hylkysymbolit esittävät kesällä 2016 Metsähallituksen toimesta viistokaiutettuja hylkykohteita. Vihreä viiva rajaa Kirkkonummen saaristo -nimistä Natura-aluetta, jonka sisällä hylkyjen viistokaiutus pääosin toteutettiin. Kartta: Joonas Hoikkala / Metsähallitus

Viistokaikukuva St. Nikolai laivan hylystä. Hylky löydettiin vuonna 1948 ja sillä on muinaismuistolain perusteella määrätty suoja-alue, joka on halkaisijaltaan 600 metrin laajuinen ympyrä, jonka keskellä hylky sijaitsee. Suoja-alueella sukeltaminen ja ankkurointi on kielletty ilman Museoviraston lupaa. Kuva: Metsähallitus

Metsähallituksen lakisääteisiin tehtäviin kuuluu velvollisuus vaalia hallussaan olevaa kulttuuriomaisuutta. Näkyvin osa kulttuuriperintöä valtion alueilla ovat vanhat arvokkaat rakennukset ja muinaisjäännökset. Vähemmän näkyvän osan muodostavat vedenalaiset ja vedenrajaiset kulttuuriperintökohteet, joita valtion vesialueilta on löytynyt tähän mennessä 188. Puolet kohteista on rannikkovesien hylkyjä ja toinen puoli on sisävesien uittopatoja, kanavarakenteita, liistekatiskoja ja kohonneen järvenpinnan alle jääneitä esihistoriallisia asuinpaikkoja. Joukossa on Lapin Ylä-Pulmankijärveen vuonna 1944 pakkolaskun tehneen saksalaisen Junkers-lentokoneen hylkykin.

Suurimpana valtion maa- ja vesiomaisuuden haltijana Metsähallitus vastaa moninaisten kulttuuriperintökohteiden säilymisestä: niin kansallispuistojen vedenalaisista liistekatiskan osista (kuva yllä) kuin veden äärellä olevista kalliomaalauksista. Kuvat: Jari Ilmonen (kuva yllä) ja Sirke Seppänen / Metsähallitus

Metsähallituksen Luontopalvelut osallistui kuluvana syksynä päättyneeseen BalticRIM-hankkeeseen, jonka päämääränä oli mm. integroida merellinen ja vedenalainen kulttuuriperintö osaksi merialuesuunnittelua. Hankkeessa tehtiin Saaristomerellä ja Selkämerellä arkeologinen inventointi, jossa ideana oli etsiä kohteita sukeltamalla ja viistokaiuttamalla samanaikaisesti, kun kohteita etsittiin myös saarista. Näin hyödynnettiin sitä havaintoa, että monin paikoin arkeologiset kohteet liittyvät saumattomasti rantavyöhykkeeseen ja merenpohjan rakenteisiin ja hylkyihin. Monipuolinen tiedonkeruu on myös kustannustehokasta. Esimerkiksi historiallisen satamapaikan rakennetta ja toimintoja ei voi riittävästi ymmärtää pelkästään joko maissa tai merenpohjassa tehtyjen havaintojen perusteella.

"Vedenlaisen kulttuuriperinnön tekee erityisen mielenkiintoiseksi ja jännittäväksi historia tai tarina, joka herättää kohteen tai paikan jälleen eloon". -Ari Laine, erikoissuunnittelija, Metsähallitus/BalticRIM-hanke

Vedenpäällisiä kulttuuperintöarvoja ovat mm. kalastajakylät sekä kalastukseen liittyvät rakenteet, kuten kuvan vasemmassa laidassa olevat verkkojen kuivaustelineet Pensaskarin saaressa Perämeren kansallispuistossa. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Merenpinnan alainen ympäristö limittyy ja rinnastuu maanpäälliseen myös ihmisen kokemuksen tasolla. Sukelluksen nykytekniikka mahdollistaa vedenalaisen maiseman vahvan havainnoinnin, kokemisen ja muille välittämisen. Sukeltaja mieltää ja tulkitsee vedenalaista maisemaa vuosisatojen kuluessa kerrostuneiden ihmisen tuottamien jälkien, rakenteiden ja poikkeavuuksien perusteella.

"Koen kulttuuriperinnön moniaistisesti maisemana, jossa yhdistyvät menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus sekä aineettomat ja materiaaliset kulttuuri- ja luontoarvot.” -Sallamaria Tikkanen, intendentti, Museovirasto

Metsähallitus vaalii hallussaan olevaa kulttuuriperintöä, mutta myös yhteensovittaa retkeilykohteiden tärkeitä luonto- ja kulttuuriarvoja virkistystoiminnan kanssa. Etenkin vapaa-ajan veneily ja veneiden ankkurointi helposti vaurioittavat vedenalaisia hylkyjä ja muinaismuistoja. Virkistyssukeltamisen suosio on myös kasvanut ja tuonut vedenalaisen kulttuuriperinnön lähemmäksi tavallista ihmistä. Hylyt saattavat paikallisesti lisätä myös alueen luonnon monimuotoisuutta toimimalla lähes kuin keinotekoinen riutta tarjoten suojaisia piilopaikkoja vaikkapa kaloille.

Alko-hylky sijaitsee Porkkalan Träskön saaren pohjoispuolen niemenkärjestä hieman itään päin ja on yksi meriarkelogisen seuran ylläpitämän Porkkalan Hylkypuiston nähtävyyksistä. Kyseessä on tasasaumaisen puurunkoisen aluksen hylky noin 8 metrin syvyydessä. Alus sai vuodon matkallaan kotisatamasta Paraisilta Helsinkiin ja upposi kalkkilastissa 21.5.1880. Hylky toimii erinomaisena elinympäristönä alustaan kiinnittyville lajeille, kuten sinisimpukalle, merirokolle ja polyypeille. Kuva: Ari Laine / Metsähallitus

Suomen mereiset kansallispuistot ja muut suojelualueet eivät ole ainoastaan luonnonsuojelun näkökulmasta arvokkaita, vaan alueet ovat mielenkiintoisia myös maamme historian kannalta. Kulttuuriperinnön vaaliminen ja vedenalaisen luonnon suojelu kulkevatkin usein käsikkäin, toinen toistaan edistäen. 

Kulttuuriperintö on osa menneisyyttä, osa meitä. Mikä tekisi Ekologisesti Merkittävistä vedenalaista MeriluontoAlueista vieläkin arvokkaampia? Vastauksen luit varmastikin jo rivien välistä. Arvokkaiden luonto- sekä kulttuuriperintöalueiden päällekkäisyyksien selvitystyö odottaa vielä tekijäänsä.

Aija Nieminen (meribiologi) ja Tapani Tuovinen (arkeologi)

***

Lue lisää tietoa täynnä olevista EMMA-teemablogeista:

Tästä kaikki alkoi: niin siis mikä ihmeen EMMA?

Vedenalaiset luontotyypit

Merenpohjan monimuotoiset eliöyhteisöt

Lisätietoa Itämerta uhkaavista ihmispaineista

Myös pinnan alla on uhanalaisia lajeja

Itämeren tärkeät kalantuotantoalueet

Itämeren luonnontilaiset alueet

Itämeren geodiversiteetti