EMMAt esittelyssä: Uhanalaiset lajit – Espoonlahti-Långviken

Ekologisesti merkittävä Espoonlahti-Långviken -merialue on osa myös Espoonlahden ja Saunalahden Natura 2000 -aluetta. Kartta: VELMU

Arvaatko, mistä harvinaisesta lajista on kyse? Äläkä skrollaa ihan hirveästi alaspäin, muuten arvoitus paljastuu!

Asiaan vihkiytynyt asiantuntija tietäisi vastauksen jo pelkästään levinneisyystiedon perusteella. Soiko kellot, jos kerron, että tätä lajia on tavattu vain Suomessa, Ruotsissa ja Kiinassa? Jos ei, niin on ehkä aika siirtyä lajia kuvailevien vihjeiden pariin.

Tämä laji on perusväritykseltään oljenkeltainen ja selkäpuolella on mustia viiruja. Se on myös pitkäraajainen. Näistä tuntomerkeistä ei varmaan hirveästi ole apua? Okei, aika antaa helpompia vinkkejä.

Se on 6-7 mm pitkä. Ahaa, eli kyseessä ei ole mikään iso eläin! Sillä on myös pitkät tuntosarvet. No niin, eli laji on mitä todennäköisimmin hyönteismaailman edustaja, mutta mikä?

Sillä on lentävien hyönteisten tapaan lenninsiivet, mutta se ei pysty lentämään. Mitä ihmettä? Lisäksi se on täysin sopeutunut akvaattiseen elämään ja tarvitsee ravinnokseen vesikasvillisuutta kuten hapsivitaa. Tämä laji kuuluu vesielämään hyvin sopeutuneiden ruokokuoriaisten (Donaciinae) alaheimoon. Joko nyt tiedät?

Vastaus häämöttää tämän kuvan alapuolella!

Meriuposkuoriainen on uhanalainen ja kuuluu EU:n luontodirektiivin liitteen II lajeihin. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Kyseessä on tietenkin uhanalaiseksi luokiteltu ja erityisesti suojeltava meriuposkuoriainen (Macroplea pubipennis)!

Harvinaisen meriuposkuoriaisen koti Uudellamaalla sijaitsee Espoonlahti-Långviken -alueella. Kyseinen alue tunnistettiin asiantuntijaryhmän toimesta ekologisesti merkittäväksi merialueeksi eli EMMAksi ensisijaisesti sen kalakantojen vuoksi, mutta vaakakupissa painoi myös alueen merkityksellisyys uhanalaiselle meriuposkuoriaiselle (lue lisää EMMA-alueiden uhanalaisista lajeista täältä). Espoonlahti-Långviken on läntisen Suomenlahden ainoa tunnettu ja vieläpä runsas meriuposkuoriaisen esiintymisalue, mutta mistä alue on tehty, jos se niin meriuposkuoriaista kiehtoo?

Jokaisella lajilla, niin suurella kuin pienelläkin, on omat elinympäristönsä olosuhteisiin perustuvat vaatimuksensa. Macroplea-suvun lajit ovat sopeutuneet täysin akvaattiseen elämään, mikä on kovakuoriaisten suuressa lajikirjossa melko harvinaista; vain pieni osa niistä elää vedessä. Akvaattisen ympäristön mitattavia fysikaalis-kemiallisia ominaisuuksia ovat esimerkiksi lämpötila sekä happi- ja suolapitoisuus, jotka voivat vaikuttaa lajien esiintymiseen, mutta meriuposkuoriaisen tapauksessa sen esiintymistä Espoonlahti-Långviken -alueella selittää eniten ravintokasvillisuuden suhteellinen osuus (Lähde: pro gradu -tutkielma, Sanna Saari). Meriuposkuoriainen on siis perso hyvälle ruoalle! Tähän voisi näsäviisasti todeta, että ihminenkin on aikojen saatossa jäänyt niille sijoilleen, jos ravintoa on vain ollut tarpeeksi saatavilla.

Meriuposkuoriaisen ravintokasveja Espoonlahti-Långviken -alueella ovat hapsivita (kuvassa), sekä tähkä- ja kalvasärviä. Hapsivita oli tutkimuksen perusteella suosituin ravintokasvi, kun taas ahvenvitaa laji ei hyödynnä lainkaan. Kuva: Victoria Ollus / Metsähallitus

Meriuposkuoriaista on metsästetty biologisin kartoitusmenetelmin myös Suomen ympäristökeskuksen luotsaamassa VELMU-ohjelmassa (vedenalaisen meriluonnon inventointiohjelma). Metsähallituksen Luontopalvelujen meritiimi on sukeltanut, snorklannut, kahlannut ja haravoinut tiheän vesikasvillisuusviidakon luonnehtimia matalia lahtia kasvi kerrallaan. Kova työ ja uudet löydökset palkitsevat ja ennen kaikkea turvaavat lajin paremman suojelun tulevaisuudessa!

Espoonlahti-Långviken ei ole alueena vain meriuposkuoriaiselle tärkeä. Mainitsin alussa, että alue sai EMMA-statuksen ensisijaisesti kalakantojensa vuoksi. Espoonlahti-Långviken -alueella esiintyy luontotyypeille laguunit ja laajat matalat lahdet tunnusomaista lajistoa, kuten monipuolista ja runsasta vesikasvillisuutta, vesisammalia, näkinpartaislajeja sekä hyvin kehittynyt ruovikkovyöhyke. Tämänkaltainen ympäristö on omiaan tarjoamaan suojaisan lisääntymisalueen monille kaupallisestikin tärkeille kalakannoille, esimerkiksi ahvenelle ja kuhalle. Espoonlahden perukkaan laskevat Espoonjoki ja Mankinjoki ovat molemmat myös merkittäviä, alkuperäisen meritaimenen ja kotiutetun vaellussiian lisääntymisaluetta. Espoonlahti-Långviken -alueen tärkeyttä lajien elinkierrossa ei voi tarpeeksi korostaa, vaikka alue on pinta-alaltaan vain reilut 7 neliökilometriä!

Aija Nieminen

EMMAt esittelyssä: Ihmispaineet – Hankoniemi

Hankoniemen monimuotoista meriluontoa parhaimmillaan. Kuva: Mats Westerbom / Metsähallitus

Hanko vetää lomalaisia puoleensa ja on tunnettu vilkkaana kesäkaupunkina. Kilometrien pituiset hiekkarannat sekä purjehduskisat ovat aurinkoa palvovien turistien mieleen. Mutta Hanko on ennen kaikkea myös merikaupunki ja koko Hankoniemen edusta on valikoitunut EMMA-alueeksi (ekologisesti merkittävä vedenalainen merialue), josta jokainen hankolainen voi talven hiljaisina kuukausina olla ylpeä! Hankoniemen vedenalaiset luontoarvot eivät jätä ketään kylmäksi, mutta samanaikaisesti alueen eteläpuoliset mökitetyt lahdet ovat huonokuntoisia ja ihmisen kaltoin kohtelemia. Ihmisen aiheuttamista muutoksista huolimatta Hankoniemen merialueella on kukoistavaa elämää!

Hankoniemi sai arvokkaan EMMA-statuksen ensisijaisesti sen monimuotoisten hiekkapohjayhteisöjensä ansiosta. Alue on laaja, ja arvokas luonto ulottuu huikean 100 neliökilometrin alueelle! Hankoniemen arvokas meriluonto on tunnistettu osittain jo aiemmin ja alue on osa laajempaa Tammisaaren ja Hangon saariston ja Pohjanpitäjänlahden merensuojelualue -nimistä Natura 2000 -aluetta. Natura-alueiden tavoitteena on merenpohjan, vedenalaisen luonnon ja veden laadun suojelu.

Hankoniemen koko eteläinen merialue määriteltiin ekologisesti merkittäväksi merialueeksi (EMMA). Nykyinen EMMA-aluerajaus on lännen puolella jopa laajempi kuin mitä se on Tammisaaren ja Hangon saariston ja Pohjanpitäjänlahden Natura-alueessa. Kartta: VELMU

Hankoniemi on osa ensimmäistä Salpausselkää ja maaperältään ja rannoiltaan laajalti hiekkapohjaista. Alueen ominaispiirteisiin kuuluvat pitkät ja laajat hiekkarannat sekä vedenalaiset hiekkapohjat. Hankoniemi on meriajokkaan pääasiallista esiintymisaluetta Suomenlahdella ja meriajokasniityt peittävät laajoja alueita muun muassa Kolavikenissä. Hankoniemessä esiintyy runsaasti myös muita putkilokasveja ja vedenalainen maisema saa joskus akvaariomaisia piirteitä, niin kirkasta vesi on!

Hankoniemen meriajokasniittyä. Kuva: Juuso Haapaniemi / Metsähallitus

Hiekkapohjalla kasvaa ainakin tähkä-ärviää sekä hapsivitaa, jotka ovat Itämeren yleisimpiä putkilokasveja. Myös punahelmilevä viihtyy ja kasvaa muuhun vesikasvillisuuteen kiinnittyneenä. Kuva: Anu Riihimäki / Metsähallitus

Matalilla alueilla aurinkoisina päivinä vedenalainen maisema Itämeren eteläisillä merialueilla, kuten Hankoniemellä, saa turkoosin värisiä vivahteita, ja vesikasvillisuus kukoistaa. Kuva: Mats Westerbom / Metsähallitus

Mitä muita vedenalaisia luontoarvoja monipuolinen Hankoniemi tarjoaa? Alue ei ole pelkkää hiekkapohjaa, mikä tuli ilmi jo tämän blogin ensimmäisestä kuvasta, vaan alueelle ominaisia luontotyyppejä ovat myös riutat, jotka tarjoavat kasvualustan monipuolisille leväyhteisöille. Riuttalueilla esiintyy erittäin runsaasti rakkohaurua ja punaleviä, kun taas näkinpartaisia kasvaa erityisesti Västerfjärdenin suojaisassa fladassa. Hankoniemen meren pohjassa asustelee paikoillaan, mönkii tai kävelee myös monipuolinen pohjaeläimistö. Ja onpa alue myös tärkeä poikasalue kampelakannoille!

Västerharun riutta Hangon länsipuolella jää juuri ja juuri vedenpinnan alapuolelle. Kuva: Juho Lappalainen / Metsähallitus

Aina niin kuvauksellinen rakkohauru. Kuva: Juuso Haapaniemi / Metsähallitus

Punaleviin kuuluva haarukkaleväkasvusto rakkohaurun ympäröimänä. Kuva: Olli Mustonen / Metsähallitus

Pirteän vihertävää haurakasvustoa. Haurat ovat uposkasveja, jotka yleensä viihtyvät lieju-, hiekka- tai sorapohjilla, mutta jos kallion päälle on kertynyt irtonaista maa-ainesta, miksipä ei se kelpaisi kasvualustaksi. Haurakasvuston ympärillä kallioon kiinnittyneenä kasvaa punahelmilevää ja näkyypä taustalla rakkohaurupuskakin; monimuotoisuutta parhaimmillaan. Kuva: Mats Westerbom / Metsähallitus 

Lymnaea -suvun limakotilot tulevat niin hyvin toimeen Itämeren laimeassa murtovedessä, että Itämeren viimeistä vähäsuolaista kehitysvaihetta on kutsuttu Limneamereksi. Kuva: Anu Riihimäki / Metsähallitus

Sirokatkarapu on 2000-luvulla voimakkaasti Itämereen levittäynyt vieraslaji. Sitä esiintyy ainakin Saaristomereltä Loviisaan ja myös Hangon vesillä sitä yleisesti tavataan. Vielä ei ole tietoa siitä, miten sirokatkarapu vaikuttaa Suomen alkuperäisiin lajeihin, kuten leväkatkarapuun, mutta kaikkiruokaisena sirokatkarapu on hyvä kilpailija. Kuva: Juho Lappalainen / Metsähallitus

Merisukasjalkainen on vakuuttava peto voimakkaan leukansa ansiosta, jolla se nappaa suuremmat saaliseläimet. Isossa-Britanniassa lajia pidetään tärkeänä monimuotoisuuden indikaattorina, ja Hangon vesillä sitä myös elää. Kuva: Juho Lappalainen / Metsähallitus

Vedenpuhdistamona tunnettu sinisimpukka on yleinen Hangon merialueella. Kuva: Anu Riihimäki / Metsähallitus

Suomen rannikon kampelakannat ovat heikentyneet, mikä johtuu rannikkovesiemme makeutumisesta sekä rehevöitymisestä. Suolapitoisuuden aleneminen heikentää kampelan lisääntymismahdollisuuksia, sillä kudun onnistuminen vaatii riittävän korkean suolapitoisuuden. Rehevöityminen taas aiheuttaa hiekkapohjien liettymistä ja lisää hapettomia alueita, joita kampelat välttelevät. Kuva: Anu Riihimäki / Metsähallitus

Myönnän nyt itsekin, että tämä blogiteksti kallistui enemmän Hankoniemen vedenalaisen luonnon hehkutukselle kuin mitä se keskittyi ihmispaineisiin; minkä meribiologi itselleen voi. Mutta, jotta ei menisi vain hehkutukseksi, niin Hankoniemeen kohdistuvista uhista merkittävimpänä voidaan pitää Itämeren yleistä rehevöitymistä, joka on uhka etenkin meriajokkaalle ja rakkohaurulle sekä muille niukkaravinteisuutta suosiville lajeille. Rehevöitymisen merkkejä on Hankoniemellä jo nähtävissä; rihmamaiset levät valtaavat alaa ja tukahduttavat alleen monivuotista vesikasvillisuutta ja avainlajeja, kuten rakkohaurua.

Lisäksi Hankoniemen eteläpuolella on huonokuntoisia lahtia, kuten Kattrumpan sekä Täktominlahti, jotka ovat voimakkaan ihmisvaikutuksen alaisia. Etenkin Kattrumpanin ongelmana ovat rajut ruoppaukset, joita joudutaan toistuvasti tekemään liikkuvan liejupohjan takia venevalkaman ylläpitämiseksi. Täktominlahteen taas on valunut vuosikymmeniä ravinteita ja lahden pohjalle kertynyt ravinnevarasto on kiihdyttänyt vesikasvillisuuden kasvua; lahti on paikoin kasvanut umpeen tähkä-ärviää, joka muodostaa läpipääsemätöntä kasvustoa ja tukahduttaa alleen muun vesikasvillisuuden. Täktominlahden edustella esiityy vielä ainakin meriajokasta, joten toivoa ei ole täysin menetetty. 

Hankoniemen mökitetyt lahdet ovat enemmän tai vähemmän ihmisen toiminnan muokkaamia, mikä tuottaa kohtuutonta rasitusta vedenalaiselle luonnolle. Ruoppaustoimenpiteistä voi aiheutua arvaamattomiakin haittavaikutuksia: vesi samenee, ravinteita vapautuu pohjasedimentistä veteen, kalojen kutualueita tuhoutuu ja ranta-alueita sortuu. Ruoppaamisen vaikutuksista sekä muista Itämerta uhkaavista ihmispaineista voit lukea lisää täältä. 

Ylempänä olevat kuvat saattavat kaikki näyttää tulevaisuudessa tältä, jos rehevöitymistä ja pääosin maalta lähtöisin olevia ravinnepäästöjä ei saada kuriin. Hankoniemellä on paljon menetettävää meriluontonsa puolesta. Tehdään kaikkemme, jotta alueen vedenalaiset luontoarvot säilyisivät! Kuva: Mats Westerbom / Metsähallitus

Täktominlahden venesatama. Täktominlahden suojaisissa olosuhteissa viihtyy vallan erilainen vedenalainen luonto kuin ulkomeren tyrskyissä. Kuva: Julia Nyström / Metsähallitus

Täktominlahden tähkä-ärviäkasvustoa, jonka päällä kasvaa liiallisista ravinteista innostunutta rihmamaista levää. Tämänkaltainen päällyskasvusto tuskin tähkä-ärviää hirveästi haittaa, sillä matalassa vedessä valoa riittää. Keskellä kasvustoa kulkee linjanaru, jota tutkimussukeltaja, tai ehkä tässä tapauksessa tutkimussnorklaaja, käyttää suuntimena kartoittaessaan vedenalaista luontoa. Tiheä kasvillisuus luo haasteita yksittäisten lajien tunnistamiselle. Kuva: Lari Pihlanjärvi / Metsähallitus

Hangon kesäillan vierasvenesatama on lomalaisia täynnä. Kuva: Julia Nyström / Metsähallitus

Viimeinen kuva osoittaa, että Hanko on monen veneilevän kesälomalaisen suosiossa. Vilkkaille ja kovan käyttöpaineen alla oleville merialueille merialuesuunnittelun onnistuminen on erityisen tärkeää. Hankoniemi ympäristöineen on juuri edelläkuvatunlainen esimerkkialue, johon kohdistuu käyttöpaineita laidasta laitaan. Suomen ympäristökeskus koordinoi valtakunnallista VELMU-ohjelmaa (vedenalaisen meriluonnon inventointiohjelma), jota Metsähallituksen Luontopalvelujen meritiimi on ahkerasti merellä toteuttanut jo yli kymmen vuoden ajan tekemällä biologisia kartoituksia muun muassa sukeltamalla ja videokuvaamalla. Tämänkaltainen sinnikäs kartoitustyö on antanut hyvää taustamateriaalia ja työkaluja merialuesuunnitelun toteuttamiseksi!

Muistutellaan vielä mieleen hyvän veneilyetiketin muistilista:

• Kunnioita luontoa, ja sen turvaamiseksi asetettuja rajoituksia ja kieltoja. Anna linnuille pesimärauha. 
• Vesiliikenteen säännöt haltuun!
• Varustaudu veneretkeen huolella.
• Ennakoi ja suunnittele.
• Suosi taukopaikkoina virallisia, karttaan merkittyjä tulenteko- ja rantautumispaikkoja.
• Ota huomioon ja arvosta muita vesilläliikkujia.
• Tee tulet vain merkitylle, viralliselle tulentekopaikalle.
• Älä tee tulia lainkaan metsä- tai ruohikkopalovaroituksen aikana. 
• Vie roskat mukanasi ja tyhjennä käymäläjätesäiliö vastuullisesti.
• Jaa veneretkestäsi vastuullisia somekuvia.

Aija Nieminen

EMMAt esittelyssä: Ihmispaineet

Sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tarina tämän kuvan takana on varmasti mielenkiintoinen, mutta on sanomattakin selvää, että akut eivät kuulu meren pohjaan! Kuva: Mats Westerbom / Metsähallitus

Halusin aloittaa tämän blogikirjoituksen kauniilla vedenalaisella maisemalla, jossa on kuitenkin jotain pielessä. Toivon, että etenkin näin kesälomien aikana jokainen pysähtyisi hetkeksi miettimään, voiko teoillaan vaikuttaa Itämeren hyvinvointiin.

Kun tietää, minkälainen Itämeri voi parhaimmillaan olla, on toisinaan masentavaa kirjoittaa sen ainaisista uhista, joihin myös mediassa tehokkaasti keskitytään. Tosin, viime aikoina on näkynyt muutoksen tuulia, kun muun muassa YLE kysyi “Ovatko nämä kuvat todella Suomen vesiltä?”. Toki otsikossa ollaan yllättyneitä, kun kaikki ei olekaan vielä menetetty. Ja ehkä juuri siinä piilee pienen meribiologin turhautuneisuus, kun Itämeressä ON paljon upeaa vedenalaista nähtävää. Tämä tulee muun muassa ilmi EMMAt-esittelyssä -viestintäkampanjamme blogeista ja somepäivityksistä, jotka pursuavat mitä kauneimpia vedenalaisia otoksia! Toki kauneus on myös katsojan silmissä, ja ehkä meribiologi näkee Itämeressä kauneutta keskimääräistä enemmän, mutta toivoa Itämeren suhteen ei todellakaan ole menetetty. Mutta katsotaanpa, mitkä tekijät kuormittavat Itämerta tällä hetkellä kaikista eniten.

Roskia siellä, roskia täällä, roskia, roskia, roskia... Roskat sekä Suomen kesän piknikit, festarit ja muut ulkoilmatapahtumat linkittyvät vahvasti keskenään. Roskista puhutaan jo kyllästymiseen asti, mutta fakta on se, että roskat ovat tällä hetkellä Itämeren pahimpia rasitteita. Yli 90 % mereen päätyvästä roskasta on peräisin maalta. Sinänsä loogista, sillä minne muuallekaan roskat päätyisivät kuin mereen, jos ne eivät sitten itsestään löydä tietä asianomaiseen keräysastiaan. Meressä lojuvien roskien kirjo on lähes loputon, mutta erityisesti muovista on tullut oikea murheenkryyni. Edes me emme ole turvassa meressä lilluvalta muoviroskalta, joka haurastuessaan hajoaa mikromuoviksi eli mikroskooppisen pieniksi palasiksi, joita joku onneton eliö luulee ruuaksi. Näin mereen päätynyt roska päätyy takaisin ihmiselle luonnollista ravintoketjua pitkin, jonka huipulla olemme. Joidenkin lähteiden mukaan puolet merien mikromuovista on peräisin liikenteestä, eli toisin sanoen autojen kuluvista renkaista. Taas yksi hyvä syy vähentää autoilua! Seuraava kuvakavalkadi esittelee murto-osan tutkimussukelluksillamme vastaan tulleista Itämeren luontoon kuulumattomasta roinasta.

Rapistuva roska, joka haurastuessaan saattaa muuttua mikromuovin kappaleiksi. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Kertakäyttöinen muovimuki? Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Kranaatti pohjalla?! Tähän näkyyn ei kukaan sukeltaja haluaisi törmätä. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Huokaus! Kaljatölkit muovin ohella ovat Itämeren yleisimpiä roskia. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Muovipullon hajoaminen meressä kestää jopa 450 vuotta. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Joskus roskat ovat olleet niin kauan meren pohjassa rapistumassa, että alkuperäistä tuotetta on vaikea tunnistaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Autojen renkaita ei Suomessa tavata normaalisti heittää mereen, mutta muualla maailmassa auton renkailla on jopa yritetty rakentaa keinotekoisia riuttoja, mikä on ennemminkin päätynyt ekokatastrofiin. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Lasi säilyy meren pohjassa hamaan tulevaisuuteen. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Liekö joku kyllästynyt opastekylttiin ja viskonut sen mereen. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Heppoinen lasten huvimaja lähtee pienelläkin tuulella livohkoon. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kaunis vedenalainen maisema menee pilalle sinne kuulumattomien vierasesineiden takia. Kuva: Mats Westerbom / Metsähallitus

Metsähallituksen meritiimi on ollut keräämässä roskia itäisen Suomenlahden kansallispuistossa. Roskaa kertyi monta jätesäkillistä yhdeltä rannalta! Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Itämeren luontotyypeille ja meren pohjien eliöyhteisöille erityisesti ruoppaus, johon moni mökkeilijäkin enempää ajattelematta sortuu, aiheuttaa mittavaa haittaa. Emme ehkä aina hahmota yksittäisten tekojemme yhteisvaikutuksia. Metsähallituksen teettämässä kartoituksessa, jossa haluttiin tuottaa koko rannikon kattava aineisto ihmispaineista, todettiin ruoppauksia noin 30 000 kappaletta. Jos nämä kaikki ruoppaukset olisivat Suomen noin 1250 kilometrin pituisella rannikolla (saarten rantaviiva pois lukien) tasaisesti, niitä olisi noin 40 metrin välein. Pieni- tai suurialaisen ruoppauksen yhteydessä meren pohja autioituu vähintään tilapäisesti, kun pohja-aineksen mukana poistuu pohjakasvillisuutta sekä -eläimistöä. Melko yleinen käsitys on, että kaikki vesikasvillisuus johtuisi rehevöitymisestä ja huonontaisi vedenlaatua, mutta asia on juurikin päinvastoin: useilla kasveilla ja levillä on vettä puhdistavia vaikutuksia. Kun vesikasvillisuus poistetaan, pohjan sedimenttiin sitoutuneita ravinteita pääsee helpommin vapautumaan veteen.

Ruoppausten yhteydessä myös kalojen kutualueita tuhoutuu, vesi samenee ja pohja liettyy. Usein ruopataan auki fladan (rannikon laguuni) kynnys, jonka ajatellaan parantavan vedenvaihtoa, minkä ruoppaus tekeekin, mutta samalla muutetaan fladan olosuhteita. Fladat lämpenevät keväisin kynnyksen ansiosta nopeammin kuin muu merialue ja monen kalalajin kutu on riippuvainen näistä suojaisista keitaista. Ruopattu fladan kynnys mahdollistaa kylmemmän meriveden pääsyn fladaan, jolloin flada ei enää sovellu kutualueeksi. Vesirakentamisen vaikutukset rajautuvat suhteellisen pienelle alalle, mutta muutos merenpohjassa on usein pitkäaikainen tai jopa palautumaton.

Ruoppaaja Perämerellä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tuulivoimalaa rakennetaan Kemin edustalla. Tuulivoimalat tuottavat ekologista energiaa, mutta rakennusvaihe, jossa merenpohjaa kaivetaan tai räjäytetään, on meriluonnolle aina rasite. Kuva: Pekka Lehtonen / Metsähallitus

“Liialliset ravinnemäärät ja rehevöitymisen noidankehä, niistä on Itämeremme tehty”, moni ehkä miettii. Valitettavasti totuus ei ole kaukana etenkään Saaristomerellä ja Suomenlahdella. Rehevöittävät ravinteet, etenkin typpi ja fosfori, sekä lämpimät kesäpäivät saavat aikaan monen lomalaisen harmiksi syanobakteerien massaesiintymiä eli tutummin sinileväkukintoja. Ravinteiden runsas määrä vedessä myös kiihdyttää perustuotantoa ja lisää levien kasvua. Kuollessaan levä vajoaa pohjaan, jossa sen hajottaminen kuluttaa vedestä happea. Pahamaineinen noidankehä on valmis, kun hapettomissa olosuhteissa pohjan sedimentistä pääsee vapautumaan siihen jo kertaalleen sitoutunutta fosforia. Ei siis riitä, että Itämereen päätyy ravinnekuormaa ulkoisista lähteistä, kuten maataloudesta ja kalankasvatuksesta, vaan rehevöitymisongelmaa lietsoo Itämereen aikojen saatossa kertyneet sisäiset ravinnevarastot.

Liialliset ravinteet vedessä lisäävät etenkin yksivuotisen rihmamaisen levän kasvua, joka tukahduttaa monivuotisen rakkohaurun kasvun. Rakkohaurua näkyy kuvassa esimerkiksi oikeassa alakulmassa. Kuva: Mats Westerbom / Metsähallitus

Tältä näyttää hapettomuudesta kärsivä Itämeren pohja. Pinnan valtaa usein Beggiatoa -suvun bakteeri, joka muodostaa vaaleaa, rihmamaista kasvustoa, ja joka saa energiansa hapettamalla rikkivetyä. Hapettomalta pohjalta otettu pohjanäyte on mustaa mutaa ja haisee mädälle kananmunalle, joka on selkeä hapettomuuden merkki. Huolestuttavaa on, että hapettomia pohjia esiintyy yhä matalammilla alueilla, jopa vain muutaman metrin syvyydessä. Kuva: Anu Riihimäki / Metsähallitus

Pieni Itämeremme on maailman liikennöidyimpiä merialueita, jossa seilaa päivittäin 2000 laivaa. Tästä määrästä 95 % on rahtialuksia, joita eivät koske määräykset, mitä tulee ruokajätteen ja jäteveden purkamiseen sellaisenaan suoraan Itämereen. Tämä on omiaan lisäämään rehevöittävien ravinteiden määrää. Laivaliikenne on välttämätöntä, mutta se rasittaa herkkää meriympäristöä monin tavoin. Merenkulku aiheuttaa vedenalaista melua ja laivojen mukana kulkeutuu Itämereen myös vieraslajeja. Kansainvälinen merenkulkujärjestö on nimennyt Itämeren erityisen herkäksi merialueeksi, mutta pelottavinta on silti jatkuva suuren öljy- tai kemikaalivahingon riski, jota matala sisämeremme ei yksinkertaisesti kestäisi. VELMU-ohjelmassa on selvitetty, missä arvokkain meriluonto sijaitsee sekä rajattu ekologisesti merkittävät merialueet (EMMA-alueet), mistä on hyötyä, jos alueita öljyä torjuttaessa täytyy priorisoida. Myös merialuesuunnittelussa on tarkoitus keskittää esimerkiksi energiantuotanto- tai vesiviljelyalueita merialueille, missä negatiiviset vaikutukset ympäröivään meriluontoon saadaan minimoitua.

Suureen rahtialukseen mahtuu jopa yli 10 000 merikonttia. Kuva: Metsähallitus

Kuka se siellä lymyää? Jo Oulun seudulle levinnyt mustatäplätokko on aggressiivinen vieraslaji, joka voi syrjäyttää paikallisia kalakantoja. Ilmastonmuutoksen ennustetaan helpottavan uusien vieraslajien levittäytymistä Itämerelle. Kuva: Juho Lappalainen / Metsähallitus

Entäpä sitten ilmastonmuutos? Sekin on uhka Itämeren herkälle ekosysteemille. Pohjoisen sijaintinsa takia Itämeren alueen lämpötila nousee enemmän kuin maapallolla keskimäärin.  Pohjanlahden veden lämpötilan ennustetaan nousevan jopa hieman enemmän kuin varsinaisen Itämeren. Etenkin talviajan lämpötilat kohoavat ja sademäärät lisääntyvät, mikä huuhtoo ravinteita maalta enenevässä määrin mereen. Talvisen merijään levinneisyys on jo pienentynyt ja kesto lyhentynyt. Lisääntynyt sadanta laskee Itämeren ennestään alhaista suolapitoisuutta, mikä ennakoi, että tulavaisuudessa makean veden lajit runsastuvat ja levittäytyvät laajemmalle alueelle. Kenelläkään ei ole kristallipalloa käsissään, emmekä pysty varmasti sanomaan, miltä Itämeren vedenalainen meriluonto tulee näyttämään vaikkapa 100 vuoden päästä, mutta muutokset heijastuvat varmasti koko Itämeren ravintoverkkoon sekä luonnon monimuotoisuuteen.

Merenkurkussa, missä suolaisuus laskee nopeasti, esiintyy makeampaan veteen sopeutunutta vesisammalta sekä itämerenhaurua (Fucus radicans) rintarinnan. Aika näyttää, valtaako vesisammal enemmän alaa, jos Pohjanlahden suolaisuus laskee lisääntyneen sadannan myötä. Kuva: Anu Riihimäki / Metsähallitus

Itämeri ei ole poikkeuksellinen meri, mitä tulee liikakalastukseen ja kalakantojen hupenemiseen. Uusien pyyntimenetelmien myötä kalastus on tehostunut ja kalasaaliiden koko kasvanut, minkä ohella myös sivusaalismäärät ovat kasvaneet. Nykyisen kaltainen kalastuspaine on saattanut esimerkiksi Itämeren turskakannat kriittiseen tilaan ja viime vuoden heinäkuu jäi historiankirjoihin, kun Euroopan komissio pysäytti turskan kalastuksen osassa Itämerta kokonaan. Kaupallisen kalastuksen kalastuskiintiöiden arvioimista hankaloittaa raportoimattoman ja väärin raportoidun kalan osuus. Esimerkiksi Puola raportoi lohisaalista yleisesti meritaimenena. Yksityishenkilö voi tehdä vastuullisia ruokakalavalintoja noudattamalla esimerkiksi WWF:n kalaopasta ja suosimalla lähikalaa: esimerkiksi särkikaloja syömällä ehkäistään rehevöitymistä.

Särjen syömisessä on järkeä, mikä pitää yhä enemmän ja enemmän paikkansa. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Itämeri tuottaa meille paljon iloa ja mahdollistaa monen vesi(urheilu)lajin harrastamisen. Ennusteissa on erityisen vilkas kesä vesillä ja onkin hyvä hetki muistuttaa Metsähallituksen laatimasta vesillä liikkujan veneilyetiketistä, joka sisältää kymmenen kohdan muistilistan. Kun ne ovat hallussasi, olet valmis nauttimaan Itämeren tarjoamista ikimuistoisista hetkistä!

“Lähimeri on meille kaikille se tärkein meri. Pidetään yhdessä huolta Itämerestämme.” -Heidi Arponen, 8.6.2020 Maailman merien päivänä 

Aija Nieminen