Pohjoisen Perämeren vesikasvillisuuskartoitusten tuloksia

Jos haluat tehdä kartan meriluonnosta, sen kasvillisuudesta ja siihen yhdistyvistä luontoarvoista, yksi ensimmäisistä tehtävistä on alkaa etsiä biologista meritietoa. Tätä tietoa ei ainoastaan käytetä mallinnuksessa ja karttojen tekemisessä, vaan lisäksi se kertoo meille paljon vedenalaisista maisemista, lajien levinneisyydestä ja yleisyydestä ja mistä mitäkin lajeja löytyy. Kolme pitkää kesää SEAmBOTHin maastotiimit sekä Suomessa että Ruotsissa keräsivät valtavan määrän dataa vesikasveista ja eläimistä pohjoisella Perämerellä. Haluatko tietää, mitä löysimme ja miten löysimme sen? Rullaa alaspäin ja katso tuloksia!

Meribiologista dataa kerättiin käyttäen muutamia erilaisia menetelmiä. Vesikasvillisuutta (makrofyyttejä) kartoittaessa käytettiin drop-videointia, kahlausta ja sukellusta.

Näille menetelmille yhteistä on se, että ne kaikki antavat näytepisteeltä samat tiedot eli tiedon lajista ja sen peittävyydestä näytealalla. Näytepisteellä on tietty ala, esimerkiksi 4 m². Näytepisteeltä kerätään yleensä myös muuta tietoa, esimerkiksi pohjasedimentin laatu, syvyys, lämpötila, suolaisuus ja näkösyvyys tai vaakanäkyvyys.

Projektin aikana hankealueelta pohjoiselta Perämereltä kerättiin vesikasvillisuusdataa kaikkiaan 23 661 pisteeltä.

Näytepisteiden kumulatiivinen kertyminen vuosittain Suomessa ja Ruotsissa. Punainen nuoli kertoo SEAmBOTH-hankkeen alkamisajankohdan.

Ylläolevasta graafista voi nähdä, että Suomen puolelta tietoa oli ennen hanketta huomattavasti enemmän kuin Ruotsista. Ruotsissa SEAmBOTH-hankkeen maastokartoitukset olivat ensimmäiset laaja-alaiset ja systemaattiset vedenalaisen luonnon kartoitukset pohjoisella Perämerellä.

Yhteensä 167 vesikasvilajia löydettiin hankkeen aikana. Vaikka vesikasveja löydettiinkin reilusti yli sata lajia, jotkin lajeista olivat yleisempiä kuin toiset. Dataa analysoimalla saadaan selville viisi yleisintä lajia, jotka yhdessä kertovat paljon pohjoisen Perämeren vedenalaisesta kasvillisuudesta:

1. Tunnistamaton kiinnittynyt rihmamainen levä. Se on sitä vihreää ”mönjää” tai ”hiuksia”, joihin törmää melkein joka paikassa. Videolta lajeja ei pysty erottamaan toisistaan. Jos otat näytteen tästä vihreästä tavarasta ja laitat sen mikroskoopin alle, siitä löytyy mitä todennäköisimmin sekoitus eläviä rihmaleviä (esim. hentoahdinparta Cladophora fracta tai viherahdinparta C. glomerata), pikkuruinen ruohomainen viherlevä ahdinpallero Aegagrophila linnaei ja paljon kaikkea peittäviä piileviä sekä valtava määrä kuolleita rihmaleviä. Kuva Metsähallitus.

2. Ahvenvita (Potamogeton perfoliatus). Ehdottomasti yksi yleisimmistä ja laajimmalle levittäytyneistä sekä monipuolisimmista lajeistamme. Ahvenvidan voi löytää lähes mistä tahansa ympäristöstä. Kuva Metsähallitus.

3. Hapsiluikka (Eleocharis acicularis). Tämä laji muodostaa usein ”nurmikon” matalille rannoille pohjoisella Perämerellä. Kuva Norbottenin lääninhallitus.

4. Chara-Nitella. Ryhmänimi näkinpartaisten suvuille Chara ja Nitella. Erityisesti drop-videolla näitä lajeja on hankala erottaa toisistaan, siksi yhteisnimi ryhmälle. Kuva Norbottenin lääninhallitus.

5. Mukulanäkinparta (Chara aspera). Tämä on näkinpartaisista yleisimmin löytyvä laji. Kuva Norbottenin lääninhallitus.

Yhteensä löydettiin ja tilastoitiin siis 167 makrofyyttilajia (vesikasvilajia). Allaoleva taulukko summaa lajit molemmissa maissa.

	FIN	SWE	Yhteensä
Näkinpataiset (lajeja)	10	10	10
Vesisammalet (lajeja)	20	17	23
Vesisammalet (sukuja)	12	9	14
Levät (lajeja)	15	10	16
Levät (sukuja)	28	20	32
Putkilokasvit (lajeja)	114	113	118
Putkilokasvit (sukuja)	76	74	76
			
Lajeja	159	150	167
Sukuja	126	113	132

Taulukko kertoo SEAmBOTH-projektialueelta löydettyjen kasvilajien- ja sukujen määrän. 

Taulukkoon on koottu sekä maastohavainnot että kirjallisuuslähteiden havainnot.

Kaiken kaikkiaan Suomesta ja Ruotsista löydettyjen lajien ja sukujen määrä oli suhteellisen samanlainen. Suurin ero löytyy vesisammallajeista ja levälajeista. Tämä voi johtua osaltaan hieman erilaisista ympäristöolosuhteista. Suomessa rannat ovat matalampia ja pidempiä ja vesi on hieman suolaisempaa kuin Ruotsissa. Ero voi johtua myös siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomesta dataa on noin neljä kertaa enemmän kuin Ruotsista. Kuten sanotaan: mitä enemmän etsii, sitä enemmän löytää.

Putkilokasvien lajimäärä puolestaan oli lähes identtinen Suomessa ja Ruotsissa. Kolme lajia löytyi vain Suomesta (tai niitä ei ole vielä löytynyt meriympäristöstä Ruotsissa): nelilehtivesikuusi (Hippuris tetraphylla), sahalehti (Stratoites aloides) ja kilpukka (Hydrocharis morsus-ranae). Vain yksi laji löytyy ainoastaan Ruotsin puolelta, ja se on vieraslaji kiehkuravesirutto (Elodea nuttallii). Lisää tietoa Suomen ja Ruotsin välisistä eroista vedenalaisessa biologissa löytää englanniksi tästä blogista.

Vesisammalet ovat pohjoisen Perämeren erikoisuus. Normaalisti nämä makeanveden lajit löytää järvistä, joista ja puroista, mutta Perämeressä ne pystyvät elämään tarpeeksi matalan suolapitoisuuden takia. Yhteensä 23 lajia on tällä hetkellä löydetty alueelta, eikä se välttämättä ole viimeisin luku. Kahdentoista vuoden intensiivisten vedenalaiskartoitusten jälkeen Suomesta löytyi vielä maastokaudella 2019 kuusi uutta vesisammallajia. Ennen SEAmBOTH-projektin alkua Ruotsin hankealueelta tiedettiin vain muutamia harvoja vesisammallajeja, nyt luku on 17.

Vellamonsammal (Fissidens fontanus) luokiteltiin aiemmin silmälläpidettäväksi (NT) ja alueellisesti uhanalaiseksi (RT) Suomessa, mutta nyt sen status on elinvoimainen (LC) - tästä suuri kiitos kuuluu viime vuosien tiiviille kartoituksille, joissa lajia löydettiin paljon. Kuva Metsähallitus.

Isonäkinsammal (Fontinalis antipyretica) on selkeästi suurin ja rehevin Perämeren vesisammalista. Kuva Metsähallitus.

Tämä laji tunnettiin Suomessa ensin ahdinsammalena Rhyncostegium riparioides, sitten ahdinsammalena Platyhypnidium riparioides ja nykyisin tursonsammalena Oxyrrhyncium speciosum. Lue enemmän lajintunnistuksesta Metsähallitus merellä -blogista. Ruotsalaiset olivat kuitenkin koko ajan tienneet sen olevan tursonsammal. Kuva Metsähallitus.

Vesikasvillisuuskartoitusten ohessa tehtiin myös joitakin huomioita eläimistä pohjoisella Perämerellä. Ensimmäinen havainto vieraslaji mustatäplätokosta (Neogobius melanostomus) Oulun korkeudella asti tehtiin kesällä 2019. Aiemmin laji on löytynyt Raahesta. Mustatäplätokko on aggressiivisesti leviävä vieraslaji, joka saapui Itämerelle etelästä, eikä sitä aiemmin ole löydetty niin pohjoisesta kuin SEAmBOTH-alueelta. Tämä ei siis ole hyvä uutinen.

SEAmBOTH-maastotyöretki oli sekin, jolla Ruotsin ensimmäinen meriuposkuoriainen Macroplea pubipennis löydettiin. Sitä ei koskaan aiemmin oltu löydetty koko Ruotsista, vaikka sitä löytyykin SEAmBOTH-hankealueen vastapuolelta Suomesta suunnilleen samalta korkeudelta. Lue lisää meriuposkuoriaisen löytämisestä ja miten sitä etsitään sekä Metsähallitus merellä -blogista.

Linnea Bergdahl

Tämän blogin on kääntänyt alkuperäisestä Bergdahlin blogista Essi Keskinen, ja kaikki mahdolliset käännöksestä johtuvat virheet ovat Keskisen.

Ajat muuttuvat - ja maisema myös

Tummansiniset suorakaiteet näyttävät geologisten kartoitusten pääalueet SEAmBOTH-hankealueella. 1:100 000 skaalassa on esitetty pohjasedimentti EMODnet Fold 5 -järjestelmän mukaisesti. Kartalla näkyvät myös aiemmat datat alueelta. Kartta: SGU ja GTK

”The Times They Are a Changin”, eli ajat muuttuvat, lauloi Bob Dylan kerran, kauan sitten. Aikojen muuttuminen on kuitenkin yhtä totta nykyäänkin, kun koronavirus muuttaa maailman tilannetta ja sosiaalista käyttäytymistämme koko ajan. Myös ympäristö muuttuu, osaksi omien tekojemme seurauksena, osaksi luonnon omien prosessien myötä.

SEAmBOTH-hanke alkoi kolme vuotta sitten ja päättyy tänään. Kolmessa vuodessa ehti tapahtua paljon, mutta toisaalta vuodet menivät nopeasti. Geologisella aikaskaalalla kolme vuotta on häviävän pieni hetki. SEAmBOTH-hanke tuotti valtavan määrän uutta tietoa pohjoisen Perämeren luonnosta, biologiasta ja geologiasta.

Ruotsin Geologinen tutkimuskeskus SGU ja Suomen Geologian tutkimuskeskus GTK keräsivät yhteensä yli 5000 km seismis-akustisia luotauslinjoja ja näytteitä merenpohjasta. Uusien tietojen perusteella luodut kartat kattavat noin 500 km² alueen merenpohjaa. SGU tuotti myös merenpohjan substraattimalleja koko SEAmBOTH-alueelle eli heidän karttansa perusteella voi katsella, onko pohja hiekkaa, soraa, kiveä vai mutaa. Hankkeen tulokset yli tuplasivat kaikki aiemmat geologiset datat, mitä alueelta oli olemassa.

Sedimenttinäyte eroosioalueelta. Tiiviin savikerroksen päällä on ohut kerros hiekkaa. Kuva GTK.

Miltä merenpohja sitten näyttää? Geologiset kartat pilottialueilta kertovat, että merenpohja koostuu pääosin monista pehmeistä sedimenteistä kuten mudasta ja savesta. Kuitenkin alueet, joille nykyisin kertyy pehmeää pohja-ainesta (ns. sedimentoitumisalue) ovat pieniä verrattuna koko Perämereen. Korkearesoluutioisella eli tarkalla kartoitusdatalla näkyvät merenpohjan pienetkin piirteet (suurimittakaavainen kartta), jotka harvemmalla kammalla eli pienimittaisessa kartassa eivät näy. Yksi näistä pienistä geologisista piirteistä ovat kovasta savesta muodostuneet rakenteet. Näissä kohteissa savi on hyvin kompaktia ja kovaa ja voi muodostaa riuttamaisia rakenteita. Nämä geologiset muodostelmat ovat hyvin samantapaisia kuin Metsähallituksen vuonna 2014 löytämät savilabyrintit Leipäreiden lounaispuolelta.

Ihmisvaikutukset voivat näkyä veden alla ja myös merenpohjassa, myös SEAmBOTH-alueella. Geokemialliset analyysit pehmeästä mudasta viittaavat siihen, että ihmisperäisiä haitallisia aineita kuten kadmiumia, lyijyä, sinkkiä ja elohopeaa  on kertynyt merenpohjaan. Näiden raskasmetallien pitoisuudet vähenevät järjestelmällisesti joka puolella pohjan pintaa kohti eli niitä on joutunut pohjaan vähemmän viimeisten muutamien vuosikymmenien aikana. Joillakin alueilla kadmiumin ja sinkin pitoisuudet ovat kuitenkin edelleen pintasedimenteissäkin suhteellisen korkeita.

Kadmiumin (Cd) pitoisuudet Kemin ulkopuolen pohjasedimentissä. GTK.

SEAmBOTH-hankealue, kuten koko Pohjanlahtikin, on nopean maankohoamisen aluetta, mikä puolestaan johtaa merenpohjan jatkuvaan eroosioon. Eroosio paljastaa uusia alueita (esim. vanhoja merenpohjan kerrostumia) ja maankohoaminen puolestaan tuo näitä alueita ensin matalammalle ja sitten rantaan asti. Maankohoaminen muokkaa rannikkoa ja merenpohjaa hitaasti mutta varmasti.

Pitkällä aikavälillä, noin 2000 vuoden kuluttua, ja jollei merenpinnan nousu merkittävästi kiihdy Itämerellä, meriyhteys Perämeren ja Selkämeren väliltä katkeaa ja Perämerestä tulee Euroopan suurin sisäjärvi, Peräjärvi. Tämä ainutlaatuinen ja kaunis alue on siis jatkuvan muutoksen alaisena. Me emme voi vaikuttaa geologisiin muutoksiin, mutta me voimme, ja meidän täytyy, huolehtia siitä, että meremme pysyy hyvässä kunnossa tulevillekin sukupolville. SEAmBOTH-projekti päättyy, mutta matkat jatkuu. Ei ole mitään muuta pysyvää kuin jatkuva muutos.

Pohjanlahti noin 2000 vuoden kuluttua. Piirros Harri Kutvonen, Geologian tutkimuskeskus GTK.

Aarno Kotilainen, GTK

Tämän blogin on kääntänyt alkuperäisestä Kotilaisen blogista Essi Keskinen, ja kaikki mahdolliset käännöksestä johtuvat virheet ovat Keskisen. Alkuperäisessä blogissa on paljon linkkejä muihin englanninkielisiin blogeihin, ja niitä voi käydä selaamassa sitä kautta.

Lohtutyötä

Mitä on lohturuoka? Se on tuhtia, rasvaista, suolaista, turvallista, tuttua. Siinä ei ole ihmeellisiä nyansseja ja siitä on turha etsiä mielenkiintoisia uusia vivahteita. Sen on tarkoitus olla niin tuttua, että se luo turvallisuudentunnetta, siitä pitää saada lohtua eikä se saa yllättää.

Mitä sitten on lohtutyö? Minulle se on edellisen vuoden uhanalaisten lajien havaintojen viemistä LajiGIS-tietokantaan. Aiemmin havainnot vietiin Hertta-järjestelmän Eliölajit-tietokantaan, mutta nyt kun se on sulautumassa yhteen LajiGISin kanssa, tai oikeammin häviämässä LajiGISin korvatessa sen, kaikki uudet tiedot pyritään viemään LajiGISiin.

LajiGIS-tietokannasta otettu kuvakaappaus SEAmBOTH-hankkeen nimissä kerätyistä vaarantuneista ja erittäin uhanalaisista vesikasveista vuosilta 2017-2019.

Uhanalaiset lajit voi viedä LajiGISiin näppärästi yhdellä taulukolla massasyöttönä. Tai sitten ei. Meridataa ei. Tämä johtuu siitä, että kaikki meridata viedään yhtenä könttinä toisenlaisella taulukolla, ja siellä sujahtavat sisään myös kaikki uhanalaiset lajit, osana muuta meridataa. Ongelmia alkaa nousta siinä vaiheessa, kun näille uhanalaishavainnoille pitäisi joko tehdä uusi seurantakohde tai liittää havainto vanhaan seurantakohteeseen.

Jos lajit viedään sisään uhanalaislajien syöttö-Excelillä, niille voidaan automaattisesti tehdä seurantakohde. Mutta koska meridatan joukossa uudet uhanalaishavainnot ovat jo sujahtaneet LajiGISiin, niistä ei haluta tehdä tuplahavaintoja viemällä niitä myös uhanalaistaulukolla.

Seurantakohteiden luominen täytyy siis tehdä käsin, yksi kerrallaan. Havainto joko liitetään vanhaan seurantakohteeseen (”Seuranta”) tai sille luodaan uusi lajin seurantakohde (”Ensihavainto”). Käsityötä kaikki tyynni.

Nelilehtivesikuusi, pohjoisen ja Selkämeren uhanalaiserikoisuus. Kuva Alejandra Parra, Metsähallitus.

SEAmBOTH-hankkeen aikana löydettiin 296 uhanalaista lajia, eivätkä tässä edes ole mukana alueellisesti uhanalaisten lajien havainnot, pelkät vaarantuneet ja erittäin uhanalaiset vesikasvit, eivätkä myöskään esim. VELMU-hankkeen (kansallinen vedenalaisluonnon kartoitusohjelma) puitteissa tehdyt havainnot. Työ on hidasta mutta toisaalta täysin mekaanista, se ei erityisesti vaadi aivokapasiteettia ja sitä pystyy tekemään hieman vähemmälläkin luovuudella, se luo turvallisuudentunnetta, koska ei heti lopu ja on tuttua vuosien varrelta, mutta sen tekemisestä saa myös valtavasti lohtua, koska ainakin minä koen, että juuri tämä työ on sitä merkityksellistä, todellista luonnonsuojelutyötä. Katso vaikka blogi vuodelta 2018:

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2018/01/tee-tyota-jolla-on-vaikutusta.html

Aiemmin jokaisesta uhanalaishavainnosta täytettiin uhanalaisen lajin havaintokortti, joiden täyttämiseen meni valtavasti aikaa ja joissa aina oli virheitä, kuten vuoden 2015 blogi kertoo

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2015/10/minka-taakseen-jattaa.html

Monia vuosia uharikorttien täyttöä harjoitelleena voin sanoa, että vaikka uhanalaislajien tietojen kerääminen on meritiimissä parantunut, silti saa välillä raapia päätään että ”mitähän tälläkin tässä on nyt oikein tarkoitettu ja missä nämäkin koordinaatit muka ovat?”

Kesän aikana uhanalaiskortteja kertyy vino pino. Kuva Essi Keskinen, Metsähallitus.

Mutta kun kaikki on valmista, lohtutyö tehty hitaasti ja kiireettömästi pitkän talven aikana, tiedot syötetty järjestelmään, olo on hyvä ja tuntee tehneensä jotain tärkeää. Koska kun tiedot sitten löytyvät ympäristöhallinnon yhteisestä tietokannasta, niitä pystyvät käyttämään kaikki ja luonto kiittää. Vain yksi esimerkki uhanalaislajien havaintojen kirjaamisesta on joka kymmenes vuosi tehtävä uhanalaisten lajien tilan arviointi. Viimeksi se tapahtui vuosi sitten:

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2019/03/punainen-kirja.html

Viime- ja vuoden 2018 lohtutöistä on vielä hiukan viemättä LajiGISiin mutta sitten urakka alkaa olla valmis. Täytyy odotella kesän 2020 kartoituksia, joista saisi uutta lohtutyötä pimeisiin talviaamuihin.

Essi Keskinen

Kohtaamisia merellä

Moni valittaa sitä, että ihmiset istuvat nykyisin enää vain nenä kiinni puhelimessa eivätkä välitä todellisesta maailmasta mitään. Ollaan vaan siellä somessa ja tsättäillään ja mitä näitä nyt on.

Sosiaalisella medialla on kuitenkin uskomaton voima myös yhdistää. Pääsin todistamaan tällaista maailmojen kohtaamista tapahtumien keskipisteessä.

Keskiviikkona 18.3 Perämeren kansallispuiston halkoja, vessoja, kunnostusta ja muuta hoitava isännöitsijä, matkailuyrittäjä Pekka Aho lähetti minulle valokuvan Perämeren jäältä Tornion edustalta. Hän oli viemässä halkoja Selkä-Sarveen kesää varten ja jäi valokuvaamaan kansallispuistoa halkovalla väylällä kulkevaa laivaa.

Pekka Aho kuljettamassa halkoja Perämeren kansallispuistossa tankkerin kulkiessa syväväylällä. Kuva Pekka Aho.

Torstaina 19.3 laitoin Pekan lähettämän kuvan ja hänen terveisensä Perämeren kansallispuiston Facebook-sivustolle, jonne tuli saman tien lähes 200 tykkäystä. Ja lisäksi yllättävä viesti samaisen laivan kapteenilta, joka pyysi kuvaa itselleen täytenä resoluutiona.

Kuvakaappaus Perämeren kansallispuiston Facebook-sivuilta.

Laitoin saman tien kommentin Facebookiin että jos kapteeni Leo van Toly laittaisi minun työsähköpostiini meiliä niin voisin pyytää Pekalta kuvaa täytenä resoluutiona. Laitoin myös viestiä Pekalle ja kysyin, saisinko kuvan suurempana ja voisinko lähettää sen kapteenille.

Pekka vastasi Selkä-Sarven tornista Perämeren kansallispuistosta keskeltä jäätynyttä merta että toki, hän lähettää kuvan minulle illalla. Hän myös kertoi, että oli nähnyt jonkun valokuvaavan laivan komentosillalta häntä päin silloin aiemmin jäällä.

Illalla sain sähköpostia laivan kapteenilta Leolta, joka kertoi, että heidän aluksensa varustamossa Torniossa oltiin huomattu, että laivan kuva oli laitettu Faceen ja kerrottu siitä kapteenille, joka sen perusteella osasi hakeutua Perämeren kansallispuiston sivustolle. Kapteenilta tuli myös valokuva, jonka hän oli ottanut Pekasta ottamassa kuvaa laivastaan.

Coral Energice -aluksen kapteeni valokuvaamassa Perämeren kansallispuistoon matkalla olevaa Pekkaa ja halkolastia. Kuva Leo van Toly.

Kapteeni sai kuvansa ja Pekka sai kapteenin ottaman kuvan. Oulu, Tornio, Selkä-Sarvi ja missä lie tankkerialus Coral Energice ollut siinä vaiheessa, olivat saumattomassa sosiaalisen median yhteydessä välimatkoista, merestä, jäästä, kielimuureista ja koronoista huolimatta.

Toinen hyvä esimerkki yhteyden pitämisestä etänä ovat nettiseminaarit eli webinaarit. Niihin voi osallistua mistä tahansa päin maailmaa ilman koronavaaraa, ilman lentomatkailun tuomia huonoja puolia ja ilmaiseksi. Hyvin toiminut esimerkki oli eilen järjestetty nettiseminaari “Engaging stakeholders for marine conservation”, johon osallistui reilu 200 ihmisiä.

Kuvakaappaus nettiseminaarista, osallistujia oli ympäri maailmaa. 

Kun seuraavan kerran parjataan että ”aina ne vaan istuu nenä kiinni puhelimessa ja somettaa” niin erityisesti näin koronan sosiaalisen eristäytymisen aikana on hyvä muistaa, että sosiaalinen media voi myös yhdistää mitä upeimmalla tavalla.

Essi Keskinen

Krunnien tutkimusaseman ja Perämeren merentutkimuksen historiaa

Krunnien tutkimusasema sijaitsee Ulkokrunnin saaressa, Krunnien saaristossa Pohjoisella Perämerellä Iin edustalla. Ulkokrunnin saari on noussut merestä maankohoamisen myötä melko myöhään.

Ulkokrunni on paljastunut merestä pikkuhiljaa, ja kohoaminen jatkuu edelleen. Kuvat Terttu Vartiainen, Oulun yliopisto.

Ihminen on vaikuttanut Krunneilla jo 1500-luvulta lähtien, mutta suurin osa muinaismuistoista on 1700- ja 1800-luvuilta. Merestä nousevat luodot ovat olleet käytössä heti kun niille on voinut rakentaa. Ulkokrunnissa ei kuitenkaan ole koskaan ollut pysyvää asutusta. Asutuksen puutteen vuoksi siellä ovat säilyneet jatulintarhat, kivikompassit ja aurinkokellot, jotka ovat yleisesti tuhoutuneet rannikolla rakentamisen yhteydessä. Aluksi Ulkokrunnia on käytetty kalastustukikohtana ja myöhemmin heinän tekopaikkana. Heinää on kerätty saarella ja viety talvella jäitä pitkin maihin.

Kalastusmajoja Pihlajakarissa, Ulkokrunnin eteläkärjessä.

Saarelle on rakennettu luotsiasema vuonna 1872, ja punainen kolmikymmenmetrinen puinen pooki kaksi vuotta myöhemmin. Luotsiasema toimi Ulkokrunnilla vuosina 1872-1934. Luotsattavat alukset kuljettivat pääasiassa sahatavaraa Haukiputaan ja Iin sahoilta. Kesäaikaan (toukokuusta lokakuuhun) luotsiasemalla asui neljä luotsia ja kaksi luotsioppilasta. Eniten luotsauskeikkoja tehtiin 1920-luvulla, jolloin niitä oli pari sataa vuodessa. Luotsiasema suljettiin vuonna 1934, koska sitä ei enää tarvittu. Sahoja lakkautettiin, joten kysyntä oli vähäisempää. Lisäksi Maakrunnin ja Ulkokrunnin väliin rakennettiin Oulu-Kemi laivaväylä, joka poisti lopulta luotsaamisen tarpeen.

Vanha luotsiasema ennen remonttia.

Maakrunni-säätiö perustettiin Oulussa vuonna 1936. Alueen asukkaat olivat huomanneet merilintujen, erityisesti merihanhien vähentyneen. Lintujen munia oli kerätty huomattavia määriä sota- ja pula-aikoina, myös saarista, mikä vaikutti suoraan lintukantoihin. Säätiö hankki itselleen suurimpien saarien maa-alueet Krunnien saaristossa suojellakseen lintujen lisääntymistä. Linnusto ja kasvillisuus ovat olleet käytännössä suojeltuja jo vuodesta 1937. Virallinen suojelualue perustettiin vuonna 1956. Suojelualueen laajuus on 4 579 ha, ja se käsittää 14 saarta. Alue liitettiin osaksi Natura 2000 – verkostoa vuonna 1998. Suojelu uudistettiin vielä vuona 2002. 

Oulun yliopisto perustettiin vuonna 1959 varsin hyvin resurssein. Luotsiasema siirtyi yliopiston haltuun samana vuonna. Luotsiasema remontoitiin tutkimusasemaksi vuonna 1962.

Kuvia remontista. Remonttitarvikkeet kuljetettiin saarelle hevosilla ja jopa autolla. Jääpeite oli alueella vielä kestävää, nykyään veneväylät estävät tarpeeksi paksun jään muodostumisen. 

Yliopistokurssit alkoivat vuonna 1963. Ensimmäinen kurssi oli vesieläinkurssi, jota ohjasi Ilpo Haahtela. Tutkimusasema oli aktiivisessa käytössä 60-80 -luvuilla. Oulun yliopisto järjesti siellä kenttäkursseja ja tutkimusta.

Ryhmäkuva ensimmäiseltä kenttäkurssilta vuodelta 1963.

Kansainväliseen biologiseen ohjelmaan osallistuneita vuonna 1971.

Pohjoismaalaisten meribiologian kurssiporukka vuonna 1981.

Vuosina 1964-1974 Perämerellä järjestettiin Kansainvälinen biologinen ohjelma, IBP. Siihen kuului biologisia kartoituksia, joiden päämääränä oli tutkia biologista tuottavuutta, ihmisten sopeutumista ympäristönmuutokseen ja ympäristönmuutosta itseään. Ohjelmaan tarvittiin tutkijasukeltajia ja Suomen ensimmäinen yliopistollinen sukelluskurssi järjestettiin Oulussa vuonna 1966. Kurssille osallistui 20 biologian ja maantiedon opiskelijaa.

Kurssilla oli käytössä kaksi settiä sukellustarvikkeita 20 opiskelijalle.

Lintulaskennat alueella on aloitettu jo vuonna 1939 (kaksi vuotta suojelualueen perustamisen jälkeen) Einari Merikallion toimesta. Niitä on jatkettu tähän päivään saakka, mikä tekee niistä pisimmät lintulaskentasarjat Suomessa. Eero Helle aloitti hyljetutkimuksen Krunneilla, ja kirjoitti väitöskirjansa vuonna 1980 aiheesta ”Itämeren norpan populaatiokoko ja -rakenne ja lisääntyminen Perämerellä”. Hän aloitti myös norppien ilmalaskennat Perämerellä. Hyljetutkimusta jatkaa nykyään Mervi Kunnasranta. Myös arkeologiaa on tutkittu Ulkokrunnilla ja se jatkuu edelleen Jari Okkosen johdolla. 

Saaren käyttö tutkimusasemana hiipui välillä, mutta nykyisin yliopisto käyttää saarta taas aktiivisemmin, kun Perämeren tutkimusasema siirtyi sinne Hailuodosta 2000-luvulla.

Norppatutkimus jatkuu nykyisin Mervi Kunnasrannan johdolla. Kuva Oulun yliopisto.

Perämerellä on kaksi kansallispuistoa: 1991 perustettu Perämeren kansallispuisto ja 1995 perustettu Haaparannan kansallispuisto. Ne sijaitsevat aivan toistensa vieressä, Kemin-Haaparannan ulkosaaristossa. Molempien puistojen alueella tehtiin vedenalaisen luonnon kartoituksia vuosina 1991-1999.

Vuosina 2001-2005 aluella toteutettiin Perämeri Life -hanke. Hankkeessa laadittiin Perämerelle toimintasuunnitelma, johon koottiin tietoja Perämeren ja sen valuma-alueen ympäristöstä ja tilasta, sekä niihin vaikuttavista tekijöistä. Lisäksi pyrittiin tunnistamaan merialueen keskeisimmät ympäristöongelmat.

Perämeri Life -hankkeen jälkeen alueella toteutettiin kansallista vedenalaiskartoitusta (VELMU) vuosina 2004-2016 Metsähallituksen meritiimin toimesta (Katso loppuseminaariesitys englanniksi). Vuonna 2017 alkoi SEAmBOTH,Saumaton Perämeri -hanke, joka jatkoi kartoittamista ja vedenalaisen luonnon karttojen tekemistä yli valtion rajojen. Hankkeessa tehtiin hyvää yhteistyötä Suomen ja Ruotsin välillä. Hanketta veti Metsähallituksen meritiimi ja siinä oli mukana kuusi muuta toimijaa Suomesta ja Ruotsista. Krunnien tutkimusasemaa käytettiin sidosryhmätilaisuuksissa ja kartoituksissa.

Sidosryhmäyhteistyötä tutkimusaseman pihalla. Kuva Essi Keskinen, Metsähallitus.

Kirjoittanut Anna Antinoja Jouni Aspin ja Essi Keskisen pitämien esitelmien pohjalta.

Voit katsoa loppuseminaariesityksen täältä.

Kuvat Ilpo Haahtela (jollei toisin mainita), Oulun yliopiston luvalla

Kaikki kiva päättyy aikanaan

On tullut se hetki kun on mun vuoro jättää meritiimi ja siirtyä uusiin haasteisiin. Mieli on todella haikea ja olo on tyhjä, mutta toisaalta tulevaisuus näyttää valoisalta ja siellä odottaa uudet mielenkiintoiset työtehtävät. Nyt on kuitenkin aika käydä läpi mun historia meritiimissä.

2013 maaliskuussa sain puhelun Essiltä ja Essi kertoi että minut on valittu harjoittelijaksi Perämeren meritiiimiin. Enpä olisi silloin uskonut millainen tarina puhelusta seuraisi :) Mietin koko kesän ajan sitä kuinka onnekas olen! Sain olla kaikki päivät merellä ja oppia Perämeren luonnosta työkavereiltani.

Perämeren meritiimi 2013 oli suuri ja aloitti kesäkuun alun Merenkurkusta 6 asteen lämpötilasta, 10 m/s tuulesta ja tihkusateesta. Kuva Metsähallitus

Kärsivällisyys oli itse kullakin koetuksella ekoina päivinä kun opeteltiin Lindan (oltiin molemmat harjoittelijoita) kanssa ajamaan inventointipisteelle käsiGPS-laitteen avulla. Se ei nimittäin ole niin helppoa merellä, kun et voi vaan ottaa sitä viimeistä askelta kun piste on 1 m päässä ja sitten pysähtyä ja todeta että tässä ollaan! Veneen vauhti pitää saada hidastumaan sopivasti pistettä lähestyttäessä jotta veneen saa pysähtymään juuri pisteen kohdalle. Tähän kun vielä lisätään pieni aallokko tai virtaus niin harjoittelu todella tekee mestarin. Kiitos Larille ja Johannalle kärsivällisyydestä!

Busterilla on helpompi harjoitella pisteille ajoa kuin suuremmilla veneillä. Kuva Metsähallitus.

Hyvässä säässä pisteille ajo onnistuu helpommin kuin huonossa... Kuva Metsähallitus.

Eräänä päivänä oltiin Manun ja Lindan kanssa videokuvaamassa ja yhtäkkiä merisumu lähestyi ja hetken kuluttua jo ympäröi meidät. Istuin veneen keulassa tuntikausia (ainakin siltä se tuntui!) kun putputeltiin kohti Lepäsen saarta Kalajoen saaristossa tiheän sumun keskellä, ja silmät oli loppuillan kipeät sumuun tuijottamisesta. En myöskään koskaan unohda sitä kun oltiin Niinan kanssa Maakrunnilla tekemässä kahlauspisteitä ja Niina luetteli kymmeniä ja kymmeniä latinankielisiä nimiä ja minä pikku-harjoittelija yritin nimiä kirjata edes sinnepäin oikein lomakkeelle 😂 Viime vuosina minua onkin aina hymyilyttänyt kun luen meidän uusien työntekijöiden kirjauksia kentältä ja huomaan heidän taistelleen saman ongelman kanssa :)

Tärkeintä ei ole kirjoittaa latinankielisiä nimiä oikein vaan tarpeeksi ymmärrettävästi. Kuva Metsähallitus.

Välillä lajeja on enemmän ja välillä vähemmän... Kuva Metsähallitus.

Maastossa kirjoitetaan lyijykynällä, otetaan näytteitä (oikean reunan kirjain- ja numeroyhdistelmät) ja illalla näytteet katsotaan mikroskoopin avulla ja merkitään oikeille paikoilleen kuulakärkikynällä. Kuva Metsähallitus.

2014 pääsin luontokartoittajaksi Johannan VELMU-tiimiin, ja pääsin auttelemaan myös töiden suunnittelun kanssa. Mikä olikin erittäin hyvä asia, koska 2015 minut valittiin suunnittelijaksi VELMU-tiimiin. Suunnittelijan työt tuntui heti omalta jutulta, koska nautin suunnattomasti ennakkoon suunnittelemisesta, organisoimisesta ja järjestyksen ylläpitämisestä. 2014 Perämeren meritiimi suuntasi ensimmäistä kertaa Kokkolaan yhdessä Merenkurkun meritiimin kanssa. Kokkola oli ns. väliinputoaja ja sen kartoitus oli jäänyt todella vähäiseksi koska se oli juuri Vaasan ja Oulun tiimien rajalla. Heinäkuu 2014 oli todella kuuma! Sillon hypittiin mereen aina kun mahdollista, koska ilma oli tukahduttava.

Vuoden 2014 Perämeren tiimi oli suurin koskaan! Palkattujen suunnittelijoiden ja luontokartoittajien lisäksi tiimiin mahtui kaksi palkallista ja kaksi palkatonta työharjoittelijaa ja yksi innostunut vapaaehtoinen tutkimussukeltaja. Kuva Metsähallitus.

Vuoden 2014 heinäkuu oli ekstrakuuma. Töitä pystyi tekemään bikineissä. Kuva Metsähallitus

Helmikuussa 2015 valmistuin Oulun yliopistolta ja valmistujaislahjaksi suoritin sukelluksen peruskurssin (Open Water Diver) ja kesällä pääsin tekemään ensimmäiset kasvillisuuslinjani sukeltamalla. Kesän tiimi oli sukeltajapainotteinen, koska suurin osa kenttätyöstä oli sukeltamista.

Perämeren meritiimi poseerasi vuonna 2015 Maakallan pookin portailla. Kuva Metsähallitus.

Kesällä 2015 sukellettiin paljon. Kuva Metsähallitus.

Kesällä 2016 suuntasin ensimmäistä kertaa Perämeren lisäksi myös Merenkurkkuun töihin. Oli todella mielenkiintoista päästä väistelemään suuria kiviä ja siirtolohkareita Perämeren matalien hiekkarantojen sijaan. Matka Oulusta Vaasa-Kristiinankaupunki -akselille oli kuitenkin pitkä, ja kesä oli todella rankka.

Vuoden 2016 tiimit Perämereltä ja Merenkurkusta aloittivat yhdessä työrupeaman puolivälistä, Kokkolasta. Kuva Ville Savilampi, Metsähallitus.

Välillä ollaan veneelläkin ruovikossa... Kuva Metsähallitus.

Välillä joudutaan rämpimään aikamoisessa järviruovikossa. Kuva Metsähallitus.

Vuonna 2017 mun tiimi aloitti työt Vaasasta mutta kipusimme pikkuhiljaa kohti pohjoista, aina Tornioon asti. Teimme paljon viistokaiutusta hiekkasärkkiä etsien ja aloitimme jokisuistokartoitukset. Tiimi joutui jälleen matkustamaan paljon, mutta meillä oli mahtava porukka ja saimme paljon aikaiseksi.

Tiimi 2017. Kuva Metsähallitus.

Helmikuussa 2018 aloitin suunnittelijana SEAmBOTH-hankkeessa ja nyt, 2 vuotta 1 kuukautta myöhemmin on aika ripustaa kuivapuku naulakkoon. SEAmBOTH-hankkeessa työskentely on ollut todella mielenkiintoista ja monipuolista. Olen oppinut paljon hankkeista ja kansainvälisestä yhteistyöstä. Teimme tietenkin myös todella paljon kenttätöitä, ja vuosi 2018 jää mieleen kuumimpana ja tuulettomimpana merikesänä meriurani aikana. Kesä 2019 taas oli suhteellisen kovatuulinen ja hieman kylmempi, mutta onneksi meillä oli paljon kahlaustöitä, joita voi tehdä myös tuulisella säällä.

SEAmBOTH-tiimi 2019 kuvattiin Ulkokrunnin rautapookissa. Kuva Suvi Saarnio, Metsähallitus.

Vuonna 2018 riitti mahtavia helteitä ja tyyniä säitä! Kuva Metsähallitus.

Nyt on aika sanoa KIITOS kaikille niille, jotka ovat olleet kanssani kentällä, kaikille niille, joiden kanssa olen työskennellyt meritiimissä ja kaikille niille, joiden kanssa olen tehnyt yhteistyötä SEAmBOTH-hankkeessa. Kiitos kaikesta avusta, tuesta, opastuksesta ja seurasta.

Suvi Saarnio

Dream Team. Kuva Metsähallitus.

Välillä maastotyöt menevät iltahommiksi. Kuva Metsähallitus.

Työvaatemuotia 2013. Kuva Metsähallitus.

Joskus lajien opetteleminen on haastavaa... Kuva Metsähallitus.

Aamujoogaa Ruotsalossa vuosimallia 2014. Kuva Metsähallitus.

Välillä on matalaa. Kuva Metsähallitus.