Käsiin vanhentuva data

 

Tässä ovat Suomen vanhimmat Metsähallituksen tekemät Velmu-kartoitukset, kartoitusten tekemisen aikaväli on 1.1.2004-31.12.2005. Kuvakaappaus LajiGISistä / Metsähallitus

Kaikki tieto vanhenee joskus. Tulee lisää tietoa, tieto päivittyy, luokitukset muuttuvat, tieto muuttuu.

Metsähallituksen Luontopalvelujen linjaus on, että luontotieto (laji- ja luontotyyppitieto, tai maastokartoitustieto ylipäätään) vanhenee 20 vuotta täytettyään.

Viime vuonna vietettiin valtakunnallisen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelman Velmun 20-vuotisjuhlavuotta. Tämä tarkoittaa sitä, että koska Metsähallituksen meritiimi ja vedenalaisen meriluonnonkartoitustyö perustettiin ja aloitettiin Velmun myötä, ensimmäiset Metsähallituksen keräämät vedenalaisdatat ovat vanhenemassa tänä vuonna.

Jotkin asiat ovat pysyneet vedenalaiskartoituksissa hyvin samoina jo parikymmentä vuotta, jotkin uudistuneet. Edelleen monet asiat kirjataan lyijykynällä muovipaperille kirjoitusalustalle kuten alussa, koska muita toimivia teknisiä ratkaisuja erityisesti vedenalaisen datan kirjaamiseen on vain vähän. Toisaalta esim. kamerakalusto on täysin uudistunut, kuten myös maastovarustus. Nykyisin kelluntahaalarien sijaan käytetään pelastautumispukua ja pelastusliivit lienevät lähes kaikki paukkuliivimallia. Turvaohjeistuskin on kehittynyt - puku auki ei missään tapauksessa saa seikkailla veneessä, koska avonainen  pelastautumispuku tai kelluntahaalarikin hörppää vettä, jos veden varaan joutuu, ja henkilö on hankalampi saada takaisin veneeseen tai laituriin puku auki. Drop-videokuvauksia Merenkurkussa vuonna 2006. Kuva: Michael Haldin / Metsähallitus

Miksi kartoitustieto sitten vanhenee? Ensinnäkin, ja ehkä tärkeimmäksi, luonto muuttuu, se ei pysy samana vuodesta toiseen. Lajisto muuttuu vuosien saatossa, luontotyypit muuttuvat vuosien vieriessä, ilmastonmuutos muuttaa elinympäristöä, luontoon tulee lisää vieras- ja tulokaslajeja, jokin laji saattaa pahimmassa tapauksessa harvinaistua tai hävitä. Suomen rannikot ovat erityisesti Pohjanlahden rannoilla maankohoamisvyöhykkeellä, ja kahdessakymmenessä vuodessa maa on enimmillään voinut kohota jopa lähes 20 cm - loivalla rannalla tämä voi tarkoittaa satoja metrejä paljastunutta maata ja karannutta merta. Kun lajisto lähtee valloittamaan uutta merenpohjaa, ilmiötä kutsutaan primäärisukkessioksi. Kahdessakymmenessä vuodessa laakeilla matalilla Merenkurkun tai Perämeren rannoilla lajisto ehtii muuttua hyvin erilaiseksi - vedenalaiskasvillisuudesta rantaniityksi ja pikkuhiljaa rantapusikoksi.

Alkuvuosina peittävyyden arviointi tehtiin todellisen fyysisen neliön avulla. Näyteala sukelluslinjalla on neljä neliömetriä, tässä sukeltaja pitelee neliömetrin kokoista ruutua. Yhtä näytealaa varten pitäisi siis arvioida neljän ruudun kokoinen pala merenpohjan kasvillisuutta. Nykyisin fyysistä arviointiruutua ei enää käytetä vaan näytealan arviointi tehdään virtuaalisen ruudun avulla, arvioimalla oikeat mitat. Tässä on sukeltaja lähdössä (tai tulossa?) arviointityöhön Merenkurkussa vuonna 2004.  Kuva: Metsähallitus

Toiseksi tieto vanhenee, koska tieto vanhenee. Jotkin lajinmääritykset ovat tarkentuneet, jotkut muuttuneet, joko uuden tiedon tai uusien menetelmien (esim. DNA-määritys) vuoksi. Lajit seilaavat suvusta toiseen vuosikymmenten saatossa ja silloin tällöin löydetään uusiakin lajeja. Viime kesänä joitakin vähälukuisia ja epämääräisesti tunnistettavia leviä otettiin tarkempaan syyniin Biodiversea-hankkeessa, lue enemmän blogista täältä. Esimerkiksi ahdinsammal vaihtoi ensin muutamaan kertaan sukuaan, mutta pysytteli ahdinsammalena Perämerellä, kunnes se DNA-määritysten mukaan siirrettiin kokonaan uudeksi lajiksi tursonsammal. Lue tästä blogista enemmän.

Kirjoitusalusta ja muovipaperille kirjaaminen on edelleen validi menetelmä. Myös vedenalainen tabletti on olemassa, mutta se ei ainakaan vielä toimi yhtä jouhevasti kuin vanha lyijykynä-paperi -menetelmä. Minna Boström tekee tässä kartoitustyötä Saaristomerellä Velmun ensimmäisenä pilottivuotena 2004. Kuva: Metsähallitus

Kolmanneksi menetelmät kehittyvät, ja samalla myös asiantuntemus. Ensimmäiset Velmu-kartoitukset tehtiin säänkestävillä videokameroilla ja tallennettiin mini-DV-nauhoille. Kuvanlaatu ei ollut hääppöinen, mutta parempi kuin ei mitään. Viimeiset mini-DV-kasetit on varmaan otettu Perämerellä vuonna 2015. Hyvin palvelleen Sony-kameran hautajaisia vietettiin surullisissa tunnelmissa. Suomen tutkimussukeltajat ja meribiologit ovat Velmun aikana kehittyneet lajintunnistuksessa, kirjallisuutta on enemmän ja lajintuntemukseen saa helpommin apua kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Velmu-menetelmäohjetta päivitetään myös edelleen, vaikka luonnollisesti menetelmäkehitys oli nopeinta heti alussa. Nykyisin välineistö ja menetelmät kuitenkin lisääntyvät - viistokaikuluotaus tai droonin käyttö vedenalaisissa kasvillisuuskartoituksissa oli melkoist utopiaa vielä 20 vuotta sitten, nyt kaikenlaiset (lähes)itseohjautuvat kartoitusvälineet risteilevät Itämeren pinnalla ja pinnan alla.

Alkuaikojen drop-videokamerana toimi "säänkestävä" eli vedenkestävä mustavalkoinen turvakamera, joka 25-30 m johdolla oli kiinni tallennuslaitteessa. Tallennuslaitteena toimi esim. käsivaravideo mini-DV-kasetilla tai 2000-luvun alun mediasoitin Archos. Essi kuvaa tässä Perämerellä Selkä-Sarven laiturin vieressä kameralla, jonka piuha on kiinni Archos-laitteessa, jota seuraavat laiturilla kiinnostuneet veneilijät. Kuva: Mari Pihlaja-Kuhna / Metsähallitus

Tänä kesänä siis aloitetaan Metsähallituksen vedenalaisen meridatan uudelleenpäivitys. Ja tässähän tuntee itsensä melko vanhaksi, kun pystyy sanomaan, että on ollut keräämässä samaista dataa jo vuodesta 2005 asti.

Essi Keskinen

Monet vedenalaiskartoituksissa käytettävistä varusteista täytyy edelleen tehdä itse. Ei ole olemassa "Meribiologin valinta" -nimistä myymälää, johon voisi vain marssia sisään ja ottaa hyllystä valmiin tuotteen. Kamerat, näytöt, tietokoneiden kytkennät ja monet muut asiat piti 20 vuotta sitten ja pitää edelleen askarrella itse. Tässä on yksi ensimmäisiä drop-kameravirityksiä, jossa kuvaavana päänä käytetään turvakameraa, näyttöruutu on kiinnitetty veneen kylkeen ja tallentavana yksikkönä toimii todennäköisesti medialaite Archos. Kamerapäälle on rakennettu "kuori", jossa on pyrstö, kameran kulmaa pystyy säätämään, ja lamppu, jos sitä on, on alimmaisena olevassa lokerossa. Merenkurkussa testataan drop-videoiden toimivuutta vuonna 2006. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Jotkin asiat eivät ole muuttuneet kahdessakymmenessä vuodessa. Pinsetit toimivat edelleen ja näytteet kerätään veden alla joko firmipurkeista tai nykyisin näytepurkeista askarreltuihin leväpattereihin. Luuppi ja lautanen ovat edelleen käytössä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kotiloille nimiä

Itämerestä löytyy paljon erilaisia vedenalaisia nilviäisiä, monet niistä kotiloita. Kuva: Metsähallitus

Vaikka Carl von Linnén ajoista ja lajistoselvitysten alkamisesta on kulunut jo kolmesataa vuotta, kaikkea lajistoa ei vielä tunneta. Maailmasta on kuvattu tieteellisesti noin 1,7 miljoonaa lajia, Suomesta reilut 45 000, mutta kukaan ei tiedä maapallon todellista lajimäärää. Luonnollisesti eniten tuntemattomia löytyy kaikkein pienimmistä, bakteereista, sienistä, alkueläimistä jne, mutta myös suurempia lajeja ja jopa esim. lintuja ja nisäkkäitä löydetään yhä vuosittain.

Kotilot liikkuvat joskus paikasta toiseen pintaa pitkin. Niiden kuoren sisälle kertyy ilmaa, joka nostaa ne pintaan, missä tuulet ja virtaukset kuljettavat ne nopeasti uusille asuinsijoille. Kuva: Niina Kurikka, Metsähallitus

Suomesta löytyy netin nopean haun mukaan viitisenkymmentä kotilolajia. Lajisto kuitenkin muuttuu sekä uusien lajien saapuessa ja joidenkin hävitessä että lajinmäärityksen tarkentuessa.

Luomuksen eli Luonnontieteellisen keskusmuseon yli-intendentti, dosentti Risto Väinölä, on keskusmuseossa eläinkuntatiimissä, jonka "äyriäiset ja muut vesiselkärangattomat, kalat, nisäkkäät" -kokoelmavastuu kuuluu hänelle. Olen myös istunut Väinölän kanssa samassa Äyriäistyöryhmässä, jossa selviteltiin Suomen vesiselkärangattomien uhanalaisuutta.

Ennen viime vuoden maastokautta Väinölä otti yhteyttä ja pyysi apua kotilonäytteiden keräämisessä.

Sara on ottanut kotilonäytteen ja esittelee Erikalle saalistaan. Kuva: Erika von Essen, Metsähallitus

"Kysymys on perusasioista: mitä eläinlajeja esiintyy Suomessa, ja missä!  Muunnoslimakotilo on perinteisestikin vaikea tapaus: nykyään nimellä tarkoitetaan 'virallisesti' lajia Radix balthica. Mutta tätä tieteellistä nimeä ja toiselle lajille kuuluvaa nimeä R. peregra on käytetty ristiin, joskus niitä on pidetty samana lajina, ja viime aikoina on aika paljon nostettu kädet pystyyn, että ei niitä voi varmasti morfologisesti erottaa, ei ehkä anatomisestikaan, vaikka ovatkin biologisesti eri lajeja. Lähdin näitä viivakoodaamalla katsomaan, ja ilmeni, että ilmeisesti meillä on kolmaskin, Suomesta aiemmin tuntematon laji, jota nyt on löytynyt erityisesti Itämerestä. Näitä nyt siis viivakoodauksella kartoitetaan, mahdollisimman laajasti. (Joitain pieniä yksilöitä meillä on Hailuodosta ja Oulunsalosta pohjanäytteistä/P. Majuri)." Väinölä sanoi sähköpostissaan.

Lupasin, että voimme kerätä kotilonäytteitä aina silloin kun niitä tulee muutenkin vastaan Velmu-kartoituksissa (Valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma). Yleensä kotiloita näkyy usein, joten niiden kerääminen samalla muiden mikroskopoitavien näytteiden kanssa ja säilöminen 96%:een etanoliin illalla ei olisi mikään suuri ongelma.

Näytteitä kertyi kymmenittäin, eikä niiden prosessointi häirinnyt muuta työtä.

Näissä näyteputkissa on kaspianpolyyppinäytteitä, mutta samanlaisissa ja vähän suuremmissa Luonnontieteelliselle keskusmuseolle toimitettiin kotilonäytteitä. Kuva: Essi Keskinen, Metsähallitus

Talvella sain Väinölältä määritettyjen kotiloiden tiedot. Hän kertoi sähköpostissaan näin:

"Nyt on saatu tuloksia Perämeren kotiloista, ei ihan täydellisiä, mutta seuraava analyysi ei varmaan tapahdu lähiaikoina, niin raportoin nämä nyt. Kuusi perinteistä lajia, hoikkasarvikotilo selvästi yleisin (16 näytteessä 40:stä), piippolimakotilo paikoin runsas. Korvalimakotilon yleisyys oli vähän yllättävä, tätä lajia en Helsingin rannoilla ole vielä tavannut. Etsimäni muunnoslimakotilo ja siihen sekoittuva "Radix F" sen sijaan olivat harvinaisia, ja vain pieniä aina yksittäisiä vaikeita yksilöitä. Laji.fi -nimistössä tämä ryhmä taitaa nyt olla Radix balthica/labiata.  Vain yhden etsinnän kohteena olleen Radix F:n sain varmistetuksi. 

Toistaiseksi ainoat Itämeren 'täysikasvuiset' muunnoslimakotilot sain MH:n Saaristomeren ryhmältä (Kevin ym.), ne olivat sukeltamalla vähän syvemmältä kerättyjä."

Lähettämämme "Lymnea-näytteet" tulivat takaisin kuuteen eri lajiryhmään määriteltyinä. Kuvakaappaus Excel-taulukosta.

Minä ja tiimini kun olimme lähettävinämme näytteinä kymmeniä samanlajisia yksilöitä, ja saimme takaisin vähintään kuutta eri lajia. Toisaalta, en missään vaiheessa myöskään väittänyt, että minä ja tiimiläiseni tunnistaisimme kotiloita hyvin, ja siksi Väinölä kehottikin lähettämään vain kaikki heille, he kyllä tunnistaisivat ne.

Kotilot lisääntyvät munimalla pikkukotiloita näiden munasäkkien tapaan. Nämä kotilot löytyivät Iin Röytän laiturin vedenalaisosista. Kuva: Essi Keskinen, Metsähallitus

Perämeren kesän 2024 Velmu-tiimin Luonnontieteelliselle keskusmuseolle lähettämät kotilot olivat kuutta eri lajia tai lajiryhmää. 

Osa vedenalaisista kotiloista on suuria, helposti erottuvia lajeja. Osa pienimmistä on vain muutaman millimetrin mittaisia, mutta parhaimmillaan niiden lukumäärä saatetaan laskea tuhansissa pienelläkin alueella. Kuva: Elli Leinikki, Metsähallitus.

Kotilot ovat kiitollisia valokuvattavia niiden hitaan liikkumisen takia. Kuva: Essi Keskinen, Metsähallitus

Nyt työpöydälläni on lajien korjaaminen Ympäristöhallinnon käyttämään lajitietokantaan LajiGISiin, johon kaikki nämä kotilot vietiin vain yleisesti Lymnaea-sukuna eli limakotiloina. Vaikka yksittäisten havaintojen korjaaminen käsin ei yleensä ole lempipuuhaani, tällä kertaa työ tuntuu kuitenkin merkitykselliseltä - saan tarkentaa viime kesän kotilohavaintoja ja viedä tietokantaan varmistetut, selkärangatonasiantuntijan määrittämät lajinimet.

Essi Keskinen

Näin ne tunnistetut lajit siirtyvät LajiGISiin! Kuvakaappaus LajiGISistä.

Reiät meressä

 

Suomen suoja-alueet sijoittuvat Suomenlahdelle ja Saaristomerelle. Ampuma-alueita on muuallakin (esim. Lohtajan alue Perämerellä), mutta niitä ei lasketa suojelualueiksi. Kuvakaappaus Uljas-ympäristöjärjestelmän LajiGIS-kartalta.

Itämeressä Suomen aluevesillä on suoja-alueita, jotka toimittavat turvallisuuteen ja aluevalvonnan järjestämiseen tähtääviä toimintoja. Nämä alueet ovat "aina" olleet olemassa, mutta viime vuosien turvallisuuspoliittisen tilanteen kiristymisen lieveilmiönä näiden alueiden luvanvaraisesta statuksesta on tullut entistä korostuneempi. Lista suoja-alueista löytyy täältä: https://puolustusvoimat.fi/kartat-suoja-alueista

Monet toiminnot suoja-alueilla ovat jo pitkään olleet luvanvaraisia, esim. laitesukellus, kalastus, jossa troolataan tai vedetään jotain pohjassa, ankkurointi pohjaan jne. Jos suoja-alueille on asiaa, se onnistuu  edelleen, kunhan lupa on hankittu etukäteen Pääesikunnalta ja lupapaperia ja henkilökorttia pitää mukanaan suoja-alueelle mennessään. 

Reikä meressä - tässä on suoja-alue, jonka sisältä kerätty vedenalaisdataa ei turvallisuussyistä löydy karttapalveluista ja tietokannoista. Kuvakaappaus ULJAS-ympäristöjärjestelmän LajiGIS-kartalta.

Syvyys- ja pohjanlaatudatan kanssa ollaan muutenkin varovaisia. Koordinaatteihin sidottuja syvyyksiä tai kattavia syvyyksiä ja pohjanlaatuja (hiekkaa, kiveä, soraa...) saavat kerätä vain viranomaiset, eikä niitä saa julkaista missään. Tietoja saa käyttää taustadatana, mallinnuksessa ja muussa taustatyössä, mutta niitä ei saa suoraan julkaista. 

www.laji.fi -sivustolta eli Lajitietokeskuksen sivustolta niin konsultit, tutkijat kuin yksityiset ihmisetkin voivat anoa käyttöönsä erilaisia datasettejä. Yksi näistä dataseteistä ovat Velmu-tiedot - lähes 200 000 näytepistettä 20 vuoden ajalta koko Suomen rannikolta. Kun sivustolta tekee aineistopyynnön, saapuu tuo pyyntö minun ja kollegani sähköpostiin. Luen hakemuksen perustelut, arvioin hakijan tarpeen juuri tähän dataan, ja jos kaikki näyttää vihreää valoa, hyväksyn hakemuksen tällaisella klausuulilla:

 "Aineiston sisältämät syvyys- ja pohjanlaatutiedot ovat Aluevalvontalain (2000/755) alaista salassapidettävää dataa. Niitä ei saa luovuttaa eteenpäin kolmannelle osapuolelle eikä julkaista sellaisenaan. Tietoja voi kuitenkin käyttää taustadatana esim. mallinnuksessa. Mikäli haluat tehdä merenmittausta, merenpohjantutkimusta tai tallentaa järjestelmällisesti muiden mittaamia kokonaisuuksia sekä yhdistellä niitä, ota yhteys lupaviranomaiseen, joka myöntää luvat ja määrittelee mahdollisen suojaustason toiminnalle tai tallenteille. Lisätietoja nettisivulta: Merenmittaus - Puolustusvoimat" 

Maavoimien ampuma-alueet löytyvät kartalta. Merialuetta kohti ammutaan Lohtajalla ja Santahaminassa. Kuvakaappaus Maavoimien nettisivustolta. 

Usein hakija haluaa saada käsiinsä vain Velmu-kartoitustietojen uhanalaisesiintymät. Silloin kerron, että hakija löytää kaipaamansa tiedot myös Lajien seurantakohteet -aineistosta, jonne kaikki Velmu-datan uhanalaistiedot on viety. Silloin kyse ei enää ole yhtenäisistä, laajoista kartoituksista vaan yksittäisistä pisteistä siellä täällä, joten tuon datan saaminen on Pääesikunnan kannalta pienempi riski.

Syvyystietojen julkisuus on sinänsä mielenkiintoinen asia. Hyvin suuressa osassa maapallon maita syvyys- ja pohjanlaatudata, jos niitä on olemassa, ovat täysin julkisia, eikä niitä piilotella missään. Suomessa ja Ruotsissa Aluevalvontalaki on niin tiukka, että vain harvat ja valitut pääsevät tarkastelemaan tarkkoja syvyyskarttoja. Suurelta osin tavalliset veneilijät liikkuvat vielä Tsaarin vallan aikaan tehtyjen luotimittaussyvyyksien mukaisilla kartoilla.

Lohtajan ampuma-alue osoittaa merelle päin. Maavoimien harjoitusalueiden nettisivustolta löytyvät jokavuotiset ampuma-aikataulut. Kun kymmenen vuotta sitten teimme vedenalaisia luontokartoituksia Lohtajalla, soitimme aina varmuuden vuoksi etukäteen maavoimille, ammutaanko alueella tänään ja ammutaanko kovilla. Kuvakaappaus Maavoimien harjoitusalueiden nettisivuilta.

Suomen ympäristökeskuksessa tarkkoja syvyyskarttoja ja -malleja saa tarkastella vain netittömässä turvahuoneessa ilman huoneeseen vietäviä muistitikkuja, ja luonnollisesti vain turvatarkastettujen henkilöiden toimesta. Suuren osan ajasta tämä kaikki on ihan OK, kun asiantilaan on jo tottunut, mutta välillä kyllä harmittaa, että meillä näitä tietoja pidetään niin tärkeinä, etteivät edes ympäristöviranomaiset ja tutkijat niihin oikein saisi koskea. Ruotsissa laki on ilmeisesti vieläkin tiukempi. Tämä tuli huomattua Suomi-Ruotsi -yhteistyöhankkeen SEAmBOTH (2017-2020) aikana, jolloin Ruotsin GTK (Geologian tutkimuskeskus) sai kyllä luvan kerätä hyvinkin tarkkaa aineistoa pohjasta, mutta loppupeleissä julkaisukarkeudeksi jäi 300 m pikselikoko.

Näillä kuitenkin mennään, ja katsotaan, josko tulevaisuuden tuulet joskus helpottaisivat tämänkin turvallisuusuhan yltä.

Essi Keskinen

Tarinaa kuvista

Kuvien asiasanoituksen voi tehdä esim. Lightroom -ohjelmassa.

Maastotöitä tehtäessä kaikilla tiimeillä on aina kamerat mukana. Yleensä yksi kamera per tiimi ei riitä, vaan jokaisella tiimiläisellä saattaa olla oma kamera omalla SUP-laudallaan, sukelluksissa tai kahlaamassa. Päivän aikana saattaa kertyä satoja kuvia ja kesän aikana tuhansia. Viime kesän aikana Perämeren Velmu-tiimi (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) otti yhteensä 4548 kuvaa, jotka tallennettiin. Satoja deletoitiin jo saman tien.

Kuvan reitti kentältä Metsähallituksen kuvapankkiin kulkee ainakin Perämeren tiimissä näin. Henkilö, joka käyttää kameraa päivän aikana, ottaa ensin itsestään selfien, jotta eri kameroiden kuvaajat päivän päätteeksi voidaan selvittää. Jos lainaa toisen kameraa tai jos vaikka veneessä pyörii yksi yhteinen kamera, ennen kuvan ottamista pitäisi muistaa ottaa se selfie.

Tästä alkavat Saran sukelluksissa ottamat kuvat. Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Illalla valokuvavastaava, eli tiimiläinen, jolle on annettu vastuuksi valokuvista huolehtiminen, kerää kaikki päivän aikana kerätyt kamerat ja lataa niiden muistikorttien kuvat tietokoneelle. Hän nimeää kuvat merialueen, paikan ja kuvaajan mukaan ja sadepäivinä voi sitten lisäillä lajintunnistustietoja. Samalla kuvavastaava poistaa kaikki selkeästi epäonnistuneet, tärähtäneet tai muuten huonot kuvat. Loput säilytetään.

Kesän aikana tuulipäivinä kuvien tiedostonimiin sitten lisäillään tunnistettuja lajeja ja kuvia voidaan editoida kevyesti.

Tässä ollaan selkeästi hiekkapohjalla ja töissä, mutta työn tekijää ei näy. Kuva on siinä mielessä "hieno", että Perämeren veden alla on valtavan vaikeaa saada otettua muita kuin lähikuvia veden humuspitoisen tummuuden takia. Lisäksi kuva on hyvin informatiivinen eikä tämänkaltaisia kuvia näytteenotosta ole montaa. Valokuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Syksyn tullen minulle lankeaa se kunnia, että saan katsoa läpi kaikki kesän aikana kertyneet tuhannet kuvat ja valita niistä ns. "Parhaat" -kansion. Parhailla kuvilla tarkoitetaan teknisesti hyviä, julkaisukelpoisia, mielenkiintoisia, tärkeitä ja/tai informatiivisia kuvia, joita voitaisiin tulevaisuudessa käyttää missä tahansa viestinnässä. Kuvia valitaan joka kesän kuvasaldota vain muutama sata, eikä kuvapankkiin viedä teknisesti huonoja kuvia. 

Kun "Parhaat" -kansio eli kuvapankkiin vietävien kuvien kansio on kerätty, alkaa kuvien asiasanoitus. Osittain asiasanoitus on helppoa ja simppeliä, kaikkiin kuviin mm. liitetään asiasanat Metsähallitus, meritiimi ja kesä, sekä Perämeren tiimin tapauksessa merialue Perämeri, mutta sen jälkeen lähdetäänkin soisemmille alueille.

Meritiimille on tehty hyvin yksityiskohtaiset ja hyvät ohjeet asiasanoitukseen, mutta kuvien lokeroiminen sanojen avulla on välillä haastavaa. Onneksi joka kuvaan voi lisätä monta asiasanaa eikä kuvia tarvitse jakaa asiasanojen mukaisiin yksiselitteisiin siiloihin niin että ne eivät voisi olla myös toisessa siilossa.

Monet asiasanoista ovat itsestäänselvyyksiä, kuten vaikkapa "hiekkapohja" tai "ahvenvita", mutta entäpä "hieno" tai "sukellus"? Jos kuva on minusta hieno, onko se kaikkien muiden mielestä hieno? Jos olen valinnut sen parhaiden muutaman sadan kuvan ryppään yli neljästä tuhannesta, eikö jokainen kuva silloin jo ole "hieno"? "Sukellus" on sinänsä helppo leima, kun sen voi lisätä ainakin kaikkiin veden alta löytyviin sukeltajan kuviin, mutta pitäisikö se liittää kaikkiin vedenalaisiin kuviin (vaikka osa ei olekaan otettu sukelluksella, vaan esim. kahlauksessa tai snorklaamalla) tai pitäisikö se liittää myös esim. sukeltajan kuvaan pinnalta, ennen sukellusta? 

Entä sitten "monimuotoisuus"? Pitääkö kuvassa olla paljon eri lajeja vai riittäkö yksi laji, koska myös täysin lajeista tyhjiä kuvia voi olla? Pitäisikö silmin nähden tyhjälle hiekkapohjalle liittää asiasanaksi "monimuotoisuus" kun tiedetään, että hiekan joukossa kuitenkin kimmurtaa joukko meiofaunaa, mikroskoopilla näkyvää eliöstöä? 

Entä "ihmispaine"? Esim. satama, tuulivoimala tai ruoppaus on selkeästi ihmispaine, mutta onko jokainen vene (esim. jokainen meritiimin kartoituksissa käyttämä vene) "ihmispaine"? Ja jos jokainen vene on "ihmispaine", ovatko sellaisia sitten myös SUP-lauta ja snorklaaja, joita löytyy puolesta kaikista kuvista, koska näillä menetelmillä kartoituskohteelle päästään?

Jotkin asiasanoitukset voivat vaikuttaa mielikuvituksellisilta, mutta esim. tässä pikkujärvisimpukan kuvassa simpukan kuoreen on kiinnittyneenä sammaleläimiä, joita ei juuri ole kartoitettu Perämereltä. Sukeltaja ei näitä pieniä eläimiä huomannut, vasta minä näistä kuvista. Valokuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Vasta kuvia raakatessa huomasin pienet sammaleläimet, jotka tämän pikkujärvisimpukan kuorella elävät. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Sama pähkäily minulla on aina asiasanan "työ" kanssa. Kaikki meidän meritiimin kesällä ottamat kuvat ovat työkuvia siinä mielessä, että ne on otettu työnantajan tarjoamalla kameralla työaikana. Mutta jos "työ" pitäisi liittää vain kuviin, joissa selkeästi näkyy työskentelyä (esim. kahlaamista vesikiikari kädessä, sukeltaja ottamassa näytettä, joku ajamassa venettä), miten sitten kuvat, joissa esim. vilahtaa osa veneen laitaa tai pohjalle on levitetty 100 m mittalinja odottamaan sukeltajaa? Ovathan ne työtä, mutta varsinainen työn tekeminen, ne työntekijät, puuttuvat kuvista.

Asiasanoitus on mielenkiintoista ja pistää miettimään ja lisäksi se on tärkeää. Olen itse kaivellut vuosien varrella kuvia Metsähallituksen kuvapankin Velmu-kansion n. 20 000 kuvan joukosta ja tiedän, kuinka tärkeää hyvä asiasanoitus on.

Ns. suuri yleisö eli Metsähallituksen tai Velmu-työtä tekevien ulkopuoliset eivät valitettavasti tähän kuvapankkiin pääse käsiksi, mutta esim. näistä blogeista, LuontoTyypit ja Mitä Itämerelle kuuluu? -Facebook-sivuilta kuvia pääsee katselemaan. Suuri kokoelma löytyy myös Itämeri.fi -sivuston kuvagalleriasta osoitteesta https://itameri.fi/fi-FI/Itameri_kuvina#/ Viimeiset pari kuukautta LuontoTyyppien Facessa on joka sunnuntai julkaistu Perämeren meritiimin viimekesäisiä kartoituskuvia - sinne siis vain selaamaan ja heittäytymään Perämeren laineiden vietäväksi!

Essi Keskinen

P.S. Vielä minulla on jäljellä videoiden vieminen kuvapankkiin ja niiden asiasanoitus. Viimeksi tämä vaati tuskaa, hikeä ja kärsivällisyyttä, mitä minulla ei juuri ole. Nyt kun prosessi on harjoiteltu kerran, se toivottavasti toistuu helpompana, kun lähden tähän urakkaan joululoman jälkeen. Blogiin pääsee tästä: https://metsahallitusmerella.blogspot.com/2024/03/valilla-kompastuttaa.html

Velmu numeroina

 

Valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma Velmu on viettänyt koko vuoden 20-vuotisjuhlaansa. Nyt on aika räknätä vähän tilastoja ja ynnäillä lukuja ja katsoa numeerisesti, mitä 20 vuoden aikana oikein on tapahtunut.

Velmussa vedenalaista luontoa ja geologiaa on kartoitettu koko Suomen rannikon mitalta. Biologisia näytteitä on kerätty kaloista, kasveista (levistä, putkilokasveista ja vesisammalista) sekä pohjaeläimistä. Menetelminä on käytetty sukeltamista, kahlaamista ja vesikiikarointia, snorklaamista, nuottaamista, Gulf-poikashaaveja ja erilaisia pohjaeläinnoutimia. "Näytepiste" on karkeasti arvioiden 1-4 neliömetrin kokoinen tai muuten yhteen koordinaattipisteeseen yhdistettävä maantieteellinen piste, jolta tietoa on kerätty. Näitä näytepisteitä Velmussa on kerätty jo lähes 200 000 kpl!

Velmu-karttapalvelusta näkee, että töitä on tehty! Näytepisteiden verkosto peittää koko Suomen rannikon. 

Vaikka näyttää siltä, että Velmu-havaintopisteet peittävätkin koko Suomen rannikon, lähemmäs zoomaamalla löytyy vielä laajoja aukkoja. Suurin osa aukoista on ulkomeren syvempiä alueita, joilla ei kasva mitään, mutta joilta löytyy kyllä pohjaeläimiä.

Yleisin havaittu laji on ollut sinisimpukka, josta on yli 24 000 havaintoa. Sikäli sinisimpukka on vieläkin merkittävämpi, että sitä ei esiinny Merenkurkun pohjoispuolelta eikä Pyhtään itäpuolelta, ja karkeasti arvioiden noin viidesosa näytepisteistä on kuitenkin otettu Perämereltä ja iso osa myös itäisimmältä Suomenlahdelta.

Yleinen, kaikkialla Suomen rannikolla esiintyvä laji ahdinparta (viherlevä) on havaittu yli 7000:lta pisteeltä. Laji oli kuudenneksi yleisin Velmu-havainnoissa. Pelkästään Perämeren havainnoissa ahvenvita on ehdottomasti yleisin putkilokasvi.

Sinisimpukat peittävät monia kallio- ja kivikkoriuttoja Merenkurkusta etelään ja aina Virolahdelle asti. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Ahvenvita on yksi yleisimpiä Itämeren vesikasveja. Putkilokasveista se lienee selkeä ykkönen. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

20 vuoden aikana eri organisaatioissa (Suomen ympäristökeskus, ELY-keskukset, Luonnonvarakeskus, Geologian tutkimuskeskus, Turun yliopisto, Åbo Akademi) on Velmun parissa työskennellyt yhteensä huikeat 293 henkilöä. Suurin osa on ollut töihinsä palkattuja, mutta mukaan mahtuu myös monia vapaaehtoisia ja työharjoittelijoita sekä Suomesta että ulkomailta. Suurin vaihtuvuus on luonnollisesti ollut kenttätyöntekijöissä eli kesäksi töihin tulevissa kartoittajissa. Osa on ollut töissä monena kesänä, mutta osa vain yhtenä maastokautena. Osa Velmu-työntekijöistä, kuten vaikkapa allekirjoittanut, on ollut vakituisena töissä lähes koko Velmun 20-vuotisen historian aikana, mutta palkka on juossut Velmu-ohjelmasta vain silloin, kun olen tehnyt Velmulle kesäisin maastotöitä. 

Joinakin vuosina Velmu-pisteitä on kerätty isolla joukolla. Tässä ollaan melkein 15 vuotta sitten Merenkurkussa toteuttamassa Ultra- ja Superb -hankkeiden maastokartoituksia. Kuva: Metsähallitus

Kaikista Velmu-kenttätöitä tehneistä Metsähallituksen pitkäaikainen työntekijä, luonnonsuojelun asiantuntija Kevin O'Brien, on kerännyt eniten lajihavaintoja, peräti 39 000 kpl! (omat havaintoni ovat yli 31 000, ei mikään vähäinen määrä sekään) Täytyy toki muistaa, että maastokartoitus veden alla on ehdottomasti tiimilaji. Maastossa on siis ollut kokonainen tiimi luontokartoittajia keräämässä tietoa näytepisteiltä.

Suurin yksittäisten näytepisteiden määrä yhtenä päivänä on vuoden 2007 huikeat 157 pistettä päivän aikana. Nämä olivat drop-videopisteitä, eli kameraa on pudotettu pohjaan ja hilattu taas ylös vähintään 157 kertaa. Jos jokin video on epäonnistunut, kertoja saattaa olla enemmänkin. Jos näytepisteet ovat syvällä (max 25 m), kameran laskemiseen ja nostamiseen menee pitkä aika. Jos alue taas on matala, täytyy pisteeltä toiselle siirtyä veneellä paljon hitaammin ja varovaisemmin kuin syvemmillä vesillä. Veneen ominaisuudet määrittävät myös työntekovauhtia - hieman pienemmällä veneellä pysähtyminen ja pisteelle navigointi saattaa olla helpompaa ja nopeampaa kuin isommalla ja kömpelömmällä, mutta toisaalta esim. kumiveneellä ei liikuta lainkaan niin rivakasti kuin suurempimoottorisella paatilla.

Metsähallituksen isommat veneet ovat nopeita ja yllättävän ketteriä, kumiveneellä taas pääsee matalalle. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Velmu on myös tuottanut heittämällä Suomen suurimman kokoelman vedenalaisia valokuvia, ehkäpä jopa maailman suurimman yhden hankkeen vedenalaisen kuvakokoelman. Kuvia on kertynyt kymmeniä tuhansia, joista erittäin hyvälaatuisia ja painokelpoisiakin on useita tuhansia. Kuvia on käytetty koko Velmu-ohjelman ajan viestinnässä ja raportoinnissa, sosiaalisessa mediassa ja paperisessa viestinnässä, sadoissa power point -esityksissä ja jopa taiteessa.

Velmu on myös saanut lukuisia palkintoja ja tunnustuksia hyvin tehdystä työstä ja meriluonnon suojelun tukemisesta. Viimeisin palkinto oli vuonna 2020 saatu EU:n myöntämä Natura-palkinto.

On ollut ilo ja kunnia saada työskennellä näin hienossa, tärkeässä, merkittävässä ja hyvin organisoidussa meriluonnonsuojelua tukevassa inventointiohjelmassa näin kauan. Toivon minun ja Velmun yhteistyön jatkuvan vielä pitkään ja ohjelman rahoituksen säilyvän kestävällä tasolla.

Essi Keskinen

Suuri työ on myös datan käsittely. Pelkkä näytepisteiden analysointi maastossa ei riitä, vaan lajit pitää viedä tietokantoihin. Mitä enemmän maastotöistä on kertynyt näytepisteitä, sitä enemmän aikaa ja vaivaa menee myös toimistotöihin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kauan odotettu Velmu escape!

 

Velmu-pakopelin pelaaminen alkaa videosta, jossa esitellään taustatarina. Pelin kesto vaihtelee, itselläni meni noin puoli tuntia.

Velmu-ohjelma on tänä vuonna jo 20-vuotias, onnittelut Velmulle! Myös tämä virtuaalinen pakohuonepeli on julkaistu juhlavuoden kunniaksi. Kadonnut meribiologi -peliä voi pelata ilmaiseksi osoitteessa https://www.unlockit.fi/velmu.

Peliä suositellaan nuorille ja aikuisille, ja mainostetaan esim. osaksi biologian opetusta lukiolaisille. Tavoitteena on kannustaa jokaista kiinnostumaan Itämeren ainutlaatuisesta vedenalaisesta luonnosta. Odotettavissa on siis opettavainen pelikokemus, mikä ei sinänsä kuulosta kovin jännittävältä, vaikka kyseessä onkin pakopeli.

Peli alkaa videolla, jossa annetaan taustatarina. Kateissa on meribiologi, joka viettää kesät eristäytyneenä saarella, jonka tarkkaa sijaintia kukaan ei tiedä. Pelin tarkoituksena on vihjeiden ja erilaisten tehtävien kautta paikantaa meribiologi.

Taustatarinan myötä peli muuttui heti itselleni jännittävämmäksi. Pelatessani olin vielä kesäisten Velmu-kartoitusten parissa maastomajoituksessa eräällä Perämeren saarella, jolla vietin toisinaan myös viikonloppuja itsekseni muun tiimin lähdettyä mantereen puolelle.

Pelasta meribiologi ennen kuin on liian myöhäistä…

 

Yksi Velmu-pakopelin tehtävistä alkaa tästä. Mielestäni peli on visuaalisesti tosi nätti. Tosin sain kesän aikana oppia, että tämän tyyppiset kallioluodot eivät ole lainkaan tyypillisiä Perämerelle, ja sen kyllä huomaa, että peli on tehty sijoittumaan Hangon ympäristöön.

Täytyy tähän heti alkuun tunnustaa, että en yleensä pelaa minkäänlaisia pelejä, koska en pidä säännöistä. Tämän kesän kenttätiiminikin tietää sen varsin hyvin, sillä iltaisin kun lautapelit kaivettiin esiin, minä vetäydyin omaan huoneeseeni. Olen kuitenkin tosi kilpailullinen, vaikka en sitä haluaisi aina myöntää. Kun Velmu-pakopelin ensimmäinen tehtävä meni heittämällä läpi, huomasin käteni nousseen tuuletukseen ja mieleni vallanneen tutut ajatukset. Vaikka minun oli tarkoitus ottaa tätä blogia varten kuvia, oli pakko pelata yhden kerran ihan täysillä, ehtisihän sitä pelata sitten toisen kuvanottokierroksenkin.

 

Tällainenkin voi olla pakopelin vihje. Haussa on yksi yhdyssana, joka liittyy oleellisesti omaankin työhöni Velmu-kartoittajana. Tämän sanan latinankielistä versiota tulee kirjoiteltua kesäisin kartoituslomakkeisiin uudelleen ja uudelleen.

Vaikka itse pähkäilinkin kaikkien tehtävien parissa enkä suostunut luovuttamaan, niin oman kilpailuviettinsä puitteissa voi hyödyntää pelin tarjoamia vihjeitä. Pelaamisen kuuluisi kuitenkin olla hauskaa ja viihdyttävää, eikä hampaat irvessä vääntämistä. Tosin itselläni oli pelissä myös ammatillinen ylpeys, kyllähän minun nyt pitäisi päästä meribiologia-aiheinen peli läpi vaikka silmät kiinni!

 

Jos pulma ei meinaa ratketa, voi aina avata vihjeen. Toki siitä seuraa aikasakko, mutta myös onnistumisen iloa, kun vihdoin saa ratkaistua vaikean tehtävän.

 

Perinteinen arvaa tai siis päättele koodi -pulma. Kuvassa näkyvistä asioista osan voi valita hiirellä, ja ne avautuvat vihjeiksi. Tässä tehtävässä taisi itsellänikin hieman kestää…

Tehtäviin ja niiden väliin on upotettu tietoa niin Velmu-ohjelmasta kuin esimerkiksi Itämeren avainlajeista. Näissä pysytellään kuitenkin hyvin yleissivistävällä tasolla, eikä mielestäni mennä niin syvälle, että pelikokemus kärsisi. Vaikka opettavainen näkökulma on paljon esillä, peli on silti hyvin viihteellinen. Jos taas oikeasti kiinnostuu enemmän, niin esimerkiksi nämä Velmu-kalakortit voi ladata pelin kautta omalle laitteelle.

 

Lajikortti. Pelillä on selkeästi myös opettavainen puolensa, ja se näkyy osassa tehtäviä: vastatakseen oikein on luettava tai ainakin selattava näitä kortteja läpi. Paitsi toki tietäjät tietää kalojenkin biologiasta kaiken jo valmiiksi, itse jouduin vähän kertaamaan korteista.

Aukeama meribiologin päiväkirjasta. Tässäkin tekstissä on hieman opettavainen sävy, mutta mielestäni ihanasti käy ilmi myös luonnonsuojelullinen näkökulma, joka on varmasti kaikille Velmu-työntekijöillekin tärkeä. Omaan korvaani kuitenkin särähtää se, että meribiologi työskentelisi yksin – maastotöissä meillä on aina tiimi mukana. Ja näytteitä säilytetään tietysti jää- eikä kassakaapissa, hehheh.

Osassa tehtäviä on käytettävä nettiä apuna, ja yhdessä on onnistuttu saamaan pelaaja tutustumaan myös Velmu-karttapalveluun. Itsekin olen käyttänyt havaintoja tarkastellessani Velmu-karttapalvelua laji.fi -sivuston ohella. Velmun palvelussa on mainittu esim. aineiston kartoitusmenetelmä ja lajin peittävyys, mutta siellä ei kuitenkaan ole sellaisia lajeja, joista on vain vähän havaintoja. Laji.fi:ssä taas on kattavasti kaikki Suomessa tavatut lajit, ja sinne kootaan aineistoja monesta eri lähteestä harrastajia myöten.

Velmu-karttapalvelua hyödynnetään pelissä. Tämä onkin yksi suosikeistani, karttapalvelusta näkee konkreettisesti myös oman työnsä tuloksia. Ja onhan se merentutkijalle mielenkiintoista selailla lajihavaintoja eri puolelta rannikkoa… eikös kaikki tee niin pimeinä syysiltoina?

Myönnettäköön, että Velmu-pakopeli oli ihan hauska pelata läpi, vaikka pelien ystäväksi en ainakaan julkisesti vielä tunnustaudu. Hienoa, että Velmu-ohjelmaa juhlistetaan tänä vuonna monella tapaa, sillä se kyllä ansaitsee huomiota. Ohjelman tuottama aineisto on ainutlaatuista ja tärkeää. Toivotan Velmulle pitkää ikää, toivottavasti nähdään kartoitusten merkeissä ensi kesänäkin.

 

Meribiologi pelastettu!

Sara Karvo, luonnonsuojelun asiantuntija

 

Kun lajista ei ole tietoa

 

Mitä suolilevää tämä mahtaa olla? DNA sen paljastaa. Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

Wikipedia kertoo, että lajin ” …Uhanalaisuus määritellään siten, että eliölajiin tai sen populaatioon kohdistuu lopullisen häviämisen vaara. Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) uhanalaisuusluokituksessa varsinaiset uhanalaiset lajit kuuluvat luokkiin VU (vaarantunut), EN (erittäin uhanalainen laji) ja CR (äärimmäisen uhanalainen laji).” Uhanalaisten lajien lisäksi ovat myös elinvoimaiset (LC), hävinneet ja erilaiset arviointiin soveltumattomat (mm. vieras- ja tulokaslajit). Tässä blogissa meitä kiinnostavat kuitenkin ns. DD-lajit eli puutteellisesti tunnetut (data deficient) lajit.

Vuonna 2019 Suomen lajien uhanalaisuus arvioitiin viime kerran. Kriteeristö on sama kuin kansainvälisen IUCN:n (Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto). Kuvakaappaus: Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A. & Liukko, U.-M. (toim.) 2019. Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. Helsinki. 704 s.

Luonnonsuojelun erityisasiantuntija Tytti Turkia LIFE IP Biodiversea -hankkeesta kertoo, että ”puutteellisesti tunnetulla tarkoitetaan lajia, joka on jouduttu jättämään arvioimatta Suomen lajien uhanalaisuusarvioinnissa. Puutteellisesti tunnetut eivät siis välttämättä ole uhanalaisia, vaan niistä ei tiedetä riittävästi. Yksi mahdollinen syy havaintojen vähäiseen määrään on, että lajia ei esiinny tavanomaisella kenttäkaudella, kesällä.”

Heti jäidenlähdön jälkeen huhtikuussa merivesi oli 1-asteista. Tämä on yksi syy, miksi kenttäkausi alkaa vasta kesäkuulta. Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

Muita syitä sille, että laji luokitellaan harmilliseen DD-kategoriaan, voivat olla esim. vaikea tunnistettavuus (lajintunnistus vaatii erityisosaamista tai erityisen hyvää mikroskooppia tai lajin morfologia muuntelee niin paljon, että yksilön tunnistaminen maastossa ilman DNA-tunnistusta on vaikeaa tai mahdotonta) tai erikoinen fenologia (Tieteen termipankki tietää kertoa, että fenologia on ”Tutkimusala, joka selvittää biologisten ilmiöiden suhdetta ilmastotekijöihin, erityisesti vuodenaikaisvaihteluun.”) Kaikkien tuntema fenologia-esimerkki on jokakeväinen leskenlehti, jonka kukat ilmaantuvat ensin, ja vasta kukkien kuihtumisen jälkeen saapuvat lehdet. Moni ei tunne leskenlehden lehteä, ainoastaan kukan, koska nämä eivät (yleensä) esiinny samaan aikaan ja siksi kukat ja lehdet on vaikea mieltää samaksi lajiksi. Samalla tavalla jotkin vedenalaisetkin lajit voivat muunnella vuodenaikojen mukaan.

Näytteistä otettiin kuvat myös niiden löytöpaikoilta eli habitaateilta eli elinympäristöistä. Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

Yksi syy lajin tietovajeeseen voi olla yksinkertaisesti se, että näytteitä on vaikea saada. Kun aloitin Metsähallituksen meribiologina Perämerellä vuonna 2006, vellamonsammal oli luokiteltu alueellisesti uhanalaiseksi (RT), koska siitä ei ollut montaa havaintoa Perämerestä. Kun minä ja kollegani aloimme sukeltaa Perämeressä, kävi ilmi, että vellamonsammalta löytyy lähes 95 % todennäköisyydellä jokaiselta sukelluskohteelta, jossa on kivikkoa 1-7 m syvyydellä. Vellamonsammal on niin pieni, että se ei näy videolla, se kasvaa sen verran syvällä, että sitä ei löydä kahlaamalla, ja se on niin hyvin kiinni kivissä ja pieni, että ei tule ylös haralla. Ainoa mahdollisuus löytää se on siis sukeltaa, eikä Perämeressä ennen Velmu-kartoitusten alkua oltu sukellettu systemaattisesti vesikasvillisuuden kartoittamiseksi. Seuraavassa uhanalaisarvioinnissa vellamonsammal putosi pois uhanalaisten listalta, kiitos runsaan Velmu-aineiston. Laji olisi siis RT-luokituksen sijaan voinut alun perin olla myös DD, puutteellisesti tunnettu, mutta tätähän ei tiedetty, vaan sen kuviteltiin olevan harvinainen.

https://metsahallitusmerella.blogspot.com/2019/03/punainen-kirja.html

Minne mennään seuraavaksi? Toimistossa lajin aiemmat havainnot on katsottu kartalta ja valittu sopivia paikkoja, joita käydään katsomassa maastossa DD-lajien metsästyksessä. Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

LIFE IP Biodiversea-hankkeessa päätettiin pyrkiä karsimaan tietopuutteita nimenomaan vuodenaikaisuuteen ja vaikeaan määritettävyyteen liittyvissä ongelmissa.

” Tästä syystä Biodiversean maastotiimi on liikkeellä heti jäiden lähdettyä etsimässä kevätleviä. Etsinnässä on etenkin tötterösalaattilevä Monostroma grevillei. Se vaatii suolaista vettä, joten tiimi liikkuu Saaristomeren ulkosaaristossa. Sukeltajat käyttävät kuivapukuja, mutta +1-asteinen vesi tuntuu silti kylmältä. Tötterösalaattilevältä vaikuttavaa levää on löydetty useasta paikasta, mutta havainnot varmistuvat vasta DNA-näytteiden tutkimisen jälkeen, koska lajia on hyvin vaikea erottaa muista samannäköisistä lajeista, etenkin itämerensalaattilevästä Monostroma balticumista pelkästään mikroskooppisten tuntomerkkien avulla.Sekvensoinnin eli DNA:han perustuvan lajintunnistuksen tekee  Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus, jolle toimitetaan myös herbaarionäytteet” Turkia kertoo.

Sama suolilevä herbaarionäytteenä... Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

...maastossa Bredskärenin rannassa... Kuva: Anna Lyssenko / Metsähallitus

...ja lautasella ennen herbaarioon ja DNA-sekvensointiin vientiä. Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

Viime talvena Turkia teki karttatarkasteluja siitä, mistä esim. tötterösalaattilevää on aiemmin löytynyt. Keväällä jäiden lähdettyä etsittiin tötterösalaattilevää ja viime viikolla lokakuussa Biodiversean tiimi on käynyt etsimässä suolileviä samoilta paikoilta, eli paikoilta, joista laji todennäköisimmin löytyisi. Hyvin on tärpännyt, oletettua tötterösalaattilevää ja suolileviä on löytynyt n. 175 näytettä.

Biodiversean DD-maastotyöporukka ei kevään ja syksyn aikana päässyt kertaakaan saunaan, koska huone oli ihan muussa käytössä. Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

Suuren näytemäärän hyvät ja huonot puolet: paljon näytteitä DNA-testausta ja herbaariota varten, paljon näytteitä käsiteltäväksi, kuivattavaksi ja dokumentoitavaksi illalla maastotyöpäivän jälkeen. Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

Turkia naureskelee, että työ sopii hänelle teestä pitävänä kissaihmisenä kuin nakutettu. Hän selittää, että DNA-näytteet säilötään ensin yhden kupin paperisiin teehaudutuspusseihin, jotka imevät hyvin kosteutta, ja sen jälkeen ne haudataan kissanhiekkaan, joka edelleen imee kosteutta itseensä. Herbaarioon säästettävät näytteet puolestaan on helppo saada kauniisti paperille esim. muoviselta maalitelatelineeltä. Maalikotelo täytetään vedellä, näyte päästetään sinne kellumaan ominpaan asentoonsa, veteen näytteen alle ujutetaan paperi ja näyte vedetään sievästi paperille kaltevaa liuskaa pitkin. Jos märän ja lötkön, veden alla kauniisti hulmuilevan levänäytteen vain lätkäisee kuivalle paperille, tuloksena on lähinnä nuuskamälliä muistuttava läjä. Koko lajin habitus eli ulkonäkö sen luontaisessa ympäristössä menetetään. Siksi vedenalaiset lajit täytyy onkia paperille veden alla.

Välillä maastotöitä pääsee tekemään uskomattoman upeissa maisemissa ja erityisesti säässä... Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

...välillä vähän heikommassa säässä. Kuva: Anna Lyssenko / Metsähallitus

Meribiologisissa töissä käytetään muutenkin paljon ns. käsikauppatavaraa, joka on normaalisti käytössä kaikkialla muualla paitsi luonnonsuojelussa. Näytteet on hyvä kerätä kaupan hevi-pusseihin tai pesupusseihin, harsopusseihin, joissa on valmiiksi hyvä, suljettava suuaukko, tai minigrip-pusseihin, jotka nimetään yksilöllisesti. Sukeltajan poiju on yleensä koiran flex-talutushihnan päässä, koska silloin pallo on juuri sukeltajan yläpuolella eikä vaju tuulen mukana ”alavirtaan”. Leikkuulauta on äärimmäisen kätevä kirjoitusalusta, koska siinä on valmiiksi kädensija ja siihen mahtuu teippaamaan A4-kokoisen kartoitusprotokollan.

Meribiologinen työ on todellakin välineurheilua. Eikä tässä ole vielä edes SUP-lautoja, kumivenettä tai sukellusvälineitä. Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

Marraskuussa odotellaan DNA-näytteiden tuloksia Luomukselta ja silloin toivottavasti tiedetään, mitä lajia sitä on tullut kerättyä. Tämä hanke on siinä mielessä tutkijalle hyvin kiitollinen, että mikä tahansa tulos (paitsi liian vähäinen määrä DNA:ta tai muu DNA-määrittämiseen liittyvä epävarmuus) on hyödyllinen – jos lajit ovat sitä, mitä niiltä odotettiinkin, tulos on hyvä, jos lajit ovat jotain muuta, tulos on hyvä, jos eri näköiset lajit ovat samaa lajia, tulos on hyvä ja jos saman näköiset lajit ovat eri lajeja, sekin on hyvä tulos. Hyvä tulos on myös laadukas absence -data eli varmistettu tieto siitä, että lajia EI esiinny jossakin, eikä lajin puuttuminen johdu siitä, että sitä ei vain olisi löydetty tai tunnistettu.

Näytepussit uusiokäytetään, kunnes ne vuotavat tai niiden suljin ei enää toimi. Dalskärin levänäyte kuvattuna "luonnollisessa elinympäristössään". Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

Joka tapauksessa tieto lisääntyy ja ensi kesänä, jolloin kartoituksia on tarkoitus jatkaa aiemman tiedon pohjalta laajemmalla maantieteellisellä alueella, kaikkia tänä vuonna kertyneitä oppeja voidaan käyttää hyväksi. Ensi kesänä näytteenottosyvyyttä on myös tarkoitus syventää – tänä kesänä monet näytteet kerättiin kahlaamalla ja vesikiikaroimalla rannalta tai snorklaamalla, ensi kesänä on tarkoitus sukeltaa vielä enemmän.

Parhaimmillaan maastotyö on aivan ihanaa. Erityisesti loppusyksyä ovat vaivanneet kovat tuulet, keväällä tyyniäkin sentään löytyi. Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

Lajien uhanalaisuusarviointi tehdään Suomessa kymmenen vuoden välein. Ollaan siis hieman arviointivälin puolivälin jälkeisellä ajalla eli seuraavaan arviointiin on vielä sen verran aikaa, että nyt saatavat tulokset voivat vaikuttaa. Ehkä jokin nykyinen DD-laji löytyy seuraavassa arvioinnissa jostain muusta kategoriasta.

Essi Keskinen

Hanke on saanut rahoitusta Euroopan unionin LIFE-ohjelmasta. Aineiston sisältö heijastelee sen tekijöiden näkemyksiä, eikä Euroopan komissio tai CINEA ole vastuussa aineiston sisältämien tietojen käytöstä.

Bärkskärin levänäyte löytyi tästä rannasta. Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

Bärskärin levänäyte herbaarioon menossa. Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

Bärskärin levänäyte lautasella ennen DNA-näytteeksi lähtöä. Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus