Rakkohauruniityn korvaava vesisammalniitty

Tursonsammalet ja kaspianpolyypit (valkoiset polyypit kuvan vasemmassa laidassa) elävtä sulassa sovussa pohjoisella Perämerellä. Jo 5-6 m syvyydessä humuspitoinen vesi on niin tummaa, että taskulamppua tarvitaan. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähalitus

Vesisammalet ovat etupäässä makeiden ja virtavesien lajeja, mutta muutamat lajeista viihtyvät myös Itämeren vähäsuolaisessa murtovedessä. Isonäkinsammalta Fontinalis antipyretica löytyy koko Suomen mitalta, ja vähäsuolaisemmista lahdista läheltä mannerrantoja löytyy myös muita vesisammalia.

Poikkeava merialue on Perämeri, jonka vesi on niin vähäsuolaista, että vesisammalten mielestä se lasketaan lähes makeaksi vedeksi. Lue lisää Perämeren vesisammalista täältä. Erityisesti suurten jokisuistojen vaikutuspiirissä Oulujoen, Iijoen, Simojoen, Kemijoen ja Tornionjoen edustoilta löytyy helposti 5-6 lajia vesisammalta yhdeltä sukelluslinjalta. SEAmBOTH -hankkeen aikana laskettiin yhteen koko vesisammalsaalis Ruotsin ja Suomen puoleiselta pohjoiselta Perämereltä, ja vastaukseksi saatiin jopa parisenkymmentä lajia!

Rantasiipisammal on nätti pikku vesisammal, jonka voi löytää lähinnä jokivesivaikutteisilta alueilta pohjoista Perämerta. Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Patokarin pieni saari löytyy aivan pohjoisesta Perämerestä. Vuonna 2023 saaren kaakkoispuolelle tehtiin merenhoidon seurantalinja, jolla etsittiin sorapohjaa. Sukelsin linjan itse, ja se oli upea! Pohja vaihteli soran, hiekan ja kiinteän glasiaalisaven välillä ja kasvillisuus oli riuttamaisen elinympäristön lajistoa, leviä ja erityisesti vesisammalia. Sammalia löytyi peräti kuutta eri lajia, ja monia niistä hyvin runsaasti.

Patokarin sukelluslinja on Suomen pohjoisin merenhoidon seurantalinja. Se on sekä Kemijoen että Tornionjoen makean veden massojen vaikutuspiirissä.

Patokarin 100 m seurantalinjalta löytyy paljon soraa, jota tällä linjalla pyrittiinkin etsimään. Pohja on kuitenkin sekapohja eli sieltä löytyy sekä hiekkaa, soraa että eri kokoisia kiviä ja lohkareita. Ylimmästä graafista näkee linjan syvyysvaihtelun 100 m matkalla, sekä joitakin valikoituja lajeja, jotka löytyvät linjalta.

Patokarin linjalta löytyy kuusi vesisammallajia. Listalla oleva Fissidens adianthoides on todellisuudessa Fissidens osmundoides, joksi se myöhemmin mikroskopoitaessa tarkentui. Letto- ja rantasiipisammal ovat hyvin samannäköisiä veden alla.

Vähäisen suolapitoisuuden vuoksi Perämeressä, Mikkelin- ja Valassaarten pohjoispuolella, ei kasva rakkohaurua. Muualla Suomessa rakkohauru ja itämerenhauru ovat silmälläpidettäviä lajeja ja niiden muodostamat elinympäristöt ”haurupohjat” on arvioitu erittäin uhanalaiseksi koko maassa.  Haurut ovat ns. avainlajeja, jotka muodostavat avainelinympäristöjä. Tämä tarkoittaa sitä, että ne ovat erityisen tärkeitä monille muille lajeille luomalla esim. ruokailu- ja piilopaikkoja selkärangattomille, kalanpoikasille ja muille lajeille.

Vellamonsammalen joukosta löytää ainakin kaspianpolyyppeja, rihmaleviä ja sinibakteeririhmoja. Kuva: Essi Keskinen

Koska haurut puuttuvat Perämerestä, hyvin samanlaista ekologista lokeroa täyttävät täällä vesisammalet. Ne ovat monivuotisia, suurehkoja kovaan pohjaan kiinnittyviä lajeja, jotka muodostavat elinympäristön, suojaa, ravintokohteen, kutupaikkoja jne. muille lajeille. Minusta voidaan kohtuudella sanoa, että Perämeressä vesisammalniityt korvaavat avainelinympäristönä muun Suomen hauruniityt.

Isonäkinsammal on Itämeren vesisammalista suurin ja rotevin. Tämän yksilön kohdalla on kato käynyt - joko joku on käynyt syömässä vesisammalen lehdyköitä tai ne ovat kuolleet esim. päälle kertyneen piilevämassan ja rihmalevien (ruskea hötö) alle menettäessään yhteyttämismahdollisuutensa. Myös jokin sinibakteeri on ottanut tämän isonäkinsammalen kodikseen - sinivihertävät pehmeän näköiset pallukat keskimmäisillä sammalenversoilla ovat sinibakteeria. Kuva: Suvi Saarnio

Patokarin sukelluslinjalta löytyi myös pikkujärvisimpukoita. Niiden muodostamat elinympäristöt, ”suursimpukkapohjat”, arvioidaan myös erittäin uhanalaisiksi. Simpukoita ei ole merellä tiheässä, mutta koska pohjaeläinten dominoivat elinympäristöt luokitellaan suurimman biomassan mukaan, yksikin simpukka vastaa useaa sataa muuta selkärangatonta.

Pikkujärvisimpukka ei nimensä mukaisesti ole erityisen pieni, vaan voi kasvaa vaikka kymmensenttiseksi mötkyläksi. Se siilaa suuaukkonsa lonkeroiden avulla vedestä ravinteita ja happea ja purskauttaa käytetyn veden ulos seuraavasta reiästä, sifosta. Kuva: Essi Keskinen

Patokarin linja on seurantavuorossa uudelleen vuonna 2026. On jännittävää nähdä, mitä linjalta löytyy kolmen vuoden tauon jälkeen!

Essi Keskinen

Tutustu erilaisiin vesikasvillisuuslinjoihin näistä blogeista:

Vesisammallinja Perämerellä

Luonnontilainen monotoninen näkinpartaismutapohja

Mosaiikkimainen pohja Merenkurkussa

Uhanalaisia lajeja tasaisella hiekkapohjalla

Pystysuora kallioriutta

Hyvin monilajinen mutapohja

Tyhjä hiekkapohja

Rakkohauruniittyinen riutta

Linjaan kytketyt näytepisteet

 

Jos Ympäristöhallinnon käyttämästä LajiGIS-tietokannasta hakee sukelluslinjat hankkeilla Velmu, Biodiversea, SeaGIS, SeaGIS2, Kvarken Flada ja SEAmBOTH, sekä Metsähallituksen omalla rahoituksella tehdyt linjat, löytyy reilut 4000 linjamaista kasvillisuuskartoitusta koko Suomen rannikolta. Kuvakaappaus: LajiGIS / Uljas

Vedenalaista lajitietoa voidaan kerätä monilla eri menetelmillä (videolla, sukeltamalla, ROVilla, droonilla, näytteenottimilla, vesikiikarilla), mutta data voi myös olla eri mallista. Yksikkö on kuitenkin usein näytepiste, mikä Velmu-kartoitusten (Valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) myötä on vakiintunut neljäksi neliömetriksi. Tuo neliömetri löytyy joko neljä metriä pitkänä ja metrin leveänä vyöhykkeenä kartoituslinjalta, kaksi metriä linjan molemmin puolin ja metri linjaa eteenpäin, tai 2 x 2 m neliönä snorklaajan alapuolella tai vesikiikarilla katsottaessa. Jos näkyvyys on erityisen huono, voidaan näyteala pienentää yhteen neliömetriin.

Välillä sukelluslinjalle osuu ihan kaikkea. Tässä on tyypillistä kovan pohjan kasvillisuustta (etualan rakkohaurut ja taaempi kivi, jossa on rihmaleviä, vielä taaempana ehkä punaleviäkin) ja sora- tai hiekkapohjan kasvillisuutta (vidat tai hapsikat, ruohon näköiset ohuet lehdet, keskellä). Tällaisen linjan sukeltamisessa voi kestää kauan, koska kasvillisuus on päällekkäistä ja kerroksellista. Näkyvyys sentään on hyvä. Kuva on Kemiönsaarelta Helsingholmenista. Kuva: Walter Vuori / Metsähallitus

Jos pisteitä laitetaan alueelle useita, saadaan ehkä kartoitettua polygonimallisia alueita. Alue saatetaan kattaa joko kokonaan, jos sieltä haravoidaan esiin esim. tiettyä lajia, tai polygoni voidaan kattaa sopivin välimatkoin yksittäisillä näytepisteillä, jolloin koko alue katsotaan katetuksi.

Jos halutaan kattava kuva fladoista, merestä maankohoamisen vuoksi irti kuroutuvista fladoista, voidaan alueelle arpoa tai sijoittaa sekä kasvillisuuslinjoja että yksittäisiä pisteitä, niin että koko alue tulee kartoitettua. Kuva: PowerPoint-esityksestä, Essi Keskinen / Metsähallitus

Yksi vedenalaisten kartoitusten kulmakivistä on kuitenkin sadan metrin linja. Linja voidaan vetää esim. rannasta merelle päin, tai riutan matalimmalta kohdalta syvemmälle mihin tahansa ilmansuuntaan, tai esim. lahden tai fladan suun yli. Standardimuotoinen linja on 100 m, mutta esim. fladan sisääntuloaukko ja kynnys eivät välttämättä ole juuri tämän levyisiä, ja silloin linja voi olla myös lyhyempi.

Kalajoella rannat ovat matalat. Tässä tehdään maskin kanssa matalaa kivikkopohjalta alkavaa linjaa. Kuva on otettu ennen kuin vesikiikarit saapuivat Metsähallituksen välineistöön - nykyisin tämä linja tehtäisiin vesikiikarilla. Kuva: Elina Keskitalo/Metsähallitus

Linja kartoitetaan niin, että joka 10 m välein, tai kun syvyysmetri muuttuu, tai jos luontotyyppi muuttuu merkittävästi, tehdään näytepiste. Tasaisella pohjalla 10 m välein tehtävällä linjalla on siis yhteensä 11 neljän neliömetrin näytepistettä. Jos syvyys muuttuu jyrkästi ja samalla myös luontotyyppi, pisteitä voi olla enemmänkin.

Linjamaisen kasvillisuuskartoituksen menetelmänä on syvemmillä alueilla aina sukeltaminen, mutta matalilla rannoilla tai vaikkapa laguuneissa myös snorklaaminen tai kahlaaminen tai SUP-lautailu vesikiikarin kanssa ovat päteviä menetelmiä. Kunhan pohjasta saadaan tarvittaessa näyte, jos lajia ei pystytä määrittämään paikan päällä. Eritysesti monet levälajit vaativat mikroskopointia.

Leipäreiltä Simosta löytyy paksu patja glasiaalisavea, jääkauden aikana kerääntynyttä jäätikön alapuolelle kulkeutunutta hyvin hienoa savea, joka on pakkautunut 1-2 m paksuiseksi patjaksi hiekkapohjalle.Joskus sukelluslinja sattuu laskeutumaan todella jännittävään paikkaan. Lue enemmän Leipäreiden alueesta täältä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Glasiaalisavitörmiä löytyy Simon ja Iin edustoilta. Tässä ollaan vetämässä sukelluslinjaa Krunnien edustalla Iissä. Savijuotti jatkuu merenpohjalla ainakin Hailuotoon asti, missä se nousee maihin. Tämä pohjoisen Perämeren savierikoisuus nousi kerran myös taidenäyttelyyn Oulun taidemuseoon. Kuva: Eveliina Lampinen / Metsähallitus

Viime vuosina Velmu-kartoitusten tekemisessä on puhuttu paljon siitä, saadaanko alueesta parempi käsitys linjamaisella vai pistemäisellä lähestymistavalla. Linjamainen sopii erityisesti syvemmille alueille, joilla pistemäisten sukelluskartoitusten tekeminen olisi raskasta ja jopa epäturvallista, pistemäiset kartoitukset taas ovat omimmillaan matalissa lahdissa tai fladoissa, joissa näytepisteet voidaan jakaa sattumanvaraisesti tai tasan kattamaan koko rajattu alue. Tasaisella matalalla pohjalla linjamaisesta näytteenotosta ei välttämättä ole erityistä hyötyä verrattuna pistemäiseen ja harvempaan otantaan, koska tasaisella pohjalla kasvillisuus voi lähekkäisillä, 10 m välein tehdyillä linjan pisteillä olla täysin samaa koko linjan ajan, kun taas samat 11 pistettä koko alueelle jaettuna kattaisivat laajemman maantieteellisen alueen. Jos linjalle on odotettavissa gradienttia - syvyys muuttuu, tullaan rantaruovikosta avoimeen veteen, tai jos linja vedetään poikittain fladan kynnyksen yli - antaa linjamainen tieto enemmän informaatiota kuin sinne tänne ripotellut näytepisteet näytepisteet. Jos taas halutaan kattaaa laajempi, matalampi alue kokonaisuudessaan, pistemäinen otantamenetelmä rulettaa.

Välillä kasvillisuuslinjalle osuu jännittäviä lajeja kuten tämä vaarantunut ja koko Suomessa rauhoitettu laji nelilehtivesikuusi Krunneilla. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Rakkohauru on silmälläpidettävä laji, vaikka sitä löytyykin Itämerestä vielä paljon. Laji on vähentynyt Itämeren rehevöitymisen myötä. Rakkohauruniityt kuten tämä niitty Saaristomerellä ovat avainelinympäristöjä, jotka ylläpitävät korkeaa elonkirjoa antamalla suojaa ja ravintoa monille muille levälajeille ja selkärangattomille. Kuva: Heidi Arponen / Metsähallitus

Jurmosta löytyy silmälläpidettävä laji, meriajokas. Sen muodostamat niityt, kuten tämä paljon irtonaista rihmalevää kerännyt niitty kuvassa, on vaarantunut luontotyyppi ja avainelinympäristö. Tätä linjaa sukeltavalla voi olla paljonkin työtä, jos meriajokkaan joukosta löytyy paljon muitakin putkilokasveja ja leviä. Joskus meriajokas esiintyy lähes 100 % yksilajisena vedenalaisena niittynä. Kuva: Mikaela Mäkilä / Metsähallitus

LajiGIS-tietokannasta löytyy peruskartoituslinjojen lisäksi myös esim. MHS- ja VPD-linjoja. MHS eli merenhoidon seurantalinja ja VPD eli vesipuitedirektiivi liittyvät molemmat lakiin vesien- ja merenhoidon järjestämisestä Suomessa. Nämä linjat kartoitetaan erilaisin väliajoin (esim. MHS-linjat kolmen vuoden välein ja osa VPD-linjoista vuosittain) ja samojen linjojen tietoja verrataan toisiinsa eri ajanjaksoilla. VPD-linjat sijaitsevat suurimmaksi osaksi kovilla pohjilla (kallio tai lohkareet) ja koostuvat lähinnä erilaisia makroleviä eli silmin nähtävistä levälajejeista ja rakkohaurusta ja pohjoisimmat VPD-linjat löytyvät Merenkurkusta. Perämereltä ei löydy rakkohaurua vähäisen suolapitoisuuden vuoksi. MHS-linjat on jaettu muta-, hiekka- ja sorapohjille ja niillä seurataan lähinnä putkilokasvillisuuden muutosta. Vaikka linjat eivät ole fyysisesti pysyviä merenpohjassa, ne pyritään joka vuosi vetämään mahdollisimman samaan paikkaan tietojen vertailtavuuden takaamiseksi.

MHS- ja VPD -linjoja löytyy koko Suomen rannikolta. Kuva: LajiGIS / Uljas

Tänä kesänä Velmu kerää paljon linjamaista tietoa lähinnä Saaristomereltä. Vuodenvaihteessa LajiGIS-järjestelmässä pitäisi olla taas muutama sata sukellus- ja snorklauslinjaa enemmän.

Essi Keskinen

Läntisellä Suomenlahdella Harmaakarin riutalla kotilo on löytänyt sukeltajien levittämän kasvillisuuslinjan. Kuva: Lassi Karvonen / Metsähallitus

Kaksi sukeltajaa tekee viimeisiä näytealoja rantaan päättyvältä sukelluslinjalta Mikkelinsaarilla. Kuva: Metsähallitus

Välillä 100 metrin sukelluslinjan tekeminen on helppoa, jos mitään lajeja ei kasva eikä syvyys tai pohjanlaatu muutu. Storsandenin hiekka- tai silttipohjalla Merenkurkussa näkyy vain hiukan irtonaista rihmalevää. Kuva: Jon Ögård / Metsähallitus

Matalilla pehmeillä pohjilla kirkasvetisillä alueilla kasvillisuuslinjan voi tehdä myös vesikiikarilla SUP-laudalta. Tässä ollaan merenhoidon mutaseurantalinjan kimpussa Eskonlahdella pohjoisella Peärmerellä. Siellä vesi ei ole kirkasta vaan tumman rooibosteen väristä, mutta pohjaan asti näkyy kyllä. Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus

Hiekkapohja muotoutuu usein kauniiksi aaltokuvioiksi. Tässä mennään nopeaa ja helppoa sukelluslinjaa pitkin Leipäreillä Simossa Perämerellä. Kuva: Janni Ketola / Metsähallitus

Möylyn hylkeidensuojelualueen ympäristöstä Perämeren kansallispuiston etelärajalta löytyy sorapohjaa ja melko kirkasta vettä. Kuva: Linda Jokinen / Metsähallitus

Oulujoensuussa Nallikarin hiekkarannan edustalla Hietasaaressa on näin matalaa. Kasvillisuuslinjan teko onnistuu parhaiten pelastautumispuvulla kahlaamalla ja vesikiikarilla. Pohja on kovaa hiekkaa eikä pöllyä. Taustalla näkyy Oulun pääkirjasto ja kaupunginteatteri. Kuva: Niina Kurikka / Metsähallitus

Raahen saariston Kallanriutta on matala saarten ja laguunien rykelmä, jossa kasvillisuuslinjan teko onnistuu parhaiten vesikiikarin avulla, pelastautumispuvussa kahlaten. Pohja on pölisemätöntä kivikkoa ja soraa ja syvyys korkeintaan 40 cm. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Ulkokrunnin ympäristössä Perämerellä on paljon kasvittomia hiekkapohjia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Porin Kuuminaisessa ollaan tehty fladakartoituksia kasvillisuuslinjojen avulla. Kuva: Heidi Arponen / Metsähallitus

Porin Tahkoluodosta löytyy sinisimpukoita ja punaleviä lohkareiden väliin vedetyltä kasvillisuuslinjalta. Kuva: Joakin Sjöroos / Metsähallitus

Tutustu erilaisiin vesikasvillisuuslinjoihin näistä blogeista:

Vesisammallinja Perämerellä

Luonnontilainen monotoninen näkinpartaismutapohja

Mosaiikkimainen pohja Merenkurkussa

Uhanalaisia lajeja tasaisella hiekkapohjalla

Pystysuora kallioriutta

Hyvin monilajinen mutapohja

Tyhjä hiekkapohja

Rakkohauruniittyinen riutta

Käsiin vanhentuva data

 

Tässä ovat Suomen vanhimmat Metsähallituksen tekemät Velmu-kartoitukset, kartoitusten tekemisen aikaväli on 1.1.2004-31.12.2005. Kuvakaappaus LajiGISistä / Metsähallitus

Kaikki tieto vanhenee joskus. Tulee lisää tietoa, tieto päivittyy, luokitukset muuttuvat, tieto muuttuu.

Metsähallituksen Luontopalvelujen linjaus on, että luontotieto (laji- ja luontotyyppitieto, tai maastokartoitustieto ylipäätään) vanhenee 20 vuotta täytettyään.

Viime vuonna vietettiin valtakunnallisen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelman Velmun 20-vuotisjuhlavuotta. Tämä tarkoittaa sitä, että koska Metsähallituksen meritiimi ja vedenalaisen meriluonnonkartoitustyö perustettiin ja aloitettiin Velmun myötä, ensimmäiset Metsähallituksen keräämät vedenalaisdatat ovat vanhenemassa tänä vuonna.

Jotkin asiat ovat pysyneet vedenalaiskartoituksissa hyvin samoina jo parikymmentä vuotta, jotkin uudistuneet. Edelleen monet asiat kirjataan lyijykynällä muovipaperille kirjoitusalustalle kuten alussa, koska muita toimivia teknisiä ratkaisuja erityisesti vedenalaisen datan kirjaamiseen on vain vähän. Toisaalta esim. kamerakalusto on täysin uudistunut, kuten myös maastovarustus. Nykyisin kelluntahaalarien sijaan käytetään pelastautumispukua ja pelastusliivit lienevät lähes kaikki paukkuliivimallia. Turvaohjeistuskin on kehittynyt - puku auki ei missään tapauksessa saa seikkailla veneessä, koska avonainen  pelastautumispuku tai kelluntahaalarikin hörppää vettä, jos veden varaan joutuu, ja henkilö on hankalampi saada takaisin veneeseen tai laituriin puku auki. Drop-videokuvauksia Merenkurkussa vuonna 2006. Kuva: Michael Haldin / Metsähallitus

Miksi kartoitustieto sitten vanhenee? Ensinnäkin, ja ehkä tärkeimmäksi, luonto muuttuu, se ei pysy samana vuodesta toiseen. Lajisto muuttuu vuosien saatossa, luontotyypit muuttuvat vuosien vieriessä, ilmastonmuutos muuttaa elinympäristöä, luontoon tulee lisää vieras- ja tulokaslajeja, jokin laji saattaa pahimmassa tapauksessa harvinaistua tai hävitä. Suomen rannikot ovat erityisesti Pohjanlahden rannoilla maankohoamisvyöhykkeellä, ja kahdessakymmenessä vuodessa maa on enimmillään voinut kohota jopa lähes 20 cm - loivalla rannalla tämä voi tarkoittaa satoja metrejä paljastunutta maata ja karannutta merta. Kun lajisto lähtee valloittamaan uutta merenpohjaa, ilmiötä kutsutaan primäärisukkessioksi. Kahdessakymmenessä vuodessa laakeilla matalilla Merenkurkun tai Perämeren rannoilla lajisto ehtii muuttua hyvin erilaiseksi - vedenalaiskasvillisuudesta rantaniityksi ja pikkuhiljaa rantapusikoksi.

Alkuvuosina peittävyyden arviointi tehtiin todellisen fyysisen neliön avulla. Näyteala sukelluslinjalla on neljä neliömetriä, tässä sukeltaja pitelee neliömetrin kokoista ruutua. Yhtä näytealaa varten pitäisi siis arvioida neljän ruudun kokoinen pala merenpohjan kasvillisuutta. Nykyisin fyysistä arviointiruutua ei enää käytetä vaan näytealan arviointi tehdään virtuaalisen ruudun avulla, arvioimalla oikeat mitat. Tässä on sukeltaja lähdössä (tai tulossa?) arviointityöhön Merenkurkussa vuonna 2004.  Kuva: Metsähallitus

Toiseksi tieto vanhenee, koska tieto vanhenee. Jotkin lajinmääritykset ovat tarkentuneet, jotkut muuttuneet, joko uuden tiedon tai uusien menetelmien (esim. DNA-määritys) vuoksi. Lajit seilaavat suvusta toiseen vuosikymmenten saatossa ja silloin tällöin löydetään uusiakin lajeja. Viime kesänä joitakin vähälukuisia ja epämääräisesti tunnistettavia leviä otettiin tarkempaan syyniin Biodiversea-hankkeessa, lue enemmän blogista täältä. Esimerkiksi ahdinsammal vaihtoi ensin muutamaan kertaan sukuaan, mutta pysytteli ahdinsammalena Perämerellä, kunnes se DNA-määritysten mukaan siirrettiin kokonaan uudeksi lajiksi tursonsammal. Lue tästä blogista enemmän.

Kirjoitusalusta ja muovipaperille kirjaaminen on edelleen validi menetelmä. Myös vedenalainen tabletti on olemassa, mutta se ei ainakaan vielä toimi yhtä jouhevasti kuin vanha lyijykynä-paperi -menetelmä. Minna Boström tekee tässä kartoitustyötä Saaristomerellä Velmun ensimmäisenä pilottivuotena 2004. Kuva: Metsähallitus

Kolmanneksi menetelmät kehittyvät, ja samalla myös asiantuntemus. Ensimmäiset Velmu-kartoitukset tehtiin säänkestävillä videokameroilla ja tallennettiin mini-DV-nauhoille. Kuvanlaatu ei ollut hääppöinen, mutta parempi kuin ei mitään. Viimeiset mini-DV-kasetit on varmaan otettu Perämerellä vuonna 2015. Hyvin palvelleen Sony-kameran hautajaisia vietettiin surullisissa tunnelmissa. Suomen tutkimussukeltajat ja meribiologit ovat Velmun aikana kehittyneet lajintunnistuksessa, kirjallisuutta on enemmän ja lajintuntemukseen saa helpommin apua kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Velmu-menetelmäohjetta päivitetään myös edelleen, vaikka luonnollisesti menetelmäkehitys oli nopeinta heti alussa. Nykyisin välineistö ja menetelmät kuitenkin lisääntyvät - viistokaikuluotaus tai droonin käyttö vedenalaisissa kasvillisuuskartoituksissa oli melkoist utopiaa vielä 20 vuotta sitten, nyt kaikenlaiset (lähes)itseohjautuvat kartoitusvälineet risteilevät Itämeren pinnalla ja pinnan alla.

Alkuaikojen drop-videokamerana toimi "säänkestävä" eli vedenkestävä mustavalkoinen turvakamera, joka 25-30 m johdolla oli kiinni tallennuslaitteessa. Tallennuslaitteena toimi esim. käsivaravideo mini-DV-kasetilla tai 2000-luvun alun mediasoitin Archos. Essi kuvaa tässä Perämerellä Selkä-Sarven laiturin vieressä kameralla, jonka piuha on kiinni Archos-laitteessa, jota seuraavat laiturilla kiinnostuneet veneilijät. Kuva: Mari Pihlaja-Kuhna / Metsähallitus

Tänä kesänä siis aloitetaan Metsähallituksen vedenalaisen meridatan uudelleenpäivitys. Ja tässähän tuntee itsensä melko vanhaksi, kun pystyy sanomaan, että on ollut keräämässä samaista dataa jo vuodesta 2005 asti.

Essi Keskinen

Monet vedenalaiskartoituksissa käytettävistä varusteista täytyy edelleen tehdä itse. Ei ole olemassa "Meribiologin valinta" -nimistä myymälää, johon voisi vain marssia sisään ja ottaa hyllystä valmiin tuotteen. Kamerat, näytöt, tietokoneiden kytkennät ja monet muut asiat piti 20 vuotta sitten ja pitää edelleen askarrella itse. Tässä on yksi ensimmäisiä drop-kameravirityksiä, jossa kuvaavana päänä käytetään turvakameraa, näyttöruutu on kiinnitetty veneen kylkeen ja tallentavana yksikkönä toimii todennäköisesti medialaite Archos. Kamerapäälle on rakennettu "kuori", jossa on pyrstö, kameran kulmaa pystyy säätämään, ja lamppu, jos sitä on, on alimmaisena olevassa lokerossa. Merenkurkussa testataan drop-videoiden toimivuutta vuonna 2006. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Jotkin asiat eivät ole muuttuneet kahdessakymmenessä vuodessa. Pinsetit toimivat edelleen ja näytteet kerätään veden alla joko firmipurkeista tai nykyisin näytepurkeista askarreltuihin leväpattereihin. Luuppi ja lautanen ovat edelleen käytössä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kotiloille nimiä

Itämerestä löytyy paljon erilaisia vedenalaisia nilviäisiä, monet niistä kotiloita. Kuva: Metsähallitus

Vaikka Carl von Linnén ajoista ja lajistoselvitysten alkamisesta on kulunut jo kolmesataa vuotta, kaikkea lajistoa ei vielä tunneta. Maailmasta on kuvattu tieteellisesti noin 1,7 miljoonaa lajia, Suomesta reilut 45 000, mutta kukaan ei tiedä maapallon todellista lajimäärää. Luonnollisesti eniten tuntemattomia löytyy kaikkein pienimmistä, bakteereista, sienistä, alkueläimistä jne, mutta myös suurempia lajeja ja jopa esim. lintuja ja nisäkkäitä löydetään yhä vuosittain.

Kotilot liikkuvat joskus paikasta toiseen pintaa pitkin. Niiden kuoren sisälle kertyy ilmaa, joka nostaa ne pintaan, missä tuulet ja virtaukset kuljettavat ne nopeasti uusille asuinsijoille. Kuva: Niina Kurikka, Metsähallitus

Suomesta löytyy netin nopean haun mukaan viitisenkymmentä kotilolajia. Lajisto kuitenkin muuttuu sekä uusien lajien saapuessa ja joidenkin hävitessä että lajinmäärityksen tarkentuessa.

Luomuksen eli Luonnontieteellisen keskusmuseon yli-intendentti, dosentti Risto Väinölä, on keskusmuseossa eläinkuntatiimissä, jonka "äyriäiset ja muut vesiselkärangattomat, kalat, nisäkkäät" -kokoelmavastuu kuuluu hänelle. Olen myös istunut Väinölän kanssa samassa Äyriäistyöryhmässä, jossa selviteltiin Suomen vesiselkärangattomien uhanalaisuutta.

Ennen viime vuoden maastokautta Väinölä otti yhteyttä ja pyysi apua kotilonäytteiden keräämisessä.

Sara on ottanut kotilonäytteen ja esittelee Erikalle saalistaan. Kuva: Erika von Essen, Metsähallitus

"Kysymys on perusasioista: mitä eläinlajeja esiintyy Suomessa, ja missä!  Muunnoslimakotilo on perinteisestikin vaikea tapaus: nykyään nimellä tarkoitetaan 'virallisesti' lajia Radix balthica. Mutta tätä tieteellistä nimeä ja toiselle lajille kuuluvaa nimeä R. peregra on käytetty ristiin, joskus niitä on pidetty samana lajina, ja viime aikoina on aika paljon nostettu kädet pystyyn, että ei niitä voi varmasti morfologisesti erottaa, ei ehkä anatomisestikaan, vaikka ovatkin biologisesti eri lajeja. Lähdin näitä viivakoodaamalla katsomaan, ja ilmeni, että ilmeisesti meillä on kolmaskin, Suomesta aiemmin tuntematon laji, jota nyt on löytynyt erityisesti Itämerestä. Näitä nyt siis viivakoodauksella kartoitetaan, mahdollisimman laajasti. (Joitain pieniä yksilöitä meillä on Hailuodosta ja Oulunsalosta pohjanäytteistä/P. Majuri)." Väinölä sanoi sähköpostissaan.

Lupasin, että voimme kerätä kotilonäytteitä aina silloin kun niitä tulee muutenkin vastaan Velmu-kartoituksissa (Valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma). Yleensä kotiloita näkyy usein, joten niiden kerääminen samalla muiden mikroskopoitavien näytteiden kanssa ja säilöminen 96%:een etanoliin illalla ei olisi mikään suuri ongelma.

Näytteitä kertyi kymmenittäin, eikä niiden prosessointi häirinnyt muuta työtä.

Näissä näyteputkissa on kaspianpolyyppinäytteitä, mutta samanlaisissa ja vähän suuremmissa Luonnontieteelliselle keskusmuseolle toimitettiin kotilonäytteitä. Kuva: Essi Keskinen, Metsähallitus

Talvella sain Väinölältä määritettyjen kotiloiden tiedot. Hän kertoi sähköpostissaan näin:

"Nyt on saatu tuloksia Perämeren kotiloista, ei ihan täydellisiä, mutta seuraava analyysi ei varmaan tapahdu lähiaikoina, niin raportoin nämä nyt. Kuusi perinteistä lajia, hoikkasarvikotilo selvästi yleisin (16 näytteessä 40:stä), piippolimakotilo paikoin runsas. Korvalimakotilon yleisyys oli vähän yllättävä, tätä lajia en Helsingin rannoilla ole vielä tavannut. Etsimäni muunnoslimakotilo ja siihen sekoittuva "Radix F" sen sijaan olivat harvinaisia, ja vain pieniä aina yksittäisiä vaikeita yksilöitä. Laji.fi -nimistössä tämä ryhmä taitaa nyt olla Radix balthica/labiata.  Vain yhden etsinnän kohteena olleen Radix F:n sain varmistetuksi. 

Toistaiseksi ainoat Itämeren 'täysikasvuiset' muunnoslimakotilot sain MH:n Saaristomeren ryhmältä (Kevin ym.), ne olivat sukeltamalla vähän syvemmältä kerättyjä."

Lähettämämme "Lymnea-näytteet" tulivat takaisin kuuteen eri lajiryhmään määriteltyinä. Kuvakaappaus Excel-taulukosta.

Minä ja tiimini kun olimme lähettävinämme näytteinä kymmeniä samanlajisia yksilöitä, ja saimme takaisin vähintään kuutta eri lajia. Toisaalta, en missään vaiheessa myöskään väittänyt, että minä ja tiimiläiseni tunnistaisimme kotiloita hyvin, ja siksi Väinölä kehottikin lähettämään vain kaikki heille, he kyllä tunnistaisivat ne.

Kotilot lisääntyvät munimalla pikkukotiloita näiden munasäkkien tapaan. Nämä kotilot löytyivät Iin Röytän laiturin vedenalaisosista. Kuva: Essi Keskinen, Metsähallitus

Perämeren kesän 2024 Velmu-tiimin Luonnontieteelliselle keskusmuseolle lähettämät kotilot olivat kuutta eri lajia tai lajiryhmää. 

Osa vedenalaisista kotiloista on suuria, helposti erottuvia lajeja. Osa pienimmistä on vain muutaman millimetrin mittaisia, mutta parhaimmillaan niiden lukumäärä saatetaan laskea tuhansissa pienelläkin alueella. Kuva: Elli Leinikki, Metsähallitus.

Kotilot ovat kiitollisia valokuvattavia niiden hitaan liikkumisen takia. Kuva: Essi Keskinen, Metsähallitus

Nyt työpöydälläni on lajien korjaaminen Ympäristöhallinnon käyttämään lajitietokantaan LajiGISiin, johon kaikki nämä kotilot vietiin vain yleisesti Lymnaea-sukuna eli limakotiloina. Vaikka yksittäisten havaintojen korjaaminen käsin ei yleensä ole lempipuuhaani, tällä kertaa työ tuntuu kuitenkin merkitykselliseltä - saan tarkentaa viime kesän kotilohavaintoja ja viedä tietokantaan varmistetut, selkärangatonasiantuntijan määrittämät lajinimet.

Essi Keskinen

Näin ne tunnistetut lajit siirtyvät LajiGISiin! Kuvakaappaus LajiGISistä.

Reiät meressä

 

Suomen suoja-alueet sijoittuvat Suomenlahdelle ja Saaristomerelle. Ampuma-alueita on muuallakin (esim. Lohtajan alue Perämerellä), mutta niitä ei lasketa suojelualueiksi. Kuvakaappaus Uljas-ympäristöjärjestelmän LajiGIS-kartalta.

Itämeressä Suomen aluevesillä on suoja-alueita, jotka toimittavat turvallisuuteen ja aluevalvonnan järjestämiseen tähtääviä toimintoja. Nämä alueet ovat "aina" olleet olemassa, mutta viime vuosien turvallisuuspoliittisen tilanteen kiristymisen lieveilmiönä näiden alueiden luvanvaraisesta statuksesta on tullut entistä korostuneempi. Lista suoja-alueista löytyy täältä: https://puolustusvoimat.fi/kartat-suoja-alueista

Monet toiminnot suoja-alueilla ovat jo pitkään olleet luvanvaraisia, esim. laitesukellus, kalastus, jossa troolataan tai vedetään jotain pohjassa, ankkurointi pohjaan jne. Jos suoja-alueille on asiaa, se onnistuu  edelleen, kunhan lupa on hankittu etukäteen Pääesikunnalta ja lupapaperia ja henkilökorttia pitää mukanaan suoja-alueelle mennessään. 

Reikä meressä - tässä on suoja-alue, jonka sisältä kerätty vedenalaisdataa ei turvallisuussyistä löydy karttapalveluista ja tietokannoista. Kuvakaappaus ULJAS-ympäristöjärjestelmän LajiGIS-kartalta.

Syvyys- ja pohjanlaatudatan kanssa ollaan muutenkin varovaisia. Koordinaatteihin sidottuja syvyyksiä tai kattavia syvyyksiä ja pohjanlaatuja (hiekkaa, kiveä, soraa...) saavat kerätä vain viranomaiset, eikä niitä saa julkaista missään. Tietoja saa käyttää taustadatana, mallinnuksessa ja muussa taustatyössä, mutta niitä ei saa suoraan julkaista. 

www.laji.fi -sivustolta eli Lajitietokeskuksen sivustolta niin konsultit, tutkijat kuin yksityiset ihmisetkin voivat anoa käyttöönsä erilaisia datasettejä. Yksi näistä dataseteistä ovat Velmu-tiedot - lähes 200 000 näytepistettä 20 vuoden ajalta koko Suomen rannikolta. Kun sivustolta tekee aineistopyynnön, saapuu tuo pyyntö minun ja kollegani sähköpostiin. Luen hakemuksen perustelut, arvioin hakijan tarpeen juuri tähän dataan, ja jos kaikki näyttää vihreää valoa, hyväksyn hakemuksen tällaisella klausuulilla:

 "Aineiston sisältämät syvyys- ja pohjanlaatutiedot ovat Aluevalvontalain (2000/755) alaista salassapidettävää dataa. Niitä ei saa luovuttaa eteenpäin kolmannelle osapuolelle eikä julkaista sellaisenaan. Tietoja voi kuitenkin käyttää taustadatana esim. mallinnuksessa. Mikäli haluat tehdä merenmittausta, merenpohjantutkimusta tai tallentaa järjestelmällisesti muiden mittaamia kokonaisuuksia sekä yhdistellä niitä, ota yhteys lupaviranomaiseen, joka myöntää luvat ja määrittelee mahdollisen suojaustason toiminnalle tai tallenteille. Lisätietoja nettisivulta: Merenmittaus - Puolustusvoimat" 

Maavoimien ampuma-alueet löytyvät kartalta. Merialuetta kohti ammutaan Lohtajalla ja Santahaminassa. Kuvakaappaus Maavoimien nettisivustolta. 

Usein hakija haluaa saada käsiinsä vain Velmu-kartoitustietojen uhanalaisesiintymät. Silloin kerron, että hakija löytää kaipaamansa tiedot myös Lajien seurantakohteet -aineistosta, jonne kaikki Velmu-datan uhanalaistiedot on viety. Silloin kyse ei enää ole yhtenäisistä, laajoista kartoituksista vaan yksittäisistä pisteistä siellä täällä, joten tuon datan saaminen on Pääesikunnan kannalta pienempi riski.

Syvyystietojen julkisuus on sinänsä mielenkiintoinen asia. Hyvin suuressa osassa maapallon maita syvyys- ja pohjanlaatudata, jos niitä on olemassa, ovat täysin julkisia, eikä niitä piilotella missään. Suomessa ja Ruotsissa Aluevalvontalaki on niin tiukka, että vain harvat ja valitut pääsevät tarkastelemaan tarkkoja syvyyskarttoja. Suurelta osin tavalliset veneilijät liikkuvat vielä Tsaarin vallan aikaan tehtyjen luotimittaussyvyyksien mukaisilla kartoilla.

Lohtajan ampuma-alue osoittaa merelle päin. Maavoimien harjoitusalueiden nettisivustolta löytyvät jokavuotiset ampuma-aikataulut. Kun kymmenen vuotta sitten teimme vedenalaisia luontokartoituksia Lohtajalla, soitimme aina varmuuden vuoksi etukäteen maavoimille, ammutaanko alueella tänään ja ammutaanko kovilla. Kuvakaappaus Maavoimien harjoitusalueiden nettisivuilta.

Suomen ympäristökeskuksessa tarkkoja syvyyskarttoja ja -malleja saa tarkastella vain netittömässä turvahuoneessa ilman huoneeseen vietäviä muistitikkuja, ja luonnollisesti vain turvatarkastettujen henkilöiden toimesta. Suuren osan ajasta tämä kaikki on ihan OK, kun asiantilaan on jo tottunut, mutta välillä kyllä harmittaa, että meillä näitä tietoja pidetään niin tärkeinä, etteivät edes ympäristöviranomaiset ja tutkijat niihin oikein saisi koskea. Ruotsissa laki on ilmeisesti vieläkin tiukempi. Tämä tuli huomattua Suomi-Ruotsi -yhteistyöhankkeen SEAmBOTH (2017-2020) aikana, jolloin Ruotsin GTK (Geologian tutkimuskeskus) sai kyllä luvan kerätä hyvinkin tarkkaa aineistoa pohjasta, mutta loppupeleissä julkaisukarkeudeksi jäi 300 m pikselikoko.

Näillä kuitenkin mennään, ja katsotaan, josko tulevaisuuden tuulet joskus helpottaisivat tämänkin turvallisuusuhan yltä.

Essi Keskinen