Kalojen kutua korjaamassa

 

Ensin tehdään väliaikainen pato, sitten tyhjennetään puro. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Perämeren kansallispuistossa on Pensaskari-niminen saari, josta löytyy komea kluuvi, eli merestä maankohoamisen johdosta irti kuroutunut järvi. Täältä voit kuunnella podcastin fladoista ja niiden kunnostamisesta sekä muusta meriluonnonsuojelusta. Pensaskarin kluuvia vaivaa vieraslaji vesirutto, jota on yritetty poistaa kahtena kesänä, mutta turhaan (lue enemmän blogista). Toinen ongelma on laskuoja, joka on joskus padottu, ja josta merivesi pääsee kluuviin vain veden ollessa hyvin korkealla. Kluuvista löytyy kyllä kaloja, mutta vesi ei vaihdu meren ja kluuvin välillä välttämättä juuri silloin, kun kalojen pitäisi päästä nousemaan sinne kudulle. 

Pensaskarin saari sijaitsee Perärämeren kansallispuiston pohjoisosassa. Kluuvin laskuoja on aikanaan tukittu kokonaan suurilla kivillä (nuoli).

Biodiversea LIFE IP -hankkeen sloganina on "meriluonnon puolesta". Tätä on toteutettu mm. ennallistamisella ja kunnostuksella. Merenkurkussa meriharjusten kutusoraikoita on kunnostettu ja poikasia siirtoistutettu, Akionlahdella kunnostettu kalatietä.

Nyt kunnostettiin sitten Perämeren kansallispuiston Pensaskari-saaren kluuvin laskuoja, ja toiveena on, että tulevaisuudessa kalat pääsisivät helpommin ja useammin nousemaan kluuviin kutemaan.

Uoma kuivataan väliaikaisen padon avulla pariksi päiväksi ja siihen rakennetaan luonnollisen näköisiä pohjapatoja, joiden korkeus on tarkkaan mitattu kluuvin pintaan nähden. Kluuvi ei saa kuivua, mutta toisaalta veden pitäisi päästä merestä kluuviin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kluuvista uomaan johtavaan kohtaan rakennettiin väliaikainen pato, jonka avulla uoma saatiin kuivaksi. Uomaan suurista kivistä rakennettu pato avattiin ja siihen rakennettiin kaksi uutta pohjapatoa, joiden yli korkeamman veden on kuitenkin tarkoitus päästä. Padot tehtiin mahdollisimman luonnonmukaisen näköisiksi ja niiden materiaalina käytettiin vain paikalta saatuja kiviä ja maa-ainesta. 

Isotkin kivet nousevat suhteellisen kevyesti, kun oikeat työkalut ovat käytössä. Rannan kiviä käytettiin purouoman maisemointiin. Kuvat: Essi Keskinen / Metsähallitus

Talven jälkeen nähdään, mitä jäät tekevä kunnostetulle uomalle, jos mitään, ja kuinka padot pitävät vettä. Työ ei kestänyt omalla, vuokratulla ja vapaaehtoistyövoimalla kuin kaksi päivää, joten myös korjaustoimet on nopeaa toteuttaa, jos padot eivät osoittaudu toivotunlaisiksi ja niitä pitää vielä muokata. Kluuviin ja Pensaskarin eteläpuolelle jäi nyt kaksi loggeria mittamaan vedenkorkeuden muutoksia ja lämpötiloja - loggerit poimitaan pois ennen jäiden tuloa ja viedään taas keväällä takaisin jäiden lähdettyä.

Toivotaan, että yhä useampi kala pääsee suojaisaan kluuviin kutemaan tulevana keväänä.

Essi Keskinen

Muita ennallistamisesta ja kunnostamisesta kertovia blogeja:

Moniongelmainen Akionlahti, ja voiko sitä korjata?

Ojasta allikkoon - miten vesi pysäytetään?

Päiväni kasvinkannattimena

Uuden äärellä - meriajokkaita istuttamassa

Podcast meriajokkaan istutuksesta

Tukea luonnonsuojelulle

Puutteellisesti tunnettuja leviä etsimässä

 

Mitähän nämäkin ovat? Kustavista syyskuussa otetusta levänäytteestä (ylin kuva) paljastui tarkemmin katsoen kahta hieman erinäköistä levää, joista tehtiin omat herbaarionäytteensä (kuvat alla). Tällaisen merestä museoon -polun kulki tänä vuonna noin 270 levänäytettä.  Kuvat Tytti Wärri / Metsähallitus

Levät ovat vanha ja arvoituksellinen lajiryhmä

Viherleviä on ollut olemassa ainakin 1000 miljoonaa vuotta, ja ne olivat ensimmäisiä monisoluisia eliöitä, jotka sopeutuivat elämään maalla. Näistä vuorovesirannoilla ja yhä kuivemmalla maalla sinnittelevistä levistä kehittyi aikanaan putkilokasveja, ja elämä maalla pääsi vauhtiin. Meriin jääneiden varhaisten levien jälkeläiset ovat jatkaneet levämäistä elämänmenoaan satoja miljoonia vuosia, aina meidän päiviimme asti. Seuraavaksi kun katsot rantavedessä hulmuavia leviä, voit ajatella, että näkymässä on jotain ikiaikaista – ja salaperäistä. Suomen levälajistosta nimittäin tiedetään hätkähdyttävän vähän.

Suomen merialueilla esiintyy noin 110 makrolevälajia eli paljain silmin havaittavan kokoista levää. Näistä enemmän kuin joka kolmas (38 %) jouduttiin toteamaan puutteellisesti tunnetuksi viimeisimmässä lajien uhanalaisuusarvioinnissa vuonna 2019. Suomen eliölajisto tunnetaan yleisesti ottaen huippuhyvin, kun verrataan moniin muihin maailman maihin. Lisäksi Itämeri on muihin meriin verrattuna hyvin vähälajinen, koska kylmä murtovesi on monille lajeille vaikea ympäristö. Ja siitä huolimatta joka kolmannesta levälajista ei tiedetä sen vertaa, että voitaisiin sanoa, onko se elinvoimainen vai äärimmäisen uhanalainen! Sitä luokka puutteellisesti tunnettu nimittäin tarkoittaa. Kun jonkin lajin uhanalaisuutta on yritetty arvioida, mutta sen kohdalla ei voida luotettavasti sulkea pois mitään luokkaa, se päätyy puutteellisesti tunnettujen joukkoon.

Tämä ei tarkoita, että tieto olisi huonoa, vaan sitä, että tietoa on tosi vähän. Tilanne on harmillinen, mutta toisaalta oiva tilaisuus päästä keräämään ihan uutta tietoa, melkein kuin vanhan ajan tutkimusmatkailijat!

Aiemmassa blogitekstissä kerrottiin, että syitä vähäiseen tietomäärään voivat olla esimerkiksi se, että jotkin levät esiintyvät varhain keväällä tai myöhään syksyllä, kun kartoittajia ja luontoharrastajia on merellä vähän, tai se, että niiden lajinmääritys on vaikeaa. Monet puutteellisesti tunnetuista lajeista saattavat olla harvinaisia eli niistä ei kerry tietoa, koska niitä on vain vähän. Tähän ongelmavyyhtiin on tartuttu osana Life IP Biodiversea -hanketta ja vuoden 2024 leväetsinnöistä on kerrottu täällä. Levien tietotason parantamiseksi uurastavat yhteistyössä Metsähallituksen Vesiluontotietotiimi, joka vastaa maastotöistä, ja Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS, joka vastaa DNA-näytteisiin perustuvasta lajintunnistuksesta ja joka myös tallentaa kerätyt levänäytteet kokoelmiinsa.

Puutteellisesti tunnettuja levälajeja on siis kymmenittäin, mutta tänä vuonna keskityttiin etenkin Ulva-suvun leviin eli suolileviin. Levien nimi johtuu siitä, että usein yksilöt ovat putkimaisia ja kaasutäytteisiä ja muistuttavat siinä mielessä suolta. Väri on kuitenkin raikkaan vihreä ja levät voivat olla hyvin kauniita, jolloin väkisinkin tuntuu, että suomenkielinen nimi ei ihan tee niille oikeutta. Senkin takia yleensä puhutaan latinankielisen nimen mukaan Ulvista. Suomen Ulva-lajeista yksi, Ulva intestinalis (isosuolilevä), on yleinen ja arvioitu elinvoimaiseksi, kun taas kaikki muut Suomen Ulvat ovat puutteellisesti tunnettuja.

Ulvien rakenne on usein putkimainen, ja levän tuottama happi voi jäädä putken sisään hopeanhohtoisiksi kaasukupliksi, jotka sekä nostavat levää kohti valoa että antavat sille tunnusomaisen ulkonäön. Kuva: Niklas Turva / Metsähallitus.

Vuonna 2024 kerätty aineisto paljasti, että kaksi puutteellisesti tunnettua lajia, suolileviin kuuluva Ulva linza (velmusuolilevä) sekä varhain keväällä, jo jään alla kasvava laji Monostroma grevillei (tötterösalaattilevä) olivat Saaristomerellä yleisiä ja molempien yksilöitä löytyi Itäisen Suomenlahden perukoilta saakka. 

Vuonna 2025 etsittiin levinneisyysalueiden pohjoisrajoja

Ensimmäisen vuoden hyvien tulosten rohkaisemana etsintöjä jatkettiin ja laajennettiin. Tänä vuonna tavoitteena oli selvittää:

-            Monostroma grevillein levinneisyysalueen pohjoisraja

-            Monostroma grevillein yleisyys levinneisyysalueensa sisällä

-            Monostroma grevillein esiintymisen vuosittainen vaihtelu

-            Ulva linzan levinneisyysalueen pohjoisraja

-            Löytyykö muita puutteellisesti tunnettuja Ulva-lajeja kuin Ulva linza?

Levinneisyysalueiden rajojen selvittämiseksi pakattiin maaliskuussa pakettiauto ja lähdettiin ajelemaan pitkin Pohjanlahden rannikkoa sopivilla paikoilla pysähdellen. Päätavoitteena oli etsiä Monostroma grevilleitä, mutta myös Ulva-näytteitä kerättiin, vaikka ajankohta olikin niille vähän varhainen. Monostroma grevilleitä löytyi lopulta Kaskisista saakka, mutta ei sen pohjoisempaa, ja Kaskisten esiintymä vaikutti irralliselta, sillä sen eteläpuolella oli taas pitkä Monostromaton alue, ennen kuin seuraavat levät löytyivät. Onneksi Ulvaa kasvoi jo monin paikoin runsaasti, eikä kartoittajien tarvinnut ihan tyhjin käsin palata Merenkurkusta.

Maaliskuiseen maastotyöhön tarvitaan paksulti vaatteita ja normaali määrä eli ärsyttävän paljon muita varusteita. Vaatteissa ja kamerassa näkyvä vaalea töhnä ei ole suolaa eikä hiekkaa, vaan jäähileitä. Märät varusteet jäätyivät heti kun nousi vedestä, ja niin tuntuivat jäätyvän kädetkin. Maastolomakkeiden käsialassa ei ollut kehumista. Kuva: Kevin O’Brien / Metsähallitus.

 

Itämeren kenties pohjoisimmat, tai vähintään pohjoisimmat tähän saakka tunnetut Monostroma grevilleit löytyivät Kaskisilta. Vasemmalla Monostroma grevillei epäselvänä vihreämpänä kohtana keskellä kuvaa kellertävien rihmalevien ympäröimänä, ja oikealla sama levätupas valmiina herbaarionäytteenä. Kuvat: Tytti Wärri / Metsähallitus.

Pohjanlahdella kartoittamisen aikana etelässä meri suli sen verran, että Metsähallituksen vene saatiin vesille ja Monostroma grevilleitä lähdettiin etsimään Saaristomereltä. Levää etsittiin samoilta paikoilta, missä sitä havaittiin edellisvuonna, ja muutamilta uusilta paikoilta. Ja sitähän löytyi aivan kaikkialta! Vuosi 2024 ei siis vaikuttaisi olleen mitenkään poikkeuksellisen hyvä, vaan Monostroma grevillei näyttäisi olleen yleinen ja runsaslukuinen myös tänä vuonna. Tuntuu jopa vähän hassulta, että lajista on ollut vain 80 aiempaa havaintoa. Toisaalta, kun potkii jäätä pois tieltä, että pääsee käsiksi levään, eikä koko merellä näytä olevan ketään muuta, tuntuu ymmärrettävältä, että lajista ei ole kertynyt havaintoja. Siinä vaiheessa, kun kevät etenee sen verran, että saaristossa alkaa liikkua ihmisiä, kaunis ja heleä Monostroma grevillei on jo päättänyt elinkiertonsa siltä vuodelta tai peittynyt tympeänruskean yksivuotisen Pylaiella-rihmalevän alle.

Jo jään alla kasvunsa aloittava Monostroma grevillei saa varhain keväällä nauttia elintilasta, kirkkaista vesistä ja kilpailijoiden puuttumisesta. Huhtikuun edetessä se alkaa haalistua kärjistä alkaen ja aaltojen voima repii haurastuvan, alun perin salaatinlehtimäisen levän ohuiksi suikaleiksi. Lopulta yksivuotiset rihmalevät peittävät näkyvistä haalistuneet, rispaantuneet Monostroma grevillein jäänteet. Kuvat: Vasemmalla ja oikealla ylhäällä Tytti Wärri / Metsähallitus, oikealla alhaalla Kevin O’Brien / Metsähallitus.

Muutamalta paikalta löytyi myös kauniin kirkkaanvihreää ja hiusta ohuempaa rihmamaista viherlevää, jota arveltiin joksikin Ulothrix- tai Urospora -suvun lajiksi. Niistä useat ovat puutteellisesti tunnettuja, joten näistäkin tuskastuttavan ohuista rihmoista yritettiin saada jotain näytteeksi. Yksittäiset levärihmat näyttivät - sikäli kun niitä pystyi näkemään – halvasta akryylivaatteesta irtoavilta kuiduilta, niin ohuita ja niin loistavan, keinotekoisen vihreitä ne olivat. Mietin näytteitä kuivatessani, että onnea vaan laboratorion väelle, kun yrittävät löytää näytepussista kuivatun murusen tätä rihmaa ja käsitellä sitä jotenkin. Mutta laboratoriossa osataan hommat, ja näistäkin näytteistä saatiin eristettyä DNA:ta, jonka perusteella rihmat edustavat kahta eri lajia, joista toinen saattaa olla Suomelle uusi laji. Lopullisia analyysejä ja tuloksia odotellessakin voi jo todeta, että aina kannattaa yrittää!

Tässä hulmuaa jokin Urospora-suvun laji eli viherhius. Yksittäiset rihmat ovat kietoutuneet toisiinsa ja muodostavat lankamaisia tai rastamaisia kimppuja, jotka on helppo nähdä niiden loistavan vihreän värin vuoksi. Yksittäiset rihmat ovat lähes näkymättömiä. Kuva: Kevin O’Brien / Metsähallitus

Kesän ja syksyn kartoituksissa kerättiin punaleviä ja lisää Ulvia

Kesällä kenttäsesonki on kuumimmillaan, ja kaikilla kädet täynnä töitä. Muiden töiden ohessa Saaristomeren ulko-osia kartoittanut tiimi keräsi kuitenkin myös Ulva-näytteitä, joiden joukossa voisi hyvin piillä yllätyksiä. Suomen merialueiden suolaisimmat vedet löytyvät Ahvenanmereltä ja Saaristomeren ulko-osista, ja monet eteläiset Ulva-lajit vaativat suolaista vettä. Mikäli Suomen merialueilla jossain piileskelee jännittäviä, eteläisiä Ulvia tai eksoottisia vieraslajeja, ne saattaisivat löytyä juuri noilta alueilta. Lisäksi tiimi otti muutamia näytteitä punalevästä, joka on joko Coccotylus truncatus (töpöpunaröyhelö) tai Phyllophora pseudoceranoides (sarvipunaliuska). Näiden lajien erottaminen toisistaan on hankalaa, ja siksi ne ovat molemmat jääneet puutteellisesti tunnetuiksi. Pilottinäytteiden avulla selvitetään, miten hyvin näiden punalevien erottaminen onnistuu DNA:n avulla.

Syksyllä kerättiin vielä lisää Ulvia Selkämereltä ja Läntiseltä Suomenlahdelta. Yhteensä tänä vuonna kerättiin noin 270 näytettä, kun viime vuonna näytteitä saatiin 170. Tuloksia DNA:han perustuvasta lajintunnistuksesta odotetaan loppuvuoden aikana. Jos saaliiksi saatiin puutteellisesti tunnettuja lajeja, niiden esiintymistä koskeva tieto karttuu. Jos taas näytteet olisivat enimmäkseen elinvoimaista, yleistä lajia Ulva intestinalis, tämäkin tieto olisi hyödyllinen. Jos satojen näytteiden joukossa, jotka on kerätty eri puolilta rannikkoa erilaisista ympäristöistä, ei vieläkään löydy esimerkiksi lajia Ulva clathrata (sammaluolilevä), alkaa näyttää siltä, ettei se voi meillä ainakaan kovin yleinen olla. Näiden lajihavaintojen – tai niiden puutteen – toivotaan olevan avuksi, kun seuraava lajien uhanalaisuusarviointi julkaistaan 2030. Ja mitä lajia levät ovatkaan, näytteet jäävät Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmiin ja asettuvat osaksi aikasarjaa, joka alkaa jo 1800-luvulta, sillä niinkin vanhoja levänäytteitä kokoelmissa on. Ties mitä tulevaisuuden tutkijat keksivät näillä näytteillä tehdä. Itämeri elää tällä hetkellä monenlaisten muutosten aikaa, kun ilmasto, lajisto, ravinnekuorma ja muut ihmispaineet muuttuvat ja muuttavat merta. Eri aikoina kerätyt näytteet yleisistäkin lajeista voivat auttaa tulevaisuudessa ymmärtämään esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksia.

Tytti Wärri

Furuskäriltä, Hankoniemen eteläpuolelta löytyi syksyllä useita erinäköisiä Ulvia. Tässä esimerkkinä ohutta haarovaa, leveää haaratonta ja kummallista välimuotoa. Aiemman kokemuksen perusteella kaksi vasemmanpuolisinta olisivat Ulva linza ja oikeanpuolimmainen Ulva intestinalis, mutta vasta DNA-näytteiden tutkiminen sen aikanaan paljastaa. DNA-näytteen tarkka kohta on osoitettu ja kuvattu ennen näytteen ottamista. Vaikka DNA-näytteiden analysointi vaatii hienoa tekniikkaa ja huippuosaamista, sitä edeltävä maastotyö ei ole mitään rakettitiedettä. Kuvissa näkyvä DNA-osoitinnuoli on askarreltu margariinirasian kannesta. Kuvat: Tytti Wärri / Metsähallitus.

Hanke on saanut rahoitusta Euroopan unionin LIFE-ohjelmasta. Aineiston sisältö heijastelee sen tekijöiden näkemyksiä, eikä Euroopan komissio tai CINEA ole vastuussa aineiston sisältämien tietojen käytöstä.

Viime kesän parhautta eli Tiedän mitä tein viime kesänä

 

Rakkohauru on ehkä kivunnut kohti pintaa veden samentumisen myötä, mutta parhaimmillaan se on kyllä kaunis ruskolevä. Tällä kertaa rihmalevätkään eivät peitä hienoa rakkohauruniittyä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Siirtymä maastokaudesta toimistoon on ollut helppo tänä syksynä - ei määräänsä enempää ahdistusta, luopumisen tuskaa tai muuta angstia siitä, että pitää taas jättää kesän maastotyöt ja fyysinen elämä taakse ja siirtyä tietokoneen taakse etätöihin. Siirtymää helpottaa aina se, että talven toimistotöissäkin on puolensa - saa asua kotona ja näkee sekä miestä että kavereita useammin, saa nukkua omassa sängyssä ja vessassa käyminen on niin paljon helpompaa kuin veneessä pelastautumispuvussa. 

Siirtymää helpottaa myös se, että yksi ensimmäisiä työtehtäviä toimistoon palatessa on kesän valokuvien läpikäynti ja järjestäminen kuvapankkia varten. Kenttäkauden aikana tulee aina otettua useista sadoista useisiin tuhansiin valokuviin, joista parisen sataa parasta kuvaa ja videota viedään kuvapankkiin vuosittain. On kiva käydä kuvamassaa läpi ja muistella samalla, mitä kaikkea kesän aikana on tullut tehtyä ja nähtyä.

Aurinkoisella ilmalla sukeltaminen on mukavampaa kuin sateisella niin kauan kun operoidaan matalassa. Aurinko paistaa pohjalle asti ja pinnan alla on valoisaa ja kaunista. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Yksi parhaista asioista kenttäkaudella 2025 oli sukeltaminen. Joinakin kesinä on sukelluskartoituksia tehty vähemmän, joinakin kesinä kaikki kartoitukset on tehty vain vesikiikarilla ja kahlaamalla. Tänä kesänä kaikki tapahtui sukeltamalla, ja vaikka tiimikaverini olivatkin innokkaita sukeltamaan mahdollisimman paljon ja annoin heidän sukeltaa enemmän kuin sukelsin itse, pääsin silti tekemään lukuisia sukelluslinjoja. Nyt kaikki data viime kesältä on jo viety ympäristöhallinnon käyttämään LajiGIS tietokantaan ja on siellä käytettävissä. Lajitietokeskuksen Luomuksen www.laji.fi -sivustolta tiedot löytyvät myös, ja joskus ensi vuoden puolella myös Velmun karttapalvelusta (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma).

Rakkohaurut, meriajokkaat ja korvameduusat kaunistavat vedenalaista luontoa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Sukeltaminen sinänsä on jo mukavaa, mutta parasta on tietysti se, kun sukellus kohdistuu hienolle vedenalaiselle alueelle. Tänä kesänä etsittiin paikallisesti erityisen merkittäviä merialueita (PEMMA) ja siksi monet alueista olivatkin aivan upeita (mahtui mukaan myös kauheita, kuolleita ja levämössön peittämiä alueita). Yksi meriajokkaan, rakkohaurun ja tuhansien korvameduusojen kyllästämä sukellus jäi mieleen yhtenä kauneimmista Itämerellä koskaan tekemistäni sukelluksista (vaikka mikään ei kyllä peittoa Perämeren savilabyrinttiä kymmenen vuoden takaa). 

Meriajokasniityt on vaarantunut luontotyyppi. Uuden niityn löytäminen on aina riemun paikka. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Uhanalaisten lajien löytäminen on tietysti aina hienoa, mutta lähinnä niitä löytyy Perämerestä. Viime kesänä uhanalaisuuksien joukkoon päätyivät lukuisat uudet havainnot meriajokasniityistä. Meriajokas lajina on silmälläpidettävä, mutta niittynä luontotyyppi on vaarantunut. Osa niityistä oli myös varsin tiheitä ja komeita, vaikka osa olikin peittynyt ajelehtivaan rihmalevään. Kauneimmillaan meriajokasniityt ovat elo-syyskuussa, kun korvameduusat ruuhkautuvat ilmatilaan ja suurin osa irtonaisesta levästä on jo toivottavasti lähtenyt pois.

Mikäs se on tässä kelissä sukeltaa! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Heinäkuun tyynet toivat lohtua kammottavan tuulisen kesäkuun jälkeen. Kyllä oli mahtavaa katsella säätiedotusta, joka lupaili 2-3 m/s ja Luontoäiti antoi yhden metrin sekunnissa, vaikka se sitten tarkoittikin sinileväkukintoja. Mutta olihan se työ vain niin paljon helpompaa kun ankkuri ei irronnut aallokossa, tikkaiden kiipeämistä ei tarvinnut pelätä ja SUP-laudalla pääsi kiitämään tyyntä pintaa pitkin kuin ei mitään.

Kalkskärin auringonlaskut ovat legendaarisia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kalkskärin saarta ympäröivät rakkohaurut olivat erityisen puhtaita rihmalevistä myös heinäkuun kuumimpaan aikaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Yksi kauneimmista paikoista, joissa olen koskaan ollut, osui heinäkuun alkuun. Asuimme viikon Metsähallituksen saarella Kalkskärissä. Saari kuuluu kansallispuistoon, mutta sinne on maihinnousukielto muilta kuin luvan saaneilta. Saarelta löytyy kaksi vanhaa kalastajien mökkiä, joissa yövyimme ilman sähköjä, vettä tai saunaa. Vaikka fasiliteetit olivat alkeelliset tai vähintäänkin rustiikkiset, maisemat maksoivat kaiken takaisin tuhatkertaisesti. Pieni kallioinen kivikkoluoto aavan horisontin reunalla Turunmaan ulkosaaristossa tarjosi mitä upeimpia auringonalaskuja ja spektaakkelimaisia tyyniä iltoja. Yleensä otin kirjan mukaan ja asettauduin lämpimään kallionkoloon lukemaan, mutta huomasin vain lähinnä tuijottelevani merelle äimistyksen vallassa. Miten missään voi olla näin kaunista?! Sielu lepäsi.

Kun talvi nyt hiipii hivuttautuen kohti ja jossain vaiheessa tietokonetyöt alkavat kyllästyttää, pakenen mielessäni Kalkskärin iltaruskokallioille ja ulkosaariston kirkkaisiin korvameduusavesiin.

Essi Keskinen

Vuoden viimeinen

Suomestakin löytyy komeita vedenalaisia pystyseinämiä. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Velmun (Valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon inventointiohjelma) PEMMA-kartoitukset (paikallisesti merkittävä vedenalainen merialue) saatiin aikataulussa päätökseen, huolimatta kesäkuun tuulista! 

Sukeltajan rannetietokone valaisee kuin taskulamppu, vaikka näin kirkkaissa vesissä ei lamppua tarvitakaan.  Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Korvameduusat ovat kasvaneet aikuisiksi ja alkavat pian kuolla ennen talven tuloa. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Heinäkuussa kukkivat sinibakteerit eli sinilevät ja elokuussa siirryttiin lähemmäs mannerrantoja ja näkyvyys huononi huomattavasti. Alkukesän 9,5 m Secchi-syvyydestä (näkösyvyys eli kuinka syvälle näkee valkoisen 30 cm halkaisijaltaan olevan levyn) päästiin pahimmillaan reilun metrin Secchi-syvyyteen.

Korvameduusojen sukuelimet loistavat kauniin vaaleanpunaisina meduusan kellon keskellä. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Loppukesästä ja alkusyksystä korvameduusat näyttävät lisääntyvän vesissä kun ne kasvavat pikkuruisista poikasista aikuisiksi, lisääntyviksi yksilöiksi. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Kun pakolliset Velmu-sukelluslinjat oli suoritettu, käytiin vielä tekemässä yksi kirkkaan veden PR-sukellus. Viimeisellä maastoviikolla vieraina kävi liettualaisia dokumentaristeja, jotka haastattelivat ja kuvasivat toivon mukaan ensi vuonna julkaistavaa The Sea Begins Here -dokumenttielokuvaa varten, ja tarvitsivat siihen videokuvaa kirkkaassa vedessä. Ulkosaariston Kalkskäristä löytyi kirkasta vettä, pystyseinämiä ja tuhansittain korvameduusoja.

Ulkosaaristossa voi loppukesällä olla hyvinkin kirkas vesi, ja tuhansittain korvameduusoja. Videot: Paula Ruokolainen ja Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Essi Keskinen

Tanssii kalojen kanssa

Hieta- ja liejutokko sulautuvat hyvin ympäristöönsä. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Vaikka Metsähallituksen meritiimi ei kartoitakaan kaloja osana Velmu-kartoituksia (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnonmonimuotoisuuden inventointiohjelma), kaloja tulee silti pinnan alla vastaan. Ohjeena on, että ne voi kirjata ylös, mutta jos ne jättää pois, kukaan ei nurise. Kalat kun vaihtavat paikkaa, toisin kuin juurillaan pohjaan kiinnittyneet putkilokasvit tai kallioon kiinnittyneet sinisimpukat ja merirokot.

Tänäkin kesänä vastaan on tullut muutamia lajeja. Katsotaanpa hiukan, mitä ulkosaaristosta on löytynyt. Aiemminkin kaloja on tullut vastaan, niistä voi lukea blogeja täältä tai englanniksi täältä.

Siloneula maastoutuu hyvin samanväristen rakkohaurujen joukkoon. Kuva: Tiia Suninen / Metsähallitus.

Siloneula näyttää jostain syystä aina hieman ujolta, kyräilevältä ja syylliseltä. Ehkä se johtuu suuresta silmästä ja välttelevästä olemuksesta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Särmäneula muistuttaa sukulaistaan merihevosta yllättävän paljon, jos sen pääsee näkemään läheltä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Sympaattiset siloneula (Nerophis ophidion) ja särmäneula (Syngnathus typhle) ovat suomalaisia merihevosten sukulaisia. Ne ovat melko heikkoja uimareita ja elävät esimerkiksi meriajokkaiden ja jouhilevien lomassa pyrstö kasvin ympärille kietoutuneena, pää kohti pintaa. Tässä asennossa kalat huojuvat kasvien mukana ja maastoutuvat vedenalaiselle niitylle lähes täysin. Toisinaan neulat luulevat kalastusverkkoja kasveiksi, jolloin niitä voi nousta muun kalansaariin mukana veneeseen. Ravinnokseen nämä pipettimäisen tai trumpettimaisen suun omistavat pienet kalat käyttävät lähinnä eläinplanktonia, jota ne imaisevat suuhunsa. Neulakalat ovat varsin tasa-arvoisia sukupuolirooliensa suhteen. Naaras asettaa mätimunansa koiraan vatsapoimuun, jossa ne hedelmöittyvät. Koiras kantaa niitä sen jälkeen vatsapoimussaan ja ikään kuin synnyttää kuoriutuneet poikaset vapaaseen veteen.

Mustatäplätokko on vieraslaji Suomen tokkojen joukossa. Sitä löytyy jo ainakin Oulun korkeudelta asti, vaikka se on lähtenyt leviämään Saaristomereltä vasta parisenkymmentä vuotta sitten pitkin Suomen rannikkoa. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Tokkoja löytyy Suomesta puolisen tusinaa. Mustatokko, liejutokko, hietatokko ja seitsenruototokko ovat alkuperäisiä Itämeren lajeja, mustatäplätokko ja rohmutokko viimeisten parinkymmenen vuoden aikana saapuneita vieraslajeja. Suomen rannikon lajeista liejutokko on pienin ja mustatäplätokko suurin - se saattaa yltää jopa pariinkymmeneen senttimetriin. Rohmutokko on Suomen uusin, haitallinen vieraslaji, joka elää lähinnä pienvesissä. Mustatäplätoko on jo paikkansa löytänyt Mustanmeren ja Kaspianmeren laji, joka tavattiin Suomesta ensimmäistä kertaa vuonna 2005. Mustatäplätokolla ei ole uimarakkoa, jonka avulla se voisi säädellä uintisyvyyttään, ja siksi se oleilee aina lähinnä pohjalla. Suurin osa tokoista on aktiivisimmillaan hämärässä ja yöaikaan. Tokot syövät pieniä selkärangattomia, pohjaeläimiä kuten simpukoita, muiden kalojen mätiä ja mitä nyt sattuvat löytämään pohjalta.

Kivinilkkoja näkee usein sinisimpukkapedeillä ja myös hiekkapohjilla. Kala päästää sukeltajan usein yllättävän lähelle ennen pakenemista. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Kivinilkka (Zoarces viviparus) on hauska laji. Tämä pohjalla elävä muistuttaa isopäistä käärmettä ja sen ulkonäössä on ominaista sen nuolenkärkimäinen pyrstöevä, joka ei erotu selvästi pitkän selkäevän ja peräevän muodostamasta eväreunuksesta. Kalan luut ovat vihreitä, ja väri vain voimistuu kypsennettäessä kemiallisen reaktion johdosta. Kivinilkkaa syödään ainakin joissakin Baltian maissa, joissa siitä tehdään säilykekalaa. Kivinilkan erikoisin ominaisuus on se, että se on Suomen ainoa eläviä poikasia synnyttävä kala - kaikki muut munivat mätimunia. Kivinilkat syövät katkoja, siiroja ym. pohjaeläimiä, joita se napsii usein sinisimpukkapediltä. Myös muiden kalojen mäti ja pienet kalat kelpaavat appeeksi.

Kampelan ilme on yrmeä kun sukeltaja tunkee liian lähelle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kampela (Platichthys flesus sensu lato) syntyy täysin tavallisen näköisenä, uivana pikkukalana. Saavuttaessaan noin sentin mitan, sen silmä kääntyy jommallekummalle puolelle samalla kun kala itse kääntyy toiselle kyljelle ja asettuu elämään kampelanelämää pohjaan. Kampelat ovat ikään kuin ”oikea- tai vasenkätisiä”: sen silmät ja yläpuoli ovat useimmiten oikealla kyljellä, mutta myös vasenkylkisiä yksilöitä tavataan. Toinen kampeloiden erityispiirre on niiden kameleonttimainen ympäristön värimaailmaan sopeutuminen - hiekkapohjalla ne voivat olla hyvinkin vaaleita, sinisimpukkapedillä lepäillessään tumman laikukkaita. Ravinnoksi sille kelpaavat pohjaeläimet, erityisesti simpukat.

Tämä kolmipiikki lähti uhittelemaan sukeltajalle. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Kaikki tuntevat kolmipiikin (Gasterosteus aculeatus) eli rautakalan, piikkarin tai skitarin. Aiemmin sitä pyydettiin runsaasti kalaöljyä varten. Kolmipiikki voi elää sekä suolaisessa että makeassa vedessä. Se on yksi Suomen pienimmistä ja lyhytikäisimmistä kalalajeista - se elää vain noin puolitoistavuotiaaksi. Koiraan kutuasu on erityisen kaunis: kurkku ja etuvatsa muuttuvat punaisiksi, silmien ympäristö siniseksi, kyljet kellertäviksi ja selkä tummanvihreäksi. Kolmipiikkikoiras on oikea tasa-arvoisen lapsenkasvatuksen airut, jollei jopa jo ole mennyt siitä pidemmälle. Koiras rakentaa pohjalle pesän, johon naaraat käyvät munimassa. Koiras hedelmöittää munat ja hoitaa sitten munia, tuulettaa niitä ja kuljettaa homehtuneet ja kuolleet pois. Pesäänsä vartioiva kolmipiikkikoiras on vahva vastustaja - se käy jopa sukeltajan kimppuun suojellessaan pesuettaan.

Tiedot: Laji.fi, Luontoportti, Vieraslajit.fi ja Suomenvapaa-ajan kalastajat

Essi Keskinen

Riuttasukellusta

Kempela karkaa paikalta sukeltajan tuppautuessa liian lähelle. Kampeloita löytää usein sinisimpukkapedeiltä, ja sinisimpukoita usein riutoilta. Sinisimpukat ja niiden seassa seikkailevat selkärangattomat maistuvat hyvin kampeloille. Video: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Kun sanoo sukeltavansa riutalla, tulevat tietysti heti mieleen tropiikin koralliriutat. Itämeren riutat eivät ole eloperäisiä kuten koralliriutat, vaan geologisia muodostelmia, eli kivikasoja tai kallioita, jotka nousevat pohjasta kohti pintaa.

Sinisimpukat kamppailevat elintilasta bakteerikasvuston kanssa. Ohuet punertavat säiemäiset syanobakteerit ovat yleensä Spirulina-nimistä lajia. Rehevissä olosuhteissa syanobakteerit ja muut bakteerikasvustot pääsevät leviämään. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Riuttojen lajisto on pääsääntöisesti erilainen kuin saarten rantojen lajisto. Tärkein tekijä sille, mitä pohjassa kasvaa, on pohjan koostumus - ollaanko tässä nyt kalliolla, hiekalla, kivikossa vaiko kenties täysin pehmeällä pohjalla. Riutat muodostuvat lähinnä kovasta pohja-aineksesta (kallio, lohkareet, kivikot), joten esim. pohjaan juurtuvia putkilokasveja on turha odottaa. Sen sijaan lajisto koostuu erilaisista kiviin kiinnittyneistä levistä, sinisimpukoista, simpukoiden pintaan kiinnittyneistä äyriäisistä kuten leväruvesta ja merirokosta, ja kaikkien näiden houkuttelemista selkärankaisista. Myös kivinilkka (siis se käärmemäinen pohjakala, joka synnyttää eläviä poikasia ja jonka ruodot muuttuvat vihreiksi, jos se keitetään) viihtyy sinisimpukoilla, samoin kuin monet katkat ja siirat.

Kivinilkka kurkistaa rihmalevien, sinisimpukoiden ja pienten kotiloiden joukosta. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Tämän kesän Velmu-kartoituksissa (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) ollaan etsitty paikallisesti erityisen merkittäviä merialueita eli PEMMA-alueita. Sukelluksia on tehty saarten rannoille ja riutoille. Jokaiselle riutalle tehdään aina kaksi sukellusta, mahdollisuuksien mukaan yleisimmän tuulen (lounas) puolelle ja suojan (koillinen) puolelle. Käytännössä olemme vetäneet riutan matalimman kohdan yli kaksi sadan metrin kartoituslinjaa ja sukeltaneet ne kerralla - kaksi yhden hinnalla -sukellus siis. Riuttoja on sukellettu ennenkin, mutta silloin haluttiin lähinnä vain tutustua lajistoon - nyt etsitään arvokkaita riuttoja.

Riutalla viihtyvät mm. sinisimpukat, jotka voivat kiinnittyä rihmiollaan suoraan kallioon, tai muodostaa pehmeän höttökerroksen päälle ns. "patjan". Video: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Riutoilta on myös löytynyt leviä, joista on vain vähän aiempaa tietoa (DD eli data deficient -luokitus) tai joiden taksonomia eli lajijako on epäselvä. Hauskasti nimetyt töpöpunaröyhelö ja sarvipunaliuska eroteltiin joskus toisistaan morfologian eli ulkonäön perusteella, mutta sittemmin on herännyt epäilys, että lajit vain muuntelevat paljon, eikä todellinen lajintunnistus onnistu ilman DNA-näytettä. Niinpä olemme ottaneet näistä lajeista näytteitä, joista otetaan sekä DNA-näytettä varten kuivatettava palanen, että herbaarioksi säästettävä kuivanäyte. Levät ovat yllättävän kauniita myös litistettynä ja kuivattuna.

Levät ovat kuin kauniita maalauksia herbaarionäytteinä. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Riuttojen luonteen vuoksi ne sijaitsevat yleensä keskellä ei mitään. Muutama tämän kesän riutta on ollut väylän vieressä ja merkattuna väylämerkillä, osa on ollut vain karikoita merikortissa. Riuttoja sukellettaessa täytyy siis aina olla tyyntä, koska minkään saaren suojassa ei koskaan olla. Heinäkuussa säät ovat suosineet ja riuttasukelluksia on tehtailtu urakalla.

Viimeisten parin päivän ehdottomasti heinoin saalis on ollut herkkä ja kauniin aniliininpunainen (vai fuksianpunainen?) ruusulevä, jota näkee vain harvoin. Liekö kyse vuodenaikaisuudesta vai paikasta, tällä viikolla ruusulevää on löytynyt jo useasti, mutta aikaisemmin tänä kesänä ei vielä kertaakaan.

Ruusulevä on kaunis, hento punalevä, joka sukeltajien mukaan "liikkuu eri tavalla" vedessä. Nämä habitus-jutut eli "se nyt vain näyttää itseltään" kuulostavat maallikon korvaan typeryyksiltä, mutta niin se vain on - jokin näyttää vedessä "ihan itseltään", kun sitä on katsellut tarpeeksi kauan. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Sinileväriutat eli syanobakteerikukinnat ovat haitanneet näkyvyyttä erityisesti pintavedessä, mutta syvemmällä näkyvyys paranee. Termokliinin eli lämpötilan harppauskerroksen alla 6-8 m syvemmällä puolella on yleensä jo hyvin kirkasta vettä. 

Riuttoja on hyvä sukeltaa täysin tyynellä, koska saarten suojaa ei yleensä juuri ole. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Myös korvameduusat ovat tehneet ilmestymisensä. Meduusan toukat kiinnittyvät kivi- ja kalliopintoihin ja kasvavat siellä, kunnes alkavat "haaroa" - polyyppimaisesta korvameduusan aihiosta lähtee pikkuriikkisiä meduusoja uimasilleen kiinnittyneen vaiheen jälkeen. Nämä pienet pikkurillin kynnen kokoiset meduusat ilmestyivät pintavesiin pari viikkoa sitten, ja nyt vauvan kämmenen kokoiset meduusat jo sykkivät menemään pitkin poikin merta. Syksyn tullen aikuisen nyrkin kokoisiksi ehtivät korvameduusat lisääntyvät ja sen jälkeen niistä aika jättää - kuolevia korvameduusoja voi kertyä rykelmittäin suojaisiin lahtiin, missä ne tulevat meduusaelämänsä tiensä päähän.

Korvameduusat ovat osa planktonia eli virtojen vietävissä olevia eläimiä, vaikka ne pystyvätkin jonkinlaiseen itsenäiseen liikkumiseen. Video: Paula Ruokolainen / Metsähallisut

Vielä ei olla kuitenkaan syksyssä, ja Velmun PEMMA-kartoitukset jatkuvat vielä syyskuun alkuun asti! Toivotaan suotuisien vähätuulisten kelien jatkumista ja syanobakteerikukintojen vähenemistä.

Essi Keskinen

Itämeren revontulet - Northern Plights

Sukeltaja etenee kohti poijua ja linjan alkua leväpuurossa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Maailman merien päivänä 8.6 John Nurmisen Säätiö lanseerasi Northern Plight -kampanjan. Ironisella "Itämeren revontulia" (Northern Lights -> Northern Plights eli Pohjoiset Vitsaukset) -kampanjalla halutaan herätellä ihmisiä Itämeren rehevöityneeseen tilaan, sinilevä- eli syanobakteerikukintoihin ja Itämeren tilaan yleensä. Taivaalta katsottuna pahat sinibakteerikukinnat muistuttavat erehdyttävästi revontulia, joten vertaus on osuva.

Sinibakteerikukinta on noussut pintaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Me osuimme tuohon puuroon eilen Jurmon itäpuolella kaukana ulkomerellä. Heinäkuun alusta alkaneet tyynet ja lämpimät, usein jopa tilastollisesti helteiset (kun päivän aikana mitattu ylin lämpötila on vähintään 25,1 astetta C) säät alkoivat vaikuttaa. Kesäkuun tuulten jälkeen (katso blogi) työtilanne on helpottunut, mutta meren tilanne heikentynyt. Olemme Saaristomeren ulkomerellä tekemässä Velmun (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) alaisuuteen kuuluvia PEMMA-kartoituksia (paikallisesti erityisen merkittävät merialueet). Työt tehdään sukeltamalla, eli pääsemme näkemään vedenalaisen luonnon tämänhetkisen tilan päivittäin.

Beggiatoa-bakteeri elää hapettomilla pohjalaikuilla myös matalilla pohjilla. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Sinibakteereja on aina vesipatsaassa, mutta jos tuulee, tai lämpötilat pysyttelevät kovin matalina, tai jos ravinteita ei ole ylen määrin, mitään massakukintoja ei muodostu. Tyynellä säällä levät pääsevät kellumaan pinnalle ja näkyvät paremmin. Lämmin ja tyyni sää ja runsaat ravinteet ovat olosuhteita, joissa sinibakteerikukinnat pääsevät kukoistamaan. Kuten nyt, parin viikon tyynen hellejakson jälkeen.

Ravinteita valuu Itämereen kaikkia vesistöjä pitkin erityisesti maa- ja metsätalouden aiheuttamina. Vaikka maatalouden päästöjä onkin saatu viime vuosina hyvin kuriin, ne ovat silti vaikuttava tekijä Itämeren rehevöitymisessä. Metsänhakkuut, vanhojen ojitusten, eroosiolle alttiiden avohakkuiden ja muiden metsätalouteen liittyvien toimenpiteiden vaikutus ravinteiden huuhtoutumiseen on vasta tajuttu aivan viime vuosina. 1.7.2025 alkaen rahtilaivat eivät saa enää päästää jätevesiään Suomen aluevesille, mutta aluevesirajojen ulkopuolella niitä ei pidättele mikään laki. Päästölähteitä on siis monia.

Bakteerikasvusto ja sinibakteerit valtaavat yleensä alaa mätänevillä kasvinjätteillä tai hapettomilla pohjilla. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Yksi pahimmista rehevöitymiseen johtavista ongelmista on kuitenkin Itämeren sisäinen kuormitus. Tämä tarkoittaa sitä, että vuosikymmenten saatossa pehmeisiin pohjasedimentteihin erityisesti syvänteisiin on kertynyt valtavasti ravinteita, jotka pysyisivät siellä, jos pohjat pysyisivät hapekkaina. Hapettomista pohjista vapautuu fosforia, kun rauta ei enää sido sitä pohjaan, ja näin "vanhat synnit" pääsevät uuteen kiertoon. Hapettomiin pohjiin taas vaikuttavat esim. syvänteisiin valuvat kuolleet rihmalevämassat, joiden mätäneminen kuluttaa pohjalta hapen, ja se, että uusia suolapulsseja, joiden mukana Itämereen virtaa happirikasta vettä, saadaan nykyisin vain harvoin ja satunnaisesti. Kun happirikasta, hyvin suolapitoista ja kylmää vettä virtaa sisään Tanskan salmista, se valuu suoraan Itämeren syvimpiin kohtiin ollessaan raskaampaa kuin Itämeren vähäsuolaisempi murtovesi. Tämä happirikas vesi korvaa hapettomien pohjien ravinteikkaan ja hapettoman veden, joka virtaa muualle kumpuamiseksi nimitettynä ilmiönä. Kumpuamisessa tätä hyvin syvien pohjien kylmää vettä saattaa yhtäkkiä virrata matalillekin rannoille niin että uimavedet voivat yhdessä yössä viiletä jopa kymmenisen astetta. Hapeton pohjavesi on siis korvattu ja fosfori alkaa taas sitoutua pohjamutiin, mutta kumpuamisen vaikutuksesta pohjan ravinteet pääsevät koko vesipatsaan ja sen levien käyttöön.

Aivan ulkomerelläkin esiintyy sinibakteerikukintoja, jos olosuhteet ovat otolliset. Tarvitaan vain tyyni ilma, mieluiten lämmintä, ja paljon ravinteita. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Rehevöitymiseen johtavia yhteisvaikutuksia on siis paljon, eikä ongelmasta päästä eroon nopeasti, koska sisäinen kuormitus jatkaa voittokulkuaan vielä kymmeniä, jollei satoja vuosia. Epätoivoon ei kuitenkaan pidä vaipua, koska uusien ravinteiden pääsyä Itämereen voidaan vähentää, ja on vähennettykin huomattavasti. Kasvispainotteinen ruokavalio yhdistettynä julkisen liikenteen suosimiseen ja ylikulutuksen välttämiseen auttaa Itämerta yksilön tasolla. Suuremmassa mittakaavassa lainsäädäntö on se keino, jolla kansallisella tasolla säädellään ravinteiden vähenemistä vesistöistä.

Ajelehtiva rihmalevämatto peittää meriajokasniityn lähes kokonaan. Rihmalevät haittaavat muun kasvillisuuden yhteyttämistä ja niiden kuollessa hajoava levämassa kuluttaa pohjasta happea ja voi aiheuttaa paikallisesti hapettomia vain rikkibakteereille kelpaavia alueita. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kesäkuun alussa Saaristomeren ulkosaariston näkösyvyys eli Secchi-syvyys eli se syvyys, jolta 30 cm halkaisijaltaan oleva valkoinen levy häipyy näkyvistä pinnalta katsottaessa, oli huikeat 9,5 m. Viime viikolla mittasimme 7-8 m Secchi-syvyyksiä. Eilen saatiin huonoin tähän mennessä, vain 3 m. Toki kolmen metrin Secchi-syvyys on ruhtinaallinen verrattuna esim. sisäsaariston lahdenperukoiden alle metriseen näkösyvyyteen, mutta nyt puhutaan kuitenkin ulkosaaristosta, jossa pitäisi olla Suomen kirkkaimmat vedet.

Rihmalevien peittämät rakkohaurut kurkottelevat kohti pintaa ja valoa kuin suurkaupungin pilvenpiirtäjäviidakossa. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Ei enää. Tämän vuoden leväkukinnat ovat alkaneet. Muistelun vuoksi kaivoin myös yhden vanhan blogin, jossa saman ongelman äärellä voivotellaan kymmenen vuotta aiemmin.

Ja vielä muistutuksen vuoksi: sinibakteerit ja rihmalevät kuuluvat luonnollisena osana Itämeren vedenalaiseen luontoon. Niistä tulee ongelma vasta, kun ravinteita on liikaa ja lajit pääsevät kasvamaan kaiken muun päälle vieden yhteyttämismahdollisuuden peittämiltään ja alleen jättämiltään muilta kasveilta ja leviltä. Luonnon tasapaino järkkyy rehevöitymisen seurauksena ja tämä suosii tiettyjä lajeja kuten sinibakteereja ja rihmaleviä.

Essi Keskinen