Naisten Etsivätoimisto Numero 2 - terveisiä Perämereltä

Maaliskuussa kirjoitin blogissa meribiologin eri rooleista näin:

"Minusta on hienoa päästä näyttämään, kuinka upeaa työtä Luontopalvelut tekee, kuinka eksoottista meribiologin työ voi Suomessakin olla, ja kuinka yhden päivän aikana täytyy pystyä olemaan mekaanikko, kuljettaja, taksonomi, kokki, ompelija, ryhmäterapeutti, voimamies, sähköasentaja, kantaja, valokuvaaja, toimittaja, äiti, ystävä, esimies, sukeltaja ja oman alansa asiantuntija. Koskaan ei aamulla herätessään tiedä, mitä päivä tuo tullessaan, eikä yksikään päivä ole samanlainen. Tietoja ja taitoja tarvitaan laidasta laitaan, mutta vielä enemmän kaivataan sopeutumiskykyä ja joustavuutta."

Nyt tuohon ammattilistaan voi lisätä vielä salapoliisin. Koko viikon olemme Johannan kanssa käyneet läpi kesän inventointitulosten taulukoita ja kuinka ollakaan, virheitä löytyy. Kartoitustulosten syöttö monen neliömetrin kokoiseen tuhansia rivejä sisältävään Excel-taulukkoon on käsityötä, ja vaikka kaikki ovat tehneet parhaansa, virheitä sattuu. Koordinaatit on otettu väärästä GPS-laitteesta, tiedot syötetty väärälle riville, näppäilyvirhepaholainen on iskenyt, jonkun käsialasta ei saa selvää tai maastolomake on suhruinen.

Tai kuten tänään, kun Johanna selvitteli, miksi erään pisteen riville ei ole syötetty tietoja, vaikka piste oli kartan mukaan tehty. Kävi lopulta ilmi, että maastolomakkeeseen oli merkitty väärän pisteen nimi ja tiedot oli syötetty tuolle väärälle pisteelle, mutta kuinka tähän päätelmään päästiin, vaati salapoliisintyötä. Johanna otti esiin kartan, jota inventoija oli käyttänyt maastossa, selvitti maastolomakkeen perusteella kartoittajan mahdollisesti käyttämän reitin edellisten ja seuraavien pisteiden perusteella ja löysi kirjoitusvirheen. Minä puolestani selvitin väärin analysoidun kasetin arvoitusta. Itse olin virheen tehnyt mutta Johanna sen löysi.

Sherlock Holmesin ja Poirotin jalanjäljillä siis. Vai pitäisikö sukupuolen vuoksi sanoa Miss Marplen tai Mma Ramotswen Naisten Etsivätoimisto Numero 1:n jalanjäljillä?

Essi Keskinen

Vanha pariskunta -syndrooma - Terveisiä Perämereltä

Pekka tuli minulle töihin kesäksi 2007. Sen jälkeen olemme työskennelleet yhdessä joka kesä ja melkein joka talvi. Kesät ollaan jaettu samat mökit, talvet sama työhuone. Keväällä Pekka siirtyi Vaasan aluemeribiologiksi, mutta yhteen hitsautuneen työparin suhde kukoistaa yhä, välimatkasta huolimatta.

Tapahtumapaikka: Essin ja Mikon olohuone, sohva

Paikalla: Essi ja Essin mies Mikko

Tapahtuma: Keskustellaan siitä, lähtevätkö Essi ja Pekka merelle purkamaan vedenalaista luontopolkua seuraavalla viikolla. Essi tekstiviestittelee samalla Pekan kanssa. Tekstiviestit kirjattu ylös suoraan Essin puhelimesta, keskustelun kulku varmistettu Mikolta.

Essi Mikolle sohvalla: “Mä katoin säätiedotuksen, näyttää siltä, että me päästäis merelle ens viikolla. Ostin jo eilen Stockan Hulluilta Päiviltä jokirapuja niin että me voidaan tehdä merellä jokirapurisottoa tiistaina.”

Essi Pekalle tekstiviestillä: “Norjalaiset lupaa tällä hetkellä oikein hyvää säätä ti-to. Mun puolesta mennään.”

Pekka Essille tekstiviestillä: “Ok! Näin tehdään! Mä oon saldolla huomenna melkein koko päivän. Eli lähdetään Johannan kans tiistaina siinä 8 aikaan. -Ruokatoiveena jokirapupasta tiistaille.”

Essi Pekalle tekstiviestillä: “Mistä tiesit, että sen aineet on jo ostettu?! :)”

Essi Mikolle sohvalla: “Siis mistä Pekka tiesi, että mä olen tekemässä jokirapurisottoa?! Tää on taas tää meidän vanha pariskunta -syndrooma!”

Pekka Essille tekstiviestillä: “Tää oli taas tää vanha pariskunta -syndrooma... :)”

Essi Pekalle tekstiviestillä: “Just sanoin noilla sanoilla sen Mikolle! Menee jo pelottavaksi...”

Pekka: “MOT...”

Vedenalainen luontopolku on nyt sitten talviteloilla! Tässä sen nostoa työstetään Maialla ja kumivene Bellalla.

Essi ja Johannat piknikillä Sarven eteläpäädyssä.

Vaasan Johanna näköaloja ihmettelemässä.

Essi pakkaa poijuja takaisin talvisäilöön käytön jälkeen. Vedenalainen luontopolku nousi hyvin merestä.

Bellan pesu.

Oli hiukan sumua kun lähdettiin pois Sarvesta...

Ainaista tavaroiden kuljetusta...

Maia nousee talviteloille. Viime vuonna oltiin viikkoa myöhemmin ja tultiin viisisenttisessä jäässä rantaan.

Maia on noussut merestä!

Tullaan hiukan kovassa kelissä Sarveen... Pekka Aho ikuisti, kun Maia tulee 12 m/s länsituulessa Sarveen. Kumivene Bella on köytetty Maian keulaan.

Essi Keskinen

Meribiologin sateenkaari

Tämä viikko on ollut yksi niitä ei-tapahtumarikkaita toimistoviikkoja, eikä jännittäviä kertomuksia blogiin kirjoitettavaksi siis ole. Siksipä päätin tarttua Essille heitettyyn blogi-haasteeseen, ja kuvasin yksivärisiä ja eri värisiä tavaroitamme kaikissa sateenkaaren väreissä ja vielä vähän enemmänkin... Tässä taiteellinen näkemykseni meribiologin "matkalaukusta".

VALKOINEN nostosäkki, joka on tarpeen silloin, kun sukeltaja haluaa nostaa jotain painavaa meren pohjasta, eivätkä omat voimat riitä.

HARMAA moottoripyörän akku, joka sisältää paljon ravintoa vedenalaisille kamerapäillemme

PUNAINEN aggregaatti, joka sitten tuottaa sitä "ravintoa" bensasta tarpeen tullen

ORANSSI äyskäri, Bellan (kumiveneemme) kaveri

KELTAINEN 100 m mittanauha, joka on ihan paras apuväline sukelluslinjaa vedettäessä

VIHREÄ Jerrykannu, sisältää bensaa

SININEN muovilaatikko. Näihin on kätevä pakkailla kaikenmoista pikkutavaraa, jota merellä voi tarvita. Kestää vedenroiskeita ja jonkin verran iskujakin. Mukava kantaa ja helppo pinota!

VIOLETTI mappi. Näihin saa niputettua vaikka kartat maastoon mukaan.

MUSTA sukelluspuku, "makkarankuori", johon Essi ahtautuu sukelluksiensa ajaksi.

KIRKAS lasipurkki pohjaeläinnäytteitä varten - kai kirkaskin on väri...?!

Toimistoterveisin Johanna

Lietejoki: raakku ja kartoittajat

Hyllyvän reunalla - Perämeren meritiimin terveiset

Essi ja Pekka koluavat puronpohjaa.

Tulin eilen tosi väsyneenä kotiin. Vietin viimeiset kymmenen päivää Kainuussa raakkukartoituksissa. Työ oli mielenkiintoista ja minulle täysin uutta MUTTA:

En ole pitkään aikaan tehnyt mitään niin fyysisesti rankkaa kuin viime viikkojen maastotyöt. Rämpiminen poluttomissa metsissä pelastautumispuku päällä, kulkua hankaloittava vesikiikari ja keräyspussi käsissä ja kymmensenttisissä puroissa konttaaminen ja kahlaaminen mitä epäergonomisimmissa asennoissa saivat jokaisen työpäivän jälkeen kroppani tuntumaan siltä, kuin minua olisi käytetty nyrkkeilysäkkinä tai olisin hyvin nuijittu pihvi. Aamuisin tuntui aina siltä, kuin olisi edellisenä iltana vetänyt järkyttävän kuntosalirääkin yli-innokkaan personal trainerin ohjastamana.

Raakku vesisammalten peitossa.

Vertailun vuoksi järvisimpukka - sifot eli hapen- ja ravinnonottoaukkojen reunat ovat erilaiset raakulla ja järvisimpukalla.

Välillä sukellettiin kovassa virrassa ruskeassa vedessä, välillä yritettiin vetää mahaa viisitoistasenttisen kivikon yli sukelluspullot selässä. Lohkarepohjaisten uomien väleistä löytyi yllättäen pehmeäpohjaisia kuoppia, joissa jalat eivät yltäneetkään pohjaan, mutta onneksi pelastautumispuvun vetoketju oli aina kiinni. Polvet olivat mustelmilla koko maastotyön ajan koskien kivikoilla konttaamisesta ja huomasin ryömiväni monta tuntia päivässä fysioterapeutin kieltämässä "sammakkoasennossa" (se pilaa polvet). Tässä asennossa oli kuitenkin helpointa päästä kivikoiden yli ja saada selkä pysymään joten kuten kunnossa.

Välillä virtausta oli hiukan enemmänkin...

Kun sanotaan "raakkujoki" ja puhutaan JOKIhelmisimpukoista, ajatellaan usein jokea, joka yleisissä mielikuvissa on usein leveä ja siinä kulkee paljon vettä. Hanketta vetävä Mervi arveli, että Kainuussa on mahtanut olla pulaa joista, koska kaikki vesistöt pienimpiä puropahasia myöten on nimetty joiksi. Purojen leveys vaihteli puolesta metristä neljääntoista metriin, leveintä jokea ei mitattu. Syvyys taas vaihteli hädin tuskin kivien yli pärskyvästä vedestä sukellussyvyyteen. 

Meribiologi töissä...

Majavat olivat nähneet paljon vaivaa muuttaakseen maiseman itselleen paremmin sopivaksi. Avattuja patoja löytyi sieltä sun täältä ja maisemaa täplittivät majavien tulvien muodostamat suot ja pystyynkuolleet puut. Tällaisilla rannoilla ei aina tiennyt, missä maa loppuu ja vesi alkaa - kun toinen käveli kohti vettä, maan hyllyntä tuntui monen metrin päässä. Pohjaan saattoi upota polven ja nivusen välille. Onneksi pelastautumispuvun saappaat ovat kiinni lopussa haalarissa, muuten olisi mustan haisevan mudan joukkoon jäänyt saapas jos toinenkin.

Kainuun Sanomien toimittaja ja kuvaaja tekemässä juttua Kainuun Helmenkalastajat -hankkeesta.

Kaikista luonnon tarjoamista esteistä ja rasituksista huolimatta pariviikkoinen jokihelmisimpukoiden kartoitus oli tervetullutta vaihtelua merihommiin, mielenkiintoista ja uutta. Ja saatoinhan tämän maastopätkän avulla pysytellä vielä kaksi armollista viikkoa poissa toimistolta :) Lisäksi sain pitkästä aikaa taas työskennellä toiselle paikkakunnalle muuttaneen kollegani kanssa, jonka kanssa työskentelyä ja jonka seuraa olen kaivannut.

Nyt sitten kerätään vuosi voimia että jaksetaan sama rumba ensi vuonna uudelleen.

Kivisimppu Pekan kuvaamana.

Vesikuusikossa.

Järvisimpukat rivissä.

Essi Keskinen

Päiväni raakkuna - Perämeren meritiimin terveiset Kainuusta

Mä olen ihan tavallinen suomalainen raakku, siis jokihelmisimpukka. Oon viettänyt viimeiset 40 vuotta tuolla Lietejoen pohjaan kaivautuneena, Kainuun korvissa, kahden kiven välissä. Mä oon siis ihan normi raakku, pituutta löytyy reilut kahdeksan senttiä ja ikää se sanottu 40 vuotta. Aika nuoriahan tässä vielä ollaan kun ottaa huomioon, että meitsi voi elää yli kakssataavuotiaaksi.

Mun lapsuus oli ihan tavallinen. Mutsi purskautti mut ja mun satatuhatta sisarusta yhtenä iloisena elokuun lopun päivänä veteen ja siinähän me sitten mentiin, kovaa kyytiä kohti alavirtaa. Parin päivän päästä ohi ui taimen, jonka kiduksiin mä sitten onnistuin tarrautumaan. Lapsuus meni leppoisasti taimenen kiduksissa, ja kun olin tsiigaillut tilannetta talven yli, pudottauduin vajaan millin mittaisena simpukkana seuraavan vuoden kesäkuussa joenpohjaan.

Melkein heti löytyi sopiva paikka soran seassa. Mä ja mun naapuriraakut tsillailtiin syvällä hiekan sisällä ensimmäiset viis-kuus vuotta ja sen jälkeen mä sitten päätin muuttaa yläilmoihin katsastamaan hiukan maisemia.

Niin mä sitten päädyin tähän nykyiseen läävään. Tässä on nyt sitten tullut katseltua näitä hoodeja ja päästeltyä maitia alavirtaan joka heinäkuu. Toivon vaan, että siellä alavirrassa joku hehkeä mimmiraakku ymmärtäis hyvän päälle ja ottais meikäläisen maidit munasolujensa hedelmöittäjäksi.

Kuten sanottu, mä olen ihan tavallinen suomalainen raakku. Siinä mä siis hengaan kavereiden kanssa yks kaunis päivä kun – siis mieti tätä! – joku kundi työntää kätensä jokeen ja kaivaa mut hiekasta ylös! Siis funtsi nyt! Mut nostetaan ekaa kertaa joenpohjasta ylös ja mä oikeesti ekaa kertaa näen, mitä veden pinnalla on! Se kaveri pistää mut keräyspussiin innosta hihkuen ja vie jollekin kimmalle sinne joenrannalle. Siinä mä sitten makoilen ruohikolla verkkopussissa ja mietin että tässäkö se elämä sitten oli.

No se gimma sitten mittaa mut ja pistää mun henkilökohtaset mitat vielä ylös paperille ja nakkaa mut sitten takaisin sille kundille, joka vie mut takaisin jonnekin sinne mun vanhojen hoodien tienoille. Eihän se osaa mua ihan oikeaan paikkaan viedä eikä se onneksi rupea runnomaan mua takaisin hiekan sisään vaan jättää siihen kiven suojaiselle puolelle hakeutumaan itse takaisin omille mestoille.

Mut siis funtsaa tätä! Millanen tarina mulla on nyt kerrottavana hoodien kimmoille ja kundeille! Mä aina aloitan sen niin että ”Se oli ihan tavallinen päivä kun mut yhtäkkiä temmattiin taivaisiin.” Ei ole muilla raakuilla tämmöstä tarinaa ei. Mä tietysti toivon, että tähän lähistölle muuttais jotain tuoreita nuoria raakkuja, jotka ei vielä olis kuullu mun seikkailusta, mutta saapa nähdä. Viime aikoina on ollut aika hiljasta tolla nuorisorintamalla. Se on lähinnä meitä nuoria aikuisia jotka ollaan saatu alkumme vuoden 1955 rauhoituksen jälkeen. Siihen asti ainakin mun sukuhistoria on täynnä lähinnä helmenkalastusta.

Nyt mä oon kuitenkin ainakin paikallinen julkkis ja kaikki tietää, että meikäläisen mitat lähtee Brysseliin tän Kainuun Helmenkalastajat –hankkeen matkassa. Miten moni raakku meidän lähiöstä on pystynyt samaan, kysynpä vaan!

Ja se mun tarina alkoi siis ihan tavallisena syyskuisena tiistaiaamuna. ”Mä oon ihan tavallinen suomalainen raakku…”

Essi Keskinen / Perämeren aluemeribiologi

Maanantaina tultiin Ukkkohallaan Hyrynsalmelle, tiistaina satoi ensilumi.  Tämän viikon minä ja Pekka olemme olleet "lainassa" Kainuun Helmenkalastajat -nimisessä raakkuhankkeessa.

Hyrynsalmen kasiluokkalaiset tutustumassa hankkeen maastotöihin.

Pekka kurkkii Lietejoen pinnan alle: löytyykö raakkuja?

Mervi mittaa raakkuja, jotka palautetaan hässäkän jälkeen takaisin kotijokeensa.

Terveestä raakkujoesta löytyy eri kokoisia simpukoita. Suurin on yli 13-senttinen vanhus, pienimmät alle kolmesenttisiä nuorukaisia.

Essi Keskinen

Kesä kiertolaisena  - terveisiä Läntiseltä Suomenlahdelta

Meribiologin työhön kuuluu sopeutuminen vallitseviin oloihin. Kuluneena kenttäkautena olemme saaneet asustella jopa kuudessa eri kenttätukikohdassa. Kenttätukikohdalla tarkoitetaan paikkaa, jossa asumme tehdessämme töitä merellä. Käytössämme olevat veneet ovat pieniä avoveneitä, eikä niissä asuminen ole mahdollista. Asumiseen tarvitsemme kenttätukikohtaa. Se on kuitenkin paljon muutakin kuin pelkkä nukkumapaikka. Kenttätukikohdan tulee muuntautua laboratorioksi, jossa voimme tutkia kasvi- ja levänäytteitä, toimistoksi tuulisina päivinä sekä tietysti kodiksi iltasella. 

Kenttätukikohdan hankkiminen on oma lukunsa, sillä vaatimuksena on laituri veneille sekä asuinpaikka meille kävelymatkan päässä laiturista. Asunnon suhteen olemme olleet hyvinkin joustavia ja toiveena on lähinnä ollut katto ja seinät. Vesi, sähkö ja kalusteet ovat olleet plussaa. Oman haasteen majoitusten hankintaan tekee se, että niiden tulisi olla lähes ilmaisia. Tällaisten paikkojen löytäminen varsinkin pääkaupunkiseudulta on ollut haastavaa. Tehtävässä kuitenkin onnistuttiin ja majoituksesta saamme kiittää Helsingin seurakuntayhtymää, Sirpalesaaren venekerhoa, Rannikkotykistökiltaa, Sipoon Simsalön vanhaa koulua, Sarvaston venekerhoa ja monia muita majoituksen hankinnassa auttaneita ja venepaikkaa tarjonneita henkilöitä.

Edellisessä Läntisen Suomenlahden blogissa valotettiin kesän aikana tehtyä matkaa. Tässä blogissa kurkistetaan seinien sisälle ja nähdään kenttämajoitukset kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. Kuvat kertovat enemmän kuin sanat. 

Jussarön merivartioasema on yksi kiinteistä kenttätukikohdistamme. Asema kuuluu Metsähallitukselle ja työskentelemme sieltä käsin aina ollessamme Tammisaaren kansallispuistossa.

 Vallisaaren  piti toimia kenttätukikohtanamme Helsingin edustalla. Ulkoapäin rakennus on kaunis mutta.....

Totesimme paikan asuinkelvottomaksi, sillä sieltä
puuttuivat niin vessat (sisä- ja  ulko-) kuin suihkutkin.
Epäilimme myös vahvasti, että
talo kärsi vakavasta homevauriosta.

Sisällä paljastui karu totuus. Hajusta päätellen myös
hiiret ja muut eläimet pitivät paikkaa kotinaan.

Vallisaaresta löytyi vaihtoehtoinen majoitus.
Täälläilma olisi ainakin puhdasta :) 

Lisäksi koko kenttätiimi mahtuisi hyvin
tähän avotukikohtaan.

Päätimme kuitenkin jättää Vallisaaren taakesmme ja kodittomina poistuimme hotellin lämpöön jättäen osan veneistä turvaan Vallisaaren laituriin. Tilanne oli katastrofaalinen. Meri-inventoinnit pitäisi aloittaa seuraavana päivänä eikä kenttätiimillä ollut asuntoa mistä käsin voisimme työskennellä. Lisäksi veneet olivat täynnä inventointivälineitä, jotka pitäisi saada pikimmiten sisälle suojaan.

Emme kuitenkaan hetkeäkään epäilleet etteikö asia järjestyisi seuraavana päivänä. Aamulla aloitimme puhelinringin majoitusta kysellen ja sinnikäs soittelu alkoi pikkuhiljaa tuottaa tulosta. Olimme löytäneet paikan, joka sopisi sekä tarkoituksiin että budjettiin. Se olisi Helsingin edustalla ja saisimme omat veneemme ihan asuntomme viereen!  Asuisimme seuraavat kaksi seuraavaa viikkoa purjeveneessä.

Aija valmiina töihin.

Sisätila muuntautui tarvittaessa  kätevästi myös toimistoksi.     

Muutaman viikon jälkeen jätimme kelluvan kenttäasemamme haikeudella taakse ja siirryimme kohti Kuivasaarta. Täällä meitä odotti erittäin toimiva ja käytännöllinen tukikohta. Kuivasaari on saarena todella kaunis ja vaikkei majoituksemme ollut maailman kauneimmassa rakennuksessa, siellä oli kuitenkin kaikki mitä tarvitsimme ja enemmänkin. Purjeveneen tiiviin tunnelman jälkeen Kuivasaaren rivitalon kaksi huonetta ja keittiö tuntuivat todella tilavilta. Arvostimme suuresti myös juoksevaa vettä, sisävessaa, saunaa    sekä aivan laiturin vieressä sijaitsevaa vajaa, johon saimme lataukseen inventoinneissa käytettävän         kuvauskaluston.

Kuivasaaren kenttätukikohta.

Kuivasaaressa oli kotoinen tunnelma, sillä rautaiset sängyt
olivat aivan samanlaiset kuin mihin olemme tottuneet
Jussarön merivartioasemalla.

Valitettavasti vierailu Kuivasaaressa jäi varsin lyhyeksi, sillä kelit olivat todella suotuisat ja meri-inventoinnit etenivät todella vauhdikkaasti. Helsingin edustan työt oli saatu tältä osin päätökseen ja suuntasimme veneet kohti Sipoota. Sipoossa meitä odotti vanha koulu, joka toimisi neljäntenä kenttätukikohtanamme.

Yksityisyyttä lisäsimme rajaamalla itsellemme
nukkumapaikat tuoleilla.

Simsalön koulussa käytössämme oli yksi iso huone
ja keittiö.

Koulumajoituksessa ei ollut pesutiloja, joten rakensimme ulos
kenttäsuihkun. Onneksi illat olivat vielä lämpimiä.

Kun meri-inventointien videokuvausosuuus oli saatu pääkaupunkiseudun osalta valmiiksi, siirryimme takaisin Helsingin edustalle sukellushommiin. Tähän tarkoitukseen todella toimiva kenttätukikohta oli seurakuntayhtymän Leikosaari. Työt sujuivat täältä käsin erinomaisesti, sillä laiturin lähellä olevaan rantavajaan saimme sukellusvälineet kätevästi säilöön.

Teemu toimistohommissa Leikosaaressa.

Rantavaja oli ehdoton sukelluksien kannalta. Aija
täyttää sukelluspulloja matkakompressorilla.

Leikosaaresta matka jatkui vielä Porkkalan kautta takaisin Jussaröön.

Teksti: Anu Riihimäki/aluemeribiologi, Läntinen Suomenlahti

Kuvat: Anu Riihimäki, Katja Svahnbäk ja Ilona Välimaa