21531 = Videotulkinta

Essi lomailee vieläkin, joten Johanna tarinoi.

Tällä viikolla meidän tiimissä kävi kato ja meistä tuli kerta heitolla todellisia toimistorottia. Niinalla, Manulla ja Markuksella loppui työt, joten loppuviikosta meitä oli toimistolla enää minä, Pekka ja Lari. Ja tietenkin juuri tällä viikolla piti olla FINMARINET-datan luovutusdeadline! Onneksi meillä oli kaiken muun kuin HD-linjadatan osalta hommat suhteellisen hanskassa. HD-linjoja ei siis kuitenkaan oltu katsottu ja ne piti saada analysoitua ja naputeltua viikossa. Ei muuta kuin tuumasta toimeen ja video pyörimään!

Videoilla tuli vastaan kaikenlaista mielenkiintoista. Aloitetaan nyt vaikka pohjasta: oli hiekkapohjaa, sorapohjaa, kivikkoa ja välillä saveakin!



Isokin kivi voi näyttää saksanpähkinältä

Savea

Kivien päällä kasvoi paikoitellen runsaastikin runkopolyyppeja ja murtovesisientä.



Valkoista murtovesisientä ja veden virtauksessa huojuvat runkopolyypit

Syvillä hiekkapohjilla vastaan ui kiiskiä ja näkyipä muutama kivinilkkakin siellä täällä.


Kiiski

Kivinilkka päivänokosilla

Oli kyllä melkoista ruudun tuijottelua koko viikko, mutta saatiinpas HD-linjat analysoitua! :)

Tehty on!

Kotkan komeuksissa

Äänessä taas Johanna, Essin ollessa lomalla.

Tällä viikolla Oulun porukka oli taas hajaantuneena ympäri Suomea. Minä ja Niina vaihdettiin Manun kanssa paikkaa, ja mentiin Kotkaan Larin ja Vaasan Ulrikan kanssa. Manu tuli puolestaan Ouluun Essin, Pekan ja Markuksen avuksi. Viikon sana oli HD-linjat, joiden tekemisen kanssa alkoi olla jo pikkuisen kiire.

Uusi HD-kamera

Meidän Kotkan Pohjanmaan tiimi majoitettiin lähelle Venäjän rajaa, Haminan Ulko-Tammion saarelle, josta oli hyvä tehdä ulkomereisiä HD-linjoja. Lari ja Ulrika opettivat Niinalle ja minulle HD-linjakuvauksen salat ja niin päästiin aloittamaan kuvaaminen vihdoin tiistaina. Sain huomata heti ensimmäisen linjan kanssa, kuinka tuskaisen painavan kameran olimme saaneet kuvaamista varten. Normaalit pistekuvauskameramme ovat kuin kärpäsen pieru uuden, hienon HD-kameran rinnalla. Vuorottelemalla saatiin kuitenkin säästettyä sen verran käsilihaksia, että jaksettiin roikottaa kameraa veneestä vielä torstainakin. Kuvaaminen meinasi vastustaa aina välillä myös muistakin syistä: milloin akku loppui kesken, ohjelma jumitti, alkoi sataa vettä tai aallot olivat liian isoja. Loppujen lopuksi saatiin kuitenkin kuvattua linjoja haluamamme määrä.


Lari valokuvaussukelluksella

Jyrkkä kallioranta

Tuulinen ja sateinen viikko ei tosiaan ollut säiden puolesta missään puolella Suomea kovin ihanteellinen, ja siksi ehdimme käydä tutustumassa myös Ulko-Tammion saaren luontoon ja historiaan. Jylhät kalliorannat olivat meille normaalisti Perämerellä liikkuville vierasta, mutta upeaa katsottavaa. Tuntui hurjalta ajaa ihan muutaman metrin päähän kalliorannasta ja huomata kaiun antavan syvyydeksi jotain 20 metrin tienoilta. Että terveisiä vaan Perämeren kivisille maankohoamisrannoille! Saarella oli myös sotahistoriaa, ja löydettiinkin sieltä mm. tunneli ja tykki. Vitsit, jos olis päässyt pienenä sellaiseen tunneliin…! :)

Raskas rannikkotykki 152/45C (Canet)

Sammalsaaret kalliolla

Tunnelin toinen pää...

Perjantaina sitten Ulrika antoi meille kyytiä Grisslanilla, kun palattiin tuulen tuiverruksessa ja sateen ropistessa takaisin Kotkaan. Viime yö meni junassa ja nyt istun toimistolla.

Vähän oli kylymä...

Oulun porukka oli päässyt kuvaamaan HD-linjoja vasta keskiviikkona maanantain ja tiistain myrskyjen jälkeen. Merenkäynti oli ollut vielä keskiviikkonakin melkoista ja linjoja oli tehty merisairauden uhalla. Essi jäi sitten torstaina suunnitellulle lomalle. Koska linjoja jäi kuitenkin vielä jäljelle, on osa porukasta paraikaa kuvaamassa niitä. Pidetään peukkuja, että onnistuu!

Hajaantumista, MUOTIA, sähkötöitä ja tekniikkaa…

Minä (Johanna) ja Niina oltiin tällä viikolla meidän tiimistä ainoat, jotka lähti Kalajoelle kartoittamaan. Saatiin vahvistusta Vaasan tiimistä, kun Charlotta, Tuuli ja Mikko saapuivat apuun. Maanantaina ja tiistaina aurinko ei järin paistellut, vaan sää oli pilvinen ja kolea. Päivät kuitenkin hurahtivat ohi nopeasti saariston suojissa kartoittaessa. Keskiviikkona tuuleskeli jo hieman enemmän, ja tehtiinkin vain aamupäivästä inventointihommia. Iltapäivän huolto- ja toimistotöiden lomassa me tytöt saatiin sitten hullu ajatus kuvata ”Metsähallituksen Pohjanmaan meribiologitiimien vuoden 2012 syysmallistoa”. Kuten Essi on aiemmin blogissa kirjoittanut, on kunnon pukeutuminen erittäin tärkeää meribiologin työssä.

Tässä parhaat palat mallistosta:



Retro, Navy-sininen, topattu välipuku on ominaisuuksiltaan kevyt ja lämmin. Väljä malli sopii niin iso- kuin pienikokoisillekin naisille ja miehille.



Kirkkaanoranssi, veden- ja tuulenpitävä, päivittäiseen käyttöön soveltuva pelastautumispuku on ihanteellinen asu Suomen ankariin oloihin. Se kelluttaa veden varaan joutuessa, eikä hengitä ollenkaan.



Miellyttävän tuntuisesta trilaminaatista tehty musta kuivapuku on erittäin vedenkestävä.





Se maastoutuu joskus liiankin hyvin tummaan mereen.



 



Uskomattoman lämmin ja trendikäs kelluntapuku koostuu indigonsinisistä henkselihaalareista ja raskaasta takista. Pukua voi piristää raikkaan värisillä asusteilla ja aurinkoisilla kengillä.



Huomioväreillä ja heijastimilla koristellut, vedenpitävät housut ja takki saattavat päästää vettä läpi toisinaan. Aurinkolasit ovat koko vuoden ehdottomin hitti suojaamaan silmiä auringolta.



Valokuvaaja epäili kuvan taiteellisuutta, mutta onneksi ammattimallit onnistuivat luomaan otokseen hämyisää lumoa.





Vaasalaisten tervehdys:

Vaasan Meritiimistä tuli tällä viikolla Mikko, Charlotta ja Tuuli vierailemaan Kalajoelle ja auttamaan Oulun tiimiä. Oli mielenkiintoista nähdä miten toisessa tiimissä työskenneltiin, ja oli kiva tutustua myös Oulun tiimin porukkaan. Ilma oli harmaa, mutta sydämissämme paistoi rauhan ja yhteistyön kynttilä :) Tuloksena tästä syntyi sekä monta tehtyä kuvauspistettä että katsaus sesongin 2012 muotiin! Juhlistimme maastokauden viimeisiä päiviä "mys" leffaillalla, joita ei tietääksemme olekaan koskaan ennen tiimissämme pidetty. Kiitos vieraanvaraisuudesta ja tulemme mielellään uudestaan taas joskus!     -Tuuli

Mikko, Charlotta och Tuuli från Vasas havsinventerings-team besökte den här veckan Kalajoki för att hjälpa Uleåborgs team. Det var intressant att se hur man jobbade i den andra gruppen och trevligt också att bekanta sig med Uleåborgs-gänget. Vädret var verkligen grått, men i våra hjärtan sken fredens och samarbetets ljus :) Resultatet blev både många filmade punkter och en titt på säsongens mode 2012! Vi firade fältsäsongens sista dagar med mysiga filmkvällar, vilka till våran kännedom aldrig har upplevts tidigare. Tack för gästvänligheten och vi kommer gärna igen någon gång! -Charlotta

Lopputiimi seikkaili ympäri Suomea: Anna jatkoi istumistaan Helsingin päässä videoita tuijotellen; Lari ja Manu menivät helppimään kotkalaisia HD-linjakuvausten parissa; ja Essi, Pekka ja Markus sekä Vaasasta saatu vahvistus, Annica, pähkäilivät sähkötöiden ja tekniikan parissa, jotta HD-linjakuvaukset pääsisivät kunnolla käyntiin.

Extreme-urheilua

Rahjan tumma vastaus Selkä-Sarven valkeille perinnebiotooppien hoitajille.

Sitä luulisi, että meribiologi joko istuu veneessä tai sukeltaa, mutta ei. Eilen istuin plussapallomaisessa pelastautumispuvussani kivenlohkareella odottamassa, että vene hakisi minut merestä pois.

Rahjan saaristoa Kalajoen eteläpuolella voi kuvailla yhdellä sanalla: lohkareinen. Jos nyt pitäisi tuhlata vielä toinenkin kuvaileva sana Rahjaan, sanoisin sen olevan ennalta-arvaamaton.

Tyrnejä riittää!

Oulun meritiimi on tämän viikon viettänyt kammaten Rahjan saariston natura-aluetta. Kuusi henkeä ja yksi vene. Oli näet tarkoitus, että minut kutsuttaisiin jo alkuviikosta Vaasaan opettelemaan uutta kameraa. Toisin kuitenkin kävi, kamera tulee vasta ensi viikolla, ja minä jäin kuudenneksi pyöräksi Rahjaan. Kolme henkeä inventoi veneellä, kolme henkeä kahlasi rantapisteitä.

Hiukan tuuleskelee...

Minut, käsi-GPS ja leikkuulautaan teipatut kartta ja inventointilomake laskettiin Käärmeniemen itärantaan. Onneksi huomasin ajoissa, että ensimmäinen lohkare, jolle minut laskettiin, olisi edellyttänyt rantautumista uimalla. Uskalsimme veneellä vielä hiukan sisemmäs rantakarikkoa ja minut saatiin lähes maihin asti. Pelastautumispuvussa kainaloita myöten vedessä kahlaten, mutta rantaan kuitenkin.

Essi ja Niina poimitaan takaisin veneeseen kahluusession jälkeen.

Lähdin siis urheasti rämpimään rantalutikossa GPS:ää seuraten. Välillä kahlasin inhimillisellä silttipohjalla vain reittä myöten vedessä, välillä rämmin rantapajukossa, toisinaan taas mietin, pitäisikö tässä nyt uida lahden yli vai kiertää monta sataa metriä rantaa pitkin fladan ympäri.

Kartalla matkaa oli linnuntietä vajaat kolme kilometriä. Maastossa pisteeltä toiselle suunnistaessa matkaa kertyi vähintään tuplaten. Välillä rannassa oli niin suuria lohkareita, että ne oli pakko kiertää metsän kautta, ja sitten sitä mentiin kuusikossa rämpien pelastautumispuku päällä.

Minä en ole huonossa kunnossa enkä ole fyysisen työn välttelijä, mutta extreme-urheilusta en pidä. En halua kiivetä, uida vaatteet päällä, pudota tai katkoa raajojani, ainakaan töissä ja juuri ennen loman alkua. Kivikoita riitti ja kivien koot vaihtelivat lapsen pään kokoisista asuntovaunun kokoisiin. Pienempien yli pääsin vielä kiipeämään, mutta suurimmat piti kiertää, toisinaan veden puolelta, toisinaan rannan puolelta. Rannan puolella kivikko yleensä jatkui vuorotellen tyrnipusikon kanssa, veden puolella syvyyttä saattoi olla mitä tahansa nilkan syvyisestä yli pään syvyiseen.

Välillä lompsin rehevöityneiden lahtien yli, joiden umpeenkasvun vaiheen huomasin usein vahingossa. Välillä pysyin hyvin juurakoiden päällä enkä uponnut syvällekään sinikaislikkoon tai heinikkoon, mutta välillä taas huomasin uppoavani jokaisella askeleella yhä syvemmälle ja syvemmälle. Jossain vaiheessa sitten saavutin pisteen, jossa taaimmainen jalka piti käsivoimin irrottaa pohjetta myöten uponneesta mustasta, haisevasta mudasta. Silloin kaikki paino oli toisella, tukipilariksi jääneellä jalalla, joka vastaavasti upposi pulputtaen yhä syvemmälle. Jalkoja yksitellen irrotellessani ja yhä syvemmälle upotessani mietin että tästä jos nyt kaatuisi selälleen, hukkuisiko sitä siihen, koska jalkoja ei saa irti pohjasta.

Erästä kluuvijärveä etsiessäni rymistelin läpi metsän ja törmäsin supiloukkuun, johon oli jäänyt vauhkoontunut orava. Se ei syystä tai toisesta osannut löytää tietään pohjan läpi menevän luukun kautta ulos, vaan hyppi katossa hätääntyneenä. Päästin kattoluukun kautta oravan menemään ja jatkoin menoa hämähäkinseitit naamalla ja havunneulaset päälle varisten.

Ja pelastautumispuku ei ole mikään jumppapuku, sen voin taata! Sanotaan Gore-texin hengittävyydestä mitä tahansa, ei se ainakaan estä hikoilemasta kun kiipeilee, konttaa, ryömii ja ylittää lammasaitoja.

Manun hino tulkinta Najas marinasta.

Lepäsen kämppä oli täynnä yökkösiä, joita kannettiin kourakaupalla ulos, elävänä, kuolleena, hiukan elävänä ja lähes kuolleena.

Matalat pisteet ovat kuitenkin vähintään yhtä tärkeitä ja mielenkiintoisia kuin syvät pisteet, joten kahluutyö on tärkeää kun rannat ovat sellaisia kuin Rahjan saaristossa. Jos karttaa katsomalla ei voi mitenkään ennustaa, pääseekö niemennokkaan purjeveneellä vai voiko siitä kahlata lohkareita väistellen sadan metrin päähän, on parempi lähettää asialle jalkamies kuin mennä tökkimään alumiiniveneen pohjaan lommoja.

Hidasta työtä, mutta tärkeää. Kyllä se vene sieltä kerää niitä syviä liejupohjapisteitä nopeammin. Saadaan siis sekä laatua että määrää.

Manun ärviät.

Soluttautujat

Tämä on väliinputoamisviikko. Oulun meritiimi lähti viime viikolla Selkä-Sarvesta ja on ensi viikolla menossa Rahjan saaristoon. Tällä viikolla päätettiin tehdä rästitöitä toimistolla.


Haaste 1: Kuinka saada 8 meribiologia mahtumaan 3 hengen huoneeseen työskentelemään 5 tietokoneella.

Haaste 2: Kuinka saada 8 ulkotöihin tottunutta meribiologia suostuteltua neljän seinän sisälle viideksi päiväksi.

Neuvotteluhuonetta voi käyttää myös kasvilaboratoriona.

Haaste 1 ratkaistiin niin, että varattiin myös pari neuvotteluhuonetta koko viikoksi. Toisessa työskenneltiin hiki hatussa videoiden analysointien ja Excel-tallennusten parissa, toisessa mikroskopoitiin kahlaus- ja sukelluslinjoilta otettuja kasvinäytteitä ja prässättiin kasveja myöhempää tunnistusta ja herbaarioita varten. Työkäyttöön otettiin myös neuvotteluhuoneiden tietokoneita ja ihmisten henkilökohtaisia tietokoneita. Ja ainahan 8 meribiologia on mahtunut pienempään tilaan kuin 8 ei-meribiologia, näkeehän sen meidän maastomajoituksistakin. Kun hain avainta neljän hengen henkilöstöasuntoon, jonne meitä oli menossa viiden hengen porukka, Tikkurilan aulan tyttö sanoi vain että "No kyllähän te mahdutte, te olettekin meribiologeja."

Luodeletolla inventoimassa.

Haaste 2 oli vaikeampi ratkaista, koska ongelma on enemmän henkistä laatua eikä aukene innovatiivisillakaan tila- tai välineratkaisuilla. Haastetta lähdettiin kohtaamaan niin, että tiimin levottomimmille jäsenille keksittiin töitä, jotka edellyttivät toimistosta poistumista silloin tällöin. Yliopistolle piti käydä maksamassa vanha bensavelka, Busterin potkuri piti viedä huoltoon jne. Tiistain tuulettomassa iltapäivässä käytiin myös tekemässä yksi rästiin jäänyt sukelluslinja ruopattavaksi aiotulle rannalle. Keskiviikolle oli sovittu treffit Oulun yliopiston kasvigurun kanssa ja tylsistyneimmät kävivät tutustumassa kasvitieteelliseen puutarhaan. Torstaina ihmiset rupesivat puhumaan jo viikonlopulle lähdöstä ja saldovapaan pitämisestä perjantaina. Ainoastaan kaksi henkeä pysyi toimistossa koko viikon.

Direktiivilaji upossarpion kukka.

On ollut outoa olla toimistolla viikko. Monet tiimiläisistä näyttävät vähemmän maastobiologeilta ja enemmän kaupunkilaisilta, kumisaappaita ei ole yhtä montaa paria kuin maastossa, ollaan käyty syömässä myös lounasravintolassa pelkkien eväiden sijaan. Toimistolla on muitakin ihmisiä kuin vain omaa tiimiä. Silti itsestä tuntuu jotenkin erilaiselta, mehän ollaan vielä menossa maastoon. Ei tässä nyt vielä kuitenkaan kokonaan toimistoiduta. Jalka on vielä oven välissä, haluan vielä jatkaa maastokautta, vaikka lehdet jo putoilevat puista.

Nyt olisi hienot suunnitelmat valmiina ensi viikolle ja Kalajoelle menolle. Toimisto pölyttyköön yksinään vielä muutaman viikon!

Onko kellään housuja?

Merellä ja maastossa työskenteleminen vaatii asukokonaisuudelta enemmänkin lämpöä ja käytännöllisyyttä kuin esimerkiksi yhteensopivuutta tai tyylikkyyttä. Maastossa pukeudutaan siihen, missä on ajankohtaan nähden tarpeeksi lämmintä ja sopii siihen työhön, johon aiotaan ryhtyä. Usein vain joko unohtuu tai sitä ei tule ajatelleeksi, että kun maastoviikon jälkeen palataan takaisin maihin, sieltä löytyy ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, miksi marketissa kuljetaan pelastautumispuvussa tai lounasravintolaan mennään lämpökerrastossa.

Linjakartoittaja Manu työskentelee sihteerinsä Larin kanssa kasvillisuuslinjalla.

Meritiimiä vahvistamaan tuli tänä keväänä nuorisotyöllistetty diplomi-insinööri Markus. Puhelimessa kyselin Markukselta melko huolissani, kuinka hän arvelee pärjäävänsä maastossa ja pienessä, tiiviissä biologiryhmässä. Huomasin, ettei minun tarvinnut huolehtia diplomi-insinöörin yhteensopivuudesta meribiologitiimin kanssa kun Markus vietti puolet kesäkuusta pelkissä pitkissä kalsareissa – mitä sitä turhaan laittaa housuja jalkaan, kun ollaan tultu mereltä ja kuoriuduttu pois toppahaalareista ja pelastautumispuvuista ja sisällä on kuitenkin lämmintä.

Sarvessa tuuli ja lähetin Manun ottamaan kuvia aallokosta.

Minä menin kerran hotelliin kumisaappaissa ja kelluntahaalarissa. Olin viettänyt pari viikkoa Merenkurkussa ja Micke tipautti minut veneeltä suoraan torinlaitaan Vaasan Hotelli Vaakunan eteen. Paukkuliivit kaulassa, kumisaappaissa ja kelluntahaalarissa keräsin kimpsuni ja kampsuni ja lampsin vastaanottotiskille. Hotellin henkilökunta oli koulutettu juuri niin kuin hotelleissa täytyy ollakin – asiakas on aina oikeassa, vaikka onkin sitten pukeutunut kelluntahaalariin, eikä häntä pidä tuijottaa. Sisäänkirjautuminen sujui hyvin ja asiallisesti, mutta sitten resepsuunin nuoren pojan oli jo pakko kysyä, mitä oikein teen työkseni. Kerroin olevani meribiologi, johon hän tuumasi että ”No en kyllä ajatellutkaan sinua kongressivieraana”.

Pörriäinen on kuollut onnellisena, Niinan suklaakeksin kuorrutuksessa piehtaroineena.

Manu joutui kerran menemään Oulusta Jyväskylään bussilla ilman kenkiä. Kengät odottelivat kivellä Ulkokrunnin venerannassa. Matkaa varten Manu oli pukenut ylleen pelastautumsipuvun, jossa on samassa yhteydessä saappaat, ja kengät oli epähuomiossa jätetty rantakivelle.

Pari viikkoa sitten, kun olin sukeltamassa Vaasan taiteiden yössä ja yhtä aikaa Olivian toimittajan haastateltavana, vietin sukellusten väliajat sukellusalushaalariin pukeutuneena Vaasan sisäsataman ravintolan terassilla.

Selkä-Sarven perinnebiotooppien hoitajat.

Tällä viikolla Oulun meritiimi muutti Selkä-Sarvesta maihin. Henkilökohtaiset tavarat kulkivat suoraan Fasterilla Iin Röyttään, jonka Haukiputaan Pursiseuran mökille menimme viettämään rapujuhlia ja Pohjoisen Perämeren maastokauden lopettajaisia. Suurin osa ihmisistä kulki kuitenkin autoilla mantereen kautta. Kun pääsimme Tornioon, pyysin Niinaa käymään kaupassa iltaa varten, minä kun olin venetrailerin kanssa hitaampi ja kömpelömpi. Niina katseli nolona ympärilleen ja naurahti ”Onko kellään housuja?” Niinalla oli pelastatumispuvun lisäksi vain kumisaappaat ja sukellusalushaalari. Eipä ollut hätä tämän näköinen. Minulta taas löytyi housut. Vaihdoimme housuja ja haalareita ja Niina pääsi kauppaan ja minä sukellushaalarissa suoraan Praavan venesatamaan.

Tässä ammatissa ei todellakaan vaatteilla koreilla.

Koko meritiimi, paitsi sairaslomalla ollut Anna, ja yliopiston Jari ja Jorma viettämässä kauden päättäjäisiä.

Rajansa kaikella

Kesän parhaat kelit osuivat tälle viikolle.

Maanantaina Manu soitti minulle inventointityömaalta Tornion edustalta: ”Puolet näistä pisteistä on Ruotsin puolella. Mennäänkö silti tekemään vedenalaiskartoitukset? Mulla ei kyllä ole passia mukana.”

Niina ja Lari aloittamassa sukelluslinjan tekoa. Ilmaa ei ole pilattu tuulella.

Manu on saksasta. Pisteet taas tulivat Helsingistä, mikä usein tuntuu olevan kauempana kuin monet ulkomaat. Yleensä kuitenkaan edes Suomen Ympäristökeskus ei ole tehnyt sellaisia maantieteellisiä virheitä, että olisi lähettänyt suomalaisia viranomaisia tekemään kansallisia inventointeja naapurivaltion puolelle. Nyt oli SYKEltä kuitenkin Torniojoen veteen piirretty viiva hukassa.

Toimistotöitäkin voi tehdä ulkona.

SYKE on myös toistuvasti lähettänyt meille Perämerelle kartoitettavaksi ”vedenalaispisteitä”, jotka ovat olleen maalla jo vuositolkulla ja joilla saattaa kasvaa miehenmittaista pajukkoa. Soitin Helsinkiin tämän kevään pisteiden johdosta ja sanoin, että kyllä ne minun kartallani ovat maalla. SYKEltä sanottiin että ei heidän kartoissaan. Vertailimme kartta-aineistoja, ja kävi ilmi, että ainakin yksi mallintaja käytti rantaviiva-aineistoa vuodelta 1993. 

Anna ja Johanna videokuvaamassa.

Kerroin että täällä meilläpäin vaikuttaa sellainen pieni ilmiö kuin maankohoaminen, ja että ei ihmekään, jos vajaan puolen metrin syvyyteen tarkoitetut pisteet ovat parissakymmenessä vuodessa kiivenneet maalle. ”Ai niin juu, se maankohoaminen. Ei se täällä Suomenlahdella juuri vaikuta. En ajatellut, että se on niin tärkeää.”

Vanhan rantaviiva-aineiston vielä ymmärrän, mutta millä aineistolla pelataan, jos Suomen ja Ruotsin raja on jossain muualla kuin keskellä Torniojokea? Nopea puhelinhaastattelukierros kulttuurihistorioitsijaveljelle ja historianopettajakaverille vahvistaa päähän juurtuneen vuosiluvun: Suomen ja Ruotsin välinen rajaviiva piirrettiin vuonna 1809 kun Ruotsi-Suomi hajosi ja Suomi liittyi Venäjään. Sen koommin rajaviivaan ei ilmeisesti ole kajottu.

Larin ja Annan inventointipisteet veivät lähelle Kemin satamaa...

Tämä on sen verran vanha aineisto, että sen kuitenkin luulisi löytyvän SYKEnkin aineistoista. Välillä vain tuntuu että täällä periferiassa, Perä-Pohjolassa, Lapissa, eletään niin kaukana Helsingin humusta, että joskus tuntuu kuin ulkomailla oltaisiin. Perämerellä on erilaiset olosuhteet kuin Helsingin saaristossa, siitä ei pääse mihinkään. Sehän se on Suomen rannikon rikkaus, Perämerellä on pitkiä matalia hiekka- ja kivikkorantoja ja Suomenlahdella komeita jyrkkiä kallioita. 

Hauenpoikanen.

Siksi onkin erityisen hienoa, että VELMU-vedenalaiskartoitukset kattavat koko Suomen rannikon. Kuinka muuten eteläsuomalaiset saisivat tietää, kuinka erilaiseksi Itämeri muuttuu kun tullaan Merenkurkusta pohjoiseen? Ja että rantaviiva tosiaan muuttuu aikojen saatossa – tänään yksi inventointipisteistä oli valtavan hiilikasan alla Tornion syväsataman laiturilla. SYKEn puolustukseksi on kyllä sanottava, että myös yksi meidän käsi-GPS-laitteista väitti pisteen olevan merellä.

Sarven mökki on asutun näköinen vielä viikon. Ensi viikolla on tarkoitus muuttaa pois.