Extreme-urheilua

Rahjan tumma vastaus Selkä-Sarven valkeille perinnebiotooppien hoitajille.

Sitä luulisi, että meribiologi joko istuu veneessä tai sukeltaa, mutta ei. Eilen istuin plussapallomaisessa pelastautumispuvussani kivenlohkareella odottamassa, että vene hakisi minut merestä pois.

Rahjan saaristoa Kalajoen eteläpuolella voi kuvailla yhdellä sanalla: lohkareinen. Jos nyt pitäisi tuhlata vielä toinenkin kuvaileva sana Rahjaan, sanoisin sen olevan ennalta-arvaamaton.

Tyrnejä riittää!

Oulun meritiimi on tämän viikon viettänyt kammaten Rahjan saariston natura-aluetta. Kuusi henkeä ja yksi vene. Oli näet tarkoitus, että minut kutsuttaisiin jo alkuviikosta Vaasaan opettelemaan uutta kameraa. Toisin kuitenkin kävi, kamera tulee vasta ensi viikolla, ja minä jäin kuudenneksi pyöräksi Rahjaan. Kolme henkeä inventoi veneellä, kolme henkeä kahlasi rantapisteitä.

Hiukan tuuleskelee...

Minut, käsi-GPS ja leikkuulautaan teipatut kartta ja inventointilomake laskettiin Käärmeniemen itärantaan. Onneksi huomasin ajoissa, että ensimmäinen lohkare, jolle minut laskettiin, olisi edellyttänyt rantautumista uimalla. Uskalsimme veneellä vielä hiukan sisemmäs rantakarikkoa ja minut saatiin lähes maihin asti. Pelastautumispuvussa kainaloita myöten vedessä kahlaten, mutta rantaan kuitenkin.

Essi ja Niina poimitaan takaisin veneeseen kahluusession jälkeen.

Lähdin siis urheasti rämpimään rantalutikossa GPS:ää seuraten. Välillä kahlasin inhimillisellä silttipohjalla vain reittä myöten vedessä, välillä rämmin rantapajukossa, toisinaan taas mietin, pitäisikö tässä nyt uida lahden yli vai kiertää monta sataa metriä rantaa pitkin fladan ympäri.

Kartalla matkaa oli linnuntietä vajaat kolme kilometriä. Maastossa pisteeltä toiselle suunnistaessa matkaa kertyi vähintään tuplaten. Välillä rannassa oli niin suuria lohkareita, että ne oli pakko kiertää metsän kautta, ja sitten sitä mentiin kuusikossa rämpien pelastautumispuku päällä.

Minä en ole huonossa kunnossa enkä ole fyysisen työn välttelijä, mutta extreme-urheilusta en pidä. En halua kiivetä, uida vaatteet päällä, pudota tai katkoa raajojani, ainakaan töissä ja juuri ennen loman alkua. Kivikoita riitti ja kivien koot vaihtelivat lapsen pään kokoisista asuntovaunun kokoisiin. Pienempien yli pääsin vielä kiipeämään, mutta suurimmat piti kiertää, toisinaan veden puolelta, toisinaan rannan puolelta. Rannan puolella kivikko yleensä jatkui vuorotellen tyrnipusikon kanssa, veden puolella syvyyttä saattoi olla mitä tahansa nilkan syvyisestä yli pään syvyiseen.

Välillä lompsin rehevöityneiden lahtien yli, joiden umpeenkasvun vaiheen huomasin usein vahingossa. Välillä pysyin hyvin juurakoiden päällä enkä uponnut syvällekään sinikaislikkoon tai heinikkoon, mutta välillä taas huomasin uppoavani jokaisella askeleella yhä syvemmälle ja syvemmälle. Jossain vaiheessa sitten saavutin pisteen, jossa taaimmainen jalka piti käsivoimin irrottaa pohjetta myöten uponneesta mustasta, haisevasta mudasta. Silloin kaikki paino oli toisella, tukipilariksi jääneellä jalalla, joka vastaavasti upposi pulputtaen yhä syvemmälle. Jalkoja yksitellen irrotellessani ja yhä syvemmälle upotessani mietin että tästä jos nyt kaatuisi selälleen, hukkuisiko sitä siihen, koska jalkoja ei saa irti pohjasta.

Erästä kluuvijärveä etsiessäni rymistelin läpi metsän ja törmäsin supiloukkuun, johon oli jäänyt vauhkoontunut orava. Se ei syystä tai toisesta osannut löytää tietään pohjan läpi menevän luukun kautta ulos, vaan hyppi katossa hätääntyneenä. Päästin kattoluukun kautta oravan menemään ja jatkoin menoa hämähäkinseitit naamalla ja havunneulaset päälle varisten.

Ja pelastautumispuku ei ole mikään jumppapuku, sen voin taata! Sanotaan Gore-texin hengittävyydestä mitä tahansa, ei se ainakaan estä hikoilemasta kun kiipeilee, konttaa, ryömii ja ylittää lammasaitoja.

Manun hino tulkinta Najas marinasta.

Lepäsen kämppä oli täynnä yökkösiä, joita kannettiin kourakaupalla ulos, elävänä, kuolleena, hiukan elävänä ja lähes kuolleena.

Matalat pisteet ovat kuitenkin vähintään yhtä tärkeitä ja mielenkiintoisia kuin syvät pisteet, joten kahluutyö on tärkeää kun rannat ovat sellaisia kuin Rahjan saaristossa. Jos karttaa katsomalla ei voi mitenkään ennustaa, pääseekö niemennokkaan purjeveneellä vai voiko siitä kahlata lohkareita väistellen sadan metrin päähän, on parempi lähettää asialle jalkamies kuin mennä tökkimään alumiiniveneen pohjaan lommoja.

Hidasta työtä, mutta tärkeää. Kyllä se vene sieltä kerää niitä syviä liejupohjapisteitä nopeammin. Saadaan siis sekä laatua että määrää.

Manun ärviät.