Vesisammalista

Rantasiipisammalta on tänä vuonna löytynyt Perämerestä enemmän kuin kaikkina Velmun 20 aikaisempana vuotena yhteensä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Sammalet yhdistetään yleensä lähinnä soihin ja vesisammalet virtavesiin. Jos vesisammalet pitää yhdistää johonkin Itämeren osaan, tuo osa on ehdottomasti Perämeri.

Perämerestä on tähän mennessä tiedetysti tunnistettu 23 lajia vesisammalia (20 lajia Suomesta ja 17 lajia Ruotsista). Siinä missä muualla Suomen rannikolla puhutaan avainlaji rakkohaurusta ja avainelinympäristöstä nimeltä rakkohauruniitty, Perämerellä voidaan samassa yhteydessä puhua vesisammalniityistä. Rakkohaurua ei enää esiinny Merenkurkun pohjoispuolella veden liian vähäisen suolapitoisuuden vuoksi, mutta Perämerellä eri lajien vesisammalet asuttavat samaa elinympäristöä eli riuttoja - kivikoita ja lohkareikkoja. Eteläisemmällä Itämerellä löytyy lukuisia kallioluotoja ja -rantoja, joita peittävät rakkohaurukasvustot, mutta Perämerellä peruskallio on niin monen metrin syvyydellä moreenikerroksen alla, että kallio pistää esiin vain parissa kohtaa Perämerta. Riutat ovat siis Perämerellä kivikkoja, eivät kalliota.

SEAmBOTH-hankkeen tuloksena laskettiin Suomen ja Ruotsin pohjoisesta Perämerestä löytyneet taksonit eli lajiryhmät. Vesisammalia löytyi yhteensä 23 lajia.

Vellamonsammal ja rantasiipisammal esiintyvät usein yhdessä pohjoisella Perämerellä. Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Vellamonsammal, kuten monet muutkin Perämeren vesisammalista, on nimetty muinaisten suomalaisten vesihenkien tai -olioiden mukaan (ahdinsammal, tursonsammal, näkinsammal). Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Vellamonsammal näyttää mikroskoopissa linnun sulalta. Kuva: Erika von Essen

Tänä vuonna Velmu-ohjelma (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) kartoittaa erityisesti hiekkasärkkiä ja harjusaarten vedenalaisia osia - hiekkaisia elinympäristöjä siis. Oletuksen mukaisesti näiltä luontotyypeiltä ei pitäisi juuri löytyä vesisammalia, jotka tarvitsevat kiinnittyäkseen kovaa pohjaa, kiviä tai lohkareita. Oletus on mennyt tänä vuonna pieleen siinä, että kivä on löytynyt paljon enemmän kuin hiekkaa (ks. blogi hiekkasärkän määrittämisen vaikeudesta) eli enemmän ollaan työskennelty riutoilla kuin hiekkasärkillä. Lisäksi ollaan työskennelty lähellä mannerrantaa suurten jokien läheisyydessä (Oulujokisuisto, Iijokisuisto, Olhavajokisuisto). Siksi vesisammaliakin on tänä kesänä löytynyt jo ennätysmäärä - kolmen tyypillisen eli isonäkinrammalen (Fontinalis antipyretica), tursonsammalen (Oxyrrhyncium speciosum) ja vellamonsammalen (Fissidens fontanus) lisäksi rantasiipisammal (Fissidens osmundoides), koskisiipisammal (Fissidens pusillus) ja virtanäkinsammal (Fontinalis dalecarlica).

Isonäkinsammal on yleisin ja näyttävin Itämeren vesisammalista. Se voi meressä kasvaa jopa 30-40 cm korkeaksi puskaksi. Sukelluslinja sattuu tässä kulkemaan juuri isonäkinsammalkasvuston läpi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Virtanäkinsammal on hentoinen näkinsammal, paljon pienempi kuin isonäkinsammal. Kuva: Erika von Essen

Kumpikin sammal on sama laji, vaikka ylempi näyttää paljon pienemmältä ja hennommalta. Tutkija Krister Karttunen Suomen ympäristökeskuksesta kertoo, että isonäkinsammalesta on olemassa myös muotoja, jotka ovat paljon hennompia kuin se isonäkinsammal, johon Perämerellä on yleensä totuttu. Kuulemma Fontinalis antipyretica -lajin taksoniikka on muutenkin hieman myllerryksessä. Kuva: Erika von Essen

Isonäkinsammal - lehdet kolmessa rivissä ja kolmiulotteisesti, tumma varsi, "venhoiset" eli köliset lehdet. Kuva: Erika von Essen

En malta olla summaamatta tähän Perämeren vesisammalten löytymisen historiaa, koska se on minun ja muiden sammalista innostuneiden mielestä varsin kiehtova tarina. Vuosina 2017-2020 oli käynnissä suomalais-ruotsalainen Interreg -rahoitteinen yhteistyöprojekti SEAmBOTH (Seamless Maps and Management of the Northern Bothnian Bay), joka kiinnitti erityisesti huomiota siihen asti hieman laiminlyötyihin jokisuistoihin. Johan niitä sammalia alkoi löytyä! Lisää vesisammalista englanninkielisestä blogista täältä tai yleisesti vesikasvillisuuden kartoituksesta täältä.

Perämeressä kasvavien vesisammalten lukumäärä pysytteli pitkään vaatimattomassa neljässä, mutta kun Velmu ja erityisesti sen alla työskennellyt Life-hanke Finmarinet todella pääsivät käyntiin, tunnettujen vesisammalten lukumäärä lähti myös nousuun. Suurin harppaus saatiin, kun SEAmBOTH-hanke alkoi toden teolla kartoittaa jokisuistoja.

Sammalten löytymisessä suuressa roolissa ovat olleet Oulun yliopiston väsymättömät sammaltaksonomistit tutkija Risto Virtanen ja emeritusmuseonhoitaja Tauno Ulvinen, jotka ovat tunnistaneet Perämeren meritiimin sammalnäytteitä vuodesta toiseen. Lisäksi tunnistusapua on saatu Turun yliopiston tutkijalta Sanna Huttuselta ja aikanaan Metsähallituksessa työskenneeltä luonnonsuojelun erityisasiantuntijalta Riikka Juutiselta sekä Suomen ympäristökeskuksen tutkijalta Krister Karttuselta. Sammalten tunnistaminen ja niiden taksonomia on oma erityisalansa, mistä kertoo myös se, että nykyinen tursonsammal, entinen ahdinsammal, on vaihtanut minun urani aikana latinalaista nimeään ja luokitustaan neljä kertaa. Tämän sammalen tarina löytyy myös omasta blogistaan.

Ahdinsammal on vaatimattoman oloinen vesisammal, josta löytyy Perämereltä kahtena erilaisena kasvustona kasvavia versoja - käärmemäisiä haaromattomia luikeroita ja kuusimaisia paljon haarovia versoja. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tursonsammalen käärmemäisempi muoto. Kuva: Erika von Essen

Tursonsammalen kuusimainen muoto. Kuva: Erika von Essen

Tursonsammalen lehdenkärjen reunassa on pieni hampaistus, jos katsoo tarpeeksi tarkasti mikroskoopilla. Kuva: Erika von Essen

Entinen ahdinsammal, nykyinen tursonsammal, on vaihtanut sukua moneen otteeseen. DNA-määrityksen perusteella Perämeren "ahdinsammalet" määritettiin eri lajiksi kuin sisävesien ahdinsammalet. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Emeritusmuseonhoitaja Tauno Ulvinen on auttanut määrittämään kymmeniä Perämeren Velmu-tiimin sammalnäytteitä vuosien varrella. Kuvat: Essi Keskinen / Metsähallitus

Vuonna 2010 valmistui gradu pohjoisen Perämeren vesisammalista.

Koskisiipisammalen lehden reunassa on vaalea solurivi ja sammal on hyvin pieni. Kuva: Teemu Mustasaari

Vesisammalet ovat myös poukkoilleet silmälläpidettävästä alueellisesti uhanalaiseksi ja sieltä elinvoimaisiksi - suureksi osaksi Velmu-ohjelman keräämien tietojen ansiosta. 

Velmun alkaessa työnsä vuonna 2004 vellamonsammal määriteltiin Perämeressä alueellisesti uhanalaiseksi ja kansallisesti silmälläpidettäväksi. Velmu-ohjelman keräämien tietojen ansiosta vellamonsammal saatiin poistettua uhanalaisten listalta vuoden 2019 luokituksessa.

Perämeren - ja Itämeren - vesisammalissa on vielä paljon selvitettävää. Minua esimerkiksi ihmetyttää, miksi vesisammalet eivät juuri viihdy eteläisellä Perämerellä. Sopivan syvyistä kivikkoa olisi paljon, eikä kyse ole siitäkään, etteikö alueita olisi kartoitettu - vesisammalet vain yksinkertaisesti lähes puuttuvat Merenkurkun ja Hailuodon väliseltä alueelta. Onko kyse happamista alunamaista vai jostain muusta ympäristövaikutuksesta, on vielä täysi mysteeri.

Syystä tai toisesta vesisammalet eivät viihdy eteläisellä Perämerellä. Valkoiset pisteet ovat kartoitettuja näytepistetitä, vihreistä on löytynyt vesisammalia. Kaikki valkoiset pisteet eivät toki soveltuisikaan vesisammalten elinympäristöksi joko väärän syvyyden tai väärän pohjanlaadun (esim. hiekka tai muta) takia, mutta Hailuodon ja Merenkurkun väliselle alueelle jää satoja vesisammalille sopivia elinympäristöjä, joista niitä ei vain löydy.

Joka tapauksessa sammalet ovat Perämeren matalia alle 7 m syvyisiä kivikkopohjia leimaava, sen muusta Itämerestä erottava, piirre. 

Essi Keskinen

Vellamonsammal on kaunis, linnunsulkaa muistuttava vesisammal, mutta Perämeressä sitä peittävät usein piilevät. Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Vellamonsammal. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Vellamonsammal ilman salamaa eli sen värisessä vedessä kuin miltä Perämeressä näyttää. Humus värjää Perämeren veden punaruskeaksi, rooibos-teen väriseksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Rantasiipisammalet näin suuressa määrin ovat tämän vuoden erikoisuus. Ne esiintyvät usein aivan samalla paikalla ja lomittain vellamonsammalten kanssa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Hiekkasärkät hakusessa

 

Tältä perämereiset hiekkasärkät usein näyttävät - hyvin harvakasvuisilta ja autioilta. Usein vain muutama makrotyytti pystyy kiinnyttymään liikkuvaan hiekkaan, tämän hiekkapohjan ahvenvita ja toisaalta pienet, kitukasvuiset, harvassa kasvavat näkinpartaiset. Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Tänä kesänä Velmu-kartoituksissa etsitään hiekkasärkkiä - tai etsitää ja etsitään: mennään tekemään kaksi sadan metrin sukelluslinjaa Suomen ympäristökeskuksen mallintamille hiekkasärkkäkohteille.

Etsivä ei aina löydä, vaikka kohde olisi merkitty karttaan isolla rastillakin, kuten lapsuusaikojen merirosvokarttojen aarteet. Jos viime kesänä olivat sorapohjat hakusessa ja häviksissä, nyt ei hiekkasärkkämalli anna toivotulla lailla hiekkasärkkiä kartoittajille. Useimmiten mallin antamasta kohdasta on löytynyt korkeintaan puolet pohjasta hiekkaa, loput sitten eri kokoista soraa, pikkukiveä, kiviä ja lohkareita. Usein hiekan alta heti muutaman sentin syvyydestä löytyy myös sorapohja ja glasiaalisavea, jotka kumpikin estävät tehokkaasti pohjaeläinnäytteiden ottamisen, kun pleksiputki pitäisi työntää n. 10 cm syvyydelle hiekkaan.

Tämä EI ole mielestäni hiekkasärkkä, vaikka kivien alta epäilemättä löytyykin hieman hiekkaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Moni hiekkasärkkämallin osoittama särkkä on näyttänyt pikemminkin riutalta, tai harjusaaren laelta eri raekokoineen, lohkareineen ja glasiaalisavineen.  Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tältä luontotyypiltä löytyy sekä kivikon (riutta) että hiekkasärkän (hiekkapohja) kasvillisuutta - kiviltä rihmalevää ja hiekkapohjalta kivien välistä heinävitaa ja näkinpartaisia.  Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Viime kesänä etsimme merenhoidon seurantaa varten sorapohjia. Niitä on nyt löytynyt jonkun verran hiekkasärkkien sijaan. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Tämä luontotyyppi voisi kasvillisuutensa perusteella jo olla hiekkasärkkä: kuvasta erottuvat ainakin lyhyt hapsivita tai merivita, ahvenvita ja sinikaislojen varret.  Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Syken ja Metsähallituksen Natura 2000 -luontotyyppien inventointiohjeessa (2020) hiekkasärkistä sanotaan näin:

"Hiekkasärkät voivat koostua hiekan lisäksi joko hienommasta aineksesta tai karkeammasta materiaalista ja seassa voi olla kiviä tai jopa lohkareita. Jos hiekkasärkän pinnalla on hiekkaa, niin on samantekevää, onko sen ytimessä (tai päädyssä) kovempaa ainesta (kalliota, kiveä) sillä tärkein kysymys on, onko särkän eliöstö riippuvainen hiekasta vai ei. Hiekkasärkkien ei siis tarvitse olla koostumukseltaan ja rakenteeltaan puhdasta hiekkaa. Suomen moreenipohjat voivat aiheuttaa hiekkasärkkien tulkinta- ja rajausongelmia, sillä kuten riutat, hiekkasärkät voivat koostua erikokoisista ainesosista. Tällaisissa tilanteissa on muistettava että hiekkasärkät ja riutat voivat virallisen englanninkielisen kuvauksen mukaan esiintyä toistensa yhteydessä. Tämän yhteyden ja siitä mahdollisesti seuraavan luontotyyppirajausten päällekkäisyyden huomioon ottaminen helpottaa esimerkiksi uuden Natura-alueen rajaamista tai Natura-alueen käytön suunnittelua tai siitä päättämistä. Päällekkäisyystapauksissa ei ole välttämätöntä yrittää löytää absoluuttista totuutta pintaaloista vaan voidaan tyytyä asiantuntija-arvioon kunnes on kehitetty tarkempia rajauskeinoja tai sovittu sellaisista EU:n luontodirektiivin toimeenpanoa ja tulkintaa selvittävissä yhteistyöelimissä."

Sen lisäksi, että hiekkasärkät voivat Suomessa ja erityisesti Perämerellä olla varsin häälyväisiä rajauksessaan, ne voivat olla myös päällekkäisiä useiden muiden luontotyyppien kanssa: 

"Hiekkasärkät voivat käytännössä olla päällekkäin usean muun meriluontotyypin kanssa. Suomen rannikolla hiekkasärkkien kanssa yleisimmin päällekkäin esiintyvät luontotyypin 1610 Harjusaaret vedenalaiset osat. Hiekkasärkät voivat myös esiintyä osana yhdistelmäluontotyyppejä 1160 Laajat matalat lahdet ja 1130 Jokisuistot. Luontotyyppi 1170 Riutat voi myös esiintyä hiekkasärkkien yhteydessä, jolloin niiden rajaaminen erillisinä voi olla hankalaa tai mahdotonta."

Käytännössä tämä siis kuulostaa siltä, että hiekkasärkät, riutat ja harjusaarten vedenalaiset osat voivat olla täysin päällekkäisiä toistensa kanssa, eikä niiden erottamista ja rajaamista pysty välttämättä edes tekemään. Tämä ei ainakaan helpota poloisen kartoittajan työtä, joka yrittää ottaa kivikkoiselta hiekkasärkältä putkinoudinnäytintä ja miettii, olisiko tässä kivikossa mitään hiekkasärkkään viittaavaakaan piirrettä.

Tältä näyttää tyypillisin Perämeren hiekkapohja - tyhjältä ja liikkuvalta, melko karkealta hiekalta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Letkulevä Vaucheria luo itse oman elinympäristönsä. Tämä rehevöitymisestä ja pehmeästä pohjasta pitävä rihmalevä on niitä harvoja leviä, jotka kasvavat muulla kuin kovalla pohjalla. Tässä tapauksessa letkulevä oli alkanut kasvaa keskeltä reunoille päin hiekkapohjalla, mutta luonut samalla itselleen pehmeää pohjaa hajoamalla ja mädäntymällä kasvuston keskeltä reunoja kohti. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

 Yleensä näkinpartaisiin kuuluvat siloparrat jäävät Perämerellä sukutasolle, koska sukusoluja muodostuu harvoin. Tänä kesänä jotkut Nitella-suvun siloparrat ovat jo kesä-heinäkuun vaihteessa kasvattaneet sukusoluja niin että tämäkin yksilö pystyttiin määrittämään Nitella järvisiloparraksi Nitella flexilis sen perusteella, että hede- ja emisukusolut sijaitsevat samassa yksilössä (yksikotinen). Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Utelias ahven tuli katselemaan, mitä oikein touhuan sen valtakunnassa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Matalat hiekkapohjat ovat usein liikkeessä aaltojen mukana, jolloin kasvien juurtuminen pohjalle on vaikeaa. Myös pohjaeläimistö on vähäistä, koska elinympäristö on suojaton ja haastava, eikä ravintoa juuri ole kasvillisuuden puuttuessa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tiheät hauraniityt kertovat usein suojaisesta ja matalasta hiekka-, siltti- tai pehmeästä pohjasta. Perämereltä löytyy vain Zannichellia palustrista, pikkuhauraa, eikä lainkaan Zannichellia majoria, isohauraa, joten lajintunnistus on sen suhteen helppoa. Pikkuhaurat jaetaan siementen perusteella kahteen alaluokkaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tämän kesän Velmu-sukellusten kohteista eniten perinteisiä hiekkasärkkiä ovat muistuttaneet harjusaarten vedenalaisiksi osiksi mallinnetut kohteet. Nämä alueet eivät nouse merenpohjasta kohoumina, kuten perinteiset hiekkasärkät (joskin inventointiohjeen mukaan Perämeren hiekkasärkät tekevät tässä poikkeuksen ja voivat jatkua hiekkarannan jatkeena pysyvästi veden alla olevaan hiekkapohjaan). Harjusaarten vedenalaisilta osilta tänäkin kesänä kartoitettu lähes puhdasta hiekkapohjaa, jolta löytyy tyypillistä perämereistä hiekkapohjakasvillisuutta eli vitoja, hauraa ja näkinpartaisia. Etelä-Suomessa hiekkasärkkien tyypillinen kasvi on silmälläpidettävä meriajokas, jota ei löydy Selkämeren eteläosien pohjoispuolelta vähäisen suolaisuuden takia.

Luonnon laittaminen selkeärajaisiin, itsenäisiin ja toisistaan irrallisiin lokeroihin on aina vaikeaa. Taas kerran se kolahtaa sen meribiologin nilkkaan, joka lokerointia yrittää tehdä sukelluksissa ja kaikkien näytteenottovarusteidensa kanssa meren pohjalla. Tai oikeastaan päätöstä ei välttämättä tarvitse tehdä pohjassa, kunhan muistiinpanot ovat tarpeeksi hyvät, ja luontotyypin statuksesta voidaan käydä keskustelua vielä pinnalla.

Joka tapauksessa Velmu on jälleen kerran tarttunut ajankohtaiseen (joka kuudes vuosi tehtävä direktiiviraportointi alkaa pian), mielenkiintoiseen ja haastavaan aiheeseen hiekkapohjia ruotiessaan. 

Meren pohjalta päivänvaloon - Velmu 20 v

Essi Keskinen

Hailuodon kiinteää yhteyttä eli seitsemän kilometrin mittaista pengertietä rakennetaan parhaillaan. Veneilijää hämäävät kaikki erilaiset mereen istutetut kepit ja tikut, jotka on välillä jopa maalattu hämäävästi väylämerkkejä muistuttamaan. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Myös sup-laudalla voi lähteä sukeltamaan, vaikkei se yhtä kätevää olekaan kuin kumiveneestä operointi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Meritöissä odotetaan aina tyyniä kelejä, joita tänä kesänä on tarjoiltu vain harvinaisena herkkuna. Tätä kirjoittaessa Perämeren pohjoisosissa tuulee 15-20 m/s eikä merelle ole menemistä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Tänä kesänä eivät sateet juuri ole haitanneet töitä, ainoastaan tuulet. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Nyt on hymy herkässä kun vihdoin ollaan löydetty hiekkapohja! Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Meriuposkuoriaisten saarivalloitus

 

Meriuposkuoriaispariskunta pääsi hetkeksi petrimaljalle mikroskoopin alle. Lupilla ja mikroskoopilla tarkastellaan kuoriaisen selkäkilpeä ja peräpään piikkejä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kesäkuu on ollut pohjoisella Perämerellä erityisen tuulinen. Kysy vaikka keneltä tahansa veneilijältä, jonka jossakin vierasvenesatamassa tapaat. Tai kysy Perämeren Velmu-tiimiltä - voimme kaikki kolme vannoa, että kesäkuussa on tuullut sekä kovaa että usein, ja vielä ennakoimattomasti. Tuuliennusteet eivät päde päivää pidemmälle ja suunnitelmia pitää muuttaa koko ajan.

Eräänä turhautumisen hetkenä päätimme lähteä kartoittamaan Suunnitelma C:tä eli "jos jää aikaa kaikelta muulta". Satakarin itäpuoli oli ainoa lähellä oleva suojaisa saarentaus 9 m/s länsituulella.

Kumivene ja lähes täysin äänetön sähköperämoottori ovat hyviä työvälineitä. Kaksi SUP-lautaa kulkee hinauksessa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Satakarin itäpuolelta löytyi yllättäen uporkuoriaispari. Luontokartoittaja Sara tarkasteli ahvenvitaa lähempää ja kappas! Lehden alapuolelta löytyi pariskunta toisiinsa kiinni takertuneina, kuten uposkuoriaiset usein kuljeskelevat. 

Suomesta löytyy kolmea eri uposkuoriaislajia, jotka erottaa toisistaan mm. selkäkilven värityksen ja perän piikkien avulla. Varovaisen mikroskooppitarkastelun jälkeen lajinmääritykseksi varmistui Macroplea pubipennis, meriuposkuoriainen.

Meriuposkuoriaiset löytyvät usein pariskunnittain. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Meriuposkuoriainen on jännä laji. Se on koko Suomessa rauhoitettu, vaikka nykyisin se on uhanalaisstatukseltaan enää silmälläpidettävä. Kiireellisesti ja erityisesti suojeltujen lajien listalta se pääsi vuoden 2019 uhanalaisarvioinnissa, jolloin sen status muuttui vaarantuneesta silmälläpidettäväksi. Laji löytyy kuitenkin EU:n luontodirektiivin II-liitteestä Suomen natura-lajina. Viimeksi mainittu tarkoittaa, että Suomeen on perustettu natura-alueita nimenomaan tätä lajia suojelemaan.

Jos meriuposkuoriaisten levinneisyyteen olisi tutustunut esimerkiksi 20 vuotta sitten, sen olisi sanottu esiintyvän lähinnä Espoonlahdella, lukuun ottamatta muutamia hyvin harvoja täysin yksittäisiä havaintoja esim. Hailuodosta 1900-luvun alusta. Jossakin vaiheessa kymmenisen vuotta sitten meriuposkuoriaisen levinneisyysalue alkoi laajeta, toisin sanoen sitä alettiin löytää myös Espoonlahden ulkopuolelta. Perämeren Velmu-tiimi löysi sitä vuonna 2017 Hailuodosta, ja heti pari vuotta myöhemmin löytyivät Ruotsin ensimmäiset meriuposkuoriaiset (blogi englanniksi). 

Meriuposkuoriaist saavat kuninkaallisellekin kelpaavan kuljetuksen takaisin mikroskoopin alta. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Vielä hieman myöhemmin valmisteltiin Hailodon ja Oulunsalon välisen kiinteän yhteyden eli pengersillan rakentamista ympäristövaikutusten arviointimenettelyllä, minkä yhteydessä Hailuodon rannat kammattiin tarkasti meriuposkuoriaisen varalta. Löytyihän sitä. Massoittain. Kukaan ei vain varmaan ollut aiemmin etsinyt sitä.

Suomen ympäristökeskus innostui ja laati meriuposkuoriaisesta levinneisyysmallin. Malli kertoo todennäköisyyden, jolla lajin ennustetaan löytyvän tietystä paikasta. Vuonna 2022 Velmu-kartoituksissa etsittiin meriuposkuoriaista kaikkialta Suomen rannikolta. Lue löydöksistä täältä. Perämeren rannikolla konsultti onnistui ja löysi kuoriaisia lähes kaikilta mallin ennustamilta alueilta pohjoisen Perämeren mannerrannoilta. Nyt tiedetty levinneisyysrajan pohjoispääty on noussut jo Kemin Ajoksen korkeudelle asti - siitä eteenpäin kukaan ei ole vielä tarkistanut.

Tämänhetkinen tieto meriuposkuoriaisen levinneisyydestä pohjoisen Perämeren rannikolla. Muilta kuin Hailuodon saarelta ei ole vielä etsitty. Violetti merkintä on Satakarin saari, josta meriuposkuoriaisia löytyi maanantaina. 

Meriuposkuoriaista on etsitty mannerrannalta, koska alueille on helppo päästä autolla ja kahlata rannassa pelastautumispuvussa tai kahluuhousuissa. Saarilta ei ole systemaattisesti etsitty, koska niille pääseminen vaatii järeämpää logistiikkaa ja on kaikin puolin hankalampaa. Levinneisyyden todennäköisyysmalli kuitenkin antaa ymmärtää, että myös saarten rannat olisivat otollista elinympäristöä meriuposkuoriaiselle. 

Nyt löydetty pariskunta on Hailuodon saarta lukuun ottamatta ensimmäinen pohjoisen Perämeren saarilöytö. Oli tuulisestä säästä siis jotakin hyötyäkin. 

Ehkä tulevaisuudessa joku kartoittaa saarten rannat systemaattisesti ja meriuposkuoriaisen levinneisyysalue yltää mannerrantalta myös merelle.

Essi Keskinen, meribiologi

Meriuposkuoriaiset pääsivät takaisin suunnilleen sinne, mistä ne oli poimittukin. Meriuposkuoriaiset syövät ja käyttävät elinympäristönään mm. ahvenvitaa ja ärviöitä. Tältä paikalta löytyi ahvenvitaa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Moniongelmainen Akionlahti, ja voiko sitä korjata?

 

Akionlahti on suuri merestä irti kuroutunut kluuvijärvi. Kuva: Anton Pajukoski / POP-ELY (SeaMoreEco)

Akionlahdella on monta ongelmaa. Rehevöityminen on niistä yksi pahimpia, mutta myös vieraslajit vaivaavat. Oireina rehevöitymisestä ovat mm. veden samentuminen, runsaista ravinteista kielivä kasvillisuus kuten karvalehti, levittäytyvät järviruokoniityt ja talvinen hapettomuus. Monet ojitusojat johtavat vesiään Akionlahteen, joka on yhteydessä mereen vain kahden kapean uoman kautta. Vedenvaihto mereen on vähäistä.

Akionlahdelle on pesiytynyt vieraslaji kanadanvesirutto, joka helposti ottaa ylivallan kaikesta muusta kasvillisuudesta. Sen mätänevät kasvimassat aiheuttavat hapettomuutta ja peittävät alleen kaiken muun. Lisäksi se saa aikaiseksi äkillisiä pH-vaihdoksia, joita muiden kasvien voi olla vaikea sulattaa. 

Pohjaan asennettavaan juuttikankaaseen leikataan reikiä, että kankaan alle ei jää ilmakuplia. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Järviruoko levittäytyy matalilla rannoilla ja saa aikaan umpeenkasvua. Samaa tekee leveäosmankäämi, joka on alkanut lisääntyä vahvasti Akionlahdella. 

Akionlahdella on kuitenkin vahva biologinen arvonsa. Se on kluuvijärvi, fladasta seuraava askel kohti järveä. Fladat ovat maankohoamisen seurauksena merestä irti kuroutuvia lahtia, ja kluuvi on jo lähes irti merestä. Akionlahden vesitilannetta parantamaan on kluuviin aikanaan avattu myös toinen uoma, mikä johti siihen ongelmaan, että kuivaan aikaan lahti kuivui lähes umpeen kaiken veden paetessa mereen. Myöhemmin uomiin rakennettiin pohjapadot niin että kaikki vesi ei pääse karkaamaan kuivinpaankaan vuodenaikaan.

SUP-lautojen armada valmiina lähtöön! Akionlahdella näppärin kulkuväline on SUP-lauta, jolla pystyy kuljettamaan sekä juutikankaat että tarvittavat kivet. Kuva: Eveliina Lampinen / POP-ELY

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Akionlahti on Natura2000 -verkoston luonnonsuojelualue. Alueella on monia Natura-luontotyyppejä  ja ne edustavat rannikon maankohoamisrannan erilaisia sukkessiohabitaatteja. Alue on hyvin tärkeä sekä lintujen muutolle että pesimiselle, sieltä löytyy uhanalaista vesikasvillisuutta (rauhoitettu upossarpio) ja uhanalaisia lintuja ja kluuvi on erittäin tärkeä kalojen kutualue. Heti lahden ulkopuolelta mereltä löytyy rauhoitettu meriuposkuoriainen. Akionlahden rantaniittyjä hoidetaan laiduntamalla.

Paikalliset asukkaat tulevat helposti juttelemaan ja kertovat, kuinka heidän lapsuudessaan 60-70 -luvuilla lahti oli kirkasvetinen ja hiekkapohjainen, siellä oli syviä kohtia, joihin lapset hyppivät uimaan ja kalansaaliit olivat suuria. Nyt näkyvyys ei ylitä kymmentä senttimetriä, pohja on pehmeää ja pöllyävää eikä mistään löydy syvää kohtaa. Kalastus on vähentynyt lähes olemattomiin.

Talvisia kalakuolemia ja keväistä kalojen kutunousua helpottamaan Oulun kaupunki, Suomen vapaa-ajan kalastajat, Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskus ja Metsähallitus tekivät kevyitä toimenpiteitä toisella mereen johtavista uomista muutama vuosi sitten. Vuonna 2021 asennetut ohjuriaidat on sittemmin poistettu niiden toimimattomuuden vuoksi, ja koska jäät liikuttelivat niitä. Nousua helpottava kivikkouoma on paikoillaan.

Työmaata kohti menossa! Kuva: Anton Pajukoski / POP-ELY

Ensin lahdelta etsittiin vesiruttoesiintymät, jotka voitaisiin peittää. Kluuvia kartoitettiin jo vuosi sitten, mutta tänä kesänä karvalehti on syrjäyttänyt monet vesiruttokasvustot. Lopulta juuttikankaille kuitenkin löytyi sopivat paikat ja ne asennettiin pohjaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Nyt suomalais-ruotsalainen yhteistyöprojekti SeaMoreEco on ottanut yhdeksi pilottikunnostuskohteekseen Akionlahden. Tarkoitus on kokeilla kahden erilaisen peittämis- tai tukahduttamismenetelmän avulla vieraslaji kanadanvesiruton poistamista. Koska kluuvista löytyy myös rauhoitettua upossarpiota, esimerkiksi koko lahden nuottaaminen vesiruton poistamiseksi ei tule kysymykseen. Lisäksi kanadanvesirutto ei ole (vielä?) vallannut koko kluuvia, vaan sitä löytyy runsaina kasvustoina sieltä täältä.

Kanadanvesiruton poistamista käsin pilotoitiin Perämeren kansallispuistossa 2021-2022, mutta valitettavasti vesirutto oli jo päässyt asettumaan Pensaskarin kluuviin liian vahvasti.

Metsähallituksen vesiluontotiimin Velmu-kenttätiimi Perämereltä pääsi auttamaan POP-ELYä juuttikankaiden asettelemisessa pohjalle. Muutamien neliömetrien kokoisilla kankailla kokeillaan, voidaanko tiheitä vesiruttokasvustoja tukahduttaa estämällä niiltä pääsy valoon ja yhteyttämiseen. Juuttikankaat painettiin pohjaan ja kiinnitettiin kivillä ja niiden annetaan olla pohjalla kahden kasvukauden ajan - peiton alle kurkataan siis ensi kertaa ensi vuoden syksyllä.

Tukholman satamaan jumittuneet kelluvat pressut asennetaan myöhemmin. Ne ankkuroidaan paikoilleen pehmeään pohjaan niin että pressu kelluu kluuvin pinnalla ja valolta suojattavan alueen reunat peittyvät pohjaan asti ulottuvilla "verhoilla". Tarkoitus on sama kuin juuttikankailla - estää valon pääsy ja yhteyttäminen kasveilta. 

Juuttikangas asennetaan pohjaan ja kiilataan sinne kivillä. Kuva: Eveliina Lampinen / POP-ELY

Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kaikkia menetelmiä täytyy testata ennen kuin voidaan sanoa, mikä toimii ja mikä ei, ja minkälaisissa olosuhteissa. Juuttikangasta on myös asennettu pohjoisempaan Tukkikarin kluuviin, josta löytyy hyvin laajasti uhanalaista upossarpiota vieraslaji kanadanvesiruton joukosta.

Juttelin erään paikallisen asukkaan kanssa. Hänen mielestään teimme ihan höpöjä ja että "eihän tuo nyt tietenkään toimi!" Yritin perustella, että kaikkia menetelmiä pitää testata pienimuotoisesti ennen kuin niiden toiminnasta tai toimitattomuudesta voidaan sanoa yhtään mitään. Erityisesti alueilla, joilla operoidessa voi törmätä uhanalaisiin lajeihin ja luontotyyppeihin, varovaisuus on paikallaan.

Pari vuotta sitten käynnistyi Suomen suurin meriluonnonsuojeluun tähtäävä IP LIFE -hanke Biodiversea, jota luotsaa Metsähallitus. Yksi hankkeen vahvoista kärjistä on meriluontotyyppien kunnostaminen. Sitä varten SeaMoreEcon pilottikokeilussakin ollaan kuulolla ja oppimassa mahdollisia menetelmiä maastossa.

Akionlahti on hyvin rehevä. Sieltä löytyy valtavasti esim. ristilimaskaa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Ja tältä se vesirutto sitten näyttää! Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Juuttikankaat asetettiin pohjaan kivien avulla. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Parin vuoden sisällä nähdään, toimiiko jompi kumpi tukahduttamismenetelmistä vai ei. Kustannukset menetelmän testaamiseen eivät ole olleet erityisen isot. Pilotointeja erilaisista kunnostusmenetelmistä kuitenkin tarvitaan nyt kun EU:n ennallistamisasetuskin vasta hyväksyttiin.

Essi Keskinen

P.S. Jos ennallistaminen tai kunnostus ovat termeinä vieraita, niin ne olivat itsellenikin vielä vähän aikaa sitten. Jos haluat vielä syventää tietämystäsi, tässä tämänhetkinen tietämys Itämeren meriluontotyyppien kunnostamisesta ja ennallistamisesta.

P.S. 2 Myös siirtoistutus voi olla ennallistamista.