torstai 15. syyskuuta 2022

Kartalla kiipeävä kuoriainen

Minigrip-pussissa vettä, kasvi ja kovakuoriainen
Meriuposkuoriaisen varovaista tarkastelua Minigrip-pussissa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

”Hei olisko tää nyt semmonen meriuposkuoriainen?”

Mela pysähtyy, SUP-lautailija jää kuuntelemaan. Nyt ollaan jännän äärellä. Rintamasuunta kohti huutajaa, joka pitelee Minigrip-pussia aurinkoa vasten ja tiirailee sen sisällä hapsividalla ryömivää kovakuoriaista. Luppi esiin, varovaista katselua. Onko selkäkilpi tumma vai kirjava? Millaiset ovat perän piikit, pitkät ja terävät vai ennemminkin hieman matalammat ja pyöreämmät?

Kovakuoriainen kämmenellä
Meriuposkuoriainen luontokartoittajan kämmenellä. Oikea etujalka on taittunut kuoriaisen alle ja se pääsi täysin terveenä takaisin vetiseen kotiinsa luuppi-tarkastelun jälkeen. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus


Henkilö pelastautumispuvussa SUP-laudalla hyvin matalassa kaislikkorannassa
Yksi meriuposkuoriainen löytyi näin matalasta rannasta Luodon saaristosta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus


Henkilö katsoo luupilla tarkasti
Maastokartoittajan varusteisiin kuuluu luppi tai luuppi, jolla meriuposkuoriaisen selkäkilpeä ja peräpään piikkejä tarkastellaan vahingoittamatta eläintä. Tarkastelun jälkeen se pääsi takaisin luontoon. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tulemme yhdessä siihen johtopäätökseen, että kyllä tässä nyt katsellaan meriuposkuoriaista. Se on Suomessa direktiivilaji, jota löytyy Euroopasta vain meiltä ja Ruotsista. Suomessa laji määritettiin aiemmin vaarantuneeksi, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana havaintoja on kertynyt niin paljon lisää, että laji putosi silmälläpidettäväksi. Direktiiviin se silti jäi.

Vedenalaiskasvi
Hapsivita on yksi meriuposkuoriaisen ravintokasveista. Parhaimmillaan laji voi kasvaa vaikka parimetriseksi puskaksi. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Vielä parikymmentä vuotta sitten meriuposkuoriaisesta ”tiedettiin”, että niitä esiintyy Euroopassa vain Suomessa ja lähimmät naapurit löytyvät Kiinasta. Suomessa meriuposkuoriaista löydettiin lähinnä Espoonlahdelta, vaikka sadan vuoden takaa olikin muutama yksittäinen havainto myös Hailuodosta. Uposkuoriaisia on kolmea eri lajia ja ne kaikki saattavat esiintyä samassa murtovesilahdessa.

Sitten meriuposkuoriaista ryhdyttiin tosissaan etsimään. Hailuodon mantereeseen kiinnittävä siltahanke aiheutti tiukan syynin rakennusalueelle - löytyykö meriuposkuoriaista Hailuodosta vielä? No löytyihän sitä, lähes joka paikasta, josta sitä etsittiin. Suomen ympäristökeskus teki meriuposkuoriaiselle esiintymismallin, jonka mukaan sitä esiintyisi todennäköisesti myös joillakin alueilla pohjoisen Perämeren rannikkoa. Kuoriaista lähdettiin etsimään mallin mukaan, ja sehän ymmärsi noudattaa todennäköistä esiintymisaluettaan aina Kemin Ajokseen asti. Sen pidemmälle ei olla vielä ehditty, eikä rannikolta saarille. Tulevaisuus näyttää, löytyykö laji sieltäkin.

Hapsivita on kaunis vedenalainen kasvi, joka kasvaa lähes kaikenlaisilla pehmeillä ja sekapohjilla ja joka voi suotuisissa olosuhteissa muodostaa lähes läpipääsemättömiä niittyjä. Meriuposkuoriainen pitää hapsividasta. Video: Julia Honkanen / Metsähallitus

Kesällä 2022 VELMU (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden kartoitusohjelma) etsi todennäköisyysmallin avulla mm. meriuposkuoriaista. Malli ei Perämeren ulkopuolella toiminut aivan yhtä hyvin, mutta uusia havaintoja kuitenkin tehtiin sekä Suomenlahdelta, Selkämereltä että Merenkurkusta.

Meriuposkuoriainen on pieni ja huomaamaton vedessä koko elämänsä viettävä koppakuoriainen, joka usein kävelee vedenalaisten kasvien lehtien alapinnoilla. Sen ravinto- ja hengailukasveja ovat mm. hapsivita, ärviät ja ahvenvita, mutta kuoriaista ei välttämättä huomaa, jollei kääntele lehtiä ylösalaisin. Etsiminen on siis työlästä, mutta näköjään kannattaa. Tässä onkin luultavasti laji, jota ei juuri ole aiemmin etsitty, ja tästä syystä levinneisyydenkin on oletettu olevan niin suppea. Kun lajia etsittiin myös Ruotsista, löytyihän se sieltäkin (lue englanninkielisestä blogista enemmän).

Etsivä löytää jne.

Essi Keskinen

Kartta, jossa merkintöjä
Luodosta löydettiin 2022 kaksi meriuposkuoriaista (vihreät pisteet kuvan alareunassa ja oikeassa yläkulmassa). Punaisista pisteistä löytyi meriuposkuoriaisia vuonna 2021, mutta alueelta oli löydetty meriuposkuoriainen jo 2017 - sen koordinaatit vain olivat kadoksissa. Kartan alareunan suuren neliön alueelta oli löydetty meriuposkuoriainen vajaat 100 vuotta sitten, mutta tarkka löytöpaikka ei ollut tiedossa. Kartta: Metsähallitus

Henkilöitä pelastautumispuvuissa SUP-lautojen kanssa
Tästä se lähtee! Kolme luontokartoittajaa lähdössä päivän kartoitusreissulle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kasvi veden alla
Vesikuusi (Hippuris vulgaris) löytyi samasta lahdesta meriuposkuoriaisen kanssa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus


Kasveja veden alla
Ärviä kelpaa myös meriuposkuoriaiselle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus


Kasveja veden alla
Merinäkinpartaa löytyy usein kirkasvetisistä fladoista ja lahdista. Käsissä laji tuntuu karkealta mutta samalla hauraalta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Suuri tikun muotoinen hyönteinen kämmenellä
Sauvalude löytyi samasta matalasta lahdesta meriuposkuoriaisen kanssa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus


Vesikasveja henkilön kädessä
Haranäytteestä voi nousta paljon eri lajeja. Tästä löytyy ainakin vieraslaji kanadanvesiruttoa, näkinpartaisia, pallomaisia sinibakteereja ja todennäköisesti hapsivitaa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus


torstai 18. elokuuta 2022

Mikroskooppinen maailma

 

Mikroskooppi
Hyvä mikroskooppi on tärkeä työväline. Yhtä tärkeä on hyvä mikroskopointipöytä. Baaripöytä ja korkea keinonahkainen, pehmeä baarijakkara toimivat tässä AirBnB -kämpässä mahtavana mikroskopointipöytänä! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Mikroskooppi on yksi meribiologin ja luontokartoittajan tärkeimmistä työvälineistä. Maastossa voidaan ihmetellä pieniä juttuja lupilla (tai luupilla, kummin vaan), mutta esim. monet rihmalevät erottaa toisistaan vain mikroskoopilla. Maastossa otetaan näytteitä tunnistamatta jääneistä kasveista ja levistä ja iltaisin sitten mikroskopoidaan.

Näytepurkeissa näytteitä veneessä
Näytepurkit on aina merkittävä hyvin, että näytteet eivät sekoitu. Filmipurkit ja näytepurkit muodostavat ns. leväpatterin, mutta usein käytetään myös numeroituja minigrip-pusseja. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kasvi ja sen pyyntirakkulat mikroskoopissa
Vesiherneen pyyntirakkulat ovat pieniä ansoja, jotka alipaineella imaisevat ohi uiskentelevan eläinplanktonin saaliikseen. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kasvi petrimaljalla mikroskoopin alla
Vesiherne on kauniinvihreä ja pyyntirakkuloineen varsin eksoottinen kasvi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Välillä näytteet ovat juuri sitä, mitä on odotettukin, mutta ne on silti pakko mikroskopoida, jotta ei tehtäisi systemaattista virhettä. Joskus näytteet osoittautuvat ihan joksikin muuksi, ja silloin taas kiittää ammattitaitoaan ja viitseliäisyyttään, että otti taas kerran näytteen.

Systemaattinen virhe tarkoittaa sitä, että oletetaan kaiken samannäköisen olevan sitä, mitä se on aiemminkin ollut. Usein rihmalevämassassa on kuitenkin monia eri lajeja, joita ei paljain silmin erota. Jos lisäksi aina oletetaan "samannäköisen" lajin olevan samaa ilman varmaa tunnistusta, jää joukkoon varmasti muitakin lajeja, jopa uusia tai vieraslajeja. 

Essi Keskinen

Kovakuoriainen kämmenellä
Kännykkäkamerakuva tietokoneen ruudulla suurennetusta vedenkestävän digipokkarin kuvasta :D Meriuposkuoriainen on uhanalainen direktiivilaji eli lailla suojeltu kuoriaislaji. Tänä kesänä VELMU-kartoituksissa etsittiin mm. meriuposkuoriaisia, joita löytyikin jonkin verran. Lajinmääritys piti tehdä joko maastossa, niin että eläintä ei vahingoitettu, tai viedä se määrityksen jälkeen takaisin samaan vesistöön. Vaikka kuvassa näyttää siltä, että oikea etujalka puuttuisi, se on vain taittunut kuoriaisen alle - seuraavissa viidessä kuvassa etujalka on taas paikoillaan :D Uposkuoriaisia on kolme lajia, jotka erottaa toisistaan perässä näkyvien piikkien ja pään takana olevan kuoren värityksen perusteella. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Rihmoja mikroskoopissa
Tämän näytteen kohdalla mikroskooppi paljasti jännittävän yllätyksen. Vaaleanvihreä rihmamainen levä on punalevä Batrachospermummia, ja tummanvihreä eläin on järvisieni, joka kasvaa punalevän päälle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus


Rihmamaista levää mikroskoopissa
Tämän näytteen kohdalla mikroskooppi paljasti jännittävän yllätyksen. Vaaleanvihreä rihmamainen levä on punalevä Batrachospermummia, ja tummanvihreä eläin on järvisieni, joka kasvaa punalevän päälle. Nimestään huolimatta tämä punalevä on kirkkaanvihreää, ja näyttää vähän pullosudilta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Iso käpymäinen kukka
Kaikkien näytteiden kanssa ei mikroskooppia tarvita. Vehkan "marjaterttu" on iso kuin käpy. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus


maanantai 8. elokuuta 2022

Kaislikossa suhisee

Kosteikon läpi ruopattu väylä ilmakuvassa
Tuovilanjoen suisto on yksi suuri kosteikko, jonka läpi on ruopattu muutamia väyliä. Itse kosteikon sisään tunkeutuminen on lähes mahdotonta, koska SUP-laudalla se on liian tiheää, mutta kävelemällä kuitenkin mahdotonta. Kuva: Jaakko Haapamäki / Metsähallitus

Monelle minun ikäiselleni on pienenä luettu iltasaduksi skotlantilaisen Kenneth Grahamen kirjoittamaa lastenkirjaa Kaislikossa suhisee. Itse katsoin sitä myös animaationa. Englanniksi kirja on The wind in the willows eli Tuuli (hopea)pajuissa. Englanniksi ja suomeksi puhutaan siis täysin eri kasvillisuudesta, mutta pointti on sama - ollaan jokivarressa tai kosteikolla, jossa vesimyyrä, rupikonna ja keitä kaikkia muita eläimiä sieltä löytyikään, seikkailevat. Suomessa hopeapajut ovat lähinnä hoidettujen puistikoiden tai jokivarsien istutettuja puita, ”tavalliset” pusikoituneet pajut sen sijaan ehkä enemmän rantaryteikköä kuin lastenkirjalle nimeä tarjoavia romanttisia elinympäristöjä. Suomeksi nimi siis muotoutui muotoon Kaislikossa suhisee.

Kaislikkoa
Kaislikko SUP-laudalta nähtynä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Olen monesti miettinyt näin aikuisena ja erityisesti biologina, tarkoitettiinko kaislikolla sini- tai järvikaislaa (Schoenoplectus ssp.) vai järviruokoa (Phragmites australis), joka on oikeasti ruoko (Ruovikossa suhisee ei kuulosta yhtä hyvältä kuin Kaislikossa suhisee). Moni ei-biologi puhuu järviruovikoista kaislikkoina, vaikka biologisesti näin ei ehkä olisikaan. En muista kirjaa niin hyvin että tietäisin, oliko suomentajalla ajatusta kaislikon ja ruovikon erosta, vai esiintyykö kirjassa yleensäkään kumpaakaan. Viitattiinko kirjan nimellä vain joki- tai kosteikkoelinympäristöön, jota Skotlannissa edustavat paremmin pajut ja Suomessa kaislikot/ruovikot?

SUP-lauta rantaniityn vieressä
Luontokartoittaja on parkkeerannut kulkuvälineensä rantaniityn reunaan. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Matalaa rantavettä ja rantaniittyä
Hyvin matalia mutarantoja löytyy paljon Merenkurkusta ja Perämereltä. Molemmat ovat otollisi elinympäristöjä monille uhanalaisille lajeilla, mutta suurin osa tämäntyyppisistä rannoista on ainakin Merenkurkussa kasvanut umpeen järviruokoa ja sinikaislaa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Oli miten oli, sekä ruovikot että kaislikot häiritsivät VELMU-maastotöitä kovasti Vaasan kaksiviikkoisen kartoitusjakson aikana. Kumpikin kasvillisuustyyppi esti kartoittajia pääsemästä veteen. Kun rannan ja avoveden välillä oli muutamista kymmenistä metreistä jopa kilometreihin ulottuva tiheä ja läpipääsemätön  ruovikko tai kaislikko, sen läpi ei pääse kuin hirvi, ei todellakaan SUP-lautaa, haraa, vesikiikaria, ämpäriä, vesipulloa, eväitä, näytteenottimia, melaa ja ankkuria kantava luontokartoittaja. Kiersimme etsimässä rantoja, joista päästä veteen, ja monesti ainoaksi vaihtoehdoksi jäi hinata SUP-laudat kumiveneellä 1-3 km päähän avoveteen jotakin ruoppausväylää pitkin.

Ilmakuva kosteikosta ja sitä halkovasta ruoppausväylästä
Vassorfjärdenin hyvin matala lahti on eteläpäästään ruovikoitunut lähes täysin umpeen, vesisyvyys on 20-40 cm. Linnut rakastavat kosteikkoja ja myös kaloille ne ovat tärkeitä kutualueita. Ruopatut väylät vain loistavat ilmakuvista kuin ihoon viiltyneet arvet tai ikimetsän halki kulkevat metsäautotiet. Kuva: Jaakko Haapamäki / Metsähallitus

Täysin tiiviistä ruovikosta tai kaislikossa ei juuri muita kasvilajeja löydy, mutta hyönteisiä, lintuja, kaloja ja nisäkkäitä löytyy. Kaislikon väleissä olevissa aukkopaikoissa viihtyvät lumme ja ulpukka, uistinvita, ahvenvita, keiholehdet ja palpakot. Ruovikon keskellä olevissa lampareissa saattavat viihtyä mm vesikuusi ja vesisammalet.

Merenkurkku on litteänlaakeaa aluetta, jossa maankohoaminen edesauttaa ruovikoiden ja kaislikoiden leviämistä ja matalien alueiden umpeenkasvua. Ihmisen ainoa keino taistella luonnon väistämätöntä kehitystä vastaan on ruopata ja raivata tiensä kaislikon tai ruovikon läpi niin että veneen saa edelleen mökin rantaan, vaikka mökki sijaitseekin jo lähes sisämaassa.

Ilmakuva ruopatusta joesta ja ruovikosta, jonka läpi näyttää kulkevan väylä
Google antoi ymmärtää, että voisimme päästä ruovikon läpi SUP-laudoilla melomalla. Kuva: Google

Henkilöitä SUP-laudoilla pelastautumispuvuissa tiheän ruovikon keskellä
Google näytti ilmakuvassa tähän kohtaa väylää ruovikon läpi... Kuva: Esika von essen / Metsähallitus

Henkilöitä SUP-laudoilla pelastautumispuvuissa tiheän ruovikon keskellä
Yritys hyvä kymmenen, mutta ei tästä kyllä toiselle puolelle kosteikkoa päässyt :D Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Umpeenkasvu on luontaista, mutta toisaalta Itämeren rehevöityminen kiihdyttää sen tahtia. Lisäksi rantalaidunnuksen loppuminen on vähentänyt avoimia rantaniittyjä ja vienyt elinympäristöä mm. uhanalaisilta paunikolta, nelilehtivesikuuselta ja lietetattarelta, nämä lajit kun eivät pärjää kilpailussa järviruo’on kanssa.

Henkilö SUP-laudalla matalalla rannalla, rantaniityllä hevosia ja ilmassa lintuja
Tätä rantaniittyä laiduntavat sekä hevoset, lampaat että hanhet. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kaislikossa - ja ruovikossa - on todellakin suhissut viime viikkoina, kun minä ja tiimini olemme kolunneet Merenkurkun alueen kosteikkoja. Toisaalta kaislikon keskellä on voinut tehdä töitä suppilaudalla, vaikka tuuli olisi lähennellyt 10 m/s - ruovikko ja kaislikko suojaavat hyvin pahimmalta tuulivaikutukselta.

Kaislikossa on vain suhissut.

Essi Keskinen

P.S. Todellisen ruovikkoelämyksen saat kun käyt lukemassa viimevuotisen blogin ruovikossa kartoittamisesta: http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2021/10/mapping-roi-region-of-interest-or-reed.html

Ilmakuva ruopatusta joesta, jossa nuolenkärjen muotoisia ruoppausjälkiä
Ruoppaukset voidaan tehdä näinkin. Tuovilanjoen kunnostusruoppausten yhteydessä uomaa yritettiin ruopata edes hieman luonnonmukaisempaan muotoon eli hidastaa veden virtausta hieman ja saada aikaiseksi hitaamman virtauksen alueita ja pääuomasta poikkeamista hieman erilaisten elinympäristöjen luomiseksi. Ilmakuvassa vesi virtaa oikealta vasemmalle eli ruopattuja "nuolenkärkiä" vastaan merta kohti. Kuva: Google



maanantai 1. elokuuta 2022

Sataa sataa ropisee


Kaksi sup-lautailijaa kaatosateessa
Sinänsä sade ei haittaa vedenalaisia kartoitustöitä, mutta ei se kyllä mieltä ylennäkään. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Viime viikolla kastuimme VELMU-maastotöissä joka päivä, enkä nyt tarkoita snorklausta, kahlausta saati sukellusta. Vesi tuli poikkeuksellisesti taivaalta. Tähän mennessä tänä kesänä sade on kastellut maastotöiden aikaan vain vähän, mutta vahinko otettiin kyllä takaisin moninkertaisesti viime viikon aikana.

Olen valittanut sateesta ennenkin. Kirjoitin siitä ihan blogin vuonna 2014. Ei se pelkkä sade sinänsä haittaa kun varusteet on hyvät, mutta kun niitä ei meinaa saada kuiviksi jälkikäteen. Lisäksi koko päivän kestävä sade kyllä vetää mielen apeaksi - aurinkoisella ilmalla on paljon mukavampi työskennellä. Kaikki tuntuu helpommalta. Kyllähän sää vaikuttaa ihmisen mielialaan, miksei myös työmoraaliin.

Kuva sateisesta veden pinnasta, pisara pomppaa oudosti vedestä
Loch Nessin vai Tuovulanjoen hirviö? Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kuva sateisesta veden pinnasta
Sataa... Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Julia nimesi viime viikon ”Vaasan häiriöviikoksi”. Tähän mennessä kaikki onkin onnistunut yllättävän helposti - olemme saaneet työskennellä auringonpaisteessa, tyynillä säillä, olemme päässeet isolla pakettiautolla rantaan asti, ihmiset ovat tulleet juttelemaan kiinnostuneina, työt ovat rullanneet. Viime viikolla emme meinanneet päästä veteen (muuta kuin sateen kautta). Pääsimme kyllä kartoitusalueita ympäröiviin ruopattuihin kanaviin, mutta emme niistä ruovikoiden läpi kartoitusalueiden avovesialueille. Löysimme kyllä parkkipaikan rannassa, mutta rantaa laidunsivat lampaat, ja aidan portti oli niin kaukana ruopatusta kanavasta, että SUP-lautojen kantaminen veteen asti kostean rantaniityn tai ruovikon läpi olisi aika ison vaivan takana. Pääsimme rantaan, mutta tuuli liikaa. Näimme avoveden lähellä, mutta meidän ja sen välissä oli 50 m lähes kolmimetristä ruovikkoa, ja lisäksi pysähtymiskielto ja maantien reuna-aita. Näkyvyys Vaskiluodon teollistuneilla, ruopatuilla ja rakennetuilla rannoilla oli hirveä (Secchi-syvyys vajaan metrin luokkaa) ja kaikkea kasvillisuutta peitti irtonainen ”hötö”. Suuri osa ahvenvidoista vaikutti niin huonokuntoisilta, että olivatkohan viimevuotisia?

Kuva puoliksi veden alta, samea vesi
Kyröjoen suiston vesi on kovin ruskeaa, mutta sieltä se pystykeiholehti vain ponnistaa! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Silti eteen osui kauniita jokisuistomaisemia, deltan ruovikoita ja labyrinttimaisia kaislikoita. Lumpeet, ulpukat, keiholehdet, sätkimet ja vidat kukkivat, vesimittarit mittailivat matkaa pinnalla. SUP-lauta soljui raukeasti tuulellakin, kun vain piiloutui kaislikon keskelle suvantokohtiin.

Tällä viikolla uusi yritys päästä ruovikoiden läpi avoveteen, nyt varustautuneena uusimmilla droonikuvilla.

Essi Keskinen


Pelastautumispukuisia henkilöitä kumiveneessä ja SUP-laudalla, taustalla mustat pilvet
Sateiden välissä saatiin nauttia dramaattisista tummista pilvistä. Kun kumiveneellä hinaa SUP-lautaa ja kuljettaa kolmea luontokartoittajaa, akku hyytyy noin puolessa tunnissa. Silti se kannattaa, jos lautailijan voi viedä vastatuuleen kilometrin tai kahden päähän, ja hän voi palata takaisin autolle myötätuuleen kartoitusta tehden. Kuva: Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Vesimittareita (hyönteisiä) tyynellä vedenpinnalla
Vesimittarit mittaavat Kyröjoensuiston tyyntä pintaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kirkas auringonpaiste ja mustat pilvet, tyyni vedenpinta vesikasveineen
Sadepilvet ja niiden välistä paistava aurinko tekevät maisemasta erityisen hienon. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Ruohomaisia kapeita vesikasvien lehtiä veden alta katsottuna
Palpakoiden lehdet muodostavat veden pinnan läpi nähtynä kuin aidan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Vesikasvillisuutta pinnalla
Palpakot, pystykeiholehdet ja sinikaislat jättävät jokisuiston tyyneen pintaan juuri pilvien mentävän aukon. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Vesikasvin lehti pinnan alta kuvattuna
Pystykeiholehden lehti on kuin mini-SUP-lauta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Henkilö heittää haraa merellä
Haraa on heitetty paljon, kun näkyvyys on olematon eikä snorklaus tai kahlaus siksi onnistu. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Lumpeen kukassa sadepisaroita
Sateen jälkeen lumpeenkukatkin näyttävät kyyristelevän märkinä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Vedenalaista kasvillisuutta
Hentovitaa ja mukulanäkinpartaa sameavetisessä lahdessa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

maanantai 25. heinäkuuta 2022

Uhanalaisten luontotyyppien keskellä


Valo siivilöytyy kauniisti vedenalaiselle niitylle
Punanäkinparrat ja merinäkinruohot kurkottavat kohti pintaa. 

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus


Suojaisat näkinpartaisniityt on määritelty uhanalaiseksi luontotyypiksi vuonna 2018. Enemmän Itämeren uhanalaisista luontotyypeistä voi lukea netistä.

Merenkurkussa työskentelyssä on se hieno etuoikeus, että usein pääsee snorklaamaan ja suppaamaan uhanalaisten luontotyyppien parissa. Viime viikon vietimme Raippaluodossa Västerfjärdenin lahtea kartoittaen. Suurimman osan lahden pohjasta peittävät nimenomaan suojaisat näkinpartaisniityt eli uhanalainen luontotyyppi.

Vedenalainen kasviniitty
Näkinpartaisniityltä löytyy usein myös kookasta hapsivitaa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Suojaisalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä, että alue ei ole suoraan tuulille alttiina vaan se on esimerkiksi lahti tai laguuni (flada) tai hiekkasärkän suojaama alue, jota aallot eivät suoraan pääse myllertämään. Näkinpartaisniitty saattaa koostua monista eri näkinpartaislajeista, mutta se voi olla myös yhden lajin dominoima.

Västerfjärdenissä vaihtelivat punanäkinparran valloittamat hieman syvemmät pohjat ja mukulanäkinparran kansoittamat matalat pohjat. Vesi oli kristallinkirkasta ja pohjaan asti näki helposti vielä yli kahden metrin syvyydelle (ei kuulosta ehkä kummoiselta, mutta kokeileppa tätä kun olet viimeiset viikot viettänyt jokisuistoissa, joissa näkyvyys loppuu kymmenen sentin syvyyteen).

Kartta lahdesta, jossa pisteitä
Muutamat inventointipisteet on jo viety LajiGISiin (pinkit pisteet), loput odottavat vielä tallentamista maastolomakkeilta Excel-taulukoihin ja niistä tietokantaan. Kuva: Metsähallitus

Näkinpartaisniityt ovat kauniita. Mukulanäkinparta on kirkkaan heleänvihreää 10-20 cm korkeaa niittyä, jossa kesän edetessä pystyy paljain silmin näkemään kirkkaanoranssit lisääntymiselimet. Punanäkinparta on suurta ja robustia, jopa puolimetriseksi kasvavaa näkinpartaa, joka nimensä mukaisesti voi olla kauniin punaista (se voi olla myös kirkkaan vaaleanvihreää). Näkinpartaisten ominainen tuoretta kurkkua muistuttava tuoksu tulee nenään kauempaakin, jos näytteitä nostaa pintaan.

Näkinpartaisniityt muodostavat tärkeän elinympäristön monelle lajille (mm. selkärangattomille ja pikkukaloille), ne stabiloivat eli sitovat pehmeää mutapohjaa paikoilleen ja kirkastavat vettä käyttämällä siitä ravinteita ja hillitsemällä pohjan pöllyämistä.

Vedenalainen niitty
Näkinpartaisniittyä parhaimmillaan, tässä tapauksessa Mikkelinsaarilta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Näkinpartaisten kanssa voi usein kasvaa myös monia muita lajeja. Merinäkinruoho viihtyy hyvin pehmeillä ja ravinteisilla pohjilla ja kertoo rehevistä vesistä. Hapsivita ja ahvenvita ovat vitojen perheeseen kuuluvia jokapaikanhöyliä, jotka usein pistävät esiin näkinpartaisten välistä. Myös merisätkimen löytää usein punanäkinpartojen kansoittamalta pohjalta.

Koska suojaisat näkinpartaisniityt ovat uhanalaisia (vaikka niittyjen yksittäiset lajit eivät olekaan), Metsähallituksen meritiimi on myös kokeillut punanäkinpartaisten siirtoistutusta (siitä voit lukea enemmän täältä).

Kaksi henkilöä pelastautumispuvussa menossa SUP-lautojen kanssa veteen
Päivän työt alkamassa Västerfjärdenissä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus



Henkilö SUP-laudalla, edessä tyynessä vedessä valtavia siirtolohkareita
Merenkurkun siirtolohkareet ovat aina yhtä vaikuttavia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Suojaiset näkinpartaisniityt viihtyvät monenlaisissa lahti- ja laguuniympäristöissä kaikenlaisilla pohjilla täysin pehmeästä muta- ja liejupohjasta siltti-, hiekka- ja sekapohjille, mutta ne voi tuhota nopeasti ruoppauksella tai varomattomalla ankkuroinnilla. Jos siis mietit, pitäisikö mökkiranta ruopata, vaikka sieltä löytyy näkinpartaisia, harkitse ennemmin vaikka pidemmän laiturin rakentamista tai mökkinaapurin kanssa yhteistä laituria. Ihmispaineiden vaikutuksesta merilajeihin ja -luontotyyppeihin voit lukea enemmän vaikka täältä.

Essi Keskinen


Vedenalaista kasvillisuutta
Punanäkinparrat voivat olla nimensä mukaisesti punaisia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus



Vedenalaistra kasvillisuutta
Merinäkinruoho on hieman piikikäs, hapero vesikasvi, joka pitää mutapohjasta ja runsaista ravinteista. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

perjantai 15. heinäkuuta 2022

Harvinaisuuksien etsintää ihmispaineiden keskellä

 

Kukat nousevat vedestä käyvän rihmalevämassan keskeltä
Merisätkimen kauniin yksinkertaiset kukat pinnistävät pintaan käyvän rihmalevämassan joukosta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tänä kesänä valtakunnallinen vedenalaiskartoituksen inventointiohjelma VELMU etsii uhanalaisia lajeja muualtakin kuin Perämereltä, josta niitä on perinteisesti löydetty (ks. vaikka blogit http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-uhanalaiset-lajit.html tai http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2018/07/harvinaisuuksia-bongaamassa.html).

Merenkurkun kolmen naisen tiimi on nyt kiertänyt viisi meille suunnattua polygonia, joista lajeja etsitään (ks. blogi). Yhtään uhanalaista lajia ei ole löytynyt, enkä kyllä ole erityisen yllättynyt. Olemme mm. yrittäneet etsiä paunikkoa, nelilehtivesikuusta ja lietetatarta. Kaikki nämä lajit tarvitsevat matalan, rakentamattoman lieju- tai mutarannan tai nelilehtikuusen tapauksessa myös avoin kostea rantaniitty käy. Ainoat avoimet rannat ovat olleet niitettyjä mökkirantoja leikattuine nurmineen - muuten kaikki rannat ovat olleet metrien tai jopa satojen metrien levyisten järviruovikkojen peitossa, tai muuten umpeenkasvaneita (kaislikko tai osmankäämikkö). Kun karja lakkasi laiduntamasta rantaniittyjä ja samaan aikaan Itämeri rehevöityi ja umpeenkasvu alkoi, sopivat kasvupaikat monelle uhanalaiselle vesilajille ovat hävinneet.

Rihmalevän peittämää pohjaa
Rihmalevät riehaantuvat ravinteista ja lämmöstä matalissa lahdissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Meriuposkuoriainen kaipaa ravintokasvia (hapsivita, ahvenvita, ärviä tai jokin muu isokokoinen putkilokasvi) ja hieman suojaisaa hiekka- tai mutapohjaista lahtea. Ne lahdet, joissa olemme käyneet, ovat olleet niin sameavetisiä, että kasvillisuutta ei ole löytynyt vähänkään syvemmiltä alueilta lainkaan. Yhdestä lahdesta löysimme kyllä neljä Macroplea-suvun toukkaa, eli meriuposkuoriaisen löytyminen oli jo lähellä. Macroplea-lajejpienia on kolme, mutta toukkia ei erota toisistaan kuin DNA:n perusteella.

Kasvi veden alla
Pieni välivedessä keijuva eli kelluva ristilimaska pitää suojaisista seisovista vesistä ja rehevistä lahdista tai fladoista. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Olemme yrittäneet välttää kartoituspisteiden tekoa vasta ruopatuille väylille ja rannoille tai selvästi rakennetuille rannoille. Välillä tällaista kohtaa ei tahdo löytyä suurestakaan lahdesta. Mökkitontit rajoittuvat toisiinsa ja jokaisen oma nurmikko yltää tehtyyn hiekkarantaan tai kivettyyn satama-altaaseen asti, josta sitten on ruopattu väylä keskelle lahtea. Tai mökkitonttien reunoille jää sen verran luonnontilaista rantaa, että muutama kymmenen metriä ruovikkoa on armollisesti jätetty seisomaan tonttien rajoille. Yritä tässä sitten etsiä ”luonnontilaista Merenkurkun lahtea”.

Jokaisen mökkiläisen pienruoppaus kumuloituu lahtea kohti yllättävän suureksi osaksi pohjaa.

Kesämökkejä vieri vieressä
Mökkiä mökin vieressä, ja jokaisella oma venevalkama ja ruoppaus. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Suurin ihmisvaikutus Itämereen on kuitenkin ravinteilla eli rehevöitymisellä (katso vaikka tämä blogi, tai sitten tämä). Tänään Norrifjärdenin lahdella Moikipäässä oli jo reilusti sinilevää eli sinibakteereja. Veden pinnalle oli myös kertynyt paksusti käymään lähtenyttä rihmalevämassaa, ja pinnan alta löytyi paksua levämattoa. Kaikkea peitti paksu kerros joko epifyyttisiä eli päällysleviä tai irtonaista rihmalevää.

Vesikasvillisuutta rihmalevän alla
Merinäkinparta ilmentää reheviä vesiä, kuten rihmalevätkin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Luonnontilaisten alueiden etsintä on siis vaikeaa, kuten on uhanalaisten lajienkin. Ihmispaineet ulottuvat lähes joka kolkkaan Itämerta. Onneksi kohdalle silloin tällöin sattuu helmiä kuten uhanalainen luontotyyppi suojaiset näkinpartaisniityt, jota ihailimme tänään eräässä lahdenpohjukassa.

Essi Keskinen

Käyvää rihmalevämattoa veden pinnalla
Kun pohjalla lepäävä rihmalevämatto alkaa käydä, se nousee kaasujen ansiosta pintaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus