Kaislikossa suhisee

Tuovilanjoen suisto on yksi suuri kosteikko, jonka läpi on ruopattu muutamia väyliä. Itse kosteikon sisään tunkeutuminen on lähes mahdotonta, koska SUP-laudalla se on liian tiheää, mutta kävelemällä kuitenkin mahdotonta. Kuva: Jaakko Haapamäki / Metsähallitus

Monelle minun ikäiselleni on pienenä luettu iltasaduksi skotlantilaisen Kenneth Grahamen kirjoittamaa lastenkirjaa Kaislikossa suhisee. Itse katsoin sitä myös animaationa. Englanniksi kirja on The wind in the willows eli Tuuli (hopea)pajuissa. Englanniksi ja suomeksi puhutaan siis täysin eri kasvillisuudesta, mutta pointti on sama - ollaan jokivarressa tai kosteikolla, jossa vesimyyrä, rupikonna ja keitä kaikkia muita eläimiä sieltä löytyikään, seikkailevat. Suomessa hopeapajut ovat lähinnä hoidettujen puistikoiden tai jokivarsien istutettuja puita, ”tavalliset” pusikoituneet pajut sen sijaan ehkä enemmän rantaryteikköä kuin lastenkirjalle nimeä tarjoavia romanttisia elinympäristöjä. Suomeksi nimi siis muotoutui muotoon Kaislikossa suhisee.

Kaislikko SUP-laudalta nähtynä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Olen monesti miettinyt näin aikuisena ja erityisesti biologina, tarkoitettiinko kaislikolla sini- tai järvikaislaa (Schoenoplectus ssp.) vai järviruokoa (Phragmites australis), joka on oikeasti ruoko (Ruovikossa suhisee ei kuulosta yhtä hyvältä kuin Kaislikossa suhisee). Moni ei-biologi puhuu järviruovikoista kaislikkoina, vaikka biologisesti näin ei ehkä olisikaan. En muista kirjaa niin hyvin että tietäisin, oliko suomentajalla ajatusta kaislikon ja ruovikon erosta, vai esiintyykö kirjassa yleensäkään kumpaakaan. Viitattiinko kirjan nimellä vain joki- tai kosteikkoelinympäristöön, jota Skotlannissa edustavat paremmin pajut ja Suomessa kaislikot/ruovikot?

Luontokartoittaja on parkkeerannut kulkuvälineensä rantaniityn reunaan. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Hyvin matalia mutarantoja löytyy paljon Merenkurkusta ja Perämereltä. Molemmat ovat otollisi elinympäristöjä monille uhanalaisille lajeilla, mutta suurin osa tämäntyyppisistä rannoista on ainakin Merenkurkussa kasvanut umpeen järviruokoa ja sinikaislaa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Oli miten oli, sekä ruovikot että kaislikot häiritsivät VELMU-maastotöitä kovasti Vaasan kaksiviikkoisen kartoitusjakson aikana. Kumpikin kasvillisuustyyppi esti kartoittajia pääsemästä veteen. Kun rannan ja avoveden välillä oli muutamista kymmenistä metreistä jopa kilometreihin ulottuva tiheä ja läpipääsemätön  ruovikko tai kaislikko, sen läpi ei pääse kuin hirvi, ei todellakaan SUP-lautaa, haraa, vesikiikaria, ämpäriä, vesipulloa, eväitä, näytteenottimia, melaa ja ankkuria kantava luontokartoittaja. Kiersimme etsimässä rantoja, joista päästä veteen, ja monesti ainoaksi vaihtoehdoksi jäi hinata SUP-laudat kumiveneellä 1-3 km päähän avoveteen jotakin ruoppausväylää pitkin.

Vassorfjärdenin hyvin matala lahti on eteläpäästään ruovikoitunut lähes täysin umpeen, vesisyvyys on 20-40 cm. Linnut rakastavat kosteikkoja ja myös kaloille ne ovat tärkeitä kutualueita. Ruopatut väylät vain loistavat ilmakuvista kuin ihoon viiltyneet arvet tai ikimetsän halki kulkevat metsäautotiet. Kuva: Jaakko Haapamäki / Metsähallitus

Täysin tiiviistä ruovikosta tai kaislikossa ei juuri muita kasvilajeja löydy, mutta hyönteisiä, lintuja, kaloja ja nisäkkäitä löytyy. Kaislikon väleissä olevissa aukkopaikoissa viihtyvät lumme ja ulpukka, uistinvita, ahvenvita, keiholehdet ja palpakot. Ruovikon keskellä olevissa lampareissa saattavat viihtyä mm vesikuusi ja vesisammalet.

Merenkurkku on litteänlaakeaa aluetta, jossa maankohoaminen edesauttaa ruovikoiden ja kaislikoiden leviämistä ja matalien alueiden umpeenkasvua. Ihmisen ainoa keino taistella luonnon väistämätöntä kehitystä vastaan on ruopata ja raivata tiensä kaislikon tai ruovikon läpi niin että veneen saa edelleen mökin rantaan, vaikka mökki sijaitseekin jo lähes sisämaassa.

Google antoi ymmärtää, että voisimme päästä ruovikon läpi SUP-laudoilla melomalla. Kuva: Google

Google näytti ilmakuvassa tähän kohtaa väylää ruovikon läpi... Kuva: Esika von essen / Metsähallitus

Yritys hyvä kymmenen, mutta ei tästä kyllä toiselle puolelle kosteikkoa päässyt :D Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Umpeenkasvu on luontaista, mutta toisaalta Itämeren rehevöityminen kiihdyttää sen tahtia. Lisäksi rantalaidunnuksen loppuminen on vähentänyt avoimia rantaniittyjä ja vienyt elinympäristöä mm. uhanalaisilta paunikolta, nelilehtivesikuuselta ja lietetattarelta, nämä lajit kun eivät pärjää kilpailussa järviruo’on kanssa.

Tätä rantaniittyä laiduntavat sekä hevoset, lampaat että hanhet. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kaislikossa - ja ruovikossa - on todellakin suhissut viime viikkoina, kun minä ja tiimini olemme kolunneet Merenkurkun alueen kosteikkoja. Toisaalta kaislikon keskellä on voinut tehdä töitä suppilaudalla, vaikka tuuli olisi lähennellyt 10 m/s - ruovikko ja kaislikko suojaavat hyvin pahimmalta tuulivaikutukselta.

Kaislikossa on vain suhissut.

Essi Keskinen

P.S. Todellisen ruovikkoelämyksen saat kun käyt lukemassa viimevuotisen blogin ruovikossa kartoittamisesta: http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2021/10/mapping-roi-region-of-interest-or-reed.html

Ruoppaukset voidaan tehdä näinkin. Tuovilanjoen kunnostusruoppausten yhteydessä uomaa yritettiin ruopata edes hieman luonnonmukaisempaan muotoon eli hidastaa veden virtausta hieman ja saada aikaiseksi hitaamman virtauksen alueita ja pääuomasta poikkeamista hieman erilaisten elinympäristöjen luomiseksi. Ilmakuvassa vesi virtaa oikealta vasemmalle eli ruopattuja "nuolenkärkiä" vastaan merta kohti. Kuva: Google

Sataa sataa ropisee

Sinänsä sade ei haittaa vedenalaisia kartoitustöitä, mutta ei se kyllä mieltä ylennäkään. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Viime viikolla kastuimme VELMU-maastotöissä joka päivä, enkä nyt tarkoita snorklausta, kahlausta saati sukellusta. Vesi tuli poikkeuksellisesti taivaalta. Tähän mennessä tänä kesänä sade on kastellut maastotöiden aikaan vain vähän, mutta vahinko otettiin kyllä takaisin moninkertaisesti viime viikon aikana.

Olen valittanut sateesta ennenkin. Kirjoitin siitä ihan blogin vuonna 2014. Ei se pelkkä sade sinänsä haittaa kun varusteet on hyvät, mutta kun niitä ei meinaa saada kuiviksi jälkikäteen. Lisäksi koko päivän kestävä sade kyllä vetää mielen apeaksi - aurinkoisella ilmalla on paljon mukavampi työskennellä. Kaikki tuntuu helpommalta. Kyllähän sää vaikuttaa ihmisen mielialaan, miksei myös työmoraaliin.

Loch Nessin vai Tuovulanjoen hirviö? Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Sataa... Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Julia nimesi viime viikon ”Vaasan häiriöviikoksi”. Tähän mennessä kaikki onkin onnistunut yllättävän helposti - olemme saaneet työskennellä auringonpaisteessa, tyynillä säillä, olemme päässeet isolla pakettiautolla rantaan asti, ihmiset ovat tulleet juttelemaan kiinnostuneina, työt ovat rullanneet. Viime viikolla emme meinanneet päästä veteen (muuta kuin sateen kautta). Pääsimme kyllä kartoitusalueita ympäröiviin ruopattuihin kanaviin, mutta emme niistä ruovikoiden läpi kartoitusalueiden avovesialueille. Löysimme kyllä parkkipaikan rannassa, mutta rantaa laidunsivat lampaat, ja aidan portti oli niin kaukana ruopatusta kanavasta, että SUP-lautojen kantaminen veteen asti kostean rantaniityn tai ruovikon läpi olisi aika ison vaivan takana. Pääsimme rantaan, mutta tuuli liikaa. Näimme avoveden lähellä, mutta meidän ja sen välissä oli 50 m lähes kolmimetristä ruovikkoa, ja lisäksi pysähtymiskielto ja maantien reuna-aita. Näkyvyys Vaskiluodon teollistuneilla, ruopatuilla ja rakennetuilla rannoilla oli hirveä (Secchi-syvyys vajaan metrin luokkaa) ja kaikkea kasvillisuutta peitti irtonainen ”hötö”. Suuri osa ahvenvidoista vaikutti niin huonokuntoisilta, että olivatkohan viimevuotisia?

Kyröjoen suiston vesi on kovin ruskeaa, mutta sieltä se pystykeiholehti vain ponnistaa! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Silti eteen osui kauniita jokisuistomaisemia, deltan ruovikoita ja labyrinttimaisia kaislikoita. Lumpeet, ulpukat, keiholehdet, sätkimet ja vidat kukkivat, vesimittarit mittailivat matkaa pinnalla. SUP-lauta soljui raukeasti tuulellakin, kun vain piiloutui kaislikon keskelle suvantokohtiin.

Tällä viikolla uusi yritys päästä ruovikoiden läpi avoveteen, nyt varustautuneena uusimmilla droonikuvilla.

Essi Keskinen

Sateiden välissä saatiin nauttia dramaattisista tummista pilvistä. Kun kumiveneellä hinaa SUP-lautaa ja kuljettaa kolmea luontokartoittajaa, akku hyytyy noin puolessa tunnissa. Silti se kannattaa, jos lautailijan voi viedä vastatuuleen kilometrin tai kahden päähän, ja hän voi palata takaisin autolle myötätuuleen kartoitusta tehden. Kuva: Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Vesimittarit mittaavat Kyröjoensuiston tyyntä pintaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Sadepilvet ja niiden välistä paistava aurinko tekevät maisemasta erityisen hienon. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Palpakoiden lehdet muodostavat veden pinnan läpi nähtynä kuin aidan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Palpakot, pystykeiholehdet ja sinikaislat jättävät jokisuiston tyyneen pintaan juuri pilvien mentävän aukon. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Pystykeiholehden lehti on kuin mini-SUP-lauta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Haraa on heitetty paljon, kun näkyvyys on olematon eikä snorklaus tai kahlaus siksi onnistu. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Sateen jälkeen lumpeenkukatkin näyttävät kyyristelevän märkinä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Hentovitaa ja mukulanäkinpartaa sameavetisessä lahdessa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Uhanalaisten luontotyyppien keskellä

Punanäkinparrat ja merinäkinruohot kurkottavat kohti pintaa. 

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Suojaisat näkinpartaisniityt on määritelty uhanalaiseksi luontotyypiksi vuonna 2018. Enemmän Itämeren uhanalaisista luontotyypeistä voi lukea netistä.

Merenkurkussa työskentelyssä on se hieno etuoikeus, että usein pääsee snorklaamaan ja suppaamaan uhanalaisten luontotyyppien parissa. Viime viikon vietimme Raippaluodossa Västerfjärdenin lahtea kartoittaen. Suurimman osan lahden pohjasta peittävät nimenomaan suojaisat näkinpartaisniityt eli uhanalainen luontotyyppi.

Näkinpartaisniityltä löytyy usein myös kookasta hapsivitaa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Suojaisalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä, että alue ei ole suoraan tuulille alttiina vaan se on esimerkiksi lahti tai laguuni (flada) tai hiekkasärkän suojaama alue, jota aallot eivät suoraan pääse myllertämään. Näkinpartaisniitty saattaa koostua monista eri näkinpartaislajeista, mutta se voi olla myös yhden lajin dominoima.

Västerfjärdenissä vaihtelivat punanäkinparran valloittamat hieman syvemmät pohjat ja mukulanäkinparran kansoittamat matalat pohjat. Vesi oli kristallinkirkasta ja pohjaan asti näki helposti vielä yli kahden metrin syvyydelle (ei kuulosta ehkä kummoiselta, mutta kokeileppa tätä kun olet viimeiset viikot viettänyt jokisuistoissa, joissa näkyvyys loppuu kymmenen sentin syvyyteen).

Muutamat inventointipisteet on jo viety LajiGISiin (pinkit pisteet), loput odottavat vielä tallentamista maastolomakkeilta Excel-taulukoihin ja niistä tietokantaan. Kuva: Metsähallitus

Näkinpartaisniityt ovat kauniita. Mukulanäkinparta on kirkkaan heleänvihreää 10-20 cm korkeaa niittyä, jossa kesän edetessä pystyy paljain silmin näkemään kirkkaanoranssit lisääntymiselimet. Punanäkinparta on suurta ja robustia, jopa puolimetriseksi kasvavaa näkinpartaa, joka nimensä mukaisesti voi olla kauniin punaista (se voi olla myös kirkkaan vaaleanvihreää). Näkinpartaisten ominainen tuoretta kurkkua muistuttava tuoksu tulee nenään kauempaakin, jos näytteitä nostaa pintaan.

Näkinpartaisniityt muodostavat tärkeän elinympäristön monelle lajille (mm. selkärangattomille ja pikkukaloille), ne stabiloivat eli sitovat pehmeää mutapohjaa paikoilleen ja kirkastavat vettä käyttämällä siitä ravinteita ja hillitsemällä pohjan pöllyämistä.

Näkinpartaisniittyä parhaimmillaan, tässä tapauksessa Mikkelinsaarilta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Näkinpartaisten kanssa voi usein kasvaa myös monia muita lajeja. Merinäkinruoho viihtyy hyvin pehmeillä ja ravinteisilla pohjilla ja kertoo rehevistä vesistä. Hapsivita ja ahvenvita ovat vitojen perheeseen kuuluvia jokapaikanhöyliä, jotka usein pistävät esiin näkinpartaisten välistä. Myös merisätkimen löytää usein punanäkinpartojen kansoittamalta pohjalta.

Koska suojaisat näkinpartaisniityt ovat uhanalaisia (vaikka niittyjen yksittäiset lajit eivät olekaan), Metsähallituksen meritiimi on myös kokeillut punanäkinpartaisten siirtoistutusta (siitä voit lukea enemmän täältä).

Päivän työt alkamassa Västerfjärdenissä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merenkurkun siirtolohkareet ovat aina yhtä vaikuttavia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Suojaiset näkinpartaisniityt viihtyvät monenlaisissa lahti- ja laguuniympäristöissä kaikenlaisilla pohjilla täysin pehmeästä muta- ja liejupohjasta siltti-, hiekka- ja sekapohjille, mutta ne voi tuhota nopeasti ruoppauksella tai varomattomalla ankkuroinnilla. Jos siis mietit, pitäisikö mökkiranta ruopata, vaikka sieltä löytyy näkinpartaisia, harkitse ennemmin vaikka pidemmän laiturin rakentamista tai mökkinaapurin kanssa yhteistä laituria. Ihmispaineiden vaikutuksesta merilajeihin ja -luontotyyppeihin voit lukea enemmän vaikka täältä.

Essi Keskinen

Punanäkinparrat voivat olla nimensä mukaisesti punaisia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merinäkinruoho on hieman piikikäs, hapero vesikasvi, joka pitää mutapohjasta ja runsaista ravinteista. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Harvinaisuuksien etsintää ihmispaineiden keskellä

 

Merisätkimen kauniin yksinkertaiset kukat pinnistävät pintaan käyvän rihmalevämassan joukosta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tänä kesänä valtakunnallinen vedenalaiskartoituksen inventointiohjelma VELMU etsii uhanalaisia lajeja muualtakin kuin Perämereltä, josta niitä on perinteisesti löydetty (ks. vaikka blogit http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-uhanalaiset-lajit.html tai http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2018/07/harvinaisuuksia-bongaamassa.html).

Merenkurkun kolmen naisen tiimi on nyt kiertänyt viisi meille suunnattua polygonia, joista lajeja etsitään (ks. blogi). Yhtään uhanalaista lajia ei ole löytynyt, enkä kyllä ole erityisen yllättynyt. Olemme mm. yrittäneet etsiä paunikkoa, nelilehtivesikuusta ja lietetatarta. Kaikki nämä lajit tarvitsevat matalan, rakentamattoman lieju- tai mutarannan tai nelilehtikuusen tapauksessa myös avoin kostea rantaniitty käy. Ainoat avoimet rannat ovat olleet niitettyjä mökkirantoja leikattuine nurmineen - muuten kaikki rannat ovat olleet metrien tai jopa satojen metrien levyisten järviruovikkojen peitossa, tai muuten umpeenkasvaneita (kaislikko tai osmankäämikkö). Kun karja lakkasi laiduntamasta rantaniittyjä ja samaan aikaan Itämeri rehevöityi ja umpeenkasvu alkoi, sopivat kasvupaikat monelle uhanalaiselle vesilajille ovat hävinneet.

Rihmalevät riehaantuvat ravinteista ja lämmöstä matalissa lahdissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Meriuposkuoriainen kaipaa ravintokasvia (hapsivita, ahvenvita, ärviä tai jokin muu isokokoinen putkilokasvi) ja hieman suojaisaa hiekka- tai mutapohjaista lahtea. Ne lahdet, joissa olemme käyneet, ovat olleet niin sameavetisiä, että kasvillisuutta ei ole löytynyt vähänkään syvemmiltä alueilta lainkaan. Yhdestä lahdesta löysimme kyllä neljä Macroplea-suvun toukkaa, eli meriuposkuoriaisen löytyminen oli jo lähellä. Macroplea-lajejpienia on kolme, mutta toukkia ei erota toisistaan kuin DNA:n perusteella.

Pieni välivedessä keijuva eli kelluva ristilimaska pitää suojaisista seisovista vesistä ja rehevistä lahdista tai fladoista. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Olemme yrittäneet välttää kartoituspisteiden tekoa vasta ruopatuille väylille ja rannoille tai selvästi rakennetuille rannoille. Välillä tällaista kohtaa ei tahdo löytyä suurestakaan lahdesta. Mökkitontit rajoittuvat toisiinsa ja jokaisen oma nurmikko yltää tehtyyn hiekkarantaan tai kivettyyn satama-altaaseen asti, josta sitten on ruopattu väylä keskelle lahtea. Tai mökkitonttien reunoille jää sen verran luonnontilaista rantaa, että muutama kymmenen metriä ruovikkoa on armollisesti jätetty seisomaan tonttien rajoille. Yritä tässä sitten etsiä ”luonnontilaista Merenkurkun lahtea”.

Jokaisen mökkiläisen pienruoppaus kumuloituu lahtea kohti yllättävän suureksi osaksi pohjaa.

Mökkiä mökin vieressä, ja jokaisella oma venevalkama ja ruoppaus. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Suurin ihmisvaikutus Itämereen on kuitenkin ravinteilla eli rehevöitymisellä (katso vaikka tämä blogi, tai sitten tämä). Tänään Norrifjärdenin lahdella Moikipäässä oli jo reilusti sinilevää eli sinibakteereja. Veden pinnalle oli myös kertynyt paksusti käymään lähtenyttä rihmalevämassaa, ja pinnan alta löytyi paksua levämattoa. Kaikkea peitti paksu kerros joko epifyyttisiä eli päällysleviä tai irtonaista rihmalevää.

Merinäkinparta ilmentää reheviä vesiä, kuten rihmalevätkin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Luonnontilaisten alueiden etsintä on siis vaikeaa, kuten on uhanalaisten lajienkin. Ihmispaineet ulottuvat lähes joka kolkkaan Itämerta. Onneksi kohdalle silloin tällöin sattuu helmiä kuten uhanalainen luontotyyppi suojaiset näkinpartaisniityt, jota ihailimme tänään eräässä lahdenpohjukassa.

Essi Keskinen

Kun pohjalla lepäävä rihmalevämatto alkaa käydä, se nousee kaasujen ansiosta pintaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Mediaa suppilaudalta

 

SUP-lauta ja Julia tulevat hinauksessa kun ukkospilvi värjää taivaan dramaattisesti. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kun tekee töitä SUP-laudalla, kaikki kastuva on pakattu vedenkestäviin pussukoihin ja syvälle pelastautumispuvun uumeniin. Kun puhelin soi uumenissa, sen esiinkaivamiseen menee aikaa. Tällä viikolla kannatti kuitenkin vastata, kun pääsi molemmilla kerroilla lehteen sitaatin tai parin verran.

Ensimmäisellä kerralla olin vielä ankkurissa edellisellä VELMU-pisteellä eli kartoituspisteellä kun puhelin soi. Soitto tuli Ilta-Sanomista ja kyseessä oli Kokkolan edustalla kuvattu video oletetusta ryhävalaasta. Annoin ennakkohaastattelua SUP-laudalta ja lupasin katsoa videon maastomajoitukseen päästyäni.

Illalla katsoin videon enkä nähnyt siinä ryhävalasta, mutta lehteen päädyin kuitenkin. 

Toimittaja ottamassa kuvia juttua varten. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Seuraavana päivänä olimme kovaa kyytiä evakuoitumasta mereltä ukkosmyrskyn edeltä. Taivas takanapäin oli sysimusta ja tuuli yllytti meren vaahtopäiksi. SUP-laudalla kulki kovaa kohti kotisatamaa kun tuuli siivitti selästä. 

Puhelin soi.

Linjan päässä oli sanomalehti Keskipohjalainen ja kysyi samasta Kokkolan videosta. Kohteliaaseen tapaan toimittaja aloitti "Soitanko pahaan aikaan?" Sanoin että ei ollenkaan, tässä vaan SUP-laudalla töissä, mutta nyt kun on puhelin esillä, jutellaan vaan. Juteltiin, tuuli yltyi, työnsi kohti ruovikkoa, alkoi sataa kaatamalla. Puhelin oli tietysti vedenkestävässä pussukassa eli ei hätää sen puoleen, mutta yhdellä kädellä en pystynyt melomaan ja olin kovaa kyytiä menossa sataman ohi ja rantaruovikkoon. Sateen keskeltä saapui tiimin toinen luontokartoittaja Erika SUP-laudallaan ja tarjosi hinausköyttä. Otin kiitollisena köyden vastaan ja tuulta ja sadetta - ja mitä niitä muita elementtejä on - vastaan taistellen Erika veti minut rantaan samalla kun annoin haastattelua Keskipohjalaiselle.

Välillä merellä myös sataa ... Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

... ja tuulee. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Jos jotakuta mietityttää, miksi annan valaslausuntoja, sen täytyy johtua siitä, että virallisesta tittelistäni "suojelubiologi" huolimatta olen brändännyt itseni meribiologiksi. Meribiologille soitetaan, kun on kysymyksessä valas. Ohjasin kyllä toimittajan ottamaan yhteyttä ihan oikeisiinkin valasbiologeihin, koska heitäkin löytyy Suomesta. En siis ollut kommentteineni ainoana "asiantuntijana".

Tämän kesän VELMU-tiimi eli valtakunnallista vedenalaiskartoitusta tekevät Metsähallituksen meritiimiläiset ovat muutenkin olleet median valokeilassa viime aikoina. YLE uutisoi näkyvästi ("Tutkijat etsivät ny rannikolta superharvinaisuuksia - toiveena löytää muun muassa meriuposkuoriainen tai tähtimukulaparta") ja muutkin mediat ovat soitelleet ja käyneet maastovierailuilla.

Dramaattinen taivas hetkeä ennen sadetta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tämä sadepilvi ajoi minua takaa Närpiössä. Ehdin melkein alta pois, kunnes toimittaja soitti. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Ajan antaminen medialle on tärkeää, koska media kertoo kansalle. Kun kansa ymmärtää, mitä olemme tekemässä ja miksi, työmme on paljon helpompaa ja Itämeren suojelu mahdollisempaa.

Seuraa siis mediaa ja somea, jos vaikka löytäisimme tänä kesänä joitakin uhanalaisia lajeja. Tällä viikolla Korsörsfjärdenistä löytyi ikävä kyllä vain tuore vieraslaji hentokarvalehti, jota on aiemmin löydetty vain Merenkurkun ulkosaaristosta, Ahvenanmaalta ja Suomenlahden ulkosaaristosta.

Hapsivita muodostaa pusikoita, joista etsitään tänä kesänä uhanalaista meriuposkuoriaista. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Kolmipiikki photobombaajana - otin kuvaa vesikasvillisuudesta kun innokas kolmipiikki singahti takavasemmalta ja taltioitui kuvaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Muuten olemme löytäneet vain kaunista, joskin ihmispaineiden kanssa kamppailevaa meriluontoa. Mökkejä ja niiden ruopattuja rantoja on niin paljon, että luonnontilaista rantaa ei meinaa löytyä eteläisen Merenkurkun / pohjoisen Selkämeren lahdista etsimälläkään. Pieni pätkä niittämätöntä ja ruoppaamatonta järviruokoa (kansan suussa "kaislikkoa") on jätetty merkkaamaan mökkitonttien rajoja, mutta muuten hyvin monet lahdet on muutettu varsinaisiksi "mökkilandioiksi" - kesämökkiä toisensa perään, ja jokaisella oma pieni hiekkaranta ja oma pieni venevalkama. Rehevöitymisen ohella rantarakentaminen ja ruoppaaminen ovat meriluonnolle suuria uhkia. Onneksi luonnontilaisiakin alueita vielä on jäljellä, niitä vain ei tunnu osuneen Merenkurkun tämänvuotiselle VELMU-kartoituskiertueelle.

Essi Keskinen

Hapsivitaniityllä. Video ei välttämättä näy mobiililaitteissa. Video: Julia Honkanen / Metsähallitus

Kaurismäkeläistä tunnelmaa suljetun paviljongin sisäänkäynnillä. Parkkipaikka sopi hyvin meritiimin pakettiautolle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

"Tuonne tein viimeisen pisteen". Suomen ympäristökeskus on mallintanut uhanalaisten lajien mahdollisia esiintymisalueita, joita me maastokartoittajat tänä kesänä kahlaamme läpi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Erika poseeraa toimittajalle upean suomalaiskansallisessa ympäristössä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Selfie veden alta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Pinnan alta nähtynäkin maailma on kaunis. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Päivä joella

 

SUP-laudalle mahtuu päivän kokoinen toimisto - vesikiikari, ämpäri näytteille, eväät ja vesipullo, GPS, kamera, hara, Secchi, ankkuri ja kirjoitusalusta protokollineen ja karttoineen. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

SUP-lauta lipuu täysin hiljaisella joella. Tuulenvirekään ei kahisuta lehtiä. Tiheästä ruovikosta ja sen takaa pensaikosta kuuluu lintnunaulua. Olen meribiologi, en mikään ornitologi, joten siellä sirkuttaa, piipittää, kaakattaa, sirisee, tipluttaa, pulputtaa, kirkuu ja pärisee vaikka mitä, mitä en nyt juuri tunnista. Äänet on kuin viidakossa, kuten on tuoksukin. Edellisiltainen valtava ukkosmyrsky ja rankkasade on saanut maan tuoksumaan kostealta, vihreältä ja rehevältä. Aamun suhteellisessa viileydessä (alle 25 astetta vielä, päiväksi lämpötila nousee kolmeenkymmeneen) tuoksu tuo mieleen Borneon tai Costa Rican pilvisademetsän raikkaan ja kostean mullan hajun. 

Välillä meribiologi pääsee makeisiinkin vesiin - Lapväärtinjoen varrelta ja sen suistosta etsitään uhanalaisia lajeja ja tehdään samalla muuta VELMU-kartoitusta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Lapväärtinjoki pohjoisella Selkämerellä on hitaasti virtaava ruskeavetinen (Secchi-syvyys eli näkösyvyys oli mitattuna 0,6 m - surkea tulos kun ulkomereltä mitataan 3-8 m näkösyvyyksiä) joki, joka tänään tuo minulle mieleen Amazonin. Lintujen laulun lisäksi kuuluu vain melan loiskahdus ja pieni veden virtaus SUP-laudan keulan edessä. Trooppisten sademetsien jokiviidakoissa kurnuttavat ja sirputtavat sammakot, huutelevat apinat ja mölisevät mölyapinat. Lapväärtissä on hiljaista ja rauhallista kun meloskelen kohti kartalle piirrettyä polygonia, jonne lähden tekemään VELMU-kartoituspisteitä (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden kartoitusohjelma) ja etsimään uhanalaisia lajeja mallinnuksen mukaan.

Ulpukka kurottaa tyynen pinnan ylle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Harvoin meribiologi pääsee näin makeisiin vesiin. Olen kartoittanut kulttuuriperintöä Hossassa ja etsinyt raakkuja eli jokihelmisimpukoita Kainuussa, mutta varsinaisia VELMU-töitä tehdään harvemmin jokisuistoissa. Perämerellä on tehty, ja sieltä onkin löytynyt valtavasti sekä uhanalaista että VELMU-kartoituksille uutta lajistoa. Tänä vuonna ohjelmistossa on parikin jokisuistoa Perämeren ulkopuolelta.

Tunnelma Lapväärtinjoella on kuin sademetsässä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Rauhallisella joella melominen vie koko ajan muistot trooppisten sademetsien joille. Olen melonut kanootilla Amazonin tulvasademetsissä, lipunut täysin äänettömän sähköperämoottorin avulla Kinabatanga-joen pienissä sivuhaaroissa Borneossa, ollut yhdestä puusta koverretun pirogin kyydissä Okawangon deltalla Botswanassa  ja laskenut koskea Costa Rican sademetsässä. Lapväärtinjoki saa tänä aamuna samanlaisen mielihyväntunteen aikaan kuin ennen koronaa tehdyt ulkomaanreissut. Aurinko porottaa, mutta lippalakin alla on ihan OK, hyttysetkään eivät kiusaa helteellä. Lasken ankkurin, heitän haraa. Uistinvitaa, lummetta, pystykeiholehtiä, ahvenvitaa. Tiheitä ruovikoita, kaislikoita ja osmankäämiköitä, veden ylle kurottelevia puita. Hiljaisuutta.

Uistinvitojen kukat kurkottavat kohti aurinkoa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Pystykeiholehtien ilmaversoiset lehdet muodostavat metsän joen pinnalle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Mietin taas kerran, ketä minun on kiittäminen siitä, että saan tehdä näin mielenkiintoista työtä. Joka kesä eri maisemissa, joka päivä erilaisella kohteella, erilaisilla menetelmillä, eri lajeja kartoittaen. Tänään olen joella, iltapäivällä vielä merenlahdella, viikon alkupuolella upeassa laguunissa, joka oli täynnä uhanalaista luontotyyppiä suojaisten alueiden näkinpartaisniityt.

Takaa kuuluu pieni kohahdus. Käännyn katsomaan, ja minua lähestyy vanhempi mies puisessa soutuveneessä, perässä lähes äänetön sähkömoottori. Moikkaan paikalliselle, huikkaan että "Metsähallituksen Meritiimi on tässä kartoittamassa vedenalaista kasvillisuutta!" Mies hymyilee ja vastaa "No sepä hienoa!" Jatkaa matkaa. Tulee hyvä mieli, että kansalaisetkin hyväksyvät.

Maailma pelastetaan vain pala kerrallaan. Tänä kesänä minun ja tiimini palaset ovat polygoneja, joista kartoitetaan lisää tietoa vedenalaisista lajeista ja löydetään toivottavasti myös uhanalaisia kasveja, näkinpartaisia tai meriuposkuoriainen.

Tänä iltana voimme ruksata yli Lapväärtinjoen polygonin. Ei löytynyt uhanalaisia lajeja, mutta monimuotoista ja mielenkiintoista lajistoa silti.

Essi Keskinen

Minä ja tiimini Hamnfjärdin laguunin rannalla valmiina päivän töihin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Ulpukka. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus