keskiviikko 10. kesäkuuta 2020

EMMAt esittelyssä: Merenpohjien eliöyhteisöt - Pohjanpitäjänlahti

Merenpohja, joka on täynnä kasvillisuutta.
Pohjanpitäjänlahdelle ominaista runsasta kasvillisuutta: näkinpartaisniityn seassa kasvaa ahvenvitaa sekä ärviää. Kuva: Olli Mustonen / Metsähallitus

Siinä missä Itämeri murtovesialtaana poikkeaa maailman meristä, on Pohjanpitäjänlahti kuin Itämeri pienoiskoossa: meri meren sisällä. Pohjanpitäjänlahti sijaitsee eteläisessä Suomessa Länsi-Uudenmaalla ja halkoo Raaseporin kaupungin alueen. Se on noin 15 kilometriä pitkä, kapea merenlahti, jonka veden suolapitoisuus muuttuu lahden pohjukasta merelle tultaessa lähes makeasta reiluun puoleen prosenttiinPohjanpitäjänlahti on syvimmillään 40 metriä, mutta keskisyvyys on pieni, vain noin 7 metriä. Pohjanpitäjänlahdella on huono vedenvaihtuvuus, jota rajoittaa muuta merialuetta matalampi kynnysvyöhyke Tammisaaren kohdallaPohjanpitäjänlahti on murtovesiallas ja voimakkaan ihmistoiminnan vaikutuksen alainen, mistä syystä lahti kärsii samankaltaisista ympäristöongelmista kuin Itämerikin: rehevöitymisestä sekä pohjan happivajeestaMutta ainutlaatuisuutensa takia, muun muassa Suomen rannikon ainoaksi vuonoksikin tituleerattu Pohjanpitäjänlahti on valittu ekologisesti merkittäväksi vedenalaiseksi meriluontoalueeksi (EMMA) sen kalakantojen, suursimpukkapohjien sekä makeanveden kasvillisuutensa ansiosta. Nyt sukellammekin katsastamaan tarkemmin Pohjanpitäjänlahden erityisiä eliöyhteisöjä.


Karttakuva Pohjanpitäjänlahdesta, joka on kapea murtovesilahti
Pohjanpitäjänlahti on osa laajempaa Tammisaaren ja Hangon saariston ja Pohjanpitäjänlahden merensuojelualue -nimistä Natura-aluetta. Pohjanpitäjänlahti on laajuudeltaan vajaa 35 km2 kokoinen merialue ja tärkein kapeiden murtovesilahtien edustaja Uudenmaan Natura 2000-kohteissa. Kartta: VELMU

Tähtimukulapartaa, hapranäkinpartaa, punanäkinpartaa, karvanäkinpartaa, mukulanäkinpartaa, järvisilopartaa, merisykeröpartaa... Huh, tässähän menee jo pää pyörälle! Pohjanpitäjänlahdella tavattu näkinpartaislajisto kertoo paljon alueen monimuotoisuudesta. Näkinpartaiset ovat kookkaita viherleviä, vaikkakin varsimainen rakenne ja lehtimäiset ulokkeet saavat ne usein muistuttamaan kasviaNäkinpartaiset viihtyvät usein suojaisissa, pehmeäpohjaisissa lahdissa, joissa ne muodostavat tiheitä niittyjä. Näkinpartaisniityt esiintyvät Suomen rannikolla melko harvakseltaan, mutta tarjoavat sitäkin arvokkaampia elinympäristöjä muille lajeille. Osa näkinpartaisista ovat herkkiä veden laadun muutoksille ja siten toimivat erityisinä veden laadun indikaattoreina. Tämä tarkoittaa valitettavasti myös sitä, että näkinpartaiset ovat uhattuina, jos virtausolosuhteet muuttuvat ja vesi samentuu esimerkiksi mökkirantojen ruoppausten takia.


Merenpohjaa, joka on täynnä tiheäkasvuista kasvillisuutta
Tähtimukulaparta on harvinainen ja silmälläpidettävä laji, jota esiintyy läntisellä Suomenlahdella ainoastaan Pohjanpitäjänlahdella. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Pohjanpitäjänlahden kasvilajisto on poikkeuksellisen runsas jokien kuljettaman ravinteikkaan veden ansiosta, ja lahdessa esiintyy kasveja, jotka muualla tunnetaan pelkästään makeanveden kasveina. Pohjanpitäjänlahti on erityinen eteläisen Suomen merialue, sillä siellä esiintyy monipuolinen otanta vesisammalia, jotka yleensä elävät makeammissa vesistöissä, kuten järvissä, joissa, puroissa ja lähteissä. Pohjanpitäjänlahdessa esiintyy ainakin luhtasirppisammalta, isonäkinsammalta, järvinäkinsammalta, saukonsammalta sekä hiljattain nimettyä tursonsammalta. Ensimmäinen kosketukseni vesisammaliin tapahtuikin sukeltaessani Pohjanpitäjänlahdella vedenalaisen meriluonnon inventointiohjelman VELMUn yhteydessä. Huomaamattomat vesisammalet jäävät pinnan alla monelta näkemättä, mutta aivan kuten rakkohaurukin, vesisammaletkin muodostavat tärkeitä elinympäristöjä monille selkärangattomille pohjaeläimille.


Vedenalainen kuva vesisammaltupsusta kiinnittyneenä kiveen
Vesisammal ei paljoa pröystäile ulkomuodollaan, mutta saattaa muodostaa elintärkeän keitaan merenpohjan eliöille. Tämä näkinsammalen ja tursonsammalen peittämä kivi on kuvattu Perämerellä (sen huomaa veden ruskeasta humuspitoisuudesta), mutta samat lajit löytyvät myös Pohjanpitäjänlahdelta.  Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Pohjanpitäjänlahdella esiintyy makean veden suursimpukoita, jotka ovat tuttuja etenkin lapsuuden uintireissuilta. Kun varpailla luuli nostaneensa kiven, niin hupsista, pintaan nousikin jättiläissimpukka! Toisin kuin sinisimpukoiden muodostamat tiheät yhteisöt, jotka aurinkoisena päivänä hyvässä näkyvyydessä ovat varsin kuvauksellisia, jäävät pohjaan kaivautuneet suursimpukat yleensä vähemmälle huomiolle. Pohjanpitäjänlahden alueella esiintyy ainakin Suomen yleisintä makean veden suursimpukkaa eli pikkujärvisimpukkaa sekä erittäin uhanalaista ja rauhoitettua vuollejokisimpukkaa. Suursimpukat ovat elinympäristönsä näkymättämiä uurastajia ja yksi aikuinen simpukka suodattaa vuorokaudessa jopa 40 litraa vettä. Simpukat tunnetaankin puhdistuslaitoksina, jotka poistavat pieniä partikkeleita kirkastaen samalla vettä. Paikallisesti suursimpukoilla saattaa olla hyvinkin suuri vaikutus vesistöön.


Isohko, ruskeakuorinen simpukka osittain näkyvissä pohjasedimentissä. Simpukan ympärillä pohjassa kasvaa matalaa vesikasvillisuutta.
Anodonta-suvun makeanveden simpukka osittain kaivautuneena pohjasedimenttiin. Kuva: Juho Lappalainen / Metsähallitus

Pohjanpitäjänlahdesta kirjoittaessa ei voi olla mainitsematta sen erityislaatuisia kalakantoja. Makeaa vettä vähäsuolaiseen Pohjanpitäjänlahteen tuovat Fiskarsinjoki ja Karjaan- eli Mustionjoki, joilla on tärkeä merkitys vaelluskaloille. Fiskarsinjokeen on kotiutettu meritaimenkantaa, joka myös lisääntyy joessa. Karjaanjoki on merkittävä erittäin uhanalaisen vaellussiian alkuperäinen lisääntymisalue sekä ollumerkittävä joki äärimmäisen uhanalaiselle meritaimenelle ja vaarantuneelle lohelle. Valitettavasti vaellusesteet sekä lisääntymisalueiden vähäisyys Karjaanjoessa estävät tällä hetkellä meritaimenen ja lohen luonnonlisääntymisen, mutta onneksi jo kaksi vaellusestettä on avattu kalateiksi. Aika näyttää, minkälainen merkitys Karjaanjoella tulee olemaan vaelluskalalajeille, kun koko joki avataan kalatieksi. Pohjanpitäjänlahti on tärkeä myös useille kaupallisesti tärkeille kaloille, kuten ahvenelle, kuhalle ja hauelle, joiden kudulle ja kalanpoikasille Pohjanpitäjänlahden tiheä vesikasvillisuus tarjoaa turvallisen ympäristön.


Hauenpoikanen lymyilee vedenalla ruovikon seassa.
Tämä hauenpoikanen on löytänyt itselleen turvalliseen piilopaikan ruovikon seasta. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Ongelmistaan huolimatta Pohjanpitäjänlahti tarjoaa monelle eliöyhteisölle keitaan, jota eliöyhteisöt osaltaan ylläpitävät. Meri meren sisällä, Itämeri pienoiskoossa, Suomen rannikon ainoa vuono... Pohjanpitäjänlahtea voi kuvailla monella tapaa, mutta arvokkaaksi EMMA-alueeksi se ei ole turhaan valikoitunut!

Aija Nieminen

sunnuntai 7. kesäkuuta 2020

EMMAt esittelyssä: Merenpohjien eliöyhteisöt

Punaisia ja vihreitä rihmamaisia leviä huojuu aallokossa kalliosaaren rantavyöhykkeessä.anta
Värikkäät rihmaleväpohjat muodostavat suojaisia asuinalueita monille katkoille, siiroille ja kotiloille. Kuva: Mats Westerbom/Metsähallitus

Eliöyhteisöt, nuo vedenalaiset keitaat ja kehdot, ovat elintärkeitä elinympäristöjä monelle meremme lajille.
Habitaatti eli elinympäristö on ympäristötekijöiden, kuten pohjanlaadun ja suolaisuuden, muodostama kokonaisuus, jolle tietyt lajit voivat sitten asettua elämään. Elinympäristö ja siinä elävät lajit muodostavat eliöyhteisön, kuten syvällä kalliopohjalla kasvavan punalevävyöhykkeen tai hiekkapohjalla rehottavan putkilokasviniityn. Itämeren suojelukomissio HELCOM rakensi erilaisten vedenalaisten eliöyhteisöjen pohjalta Itämeren luontotyyppien eli biotooppien luokittelujärjestelmän. Nämä pohjien lajistoon perustuvat luontotyypit eroavat EU:n luontodirektiivin mukaisista Natura-luontotyypeistä siten, että niissä tarkimman tason luokittelu tapahtuu lajien muodostamien eliöyhteisöjen perusteella. 
Joiltain kohdin merialueiltamme löytyy erityisen hyvinvoivia, edustavia tai monimuotoisia pohjien eliöyhteisöjä. Nämä alueet onkin huomioitu monen EMMA-alueen (eli Ekologisesti Merkittävän vedenalaisen MeriluontoAlueen) valintakriteereissä.   


Vaaleanvihreät vesikuuset muodostavat vedenalaisen metsikön matalalle mutapohjalle.
Tiheät vesikuusivaltaiset pohjat ovat kuin pienikokoisia vedenalaisia metsiköitä. Kuva: Petra Pohjola/Metsähallitus. 

Itämeressä lajiston koostumukseen ja siten eliöyhteisöjen muodostumiseen vaikuttavat mm. pohjan laatu, syvyys, veden kirkkaus ja suolapitoisuus sekä rannan avoimuus tuulille ja aallokolle. Jokaisella lajilla on omat vaatimuksensa kasvuympäristönsä suhteen, ja siksi eri puolelta rannikkoamme löytyykin eri tyyppisiä kasvillisuuden tai eläinten muodostamia yhteisöjä. Esimerkiksi suolaisemman Saaristomeren eliöyhteisöt koostuvat osin eri lajeista kuin makeavetisemmän Perämeren. Myös avoimen ulkosaariston aallonpieksemille kallio- ja kivikkorannoille muodostuu toisenlaisia elinympäristöjä kuin mannerrannikon suojaisiin, pehmeäpohjaisiin lahdelmiin. Syvillä pimeillä merenpohjilla viihtyvät lähinnä karuihin olosuhteisiin sopeutuneet pohjaeläimet ja sinisimpukkayhteisöt, kun taas matalilla kalliorannoilla auringossa kylpevät eri levälajien muodostamat rihmaleväyhteisöt.


Vesisammalten peittämät pohjat ovat tyypillisiä eliöyhteisöjä vähäsuolaisemmilla merialueillamme. Kuva: Essi Keskinen/Metsähallitus.

EU:n luontodirektiivin mukaiset Natura-luontotyypit muodostavat laajemmat puitteet biotooppien muodostumiselle: hiekkasärkkien hiesupohjat tiheille meriajokasniityille ja putkilokasviyhteisöille, kiviset riutat taas esimerkiksi rihmalevä- ja punalevähabitaateille. Ulkosaarten ja luotojen vedenalaiset kalliorannat tarjoavat kasvupaikkoja rakkohaurupensaikoille ja laguunien pehmeät mutapohjat suojaisan ympäristön näkinpartaislevien yhteisöille.

Punaisten levien muodostama matto peittää merenpohjan kallioita ja kiviä.
Syvien pohjien punaleväkasvustot ovat uhanalaisia luontotyyppejä. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Pohjien eliöyhteisöillä on myös omat tehtävänsä meriluonnossa. Monet kasvi- ja leväyhteisöt tarjoavat suojaisia elinalueita meren selkärangattomille eläimille ja rauhallisia kutupaikkoja kaloille. Toiset lajit huolehtivat veden suodattamisesta tai kirkastamisesta, kuten sinisimpukat ja näkinpartaislevät. Toisten eliöyhteisöjen, kuten putkilokasvitiheiköiden tai meriajokasniittyjen, yhtenä tärkeänä tehtävänä on sitoa juurillaan liikkuvia pohjasedimenttejä. Ruovikot taas pidättävät maalta tulevia ravinteita ja hyödyntävät niitä kasvussaan, pohjaeläinyhteisöt möyhivät merenpohjille hapekkaampia olosuhteita.


Tiheästi kalliopohjaan kiinnittyneitä sinisimpukoita ja punaleviä.
Sinisimpukkaporukoilla on tärkeä tehtävä: suodattamalla merivettä ne putsaavat siitä samalla pieniä hiukkasia ja sedimenttiä. Kuva: Heidi Arponen

Osa merenpohjien eliöyhteisöjä muodostavista lajeista on herkkiä ympäristön muutoksille. Tällöin on vaarana, että niistä koostuvat eliöyhteisöt pienenevät tai katoavat kokonaan meren käyttöpaineiden tai ilmastonmuutoksen myötä. Tällaisia katoamisvaarassa olevia biotooppeja ovat mm. meriajokasniityt, rakkohauruvyöhykkeet ja suojaisat näkinpartaisesiintymät. Meriajokkaat ja rakkohaurut tarvitsevat suolapitoista vettä menestyäkseen merialueillamme. Ilmastonmuutoksen ennustetaan lisäävän sateita, jolloin Itämeren murtovesi muuttuu entistä suolattomammaksi. Meriveden makeutuminen pakottaa tulevaisuudessa näiden suolaa vaativien lajien muodostamat eliöyhteisöt kasvamaan eteläisemmille vesille. Näkinpartaiset ovat kovin herkkiä maankäytön muutoksille, kuten rantarakentamiselle ja ruoppauksille, ja rehevöitymisen mukanaan tuomalle veden samenemiselle.

Kauniin punavihreitä punanäkinpartaisia tiheäkasvuisessa matalassa merenlahdessa.
Fladojen näkinpartaisniityt ovat kalanpoikashautomoita. Ne saattavat tuhoutua mm. rantojen ruoppaamisen seurauksena. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Elinympäristöt voivat muuttua tai vaihtaa paikkaa myös luonnonvoimien seurauksena. Esimerkiksi putkilokasviniityt voivat muokkautua lyhyessäkin ajassa vedenalaisten hiekkadyynien vaihtaessa paikkaa aallokon seurauksena. Matalat merenlahdet muuttuvat hitaasti fladoiksi ja edelleen suljetuiksi kluuvialtaiksi maankohoamisen seurauksena, ja niissä viihtyvä lajisto muuttuu vähitellen olosuhteiden muuttuessa toisenlaisiksi eliöyhteisöiksi. Eliöyhteisöt voivat myös pirstoutua ja tuhoutua kokonaan, mikäli niiden elinolot muuttuvat epäsuotuisiksi.

Saaren rantaa ylhäältä ilmasta katsottuna, näkyvissä vedenalaista kasvillisuutta hiekkapohjalla ja veneitä.
Ilmasta katsottuna aallokon muokkaama putkilokasviniitty näyttää tummanvihreältä tilkkutäkiltä vaaleaa hiekkapohjaa vasten. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus. 

Osa vedenalaisista eliöyhteisöistä onkin arvioitu uhanalaisiksi vuonna 2018 tehdyssä Suomen luontotyyppien uhanalaisarvioinnissa. HELCOMin vedenalaiset luontotyypit muokattiin ns. LuTu -luontotyypeiksi kattavan uhanalaisarvioinnin varmistamiseksi. Uhanalaisiksi arvioitiin esimerkiksi haurupohjat, punaleväpohjat ja suursimpukoiden muodostamat eliöyhteisöt. Myös pohjasyvänteiden hapekasta tilaa ilmentävät valkokatkayhteisöt ovat erittäin uhanalaisia. Vedenalaisten luontotyyppien uhanalaisuuden pääasiallisia syitä ovat rehevöityminen, rantarakentaminen ja ilmastonmuutos. Rannikoillamme tavataan myös vähemmän tutkittuja elöyhteisömuotoja, joiden koostumuksesta tai esiintymisen laajuudesta ei tiedetä vielä riittävästi. Tällaisia puutteellisesti tunnettuja luontotyyppejä ovat mm.  vesikuusten muodostamat pohjat, laajat ulappa-alueet sekä merenpohjien kolikkomaiset rautamangaanisaostumaesiintymät.

Tiheitä, kookkaita rakkohauruja ja kaislikkoa matalassa merenlahdessa.
Rakkohaurut eivät aina kasva kivessä tai kalliossa kiinni, vaan ne voivat kiinnittyä alaosastaan pohjamutaan ja kasvaa pystyasennossa kohti pintaa. Ne saattavat myös elää pallomaisina kasvustoina pohjilla ajelehtien. Nämä irtonaisten haurujen täyttämät pohjat ovat puutteellisesti tunnettuja luontotyyppejä. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Metsähallituksen meribiologit ovat yli kymmenen vuoden ajan kartoittaneet rannikkomme vedenalaisluontoa, merilajeja ja niiden muodostamia eliöyhteisöjä kansallisessa vedenalaisluonnon inventointiohjelmassa. VELMU kartoittaa -videot esittelevät huikean hienoja vedenalaisia maisemia koko rannikkomme mitalla:

https://www.ymparisto.fi/fi-FI/VELMU/Videoita


Heidi Arponen, meribiologi


EMMAt esittelyssä -sarjan aikaisemmat teemablogit löytyvät täältä:

Mitä ovat EMMA-alueet?
https://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-mika-ihmeen-emma.html

Luontotyyppejä pinnan alla:
http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-luontotyypit.html


perjantai 5. kesäkuuta 2020

EMMAt esittelyssä: Luontotyypit - Luodematalat


Tyyni avomeri ja pinnalla oleva tutkimussukeltaja
Pinnan alla piilevän matalikon salat paljastuvat, kun tutkimussukeltaja painuu pinnan alle. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus


Aavaa merta. Lähes silmänkantamattomiin aavaa merta, jollei jylhää Suursaarta ja hyvin kaukana pohjoisessa horisontissa siintävää rannikkoa lasketa. Siellä pinnan alla uinuu riutta nimeltä Luodematalat. Tai uinuminen on ehkä kuitenkin hiukan väärä sana, sillä riutat, nuo avomeren keitaat, ovat täynnä elämää: rihmalevät huojuvat veden ainaisen liikkeen tahdissa, jotkut selkärangattomat eläimet vipeltävät levien suojissa ja toiset taas keskittyvät jököttämään valloittamallaan paikalla ja suodattamaan herkullisia pieneliöitä ympärillä vellovasta vedestä. Kalat piilottelevat kallion ja kivien suojassa ja napsivat suuhunsa varomattomia selkärangattomia tai pienempiä kaloja. Silloin tällöin kalojen perässä paikalle sukeltaa vesilintu, ja saattaapa myös harmaahylje pyörähtää tarkastamassa saalistilannetta.


Merenpohjan kivikkoa, riutan eliöstöä ja kivinilkka
Kivinilkka köllöttelee kivikkopohjalla luottaen suojaväriinsä. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus 

Luodematalat on monille tuntematon matalikko itäisen Suomenlahden avomerellä, melko lähellä nykyään Venäjälle kuuluvaa Suursaarta. Se sijaitsee Suomen talousvyöhykkeellä, eli varsinaisten aluevesiemme ulkopuolella. Pinnan päälle ei nouse pienintäkään merkkiä riutasta, sillä kivisen kohouman päällä on matalimmillaankin viitisen metriä vettä. Luodematalat on monella tapaa tunnustettu tärkeäksi: se on suojeltu Natura2000-alue, sillä se edustaa riutat-luontotyypin Suomen levinneisyysalueen äärimmäisten reuna-alueiden esiintymiä ja luontotyypin vain syvissä vesissä esiintyviä vaihettumisvyöhykeitä. Se on myös Itämeren suojelukomissio HELCOMin tunnustama MPA-merisuojelualue. Uusimpana tunnustuksena se määriteltiin ekologisesti merkittäväksi vedenalaiseksi meriluontoalueeksi (EMMAksi) ainutlaatuisuutensa ja luonnontilaisuutensa vuoksi.


Polyyppejä kiven pinnalla
Luodematalilla elävät Laomedea-polyypit ovat autuaan tietämättömiä elinalueensa suojelustatuksesta. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Riutta-sanasta tulee useimmille mieleen trooppisten vesien elämää kuhisevat koralliriutat. Mutta Itämerelläkin on riuttoja! Täällä pohjolassa ne ovat ympäröivästä merenpohjasta nousevia kohoumia, jotka koostuvat peruskalliosta ja hyvin vaihtelevan kokoisista kivistä. Jääkauden jäljiltä moreeni on tavallinen maalaji myös merenpohjassa, ja niinpä riutoilla saattaa esiintyä kivien lisäksi myös hiekkaista moreenia. Joskus riutta- ja hiekkasärkkä-luontotyyppien erottelu onkin vaikeaa, ja nämä luontotyypit voivat esiintyä myös toistensa yhteydessä. Näin on myös Luodematalilla, josta on helppo löytää kaikenkokoista murikoita suurista siirtolohkareista pikkukivikkoon ja melko hienojakoiseen hiekkaan.  


Vedenalaista kivikkoa
Luodematalat koostuvat paikoin vedenalaisesta pirunpellosta, joka on mainio alusta lukuisille suodattajaeläimille. Itämerellä vallitseva vihreä veden väri luo rauhoittavaa tunnelmaa! Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Luodematalien kaltaisten avomerellä sijaitsevien alueiden biologinen kartoittaminen vaatii hyvää kalustoa ja hyvin vähätuulista säätä. Sukellus riutan vedenalaiseen maailmaan palkitsee taatusti niin harraste- kuin ammattisukeltajankin. Näin idässä Itämeren vesi on melko vähäsuolaista, ja niinpä lajisto on niukkaa, mutta eliöiden yksilömäärät sitäkin suurempia. Luodematalilla sukeltajan huomio kiinnittyy lukuisiin suodattajaeläimiin, kuten valkoisiin merirokkoihin, useaa eri lajia edustaviin polyyppeihin, vaaleisiin sienieläimiin, pitsimäiseen levärupeen ja kiivaasti runsastuneeseen vieraslaji vaeltajasimpukkaan. Rakkohaurulle tämän riutan ympäristö on liian syvä ja ankara, mutta muutamat rihmalevät sinnittelevät kiinni kivissä, ja tarjoavat hyvän alustan ja ruokapöydän pienille liikkuville selkärangattomille, kuten kotiloille ja katkoille. Kivinilkat, ahvenet ja muut petokalat seurailevat sivusilmällä ihmisen puuhia, mutta muuten sukeltaja saa täydellisen työskentelyrauhan. Pidä silmäsi auki myös pinnan päällä, sillä kalansaaliiden ansiosta paikalla päivystää usein myös oikeita mestarisukeltajia, eli harmaahylkeitä.

Piilossa pinnan alla tämäkin avomeren keidas elää rauhassa omaa, hidasta elämäänsä.

    Maiju Lanki





Tutkimussukeltaja istuu veneen peräkannella ja hymyilee
Iloinen tutkimussukeltaja lähdössä kartoittamaan Luodematalien eliöstöä. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus


Murtovesisieni keskellä kuvaa ja ympärillä kivikkoa
Murtovesisieni on sienieläimiin kuuluva suodattaja, joka menestyy riuttaympäristössä. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus


Kaksi avovenettä tyynellä avomerellä, taustalla majakka
Avomeren matalikoilla tehtävä tutkimustyö vaatii hyvää säätä. Tällä kertaa tutkijoita hellittiin! Veneiden taustalla siintää Kotkan majakka. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus


Kartta, jossa Luodematalien rajaus sekä sijainti Suomen laajuisella kartalla
Luodematalat on hiukan yli 10 neliökilometrin kokoinen matalikko Itäisen Suomenlahden avomerialueella. Sen ympärillä oleva Natura2000-alue on kooltaan 44,5 neliökilometriä.  Kartta: VELMU