Värikkäät rihmaleväpohjat muodostavat suojaisia asuinalueita monille katkoille, siiroille ja kotiloille. Kuva: Mats Westerbom/Metsähallitus |
Eliöyhteisöt, nuo vedenalaiset keitaat ja kehdot, ovat
elintärkeitä elinympäristöjä monelle meremme lajille.
Habitaatti eli elinympäristö on ympäristötekijöiden, kuten
pohjanlaadun ja suolaisuuden, muodostama kokonaisuus, jolle tietyt lajit voivat
sitten asettua elämään. Elinympäristö ja siinä elävät lajit muodostavat
eliöyhteisön, kuten syvällä kalliopohjalla kasvavan punalevävyöhykkeen tai hiekkapohjalla
rehottavan putkilokasviniityn. Itämeren suojelukomissio HELCOM rakensi
erilaisten vedenalaisten eliöyhteisöjen pohjalta Itämeren luontotyyppien eli
biotooppien luokittelujärjestelmän. Nämä pohjien lajistoon perustuvat
luontotyypit eroavat EU:n luontodirektiivin mukaisista Natura-luontotyypeistä
siten, että niissä tarkimman tason luokittelu tapahtuu lajien muodostamien
eliöyhteisöjen perusteella.
Joiltain kohdin merialueiltamme löytyy erityisen hyvinvoivia,
edustavia tai monimuotoisia pohjien eliöyhteisöjä. Nämä alueet onkin huomioitu
monen EMMA-alueen (eli Ekologisesti Merkittävän vedenalaisen MeriluontoAlueen) valintakriteereissä.
Tiheät vesikuusivaltaiset pohjat ovat kuin pienikokoisia vedenalaisia metsiköitä. Kuva: Petra Pohjola/Metsähallitus. |
Itämeressä lajiston koostumukseen ja siten eliöyhteisöjen
muodostumiseen vaikuttavat mm. pohjan laatu, syvyys, veden kirkkaus ja
suolapitoisuus sekä rannan avoimuus tuulille ja aallokolle. Jokaisella lajilla
on omat vaatimuksensa kasvuympäristönsä suhteen, ja siksi eri puolelta
rannikkoamme löytyykin eri tyyppisiä kasvillisuuden tai eläinten muodostamia
yhteisöjä. Esimerkiksi suolaisemman Saaristomeren eliöyhteisöt koostuvat osin
eri lajeista kuin makeavetisemmän Perämeren. Myös avoimen ulkosaariston aallonpieksemille
kallio- ja kivikkorannoille muodostuu toisenlaisia elinympäristöjä kuin
mannerrannikon suojaisiin, pehmeäpohjaisiin lahdelmiin. Syvillä pimeillä
merenpohjilla viihtyvät lähinnä karuihin olosuhteisiin sopeutuneet pohjaeläimet
ja sinisimpukkayhteisöt, kun taas matalilla kalliorannoilla auringossa kylpevät
eri levälajien muodostamat rihmaleväyhteisöt.
Vesisammalten peittämät pohjat ovat tyypillisiä eliöyhteisöjä vähäsuolaisemmilla merialueillamme. Kuva: Essi Keskinen/Metsähallitus. |
EU:n luontodirektiivin mukaiset Natura-luontotyypit
muodostavat laajemmat puitteet biotooppien muodostumiselle: hiekkasärkkien
hiesupohjat tiheille meriajokasniityille ja putkilokasviyhteisöille, kiviset
riutat taas esimerkiksi rihmalevä- ja punalevähabitaateille. Ulkosaarten ja
luotojen vedenalaiset kalliorannat tarjoavat kasvupaikkoja
rakkohaurupensaikoille ja laguunien pehmeät mutapohjat suojaisan ympäristön
näkinpartaislevien yhteisöille.
Syvien pohjien punaleväkasvustot ovat uhanalaisia luontotyyppejä. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus. |
Sinisimpukkaporukoilla on tärkeä tehtävä: suodattamalla merivettä ne putsaavat siitä samalla pieniä hiukkasia ja sedimenttiä. Kuva: Heidi Arponen |
Osa merenpohjien eliöyhteisöjä muodostavista lajeista on herkkiä ympäristön muutoksille. Tällöin on vaarana, että niistä koostuvat eliöyhteisöt pienenevät tai katoavat kokonaan meren käyttöpaineiden tai ilmastonmuutoksen myötä. Tällaisia katoamisvaarassa olevia biotooppeja ovat mm. meriajokasniityt, rakkohauruvyöhykkeet ja suojaisat näkinpartaisesiintymät. Meriajokkaat ja rakkohaurut tarvitsevat suolapitoista vettä menestyäkseen merialueillamme. Ilmastonmuutoksen ennustetaan lisäävän sateita, jolloin Itämeren murtovesi muuttuu entistä suolattomammaksi. Meriveden makeutuminen pakottaa tulevaisuudessa näiden suolaa vaativien lajien muodostamat eliöyhteisöt kasvamaan eteläisemmille vesille. Näkinpartaiset ovat kovin herkkiä maankäytön muutoksille, kuten rantarakentamiselle ja ruoppauksille, ja rehevöitymisen mukanaan tuomalle veden samenemiselle.
Fladojen näkinpartaisniityt ovat kalanpoikashautomoita. Ne saattavat tuhoutua mm. rantojen ruoppaamisen seurauksena. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus. |
Elinympäristöt voivat muuttua tai vaihtaa paikkaa myös
luonnonvoimien seurauksena. Esimerkiksi putkilokasviniityt voivat muokkautua lyhyessäkin
ajassa vedenalaisten hiekkadyynien vaihtaessa paikkaa aallokon seurauksena.
Matalat merenlahdet muuttuvat hitaasti fladoiksi ja edelleen suljetuiksi
kluuvialtaiksi maankohoamisen seurauksena, ja niissä viihtyvä lajisto muuttuu
vähitellen olosuhteiden muuttuessa toisenlaisiksi eliöyhteisöiksi. Eliöyhteisöt
voivat myös pirstoutua ja tuhoutua kokonaan, mikäli niiden elinolot muuttuvat
epäsuotuisiksi.
Ilmasta katsottuna aallokon muokkaama putkilokasviniitty näyttää tummanvihreältä tilkkutäkiltä vaaleaa hiekkapohjaa vasten. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus. |
Metsähallituksen meribiologit ovat yli kymmenen vuoden ajan kartoittaneet rannikkomme vedenalaisluontoa, merilajeja ja niiden muodostamia eliöyhteisöjä kansallisessa vedenalaisluonnon inventointiohjelmassa. VELMU kartoittaa -videot esittelevät huikean hienoja vedenalaisia maisemia koko rannikkomme mitalla:
https://www.ymparisto.fi/fi-FI/VELMU/Videoita
Heidi Arponen, meribiologi
EMMAt esittelyssä -sarjan aikaisemmat teemablogit löytyvät täältä:
Mitä ovat EMMA-alueet?
https://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-mika-ihmeen-emma.html
Luontotyyppejä pinnan alla:
http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-luontotyypit.html
https://www.ymparisto.fi/fi-FI/VELMU/Videoita
Heidi Arponen, meribiologi
EMMAt esittelyssä -sarjan aikaisemmat teemablogit löytyvät täältä:
Mitä ovat EMMA-alueet?
https://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-mika-ihmeen-emma.html
Luontotyyppejä pinnan alla:
http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-luontotyypit.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti