EMMAt esittelyssä: Luontotyypit

Yksi rannikkomme monista laguuneista. Kuva: Roosa Mikkola / Metsähallitus

Miten mahtavia vedenalaisia luontotyyppejä meillä onkaan! Ja ei, nyt en puhu meressä sukeltavista tyypeistä, vaan sananmukaisesti luonnon “tyypittelystä” sopiviksi kokonaisuuksiksi. Tarkastellaanpa asiaa lähemmin!

Vedenalainen luonnosta nauttiva tyyppi voisi olla vaikkapa tämä tutkimussukeltaja, mutta tässä blogissa keskitymme toisenlaisiin luontotyyppeihin. Kuva: Katja Svahnbäck / Metsähallitus

Ihmiselle on hyvin luonteenomaista luonnon ryhmittely ja luokittelu. Esimerkiksi nykyisen tieteellisen luokittelujärjestelmän eliöille perusti Carl von Linné jo 1700-luvulla. Luontotyyppien tapauksessa ympäristöjä, joissa lajit elävät, luokitellaan ja nimetään niiden ominaispiirteiden mukaisesti. Vedenalaiset elinympäristöt ovat kemiallisten, fysikaalisten ja fyysisten ominaispiirteiden kokonaisuuksia. Yksittäisiä ominaispiirteitä voi olla muun muassa veden syvyys ja lämpötilan vuotuinen vaihtelu, virtaukset, rannan avoimuus, veden suolaisuus ja merenpohjan koostumus, joista jokainen vaikuttaa osaltaan meressä elävien eliöiden esiintymiseen. Ja nyt olemmekin jo lähellä luontotyyppimääritelmän ydintä, sillä luontotyypit ovat rajattavissa olevia maa- tai vesiympäristöjä, joilla vallitsevat samankaltaiset ympäristötekijät ja eliöstö, ja jotka eroavat näiden ominaisuuksien perusteella muista luontotyypeistä.

Valitettavasti luontotyypin määritelmää sotkee se, että sitä käytetään useassa eri merkityksessä. Suomen merialueen vedenalaisten pohjayhteisöjen luokitteluun kehitettiin kansallinen luokittelujärjestelmä vuonna 2008 luontotyyppien uhanalaisuusarviointia varten. Sittemmin tietopohja Itämeren luontotyypeistä on kasvanut huomattavasti, joten uusimmassa uhanalaisuusarvioinnissa Itämeren luontotyyppiluokittelu on kokonaan uudistunut ja päivitetty vastaamaan Itämeren suojelukomission (HELCOM) luokittelujärjestelmää. HELCOMin luokittelujärjestelmä on nimeltään HUB (Helcom Underwater Biotope and Habitat Classification), jossa luontotyyppiä määrittäviä tekijöitä ovat eliöyhteisön sijainti vesimassassa (pohja, avovesi, jää), valon määrä, pohja-aines ja eliöyhteisössä vallitsevat lajit.

Kallipohjan vallitsevana lajina on rakkohauru (Fucus vesiculosus), jolla ei ole aavistustakaan HUB-luokittelusta. Kuva: Olli Mustonen / Metsähallitus

Pääsimme taas askeleen eteenpäin luontotyyppien määrittelyssä, mutta siinä ei ollut aivan kaikki. Erittäin viranomaisen vivahteen luontotyyppi –sanaan tuo EU:n luontodirektiivin mukaiset luontotyypit. Euroopan unioni edellyttää, että suojelemme lajeja ja luontotyyppejä, jotka luontaisesti esiintyvät suppealla alueella tai ovat uhanalaisia. Suojelu perustuu EU:n luonto- ja lintudirektiiveihin. HUB-luokitteluun verrattuna luontodirektiivissä luontotyyppien määrittely perustuu alueen geologisiin, maisemallisiin ja kasvitieteellisiin piirteisiin. Tämä tarkoittaa sitä, että luontodirektiivin mukaiset luontotyypit yleensä muodostuvat useammasta eri HUB-luontotyypistä.

Itämeren monimuotoinen vedenalainen luonto ei aina suostu taipumaan selkeisiin "tyypittelyihin". Onko kuvan vallitsevia lajeja rusko-, puna- vai peräti suolilevät? Kuva: Mats Westerbom / Metsähallitus

Mutta palataksemme tämän blogin alkuun, niin tarkastellaanpa vihdoinkin niitä meidän mahtavia vedenalaisia luontotyyppejä! Luontodirektiivin mukaisista luontotyypeistä kahdeksan on sellaisia, joissa esiintyy vedenalaista meriluontoa ja niitä ovat jokisuistot, rannikon laguunit, kapeat murtovesilahdet, laajat ja matalat lahdet, harjusaaret, vedenalaiset hiekkasärkät, riutat sekä ulkosaariston luodot ja saaret. Osa näistä luontotyypeistä sisältää sekä pinnanpäällisiä että pinnanalaisia osia, toiset taas ovat kokonaan meren pinnan alla.

Jokisuistot ovat makeavetisimpiä mereisten luontotyyppien joukosta, sillä ne sijaitsevat maan ja varsinaisen meren välissä. Suistot saavat ensimmäisen kuorman jokien mukana kulkeutuvasta maa-aineksesta, mistä syystä jokisuistojen vesi on yleensä sameaa. Jokisuistoille luonteenomaista kasvillisuutta ovat laajat ja tiheät ruovikot ja kaislikot.

Jokisuistomaisemaa itäiseltä Suomenlahdelta. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Rannikon laguunit -luontotyyppi kuulostaa enemmänkin tropiikilta palmuineen ja valkoisine hiekkarantoineen, mutta Suomenkin rannikolla laguunit tarjoavat suojaa ja lämpöä muun muassa monille kalanpoikasille. Rannikon laguunit ovat matalia rannikkoalueita, jotka ovat kuroutuneet merestä kokonaan tai osittain. Suomen rannikolla laguuneiksi luetaan muun muassa fladat, jotka ovat pieniä, matalia ja selvästi rajautuneita altaita. Fladan suulla on kynnys, joka rajoittaa veden vaihtuvuutta, mikä tekee siitä tärkeän kutupaikan esimerkiksi ahvenelle ja hauelle. Erityisen paljon laguuneja, fladoja ja kluuvijärviä löytyy Merenkurkusta, jossa UNESCOn luonnonmaailmanperintökohteen status kertoo nimenomaan maankohoamisesta - kun maa kohoaa lähes 9 mm vuodessa, fladoja kehittyy koko ajan lisää.

Maankohoamisen seurauksena matalat merenlahdet kuroutuvat hiljalleen umpeen ja syntyy flada, joka tarjoaa suojaisan kutualueen kaloille. Kuva: Jaakko Haapamäki / Metsähallitus

Kapeat murtovesilahdet -luontotyyppiä esiintyy pääasiassa Suomenlahdella ja Saaristomerellä. Lahdet ovat tyypillisesti pitkiä ja matalia, ja vedenalainen kynnysalue erottaa ne muusta merialueesta. Kapeat murtovesilahdet ovat makeavetisempiä kuin varsinainen merialue, sillä niihin virtaa usein puroja ja pienempiä jokia. Monipuoliselta lajistoltaan ne vetävät vertoja sekä jokisuistoille että rannikon laguuneille.

Långviken on 5 kilometriä pitkä ja edustaa kapeita murtovesilahtia Lounais-Suomessa. Kuva: Tulostettu Maanmittauslaitoksen asiointipalvelussa

Laajat ja matalat lahdet ovat isoja ja suojaisia hiekka- tai pehmeäpohjaisia merenlahtia, joissa makeanveden vaikutus on pienempi kuin edellä mainituissa luontotyypeissä. Näitä lahtia esiintyy sekä rannikolla että suurissa saarissa. Laajat matalat lahdet tarjoavat suojaa aallokkoa huonosti kestäville lajeille, kuten esimerkiksi näkinpartaisleville.

Punanäkinparta (Chara tomentosa) viihtyy parhaiten pehmeillä pohjilla suojaisissa lahdissa ja fladoissa. Kuva: Victoria Ollus / Metsähallitus

Harjusaaret -luontotyypistä puhuttaessa keskitytään yleensä maanpäälliseen luontoon unohtaen, että harjusaarten vedenalaiset osat muodostavat myös yhden luontodirektiivin mereisistä luontotyypeistä. Harjusaaret ovat muodostuneet pääosin mannerjäätikön sulamisvesien kuljettamasta hiekasta ja sorasta, ja seassa voi olla myös suurempiakin kiviä tai lohkareita. Harjusaarten vedenalaista luontoa hallitsevat erilaiset levät, kun taas suojan puoli ja hienojakoisempi pohjamateriaali tarjoaa kasvupaikan myös putkilokasveille.

Sandön-saari on osa Salpausselän harjumuodostelmaa. Kuva: Tulostettu Maanmittauslaitoksen asiointipalvelussa

Vedenalaiset hiekkasärkät ovat dynaamisia ja voivat liikkua virtausten mukana. Ne sijaitsevat yleensä rantavyöhykkeen läheisyydessä merenpohjasta kohoten, mutta pysyttelevät veden pinnan alapuolella. Nimensä mukaisesti hiekkasärkät muodostuvat pääasiassa hiekasta, mutta joukossa on usein myös kiviä ja lohkareita. Aallokolle alttiina ne voivat olla täysin kasvittomia, mutta monet pehmeillä pohjilla elävät uposkasvit ja levät ovat sopeutuneet eloon myös hiekkasärkillä. Laajoja meriajokasyhdyskuntia esiintyy hiekkasärkillä erityisesti Saaristomerellä sekä Uudellamaalla.

Hiilinielunakin tunnettu meriajokasniitty (Zostera marina) hiekkapohjalla. Kuva: Juuso Haapaniemi / Metsähallitus

Riutat tuovat mieleen suolaisempien merien koralliriutat, mutta Suomen rannikolla riutat ovat vedenalaisia merenpohjasta kohoavia kallioita, lohkareita tai kivikoita. Etelä-Suomessa riuttoja luonnehtivat muun muassa runsaat sinisimpukka- ja rakkohauruesiintymät, jotka ylläpitävät Itämeren monimuotoisimpia eliöyhteisöjä. Perämeren makeammissa olosuhteissa riuttakasvillisuus muodostuu muun muassa vesisammalista.

 Perämeren riuttakasvillisuus (yläkuva) poikkeaa huomattavasti Etelä-Suomen suolaisemman veden riuttakasvillisuudesta (alakuva).  Kuvat: Pauliina Ahti (yläkuva) ja Mats Westerbom (alakuva) / Metsähallitus

Ulkosaariston luodot ja saaret -luontotyypin vedenalainen luonto on alttiina koville olosuhteille, kuten aallokolle sekä jääeroosiolle. Vedenalaiset osat ovat riuttamaisia ja pohja on yleensä kalliota. Etelä-Suomen riutoille sekä ulkosaariston luotojen ja saarien vedenalaiselle luonnolle ominaista on kovien pohjien vyöhykkeinen leväkasvillisuus, mikä tarkoittaa sitä, että leväkasvillisuus jaetaan kolmeen vyöhykkeeseen: rihmalevä-, ruskolevä- ja syvänveden punalevävyöhykkeeseen. Pohjanlahdella ja Suomenlahden pohjukassa samankaltaista levävyöhykkeisyyttä ei juurikaan esiinny ja Perämerellä levävyöhykkeisyyttä ei esiinny lainkaan.

Ulkosaariston luodot ja saaret -luontotyyppi voi näyttää pinnan päältä tämännäköiseltä, mutta karun ulkokuoren ei kannata antaa pettää, sillä pinnanalainen maisema saattaa olla henkeäsalpaava. Kuva: Julia Nyström / Metsähallitus

Nyt olemme kahlanneet läpi luontotyypin määritelmiä sekä rannikkomme mahtavia luontotyyppejä avomerelle saakka. Seuraavana "EMMAt esittelyssä" -blogisarjassamme tarkastelemme luontotyyppejä alueellisesti Lapin Simossa sekä avomeren Luodematalilla.

Aija Nieminen

***

EMMORNA i presentation: Naturtyper

En av de otaliga lagunerna vid vår kust. Bild: Roosa Mikkola / Metsähallitus

Vilka häftiga naturtyper vi har! Och nej, nu talar jag inte om typer som dyker under vattnet, utan bokstavligen om typindelning av naturen till lämpliga helheter. Låt oss titta på det lite närmare!

Denna typ som njuter att var under vattnet kunde vara en forskningsdykare, men i detta blogginlägg fokuserar vi oss istället på olika naturtyper. Bild: Katja Svahnbäck / Metsähallitus

Människan kan kännetecknas av ett starkt intresse för att klassificera och kategorisera den omkringliggande naturen. Exempelvis redan under 1700-talet lade Carl von Linné grunden för den moderna systematiken genom att studera i hur levande organismer kan delas in i systematiska kategorier för att bringa reda i naturens myller. Ett sätt att klassificera den omkringliggande naturen är att indela olika miljöer i olika naturtyper på basen av den flora och fauna som förekommer i dem och på basen av olika fysiska och kemiska egenskaper dessa miljöer har. Vad beträffar olika undervattensmiljöer är dessa egenskaper exempelvis vattendjupet, den årliga variationen av vattentemperaturen, vattenströmmar, strandens öppenhet, vattnets salinitet och bottnens beskaffenhet, vilka alla på sitt sätt påverkar vilka arter som förekommer i vilka undervattensmiljöer. Naturtyper kan med andra ord definieras som avgränsbara land- och vattenområden, med motsvarande artsammansättning och samma egenskaper, vilka skiljer sig från andra områden på basen av definierade särdrag.

Ibland kan indelningen av naturen i olika naturtyper kännas förvirrande, då flera olika sätt eller klassificeringssystem för att indela olika miljöer i olika naturtyper existerar. Exempelvis, för hotbedömning av naturtyper i Finland, utformades år 2008 ett nationellt klassificeringssystem för att dela in havsbottnen i Östersjön i olika naturtyper. Sedan dess har kunskapsbasen över olika naturtyper i Östersjön ökat enormt och i den senaste hotbedömningen av olika naturtyper i Finland har klassificeringssystemet av naturtyper i Östersjön förnyats till att i stället motsvara Helsingforskonventionens (HELCOM) klassificeringssystem HUB (Helcom Underwater Biotope and Habitat Classification), där olika naturtyper i Östersjön definieras enligt arternas och organismsamhällenas position i vattenkolumnen (på bottnen,  i öppet vatten eller  i is), ljusets mängd, bottnens beskaffenhet och dominerade arter.

Den dominerade arten Fucus vesiculosus har ingen aning om någon HUB-klassificering. Bild: Olli Mustonen / Metsähallitus 

Nu har vi kommit ett steg närmare i definieringen av olika naturtyper, men detta var inte allt. Naturtyperna i EU:s habitatdirektiv medför en väldigt myndighetsrelaterad nyans i begreppet naturtyper. EU förutsätter att vi skyddar arter och naturtyper, vilka naturligt förekommer på ett begränsat område eller är på något sätt hotade. Skyddet baserar sig i EU:s habitat- och fågeldirektiv. I jämförelse till det ovannämnda klassificeringssystemet HUB, baserar sig definieringen av olika naturtyper i habitatdirektivet i olika geologiska, landskapsmässiga och botaniska egenskaper av ett område. Detta innebär att olika naturtyper definierade enligt habitatdirektivet innehåller flera olika HUB-naturtyper.

Östersjöns mångsidiga undervattensnatur vill inte alltid passa in i klara ”typindelningar”. Domineras havsbottnen i bilden av brunalger, rödalger eller till och med av tarmalger? Bild: Mats Westerbom / Metsähallitus

Men nu, låt oss gå tillbaka till början av detta blogginlägg och till följande se närmare på de häftiga naturtyperna vi har under vattnet! Sammanlagt 8 av de olika naturtyperna som finns med i EU:s habitatdirektiv är sådana som innehåller marina undervattensmiljöer. Dessa är estuarier, kustnära laguner, smala vikar, stora grunda vikar och sund, rullstensåsöar med litoral och sublitoral vegetation, sublitorala sandbankar, rev och boreala skär och småöar. En del av dessa naturtyper innefattar områden både ovanom och under havsytan, medan andra befinner sig bara under havsytan.

Estuarier utgör de mest sötvattensrelaterade naturtyperna av marina naturtyper, då de befinner sig mellan land och det egentliga havet. Estuarierna tar emot den största belastningen av olika jordpartiklar, som åar och floder hämtar med sig, vilket gör att vattnet i olika estuarier ofta är väldigt grumligt. Karakteristiskt för olika estuarier är stora och täta förekomster av vass och säv.

Åmynning i Östra Finska viken. Bild: Petra Pohjola / Metsähallitus

Naturtypen kustnära laguner låter mer som en tropisk naturtyp med palmer och vita sandstränder, men även vid Finlands kust erbjuder laguner en ypperlig levnadsmiljö till exempel för olika fiskyngel. Kustnära laguner är grunda kustnära områden, vilka är helt eller delvis avsnörda från det omkringliggande havet. Som kustnära laguner vid den finska kusten räknas bland annat olika flador, vilka är små, grunda och klart avsnörda bassänger. Vid mynningen av olika flador finns en tröskel, som begränsar utbytet av vattnet, vilket i sin tur gör olika flador till viktiga lekområden för flera fiskarter, såsom abborre och gädda.

På grund av landhöjningen avsnörs grunda havsvikar småningom från det omkringliggande havet till olika flador, vilka erbjuder skyddade lekområden för olika fiskarter. Bild: Jaakko Haapamäki / Metsähallitus

Naturtypen smala vikar förekommer I Finland huvudsakligen i Finska viken och i Skärgårdshavet. Karakteristiskt för dessa vikar är att de är långa och grunda och där en ett tröskelområde vid mynningen avgränsar dem delvis från resten av havet. I dessa samla vikar är vattnet ofta något mer sötare än i havet utanför, då flera bäckar och åar mynnar ut i dem. Vad beträffar artmångfalden kan smala vikar jämföras med åmynningar eller kustnära laguner.

Långviken är en 5 kilometer lång och smal vik i sydvästra Finland. Bild: Bilden utprintad ur Lantmäteriverkets nättjänst. 

Stora grunda vikar och sund är stora och relativt skyddade havsvikar, med sand- eller mjukbotten, där sötvattnets inverkan är mindre än i de ovannämnda naturtyperna. Dessa vikar förekommer såväl vid kusten, som vid stora öar. Stora grunda vikar och sund erbjuder skydd åt flera arter, vilka tål dåligt vågor, såsom kransalger.

Rödsträfse trivs bäst på mjuka bottnar i skyddade vikar och flador. Bild: Victoria Ollus / Metsähallitus

Vad beträffar naturtypen rullstensåsöar med litoral och sublitoral vegetation fokuserar man sig ofta enbart på områden ovanom vattenytan, medan man lätt kan glömma att områdena under vattnet vid dessa öar likaså tillhör denna naturtyp, vilket gör att denna naturtyp klassas till en av de marina undervattensnaturtyperna i habitatdirektivet. Rullstensåsöar består i huvudsak av sand och grus, samt större stenar, vilka transporterats med smältvattnet från inlandsisen under den senaste istiden. Undervattensvegetationen vid dessa öar domineras ofta av olika alger, samt olika kärlväxter, som förekommer främst på de mer skyddade sidorna av öarna, där bottenmaterialet ofta är mera finkornigt.

Sandön är en del av Salpausselkä-åsen. Bild: Bilden utprintad ur Lantmäteriverkets nättjänst.

Sublitorala sandbankar utgör mycket dynamiska miljöer där vågor och vattenströmmar har en stor inverkan. Dessa sandbankar befinner sig oftast nära strandzonen och reser sig något från havsbotten, men ligger emellertid helt under vattnet. Liksom namnet antyder består sublitorala sandbankar i huvudsak av sand, men stenar och block kan även förekomma i dem. I och med en kraftig vågpåverkan kan sublitorala sandbankar vara helt utan vegetation, men ofta finner man dock en handfull vattenväxter vid dem, vilka anpassat sig till denna dynamiska miljö, som till exempel bandtång Zostera marina, som förekommer speciellt i Skärgårdshavet och utanför Nyland.

Äng av bandtåg (Zostera marina) på sandbotten. Bild: Juuso Haapaniemi / Metsähallitus

Då man hör ordet rev kommer man lätt att tänka på olika korallrev som finns i tropikerna, men i Östersjön utgör rev olika stora samlingar av berg, block och sten, som reser sig från havsbottnen. I Södra Finland präglas dessa rev av bland annat rikliga förekomster av blåmusslor och blåstång, vilka i sig upprätthåller en av de mest mångfaldiga artsammansättningarna i Östersjön. I de mer sötare förhållandena i Bottenviken består vegetationen vid olika rev däremot främst av olika vattenmossor.

Vegetationen vid ett rev i Bottenviken (övre bilden) skiljer sig avsevärt växtligheten vid ett rev i södra Finland (nedre bilden). Bilderna: Pauliina Ahti (övre bilden) och Mats Westerbom (nedre bilden) / Metsähallitus

Undervattensmiljöerna i naturtypen boreala skär och småöar är utsatta för hårda förhållanden i den yttre skärgården, såsom kraftig vågpåverkan och erosion förorsakat av is. Havsbottnen vid dessa skär och småöar är revliknade och består ofta av berg. Undervattensvegetationen i denna naturtyp består främst av olika alger, som i Södra Finland ofta bildar tydliga algzoner eller-bälten: grönalgsbältet nära ytan, brunalgsbältet något djupare och rödalgsbältet allra djupast. I Bottniska viken och i Östra Finska viken är dessa algzoner däremot inte lika tydliga och i Bottenviken saknas de totalt.

Skär och småöar i den yttre skärgården kan se rätt karga ut ovanom vattenytan, men under vattenytan kan vyerna däremot vara häpnadsväckande. Bild: Julia Nyström / Metsähallitus

Nu har vi bekantat oss med olika naturtyper i Östersjön och hur naturtyper kan definieras. Till näst i denna bloggserie granskar vi närmare på olika undervattensnaturtyper i Simo och vid Luodematalat.

Aija Nieminen, marinbiolog
Käännös: Jon Ögård

Ps. Den nya EMMA-temabloggen, som berättar om havsbottens artsamhällen, hittar du här (texten finns inom kort även på svenska): http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/06/emmat-esittelyssa-merenpohjien.html