Sanansaattajana

YLEn Luonto-Suomen radiolähetys on alkanut ja hyönteisasiantuntija ja Oulun hyönteiskerhon puheenjohtaja Harry Nyström tutkii tulitikkurasiassa saapunutta suursukeltajaa. Muut asiantuntijat ovat allekirjoittaneen lisäksi biologi Juha Markkola Oulun yliopistosta Harryn vieressä ja tutkija Panu Orell Luonnonvarakeskuksesta Essin vieressä. Kuva Ulla Matturi.

Välillä viestintä vie enemmän aikaa kuin toisinaan. Viikko sitten lauantaina puhuin Biologian- ja maantieteenopettajien päivillä Oulussa Perämerestä, tiistaina vedin tuplatunnin Iin lukiolaisten maantieteen paikkatietokurssilla ja eilen osallistuin suorana lähetyksenä YLEn Luonto-Suomen radio-ohjelmaan.

Ohjelma lähetettiin Liminganlahden luontokeskukselta. Nimenomaan keskukseLTA eikä keskukseSTA, koska viime tingassa meille asiantuntijoiksi pyydetyille ilmoitettiin, että lähetys tehtäisiinkin ulkoa. "Ottakaa siis lämpimästi päälle koska istutte kaksi tuntia paikoillanne mikrofoneihin kytkettynä."

Lämpötila oli lievästi plussan puolella ja aurinko laski lähetyksen puolivälin jälkeen talon taakse eikä tuultakaan sentään ollut läheskään kymmentä metriä sekunnissa. Vaikka kuinka olin varautunut sekä lämpökerrastolla että mikrofleece-kerrastolla ja GoreTexilla, viimeiset viisitoista minuuttia hytisytti jo hiukan.

Yleisöksi oli saapunut sekä paikallisia että kauempaakin tulleita vieraita. Sinnikkäimmät jaksoivat istua ja kuunnella koko kahden tunnin live-lähetyksen ajan kylmässä viimassa. Kuva Ulla Matturi.

Ilmassa oli jännityksen tuntua kun saavuin Oulusta muiden asiantuntijoiksi tilattujen kanssa. Lähetys alkoi kuudelta ja meidät oli pyydetty varmuuden vuoksi paikalle jo viideltä saamaan ohjeita juontaja Juha Laaksoselta.

"Joo, muutama kysymys on tullut, ne voitaisiin käydä läpi, ja voitte sitten keskustella keskenäänkin ja kompata toisianne, jos tuntuu että puhuttava loppuu. Eiköhän se sitten sillä mene."

Ohjeistus oli annettu alle minuutissa ja loppuajan lähetyksen alkuun asti joimme kahvia.

Toimittaja Juha Laaksonen vastaanottaa tilhiä ja urpiaisia koskevan kysymyksen paikalliselta. Kuva Ulla Matturi.

Yleisöä oli paikalla sankoin joukoin ja keskustelu kävi vilkkaana. Toimittaja Laaksonen sai kysymyksen toisensa perään kysyjien ikähaarukan asettuessa välille 8-80. Monet kysymyksistä koskivat lintuja, oltiinhan Suomen, jollei jopa Maailman, komeimmalla lintualueella Liminganlahdella, mutta mielenkiintoisia kysymyksiä ropisi myös hyönteisistä, kastemadoista, kaloista, kasveista, Perämeren rehevöitymisestä ja ahvenpaikoista.

Toinen kysymys asiantuntijaraadille. Kuva Ulla Matturi.

Vaikka istuessa vilu hiipikin pikkuhiljaa luihin ja ytimiin, oli tilaisuuden henki mitä lämpimin. Oli valtavan hienoa huomata, kuinka paikalliset välittävät kotipaikkansa luonnosta, kuinka suojelu ja luonnon ihmeet kiinnostavat ihmisiä ja kuinka tarkkoja havaintoja monet tekevät suoraan takapihoiltaan. 

Olin lisäksi positiivisesti yllättynyt siitä, että tuppisuisena pidetyt suomalaiset lähes jonottivat mikrofonin eteen esittämään omia kysymyksiään. Juttuja ei tarvinnut kehitellä omasta päästä kahta tuntia vaan koko ajaksi riitti kysyjiä ja sähköpostikysymyksiä. Lähetyksen viimeiset minuutit tulivat vastaan yllättävän nopeasti. Lähetyksen jälkeen muutamat sinnikkäästi paikoillaan istuneet ja koko lähetyksen seuranneet paikalliset kävivät vielä kiittelemässä ainutlaatuisesta tilaisuudesta osallistua omalla paikkakunnalla tehtävään luonto-ohjelmaan. Siinä oli hymy herkässä ja lähes kyynel silmäkulmassa kun onnistumisen tunne oli niin hieno.

Oli todella hienoa osallistua Luonto-Suomen lähetyksen tekoon ja olin kieltämättä melko otettu siitä kunniasta, joka päälleni lankesi kun minua pyydettiin paikalle Perämeren meriasiantuntijana. Viimeisen viikon viestintäsaldo on siis vajaat sata opettajaa, vajaat kolmekymmentä lukiolaista ja kaikki YLEn Luonto-Suomen kuuntelijat ympäri Suomea keskiviikko-iltana 22.4.2015. Ei ollenkaan huono näkyvyys yhdelle viikolle :)

Essi Keskinen

Uutistauolla paikalle kiikutettiin lämmittävää kahvia ja voimistavia voileipiä. Kuva Ulla Matturi.

Uuden äärellä

Selkä-Sarven ja Maa-Sarven välille on yhtenä tuulisena päivänä sukellettu 218 m pitkä linja, joka osoittautui kasvistollisesti hyvin mielenkiintoiseksi. Lisäksi linjalta löytyi rosterinen savustuspönttö.

Suunnittelen kesällä Perämerelle perustettavia kiinteitä kasvillisuuslinjoja. Työ on mielenkiintoista ja odotan jo sitä, että pääsen sukeltamaan linjat joka kesä, mutta itse perustaminen vaikuttaa vaivalloiselta.

Kiinteiden pysyvien linjojen juju on siinä, että ne todella ovat kiinteitä ja pysyviä. Pelkät linjan päätyjen koordinaatit eivät riitä, koska koordinaatit heittävät aina ja linjan ja maamerkkienkin ottamisessa on se riski, että arviointiruudut heittelehtivät muutamalla metrillä vuosien välillä. Ainoa tapa tehdä kiinteä pysyvä seurantalinja on todella tehdä siitä  kiinteä ja pysyvä. Tarkoituksena on siis päästä seuraamaan saman linjan muutoksia vuodesta toiseen nyt kun Perämeren peruskartoitus on jotakuinkin saatu valmiiksi.

Selkä-Sarven ja Maa-Sarven välinen musta sukelluslinja on yksi ehdotettavista seurantalinjoista. Muut Selkä-Sarven alueella tehdyt sukelluslinjat näkyvät pinkkeinä linjoina kartassa. Yksittäiset sukelluspisteet on merkattu pinkeillä pikkupalloilla.

Eteläisemmällä Itämerellä linjan voi porata vedenalaisella paineilmalla toimivalla iskuporakoneella suoraan kallioon. Reikiin hakataan sitten koukut, joihin linja kiinnitetään. Perämerellä ei ole kalliota eikä kaikilla ehdottamillani linjoilla edes kiviä. Lisäksi olen joskus käyttänyt paineilmaiskuporakonetta ja se ei ollut hauskaa. Kauhean äherryksen jälkeen sain aikaiseksi vaivaisen kolon kallioon.

Puolet Perämerelle ehdottamistani kiinteistä seurantalinjoista kulkisi hiekka- tai pehmeällä pohjalla eikä kivikossa. Tämä sen takia, että Perämeri ei juuri voi makrolevillä tai muillakaan kovan pohjan avainlajeilla prameilla. Meiltä puuttuvat vähäisen suolaisuuden vuoksi esimerkiksi rakkolevä ja sinisimpukka, jotka muodostavat eteläisemmillä merialueilla tärkeitä kovien pohjien eliöyhteisöjä.

Perämerellä pehmeät- ja hiekkapohjat ovat avainasemassa. Kovilta pohjilta löytyy alueellisesti uhanalaisia vesisammalia ja koviakin pohjia toki lähdetään seuraamaan, mutta varsinaiset vedenalaiset niityt ja runsaslajiset alueet löytyvät sieltä missä viihtyvät putkilokasvit, näkinpartaiset, uhanalaiset direktiivilajit ja muutamat pehmeiden pohjien rihmalevät. Erilaiset vidat ja näkinpartaiset muodostavat tuuheita monilajisia niittyjä, jotka ovat kalanpoikasten ja selkärangattomien eläinten keitaita.

Ryöpäksen sukelluslinjaa on ehdotettu seurattavaksi Rahjan saaristossa. Linja edustaa tyypillistä kovan pohjan avoimen rannan syvää linjaa Rahjan natura-alueella ja eteläisellä Perämerellä.

Perämeren kiinteitä linjoja varten lähdetään valamaan betonipainoja, Tarpeeksi painavina ne varmaan uppoavat sen verran tiiviisti pehmeään pohjaan että pysyvät paikoillaan kovemmallakin aallokolla. Ongelmana onkin lähinnä tarpeeksi painavan painon ja sen käsiteltävyyden käyrien leikkauspisteen löytäminen - mitä painavampi paino, sen helpommin se pysyy paikoillaan, mutta mitä painavampi paino, sen vaikeampi sitä on käsitellä veneessä.

Käytettävän köyden valinta on toinen mielenkiintoinen tehtävä. Jos käytetään tavallista köyttä tai mittanauhaa, riski narun katkeamiseen on ehkä suurempi kuin jos käytetään pohjalle painuvaa lyijyköyttä, jota tavallisimmin käytetään verkon alapaulana. Lisäksi pitäisi tilata 1100 m lasikuituisia mittakeloja.

Harvemmin olen joutunut soittelemaan erilaisia varoitustarvikkeita myyviin liikkeisiin ja pyytämään tarjousta sadasta betoniporsaasta "jotta voisin upottaa ne merenpohjaan". 

Meribiologin elämässä jokainen päivä on pieni seikkailu.

Essi Keskinen

Öljyntorjunta(a) jäissä

Jäänmurtaja Sampo on varsin vaikuttava näky, erityisesti tästä kulmasta katsottuna.

Minä ja Vaasan aluemeribiologi Pekka osallistuimme viime viikolla Kemi Arctic –konferenssiin, jonne oli löytänyt tiensä reilut parisataa osallistujaa ympäri maapalloa. Kaukaisimmat vieraat taisivat olla Kiinasta, Kazakstanista ja USAn rannikkovartiostosta sekä Kanadasta. Aiheena oli arktinen merenkulku ja siihen liittyvät lieveilmiöt kuten öljyntorjunta arktisissa- ja jääolosuhteissa.

Seminaari oli yksi parhaita, joissa olen koskaan ollut. Oli vaihteeksi kiva olla samalla hiekkalaatikolla ns. isojen poikien kanssa, kuunnella merenkulkualan ja kansainvälisen öljyntorjunnan ihmisiä sellaisista aihepiireistä, joissa oikeasti liikkuu rahaa. Me luonnonsuojelupuolella työskentelevät tiedämme kyllä, että asiamme on tärkeä, mutta joskus pääsee unohtumaan se, minkälaista piperrystä esimerkiksi tekemäni Perämeren vedenalainen kartoitus on kun katsoo asiaa puhtaasti budjettipuolelta.

Öljyntorjunta-alus Louhi operoi keulassa olevia harjoja, joilla jäistäkin voi kerätä öljyä.

Kanadalaiset kertoivat olevansa perustamassa arktista tutkimuslaitosta, jonka perustamiskustannukset ovat 100 miljoonaa dollaria ja vuosikäyttökulut 20 miljoonaa dollaria. Soittelin juuri ELY-keskukselle ja kysyin, liikenisikö heiltä 2000 euroa sitä varten että voisimme anoa työllistymistukea Työvoimatoimistolta ja maksaa matkapäiväkuluja mahdollisesti työllistyvälle luontokartoittajalle. Meidän meribudjetista tuota summaa ei löydy.

Kuitenkin me luonnonsuojelupuolella teemme myös äärimmäisen tärkeää työtä, siinä vain ei liiku raha samalla tavoin kuin liikemaailmassa.

Keskiviikkona seminaarivieraat pääsivät katsomaan jäänmurtaja Sampolle jääolosuhteissa tapahtuvaa öljyntorjuntaharjoitusta. Etelä-Suomesta olivat saapuneet öljyntorjunta-alukset Louhi ja Letto, muut olivat lakon takia jumittuneet satama-altaaseen.

Vaikka Louhi on suuri alus ja laiturissa ollessaan näyttää massiiviselta, Perämeren jäälakeuksilla se näytti harjoineen naurettavan pieneltä. Jos öljyvahinko oikeasti tapahtuisi jäätyneissä olosuhteissa, öljyn kerääminen olisi varsin vaikeaa. Toisaalta jäissä öljy ei pääse liikkumaan yhtä nopeasti kuin avovedessä eikä aallokko vaikeuta töitä juuri koskaan, mutta toisaalta öljy saattaa sekoittua jäälohkareiden joukkoon tai piiloutua sohjojään alle. Jääolosuhteisiin tarvitaan erilaisia varusteita ja menetelmiä kuin avoveden öljyntorjuntaan.

Ilma suosi kongressivieraita, jotka tulivat katsomaan öljyntorjuntaharjoitusta Sampon kannelle. Kirpakka kymmenen asteen pakkanen ja perämereinen kylmä viima pysyivät loitolla kun aurinko lämmitti mieltä.

Merenkulun ja luonnonsuojelun yhtymäkohtana toimikin hyvin pelote mahdollisen öljyonnettomuuden vaikutuksista luontoon. Me luonnonsuojelupuolella teemme esimerkiksi herkkyysindeksejä ja voimme kertoa pelastusviranomaisille, mitkä ovat rannikon ensimmäisenä suojeltavat luontokohteet. Merenkulku- tai öljyala taas joutuu maksamaan viulut jos jotakin tapahtuu, ja öljynkeräyslaitteita, öljyvahinkojen kaukokartoitusmenetelmiä ja öljyn havaitsemista vedessä kehitetään koko ajan eteenpäin niin että vahinkoa a) ei pääsisi tapahtumaan, b) se havaittaisiin heti ja/tai c) onnettomuuden seuraukset saataisiin minimoitua. Koko ala on kietoutunut toisiinsa kuin sienirihmasto puunjuuriin.

Harvoin pääsee osallistumaan näin mielenkiintoiseen, monitieteiseen ja erityisen hyvin järjestettyyn seminaariin. Valtavan iso kiitos SYKElle ja erityisesti öljyntorjunnan asiantuntijalle Jorma Rytköselle hienosta kolmipäiväisestä tapahtumasta, jossa koko arktinen alue keskusteli keskenään.

Essi Keskinen

Monista ulkomaisista kongressivieraista jäällä kävely oli varsin eksoottista - Itämeri on yksi niitä hyvin harvoja meriä napa-alueiden ulkopuolella, joka jäätyy edes osittain joka vuosi. Suomalaisille jää ei ole mikään erityinen juttu, mutta valtamerten rannoilta tulevat eivät yleensä pääse kävelemään vetten päälle.

Sammolla sai kokeilla pelastautumispukua ja jäissä kelluntaa. Ulkomaalaiset olivat ihmeissään, minä ja Pekka olimme sitä mieltä, että kesällä tulee vietettyä tarpeeksi aikaa pelastautumispuvussa kelluessa.

Seminaariin kuului tutustuminen Kemin lumilinnaan. Kieltämättä rakennus oli hyvin vaikuttava.

Tämänvuotinen teema Kemin lumilinnassa oli suomalaisuus. Merenkulku ja meri elinkeinona oli hyvin edustettuna lumisiin seiniin kaiverretuissa kuvissa.

Win-Win –tilanteessa

Linda meni Etelä-Suomen meritiimiin töihin.

Perämeren tiimiin jäi Lindan kokoinen aukko.

Vaikka jäämmekin kaipaamaan Lindaa, tilanne on silti minun kannaltani vain voittoisa. Nythän voin palkata jonkun uuden henkilön entisten työntekijöiden ulkopuolelta. Jos Linda olisi tullut Perämeren tiimiin, olisin riemuinnut loistavan työntekijän saamisesta takaisin, mutta koska näin ei tapahtunut, voin riemuita sitä että nyt on ”pakko” palkata joku meille aivan uusi ja näin antaa tilaisuus uusille kyvyille.

Jos haluan saada kenttätyöt sujumaan kesällä, otan mieluiten jo ennestään tuttuja, kaikki veneet ja menetelmät tuntevia työntekijöitä, joihin voin luottaa kuin peruskallioon vaikka itse kävisin muutaman päivän lomalla. Toisaalta joka vuosi meille hakee paljon uusia ihmisiä, joilla on hyvät hakemukset ja paljon pätevyyttä, jota voisimme varmasti hyödyntää. Kiireisen ja tiukan kesän vaakakupissa painavat kuitenkin tulosvastuutehtävät ja se, että työ pitää saada suoritettua.

Olen joka kesä iloinnut uusista työharjoittelijoista, koska he ovat aina väkisinkin ”uusia”. Työharjoittelun luonteeseen kuuluu ensikertalaisuus – eihän se muuten enää olisi ”harjoittelua”. Muutamana vuotena saapuneet vapaaehtoistyöntekijät ovat hekin olleet piristävä uutuus, ja tänä kesänä on tulossa kaksi kansainvälistä vapaaehtoistyöntekijää lisää. On hienoa päästä antamaan työharjoittelumahdollisuus ihmisille, jotka sitä arvostavat.

Niin paljon kuin uusista työntekijöistä ja työharjoittelijoista nautinkin, kauhuskenario on kuitenkin se, jos jonakin vuonna en saakaan yhtään aiempaa työntekijää töihin ja joudun aloittamaan kesän työt ”nuubie”-ryhmällä eli laumalla ihmisiä, jotka eivät ole koskaan nähneet ainoatakaan Metsähallituksen vedenalaisen luonnon kartoittamiseen tarvittavaa välinettä. Uuden opettamiseen menee aikaa, ja vaikka se on toisaalta palkitsevaa, se on myös pois niistä töistä, joita vastaan palkkarahat on valtiolta saatu.

Tulin juuri lomalta Burmasta, jossa jokapäiväiseen elämään kuuluu jälleensyntymän ja karman miettiminen ja hyväntekeväisyys tulevien elämien parantamisen nimissä. Minä taas haluaisin tehdä itselleni hyvän mielen tarjoamalla mahdollisimman monelle uudelle yrittäjälle työharjoittelu- tai työpaikan. Tiedän, että paikka meritiimissä kesän ajan olisi monelle unelmien täyttymys ja nyt olen yhtä aikaa innoissani siitä, että voin antaa tuon pienen taivaspaikan jollekulle uudelle ja samaan aikaan tuntea hyvää mieltä siitä, että Linda sai Etelä-Suomesta pidemmän työsopimuksen ja Etelä-Suomi sai loistavan työntekijän tiimiinsä.

Kerrankin tilanne, jossa voi vain voittaa!

Essi Keskinen

Opettajien uskomattomat voimavarat

Kuka uhraa lauantaisen lomapäivänsä vapaaehtoisesti tullakseen paremmaksi työssään? Se on Perämeren rannan opettaja, joka haluaa entistä paremmin palvella asiakastaan eli yläkoululaista tai lukiolaista.

Perämeri Opetuksen Voimavaraksi (ei kuitenkaan PerVo) -liike sai alkunsa edelliskesänä Toppilan meripäiviltä. Siellä sen kesän harjoittelijani Suvi tapasi opettajan, jota kiinnosti tuoda Perämeri alueellisena ilmiönä sen rantojen oppilaiden opetukseen. Ajatus oli kai kytenyt kaupungin Sivistys- ja kulttuuritoimessa pidempäänkin, mutta jotenkin se konkretisoitui Toppilassa. BBB-hanke eli Boundless Bothnian Bay eli Rajaton Perämeri lähti vetämään Perämeri opetukseen -talkoita. Tuloksena oli vuosi sitten pidetty seminaaripäivä Oulun seudun opettajille. Mielenkiintoisimpia esityksiä olivat Raahen koulun selostus maankohoamitiedeleirikoulusta, jossa liikuttiin Perämeren rannoilla ja opittiin poikkitieteellisesti kaikkea biologiasta ja maantieteestä historiaan, kuvaamataitoon ja kulttuuriin, ja ruotsalaisen opinto-ohjaajan kertomus lukiolaisten lopputyöstä, joka kouluttaa opiskelijat luonto-oppaiksi Haparanda Skärgård -kansallispuistoon. Perämeri on siis saatu opetukseen aiemminkin, mutta nyt käytäntöä haluttaisiin myös levittää.

Torniolaiset ottivat kopin Perämeriasioissa, kun elokuun lopussa viime vuonna pidettiin seiskaluokkalaisille meribiologipäivä (lue enemmän aiemmasta blogista 

http://www.metsahallitusmerella.blogspot.fi/2014/08/paivani-murmelina-ei-vaan-opettajana.html).

Nyt oli sitten Perämerivoimavarojen kolmannen askeleen vuoro. Ystävänpäivänä eli viime lauantaina kokoontui reilut parikymmentä Perämeren rannikon opettajaa Kalajoen meriluontokeskukseen jakamaan kokemuksia ja suunnittelemaan tulevia. Oppimateriaali tulee edelleen pitkälti Etelä-Suomesta ja biologian oppikirjassa ainut maininta Perämerestä oli kiteytetty yhteen virkkeeseen - Perämeressä ei ole rihmalevien vyöhykkeisyyttä. 

Perämeren aluemeribiologina olen perin närkästynyt siitä, että Perämeri voitaisiin missään maailman teoksessa summata vain yhdellä lauseella. Onhan meillä paljon muutakin kuin puuttuva levävyöhykkeisyys! 

Opettajat ovat ainoita ihmisiä, joiden tiedän varauksettomasti pitävän ryhmätyöskentelystä. Viimevuotisessa seminaarissa eräs huokaisi oikein ääneen että "Ryhmätöitä! Voi kun mukavaa!" En ollut edes tunnistavinani ironiaa, jota oma käsitykseni ryhmätöistä tihkuu. Sama juttu Kalajoella. Bussia ei meinannut saada lähtemään takaisin kohti Oulua kun opettajat juuttuivat suustaan kiinni Perämerisuunnitteluun ja uusimpaan opetussuunnitelmaan.

On loistavaa, että Suomen nuorisoa ja uutta tulevaisuutta kasvattamassa on näin innostuneita ihmisiä. Omat intohimoni löytyvät muualta kuin murkkuikäisen ja angstisen kasiluokkalaisen opettamisesta, mutta olen ylpeä siitä, että Perämeren meritiimi voi tuottaa alueellista tietoa, valokuvia ja teemapäiviä Perämeren rannalla istuville koululaisille. 

Tsemppiä kaikille opettajille Perämeren rannalla!

Essi Keskinen

P.S. Lauantaina 21.2.2015 tapahtuu Oulun Tietomaassa! MOB eli Mies yli laidan -näyttelyn teemoilta vietetään vesi-päivää, jossa Perämeren meritiimi esittelee ala-aulassa varusteitaan ja minä esittelen klo 11 meritiimin tekemisiä. Tule katsomaan, tutustumaan ja juttelemaan!  http://www.tietomaa.fi/news-25-108-teematapahtuma_lauantaina_212

Vanhojen syntien kosto

"Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää" ja "Isien synnit seuraavat poikia" ja vaatekaapeissa on luurankoja ja menneisyyden haamut ahdistelevat. Kyseessä on siis vuoden 2006-2013 kaiken sukellus- ja videointidatan kaikkien virheiden korjaaminen. Urakka, joka aloitettiin syksyllä 2013.

Mikäänhän ei tunnetusti koskaan voi olla täydellistä, koska täydellisyys on a) mahdotonta ja b) tylsää. 16000-rivisten Excel-taulukoiden kanssa tämä jos mikä on tullut selväksi - täydellistä ei ole eikä tule. Juuri kun luulet selanneesi kaikki virheet taulukosta, joku löytää jonkun uuden. Jokaista solua jättiläismäisessä taulukossa ei pysty tarkistamaan, ja vaikka kaikki ovat aina varmasti tehneet parasta jälkeä, mihin ovat kyenneet, virheetöntä työ ei silti ole. Olemmehan kaikki inhimillisiä.

Tällä viikolla olen selvittänyt, vuodesta 2007 lähtien, miksi jotkut koordinaatit heittävät enemmän kuin laki sallii. Olen kiivennyt tuolille etsimään kaapin päälle pinotuista vuosilaatikoista vanhoja maastolomakkeita - ilmastointiteipistä tahmeita, ryppyisiä, litistyneitä hyttysiä sisältäviä todisteita siitä, mitä on tapahtunut esimerkiksi 17.8.2008 ja miksi lopetuspisteen koordinaatti on saaren väärällä puolella. Vaikka joka vuosi teemme niin tarkkaa työtä Excel-taulukoiden kanssa kuin pystymme, ja vaikka joka ikinen vuosi olenkin tarkistavinani jokaisen pisteen kartalta, datassa on silti virheitä. Jännittävä hetki oli, kun kaivoin esille vuoden 2011 heinäkuun papereita ja lopulta myös maastokarttoja, joista kellonaikoja ja mahdollista ajoreittiä seuraten vihdoin ymmärsin, että pisteet 181 ja 189 olivat vaihtaneet koordinaatteja taulukkoon laitettaessa. Joku on mumissut lounassuklaapatukka suussa tai jotakin muuta on tapahtunut.

Datan tarkistuksen dead-line lähestyy. En usko, että koskaan saamme taulukosta täysin virheetöntä, mutta 17 000 pisteen otannan joukossa muutamat virheet häviävät valkoiseen kohinaan. Pyrimme tietysti täydellisyyteen, mutta jos todella haluaisimme "virheetöntä" dataa, pitäisi esimerkiksi kaikki kymmenet tuhannet videot katsoa uudelleen, koska analysointimenetelmät ovat muuttuneet jonkin verran aloitusvuodesta 2005 lähtien ja aluemeribiologit ovat myös oppineet paljon sellaista alueistaan, jota eivät tienneet alkuvuosina. 

Täytyy siis hyväksyä tietty virhemarginaali mutta pyrkiä täydellisyyteen. Juuri niin kuin elämässä yleensäkin.

Essi Keskinen

Vuosina 2013 (punainen) ja 2014 (vihreä) tehdyt vidoinnit (pallot) ja sukellukset (OK-merkit).

Paljon melua kuvasta

Tuntematon sammaleläin Raahen Konikarin edustalta. Kuva Niina Kurikka/Metsähallitus 2014.

Talvi ja toimisto. Aika käydä läpi kaikki ne noin 10 000 valokuvaa, jotka kesän aikana suunnilleen viiteen eri työkameraan kertyi. Kesän aikana en ehtinyt kuvia selata. Työharjoittelija Elina oli vastuussa kuvien siirtämisestä kameroista ulkoisille kovalevyille kesän ajan ja homma toimi hyvin. Mutta nyt minun pitäisi raakata kuvista noin viitisenkymmentä parasta ”Parhaat 2014” –kansioon.

Raahessa oltiin viime kesänä ensimmäistä kertaa ja siellä yritettiin sen takia kuvata veden alla hiukan enemmän. Niinan kuvien joukosta löytyi sievä kuva erikoisennäköisistä polyypeista. Eivät ole kaspianpolyyppia eivätkä runkopolyyppiakaan. Minä en niitä kuvan perusteella tunne.

Lähetän siis kuvan Metsähallituksen pohjaeläinekspertille Katriina Könöselle, joka vasta viime vuonna kollegoineen löysi Itäiseltä Suomenlahdelta uuden kotilolajin.

Katriina epäili Raahen lajia ensin uudeksi vieraslajiksi, jota on löydetty vähäisessä määrin pitkin Etelä-Suomen rannikkoa (Victorella pavida). Tarkempi Katin salapoliisityö paljasti kuitenkin, että kyse ei tosiaankaan ole perinteisestä polyyppieläimestä vaan sammaleläimestä, muttei kuitenkaan Victorellasta. Lajivaihtoehtoja on Katin kertoman mukaan kolme, Plumatella fungosa ja P. repens sekä Fredericella sultana. Näiden välillä ei pysty valokuvan perusteella arpomaan, koska pitäisi kyetä laskemaan pyyntilonkerot tarkasti ja katsomaan putken soluja ja eläimen kestosoluja mikroskoopilla. Valokuvasta tämä ei selviä.

Kaikki kolme lajia löytyvät kotoisista makeista vesistä, mutta merestä niitä ei tiettävästi ole juuri ennen löydetty. Mielenkiintoinen havainto siis. Ehkäpä pääsemme ensi kesänä ottamaan näytteen näistä Raahen pienistä lonkeronheiluttelijoista ja tarkka lajinmääritys selviää.

Mielenkiintoista on kuitenkin se, että minulle on ennenkin käynyt näin. Pinnan alla olen ottanut kuvan jostakin, tullut takaisin sukellukselta, ladannut kuvan tietokoneelle ja huomannut kuvanneeni jotakin muutakin kuin etsimessä olleen kohteen. Tvärminnestä löytyi vahingossa merietanoita tällä menetelmällä ja Merenkurkun saaristosta uhanalainen punalevä. Monet vedenalaiset kohteet ovat pikkuriikkisen pieniä eivätkä sukeltajan silmät niitä välttämättä erota, mutta nykyajan kamerat salaman kera varustettuna ottavat niin tarkkoja kuvia, että tietokoneelta uudet löydöt paljastuvat.

Usein sanotaan että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Voisinpa vaikka olla samaa mieltä ainakin sen suhteen, kuinka tärkeitä vedenalaiset kuvat ovat.

Essi Keskinen

P.S.  Näiden sivujen mukaan lajia yritetään tunnistaa kun kädessä ei ole muuta kuin valokuva viime kesältä.

http://www.nhm.ac.uk/nature-online/species-of-the-day/biodiversity/economic-impact/buddenbrockia-plumatellae/distribution-ecology/

http://sunsite.ualberta.ca/Projects/Aquatic_Invertebrates/?Page=16

http://www.bewie.de/klappmikrowelt.php5?smikrowelt=%2F00BasisSeiten%2Findex_Navigator_grau1.php5%2C%2FSuchbar%2FWasserwelt%2FBryozoa%2FBryozoa_index.htm

http://www.wright.edu/~tim.wood/bryozoans.html