EMMAt esittelyssä: Ihmispaineet

Sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tarina tämän kuvan takana on varmasti mielenkiintoinen, mutta on sanomattakin selvää, että akut eivät kuulu meren pohjaan! Kuva: Mats Westerbom / Metsähallitus

Halusin aloittaa tämän blogikirjoituksen kauniilla vedenalaisella maisemalla, jossa on kuitenkin jotain pielessä. Toivon, että etenkin näin kesälomien aikana jokainen pysähtyisi hetkeksi miettimään, voiko teoillaan vaikuttaa Itämeren hyvinvointiin.

Kun tietää, minkälainen Itämeri voi parhaimmillaan olla, on toisinaan masentavaa kirjoittaa sen ainaisista uhista, joihin myös mediassa tehokkaasti keskitytään. Tosin, viime aikoina on näkynyt muutoksen tuulia, kun muun muassa YLE kysyi “Ovatko nämä kuvat todella Suomen vesiltä?”. Toki otsikossa ollaan yllättyneitä, kun kaikki ei olekaan vielä menetetty. Ja ehkä juuri siinä piilee pienen meribiologin turhautuneisuus, kun Itämeressä ON paljon upeaa vedenalaista nähtävää. Tämä tulee muun muassa ilmi EMMAt-esittelyssä -viestintäkampanjamme blogeista ja somepäivityksistä, jotka pursuavat mitä kauneimpia vedenalaisia otoksia! Toki kauneus on myös katsojan silmissä, ja ehkä meribiologi näkee Itämeressä kauneutta keskimääräistä enemmän, mutta toivoa Itämeren suhteen ei todellakaan ole menetetty. Mutta katsotaanpa, mitkä tekijät kuormittavat Itämerta tällä hetkellä kaikista eniten.

Roskia siellä, roskia täällä, roskia, roskia, roskia... Roskat sekä Suomen kesän piknikit, festarit ja muut ulkoilmatapahtumat linkittyvät vahvasti keskenään. Roskista puhutaan jo kyllästymiseen asti, mutta fakta on se, että roskat ovat tällä hetkellä Itämeren pahimpia rasitteita. Yli 90 % mereen päätyvästä roskasta on peräisin maalta. Sinänsä loogista, sillä minne muuallekaan roskat päätyisivät kuin mereen, jos ne eivät sitten itsestään löydä tietä asianomaiseen keräysastiaan. Meressä lojuvien roskien kirjo on lähes loputon, mutta erityisesti muovista on tullut oikea murheenkryyni. Edes me emme ole turvassa meressä lilluvalta muoviroskalta, joka haurastuessaan hajoaa mikromuoviksi eli mikroskooppisen pieniksi palasiksi, joita joku onneton eliö luulee ruuaksi. Näin mereen päätynyt roska päätyy takaisin ihmiselle luonnollista ravintoketjua pitkin, jonka huipulla olemme. Joidenkin lähteiden mukaan puolet merien mikromuovista on peräisin liikenteestä, eli toisin sanoen autojen kuluvista renkaista. Taas yksi hyvä syy vähentää autoilua! Seuraava kuvakavalkadi esittelee murto-osan tutkimussukelluksillamme vastaan tulleista Itämeren luontoon kuulumattomasta roinasta.

Rapistuva roska, joka haurastuessaan saattaa muuttua mikromuovin kappaleiksi. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Kertakäyttöinen muovimuki? Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Kranaatti pohjalla?! Tähän näkyyn ei kukaan sukeltaja haluaisi törmätä. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Huokaus! Kaljatölkit muovin ohella ovat Itämeren yleisimpiä roskia. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Muovipullon hajoaminen meressä kestää jopa 450 vuotta. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Joskus roskat ovat olleet niin kauan meren pohjassa rapistumassa, että alkuperäistä tuotetta on vaikea tunnistaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Autojen renkaita ei Suomessa tavata normaalisti heittää mereen, mutta muualla maailmassa auton renkailla on jopa yritetty rakentaa keinotekoisia riuttoja, mikä on ennemminkin päätynyt ekokatastrofiin. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Lasi säilyy meren pohjassa hamaan tulevaisuuteen. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Liekö joku kyllästynyt opastekylttiin ja viskonut sen mereen. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Heppoinen lasten huvimaja lähtee pienelläkin tuulella livohkoon. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kaunis vedenalainen maisema menee pilalle sinne kuulumattomien vierasesineiden takia. Kuva: Mats Westerbom / Metsähallitus

Metsähallituksen meritiimi on ollut keräämässä roskia itäisen Suomenlahden kansallispuistossa. Roskaa kertyi monta jätesäkillistä yhdeltä rannalta! Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Itämeren luontotyypeille ja meren pohjien eliöyhteisöille erityisesti ruoppaus, johon moni mökkeilijäkin enempää ajattelematta sortuu, aiheuttaa mittavaa haittaa. Emme ehkä aina hahmota yksittäisten tekojemme yhteisvaikutuksia. Metsähallituksen teettämässä kartoituksessa, jossa haluttiin tuottaa koko rannikon kattava aineisto ihmispaineista, todettiin ruoppauksia noin 30 000 kappaletta. Jos nämä kaikki ruoppaukset olisivat Suomen noin 1250 kilometrin pituisella rannikolla (saarten rantaviiva pois lukien) tasaisesti, niitä olisi noin 40 metrin välein. Pieni- tai suurialaisen ruoppauksen yhteydessä meren pohja autioituu vähintään tilapäisesti, kun pohja-aineksen mukana poistuu pohjakasvillisuutta sekä -eläimistöä. Melko yleinen käsitys on, että kaikki vesikasvillisuus johtuisi rehevöitymisestä ja huonontaisi vedenlaatua, mutta asia on juurikin päinvastoin: useilla kasveilla ja levillä on vettä puhdistavia vaikutuksia. Kun vesikasvillisuus poistetaan, pohjan sedimenttiin sitoutuneita ravinteita pääsee helpommin vapautumaan veteen.

Ruoppausten yhteydessä myös kalojen kutualueita tuhoutuu, vesi samenee ja pohja liettyy. Usein ruopataan auki fladan (rannikon laguuni) kynnys, jonka ajatellaan parantavan vedenvaihtoa, minkä ruoppaus tekeekin, mutta samalla muutetaan fladan olosuhteita. Fladat lämpenevät keväisin kynnyksen ansiosta nopeammin kuin muu merialue ja monen kalalajin kutu on riippuvainen näistä suojaisista keitaista. Ruopattu fladan kynnys mahdollistaa kylmemmän meriveden pääsyn fladaan, jolloin flada ei enää sovellu kutualueeksi. Vesirakentamisen vaikutukset rajautuvat suhteellisen pienelle alalle, mutta muutos merenpohjassa on usein pitkäaikainen tai jopa palautumaton.

Ruoppaaja Perämerellä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tuulivoimalaa rakennetaan Kemin edustalla. Tuulivoimalat tuottavat ekologista energiaa, mutta rakennusvaihe, jossa merenpohjaa kaivetaan tai räjäytetään, on meriluonnolle aina rasite. Kuva: Pekka Lehtonen / Metsähallitus

“Liialliset ravinnemäärät ja rehevöitymisen noidankehä, niistä on Itämeremme tehty”, moni ehkä miettii. Valitettavasti totuus ei ole kaukana etenkään Saaristomerellä ja Suomenlahdella. Rehevöittävät ravinteet, etenkin typpi ja fosfori, sekä lämpimät kesäpäivät saavat aikaan monen lomalaisen harmiksi syanobakteerien massaesiintymiä eli tutummin sinileväkukintoja. Ravinteiden runsas määrä vedessä myös kiihdyttää perustuotantoa ja lisää levien kasvua. Kuollessaan levä vajoaa pohjaan, jossa sen hajottaminen kuluttaa vedestä happea. Pahamaineinen noidankehä on valmis, kun hapettomissa olosuhteissa pohjan sedimentistä pääsee vapautumaan siihen jo kertaalleen sitoutunutta fosforia. Ei siis riitä, että Itämereen päätyy ravinnekuormaa ulkoisista lähteistä, kuten maataloudesta ja kalankasvatuksesta, vaan rehevöitymisongelmaa lietsoo Itämereen aikojen saatossa kertyneet sisäiset ravinnevarastot.

Liialliset ravinteet vedessä lisäävät etenkin yksivuotisen rihmamaisen levän kasvua, joka tukahduttaa monivuotisen rakkohaurun kasvun. Rakkohaurua näkyy kuvassa esimerkiksi oikeassa alakulmassa. Kuva: Mats Westerbom / Metsähallitus

Tältä näyttää hapettomuudesta kärsivä Itämeren pohja. Pinnan valtaa usein Beggiatoa -suvun bakteeri, joka muodostaa vaaleaa, rihmamaista kasvustoa, ja joka saa energiansa hapettamalla rikkivetyä. Hapettomalta pohjalta otettu pohjanäyte on mustaa mutaa ja haisee mädälle kananmunalle, joka on selkeä hapettomuuden merkki. Huolestuttavaa on, että hapettomia pohjia esiintyy yhä matalammilla alueilla, jopa vain muutaman metrin syvyydessä. Kuva: Anu Riihimäki / Metsähallitus

Pieni Itämeremme on maailman liikennöidyimpiä merialueita, jossa seilaa päivittäin 2000 laivaa. Tästä määrästä 95 % on rahtialuksia, joita eivät koske määräykset, mitä tulee ruokajätteen ja jäteveden purkamiseen sellaisenaan suoraan Itämereen. Tämä on omiaan lisäämään rehevöittävien ravinteiden määrää. Laivaliikenne on välttämätöntä, mutta se rasittaa herkkää meriympäristöä monin tavoin. Merenkulku aiheuttaa vedenalaista melua ja laivojen mukana kulkeutuu Itämereen myös vieraslajeja. Kansainvälinen merenkulkujärjestö on nimennyt Itämeren erityisen herkäksi merialueeksi, mutta pelottavinta on silti jatkuva suuren öljy- tai kemikaalivahingon riski, jota matala sisämeremme ei yksinkertaisesti kestäisi. VELMU-ohjelmassa on selvitetty, missä arvokkain meriluonto sijaitsee sekä rajattu ekologisesti merkittävät merialueet (EMMA-alueet), mistä on hyötyä, jos alueita öljyä torjuttaessa täytyy priorisoida. Myös merialuesuunnittelussa on tarkoitus keskittää esimerkiksi energiantuotanto- tai vesiviljelyalueita merialueille, missä negatiiviset vaikutukset ympäröivään meriluontoon saadaan minimoitua.

Suureen rahtialukseen mahtuu jopa yli 10 000 merikonttia. Kuva: Metsähallitus

Kuka se siellä lymyää? Jo Oulun seudulle levinnyt mustatäplätokko on aggressiivinen vieraslaji, joka voi syrjäyttää paikallisia kalakantoja. Ilmastonmuutoksen ennustetaan helpottavan uusien vieraslajien levittäytymistä Itämerelle. Kuva: Juho Lappalainen / Metsähallitus

Entäpä sitten ilmastonmuutos? Sekin on uhka Itämeren herkälle ekosysteemille. Pohjoisen sijaintinsa takia Itämeren alueen lämpötila nousee enemmän kuin maapallolla keskimäärin.  Pohjanlahden veden lämpötilan ennustetaan nousevan jopa hieman enemmän kuin varsinaisen Itämeren. Etenkin talviajan lämpötilat kohoavat ja sademäärät lisääntyvät, mikä huuhtoo ravinteita maalta enenevässä määrin mereen. Talvisen merijään levinneisyys on jo pienentynyt ja kesto lyhentynyt. Lisääntynyt sadanta laskee Itämeren ennestään alhaista suolapitoisuutta, mikä ennakoi, että tulavaisuudessa makean veden lajit runsastuvat ja levittäytyvät laajemmalle alueelle. Kenelläkään ei ole kristallipalloa käsissään, emmekä pysty varmasti sanomaan, miltä Itämeren vedenalainen meriluonto tulee näyttämään vaikkapa 100 vuoden päästä, mutta muutokset heijastuvat varmasti koko Itämeren ravintoverkkoon sekä luonnon monimuotoisuuteen.

Merenkurkussa, missä suolaisuus laskee nopeasti, esiintyy makeampaan veteen sopeutunutta vesisammalta sekä itämerenhaurua (Fucus radicans) rintarinnan. Aika näyttää, valtaako vesisammal enemmän alaa, jos Pohjanlahden suolaisuus laskee lisääntyneen sadannan myötä. Kuva: Anu Riihimäki / Metsähallitus

Itämeri ei ole poikkeuksellinen meri, mitä tulee liikakalastukseen ja kalakantojen hupenemiseen. Uusien pyyntimenetelmien myötä kalastus on tehostunut ja kalasaaliiden koko kasvanut, minkä ohella myös sivusaalismäärät ovat kasvaneet. Nykyisen kaltainen kalastuspaine on saattanut esimerkiksi Itämeren turskakannat kriittiseen tilaan ja viime vuoden heinäkuu jäi historiankirjoihin, kun Euroopan komissio pysäytti turskan kalastuksen osassa Itämerta kokonaan. Kaupallisen kalastuksen kalastuskiintiöiden arvioimista hankaloittaa raportoimattoman ja väärin raportoidun kalan osuus. Esimerkiksi Puola raportoi lohisaalista yleisesti meritaimenena. Yksityishenkilö voi tehdä vastuullisia ruokakalavalintoja noudattamalla esimerkiksi WWF:n kalaopasta ja suosimalla lähikalaa: esimerkiksi särkikaloja syömällä ehkäistään rehevöitymistä.

Särjen syömisessä on järkeä, mikä pitää yhä enemmän ja enemmän paikkansa. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Itämeri tuottaa meille paljon iloa ja mahdollistaa monen vesi(urheilu)lajin harrastamisen. Ennusteissa on erityisen vilkas kesä vesillä ja onkin hyvä hetki muistuttaa Metsähallituksen laatimasta vesillä liikkujan veneilyetiketistä, joka sisältää kymmenen kohdan muistilistan. Kun ne ovat hallussasi, olet valmis nauttimaan Itämeren tarjoamista ikimuistoisista hetkistä!

“Lähimeri on meille kaikille se tärkein meri. Pidetään yhdessä huolta Itämerestämme.” -Heidi Arponen, 8.6.2020 Maailman merien päivänä 

Aija Nieminen