perjantai 14. elokuuta 2020

EMMAt esittelyssä: Kalantuotantoalueet

Limaista kutuhöttöä ruokojen välissä veden alla
Ahvenen kutunauhoja löytää vesikasvillisuuden seasta alkukesällä.. Kuva: Petra Pohjola / Länsstyrelsen.

Kaloilla lisääntymisvaihe on huipputärkeä. Vuosiluokan vahvuus määräytyy pitkälti jo kututapahtuman menestyksellisyydessä ja kalanpoikasten ensimmäisten viikkojen ja kuukausien aikana. Vuosiluokan vahvuus taas tuntuu suoraan muutaman vuoden päästä kalastettavan kalakannan vahvuudessa. Lisääntymisvaiheen onnistumistumista voidaan arvioida muun muassa lisääntymisaikaisten elinympäristöjen laajuudella ja tilalla.

Kaloilla on monenlaisia lisääntymisstrategioita ja vaatimuksia sopivalle lisääntymisaikaiselle elinympäristölle. Osa rannikkomme kalalajeista nousee jokiin kutemaan (esimerkiksi lohi, meritaimen ja vaellussiika). Osa kutee ulkosaariston riutoille ja sorapohjille (esimerkiksi merikutuinen siika ja harjus). Osa suosii suojaisia ja matalia kasvillisuusrantoja (esimerkiksi hauki ja särkikalat). Osalla on niin kova hinku päästä muuta ympäristöä lämpimämpiin ja suojaisempiin ympäristöihin, että ne hyppivät jopa kynnyksien yli fladoihin ja kluuveihin (esimerkiksi ahven). Joidenkin lajien mäti kelluu tietyssä syvyydessä vesipatsaassa suolaisuudesta riippuen (esimerkiksi turska ja jotkut kampelalajit).

Matala tulvaranta, jossa heinikkoa/ruovikkoa
Tämäntyyppinen Merenkurkun flada on erinomainen lisääntymisalue ahvenelle. Emokalat hyödyntävät kapeaa meriyhteyttä noustessaan keväällä fladaan kutemaan. Poikaset kehittyvät lämpimän fladan turvassa ja kesän mittaan levittäytyvät merelle, usein sateiden jälkeen vesiyhteyden taas auetessa. Yksi flada voi tuottaa valtavasti kalaa, joka muutaman vuoden päästä näkyy saaliissa. Kuva: Lari Veneranta / Luke. En sådan här flada i Kvarken är ett utmärkt reproduktionsområde för abborre. Moderfiskarna drar nytta av den begränsade kontakten med havet då den på våren stiger till fladan för att leka. Ynglen utvecklas i skydd av den varma fladan, och under sommaren sprider de sig ut till havet, ofta i samband med regn när öppningen till havet igen öppnas. En flada kan producera väldigt mycket fisk, vilket efter några år ses på fångstmängden. Bild: Lari Veneranta/LUKE

 Vaikka karttaa katsomalla saattaisi vaikuttaa siltä, että kalojen lisääntymisalueita on lähes missä vain, niin todellisuudessa ne ovat yleensä varsin rajallisia. Hyvinkin pienet alueet voivat tuottaa runsaan kalakannan. Ympäristöolosuhteiden pitää olla juuri kohdallaan lisääntymistapahtuman aikana, muuten vuosiluokan vahvuus jää heikoksi. Esimerkiksi ahven lisääntyy tehokkaasti muuta ympäristöä lämpimämmissä fladoissa ja fladan kynnyksen ruoppaaminen voi kasvattaa vedenvaihtuvuutta siinä määrin, että aiemmin hyvä lisääntymispaikka menee pilalle.

ahven suoraan edestä kuvattuna
"Anna antti ahvenia", sanoo suomalainen, kun nakkaa mato-ongen veteen. Tämä utelias ahven on kuvattu Öllöri-järvessä itäisessä Suomessa. Kuva: Pekka Lehtonen / Metsähallitus.

Vaelluskalojen tilanne on ehkä heikoin.  Esimerkiksi lohet nousevat kaikki omaan syntymäjokeensa kutemaan, ja kahta jokea lukuun ottamatta kaikki Suomen Itämereen laskevat joet on padottu. Ainoastaan Torniojoki ja Simojoki virtaavat vielä vapaina. Padot ja muut vaellusesteet ovat tuhonneet monta alkuperäistä kalakantaa ja estävät paitsi emokalojen nousun jokeen niin vaikeuttavat poikasten ja jo kuteneiden kalojen paluuta merelle. Jokien lisäksi myös jokisuualueet ovat tärkeitä lisääntymisympäristöjä monelle kevätkutuiselle, alun perin makeanveden kalalajille, jotka hakeutuvat makeaan veteen kutemaan ja hyödyntäisivät mielellään tulvaniittyjä kutu- ja poikasalueinaan. Lisää vaelluskaloista voi lukea LUKEn blogista täältä.

Maisemakuva matalasta sorarannasta merellä
Äärimmäisen uhanalainen meriharjus on keväällä matalassa vedessä karuilla ulkosaariston luodoilla ja karikoilla kuteva kala, joka vaatii puhdasta vettä ja puhtaita sora- ja kivipohjia lisääntymis- ja elinalueikseen. Meriympäristön rehevöityminen on lajille hyvin haitallista. Meriharjus lisääntyy enää harvoissa paikoissa Suomen rannikolla, todennäköisesti lähinnä Perämerellä. Tästä kivikosta Ulkokrunneilta on löydetty meriharjuksen poikasia. Kuva: Alpo Huhmarniemi / Luke. Den starkt hotade havslekande harren leker på våren i grunda områden vid ytterskärgårdens karga rev och skär, och behöver rent vatten och rena grus- och stenbottnar som reproduktions- och livsmiljö. Övergödningen av havsmiljön är mycket illa för arten. Den havslekande harren reproducerar sig numera på väldigt få platser längs den finska kusten, troligtvis huvudsakligen i Bottenviken. Här har yngel av den havslekande harren hittats vid det steniga Ulkokrunnit. Bild: Alpo Huhmarniemi / LUKE.

EMMA-alueisiin (ekologisesti merkittävät merialueet) on kalojen lisääntymisalueen perusteella valittu lähinnä jokisuistoja ja suojaisia sisälahtia. Alueet ovat tärkeitä joko kaupallisesti merkittäville kalakannoille, kuten silakalle, ahvenelle tai kuhalle, tai uhanalaisille kalakannoille, kuten meriharjukselle tai meritaimenelle. Monilta näistä alueista löytyy paljon muitakin luontoarvoja, kuten esimerkiksi uhanalaisia lajeja tai luontotyyppejä, mielenkiintoista geologiaa tai luonnontilaisia rantoja, mutta osa alueista nousee EMMA-statukseen yksinomaan kalakantojensa vuoksi.

Kuha-kala sorapohjalla
Suomen Itämereen kutevista kuhista suuri osa syntyy samoissa lahdelmissa ja samoilla rannoilla. Vaikka vettä piisaa, kuhalle ei kelpaa mikä tahansa. Kuva: Pekka Tuuri

Suurin osa meistä syö kalaa, kotimainen kalastus tuo työpaikkoja ja parantaa huoltovarmuutta ja joka kolmas suomalainen harrastaa vapaa-ajankalastusta. Kalat näkyvät jokaisen elämässä jollakin tavalla ja ne ovat vedenalaisista lajeista ehkä helpoiten lähestyttäviä. Jos puhutaan esimerkiksi erittäin uhanalaisesta lietettaresta tai erittäin uhanalaisesta vaellussiiasta, kumman se naapurin pappa todennäköisemmin tunnistaa? Kalojen lisääntymisalueina tunnistetut EMMA-alueet ovatkin ehkä helpoimmin ymmärrettäviä meriluonnon arvokkaiden alueiden joukossa.

Meri Kallasvuo (LUKE) ja Essi Keskinen (Metsähallitus)

Presentation av EMMA-områden: fiskepopulationer


För fiskarna är själva reproduktionsskedet mycket viktigt. En årsklass styrka bestäms långt av hur själva leken lyckas och hur ynglens första veckor och månader går. Årsklassens styrka kan efter några år ses direkt på hur stark den fiskbestånd som fiskas är. Reproduktionsframgången kan man bedöma bland annat genom att se på storleken av, och tillståndet i, de miljöer som används som reproduktionsområde.

Fiskar har många olika sorters reproduktionsstrategier och krav på reproduktionsområden.  En del av kustens fiskar stiger upp i åar och bäckar för att leka (till exempel lax, havsöring och vandringssik). En del leker på ytterskärgårdens rev och grusbottnar (till exempel havslekande sik och harr). En del föredrar skyddade och grunda stränder med rik vegetation (till exempel gädda och mörtfiskar). En del vill så gärna nå varma och skyddade miljöer, att de kan hoppa över hinder för att nå flador eller glon (till exempel abborre). En del fiskars rom flyter på ett visst djup i vattenspalten på grund av salthalten (till exempel torsk och vissa flundror).

När man ser på en karta kan det verka som att det finns lämpliga reproduktionsområden för fisk lite varstans, men i verkligheten är antalet lämpliga områden ganska begränsade. Även mycket små områden kan producera rikliga fiskbestånd. Miljöförhållandena måste vara precis de rätta under reproduktionstillfället, annars kan hela årsklasser bli svaga. Till exempel abborren reproducerar sig speciellt effektivt i miljöer som är varma, såsom flador, och muddring av fladans mynning, vilket leder till ökad vattenomsättning, kan förstöra ett tidigare bra reproduktionsområde totalt.

Situationen är kanske sämst för vandringsfiskar. Till exempel laxar stiger alltid upp i de vattendrag de själv kläckts i för att leka, och idag finns dammar i alla lämpliga vattendrag längs Finlands Östersjökust. Endast Torne älv och Simo älv rinner ännu fria. Dammar och andra vandringshinder har förstört många ursprungliga fiskstammar och hindrar inte bara moderfiskar att nå upp till vattendraget utan gör det även svårt för ynglen och de återvändande lekfiskarna att nå havet igen. Förutom de rinnande vattendragen är även själva mynningsområdena viktiga reproduktionsområden för många vårlekande, i grunden söktvattensarter, som söker sig till sötvatten för att leka och gärna drar nytta av flödesängar som lek- och yngelområde.

EMMA-områden (ekologiskt betydelsefulla havsområden) som utnämnts på grund av deras betydelse som lekområde för fisk är huvudsakligen mynningsområden och skyddade innervikar. Områdena är viktiga för ekonomiskt viktiga fiskarter, såsom strömming, abborre eller gös, eller för hotade fiskbestånd, såsom havslekande harr eller havsöring. I många av dessa områden finns också andra naturvärden, såsom hotade arter eller naturtyper, intressant geologi eller stränder i naturtillstånd, men en del av områdena har lyfts till EMMA-område enbart på grund av deras fiskbestånd.

De flesta av oss äter fisk, det inhemska fisket ger arbetsplatser och förbättrar självförsörjningen och till och med var tredje finländare ägnar sig åt fritidsfiske. Fisk ses i allas våra liv på sätt eller annat och de är kanske de undervattenarter som är enklast att ta till sig. Om man pratar om den starkt hotade ävjepilörten eller den starkt hotade vandringssiken, vilken tror du farbrorn i granngården känner igen? Av alla värdefulla havsområden som valts ut som EMMA-områden är kanske de som valts ut baserat på deras betydelse för fisk enklast att förstå.

Meri Kallasvuo (LUKE) och Essi Keskinen (Forststyrelsen)

Käännös Anette Bäck, Metsähallitus

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti