Sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tarina tämän kuvan takana on varmasti mielenkiintoinen, mutta on sanomattakin selvää, että akut eivät kuulu meren pohjaan! Kuva: Mats Westerbom / Metsähallitus
Halusin aloittaa tämän blogikirjoituksen kauniilla vedenalaisella maisemalla, jossa on kuitenkin jotain pielessä. Toivon, että etenkin näin kesälomien aikana jokainen pysähtyisi hetkeksi miettimään, voiko teoillaan vaikuttaa Itämeren hyvinvointiin. Kun tietää, minkälainen Itämeri voi parhaimmillaan olla, on toisinaan masentavaa kirjoittaa sen ainaisista uhista, joihin myös mediassa tehokkaasti keskitytään. Tosin, viime aikoina on näkynyt muutoksen tuulia, kun muun muassa YLE kysyi “Ovatko nämä kuvat todella Suomen vesiltä?”. Toki otsikossa ollaan yllättyneitä, kun kaikki ei olekaan vielä menetetty. Ja ehkä juuri siinä piilee pienen meribiologin turhautuneisuus, kun Itämeressä ON paljon upeaa vedenalaista nähtävää.Tämä tulee muun muassa ilmi EMMAt-esittelyssä -viestintäkampanjammeblogeista ja somepäivityksistä, jotka pursuavat mitä kauneimpia vedenalaisia otoksia! Toki kauneus on myös katsojan silmissä, ja ehkä meribiologi näkee Itämeressä kauneutta keskimääräistä enemmän, mutta toivoa Itämeren suhteen ei todellakaan ole menetetty. Mutta katsotaanpa, mitkä tekijät kuormittavat Itämerta tällä hetkellä kaikista eniten. Roskia siellä, roskia täällä, roskia, roskia, roskia... Roskat sekä Suomen kesän piknikit, festarit ja muut ulkoilmatapahtumat linkittyvät vahvasti keskenään. Roskista puhutaan jo kyllästymiseen asti, mutta fakta on se, että roskat ovat tällä hetkellä Itämeren pahimpia rasitteita. Yli 90 % mereen päätyvästä roskasta on peräisin maalta. Sinänsä loogista, sillä minne muuallekaanroskat päätyisivät kuin mereen, jos ne eivät sitten itsestään löydä tietäasianomaiseen keräysastiaan. Meressä lojuvien roskien kirjo on lähes loputon, mutta erityisesti muovista on tullut oikea murheenkryyni. Edes me emme ole turvassa meressä lilluvalta muoviroskalta, jokahaurastuessaanhajoaa mikromuoviksi eli mikroskooppisen pieniksi palasiksi, joita joku onneton eliö luulee ruuaksi.Näin mereen päätynyt roska päätyy takaisin ihmiselleluonnollista ravintoketjua pitkin, jonka huipulla olemme. Joidenkin lähteiden mukaan puolet merien mikromuovista on peräisin liikenteestä, eli toisin sanoen autojen kuluvista renkaista. Taas yksi hyvä syy vähentää autoilua! Seuraava kuvakavalkadi esittelee murto-osantutkimussukelluksillamme vastaan tulleista Itämeren luontoon kuulumattomastaroinasta.
Rapistuva roska, joka haurastuessaan saattaa muuttua mikromuovin kappaleiksi. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus
Kertakäyttöinen muovimuki? Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus
Kranaatti pohjalla?! Tähän näkyyn ei kukaan sukeltaja haluaisi törmätä. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus
Huokaus! Kaljatölkit muovin ohella ovat Itämeren yleisimpiä roskia. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus
Muovipullon hajoaminen meressä kestää jopa 450 vuotta. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus
Joskus roskat ovat olleet niin kauan meren pohjassa rapistumassa, että alkuperäistä tuotetta on vaikea tunnistaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus
Autojen renkaita ei Suomessa tavata normaalisti heittää mereen, mutta muualla maailmassa auton renkailla on jopa yritetty rakentaa keinotekoisia riuttoja, mikä on ennemminkin päätynyt ekokatastrofiin. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus
Lasi säilyy meren pohjassa hamaan tulevaisuuteen. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus
Liekö joku kyllästynyt opastekylttiin ja viskonut sen mereen. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus
Heppoinen lasten huvimaja lähtee pienelläkin tuulella livohkoon. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus
Kaunis vedenalainen maisema menee pilalle sinne kuulumattomien vierasesineiden takia. Kuva: Mats Westerbom / Metsähallitus
Metsähallituksen meritiimi on ollut keräämässä roskia itäisen Suomenlahden kansallispuistossa. Roskaa kertyi monta jätesäkillistä yhdeltä rannalta! Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus
Itämeren luontotyypeille ja meren pohjien eliöyhteisöille erityisesti ruoppaus,johon moni mökkeilijäkin enempää ajattelematta sortuu, aiheuttaa mittavaa haittaa. Emme ehkä aina hahmota yksittäisten tekojemme yhteisvaikutuksia. Metsähallituksen teettämässä kartoituksessa, jossa haluttiin tuottaa koko rannikon kattava aineisto ihmispaineista, todettiin ruoppauksia noin 30 000 kappaletta.Jos nämä kaikki ruoppaukset olisivat Suomen noin 1250 kilometrin pituisella rannikolla (saarten rantaviiva pois lukien) tasaisesti, niitä olisi noin 40 metrin välein. Pieni- tai suurialaisen ruoppauksen yhteydessä meren pohja autioituu vähintään tilapäisesti, kun pohja-aineksen mukana poistuu pohjakasvillisuutta sekä -eläimistöä. Melko yleinen käsitys on, että kaikki vesikasvillisuus johtuisi rehevöitymisestä ja huonontaisi vedenlaatua, mutta asia on juurikin päinvastoin: useilla kasveilla ja levillä on vettä puhdistavia vaikutuksia. Kun vesikasvillisuus poistetaan, pohjan sedimenttiin sitoutuneita ravinteita pääsee helpommin vapautumaan veteen. Ruoppausten yhteydessä myöskalojen kutualueita tuhoutuu, vesi sameneeja pohja liettyy. Usein ruopataan auki fladan (rannikon laguuni) kynnys, jonka ajatellaan parantavan vedenvaihtoa, minkä ruoppaus tekeekin, mutta samalla muutetaan fladan olosuhteita. Fladat lämpenevät keväisin kynnyksen ansiosta nopeammin kuin muu merialue ja monen kalalajin kutu on riippuvainen näistä suojaisista keitaista. Ruopattu fladan kynnys mahdollistaa kylmemmän meriveden pääsyn fladaan, jolloin flada ei enää sovellu kutualueeksi. Vesirakentamisen vaikutukset rajautuvat suhteellisen pienelle alalle, mutta muutos merenpohjassa on usein pitkäaikainen tai jopa palautumaton.
Tuulivoimalaa rakennetaan Kemin edustalla. Tuulivoimalat tuottavat ekologista energiaa, mutta rakennusvaihe, jossa merenpohjaa kaivetaan tai räjäytetään, on meriluonnolle aina rasite. Kuva: Pekka Lehtonen / Metsähallitus
“Liialliset ravinnemäärät ja rehevöitymisen noidankehä, niistä on Itämeremme tehty”, moni ehkä miettii.Valitettavasti totuus ei ole kaukana etenkään Saaristomerellä ja Suomenlahdella.Rehevöittävät ravinteet, etenkin typpi ja fosfori, sekä lämpimät kesäpäivät saavat aikaan monen lomalaisen harmiksisyanobakteerien massaesiintymiä eli tutummin sinileväkukintoja.Ravinteiden runsas määrä vedessä myös kiihdyttää perustuotantoa jalisää levien kasvua. Kuollessaan levä vajoaa pohjaan, jossa sen hajottaminen kuluttaa vedestä happea. Pahamaineinen noidankehä on valmis, kunhapettomissa olosuhteissa pohjan sedimentistä pääsee vapautumaan siihen jo kertaalleen sitoutunutta fosforia. Ei siis riitä, että Itämereen päätyyravinnekuormaa ulkoisista lähteistä, kuten maataloudesta ja kalankasvatuksesta, vaanrehevöitymisongelmaa lietsooItämereen aikojen saatossa kertyneet sisäiset ravinnevarastot.
Liialliset ravinteet vedessä lisäävät etenkin yksivuotisen rihmamaisen levän kasvua, joka tukahduttaa monivuotisen rakkohaurun kasvun. Rakkohaurua näkyy kuvassa esimerkiksi oikeassa alakulmassa. Kuva: Mats Westerbom / Metsähallitus
Tältä näyttää hapettomuudesta kärsivä Itämeren pohja. Pinnan valtaa usein Beggiatoa -suvun bakteeri, joka muodostaa vaaleaa, rihmamaista kasvustoa, ja joka saa energiansa hapettamalla rikkivetyä. Hapettomalta pohjalta otettu pohjanäyte on mustaa mutaa ja haisee mädälle kananmunalle, joka on selkeä hapettomuuden merkki. Huolestuttavaa on, että hapettomia pohjia esiintyy yhä matalammilla alueilla, jopa vain muutaman metrin syvyydessä. Kuva: Anu Riihimäki / Metsähallitus
Pieni Itämeremme on maailman liikennöidyimpiä merialueita, jossa seilaa päivittäin 2000 laivaa. Tästä määrästä 95 % on rahtialuksia, joita eivät koske määräykset, mitä tulee ruokajätteen ja jäteveden purkamiseen sellaisenaan suoraan Itämereen.Tämä on omiaan lisäämään rehevöittävien ravinteiden määrää.Laivaliikenne on välttämätöntä, mutta se rasittaa herkkää meriympäristöä monin tavoin. Merenkulku aiheuttaa vedenalaista melua ja laivojen mukana kulkeutuu Itämereen myös vieraslajeja. Kansainvälinen merenkulkujärjestö on nimennyt Itämeren erityisen herkäksi merialueeksi, mutta pelottavinta on silti jatkuva suuren öljy- tai kemikaalivahingon riski, jota matala sisämeremme ei yksinkertaisesti kestäisi. VELMU-ohjelmassa on selvitetty, missä arvokkain meriluonto sijaitsee sekä rajattu ekologisesti merkittävät merialueet (EMMA-alueet), mistä on hyötyä, jos alueita öljyä torjuttaessa täytyy priorisoida. Myös merialuesuunnittelussa on tarkoitus keskittää esimerkiksi energiantuotanto- tai vesiviljelyalueita merialueille, missä negatiiviset vaikutukset ympäröivään meriluontoon saadaan minimoitua.
Suureen rahtialukseen mahtuu jopa yli 10 000 merikonttia. Kuva: Metsähallitus
Kuka se siellä lymyää? Jo Oulun seudulle levinnyt mustatäplätokko on aggressiivinen vieraslaji, joka voi syrjäyttää paikallisia kalakantoja. Ilmastonmuutoksen ennustetaan helpottavan uusien vieraslajien levittäytymistä Itämerelle. Kuva: Juho Lappalainen / Metsähallitus
Entäpä sitten ilmastonmuutos? Sekin on uhka Itämeren herkälle ekosysteemille. Pohjoisen sijaintinsa takia Itämeren alueen lämpötila nousee enemmän kuin maapallolla keskimäärin. Pohjanlahden veden lämpötilan ennustetaan nousevan jopa hieman enemmän kuin varsinaisen Itämeren. Etenkin talviajan lämpötilat kohoavat ja sademäärät lisääntyvät, mikä huuhtoo ravinteita maalta enenevässä määrin mereen. Talvisen merijään levinneisyys on jo pienentynyt ja kesto lyhentynyt. Lisääntynyt sadanta laskeeItämeren ennestään alhaista suolapitoisuutta, mikä ennakoi, että tulavaisuudessa makean veden lajit runsastuvat ja levittäytyvät laajemmalle alueelle. Kenelläkään ei ole kristallipalloa käsissään, emmekä pysty varmasti sanomaan, miltä Itämeren vedenalainen meriluonto tulee näyttämään vaikkapa 100 vuoden päästä, mutta muutokset heijastuvat varmasti koko Itämeren ravintoverkkoon sekä luonnon monimuotoisuuteen.
Merenkurkussa, missä suolaisuus laskee nopeasti, esiintyy makeampaan veteen sopeutunutta vesisammalta sekä itämerenhaurua (Fucus radicans) rintarinnan. Aika näyttää, valtaako vesisammal enemmän alaa, jos Pohjanlahden suolaisuus laskee lisääntyneen sadannan myötä. Kuva: Anu Riihimäki / Metsähallitus
Itämeri ei ole poikkeuksellinen meri, mitä tulee liikakalastukseen ja kalakantojen hupenemiseen. Uusien pyyntimenetelmien myötä kalastus on tehostunut ja kalasaaliiden koko kasvanut, minkä ohella myös sivusaalismäärät ovat kasvaneet. Nykyisen kaltainen kalastuspaine on saattanut esimerkiksi Itämeren turskakannat kriittiseen tilaan ja viime vuoden heinäkuu jäi historiankirjoihin, kun Euroopan komissio pysäytti turskan kalastuksenosassa Itämerta kokonaan. Kaupallisen kalastuksen kalastuskiintiöiden arvioimista hankaloittaa raportoimattoman ja väärin raportoidun kalan osuus. Esimerkiksi Puola raportoi lohisaalista yleisesti meritaimenena. Yksityishenkilö voi tehdä vastuullisia ruokakalavalintoja noudattamallaesimerkiksi WWF:n kalaopasta ja suosimalla lähikalaa: esimerkiksi särkikaloja syömällä ehkäistään rehevöitymistä.
Särjen syömisessä on järkeä, mikä pitää yhä enemmän ja enemmän paikkansa. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus
Itämeri tuottaa meille paljon iloa ja mahdollistaa monen vesi(urheilu)lajin harrastamisen. Ennusteissa on erityisen vilkas kesä vesilläja onkin hyvä hetki muistuttaa Metsähallituksen laatimasta vesillä liikkujanveneilyetiketistä, joka sisältää kymmenen kohdan muistilistan. Kun ne ovat hallussasi, olet valmis nauttimaan Itämeren tarjoamista ikimuistoisista hetkistä!
“Lähimeri on meille kaikille se tärkein meri. Pidetään yhdessä huolta Itämerestämme.” -Heidi Arponen, 8.6.2020 Maailman merien päivänä
Räyhien upeat rakkohaururiutat tuovat mieleen tropiikin koralliriutat niin ulkonäkönsä kuin toiminnallisuutensakin puolesta. Molemmat muodostavat tärkeitä elinympäristöjä kaloille ja merten selkärangattomille eläimille. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.
Porin ja Luvian merialueilla sijaitsevat Säpin saari, Luvian
pohjoinen ulkosaaristo ja Räyhien saariryhmä muodostavat luontoarvoiltaan
merkittävän kokonaisuuden niin pinnan alla kuin päälläkin. Säppi ja pohjoinen Luvian
saaristo ovat osa Luvian saariston Natura 2000 -aluetta, ja iso osa EMMA-alueesta
kuuluu myös Selkämeren kansallispuistoon.
Pohjoisen Luvian saariston, Säpin ja Räyhien muodostama EMMA-alue. Kuva: Lasse Kurvinen/Metsähallitus.
Metsäinen Säpin majakkasaari hallitsee keskisen Selkämeren
merimaisemaa suvereenisti, onhan se samalla alueen suurimpia saaria. Valkoinen
ja siro Säpin majakka on rakennettu vuonna 1873. Museovirasto on määritellyt koko
Säpin saaren majakkayhteisöineen ja luotsiasemineen valtakunnallisesti
merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi. Säpin saaressa sijaitsee myös
vuonna 1959 perustettu lintuasema. Vuonna 1949 Säppiin siirrettiin mufloneita
ja tällä hetkellä saarella laiduntaa noin 50 sarvipään joukko.
Ulkosaariston
kirkkaissa vesissä rakkohaurut kasvavat yhdessä värikkäiden rihmamaisten
levien kanssa. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.
Merenpohja Säpin lähivesillä on vaihtelevaa ja
mosaiikkimaista, jonka seurauksena alueella tavataan niin pehmeiden pohjien
putkilokasvivaltaisia yhteisöjä kuin avoimien kallio- ja moreenipohjien laajoja
ja edustavia rakkohauruniittyjä. Myös monet rihmamaiset puna-, viher- ja
ruskolevälajit viihtyvät ulkomeren reunan kirkkaissa vesissä.
Säpin saaren
taskumaisissa lahdissa ja pehmeäpohjaisissa poukamissa kukoistaa putkilokasvien
ja näkinpartaisten runsas kimara. Rannoilla tavataan esimerkiksi hapsi-, ahven- ja merivitoja, merisätkimiä, hapsikoita ja hauroja sekä
mukula- ja hapranäkinpartoja.
Aallokon piiskaamia merenpohjia peittävä epätasainen
hiekkasorakerros näkyy pinnan päälle erikokoisina moreenisaarina ja -luotoina sekä niiden vaikeasti
lähestyttävinä louhikkoisina kivikkorantoina.
Video:
Säpin ympärillä kasvavat
laajat ja edustavat rakkohauruniityt ovat rannikkomme hyväkuntoisimpia. Selkämeren
muita merialueita paremman vedenlaadun johdosta rakkohauruja saattaa siellä tavata
jopa 8-9 metrin syvyydestä. Kuvaus ja editointi: Heidi Arponen&Kevin
O’Brien/Metsähallitus.
Pohjoinen Luvian saaristo on pienipiirteistä ulkosaaristoa,
jossa suojaisten poukamien monimuotoiset näkinpartais- ja putkilokasviyhteisöt
vaihtuvat ulkosaariston vedenalaisiksi lohkareriutoiksi, joilla tavataan edustavia
punaleväyhteisöjä. Lukuiset punalevälajit, kuten punahelmilevä, haarukkalevä, liuskapunalevä, röyhelöpunalevä, sekä
purppura- ja mustaluulevä ovat löytäneet ulkosaariston lohkarepohjilta
oivallisia kasvualustoja. Kivikko- ja kalliopinnoilla elelee tasaisina
mattoina sinisimpukoita. Alueella
tavataan myös rantavyöhykkeen uhanalaisia lajeja, kuten nelilehtivesikuusi
ja lietetatar.
Punainen,
nimensä mukaisesti kärjistään haarova haarukkalevä (Furcellaria lumbricalis) on
tyypillinen ulomman saariston punalevälaji. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.
Luvian saaristossa viihtyvät monet näkinpartaislajit, kuten
mukulanäkinparta, karvanäkinparta ja merisykeröparta. Näkinpartaisten
esiintyminen kertoo osaltaan veden hyvästä laadusta, sillä näkinpartaiset
paitsi tarvitsevat valoa ja kirkasta vettä selviytyäkseen, niin ne myös
puhdistavat parhaimmillaan itse fladan vettä sitomalla ravinteita ja muita
aineita itseensä. Fladoista löytyy myös muita pehmeän pohjan kasvilajeja, kuten
ahvenvitaa ja hapsivitaa. Yhdessä tiheä kasvillisuus muodostaa suojaisia
elinalueita kaloille ja kalanpoikasille. Pohjakasvillisuuden suojissa elävät
myös monet meren pienet selkärangattomat eläimet kuten siirat, katkat ja
kotilot.
Mukulanäkinparrat
(Chara aspera) muodostavat kauniin tummanvihreitä, lyhyitä ja tanakoita
kasvustoja avoimelle hiekkapohjalle. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.
Louhikkoinen
ja kallioinen ulkosaaristo on linnustoltaan yksi Selkämeren arvokkaimpia
alueita. Luvian saaristo on tärkeä sekä saaristolinnuston pesimäalueena että
muuttolintujen levähdysalueena etenkin syysmuutolla.
Luvian
saaristossa veneilevän on vaikea kuvitella, että kaikki ulkosaariston suuret
saaret olivat asuttuja vielä sata vuotta sitten. Viimeiset ympärivuotiset
ulkosaariston asukkaat lähtivät v. 1973 Pastuskeristä. Nykyisin saaristo on
melko luonnontilaista ja vähän rakennettua.
Uhanalainen nelilehtivesikuusi
(Hippuris tetraphylla) on arvoituksellinen rantakasvi. Joinain vuosina sitä
löytyy Luvian saarten rannoilta, toisina vuosina taas kartoittaja vetää
vesiperän löytämättä ensimmäistäkään. Kuva: Jamina Vasama/Metsähallitus.
Säpin saaren ja
mantereen väliin jäävä Räyhien saariryhmä koostuvat matalista, luonnontilaisista
pikkusaarista. Räyhillä on ollut merkittävä rooli entisaikojen kalastajille,
sillä saarilla on ollut yksi Selkämeren merkittävimmistä kalamajojen
keskittymistä. Nykypäivään asti on säästynyt neljä kalamajaa muistona alueen
rikkaasta kalastushistoriasta. Matala merenpohja Räyhien ympärillä koostuu
hiekkapohjasta kohoavista sora-kivikkoriutoista, joita peittävät tiheät
rakkohauruniityt. Vahvoina jäätalvina ahtojäät raapivat osan riuttojen
vedenalaisesta kasvillisuudesta pois, antaen näin leville uusia kasvualustoja
seuraavaksi kevääksi. Pikkusaarten väleissä pehmeillä hiekkapohjilla
kukoistavat monipuoliset putkilokasvien yhteisöt. Ahvenvita ja hapsivita ovat
yleisiä lajeja, samoin pitkiä, kiehkuralehtisiä varsiaan kohti pintaa
kurottelevat ärviät. Merihaurojen ja merihapsikoiden vaaleat juurakot
suikertavat pitkin hiekkapohjaa, muodostaen laajoja heleänvihreitä kasvustoja. Myös
mukulanäkinparrat ovat juurtuneet tiukasti Räyhien aallokkoisille
hiekkapohjille.
Video: Räyhien
pikkusaaret kätkevät ympärilleen rikkaan vedenalaisen maailman. Ilmasta katsottuna rakkohaurujen
peittämät kivikkoriutat erottuvat selkeästi merenpohjasta. Kuvaus ja editointi:
Heidi Arponen&Kevin O’Brien/Metsähallitus.
Suomen luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa 2018 haurupohjat
ja punaleväyhteisöt luokiteltiin erittäin uhanalaisiksi eliöyhteisöiksi (EN).
Haura- ja hapsikkapohjat arvioitiin silmälläpidettäviksi (NT) ja
näkinpartaispohjat vaarantuneiksi (VU) luontotyypeiksi.
Selkämeren aallokkoisissa olosuhteissa tavallisen rakkohaurun (Fucus vesiculosus) ulkonäkö vaihtelee kookkaasta leveälehtisestä matalaan kapealehtiseen. Rakkohaurun voikin Selkämerellä helposti sekoittaa itämerenhauruun (F. radicans), mutta jälkimmäistä tavataan lähinnä pohjoisella Selkämerellä sekä Merenkurkussa, jossa se on vallitseva haurulaji. Kuva: Juha Hyvärinen.
Suomen
kookkaimman meriäyriäisen kilkin (Saduria entomon) saattaa myös nähdä vaeltamassa pitkin Selkämeren hiekkapohjia. Kilkki on
pimeiden, syvien pohjien yksinäinen saalistaja ja raadonsyöjä, jonka
ruokalistalle kelpaa lähes kaikki eteen sattuva. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.
Saaristomerellä huomio kiinnittyy ensimmäisenä saarten
suureen määrään - keskimäärin kolme jokaisella neliökilometrillä. Pinnan päältä
on miltei mahdoton hahmottaa, että yksi saariston omaleimaisimpia
muodostelmia ovat jääkauden sulamisvaiheessa kasautuneet, merenpohjia halkovat
Salpausselkien vedenalaiset hiekka-moreeniharjanteet.
Kookkain jääkauden reunamoreenimuodostelmista, ns. kolmas
Salpausselkä, kulkee koillis-lounaissuuntaisena läpi koko eteläisen Saaristomeren
aina Kemiönsaaren rannasta pitkälle avomeren syvyyksiin. Vedenpinnan
yläpuolelle selänne näkyy perättäisinä kivikko- ja hiekkarantaisina
moreenisaarina, joilla tavataan useita uhanalaisia kasvi-, hyönteis- ja
lintulajeja sekä sammalia ja jäkäliä. Tunnetuimpia ja edustavimpia näistä
hiekkaisista harjusaarista ovat veikeästi mutkittelevat Jurmo ja Sandön, sekä metsäisemmät
hiekkakangassaaret Fårö ja Örö. Suuren Salpausselän lisäksi eteläisellä
Saaristomerellä kulkee useita pienempiä vedenalaisia hiekkaharjannemuodostelmia.
Jurmon ja Utön välimaastosta luoteeseen kurvaa Salpausselkään nähden poikittaissuuntainen
vedenalainen moreeniharjanne. Tämä Kökarin itäpuolitse kulkeva ”Kökars åsområde” on
myös EMMA-kohde Ahvenanmaalla.
Aallokko muovaa Jurmon saaren rantoja. Vedenalaiset hiekkasärkät nousevat pinnan päälle harjumaisiksi niemenkärjiksi ja kannaksiksi. Kuva: Heidi Arponen.
Jääkauden kasaamasta hiekkasorasta ja kivistä muodostuneet
saaret kuuluvat Natura-luontotyyppiin harjusaaret. Aallokko ja sääolot ovat
ajan kuluessa lajitelleet maa-ainekset niin, että saaren keskiosien hiekkasora
muuttuu eri kokoisiksi, pyöreähköiksi rantakivikoiksi jättäen suojaisempiin
lahdelmiin hienoja hiekkarantataskuja. Luontotyyppiin kuuluvat saarten lisäksi
niitä ympäröivät vedenalaiset hiekkapohjat. Luontotyyppi vedenalaiset
hiekkasärkät taas pitää sisällään selkeästi pohjasta kohoavia, pysyvästi veden pinnan
alla olevia hiekkasärkkiä, jotka rannikollamme usein yhdistyvät laajoihin
hiekka- ja moreenipohjiin. Merenpohjilla saattaa tyypillisesti olla useita
pohjanlaatuja mosaiikkimaisesti sekoittuneena, limittäin ja vierekkäin. Siksi
voi olla vaikea geologisesti erottaa, missä harjusaaren vedenalainen osa loppuu
ja hiekkasärkkä alkaa. Nämä kaksi Natura-luontotyyppiä menevätkin Salpausselkien
alueella monin paikoin päällekkäin. Kirsikkana tässä hiekkakakussa ovat Salpausselkien
harjusaarten komeat hiekkarannat, jotka taas kuuluvat Itämeren hiekkarannat
-luontotyyppiin.
Euroopanmerikaali (Crambe maritima) viihtyy harjusaarten soraikkorannoilla. Kuva: Heidi Arponen.
Video: Myöhäisen syyspäivän tunnelmia Saaristomeren harjusaarilla. Kuvaus: Kevin O'Brien.
Vedenalaisten Salpausselkien puoliavoimet hiekkasorapohjat
tarjoavat sopivat kasvuolosuhteet meriajokkaille (Zostera marina).
Meriajokas on ainoa Itämeren murtovesissä viihtyvä meriruoholaji. Saaristomeren
ohella sen tärkeimpiä esiintymisalueita ovat Hankoniemi ja Ahvenanmaa.
Meriajokas muodostaa vedenalaisen Salpausselän hiekkapohjille poikkeuksellisen laajoja,
aallokossa hulmuilevia vihreitä niittyjä. Tiheiden kasvustojen suojissa viihtyvät
monenlaiset selkärangattomat eläimet, ja meriajokkaan seassa kasvaa usein
muitakin putkilokasveja, kuten vitoja, hauroja ja hapsikoita. Monimuotoisten
eliöyhteisöjen muodostamisen lisäksi meriajokkailla on muitakin tärkeitä tehtäviä
meriluonnossa. Niityt toimivat esimerkiksi liikkuvan hiekkapohjan vakauttajana ja
hiilensitojana. Rehevöityminen, ilmastonmuutos ja ihmistoiminta uhkaavat
meriajokkaiden selviytymistä Saaristomerellä. Meriajokas arvioitiin silmälläpidettäväksi
(NT) lajiksi Suomen lajien uhanalaisuutta arvioineessa Punaisessa kirjassa. Meriajokaspohjat
on luokiteltu Suomen luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa vaarantuneiksi
(VU) luontotyypeiksi.
Video: Aallokossa huojuvat meriajokkaat ovat hypnoottista
katseltavaa. Kuvaus: Heidi Arponen.
Salpausselän EMMA-alueelle ovat myös tyypillisiä
mosaiikkimaiset sekapohjat. Hiekka-sorapohjien putkilokasviyhteisöiden sekaan
lomittuu kivikko-, kallio- ja lohkarepohjia, joille levittäytyvät monimuotoiset
levä- ja sinisimpukkayhteisöt. Jurmon hiekkaiset niemenkärjet sulkevat
suojiinsa matalia lahtia ja edustavia ulkosaariston hiekkapohjaisia fladoja,
joissa kasvaa meriajokasta ja näkinpartaisia. Haura- ja hapsikkapohjat sekä avointen
pohjien näkinpartaisniityt arvioitiin silmälläpidettäviksi (NT) Suomen
luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa.
Näkinpartaisleviin kuuluvan merisykeröparran paras tuntomerkki on harakanpesämäiset haarasykeröt. Lajia tavataan Jurmon fladoissa. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.
Karujen pikkusaarten kivikkorantoja kiikaroidessa silmät
saattavat tehdä tepposet. Kun aaltojen kastelemaan, tummanharmaaseen
rantakiveen yhtäkkiä muodostuu kuono ja räpylät, tajuaa katselevansa
rantakivikon sijasta vedenrajassa päivää paistattelevaa norppajoukkiota.
Itämerennorppa (Phoca hispida botnica) on yksi norpan alalajeista, jonka
kotiseutuna Itämeri on ollut jo yli 10.000 vuoden ajan. Pääosa Suomen itämerennorpista
elää Perämerellä. Saaristomeren eteläinen osapopulaatio on hyvin pieni,
koostuen vain noin 200-300 yksilöstä. Salpausselän muodostaman pienipiirteisen
saariston kivikkoiset rannat ovatkin yksi Etelä-Suomen tärkeimpiä
itämerennorpan esiintymispaikkoja.Itämerennorppa on riippuvainen meren
jääkannesta, sillä se synnyttää poikasensa jäälle kaivettuun lumiluolaan. Etelä-Suomen
jäätalvien muuttuessa yhä harvinaisemmiksi on Saaristomeren norppapopulaatio vaarassa
kadota kokonaan. Ilmastonmuutoksen ohella itämerennorppia uhkaavat
laivaliikenne, öljypäästöt ja takertuminen kalanpyydyksiin. Itämerennorppa on suojeltu
EU:n luontodirektiivin nojalla, ja Itämeren suojelukomissio HELCOM on
luokitellut sen vaarantuneeksi lajiksi.
Vaikka itämerennorpat elävät pääsääntöisesti yksin tai pareittain, keväisin ne kerääntyvät suuremmiksi joukoiksi kivikkorantojen vesikiville karvanvaihtoon. Löydätkö kuvasta kaikki 25 norppaa? Kuva: Seppo Keränen.
Video: Arkoja ja piilottelevaisia itämerennorppia tutkitaan mm.
riistakameraseurannalla. Kurkista videosta, kuinka norppaporukan iltapäivän
lekottelutuokio ulkoluodolla sujuu. Kuvaus: WWF/Metsähallitus/Itä-Suomen Yliopisto.
Sukeltaja saattaa hahmottaa hiekkapohjan seasta tutun muodon ja mulkoilevan silmäparin. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.
Liejutaskurapu (Rhithropanopeus harrisii) on vauhdikkaana vedenalaisena vieraslajina ehtinyt levittäytyä myös Salpausselän moreenipohjille. Kuva: Rasmus Boman/Metsähallitus.