Sykeröt Perämerellä

Juho, Elina ja Meri toimistohommissa terassilla.

Dataamista Helsingissä SYKEn toimistossa heinäkuussa. Valtavat, koko Suomen merialueet kattavat Excelit ja mallien pyörittely uhkaavat viedä pienen tutkijan mielenterveyden. PAKKO päästä tuulettamaan aivoja ulos toimistolta! Mitä koneillamme lojuvat taulukot oikeastaan kertovat meriluonnosta ja ovatko koko viime vuoden tuherrellut mallit edes osittain oikeassa?

Me SYKEn merentutkijat, Meri, Elina ja Juho, eli SYKERÖT päätimme lähteä tutustumaan Perämeren vedenalaiseen luontoon ja vierailla VELMU-ohjelman Perämeren tiimin luona kahden päivän ajan. Kenttäretken tarkoituksena oli nähdä miltä rannikkoalue näyttää Pohjois-Pohjanmaan alueella, tutustua matalan veden näytteenottomenetelmiin sekä testata SYKEn uutukaista vedenalaiskameraa.  

Matka alkoi jo sunnuntaina, jolloin lähdimme innokkaasti ajamaan Helsingistä Raaheen vuokra-Volkkari täynnä tavaraa. Mukana oli yhden sukeltajan varusteet, kolmen tutkijan retkeilykassit sekä makuupussit ja -alustat. Mukaan pakattiin myös erilaisia fleece-kerrastoja, villahousuja ja –sukkia, sadeasuja sekä pipoja, ihan vain kaiken varalta. Olihan nyt heinäkuu, suomen lämpimin kuukausi ja onhan Raahe kuitenkin aika pohjoisessa.

Menomatka tuntui ikuisuudelta ja takapenkiltä kuuluikin nurinaa heti ensimmäisen tunnin jälkeen, kun tiedusteltiin perillä olon tarkkaa aikataulua. Valitsimme maisemareitin; ajelimme pienten kylien kautta ja pysähdyimme muutaman kerran enemmän kuin mitä olisi todellisuudessa tarvinnut. Toisaalta, matkan aikana ehdimme katsastamaan Kalajoen kauniit hiekkadyynit sekä pysähtyä retkikahville Menkijärven uimarannalle Etelä-Pohjanmaalla. Uimavarusteet oli pakattu niin syvälle rinkan kätköihin eikä autoa uskaltanut purkaa uudelleenpakkauksen mahdottomuuden nimissä, joten uiskentelut saivat jäädä toiseen kertaan. 

Kalajoen hiekkasärkkämaisema.

Alkumatkalla nurisseen takapenkkiläisen iloksi saavutimme 10,5 tuntia myöhemmin majoitusmökin Lapaluodon kärjessä ja tapasimme Metsähallituksen kenttätiimin. Tunnetusti Metsähallituksen kenttätiimit yöpyvät pienissä mökeissä varsin tiiviisti, joten olimme henkisesti varautuneet tällaiseen järjestelyyn. Yllätykseksemme tämänkertainen majoitusmökki olikin valtava: noin 15 hengen mökissä oli ruhtinaallisesti tilaa 9 henkilölle.

Maanantaiaamuna puurolautasen äärellä sovittiin päivän kenttäkohteet ja jakauduttiin työpareihin/-pienryhmiin. Yleensä me SYKEn norsunluutornista olemme jakaneet kenttätiimeille kesälle alueita, joita toivotaan kartoitettavan, mutta tällä kertaa saimme kokea itse, millaista on etsiä ennalta määritettyjä näytepisteitä kentällä. Kokemus antaa vähän perspektiiviä seuraavaan kenttäkauteen. Tämän kesän VELMU-kenttätutkimuksissa keskitytään fladoihin sekä mataliin lahtiin koko rannikolla, koska kyseisiltä alueilta ei ole kattavasti tietoa vesikasvillisuudesta. Tietokoneella piirtämiimme aluepolygoneihin kenttäbiologit olivat sijoittaneet näytepisteitä, joissa nyt saisimme vierailla.

Koska merellä tuuli 7 m/s, emme päässeet veneilemään, vaan päätimme kartoittaa rannan kahlauspisteitä. Tämähän sopi meille sykeröille, sillä meistä 2/3 ei ollut päässyt kentälle näin monipuolisiin tehtäviin. Juholle, kokeneelle kenttätutkijallemme, maastokartoitukset Etelä-Suomen rannikolla ovat peruskauraa, mutta me Elinan kanssa olimme olleet parina kesänä vain tutkimusalus Muikulla Suomenlahdella, joka on tunnetusti kelluva ”hotelli” täysihoidolla. Muikulla on perinteisesti videoitu ulapan näytepisteitä ja vastaavasti MH ja ELY-keskukset ovat kartoittaneet rannikon matalia alueita kahlaten sekä veneillä videoiden ja sukeltaen. 

Drop-videointia Larin opastuksella.

Karttaan merkitty piste on yleensä aina kentällä yllätys, vaikka esimerkiksi ilmakuvia olisi tutkittu etukäteen, sillä ilmakuvat ovat yleensä useita vuosia vanhoja. Pisteiden luo yritetään päästä autolla tai veneellä, minkä jälkeen matkaa jatketaan jalan, suppilautaillen tai käsipohjaa uiden. Rannikolla on paljon asutusta, joten mantereelta käsin tavoiteltavalle kahluupisteelle päästäkseen välillä täytyy kulkea pihojen läpi tai vaihtoehtoisesti matka saattaa päättyä vartin ajamisen jälkeen mökkitielle asetettuun lukolliseen puomiin. Rantaan kävellään GPS-laitteen avustamana ja vasta siellä näkee, millaiseen paikkaan piste on sijoitettu. Päivän kohteiksi sattui maastoltaan hyvin erilaisia näytepisteitä. Oli ruovikkoa, jonne oli raivattu ”tie” kuin tilauksesta, oli tiheää, läpipääsemätöntä ruovikkoa sekä kaislikkoa, oli lehmälaidunta, uimarantaa, venesatamaa sekä jokisuistoa. 

Vedenalaiskamera valojen ja painojen kanssa.

Vesi oli kaikkialla todella sameaa ja laitumilla yllättäen, lannan hajuista. Kahlasimme näytepisteille pelastautumispuvut päällä, kenttätaulukot kädessä ja vesikiikari kainalossa. Kartoittajien mukana on aina myös näytepusseja, jotta kimuranteista lajihavainnoista voidaan ottaa näytteitä ja tunnistaa ne mikroskoopilla myöhemmin.

Kentällä päivät ovat pitkiä, eikä taukoja pidetä samalla tavalla kuin toimistossa. Kentällä syödään lounas autossa tai jossain kauniissa kohteessa, jos semmoinen satutaan löytämään, ja kahvitauko pidetään, jos muistetaan. Illalla syödään päivällinen majoituskohteessa ja ainakin Perämeren Metsähallituksen tiimin yhteisen ruokailuhetket ovat maineikkaita Essin kokkailuiden vuoksi. Ruovikoissa ja lehmälaitumien reunoilla rämpiminen ei enää tuntunutkaan niin rankalta kuin, mitä päivällä ajateltiin.

Toisena kenttäpäivänämme kulutimme aamun toimistohommissa, mutta iltapäivällä pääsimme merelle seuraamaan sukelluslinjan tekoa sekä videoimaan merenpohjaa drop-kameralla. Vene täyttyi kahden sukeltajan varusteista sekä kameratarvikkeista. Ajoimme kartoituskohteeksi valitun saaren rantaan, minkä jälkeen aloitimme sukellusvalmistelut. Sivusta seuratessa havaitsi, miten monta asiaa pitää ottaa huomioon yhtä sukellusta varten. Tällä kertaa sukeltajia oli kaksi samanaikaisesti vedessä, sillä Juho testasi SYKEn kameraa ja Lari kirjasi varsinaisen sukelluslinjan lajihavaintoja. 

Näytepiste sijaitsee usein lähes läpipääsemättömässä ruovikossa.

Sukellusmiljöö erosi paljon Suomenlahden tutuista maisemista, minkä havaitseminen omin silmin oli yksi matkan päätarkoituksista. Vesi oli varsin sameaa ja lajistoa oli hiekka- ja kivikkopohjalla varsin niukasti. Ja viimeistään veneessä merikorttia silmäillessä alueen mataluus konkretisoitui. Suuri ero Suomenlahden jyrkkärantaisiin kallioluotoihin verrattuna oli myös Raahen edustalla tehdyn satametrisen sukelluslinjan sukellusprofiili. Etelässä sukeltajan maksimisyvyys rajoittuu yleensä kasvillisuuden alarajalle noin 10–15 metriin tai sukellusturvallisuuden vuoksi 20 syvyysmetriin. Perämeren sukelluksella maksimisyvyys oli 2,5 metriä, mikä tuntui seoskaasusukeltajasta hieman kuin käsipohjalta. Syvyydestä huolimatta sukellus oli opettavainen ja antoi pienen kuvan Perämeren vedenalaisista maisemista. Sukelluksen jälkeen kuvasimme myös innokkaasti drop-videopisteitä varsin haastavassa aallokossa. 

Kentällä työskentely antoi meille aineiston muokkaajille ja hyödyntäjille paremman kuvan taulukoiden sisällöstä ja tietojen käyttömahdollisuuksista. 120 000 näytepisteen aineisto saa entistä suuremman arvostuksen, kun olemme nähneet, kuinka vaikeista ja vaihtelevista kohteista aineistoa on kerätty. Yli 23 000 sukelluspisteen aineistolle on annettava vielä erityismaininta, sillä yhden 100 m pituisen linjan sukeltamiseen kuluu hämmentävän paljon aikaa ja kenttätutkijoiden voimavaroja, puhumattakaan siitä, että sukeltaminen ei koskaan ole täysin vaaratonta. Kenttätyöskentelijöiden yhteishenki on myös uskomattoman hyvä, mikä on oikeastaan ehto saumatonta yhteistyötä vaativien kenttätöiden suorittamiselle. Meidän pitäisi viedä Metsähallituksen oppia myös SYKEn toimistoon.

Meri, Elina ja Juho

Juho sukeltamassa ja testaamassa vedenalaiskameraa.

Näkinpartaisleviä merenpohjalla.