Yksin kotona vol. 1

Kuinka yksi työviikko voikaan olla niin intensiivinen, ettei millään perjantaina tahdo pystyä muistamaan, mitä maanantaina on tehnyt? Päällimmäinen muisto tältä viikolta kumminkin on, että me lapset olimme ihan yksin kotona ilman aikuisia. Tämä ei suinkaan tarkoittanut sitä, että hiiret alkoivat hyppimään pöydille vaan saimme yrittää täyttää kissan saappaita. Epäonnen myötä Reposaaren tiimimme heikentyi yhdellä henkilöllä viikoksi joten Team Kiintolinjan ollessa Korpoströmissä pyörittelimme sitten ylhäisessä yksinäisyydessämme kartoituksia. Tänä vuonna työt eroavat hiukan viime vuotisista antaen meille vapaammat kädet mutta tuoden myös uusia haasteita mukanaan.

Team Leenu Liinu ja Tiinu

Onneksi on tuo meri-aks eli ajankäytönseuranta. Sinne tulee kirjattua mitä päivisin on tehnyt sekä omasta kalenterista löytyy myös merkintöjä. Niitä vilkaistuani muistankin maanantain tapahtumat, aivan surkea päivä! Saavuimme puoliltapäivin Reposaareen (julkisilla kulkeminen kauempaa sinne ei ole maailman nopein työmatka). Reippaana aloimme lastaamaan venettä; videokuvaukseen tarvittava välineistö sekä sukellukseen tarvittavat välineet… tavaraa oli paljon kun yleensä olemme tottuneet tekemään vain yhtä näistä molemmista tehtävistä yhden päivän aikana. Olemme jo oppineet, että kamerat kannattaa testata AINA ennen merelle lähtöä. Veneen ollessa laiturissa kasasimme sitten kuvausvälineistöä ja kappas: eiväthän ne toimineetkaan. Siinä sitten ihmeteltiin, osasia pyöriteltiin, puhelimilla soiteltiin ja toimistossa ravattiin milloin minkäkin vipstaakkelin perässä. Mutta ei. Jossakin vaiheessa totesimme kellon olevan sen verran, ettei ollut enää mitään järkeä merelle lähdössä. Just another manic monday… (tunnusbiisimme joka maanantai)

Ei se nyt halua toimia...

Tiistai! Aamulla aikasin veneen lastausta. Video-ongelmaa siirrettiin eteenpäin ja otimme b-vaihtoehdon käyttöön. Aurinko paistoi, meri oli tyyni, muistimme taas miksi rakastamme tätä työtä.

Sukellukset sujuivat hyvin vaikka linjan veto olikin hiukan haasteellista kun ei ollut selkeätä pistettä mistä sitä aloittaa. Sitten oli kuvauksen vuoro… eikös kaapeli ollutkin irronut kameran liittimestä jossakin kohdin toimintaa ja ollut näin kostunut. Emme siis uskaltaneet käyttää sitä vaan halusimme antaa liittimen kuivua. Tuulikin oli yltynyt niin, että kuvaus olisi ollut erittäin haasteellista. Pitikin mennä sattumaan. Eipä muuta kuin takaisin kotia kohti.

Keskiviikko. Vettä, vettä sekä vettä. Taitaa kaikille olla tuttu sanonta kuinka sitä tulee. Kova oli hinku merelle ja tavaratkin oli jo valmiiksi lastattu mutta eipä sitten mentykään. Onneksi oli paljon rästihommia jotka saatiin näppärästi hoidettua ja kaikki asiat tuotua ajan tasalle niin päivä ei mennyt hukkaan.

Torstai toivoa täynnä. Ilmojen piti olla siedettäviä. Kylläpäs aamulla ihmettelin sitä rekkaliikennettä viereisellä tiellä, kauhea melu. Vene täyteen tavaraa ja menoksi. Olihan siinä suojaisassa lahdessamme jo hiukan tuulta mutta ajettuamme näköetäisyydelle avomerestä oli peli selvä, käännytään takaisin. Päätimme lähteä riuttojen sijaan tekemään lajivarmennuksia suojaisemmille alueille ja siirsimme koko välineistön kevyeempään ja pienempään veneeseen. Tuntui hassulta mennä tekemään lajivarmennuksia alueelle josta olimme likipitäen varmoja, että etsimiämme lajeja ei löydy. Yksi pitkä sukellus josta 90 metriä mutapohjaa, loput kalliota. Otin kahdet näytteet siitä nukasta jota kasvoi ruskeassa vedessä. 

Sukeltamaan menossa. Kuva Aimi Hamberg

 Tuuli oli yltynyt, videoinnin pystyi unohtamaan joten ei kun taas takaisin rantaan. Turhautunut tunnelma. Päätimme tarttua viimeiseen oljenkorteen.

Suunnittelua. Kuva Mikaela Mäkilä

 Täytettiin kumiveneemme Katka ja lähdimme etsimään uhanalaisia lajeja haralla. Turhautuneisuus vain kasvoi kun mutavellistä piti etsiä kasveja ja haraheitoilla ei tullut mitään muuta pintaan kuin mutaa. Yhden paikan päätimme vielä tarkistaa. Aimi oli jo pitkään ollut hiljainen; nälkä kylmyys sekä vessahätä vaivasi. Oman päiväni surkein hetki oli kun Katkalla piti lähteä liikenteeseen. Ilmoitin, että minun olisi pakko juuri nyt evästää tai tulisin tooodella kärttyisäksi, verensokeri oli jo kovin alhaalla. Onneksi sainkin pötköttää paatin pohjalla syöden Aimin ja Mikaelan hoitaessa ajoa ja navigointia. Putputeltuamme perille kohteeseen pakotimme Aimin maihin hoitamaan asiansa, maihin soutaminen myös lämmitti häntä mukavasti.

Helpotusta hakemassa.

 Tässä kohdin tuli Mikaelan päivän huipentuma: pieni vahinkoliri pelastautumispuvun huppuun jonka jälkeen huppu päähän…

Haralla tuli sitten kumminkin viimeisestä paikasta saalista, olimme uuvuksissa mutta onnellisia. Kotia kohti!

Mutasta puuhaa tuo haran heitto ja tässä vaiheessa oltiin jo peseydytty! Kuva Mikaela Mäkilä

Perjantai menikin sitten määrittelyssä, laitteiden  huollossa sekä muissa toimistohommissa. Bussissa kotiin saapui vielä yllättävä ilmoitus: lajivarmennus-sukellukselta otetusta näytteestä löytyikin yksi etsityistä lajeista! Ei se torstai ollutkaan ihan turha päivä!

Roosa Mikkola