Uuden sukeltajan haasteet

Sisäsaariston väylien varrella näkyvyydessä ei juuri ole kehumista. Aina ei näe tämänkään vertaa eteensä. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus.

Oho, nyt ei mennyt ihan niin kuin piti...

Tervehdys Seilin saarelta kesäiseltä Saaristomereltä! Olen Metsähallituksen maastobiologina toista ja sukeltavana luontokartoittajana ensimmäistä kenttäkautta. Töiden aloituksesta on ehtinyt kulua jo melkein pari kuukautta, mutta tuntuu, kuin olisi aloitettu vasta pari viikkoa sitten. Tänään olen vieraskirjoittajana kertomassa, miten kesän kenttäkausi näyttäytyy aloittelevalle luontokartoittajalle.

Välillä joutuvat luontokartoittajatkin työmatkoillaan odottamaan Österniä. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus.

Ensimmäinen mieleen tuleva asia on tiimityö ja tiimin merkitys kentällä. Molempina omina kenttäkesinäni maastotiimi on ollut yhdessä paitsi työaikana veneessä, myös kulkenut töihin kimppakyydillä, asunut samoissa tiloissa ja järjestänyt yhteiset ruokailut. Tiimin kanssa ollaan maanantaiaamusta perjantai-iltapäivään vuorokauden ympäri, joten joustavuutta, empatiakykyä ja sosiaalisia taitoja vaaditaan itse kultakin ettei homma hajoa käsiin. Itsellä on käynyt molempina vuosina niin hyvä tuuri, että aina on löytynyt asioita, joiden pohjalta on päästy rakentamaan hyvä yhteishenki. Toivon, että näin on tulevinakin kesinä.

Sukellustukialuksena toimivan Aurelian kannella ei ole liikaa ylimääräistä tilaa tai juurikaan näkösuojaa. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus

Toinen asia, johon pitää joka vuosi jotenkin sopeutua, on erillisen vessan puute avoveneessä. Nesteytyksestä on kesäkuumalla kuitenkin huolehdittava ja sukelluksella kehoon vaikuttavan paineen takia ylös tullessa on usein kiire vessaan. Uskon, että sama kuvio on tuttu myös monelle laitesukelluksen harrastajalle. Jokainen kehittää omat selviytymisniksinsä tähän ongelmaan, meidän kolmen naisen tiimillämme sisäsaariston vilkkaasti liikennöidyillä vesillä se on tänä vuonna ollut "sivuovilla" eristettävissä oleva veneen ohjaamo ja ämpäri. Myös vaatteidenvaihto veneessä on välillä taitolaji.

Sukeltajan perusvälineistöä kentällä. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus

Itse sukelluksilla on myös omat kommervenkkinsa. Luontokartoittajan perusvarustukseen kuuluvat lyijykynällä varustettu kirjoitusalusta ja kymmenen kannellisen muovipurkin toisiinsa kiinnitetty sarja näytteitä varten, minkä lisäksi syville sukelluksille saattaa tarvita mukaan painavan sukelluslampun tai erityisen hyvän näkyvyyden vesille kameran vedenalaisen kuvamateriaalin tuottamiseen. Sukeltajalla on tavallisesti kuitenkin vain kaksi kättä, joten olennainen osa sukellusta on oppia hallitsemaan ylimääräiset liivissä kiinni olevat härpäkkeet. Jos jokin pääsee irtoamaan, sitä ei ihan helpolla enää löydy - mahdolliset näytteet mukaan lukien. Oma taitolajinsa on myös oppia samanaikaisesti pitämään alustaa ja lamppua yhdellä kädellä niin, että näkee kirjoittaa toisella (oma alustani on niin ohut, että lampun valo kuultaa kätevästi suoraan sen läpi, kun sen suuntaa alustaan viistosti altapäin). Vedenalaisten hieroglyfien tulkinta onkin sitten aivan erillinen haaste...

Näytepurkkien korkit ovat kiinni erillisillä naruilla, etteivät ne kelluisi tiehensä, kun purkin avaa. Ylimmässä putkessa erottuu Stuckenia pectinata -näyte. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus.

Tämän vuoden henkilökohtainen haasteeni ovat olleet syvät sukellukset. Aloittelevana ammattisukeltajana minulle ei ole vielä kertynyt kovinkaan monia sukellustunteja, ja PADI:n AOWD - kurssilla tuli syväsukelluksella laiteongelmia, joiden takia sukellus jouduttiin hallitusti keskeyttämään. Vaikka mitään vakavaa ei sattunutkaan jäi syvällä käynnistä huonoja muistoja, joiden takia olen edelleen keskivertosukeltajaa arempi laskeutumaan yli 10 metrin syvyyteen. Tänä kesänä tuota haamurajaa on pikkuhiljaa ajettu alemmas niin, että syvin yksinsukellukseni on ollut jo 16,5 metriä. Suurin sallittu syvyyteni oli sovittu 17 metriin, mutta pohja mokoma ei sitä uskonut vaan hävisi jonnekin alapuolellani häilyvään pimeyteen lampun valokiilan ulottumattomiin. Niissä syvyyksissä vesi on ympäri vuoden viileää, pimeää ja liikkumatonta, kuin kauan sitten unohdetussa hautaholvissa. Siinä piti hetki rauhoittua ja miettiä, että pohjaan vedetyn sukelluslinjan toinen pää on kuitenkin matalalla, joten jos nostan linjaa pohjasta ja uin sukellustietokoneen syvyysmittarin ohjaamana välivedessä, pohjan on ennen pitkää tultava taas vastaan. Tulihan se lopulta ja siltäkin sukellukselta noustiin ehjänä pinnalle. Yksi onnistunut sukellus kerrallaan eteenpäin.

Jokainen linja päättyy aikanaan. Lyijypaino varmistaa, että linjan pää pysyy siinä, mihin se on veneellä laskettu. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus.

 

Saa nähdä, minkälaisiin paikkoihin tässä vielä päätyykään. Parasta näissä töissä on, että samanlaisia päiviä ei juuri tule ja luovuutta pääsee käyttämään niin uuden oppimiseen kuin vanhan soveltamiseenkin. Lukion lopulla toiveammattini oli työ, jossa ei tarvitsisi istua toimistossa yhdeksästä viiteen joka päivä ja pääsisi ulos "oikeasti" tekemään asioita, ja nyt kymmenen vuotta myöhemmin on todettava, että siihen olen tainnut päästä. Mukavaa kesänjatkoa kaikille ja onnea uusiin haasteisiin!

Pirita Anttila