Kohta ne luonnonsuojelijat sulkee tämänkin rannan…

Kun paattimme on rantautunut mökkitontin tuntumaan, usein ensimmäinen kysymys asukkaalta on ollut "onko teillä kaikki kunnossa?" Outo juttu, eikö tämä nyt näytä ihan normaalilta veneilyltä...

Kissa pöydälle: suhtautuminen luonnonsuojeluun ja Metsähallitukseenkin on ajoittain hieman kaksijakoinen. Tänä kesänä kohtaamiset ihmisten kanssa ovat olleet melkoisen ystävällisiä, vaikka työtehtävät ajoittain vievät meidät pyörimään aivan ihmisten mökkilaitureille. Rantaan lompsotelleet mökkiläiset ovat suhtautuneet puuhiimme mielenkiinnolla ja tuloksena on ollut mukavia rupattelutuokioita, joissa me olemme voineet kertoa toiminnastamme, ja itse olemme kuulleet mielenkiintoista taustatietoa tutkimuspaikan luonnon historiasta. Joskus menneinä vuosina on ollut toisinkin. Työveneen tuulilasiin on räimitty kalanperkeitä ja joku oman elämänsä sankari on purkanut pahaa oloaan käyttämällä mökin kuistia puuceenä.

Ihmiset ovat olleet positiivisen kiinnostuneita Metsähallituksen toiminnasta erilaisissa tapahtumissa, kuten Raahen meripäivillä ja Sarvipäivillä. Kojullemme ja veneillemme on tultu kyselemään vedenalaisesta luonnosta ja välillä on sivuttu vähän politiikkaakin. On ollut helpottavaa huomata, että ihmiset ymmärtävät toisaalta luonnonsuojelun tärkeyden ja toisaalta sen, että esimerkiksi työkoneita tärvelleet aktivistit ovat ihan eri porukkaa kuin Metsähallituksen työntekijät. 

Kun olemme maininneet kartoittavamme uhanalaisia lajeja, keskusteluun on joskus hiipinyt hieman varautunut vire. Mitä se sitten tarkoittaa, jos jostain löytyy “uhari”? Suljetaanko ihmisiltä jokin ranta tai kalapaikka? Vastaus on suoraviivainen ja yksinkertainen: ei suljeta. Metsähallituksen ja muiden luonnon parissa työskentelevien viranomaisten päämääränä ei ole sulkea kaikkea mahdollista. Tässä lie kyseessä vanha “Natura-pelko”, mutta nykypäivää tällainen huoli ei enää ole. Päin vastoin, Metsähallitus on avannut virkistyskäyttöön aiemmin esim. Puolustusvoimien tai Museoviraston hallussa olleita alueita, kuten Örö ja Kajaaninlinna. Luonnon virkistyskäyttö on tärkeä osa sen hyödyntämistä. Kenenkään rantaa ei aidata, eikä ihmisiä ajeta pois mökeiltään. Joitain rajoituksia voi rannan ruoppaukseen tulla, mikä puolestaan on ELY-keskusten tonttia. Itse asiassa Suomessa on suljettu todella todella harvoja luonnonpuistoja, eikä merellä liikkuminen ole kiellettyä kuin sotilasalueilla, lintujen pesimäalueilla pesimäaikaan, sekä hylkeiden suojelualueilla.

Punahelmilevä, Ceramium tenuicorne.

Mitä jonkin lajin uhanalaisuus sitten tarkoittaa? Joskus se voi tarkoittaa sitä, että kyseisen lajin levinneisyydestä ei vain ole tarpeeksi tietoa. Mikäli tiettyä kasvia on havaittu vaikkapa vain parin saaren ympärillä, eikä missään muualla, se luokitellaan silloin uhanalaiseksi. Vuodesta 2004 Itämerellä ja 2006 Perämeren alueella käynnissä olleessa Velmu-projektissa on kartoitettu systemaattisesti vedenalaista luontoa, mikä on paljastanut, että jotkut aiemmin uhanalaisena pidetyt lajit voivatkin aika hyvin. Joidenkin lajien tapauksessa suojelutoimenpiteet ovat puolestaan purreet, ja ne voidaan poistaa uhanalaisten listoilta. 

Joillekin saattaa herätä kysymys, että mitä järkeä jotain pientä meriheinää on sitten suojella, eihän sitä kukaan edes näe? Syyt voi jakaa itsekkään käytännöllisiin ja moraalis-periaatteellisiin. Jos aloitetaan itsekkäistä syistä suojella luontoa, ne voinee tiivistää vaikkapa niin, että suojelemattomuus vie kalatkin vesistä. Muutama messukojuilla vieraillut on ihmetellyt, mihin kalat ovat kadonneet joltain tietyltä alueelta. Esille on tullut se, että alueen läheisyydessä on viime aikoina ruopattu, jonka jälkeen eväkkäät ovat kadonneet. Tässä on luultavasti aiheutettu ruoppaamalla vedenalaisen luonnon verkostolle sellaista tuhoa, että se on vaikuttanut myös kalakantaan. Esimerkiksi fladat ovat eräänlaisia meriluonnon päiväkoteja, joissa kalanpoikaset voivat kasvaa turvassa. Auki ruopattu flada voi pudottaa kalakannan kilometrinkin säteeltä, eikä ruoppauksesta ole edes pitkällä tähtäimellä hyötyä: flada kasvaa ruoppauksen jälkeen umpeen ja mökille mennään jatkossa veneellä ojaa myöten.

Upossarpio, Alisma wahlenbergii

Koulussa on opetettu, että luonnossa on ravintoketjuja: kasvit pärjäävät yhteyttämällä, kasvissyöjät käyttävät niitä ravinnokseen, lihansyöjät syövät kasvissyöjiä ja lopuksi hajottajat perivät maan. Tämä on aika yksinkertaistettu malli, sillä todellisuudessa kyseessä on verkosto, jossa lajit vaikuttavat toisiinsa monimutkaisilla tavoilla. Yhden tietyn kasvin katoaminen saattaa aiheuttaa yllättäviäkin kerrannaisvaikutuksia, jos se sattuu olemaan ns. avainlaji. Täysin hypoteettisenä esimerkkinä, kenties se oli oiva suojapaikka tietyille kotiloille, jotka sekä syövät kasvien päällä elävää rihmalevää, että tarjoavat ravintoa kaloille. Tämän kasvin katoaminen hävittää kotilot ja petokalat, minkä jälkeen rihmalevät villiintyvät tukahduttamaan muita kasveja ja limoittamaan rantoja. Mullistus voi olla suurikin ja ihmisenkin kannalta selvästi negatiivinen.

Vellamonsammal, Fissidens fontanus

Onko tämä vain teoreettista? Ei suinkaan, maailmalta ja kotimaasta löytyy tällaisista riippuvuuksista paljon esimerkkejä. Niin kutsutut vedenalaiset kelppi-levämetsät toimivat kalojen kutualustoina ja suojapaikkoina. Alaskan rannikolla ammuttiin aikanaan merisaukkokanta melkoisen pieneksi turkisteollisuuden tarpeisiin, minkä jälkeen niiden ravintona olleiden merisiilien kanta räjähti. Merisiilit söivät kelppimetsät, mutta kun saukkojen ampuminen lopettiin, merisiilikannat putosivat ja kelppimetsät elpyivät. Kelppimetsien elvyttäminen paransi kalakantaa myös mm. Uudessa-Seelannissa. Maailman jokaista 800 viikunapuulajiketta pölyttää oma yksittäinen viikunakiiluaislajinsa, joten jokaisen tällaisen pörriäislajin kuoleminen tappaisi yhden viikunalajikkeen. Suomessa raakkujen lisääntyminen on monin paikoin muuttunut mahdottomaksi, sillä niiden asuinpaikkana toimivista joista ovat kadonneet lohikalat, joiden kiduksissa raakkujen toukat elävät. Maan päällä tällaisia avainlajeja ovat esimerkiksi haapa ja mustikka, joista riippuvaisia eliöitä on ravintoverkon monilla tasoilla.  

Itämerellä näitä monipuolisia riippuvuuksia tutkitaan jatkuvasti. Olisi kutakuinkin kiusallista, mikäli merialueen hyvinvoinnin kannalta olennainen avainlaji tapettaisiin sukupuuttoon, ennen kuin sen merkitys ymmärretään. Suojelutoimet voivat myös parantaa oloja dramaattisesti ja verrattain nopeasti, kunhan ne tehdään määrätietoisesti. Torniojoen lohi oli jonkin aikaa sitten viittä vaille sukupuutossa, mutta aktiivisen kalastuskiellon jälkeen se voi tällä hetkellä todella hyvin, joka tuo niin iloa urheilukalastajille kuin matkailueuroja alueen kassakoneisiin.

Nelilehtivesikuusi, Hippuris tetraphylla

Vasta viime aikoina on herätty huomaamaan toden teolla myös luonnon terveyshyödyt. Tällä ei tarkoiteta yrttilääkintää vaan sitä, että nykyisessä stressin riepomassa arjessa luonnon läheisyys ja luonnossa liikkuminen parantavat tutkitusti ihmisten hyvinvointia tavalla, jonka voi mitata ihan puhtaasti rahassakin. Hyvinvointia ja rahallista säästöä, ei pitäisi kuulostaa kovin huonolta panostukselta? 

Entäs ne moraalis-periaatteelliset syyt? Voidaan perustellusti katsoa, että luonnon monimuotoisuus on oma itseisarvonsa ja uhanalaisten lajien suojeleminen on moraalisesti oikea teko. Mikäli hinta jonkin lajin eloonjäämisestä on pieni vaiva ihmisille (olla kalastamatta viisi vuotta tietyssä joessa, olla ruoppaamatta veneväylää fladaan vaan ottaa sen viereen ponttoonilaituri, jne…), tämä hinta on syytä maksaa. Monimuotoinen luonto voi hyvin ja sietää mullistuksia, ja tällainen hyvinvointi hyödyttää lopulta myös ihmisiä - eli myös toimimalla moraalisesti saadaan pitkällä tähtäimellä “itsekästä” hyötyä, kunhan maltetaan katsoa hivenen omaa napaa pidemmälle.

Luonnonsuojelu ei ole sitä, että ihmisiä pyritään sulkemaan pois luonnon parista. Sen avulla pyritään turvaamaan elinvoimainen luonto myös tulevien sukupolvien nautittavaksi.

Janos Honkonen