Lauantaiaamu, olen viettänyt kaksi yötä siviilissä kahden viikon maastoputken jälkeen. Maastotyöt vievät aina mukanaan, mitään muuta ei ole, ei muuta elämää kuin oma meritiimi, työ ja yhteisasuminen. Mies kutistuu tekstiviesteiksi, kaverit ovat Facessa.
Kunnes sitten koittaa viikonloppu. Olenkin kotona, enää ei ole 28 tai 17 muuta meribiologia pyörimässä samoissa huoneissa. Ja minä hämmennyn yöllä pahemman kerran. Ensimmäisinä kesinä se pelotti, nyt olen jo tottunut. Ja Mikko on tottunut eikä enää jaksa kuin nauraa yöllisille kummastuksilleni.
Ensimmäinen yö kotona. Minä olen jo mennyt nukkumaan, Mikko vielä valvoo. Herään vessaan. Avaan silmät. En tunnista paikkaa. Minulla ei itse asiassa ole pienintäkään käsitystä, missä mahdan olla. Pikkuhiljaa vaihtoehdoiksi rajautuvat Kokkola ja Oulu, ne vain tuntuvat tutuimmilta. Mutta Kokkolassahan minä nukun teltassa eikä tämä makuuhuone kyllä ole teltta. Olen siis ehkä Oulussa, mutta keitä kaikkia muita asunnossa on. Muistelen, että Suvi ja Johanna jäivät Kokkolaan viikonlopputöihin, ovatko muut sitten täällä. Paitsi että muistan pudottaneeni Joelin ja Elina koteihinsa. Hekään eivät siis ilmeisesti ole täällä. Missä kaikki ovat ja mikä tämä paikka oikein on? Katselen tarkasti seiniä ja jossakin vaiheessa unenpöpperöisistä aivoista sukeltaa oivallus - Olen Kotona! Siis siellä missä asun kun en ole töissä! Ja samalla tulee muistikuva - täällä asui kai lisäkseni vain yksi muu ihminen, muistaakseni, mieheni Mikko. Varmuuden vuoksi kiedon peiton ympärilleni kun lähden vessaan - jos asunnossa kuitenkin on muita, ei heidän tarvitse nähdä minua hipsimässä alasti vessaan. Mikko näkee varovaisen liikehdintäni tietokoneeltaan ja toteaa arkipäiväisesti: "Ei täällä ole ketään muita, voit jättää sen peiton." "Missä kaikki muut sitten ovat?" Ihmetys. "Varmaan omissa kodeissaan kun on viikonloppu." "Oletko ihan varma? Ketään ei ole täällä asunnossa videokuvaamassa tai muuten töissä?" "Joo, olen ihan varma. Mene vaan rauhassa vessaan, mäkin tulen kohta nukkumaan." Ei naurua eikä pilkkausta siitä että vaimo on täysin sekaisin. Tätä tämä on meillä kaiket kesät.
Viime yö Helsingissä Omenahotellissa. Pieni huone ja kaksi parisänkyä, ja yksin pitäisi nukkua. Illalla kurkistan vielä uudelleen vessaan, sängyn alle ja verhojen taakse. Siellä ei piileksi mörköjä. Mutta kun pitäisi nukkua yksin ja on pimeänpelkoinen! Missä on tiimi kun sitä tarvittaisiin?! Missä kaikki ihmislaumat? Nukun vessan valo päällä ja ovi raollaan kun yksin on turvatonta. Onneksi tänään tulee Mari, ei tarvitse viettää toista yötä yksinään.
Laumassa on voimaa ja tiimi imee mukanaan ja suojelee yöllisiltä möröiltä. Syystä taikka toisesta en koskaan sekoile öisin maastossa. Olen ilmeisesti varannut sen vain Mikolle - ainoastaan kotona voin olla niin rennosti ja aidosti ja yöpaidattomasti oma yöllisen sekava itseni, että minulle ei naureta enkä joudu selittelemään outoa käytöstäni. Mikko on jo tottunut - kahdeksan maastotyökesän veteraanileski.
Essi Keskinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti