Sosiaalinen media rantautuu Perämerelle

Meri välkkyy elohopeisena. Aurinko kultaa reitin rantaan. Faster kyntää edellä, Buster perässä. Meri on peilityyni, aurinko paistaa. Tätä on veneily parhaimmillaan. Tämän minä haluan jakaa muiden kanssa. Tätä on myös minun työni parhaimmillaan, ja erityisesti sen haluan jakaa muiden kanssa. Niin kummalta kuin se kuulostaakin, mietin, missä iPhone on, voisinko ottaa kuvan ja mahtaisiko tästä keskeltä Perämerta löytyä tarpeeksi kenttää että voisin päivittää kuvan Perämeren kansallispuiston Facebook-sivuille.

Välillä merikin voi olla aika tyyni.

Kolme vuotta sitten vastustin vielä kiivaasti koko ajatusta siitä, että joutuisin ottamaan vastaan jonkun sovelluksen, jolla sähköpostit tuotaisiin kesällä luokseni saareen. En halunnut arkisen ja työlään toimistomedian tunkeutuvan kesäiseen maastopyhättööni. Kaksi vuotta sitten minut houkuteltiin pitämään blogia meribiologin maastokaudesta, ja tässähän sitä nyt sitten istutaan ja tilitetään. Vuosi sitten Vaasan saaristossa pidettiin kaksiviikkoinen SUPERB-leiri, jonne oli hankittu WLAN ja pystyin hoitamaan osan työsähköposteista Hotmail-osoitteeni kautta. Eipähän ollut niin paljon purettavaa kun tuli puolen kuukauden jälkeen jälleen käymään toimistolla.

Manun näkemys kolmipiikistä.

Kuukausi sitten sain iPhonen sillä perusteella, että minun pitäisi päivittää Metsähallituksen Facebook-sivuja reaaliajassa, mereltä. Ensin olin kummissani, myös hieman peloissani, koska uusi puhelin on hieno, valkoinen, kallis, ei kestä pisaraakaan vettä, ei kolhuja eikä rasvaisia työnäppejäni kosketusnäyttöineen, ja sen akkukesto on n. 22 h kun se etsii jatkuvasti 3G-verkkoa Ulkokrunnissa, josta harvoista paikoista löytyy yhden tolpan verran Soneran verkkoa.

Nyt olen kuitenkin löytänyt sosiaalisen median hienouden. Keskiviikkona kävimme vihdoin Pekan, Manun ja Larin kanssa laittamassa vedenalaisen luontopolun paikoilleen (vilpittömät pahoittelut myöhästymisestä! Jos se yhtään lohduttaa, olen stressannut polun puuttumista toukokuun lopulta lähtien, ei vain ollut tilaisuutta mennä virittelemään sitä paikoilleen.) Ensimmäistä kertaa uskalsin ottaa iPhonen mukaan veneeseen, tosin alkuperäisessä pahvirasiassaan (iskusuojaksi) ja Minigrip-pussissa (kosteussuojaksi). Pekka sanoi heti että ”tästä tulee vielä kallis reissu”. Niin minäkin hiukan pelkäsin, mutta enpäs pudottanut kalikkaa laidan yli.

Essi levähtää vedenalaisen luontopolun rakentamisen lomassa.

Sen sijaan näppäilin kuvia vedenalaisen luontopolun rakennusprosessista ja päivitin niitä lähes reaaliajassa Facebookiin, Perämeren kansallispuistojen sivuille. Krunnien rannalta löytyi helposti kenttä ja sain ensimmäisen kuvan päivitettyä heti aamuseitsemältä, kun olimme lähdössä, mutta Selkä-Sarvesta kenttää ei meinannutkaan löytyä. Pari tolppaa löytyi laiturin päästä, yksi tolppa kuistilta (se ei riittänyt päivittämiseen) ja vihdoin tajusin väistämättömän – minun oli kiivettävä vartiotorniin päästäkseni päivittämään Facebook-sivuja.

Pelkään korkeita paikkoja yli kaiken enkä ole käynyt tornin ylätasanteella kuin kerran, silloinkin kiipeämällä viimeiset portaat nelinkontin. Nyt oli pakko kiivetä torniin periaatteella ”Kansan on saatava tietää!” Kiipesin, en vilkuillut ympärilleni, päivitin, ja kiipesin alas. Tämä neljään, viiteen kertaan, kun projekti pikkuhiljaa eteni.

Sudenkorennon toukka.

Kuvat ja tekstit saivat ”tykkään” –klikkauksia ja kommentteja pitkin päivää ja eräästä juuri laituriin ajaneesta purjeveneestä kerrottiin, että olivat seuranneet projektin etenemistä livenä netin kautta purjehtiessaan Selkä-Sarveen. Nyt perjantaiaamuna kello 7.17 kaikkia kuvia on käyty katsomassa vajaat 300 kertaa.

Ei huonompi näkyvyys vedenalaiselle projektille.