Hiekkapohja tyhjää täynnä

 

Tällaisen sukelluslinjan tekemisessä ei kauaa nokka tuhise. Kuva: Sara Karvo, Metsähallitus

Välillä pääsee tai joutuu tekemään sukelluslinjan, jonka läpikäynti kestää tuskin kahtakymmentä minuuttia. Tällaisia paikkoja ei oikeastaan löydy kuin kahdesta elinympäristöstä – puhtailta mutapohjilta ja puhtailta hiekkapohjilta. ”Puhtailla” tarkoitetaan tässä tapauksessa pohjaa, jolla ei ole kasvillisuutta eikä juuri silmin nähtävää selkärangatoneläimistöäkään, ei siivouspuhtautta. Pohjalla voi olla paksu kerros ylemmistä vesikerroksista satanutta sedimentaatiota, tai aaltojen pyörittelemiä rihmalevämöykkyjä, mutta ei mitään varsinaisesti elävää.

Jos ”puhtaalta” hiekka- tai mutapohjalta ottaa pohjaeläinnäytteen, erityisesti mudan joukossa elelee kaikenlaisia pieniä selkärangattomia. Hiekan joukosta näitä löytää usein vähemmän, koska erityisesti matalalla merialueella oleva hiekkapohja on selkärangattomille hyvin rankka elinympäristö. Aallot kuljettelevat hiekanjyväsiä ja kasaavat niitä kauniiksi aaltokuvioiksi, mutta pohjaeläimille tällainen epästabiili ja melko karkea pohja on hankala. Puhtaat mutapohjat löytyvät yleensä syvempää tai suojaisammista paikoista – siksi niihin on mutaa kertynytkin. Näistä elinympäristöistä löytyy jos jonkinlaista matoa, simpukkaa, äyriäistä ja muuta selkärangatonta.

Sukeltaja voi ottaa pohjaeläinnäytteen hiekkapohjalta esimerkiksi pleksiputkella. Putken molemmat päät suljetaan kumikorkilla ja näyte kuljetetaan verkkokassisa pinnalle seulottavaksi tai etanoliin säilöttäväksi. Kuva: Sara Karvo, Metsähallitus

Jos hiekkapohja on niin matalalla, että auringonvalo pääsee tunkeutumaan pohjaan asti, paikalla voi olla kasvillisuutta. Jos paikka kuitenkin on avoin ja hiekka liikkuvaa, kasvien on vaikea juurtua siihen. Tällaisilta alueilta löytyy hiekkapohjia, joilla ei ole kasvin kasvia.

Röytän saari Iin edustalla on hyvä esimerkki tällaisista täysin tyhjistä hiekkapohjista. Saaren pohjoispäädyssä on pitkä aallonmurtaja, jonka molemmin puolin levittäytyy hehtaaritolkulla metrin, parin syvyistä hiekkapohjaa, jossa ei kasva yhtään mitään. Ainoat elämän merkit löytyvät muutamasta erikokoisesta kivestä, joita löytyy sieltä täältä. Tarkkaan katsomalla kiviltä voi erottaa rihmaleviä ja kaspianpolyyppeja.

Maastokaudella 2024 Röytän pohjoisosaan tehtiin kansallisten Velmu-kartoitusten yhteydessä kolme sadan metrin mittaista sukelluslinjaa kun haluttiin kartoittaa harjusaarten vedenalaisia osia. Kaikki kolme linjaa ovat täysin kasvittomia lukuun ottamatta paria levää parilla kivellä. Linjoilta otettiin myös pohjaeläinnäytteet, mutta niiden seulominen tapahtuu vasta tämän vuoden aikana. Sitten saadaan tietää, elääkö hiekan sisällä mitään makroskooppisia (silmin nähtäviä, vaikkakin mikroskoopilla tunnistettavia) selkärangattomia. Meiofauna tarkoittaa vielä pienempää eliöstöä.

Essi Keskinen

Iin Röyttä (erotuksena Tornion Röyttästä) sijaitsee heti Iin edustalla vain parin kilometrin päässä rannikolta.

Valtavan monilajinen mutapohja

 

Keiholehtien ja lahnaruohojen ruusukkeet saavat niitylle lisäkseen uposvesitähdet ja vidat. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Mutapohjat voivat olla hyvin hämmentäviä. Välillä 1 m syvällä pehmeällä suojaisalla mutapohjalla ei kasva mitään, ei siis yhtikäs mitään, ja siihen ei tunnu olevan mitään kunnollista syytä. Välillä päällepäin täysin samannäköisellä pohjalla saattaa kasvaa valtava niitty vain yhtä lajia, esimerkiksi mukulanäkinpartaa (ja silloin puhutaankin jo uhanalaisestaluontotyypistä, suojaisat näkinpartaispohjat, joka on Suomessa arvioitu vaarantuneeksi). Ja välillä, joskus, kun tähdet osuvat kohdilleen ja elämä hymyilee meribiologille (tai ei hymyile, jos olisi kova kiire, ja työ pitäisi silti saattaa huolellisesti loppuun saakka), päästään mutapohjaiselle sekaniitylle, josta löytyy heittämällä kymmenen, viisitoista lajia putkilokasveja, ja rihmalevät päälle.

Eskonlahden vesikasvillisuuslinjalta löytyi lähes kaksikymmentä putkilokasvilajia. Vesi on tummanruskeaa, mutta kirkasta. Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus

Tuollainen upea niitty löytyi Simon Eskonlahdelta, johon kesällä 2023 perustettiin Perämeren merenhoidon seurantalinjoja. Lahden pohjalta löytyi mutaa, kuten toivottiinkin, ja vaikka veteen mentiin pelastautumispukujen ja SUP-lautojen ja vesikiikareiden kanssa pienestä venevalkamasta, ruoppauksia ei oltu pitkään aikaan enää tehty ja lahti melkein umpeenkasvanut monilta rantaosuuksilta. Alueella oli aikanaan käyty tekemässä Velmu-kartoituksia (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma), ja sen, ja SEAmBOTH-hankkeen kartoitusten, avulla tämä mutapohjainen pieni helmi löytyi seurantoja varten. Lue enemmän pohjoisen Perämeren vesikasvillisuuskartoituksista täältä.

Eskonlahti sijaitsee Simossa, mannerrannalla, joten paikalle pääsee autolla

Eskonlahden linja on täysin vaakasuoralla, mutapohjaisella lahdella, josta löytyy reilu tusina putkilokasvia monelta linjan pisteeltä.

Eskonlahden mutalinjan lajilistalta löytyvät "ne tavalliset epäillyt", jotka pohjoisella Perämerellä usein tulevat vastaan erityisesti mannerrantojen lahdissa. Monet lajeista ovat sopeutuneet lähinnä makeaan veteen (tylppövita, sätkimet, keiholehdet, lahnaruoho, vesiherne, saukonsammal erityisesti).

100 m mittainen linja alkoi rantaruovikosta ja jatkui parin pienen ruovikkolaikun kautta pidemmälle lahteen. Syvyys ei vaihdellut vajaasta metristä lainkaan, vesi oli kirkasta, vaikkakin rooibosteen väristä humusaineista johtuen, ja pohjaan oli helppo nähdä vesikiikarilla. Siellä täällä pohjaa täplittivät yksittäiset ahvenvidat, mutta varsinainen kasvimassa koostui sirppikeiholehden pohjaruusukkeista ja niistä ylös pintaan kiemurtelevista hiuksenohuista lehtiruodeista. Sirppikeiholehti on pystykeiholehden ja kelluskeiholehden risteymä, jota esiintyy erityisesti pohjoisella Perämerellä. Siellä emeritusmuseonhoitaja ja kasvitieteilijä Tauno Ulvisen (osallistuin hänen 90-vuotispäivilleen vajaat viisi vuotta sitten) mielestä ei esiinny kumpaakaan yksittäistä lajia puhtaana, vaan kaikki yksilöt olisivat risteymää, sirppikeiholehteä.

Luikkia on monenlaisia ja eri kokoisia. Niiden erottaminen toisistaan vaatii vähintään luppia tai mikroskooppia, sekä rutkasti asiantuntemusta. Kuva: Niina Kurikka / Metsähallitus

Pikku- ja hentoluikat muodostavat ruohikkomaisia niittyjä matalille pehmeille-, siltti- tai hiekkapohjille. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Lähes pohjaa peittävien keiholehtiruusukkeiden joukossa kukkii uposvesitähtiä, sieltä löytyy pieniä niityllisiä muutaman sentin mittaista, ruohomaista luikkaa, rannempana myös suurempia luikkia. Ärviöitä pistää esiin sieltä täältä ja kiemurtelee kohti pohjaa. Välillä joukosta löytyy muutama mukulanäkinparta ja yksittäisiä lahnaruohoruusukkeita. Pikkuriikkiset vesirikon pisaranmuotoiset lehdet täplittävät pohjaa siellä täällä. Myös makeanveden vesisammal ja vesiherne tekevät esiintymisen, samoin reheviä vesiä indikoiva ristilimaska, jota usein löytyy rehevistä, seisovista fladoista (fladat muuten ovat maankohoamisen vuoksi merestä hiljalleen umpeen kuroutuvia laguuneja tai lahtia, joilla on lopussa meren kanssa vain pieni yhteys matalan kynnyksen kautta. Lue enemmän fladoista tästä SEAmBOTH-hankkeen englanninkielisestä blogista).

Pohjoisella Perämerellä esiintyy pystykeiholehden ja kelluskeiholehden risteymää sirppikeiholehteä. Nämä lehdet muistuttavat enemmän kelluskeiholehteä, mutta eivät ole kuitenkaan tyypillisiä - eiköhän tämäkin ole risteymä. Kasvin lehtiruusukkeet ovat tiukasti pohjassa ja jokaisesta ruusukkeesta johtaa ohut lehtiruoti kelluslehteen. Kuva: Ville Savilampi

Tällaisissa runsaissa ja rehevissä linjoissa on kova tekeminen, mutta lajiston perkaaminen on silti aina yhtä mielenkiintoista ja palkitsevaa.

Essi Keskinen

Ahvenvita on varsinainen jokapaikanhöylä. Sen löytää suuresta osasta Suomea ympäröivää Itämerta. Se pystyy kasvamaan kaikenlaisilla pohjilla kovia pohjia lukuun ottamatta, suojaisissa ja aallokkoisissa paikoissa, ja hyvin erilaisissa ravinteisuuksissa ja lämpötiloissa. Kuva: Pekka Lehtonen / Metsähallitus

Pystysuoraa riuttaa ja särkkää, kalliota ja hiekkaa

 

Jos mitään muuta ei meren pohjasta löydy, polyyppeja löytyy. Kaspianpolyyppeja löytyy koko rannikon pituudelta, murtovesipolyyppeja suolaisemmassa vedessä aina Merenkurkkuun asti. Kuva: Heidi Arponen / Metsähallitus

Riutta tarkoittaa pohjasta nousevaa, Suomessa kivistä, lohkareista tai kalliosta muodostuvaa geologista muodostelmaa. Muualla maailmassa riutat voivat muodostua myös eläinperäisesti, mistä tunnetuimpana esimerkkinä ovat tietysti koralliriutat. Riutalla on tietty, sille ominainen lajisto, mikä riippuu myös siitä, missäpäin Suomen rannikkoa riutta sijaitsee. Merenkurkussa ja siitä etelään riuttaa määrittävät haurut, sinisimpukat ja punalevät, Perämerellä vesisammalet, kaspianpolyypit ja murtovesisieni.

Sinisimpukoita, punalevää ja levärupea löytyy usein 5-15 m syvyydeltä kalliopohjalta. Kuva: Jon Ögård / Metsähallitus

Kesän 2021 Velmu-kartoituksissa (Valtakunnallinenvedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) kartoitettiin riuttoja. Minä ja tiimini saimme Turun sisäsaariston riutat. Näkyvyys oli surkea, ruotsinlaivat pöllyttivät pohjaa mennessään ja koko ajan sai varoa, mistä singahtaa seuraava muskelivene tai vesijetti.

Sitä luulisi, että riuttojen löytäminen on helppoa. Että voisi vaikka vain ottaa merikortin ja katsoa sitä ja osoittaa karimerkkiä ja kivikkoa ja päätellä, että tuossa on riutta, erityisesti, jos syvyyskäyrät osoittavat, että vesisyvyys putoaa matalimmalta kohdalta rivakasti kohti syvyyksiä.

28 m syvyyteen asti yltävä 100 m sukelluslinja paljastaa pohjalta kalliota ja päältä hiekkaa. Kallion ja hiekan rajapinnassa oli erikoinen mutainen kohta, vaikka rinne oli hyvin jyrkkä. Vain muutama harva laji sinnittelee näin huonossa näkyvyydessä pilkkopimeässä.

Kuulisen linja oli Turun sisäsaaristossa Airistolla, hyvin sameassa vedessä, jossa näkyvyys ei ollut kuin metrin luokkaa.

Vain muutama laji löytyi Kuulisen riutalta, eikä suurinta osaa lajeista esiintynyt kuin kerran. Yleisin laji olivat polyypit (Hydrozoa), kaikila linjan yhdellätoista kartoituspisteellä.

Eihän mikään tietenkään ole näin helppoa. Eräs riutta, mille teimme neljä kartoituslinjaa (linjan joka pääilmansuuntaan matalimmalta alueelta), osoittautui syvemmältä kallioksi, mutta päältä hiekaksi – laelta löytyi jopa hiekkasärkän kasvillisuutta, vaikka lähes pystysuorat kalliopinnat hiekan alapuolella olivatkin kiistatta riuttaa. Lue täältä tyypillisemmästä riutasta enemmän.

Tämä Kuulinen -niminen riutta kiusasi minua kaikilla neljällä sukelluksellaan. Toinen tiimini sukeltajista ei sukeltanut 18 m syvemmälle, joten syvät sukellukset osuivat väistämättä minulle. Airistolla eli sisäsaaristossa näkyvyys oli lähes nolla ja sukellusolosuhteet ikävät. Mutta tulipa nyt tehtyä kuitenkin. Lue täältä enemmän ikävistä Kuulisensukelluksista.

Punahelmilevä on hyvin kaunis mikroskoopissa katsottuna. Sen pihtimäiset 2-haaraiset versonkärjet erottaa myös veden alla. Kuva: Anu Riihimäki / Metsähallius

Kuulisen kalliopinnat olivat niin jyrkät ja syvät, ja vesi niin sameaa, että levälajeja löytyi vain muutama, ja nekin vasta kiviltä sukelluslinjan harpattua hiekkaiselle riutan lakialueelle. Kalliolta löytyi sinisimpukoita, merirokkoja, levärupea ja polyyppeja, jotka pärjäävät myös sameassa vedessä. Vieraslajejakin tältä riutalta löytyi, sekä pieniä katkamaisia äyriäisiä että joka paikkaan Saaristomerellä levinneitä liejutaskurapuja. Mustatäplätokkojakin vilisteli pohjassa. Lue enemmän Saaristomeren vieraslajeista täältä.

Tämä kohde ei siis ollut tyypillinen riutta eikä tyypillinen hiekkasärkkä, vaan jotain siltä väliltä.

Essi Keskinen

Uhanalaisia lajeja tasaisella hiekalla

 

Kotilo on löytänyt luikkaniityn matalalta suojaisalta lahdelta Krunnien saaristosta. Kuva: Niina Kurikka / Metsähallitus

Vuonna 2023 saatiin pystyyn merenhoidon seurantaohjelmanmukainen verkosto kolmen vuoden välein toistettavia kasvillisuuslinjoja. Muta-, hiekka- ja sorapohjilla seurataan 100 m mittaisilla linjoilla kasvillisuuden muutosta. Perämeri oli aikataulussa viimeisenä. Ulkokrunniin perustettiin kaksi hiekkapohjan ja yksi mutapohjan seurantalinja. Kaikki nämä kolme linjaa ovat luonnollisesti pullollaan rauhoitettua, vaarantuneeksi arvioitua upossarpiota.

Upossarpion tunnistaa heti kun sen näkee. Pallomaisesta kukasta ja pitkistä, kapeista lehdistä ei voi erehtyä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Ulko-Krunni Krunnien saaristossa on käytännössä suojeltu jo vuonna 1936, vaikka byrokratian rattaat jauhoivatkin hitaasti ja virallinen suojelustatus saatiin vasta sodista selviytymisen jälkimainingeissa. Meribiologin kannalta Krunnit on häikäisevä paikka. Saaristo on kaukana kaikesta, ihmisvaikutus vedenalaiseen luontoon on minimaalinen (vaikka rehevöityminen ja veden laadun muutokset tietysti seuraavat vellovan veden mukana jokaiseen lintukotoonkin) ja uhanalaisia vesikasveja riittää. Krunneilta löytyy valtavasti upossarpiota, kuten myös vaarantunutta, rauhoitettua nelilehtivesikuusta, joka kasvaa hehtaarien laajuisina niittyinä. Myös vaarantunut paunikko löytyy Krunneilta, kuten myös silmälläpidettävä otavita. Uhanalaisista maakasveista puhumattakaan. Krunnit on myös EMMA-alue eli erityisen merkittävä ja arvokas meriluontoalue juuri uhanalaisen vesikasvillisuutensa takia. (Lintuihmiset tietysti älähtävät nyt, miksei Krunneja mainita yhtenä tärkeimmistä suomen lintualueista, mutta minä puhun nyt vain vedenalaisesta luonnosta.)

Uposvesitähti on myöhäisen kasvukauden kasvi. Perämerellä se ilmaantuu usein vasta heinäkuun lopulla pieninä versoina ja kukkii vasta elokuussa. Elo-syyskuun vaihteessa se on komeimmillaan, juuri ennen kuin syysmyrskyt alkavat paiskoa versoja rannalle kovassa merenkäynnissä. Kuva: Manuel Deinhardt / Metsähallitus

Luusihamina on venevalkama, johon maihinnousun voi tehdä pienellä veneellä, jos on ensin anonut lupaa Maakrunnin säätiön hallitukselta ja Oulun yliopiston tutkimusasemalta. Maihinnousu Krunneille on kiellettyä muualle kuin Ulko-Krunnin eteläpäädyn Pensaskariin, jonne veneellä pääseminen taas vaatii erittäin hyvät navigointitaidot ja ripauksen onnea siihen päälle. Paikka ei siis ole jokaisen veneilijän saavutettavissa.

Siloparrat kuuluvat näkinpartaisiin, mutta Perämeren paria lajia ei voi erottaa toisistaan ilman lisääntymiselimiä, joita ei ilmaannu lainkaan joka vuosi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kun Luusihaminan rantaa sitten lähestyy polvensyvyisessä vedessä vaikka kumiveneellä tai pikku-Busterilla, kirkkaan veden läpi näkee suoraan aaltoilevalle hiekkapohjalle. Haurat kasvavat tiiviinä vihreinä ruohotuppaina merividan ja luikkien kanssa, näkinpartaisia kasvaa siellä täällä yksittäisinä versoina ja uposvesitähden valkoiset kukat loistavat elokuusta lähtien pohjasta. Meribiologin tai kasvitieteilijän huomion vievät kuitenkin kauniinvihreät, rentolehtiset upossarpiot, jotka loistavat pohjasta kuin aarteet, joita ne biologille ovatkin. Upossarpioita on paljon, satoja, tuhansia, kymmeniä tuhansia versoja. Koko lahti on niitä täynnä, ja seurantalinjan yhdelletoista näytepisteellekin osui yksitoista versoa tai populaatiota, toisin sanoen joka näytepisteeltä kymmenen metrin välein löytyi upossarpio tai useampia.

Matalalta hiekkalinjalta löytyy paljon lajistoa koko linjan mitalta. 

Luusihaminen seurantalinjan lajikirjo on melkoinen.

Tämän linjan kartoittaminen onnistuu parhaiten pelastautumispuvussa kahlaamalla ja vesikiikarilla. Pohja on tasaista ja kovaa hiekkaa, se ei pöllyä, ja vesisyvyys on syvimmilläänkin vain vajaan metrin. Linjalta löytyy tusinan verran putkilokasvi- ja näkinpartaislajeja ja muutama levä.

Itselleni niiden kasvillisuuslinjojen kartoitus, joilta löytyy paljon lajistoa ja/tai uhanalaisia lajeja, ovat aina niitä tyydyttävimpiä ja mukavimpia, vaikka sekä lajikirjo että uhanalaiset lajit tietävätkin lisätöitä. Mutta mitäpä sitä ei luonnonsuojelun eteen tekisi.

Essi Keskinen

Äimäneula on nätti pikku kasvi, jonka kukka jää yleensä aukeamattomaksi pampulaksi. Nimensä kasvi saa äimämäisistä eli neulamaisista lehdistään. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Mosaiikkimainen sekapohja

 

Kaunis purppuraluulevä loistaa taskulampun valossa. Vieressä ehkä haarukkalevän haarat on peittänyt levärupi, pikkuriikkinen yhteisöllisistä äyriäisistä koostuva pitsimäinen kalkkirakennelma. Punalevät viihtyvät syvemmissä vesissä ja kovilla pohjilla. Kuva: Carl Weckström / Metsähallitus

Selkämeren syvin kohta, 293 m, löytyy Ruotsin puolelta (Selkämeren keskisyvyys on 66 m). Perämeren syvin kohta, 146 m, löytyy sekin Ruotsin puolelta. Jos Pohjanlahtea katsottaisiin poikkileikkauksena, Suomen puolen rannikot ovat matalia ja loivia ja syvenevät ja jyrkkenevät Ruotsin Höga Kustenia eli Korkearannikkoa kohti. Selkämeren ja Perämeren väliin jää Pohjanlahden kapein kohta, Merenkurkku, joka on myös heittämällä matalin. Merenkurkun syvin kohta on vain n. 25 m "syvä" – varsinainen kynnys siis. Jos maanpinnan kohoaminen ei tulevaisuudessa vähene merenpinnan kohoamisen vaikutuksesta, Perämeri irrottautuu Peräjärveksi parissa tuhannessa vuodessa, kun Pohjanlahti kuroutuu umpeen Merenkurkun kohdalta.

Merenkurkku on Suomen merialueista ehdottomasti matalin. Se on myös nopeimman maankohoamisen vaikutusaluetta, ja erityisten geologisten tapahtumien leikkikenttä. De Geer -moreenit, fladat ja muut jääkaudesta ja maankohoamisesta kertovat ilmiöt näkyvät Merenkurkussa niin turistille kuin meribiologillekin. Lue lisää merenpohjan muutoksista blogista täältä.

Merenkurkussa kohtaa erikoinen lajien yhdistelmä - makean veden isonäkinsammal (keskellä vihreä tupsumainen sammal) ja suolaisen veden rakkohauru. Storskärin sukelluslinjalta ulommasta Merenkurkun saaristosta löytyy myös näiden lajien kombinaatio. Kuva: Pekka Lehtonen / Metsähallitus

Veden alla Merenkurkun pinnanalainen maailma on mosaiikkimaista. Koska selkeitä syvyyskäyriä ei joka paikassa ole (saarten rannat eivät suinkaan aina johda yhä syvemmälle merenpohjaan vaan välillä loivaa merenpohjaa on pitkällekin ulapalle), kasvillisuus ei muodosta erityisiä vyöhykkeitä, kuten esimerkiksi Suomenlahdella. Kun vaikkapa Tvärminnen ulkopuoliselta kalliorannalta lähtee sukeltamaan ulospäin, vedenrajasta vilahtavat ensin ohi lähes kuiville jäävät sinilevät, sitten vihreät ja ruskeat rihmalevät, joita seuraa rakkohauruvyöhyke muutaman metrin syvyyteen asti, ja viimeisenä lähes kahdenkymmenen metrin syvyyteen asti yltävä punalevävyöhyke. Levät ryhmittyvät tällä tavalla sen mukaan, kuinka paljon auringon valoa ne tarvitsevat ja/tai pystyvät suodattamaan meriveden läpi. Punalevät pystyvät käyttämään hyvinkin vähäistä valoa hyväkseen ja siksi ne pärjäävät vielä syvyyksissä asti.

Polyypit, sinisimpukat ja levärupi kilpailevat tilasta, tässä tapauksessa lohkareesta, jonka pintaan kiinnittyä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merenkurkussa moisia valonkäytöllisiä ongelmia ei ole. Pohja nousee ja laskee, nousee ja laskee taas, vesi jää välillä De Geer -moreenien huippujen alapuolelle, välillä ylittää ne. Välillä sukelletaan hiekkalaikun yli, sitten tulee soraa ja putkilokasveja, yhtäkkiä talon kokoisia siirtolohkareita, hauruja, sinisimpukoita ja merirokkoja, sitten ollaankin yhtäkkiä taas hiekkapohjalla ja vitojen parissa, hetken kuluttua kivikossa, jonka soraisissa väleissä kasvaa ärviöitä ja hapsikoita. Välillä rakkohaurujen joukosta erottaa Itämerelle endeemisen eli kotoperäisen itämerenhaurun, jota joskus kutsuttiin kapearakkoleväksi, vaikka siltä puuttuvatkin rakot. Välillä haurujen välistä pilkistää isonäkinsammalen pitkiä, hentoja ja vaaleanvihreitä versoja, vaikka yleensä vesisammalet yhdistetään ennemminkin Perämeren vähäsuolaiseen murtoveteen eikä ainakaan suolaista vettä kaipaavaan hauruun. Isonäkinsammal näyttää Merenkurkussa aivan erilaiselta kuin Perämeressä, jossa se on roteva, voimakas ja tumman, melkein kuusenvihreä.

Leväkotiloita mukulanäkinpartaisilla Storskärin sukelluslinjalla Merenkurkussa. Mukulanäkinparta on hyvin yleinen näkinpartainen, joka voi muodostaa tiheitä niittyjä suojaisissa paikoissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merenkurkun merenpohja on mosaiikkia sekä pohjasedimenttinsä että lajistonsa suhteen. Yhdeltä linjalta voi löytää kaikkea, kuten vaikkapa Storkäristä. Hiekkasärkän lajisto vaihtelee muutaman metrin välein kallioriutan eliöstön välillä, eikä montaa metriä voi sukeltaa eteenpäin olematta taas aivan uudenlaisessa eliöyhteisössä. Lue blogista Rönskäretin EMMA-alueesta (Ekologisesti ja biologisesti merkittävät vedenalaiset merialueet) aivan Storskärin sukelluslinjan vierellä.

Tällaisen linjan sukellettuaan alkaa kyseenalaistaa elinympäristön tai luontotyypin tai habitaatin määritelmää. Kuinka suuri yhden luontotyypin täytyy olla, jotta se lasketaan omakseen? Riittääkö metri kertaa metri, vai pitääkö pinta-ala mitata aareissa tai hehtaareissa? Tämä riippuu varmasti myös habitaatissa elävän eliön näkökulmasta. Jos olet liikkuvainen kuin kala, voit vaihtaa maisemaa sulavasti ja nopeasti, jolloin koko elinpiirisi saatetaan ajatella yhdeksi mosaiikkimaiseksi sekapohjaksi. Jos olet paikoilleen juurtunut vesisammal, sinulle riittää, että kiinnittymisalustasi on kova, eli vaikka yksikin tarpeeksi suuri kivi voi sinulle olla koko maailman kokoinen riutta.

Storskärin 100 m mittainen sukelluslinja päättyy parin metrin syvyydessä eli ranta on varsin loiva. Linjalle mahtuu hiekkaa, soraa, pikkukiviä, isompia kiviä ja erikokoisia lohkareita. Mosaiikkimaisen pohjan mukaisesti linjalta löytyy niin pehmeään pohjaan kiinnittyviä juurellisia kasveja (esim. Myriophyllum, ärviä) kuin kovaa pohjaa kaipaavia leviäkin (Fucus, hauru).

Storskär on saari Vaasan ulkosaaristossa, kaukana Merenkurkun ulapalla. Ruotsin raja on jo lähellä. Storskär sijaitsee UNESCOn luonnon maailmanperintöalueella, joka jatkuu Suomen puolelta Ruotsin Höga Kustenille eli Korkearannikolle. Alueen geo- ja biodiversiteettia esitellään esimerkiksi tässä blogissa.

Sadan metrin sukelluslinjalle saattaa siis osua paljonkin erilaisia habitaatteja ja niiden mukanaan tuomaa lajistoa. Usein sukelluslinjaa ajatellaan pääasiassa esim. kovan pohjan linjana (linja lähtee kalliorannalta ja päättyy syvälle mutapohjalle tai se kulkee kivikkoriutan yli), mutapohjalinjana (lahdenpohjukoiden ja monien fladojen linjat) tai hiekkapohjalinjana (hiekkasärkän yli menevä linja), mutta esim. Merenkurkun ulkosaaristossa sukellettu Storskärin linja on sekoitus näitä kaikkia. Tällainen linja on myös hankala toistaa eri vuosina, jos pohjassa ei ole kiinni fyysistä sukelluslinjaa. Jos linjalta poikkeaa hiukankin, mosaiikkimaisuus saattaa olla täysin erilainen ja linja näyttäytyä ihan erilaisessa valossa. Muutamankin metrin heitto vaikkapa lohkareikosta mutapohjalle ei ole mahdotonta pienipiirteisessä Merenkurkussa, mutta toistettavan linjan suhteen muutos on merkittävä.

Nimensä mukainen laji merisykeröparta on hauskannäköinen näkinpartainen, jolla on harakanpesää muistuttava latvus. Merisykeröpartoja löytää usein yksittäin sieltä täältä muun kasvillisuuden joukosta - vain harvoin ne muodostavat yksilajista niittyä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Toki jokaiselta merialueelta löytää jonkin yhtä mosaiikkimaisen kohdan kuin Merenkurkusta, mutta mistään muualta samanlaista pohjan hienopiirteistä vaihtelua ei löydy yhtä paljon.

Essi Keskinen

Onko enemmän aina parempi? Muutaman lajin mutapohjalla

Lähes 100 % hapsivita kurkottaa kohti aurinkoista taivasta Tallörenin fladan mutapohjalta Merenkurkussa. Vain muutama verso punanäkinpartaa on eksynyt joukkoon. Tällainen suojaisa näkinpartaisniitty on uhanalainen luontotyyppi, joka on arvioitu vaarantuneeksi koko Suomessa. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Kun puhun kollegoideni kanssa fladojen eli maankohoamisen vaikutuksesta merestä irti kuroutuvien laguunien kasvillisuudesta, esiin nousee aina väistämättä muutamat samat asiat. Jos flada on täysin luonnontilainen ja nuori, sen kasvillisuus voi olla melko monimuotoista, mutta jos se on täysin luonnontilainen ja ”vanha”, toisin sanoen kasvillisuudella on ollut aikaa kehittyä laguunimaisessa eli suljetussa elinympäristössä pidempään, kasvillisuuden sukkessio on usein muokannut lajistoa vähälajisempaan suuntaan. Jos taas alueella on paljon ihmispaineita kuten rehevöitymistä, ruoppausta ja pohjan myllerrystä, lajisto saattaa olla hyvinkin rikas ja monimuotoinen. Lajirunsaus ei siis aina kerro fladan tilasta mitään.

Hapsivitaa ja punanäkinpartaa Tallörenin fladassa. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Esimerkki fladasta, jossa elonkirjo eli monimuotoisuus on korkeampi ihmisvaikutusten ansiosta, löytyy esim. mannerrannikon laguunista, jota on ruopattu jonkin verran - mahdollinen dominoiva yhden tai kahden lajin kasvillisuus on laikuttunut ja tullut mosaiikkimaisemmaksi, pohjasta on saattanut karata veteen ravinteita ja uutta pohjaa on paljastunut kilpailussa heikommin pärjääville lajeille. Fladaan on myös saattanut ilmaantua vieraslajeja kuten esimerkiksi kanadanvesirutto, joka on makeanveden laji, mutta pärjää vähäsuolaisissa erityisesti pohjoisen Perämeren lahdissa. Sillä ei kuitenkaan usein ole kilpailuetua muihin lajeihin nähden, jolloin se ei pääse dominoivaan asemaan vaan ainoastaan lisää lajikirjoa. Jokisuistoja myllättäessä uhanalainen ja rauhoitettu lietetatar saattaa hyötyä, koska se on pioneerilaji, joka saapuu paikalle ensimmäisten lajien joukossa. Lievä rehevöityminen hyödyttää monia lajeja, jolloin lajikirjo saattaa kasvaa. Jos haluat lukea enemmän luontoarvoista ja niiden määrittämisestä merialueilla, lue blogi täältä.

Tallörenin flada löytyy pohjoisenpuoleisesta Vaasan saaristosta. 

 

Tallörenin kaksi yhteenliittynyttä fladaa olivat koko neljän hengen koko päivän kokoinen ponnistus. SUP-laudoilla ja vesikiikarilla tehtiin reilut kymmenen kpl 100 m kasvillisuuslinjaa, sen lisäksi yksittäisiä pisteitä sinne tänne, niin että koko fladakompleksi kasvillisuus saatiin kartoitettua. Oikean alakulman kartassa punaisella on mallintunut arvokkain meriluonto, mustalla vähemmän arvokas, esim. ihmispaineen vaikutuksen alaiset alueet. Kuvakaappaus Essi Keskisen PowerPoint -esityksestä, kartat Uljas-tietokannan järjestelmistä.

Tässä on yksi esimerkki Tallörenin fladoihin tehdyistä kasvillisuuslinjoista. Pohja on rantaa lukuun ottamatta 100 % pehmeää mutaa, jossa esim. hapsivita ja näkinpartaiset viihtyvät. Rannasta lähtien linjalta on löytynyt järviruokoa, sitten hapsivitaa ja puna- ja mukulanäkinpartaa, syvemmältä vähemmän kasvillisuutta. Osa Tallörenin linjoista kulki matalammalla ja niiltä löytyi lähes 100 % mukulanäkinpartaniittyjä.

Tallörenin lajimäärä ei ole suuri (vain 9 taksonia), mutta luonnontilaisuus ja uhanalaisten suojaisten näkinpartaisniittyjen määrä sitäkin suurempi.

Mutta kyllä luonnontilainen upea tiheä näkinpartaisniittykin on ilo silmälle, vaikka lajikirjo ei olisikaan korkea. Edelliskesänä kartoitin Velmu-tiimini (Valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuudeninventointiohjelma) kanssa Merenkurkun fladoja, ja sieltä löytyi juuri tällainen helmi. Teimme linjan toisensa perään tähän suureen fladakompleksiin eikä kukaan halunnut lähteä pois. Snorklaamiseen ei ollut tarvetta, koska vesi oli kirkasta ja pohjaan asti näki hyvin vesikiikarilla. Pikkukalat uiskentelivat auringonsäteissä ja mukulanäkinpartaniittyä jatkoi silmänkantamattomiin.

Kirjoitin kenttäpäiväkirjaan fladan kuvaukseksi näin: ”Aivan käsittämättömän upea luonnontilainen matala mutapohjainen flada. Valtavia Chara tomentosa [punanäkinparta]- ja Chara aspera [mukulanäkinparta]-niittyjä, paljon Najas marinaa [merinäkinruoho]. Ihan valtavasti kaloja (särkikaloja, ahvenia, haukia, kalanpoikasia). Todella kirkas vesi. Aivan upea flada! Ei ruopattuja kynnyksiä, pari kesämökkiä, mutta ei näkyviä negatiivisia ihmisvaikutuksia. Fladaa reunusti Phr. australis [järviruoko].” Lueblogista enemmän tämän päivän ihastuksesta ja luonnontilaisuudesta enemmän täältä.

Järviruoko kasvaa kuin metsikkö kirkasvetisessä fladassa. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Kesällä 2023 Velmussa kierreltiin Suomen rannikon fladoja sillä ajatuksella, pitävätkö mallinnetut "hyvä" ja "huono" flada -tiedot paikkansa. Lopputulema on, että eivät oikeastaan, koska määrittely on niin vaikeaa. Lue kesän suunnitelmasta ja taustoista enemmän täältä.

Milloin voidaan siis sanoa, että fladan vedenalaiset biologiset arvot ovat korkeimmillaan? Onko se puhtaasti elonkirjo, lajimäärä? Vai ihmisvaikutusten vähyys? Vai erilaiset eliöyhteisöt? Koska jokainen näistä fladoista olisi keskenään eri laguuni, ja niiden ihmispainetasot hyvin erilaiset. Helppoa ja yksinkertaista matemaattista kaavaa ei ehkä olekaan, vaan jokainen flada täytyy kenties miettiä tapauskohtaisesti.

Essi Keskinen

Rakkohauruniityn korvaava vesisammalniitty

Tursonsammalet ja kaspianpolyypit (valkoiset polyypit kuvan vasemmassa laidassa) elävtä sulassa sovussa pohjoisella Perämerellä. Jo 5-6 m syvyydessä humuspitoinen vesi on niin tummaa, että taskulamppua tarvitaan. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähalitus

Vesisammalet ovat etupäässä makeiden ja virtavesien lajeja, mutta muutamat lajeista viihtyvät myös Itämeren vähäsuolaisessa murtovedessä. Isonäkinsammalta Fontinalis antipyretica löytyy koko Suomen mitalta, ja vähäsuolaisemmista lahdista läheltä mannerrantoja löytyy myös muita vesisammalia.

Poikkeava merialue on Perämeri, jonka vesi on niin vähäsuolaista, että vesisammalten mielestä se lasketaan lähes makeaksi vedeksi. Lue lisää Perämeren vesisammalista täältä. Erityisesti suurten jokisuistojen vaikutuspiirissä Oulujoen, Iijoen, Simojoen, Kemijoen ja Tornionjoen edustoilta löytyy helposti 5-6 lajia vesisammalta yhdeltä sukelluslinjalta. SEAmBOTH -hankkeen aikana laskettiin yhteen koko vesisammalsaalis Ruotsin ja Suomen puoleiselta pohjoiselta Perämereltä, ja vastaukseksi saatiin jopa parisenkymmentä lajia!

Rantasiipisammal on nätti pikku vesisammal, jonka voi löytää lähinnä jokivesivaikutteisilta alueilta pohjoista Perämerta. Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Patokarin pieni saari löytyy aivan pohjoisesta Perämerestä. Vuonna 2023 saaren kaakkoispuolelle tehtiin merenhoidon seurantalinja, jolla etsittiin sorapohjaa. Sukelsin linjan itse, ja se oli upea! Pohja vaihteli soran, hiekan ja kiinteän glasiaalisaven välillä ja kasvillisuus oli riuttamaisen elinympäristön lajistoa, leviä ja erityisesti vesisammalia. Sammalia löytyi peräti kuutta eri lajia, ja monia niistä hyvin runsaasti.

Patokarin sukelluslinja on Suomen pohjoisin merenhoidon seurantalinja. Se on sekä Kemijoen että Tornionjoen makean veden massojen vaikutuspiirissä.

Patokarin 100 m seurantalinjalta löytyy paljon soraa, jota tällä linjalla pyrittiinkin etsimään. Pohja on kuitenkin sekapohja eli sieltä löytyy sekä hiekkaa, soraa että eri kokoisia kiviä ja lohkareita. Ylimmästä graafista näkee linjan syvyysvaihtelun 100 m matkalla, sekä joitakin valikoituja lajeja, jotka löytyvät linjalta.

Patokarin linjalta löytyy kuusi vesisammallajia. Listalla oleva Fissidens adianthoides on todellisuudessa Fissidens osmundoides, joksi se myöhemmin mikroskopoitaessa tarkentui. Letto- ja rantasiipisammal ovat hyvin samannäköisiä veden alla.

Vähäisen suolapitoisuuden vuoksi Perämeressä, Mikkelin- ja Valassaarten pohjoispuolella, ei kasva rakkohaurua. Muualla Suomessa rakkohauru ja itämerenhauru ovat silmälläpidettäviä lajeja ja niiden muodostamat elinympäristöt ”haurupohjat” on arvioitu erittäin uhanalaiseksi koko maassa.  Haurut ovat ns. avainlajeja, jotka muodostavat avainelinympäristöjä. Tämä tarkoittaa sitä, että ne ovat erityisen tärkeitä monille muille lajeille luomalla esim. ruokailu- ja piilopaikkoja selkärangattomille, kalanpoikasille ja muille lajeille.

Vellamonsammalen joukosta löytää ainakin kaspianpolyyppeja, rihmaleviä ja sinibakteeririhmoja. Kuva: Essi Keskinen

Koska haurut puuttuvat Perämerestä, hyvin samanlaista ekologista lokeroa täyttävät täällä vesisammalet. Ne ovat monivuotisia, suurehkoja kovaan pohjaan kiinnittyviä lajeja, jotka muodostavat elinympäristön, suojaa, ravintokohteen, kutupaikkoja jne. muille lajeille. Minusta voidaan kohtuudella sanoa, että Perämeressä vesisammalniityt korvaavat avainelinympäristönä muun Suomen hauruniityt.

Isonäkinsammal on Itämeren vesisammalista suurin ja rotevin. Tämän yksilön kohdalla on kato käynyt - joko joku on käynyt syömässä vesisammalen lehdyköitä tai ne ovat kuolleet esim. päälle kertyneen piilevämassan ja rihmalevien (ruskea hötö) alle menettäessään yhteyttämismahdollisuutensa. Myös jokin sinibakteeri on ottanut tämän isonäkinsammalen kodikseen - sinivihertävät pehmeän näköiset pallukat keskimmäisillä sammalenversoilla ovat sinibakteeria. Kuva: Suvi Saarnio

Patokarin sukelluslinjalta löytyi myös pikkujärvisimpukoita. Niiden muodostamat elinympäristöt, ”suursimpukkapohjat”, arvioidaan myös erittäin uhanalaisiksi. Simpukoita ei ole merellä tiheässä, mutta koska pohjaeläinten dominoivat elinympäristöt luokitellaan suurimman biomassan mukaan, yksikin simpukka vastaa useaa sataa muuta selkärangatonta.

Pikkujärvisimpukka ei nimensä mukaisesti ole erityisen pieni, vaan voi kasvaa vaikka kymmensenttiseksi mötkyläksi. Se siilaa suuaukkonsa lonkeroiden avulla vedestä ravinteita ja happea ja purskauttaa käytetyn veden ulos seuraavasta reiästä, sifosta. Kuva: Essi Keskinen

Patokarin linja on seurantavuorossa uudelleen vuonna 2026. On jännittävää nähdä, mitä linjalta löytyy kolmen vuoden tauon jälkeen!

Essi Keskinen