.JPG) |
Kaunis purppuraluulevä loistaa taskulampun valossa. Vieressä ehkä haarukkalevän haarat on peittänyt levärupi, pikkuriikkinen yhteisöllisistä äyriäisistä koostuva pitsimäinen kalkkirakennelma. Punalevät viihtyvät syvemmissä vesissä ja kovilla pohjilla. Kuva: Carl Weckström / Metsähallitus |
Selkämeren syvin kohta, 293 m, löytyy Ruotsin puolelta
(Selkämeren keskisyvyys on 66 m). Perämeren syvin kohta, 146 m, löytyy sekin
Ruotsin puolelta. Jos Pohjanlahtea katsottaisiin poikkileikkauksena, Suomen
puolen rannikot ovat matalia ja loivia ja syvenevät ja jyrkkenevät Ruotsin Höga
Kustenia eli Korkearannikkoa kohti. Selkämeren ja Perämeren väliin jää
Pohjanlahden kapein kohta, Merenkurkku, joka on myös heittämällä matalin. Merenkurkun syvin
kohta on vain n. 25 m "syvä" – varsinainen kynnys siis. Jos maanpinnan kohoaminen
ei tulevaisuudessa vähene merenpinnan kohoamisen vaikutuksesta, Perämeri
irrottautuu Peräjärveksi parissa tuhannessa vuodessa, kun Pohjanlahti kuroutuu
umpeen Merenkurkun kohdalta.
Merenkurkku on Suomen merialueista ehdottomasti matalin. Se
on myös nopeimman maankohoamisen vaikutusaluetta, ja erityisten geologisten tapahtumien
leikkikenttä. De Geer -moreenit, fladat ja muut jääkaudesta ja maankohoamisesta
kertovat ilmiöt näkyvät Merenkurkussa niin turistille kuin meribiologillekin. Lue lisää merenpohjan muutoksista blogista täältä.
.JPG) |
Merenkurkussa kohtaa erikoinen lajien yhdistelmä - makean veden isonäkinsammal (keskellä vihreä tupsumainen sammal) ja suolaisen veden rakkohauru. Storskärin sukelluslinjalta ulommasta Merenkurkun saaristosta löytyy myös näiden lajien kombinaatio. Kuva: Pekka Lehtonen / Metsähallitus |
Veden alla Merenkurkun pinnanalainen maailma on mosaiikkimaista.
Koska selkeitä syvyyskäyriä ei joka paikassa ole (saarten rannat eivät suinkaan
aina johda yhä syvemmälle merenpohjaan vaan välillä loivaa merenpohjaa on
pitkällekin ulapalle), kasvillisuus ei muodosta erityisiä vyöhykkeitä, kuten
esimerkiksi Suomenlahdella. Kun vaikkapa Tvärminnen ulkopuoliselta kalliorannalta
lähtee sukeltamaan ulospäin, vedenrajasta vilahtavat ensin ohi lähes kuiville
jäävät sinilevät, sitten vihreät ja ruskeat rihmalevät, joita seuraa rakkohauruvyöhyke
muutaman metrin syvyyteen asti, ja viimeisenä lähes kahdenkymmenen metrin
syvyyteen asti yltävä punalevävyöhyke. Levät ryhmittyvät tällä tavalla sen
mukaan, kuinka paljon auringon valoa ne tarvitsevat ja/tai pystyvät suodattamaan
meriveden läpi. Punalevät pystyvät käyttämään hyvinkin vähäistä valoa hyväkseen
ja siksi ne pärjäävät vielä syvyyksissä asti.
 |
Polyypit, sinisimpukat ja levärupi kilpailevat tilasta, tässä tapauksessa lohkareesta, jonka pintaan kiinnittyä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus |
Merenkurkussa moisia valonkäytöllisiä ongelmia ei ole. Pohja
nousee ja laskee, nousee ja laskee taas, vesi jää välillä De Geer -moreenien
huippujen alapuolelle, välillä ylittää ne. Välillä sukelletaan hiekkalaikun yli,
sitten tulee soraa ja putkilokasveja, yhtäkkiä talon kokoisia siirtolohkareita,
hauruja, sinisimpukoita ja merirokkoja, sitten ollaankin yhtäkkiä taas
hiekkapohjalla ja vitojen parissa, hetken kuluttua kivikossa, jonka soraisissa
väleissä kasvaa ärviöitä ja hapsikoita. Välillä rakkohaurujen joukosta erottaa
Itämerelle endeemisen eli kotoperäisen itämerenhaurun, jota joskus kutsuttiin
kapearakkoleväksi, vaikka siltä puuttuvatkin rakot. Välillä haurujen välistä
pilkistää isonäkinsammalen pitkiä, hentoja ja vaaleanvihreitä versoja, vaikka
yleensä vesisammalet yhdistetään ennemminkin Perämeren vähäsuolaiseen
murtoveteen eikä ainakaan suolaista vettä kaipaavaan hauruun. Isonäkinsammal
näyttää Merenkurkussa aivan erilaiselta kuin Perämeressä, jossa se on roteva,
voimakas ja tumman, melkein kuusenvihreä.
.JPG) |
Leväkotiloita mukulanäkinpartaisilla Storskärin sukelluslinjalla Merenkurkussa. Mukulanäkinparta on hyvin yleinen näkinpartainen, joka voi muodostaa tiheitä niittyjä suojaisissa paikoissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus |
Merenkurkun merenpohja on mosaiikkia sekä pohjasedimenttinsä
että lajistonsa suhteen. Yhdeltä linjalta voi löytää kaikkea, kuten vaikkapa Storkäristä.
Hiekkasärkän lajisto vaihtelee muutaman metrin välein kallioriutan eliöstön
välillä, eikä montaa metriä voi sukeltaa eteenpäin olematta taas aivan
uudenlaisessa eliöyhteisössä. Lue blogista Rönskäretin EMMA-alueesta (Ekologisesti ja biologisesti merkittävät vedenalaiset merialueet) aivan Storskärin sukelluslinjan vierellä.
Tällaisen linjan sukellettuaan alkaa kyseenalaistaa
elinympäristön tai luontotyypin tai habitaatin määritelmää. Kuinka suuri yhden
luontotyypin täytyy olla, jotta se lasketaan omakseen? Riittääkö metri kertaa
metri, vai pitääkö pinta-ala mitata aareissa tai hehtaareissa? Tämä riippuu
varmasti myös habitaatissa elävän eliön näkökulmasta. Jos olet liikkuvainen kuin
kala, voit vaihtaa maisemaa sulavasti ja nopeasti, jolloin koko elinpiirisi
saatetaan ajatella yhdeksi mosaiikkimaiseksi sekapohjaksi. Jos olet paikoilleen
juurtunut vesisammal, sinulle riittää, että kiinnittymisalustasi on kova, eli
vaikka yksikin tarpeeksi suuri kivi voi sinulle olla koko maailman kokoinen
riutta.
 |
Storskärin 100 m mittainen sukelluslinja päättyy parin metrin syvyydessä eli ranta on varsin loiva. Linjalle mahtuu hiekkaa, soraa, pikkukiviä, isompia kiviä ja erikokoisia lohkareita. Mosaiikkimaisen pohjan mukaisesti linjalta löytyy niin pehmeään pohjaan kiinnittyviä juurellisia kasveja (esim. Myriophyllum, ärviä) kuin kovaa pohjaa kaipaavia leviäkin (Fucus, hauru). |
Sadan metrin sukelluslinjalle saattaa siis osua paljonkin
erilaisia habitaatteja ja niiden mukanaan tuomaa lajistoa. Usein sukelluslinjaa
ajatellaan pääasiassa esim. kovan pohjan linjana (linja lähtee kalliorannalta
ja päättyy syvälle mutapohjalle tai se kulkee kivikkoriutan yli),
mutapohjalinjana (lahdenpohjukoiden ja monien fladojen linjat) tai
hiekkapohjalinjana (hiekkasärkän yli menevä linja), mutta esim. Merenkurkun
ulkosaaristossa sukellettu Storskärin linja on sekoitus näitä kaikkia.
Tällainen linja on myös hankala toistaa eri vuosina, jos pohjassa ei ole kiinni
fyysistä sukelluslinjaa. Jos linjalta poikkeaa hiukankin, mosaiikkimaisuus
saattaa olla täysin erilainen ja linja näyttäytyä ihan erilaisessa valossa.
Muutamankin metrin heitto vaikkapa lohkareikosta mutapohjalle ei ole mahdotonta
pienipiirteisessä Merenkurkussa, mutta toistettavan linjan suhteen muutos on
merkittävä.
.JPG) |
Nimensä mukainen laji merisykeröparta on hauskannäköinen näkinpartainen, jolla on harakanpesää muistuttava latvus. Merisykeröpartoja löytää usein yksittäin sieltä täältä muun kasvillisuuden joukosta - vain harvoin ne muodostavat yksilajista niittyä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus |
Toki jokaiselta merialueelta löytää jonkin yhtä
mosaiikkimaisen kohdan kuin Merenkurkusta, mutta mistään muualta samanlaista
pohjan hienopiirteistä vaihtelua ei löydy yhtä paljon.
Essi Keskinen