Viime kesän parhautta eli Tiedän mitä tein viime kesänä

 

Rakkohauru on ehkä kivunnut kohti pintaa veden samentumisen myötä, mutta parhaimmillaan se on kyllä kaunis ruskolevä. Tällä kertaa rihmalevätkään eivät peitä hienoa rakkohauruniittyä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Siirtymä maastokaudesta toimistoon on ollut helppo tänä syksynä - ei määräänsä enempää ahdistusta, luopumisen tuskaa tai muuta angstia siitä, että pitää taas jättää kesän maastotyöt ja fyysinen elämä taakse ja siirtyä tietokoneen taakse etätöihin. Siirtymää helpottaa aina se, että talven toimistotöissäkin on puolensa - saa asua kotona ja näkee sekä miestä että kavereita useammin, saa nukkua omassa sängyssä ja vessassa käyminen on niin paljon helpompaa kuin veneessä pelastautumispuvussa. 

Siirtymää helpottaa myös se, että yksi ensimmäisiä työtehtäviä toimistoon palatessa on kesän valokuvien läpikäynti ja järjestäminen kuvapankkia varten. Kenttäkauden aikana tulee aina otettua useista sadoista useisiin tuhansiin valokuviin, joista parisen sataa parasta kuvaa ja videota viedään kuvapankkiin vuosittain. On kiva käydä kuvamassaa läpi ja muistella samalla, mitä kaikkea kesän aikana on tullut tehtyä ja nähtyä.

Aurinkoisella ilmalla sukeltaminen on mukavampaa kuin sateisella niin kauan kun operoidaan matalassa. Aurinko paistaa pohjalle asti ja pinnan alla on valoisaa ja kaunista. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Yksi parhaista asioista kenttäkaudella 2025 oli sukeltaminen. Joinakin kesinä on sukelluskartoituksia tehty vähemmän, joinakin kesinä kaikki kartoitukset on tehty vain vesikiikarilla ja kahlaamalla. Tänä kesänä kaikki tapahtui sukeltamalla, ja vaikka tiimikaverini olivatkin innokkaita sukeltamaan mahdollisimman paljon ja annoin heidän sukeltaa enemmän kuin sukelsin itse, pääsin silti tekemään lukuisia sukelluslinjoja. Nyt kaikki data viime kesältä on jo viety ympäristöhallinnon käyttämään LajiGIS tietokantaan ja on siellä käytettävissä. Lajitietokeskuksen Luomuksen www.laji.fi -sivustolta tiedot löytyvät myös, ja joskus ensi vuoden puolella myös Velmun karttapalvelusta (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma).

Rakkohaurut, meriajokkaat ja korvameduusat kaunistavat vedenalaista luontoa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Sukeltaminen sinänsä on jo mukavaa, mutta parasta on tietysti se, kun sukellus kohdistuu hienolle vedenalaiselle alueelle. Tänä kesänä etsittiin paikallisesti erityisen merkittäviä merialueita (PEMMA) ja siksi monet alueista olivatkin aivan upeita (mahtui mukaan myös kauheita, kuolleita ja levämössön peittämiä alueita). Yksi meriajokkaan, rakkohaurun ja tuhansien korvameduusojen kyllästämä sukellus jäi mieleen yhtenä kauneimmista Itämerellä koskaan tekemistäni sukelluksista (vaikka mikään ei kyllä peittoa Perämeren savilabyrinttiä kymmenen vuoden takaa). 

Meriajokasniityt on vaarantunut luontotyyppi. Uuden niityn löytäminen on aina riemun paikka. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Uhanalaisten lajien löytäminen on tietysti aina hienoa, mutta lähinnä niitä löytyy Perämerestä. Viime kesänä uhanalaisuuksien joukkoon päätyivät lukuisat uudet havainnot meriajokasniityistä. Meriajokas lajina on silmälläpidettävä, mutta niittynä luontotyyppi on vaarantunut. Osa niityistä oli myös varsin tiheitä ja komeita, vaikka osa olikin peittynyt ajelehtivaan rihmalevään. Kauneimmillaan meriajokasniityt ovat elo-syyskuussa, kun korvameduusat ruuhkautuvat ilmatilaan ja suurin osa irtonaisesta levästä on jo toivottavasti lähtenyt pois.

Mikäs se on tässä kelissä sukeltaa! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Heinäkuun tyynet toivat lohtua kammottavan tuulisen kesäkuun jälkeen. Kyllä oli mahtavaa katsella säätiedotusta, joka lupaili 2-3 m/s ja Luontoäiti antoi yhden metrin sekunnissa, vaikka se sitten tarkoittikin sinileväkukintoja. Mutta olihan se työ vain niin paljon helpompaa kun ankkuri ei irronnut aallokossa, tikkaiden kiipeämistä ei tarvinnut pelätä ja SUP-laudalla pääsi kiitämään tyyntä pintaa pitkin kuin ei mitään.

Kalkskärin auringonlaskut ovat legendaarisia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kalkskärin saarta ympäröivät rakkohaurut olivat erityisen puhtaita rihmalevistä myös heinäkuun kuumimpaan aikaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Yksi kauneimmista paikoista, joissa olen koskaan ollut, osui heinäkuun alkuun. Asuimme viikon Metsähallituksen saarella Kalkskärissä. Saari kuuluu kansallispuistoon, mutta sinne on maihinnousukielto muilta kuin luvan saaneilta. Saarelta löytyy kaksi vanhaa kalastajien mökkiä, joissa yövyimme ilman sähköjä, vettä tai saunaa. Vaikka fasiliteetit olivat alkeelliset tai vähintäänkin rustiikkiset, maisemat maksoivat kaiken takaisin tuhatkertaisesti. Pieni kallioinen kivikkoluoto aavan horisontin reunalla Turunmaan ulkosaaristossa tarjosi mitä upeimpia auringonalaskuja ja spektaakkelimaisia tyyniä iltoja. Yleensä otin kirjan mukaan ja asettauduin lämpimään kallionkoloon lukemaan, mutta huomasin vain lähinnä tuijottelevani merelle äimistyksen vallassa. Miten missään voi olla näin kaunista?! Sielu lepäsi.

Kun talvi nyt hiipii hivuttautuen kohti ja jossain vaiheessa tietokonetyöt alkavat kyllästyttää, pakenen mielessäni Kalkskärin iltaruskokallioille ja ulkosaariston kirkkaisiin korvameduusavesiin.

Essi Keskinen

Vuoden viimeinen

Suomestakin löytyy komeita vedenalaisia pystyseinämiä. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Velmun (Valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon inventointiohjelma) PEMMA-kartoitukset (paikallisesti merkittävä vedenalainen merialue) saatiin aikataulussa päätökseen, huolimatta kesäkuun tuulista! 

Sukeltajan rannetietokone valaisee kuin taskulamppu, vaikka näin kirkkaissa vesissä ei lamppua tarvitakaan.  Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Korvameduusat ovat kasvaneet aikuisiksi ja alkavat pian kuolla ennen talven tuloa. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Heinäkuussa kukkivat sinibakteerit eli sinilevät ja elokuussa siirryttiin lähemmäs mannerrantoja ja näkyvyys huononi huomattavasti. Alkukesän 9,5 m Secchi-syvyydestä (näkösyvyys eli kuinka syvälle näkee valkoisen 30 cm halkaisijaltaan olevan levyn) päästiin pahimmillaan reilun metrin Secchi-syvyyteen.

Korvameduusojen sukuelimet loistavat kauniin vaaleanpunaisina meduusan kellon keskellä. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Loppukesästä ja alkusyksystä korvameduusat näyttävät lisääntyvän vesissä kun ne kasvavat pikkuruisista poikasista aikuisiksi, lisääntyviksi yksilöiksi. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Kun pakolliset Velmu-sukelluslinjat oli suoritettu, käytiin vielä tekemässä yksi kirkkaan veden PR-sukellus. Viimeisellä maastoviikolla vieraina kävi liettualaisia dokumentaristeja, jotka haastattelivat ja kuvasivat toivon mukaan ensi vuonna julkaistavaa The Sea Begins Here -dokumenttielokuvaa varten, ja tarvitsivat siihen videokuvaa kirkkaassa vedessä. Ulkosaariston Kalkskäristä löytyi kirkasta vettä, pystyseinämiä ja tuhansittain korvameduusoja.

Ulkosaaristossa voi loppukesällä olla hyvinkin kirkas vesi, ja tuhansittain korvameduusoja. Videot: Paula Ruokolainen ja Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Essi Keskinen

Tanssii kalojen kanssa

Hieta- ja liejutokko sulautuvat hyvin ympäristöönsä. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Vaikka Metsähallituksen meritiimi ei kartoitakaan kaloja osana Velmu-kartoituksia (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnonmonimuotoisuuden inventointiohjelma), kaloja tulee silti pinnan alla vastaan. Ohjeena on, että ne voi kirjata ylös, mutta jos ne jättää pois, kukaan ei nurise. Kalat kun vaihtavat paikkaa, toisin kuin juurillaan pohjaan kiinnittyneet putkilokasvit tai kallioon kiinnittyneet sinisimpukat ja merirokot.

Tänäkin kesänä vastaan on tullut muutamia lajeja. Katsotaanpa hiukan, mitä ulkosaaristosta on löytynyt. Aiemminkin kaloja on tullut vastaan, niistä voi lukea blogeja täältä tai englanniksi täältä.

Siloneula maastoutuu hyvin samanväristen rakkohaurujen joukkoon. Kuva: Tiia Suninen / Metsähallitus.

Siloneula näyttää jostain syystä aina hieman ujolta, kyräilevältä ja syylliseltä. Ehkä se johtuu suuresta silmästä ja välttelevästä olemuksesta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Särmäneula muistuttaa sukulaistaan merihevosta yllättävän paljon, jos sen pääsee näkemään läheltä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Sympaattiset siloneula (Nerophis ophidion) ja särmäneula (Syngnathus typhle) ovat suomalaisia merihevosten sukulaisia. Ne ovat melko heikkoja uimareita ja elävät esimerkiksi meriajokkaiden ja jouhilevien lomassa pyrstö kasvin ympärille kietoutuneena, pää kohti pintaa. Tässä asennossa kalat huojuvat kasvien mukana ja maastoutuvat vedenalaiselle niitylle lähes täysin. Toisinaan neulat luulevat kalastusverkkoja kasveiksi, jolloin niitä voi nousta muun kalansaariin mukana veneeseen. Ravinnokseen nämä pipettimäisen tai trumpettimaisen suun omistavat pienet kalat käyttävät lähinnä eläinplanktonia, jota ne imaisevat suuhunsa. Neulakalat ovat varsin tasa-arvoisia sukupuolirooliensa suhteen. Naaras asettaa mätimunansa koiraan vatsapoimuun, jossa ne hedelmöittyvät. Koiras kantaa niitä sen jälkeen vatsapoimussaan ja ikään kuin synnyttää kuoriutuneet poikaset vapaaseen veteen.

Mustatäplätokko on vieraslaji Suomen tokkojen joukossa. Sitä löytyy jo ainakin Oulun korkeudelta asti, vaikka se on lähtenyt leviämään Saaristomereltä vasta parisenkymmentä vuotta sitten pitkin Suomen rannikkoa. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Tokkoja löytyy Suomesta puolisen tusinaa. Mustatokko, liejutokko, hietatokko ja seitsenruototokko ovat alkuperäisiä Itämeren lajeja, mustatäplätokko ja rohmutokko viimeisten parinkymmenen vuoden aikana saapuneita vieraslajeja. Suomen rannikon lajeista liejutokko on pienin ja mustatäplätokko suurin - se saattaa yltää jopa pariinkymmeneen senttimetriin. Rohmutokko on Suomen uusin, haitallinen vieraslaji, joka elää lähinnä pienvesissä. Mustatäplätoko on jo paikkansa löytänyt Mustanmeren ja Kaspianmeren laji, joka tavattiin Suomesta ensimmäistä kertaa vuonna 2005. Mustatäplätokolla ei ole uimarakkoa, jonka avulla se voisi säädellä uintisyvyyttään, ja siksi se oleilee aina lähinnä pohjalla. Suurin osa tokoista on aktiivisimmillaan hämärässä ja yöaikaan. Tokot syövät pieniä selkärangattomia, pohjaeläimiä kuten simpukoita, muiden kalojen mätiä ja mitä nyt sattuvat löytämään pohjalta.

Kivinilkkoja näkee usein sinisimpukkapedeillä ja myös hiekkapohjilla. Kala päästää sukeltajan usein yllättävän lähelle ennen pakenemista. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Kivinilkka (Zoarces viviparus) on hauska laji. Tämä pohjalla elävä muistuttaa isopäistä käärmettä ja sen ulkonäössä on ominaista sen nuolenkärkimäinen pyrstöevä, joka ei erotu selvästi pitkän selkäevän ja peräevän muodostamasta eväreunuksesta. Kalan luut ovat vihreitä, ja väri vain voimistuu kypsennettäessä kemiallisen reaktion johdosta. Kivinilkkaa syödään ainakin joissakin Baltian maissa, joissa siitä tehdään säilykekalaa. Kivinilkan erikoisin ominaisuus on se, että se on Suomen ainoa eläviä poikasia synnyttävä kala - kaikki muut munivat mätimunia. Kivinilkat syövät katkoja, siiroja ym. pohjaeläimiä, joita se napsii usein sinisimpukkapediltä. Myös muiden kalojen mäti ja pienet kalat kelpaavat appeeksi.

Kampelan ilme on yrmeä kun sukeltaja tunkee liian lähelle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kampela (Platichthys flesus sensu lato) syntyy täysin tavallisen näköisenä, uivana pikkukalana. Saavuttaessaan noin sentin mitan, sen silmä kääntyy jommallekummalle puolelle samalla kun kala itse kääntyy toiselle kyljelle ja asettuu elämään kampelanelämää pohjaan. Kampelat ovat ikään kuin ”oikea- tai vasenkätisiä”: sen silmät ja yläpuoli ovat useimmiten oikealla kyljellä, mutta myös vasenkylkisiä yksilöitä tavataan. Toinen kampeloiden erityispiirre on niiden kameleonttimainen ympäristön värimaailmaan sopeutuminen - hiekkapohjalla ne voivat olla hyvinkin vaaleita, sinisimpukkapedillä lepäillessään tumman laikukkaita. Ravinnoksi sille kelpaavat pohjaeläimet, erityisesti simpukat.

Tämä kolmipiikki lähti uhittelemaan sukeltajalle. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Kaikki tuntevat kolmipiikin (Gasterosteus aculeatus) eli rautakalan, piikkarin tai skitarin. Aiemmin sitä pyydettiin runsaasti kalaöljyä varten. Kolmipiikki voi elää sekä suolaisessa että makeassa vedessä. Se on yksi Suomen pienimmistä ja lyhytikäisimmistä kalalajeista - se elää vain noin puolitoistavuotiaaksi. Koiraan kutuasu on erityisen kaunis: kurkku ja etuvatsa muuttuvat punaisiksi, silmien ympäristö siniseksi, kyljet kellertäviksi ja selkä tummanvihreäksi. Kolmipiikkikoiras on oikea tasa-arvoisen lapsenkasvatuksen airut, jollei jopa jo ole mennyt siitä pidemmälle. Koiras rakentaa pohjalle pesän, johon naaraat käyvät munimassa. Koiras hedelmöittää munat ja hoitaa sitten munia, tuulettaa niitä ja kuljettaa homehtuneet ja kuolleet pois. Pesäänsä vartioiva kolmipiikkikoiras on vahva vastustaja - se käy jopa sukeltajan kimppuun suojellessaan pesuettaan.

Tiedot: Laji.fi, Luontoportti, Vieraslajit.fi ja Suomenvapaa-ajan kalastajat

Essi Keskinen

Riuttasukellusta

Kempela karkaa paikalta sukeltajan tuppautuessa liian lähelle. Kampeloita löytää usein sinisimpukkapedeiltä, ja sinisimpukoita usein riutoilta. Sinisimpukat ja niiden seassa seikkailevat selkärangattomat maistuvat hyvin kampeloille. Video: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Kun sanoo sukeltavansa riutalla, tulevat tietysti heti mieleen tropiikin koralliriutat. Itämeren riutat eivät ole eloperäisiä kuten koralliriutat, vaan geologisia muodostelmia, eli kivikasoja tai kallioita, jotka nousevat pohjasta kohti pintaa.

Sinisimpukat kamppailevat elintilasta bakteerikasvuston kanssa. Ohuet punertavat säiemäiset syanobakteerit ovat yleensä Spirulina-nimistä lajia. Rehevissä olosuhteissa syanobakteerit ja muut bakteerikasvustot pääsevät leviämään. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Riuttojen lajisto on pääsääntöisesti erilainen kuin saarten rantojen lajisto. Tärkein tekijä sille, mitä pohjassa kasvaa, on pohjan koostumus - ollaanko tässä nyt kalliolla, hiekalla, kivikossa vaiko kenties täysin pehmeällä pohjalla. Riutat muodostuvat lähinnä kovasta pohja-aineksesta (kallio, lohkareet, kivikot), joten esim. pohjaan juurtuvia putkilokasveja on turha odottaa. Sen sijaan lajisto koostuu erilaisista kiviin kiinnittyneistä levistä, sinisimpukoista, simpukoiden pintaan kiinnittyneistä äyriäisistä kuten leväruvesta ja merirokosta, ja kaikkien näiden houkuttelemista selkärankaisista. Myös kivinilkka (siis se käärmemäinen pohjakala, joka synnyttää eläviä poikasia ja jonka ruodot muuttuvat vihreiksi, jos se keitetään) viihtyy sinisimpukoilla, samoin kuin monet katkat ja siirat.

Kivinilkka kurkistaa rihmalevien, sinisimpukoiden ja pienten kotiloiden joukosta. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Tämän kesän Velmu-kartoituksissa (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) ollaan etsitty paikallisesti erityisen merkittäviä merialueita eli PEMMA-alueita. Sukelluksia on tehty saarten rannoille ja riutoille. Jokaiselle riutalle tehdään aina kaksi sukellusta, mahdollisuuksien mukaan yleisimmän tuulen (lounas) puolelle ja suojan (koillinen) puolelle. Käytännössä olemme vetäneet riutan matalimman kohdan yli kaksi sadan metrin kartoituslinjaa ja sukeltaneet ne kerralla - kaksi yhden hinnalla -sukellus siis. Riuttoja on sukellettu ennenkin, mutta silloin haluttiin lähinnä vain tutustua lajistoon - nyt etsitään arvokkaita riuttoja.

Riutalla viihtyvät mm. sinisimpukat, jotka voivat kiinnittyä rihmiollaan suoraan kallioon, tai muodostaa pehmeän höttökerroksen päälle ns. "patjan". Video: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Riutoilta on myös löytynyt leviä, joista on vain vähän aiempaa tietoa (DD eli data deficient -luokitus) tai joiden taksonomia eli lajijako on epäselvä. Hauskasti nimetyt töpöpunaröyhelö ja sarvipunaliuska eroteltiin joskus toisistaan morfologian eli ulkonäön perusteella, mutta sittemmin on herännyt epäilys, että lajit vain muuntelevat paljon, eikä todellinen lajintunnistus onnistu ilman DNA-näytettä. Niinpä olemme ottaneet näistä lajeista näytteitä, joista otetaan sekä DNA-näytettä varten kuivatettava palanen, että herbaarioksi säästettävä kuivanäyte. Levät ovat yllättävän kauniita myös litistettynä ja kuivattuna.

Levät ovat kuin kauniita maalauksia herbaarionäytteinä. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Riuttojen luonteen vuoksi ne sijaitsevat yleensä keskellä ei mitään. Muutama tämän kesän riutta on ollut väylän vieressä ja merkattuna väylämerkillä, osa on ollut vain karikoita merikortissa. Riuttoja sukellettaessa täytyy siis aina olla tyyntä, koska minkään saaren suojassa ei koskaan olla. Heinäkuussa säät ovat suosineet ja riuttasukelluksia on tehtailtu urakalla.

Viimeisten parin päivän ehdottomasti heinoin saalis on ollut herkkä ja kauniin aniliininpunainen (vai fuksianpunainen?) ruusulevä, jota näkee vain harvoin. Liekö kyse vuodenaikaisuudesta vai paikasta, tällä viikolla ruusulevää on löytynyt jo useasti, mutta aikaisemmin tänä kesänä ei vielä kertaakaan.

Ruusulevä on kaunis, hento punalevä, joka sukeltajien mukaan "liikkuu eri tavalla" vedessä. Nämä habitus-jutut eli "se nyt vain näyttää itseltään" kuulostavat maallikon korvaan typeryyksiltä, mutta niin se vain on - jokin näyttää vedessä "ihan itseltään", kun sitä on katsellut tarpeeksi kauan. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Sinileväriutat eli syanobakteerikukinnat ovat haitanneet näkyvyyttä erityisesti pintavedessä, mutta syvemmällä näkyvyys paranee. Termokliinin eli lämpötilan harppauskerroksen alla 6-8 m syvemmällä puolella on yleensä jo hyvin kirkasta vettä. 

Riuttoja on hyvä sukeltaa täysin tyynellä, koska saarten suojaa ei yleensä juuri ole. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Myös korvameduusat ovat tehneet ilmestymisensä. Meduusan toukat kiinnittyvät kivi- ja kalliopintoihin ja kasvavat siellä, kunnes alkavat "haaroa" - polyyppimaisesta korvameduusan aihiosta lähtee pikkuriikkisiä meduusoja uimasilleen kiinnittyneen vaiheen jälkeen. Nämä pienet pikkurillin kynnen kokoiset meduusat ilmestyivät pintavesiin pari viikkoa sitten, ja nyt vauvan kämmenen kokoiset meduusat jo sykkivät menemään pitkin poikin merta. Syksyn tullen aikuisen nyrkin kokoisiksi ehtivät korvameduusat lisääntyvät ja sen jälkeen niistä aika jättää - kuolevia korvameduusoja voi kertyä rykelmittäin suojaisiin lahtiin, missä ne tulevat meduusaelämänsä tiensä päähän.

Korvameduusat ovat osa planktonia eli virtojen vietävissä olevia eläimiä, vaikka ne pystyvätkin jonkinlaiseen itsenäiseen liikkumiseen. Video: Paula Ruokolainen / Metsähallisut

Vielä ei olla kuitenkaan syksyssä, ja Velmun PEMMA-kartoitukset jatkuvat vielä syyskuun alkuun asti! Toivotaan suotuisien vähätuulisten kelien jatkumista ja syanobakteerikukintojen vähenemistä.

Essi Keskinen

Itämeren revontulet - Northern Plights

Sukeltaja etenee kohti poijua ja linjan alkua leväpuurossa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Maailman merien päivänä 8.6 John Nurmisen Säätiö lanseerasi Northern Plight -kampanjan. Ironisella "Itämeren revontulia" (Northern Lights -> Northern Plights eli Pohjoiset Vitsaukset) -kampanjalla halutaan herätellä ihmisiä Itämeren rehevöityneeseen tilaan, sinilevä- eli syanobakteerikukintoihin ja Itämeren tilaan yleensä. Taivaalta katsottuna pahat sinibakteerikukinnat muistuttavat erehdyttävästi revontulia, joten vertaus on osuva.

Sinibakteerikukinta on noussut pintaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Me osuimme tuohon puuroon eilen Jurmon itäpuolella kaukana ulkomerellä. Heinäkuun alusta alkaneet tyynet ja lämpimät, usein jopa tilastollisesti helteiset (kun päivän aikana mitattu ylin lämpötila on vähintään 25,1 astetta C) säät alkoivat vaikuttaa. Kesäkuun tuulten jälkeen (katso blogi) työtilanne on helpottunut, mutta meren tilanne heikentynyt. Olemme Saaristomeren ulkomerellä tekemässä Velmun (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) alaisuuteen kuuluvia PEMMA-kartoituksia (paikallisesti erityisen merkittävät merialueet). Työt tehdään sukeltamalla, eli pääsemme näkemään vedenalaisen luonnon tämänhetkisen tilan päivittäin.

Beggiatoa-bakteeri elää hapettomilla pohjalaikuilla myös matalilla pohjilla. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Sinibakteereja on aina vesipatsaassa, mutta jos tuulee, tai lämpötilat pysyttelevät kovin matalina, tai jos ravinteita ei ole ylen määrin, mitään massakukintoja ei muodostu. Tyynellä säällä levät pääsevät kellumaan pinnalle ja näkyvät paremmin. Lämmin ja tyyni sää ja runsaat ravinteet ovat olosuhteita, joissa sinibakteerikukinnat pääsevät kukoistamaan. Kuten nyt, parin viikon tyynen hellejakson jälkeen.

Ravinteita valuu Itämereen kaikkia vesistöjä pitkin erityisesti maa- ja metsätalouden aiheuttamina. Vaikka maatalouden päästöjä onkin saatu viime vuosina hyvin kuriin, ne ovat silti vaikuttava tekijä Itämeren rehevöitymisessä. Metsänhakkuut, vanhojen ojitusten, eroosiolle alttiiden avohakkuiden ja muiden metsätalouteen liittyvien toimenpiteiden vaikutus ravinteiden huuhtoutumiseen on vasta tajuttu aivan viime vuosina. 1.7.2025 alkaen rahtilaivat eivät saa enää päästää jätevesiään Suomen aluevesille, mutta aluevesirajojen ulkopuolella niitä ei pidättele mikään laki. Päästölähteitä on siis monia.

Bakteerikasvusto ja sinibakteerit valtaavat yleensä alaa mätänevillä kasvinjätteillä tai hapettomilla pohjilla. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Yksi pahimmista rehevöitymiseen johtavista ongelmista on kuitenkin Itämeren sisäinen kuormitus. Tämä tarkoittaa sitä, että vuosikymmenten saatossa pehmeisiin pohjasedimentteihin erityisesti syvänteisiin on kertynyt valtavasti ravinteita, jotka pysyisivät siellä, jos pohjat pysyisivät hapekkaina. Hapettomista pohjista vapautuu fosforia, kun rauta ei enää sido sitä pohjaan, ja näin "vanhat synnit" pääsevät uuteen kiertoon. Hapettomiin pohjiin taas vaikuttavat esim. syvänteisiin valuvat kuolleet rihmalevämassat, joiden mätäneminen kuluttaa pohjalta hapen, ja se, että uusia suolapulsseja, joiden mukana Itämereen virtaa happirikasta vettä, saadaan nykyisin vain harvoin ja satunnaisesti. Kun happirikasta, hyvin suolapitoista ja kylmää vettä virtaa sisään Tanskan salmista, se valuu suoraan Itämeren syvimpiin kohtiin ollessaan raskaampaa kuin Itämeren vähäsuolaisempi murtovesi. Tämä happirikas vesi korvaa hapettomien pohjien ravinteikkaan ja hapettoman veden, joka virtaa muualle kumpuamiseksi nimitettynä ilmiönä. Kumpuamisessa tätä hyvin syvien pohjien kylmää vettä saattaa yhtäkkiä virrata matalillekin rannoille niin että uimavedet voivat yhdessä yössä viiletä jopa kymmenisen astetta. Hapeton pohjavesi on siis korvattu ja fosfori alkaa taas sitoutua pohjamutiin, mutta kumpuamisen vaikutuksesta pohjan ravinteet pääsevät koko vesipatsaan ja sen levien käyttöön.

Aivan ulkomerelläkin esiintyy sinibakteerikukintoja, jos olosuhteet ovat otolliset. Tarvitaan vain tyyni ilma, mieluiten lämmintä, ja paljon ravinteita. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Rehevöitymiseen johtavia yhteisvaikutuksia on siis paljon, eikä ongelmasta päästä eroon nopeasti, koska sisäinen kuormitus jatkaa voittokulkuaan vielä kymmeniä, jollei satoja vuosia. Epätoivoon ei kuitenkaan pidä vaipua, koska uusien ravinteiden pääsyä Itämereen voidaan vähentää, ja on vähennettykin huomattavasti. Kasvispainotteinen ruokavalio yhdistettynä julkisen liikenteen suosimiseen ja ylikulutuksen välttämiseen auttaa Itämerta yksilön tasolla. Suuremmassa mittakaavassa lainsäädäntö on se keino, jolla kansallisella tasolla säädellään ravinteiden vähenemistä vesistöistä.

Ajelehtiva rihmalevämatto peittää meriajokasniityn lähes kokonaan. Rihmalevät haittaavat muun kasvillisuuden yhteyttämistä ja niiden kuollessa hajoava levämassa kuluttaa pohjasta happea ja voi aiheuttaa paikallisesti hapettomia vain rikkibakteereille kelpaavia alueita. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kesäkuun alussa Saaristomeren ulkosaariston näkösyvyys eli Secchi-syvyys eli se syvyys, jolta 30 cm halkaisijaltaan oleva valkoinen levy häipyy näkyvistä pinnalta katsottaessa, oli huikeat 9,5 m. Viime viikolla mittasimme 7-8 m Secchi-syvyyksiä. Eilen saatiin huonoin tähän mennessä, vain 3 m. Toki kolmen metrin Secchi-syvyys on ruhtinaallinen verrattuna esim. sisäsaariston lahdenperukoiden alle metriseen näkösyvyyteen, mutta nyt puhutaan kuitenkin ulkosaaristosta, jossa pitäisi olla Suomen kirkkaimmat vedet.

Rihmalevien peittämät rakkohaurut kurkottelevat kohti pintaa ja valoa kuin suurkaupungin pilvenpiirtäjäviidakossa. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Ei enää. Tämän vuoden leväkukinnat ovat alkaneet. Muistelun vuoksi kaivoin myös yhden vanhan blogin, jossa saman ongelman äärellä voivotellaan kymmenen vuotta aiemmin.

Ja vielä muistutuksen vuoksi: sinibakteerit ja rihmalevät kuuluvat luonnollisena osana Itämeren vedenalaiseen luontoon. Niistä tulee ongelma vasta, kun ravinteita on liikaa ja lajit pääsevät kasvamaan kaiken muun päälle vieden yhteyttämismahdollisuuden peittämiltään ja alleen jättämiltään muilta kasveilta ja leviltä. Luonnon tasapaino järkkyy rehevöitymisen seurauksena ja tämä suosii tiettyjä lajeja kuten sinibakteereja ja rihmaleviä.

Essi Keskinen

Espoonlahtea ristiin rastiin

 

Veteen on joskus vaikea päästä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merellä tuulee. Eilen siellä on tuullut lähes 18 m/s ja aallot ovat sen mukaisesti lähemmäs kolmimetrisiä. Minä ja tiimini emme siispäässeet tällä(kään) viikolla saareen Velmu-töihin.

Jotain pitäisi kuitenkin tehdä kun on tiimillinen ihmisiä, omalle työmaalle ei pääse ja työaika juoksee. Onneksi joku tarvitsee aina jotain apua maastotöissä.

Tällä kertaa se oli Biodiversea-tiimin potentiaalisia ennallistamiskohteita kartoittava tiimi, jolta irtosi meille kohde, jota he eivät ehkä itse olisi ehtineet kartoittaa, Espoonlahti. Sinne pääsee autolla ja työt pystyy tekemään SUP-laudoilla. Sinneppä siis!

Harmaa taivas, vettä tulee ja tuuli on kova. Tämän kesän hyviä työsäitä odotellaan vielä. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Eilen tietysti tuuli kovaa ja satoi, mitäpä muutakaan. Saatiin kuitenkin tehtyä pistemäisiä kartoituksia, mutta seuraavaksi päiväksi luvattiin ottaa suuremmat ankkurit. Tänäänkin tuuli, mutta suuremmat ankkurit pitivät, ja sade tuli vasta kun vaihdoimme pelastautumispukuja pois työrupeaman jälkeen.

Espoonlahdelta löytyi yksi verso kanadanvesiruttoa vuonna 2016. Nyt tehtävänä oli käydä katsomassa, onko kasvusto vielä siellä, onko se levinnyt, ja löytyykö lajia muualtakin lahdesta.

Kanadanvesirutto on vieraslaji, joka nimensä mukaisesti leviää rivakkaa tahtia sopivissa makeissa tai äärimmäisen vähäsuolaisissa murtovesissä kuten jokisuistoissa. Laji on levinnyt Suomen järviin ja lampiin ja peittänyt monelta osin muun kasvillisuuden kokonaan alleen. Kanadanvesiruttoa on torjuttu ja poistettu monin keinoin Järvi-Suomessa. Perämeressä sen poistamista on kokeiltu Perämeren kansallispuistossa, mutta käsin se lienee mahdotonta. Myös Akionlahdella Oulun edustalla kanadanvesiruttoa on torjuttu, mutta peittämällä se ja estämällä kasvien yhteyttäminen.

Haraa käytetään, kun pohjaan ei näy vesikiikarilla eikä olla sukeltamassa tai kahluusyvyydessä, ja halutaan silti tietää, mitä pohjassa kasvaa. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Kahden päivän kovan yrityksen jälkeenkään kanadanvesiruttoa ei löytynyt Espoonlahdesta. On lähes mahdotonta sanoa 100 % varmuudella, että lajia EI olisi valtavassa lahdessa, mutta lähes sadan harauspisteen jälkeen voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että minusta lajia ei löydy Espoonlahdesta, eikä se missään nimessä ole päässyt dominoivaan tai edes leviävään asemaan.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että vuoden 2016 havainto on joko ollut todella erikoinen poikkeus, tai laji on tunnistettu väärin. Kallistuisin jälkimmäiseen sillä perusteella, että Espoonlahden vesi on suolaista. Kun se tuulen ja aaltojen vaikutuksesta pärskyi naamalle, suolan maistoi. Missään niin suolaisessa en ole ennen törmännyt vesiruttoon. Perämerellä vesiruttoa tavataan jokisuistoista ja joistakin lahdista, joihin laskee jokivettä, mutta ei varsinaisesta murtovedestä.

Ahdinpallero kasvaa joko pallomaisena muotona, jota löytyi myös, ja tällaisena lyhyenä, mattomaisena muotona. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Oli juurisyy mikä tahansa, hyvä uutinen on, että kanadanvesiruttoa ei tarvitse ruveta torjumaan Espoonlahdella, koska sitä ei siellä ole. Ei siis aivan huonosti käytetyt kaksi päivää, vaikka Espoonlahden mutainen vesi ja haralla kartoitetut näytepisteet olivatkin melko köyhä lohdutuspalkinto sille, että koko tiimi olisi halunnut olla Saaristomeren ulkosaaristossa 9.5 m Secchi-syvyydessä sukeltamassa.

Muitakin hyviä uutisia tästä kahdesta pääkaupunkiseutupäivästä oli. Ainakin kahdella pisteellä löytyi ärviöiden juuristosta uposkuoriaisten toukkia. Meriuposkuoriainen on silmälläpidettävä ja suojeltu laji, jonka toukat viihtyvät putkilokasvien juuristoissa. Uposkuoriaisia löytyy Suomesta kolmea lajia, joista erityisesti uhanalaisen meriuposkuoriaisen kanta on vahva nimenomaan Espoonlahdella. Toukista ei tiedä lajia ilman DNA-näytettä, mutta mitkä tahansa uposkuoriaislajin toukat ovat siis havainto plussan puolella.

Essi Keskinen

Löytämisen riemu

Meriajokasniitty kohoaa rihmalevämatolta. Versojen väleissä piileskelee siloneuloja, särmäneuloja ja tokkoja. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Matalassa rantavedessä rakkohaurut kurkottelevat pintaan asti. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Eilinen sukellus oli niitä mukavimpia, mitä meribiologi tai tutkimussukeltaja pääsee tekemään. Sukelluksella löytyi uhanalainen luontotyyppi, jota ei aiemmin ole ollut tiedossa tämän saaren rannasta.

Maastokaudella 2025 saaristomerellä tehdään Velmu-kartoitusten (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuudeninventointiohjelma) Pemma-inventointeja (paikallisesti ekologisesti merkittävätmerialueet). Minä ja tiimini työskentelemme hyvin kaukana ulkosaaristossa – Korpoströmistä suunnataan lounaaseen ja ajetaan kahtakymmentä solmua tunti, sitten päästään lähelle meidän kesäkuista pelikenttää.

Lehopunoslevä muistuttaa korealaisia mungpapunuudeleita. Kesäkuun alussa tätä levää näkee paljon, mutta se häviää usein lähes kokonaan kesän ja kasvukauden edistyessä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Eilen illalla vedettiin erään saaren rantaan SUP-laudalla 100 m mittainen sukelluslinja. Ranta oli melko matala ja siksi sitä ei uskallettu lähestyä veneellä. Minä lähdin sukeltamaan, tämän kesän ensimmäiselle dyykille.

Linja alkoi hiekkapohjana, jonka alta muutaman senttimetrin syvyydestä löytyi kaivamalla tiivistä savea. Kasvillisuus oli lähinnä ohutta, jouhimaista jouhilevää. Kaikkea peitti paksu irtonaisesta rihmalevästä koostuva matto.

Jouhilevät ponnistavat paksusta rihmaleväkerroksesta. Taustalla piileskelee myös ahvenvitaa, joka on lähes kokonaan levän peitossa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Puolivälissä linjaa näytepisteille alkoi ilmaantua meriajokkaita. Meriajokas on yksi harvoja todella mereisiä putkilokasveja, joka ei pärjää alle 5 promillen suolapitoisuudessa. Suomen rannikolta meriajokasta löytyy Sipoosta Rauman edustalle asti. Parhaiten tämä silmälläpidettävä siemenkasvi pärjää Saaristomerellä ja Hankoniemen edustalla, missä sille löytyy sopivia 1-8 m syvyisiä lähinnä hiekkaisia pohjia.

Linjan puolivälistä noin metrin syvyydelle asti pääsin sukeltamaan meriajokasniityn yläpuolella. Vaikka itse kasvi on määritelty ”vain” silmälläpidettäväksi, luontotyyppinä meriajokasniityt on arvioitu vaarantuneiksi. Täyttääkseen meriajokasniityn tuntomerkit, luontotyypin kasvillisuudesta vähintään 50 % täytyy olla meriajokasta. Eilisellä linjalla näin oli, paitsi että kaikkea peitti paksu irtonainen rihmalevämatto. Tällaiset rehevöitymisen seurauksena syntyneet paksut, liikkuvat rihmalevämatot ajautuvat tuulten mukana suojaisille rannoille ja lahtiin ja peittävät muun kasvillisuuden alleen. Pahimmillaan rihmalevämatto voi estää muun kasvillisuuden yhteyttämisen, ja tässä piileekin yksi meriajokasniittyjä uhkaavista vaaroista.

Liikkuvat levälautat kulkevat tuulten mukana, mutta ovat melko pysyviä lahdenpohjukoissa ja muissa suojaisissa paikoissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Koska ajelehtivat rihmalevämatot ovat nimensä mukaisesti ajelehtivia, ne saattaa löytää tänään tästä ja huomenna toisenlaisella tuulella tuolta. Siksi tätä varsin merkittävää kasvimassaa ei tarvitse ottaa huomioon määriteltäessä luontotyyppiä meriajokasvaltaiseksi.

Meriajokas on ns. avainlaji, joka muodostaa avainelinympäristön. Tämä tarkoittaa sitä, että monet muut lajit ovat joko riippuvaisia tai vähintään hyötyvät meriajokkaista. Meriajokkaiden juuret sitovat pohjasedimenttiä paikoilleen (samalla kun niiden juuristo sitoo hiiltä) ja ne tarjoavat suoja- ja ruokailupaikkoja monille selkärangattomille eläimille ja kaloille.

Rakkohauru on Suomen rannikon suurin ruskolevä. Sen rakkojen tehtävänä on kannatella levän haaroja kohti valoa. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus.

Eilisellä meriajokasniityllä kasvoi myös ainakin hapsivitaa, hauraa ja ahvenvitaa. Sieltä täältä versojen lomasta sinkoili tokkoja, ja lähes joka kerta, kun työnsin rihmalevämattoa syrjään, häiritsin siloneulaa. Merkitsin jokaiselle näytepisteelle 5-10 siloneulaa – enemmän kuin olen koskaan missään tavannut yhdellä paikalla. Myös kivinilkkoja oli paljon, samoin kuin kolmipiikkejä, hietakatkarapuja ja leväsiiroja. Kaikkialla hiekassa meriajokkaan versojen välissä oli eri kokoisia sinisimpukoita ja monia eri lajin kotiloita, jotka raapivat karkealla kielellään bakteeri- ja leväkasvustoa muiden kasvien lehdiltä.

Leväsiira kiipeilee tutkimusmittanauhan päällä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Siloneuloja löytyy usein meriajokasniityiltä kymmenittäin. Ne maastoutuvat hyvin meriajokkaan pitkien lehtien väliin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Särmäneula on siloneulan isompi serkku. Sen tunnistaa pidemmästä ja särmikkäämmästä kuonosta sekä pienestä selkä- ja peräevästä. Kapea ja pitkä hieman merihevosta muistuttava kala kasvillisuuden joukossa meren pohjassa.

Maastomajoitukseen pääsyn jälkeen tarkistin heti, onko tältä paikalta havaittu meriajokasta aiemminkin. Ei ole – samasta saaristosta sitä on kyllä löytynyt vuoden 2019 Velmu-kartoituksissa, mutta tämän saaren rannasta ei koskaan.

Meriajokasniityt on rauhoitettu luonnonsuojelulailla. Rauhoitusta varten meriajokaspohja täytyy ensin löytää, sitten rajata ja sen jälkeen ELY-keskus voi sen suojella. Nyt ensimmäinen askel eli löytäminen on tehty.

Essi Keskinen

Hietatokko ja mutatokko maastoutuvat meren pohjalle niin että vain silmä on yleensä nähtävillä. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus