Limakotilot ja niiden limat

 

Limakotiloiden "naama" on varsin inhimillinen pienine nappisilmineen ja koirankorvamaisine tuntosarvineen. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Etana ja kotilo. Sama elukka, kotilo on etana, jolla on kalkkikuori kotinaan. Etanoita ja kotiloita löytyy Suomesta kymmeniä, mutta kaikkia lajeja tai lajiryhmiä ei vielä tunneta kunnolla. Vaikka laji olisi yleinen, se saattaa silti olla vielä tieteellisesti epämääräinen, jos lajinsisäinen ulkonäön eli habituksen vaihtelu on suurta. Tai sitten kyseessä on monta eri lajia, jotka on vain niputettu yhdeksi lajiksi. Kuka tietää?

Jätä sukellustikkaat yhdeksi yöksi veteen rehevässä lahdessa ja sadat limakotilot ovat munineet sitkeänlimaiset vihreät munakotelonsa niihin! Sormilla munia ei saa millään irti, niin sitkaita, limaisia ja tiukasti kiinni ne ovat. Kololevien (Blidingia) irrottamiseen ostettu taltta toimi hyvin limakotiloiden muniin. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Toivottavasti pian tiedetään. Vuonna 2024 Velmu-ohjelmassa otettiin jo runsaasti limakotilonäytteitä (ja menihän siellä muitakin kotiloita, se täytyy myöntää), ja nyt hommaa jatketaan. En tiedä, tehtiinkö kahden vuoden takaisille kotiloille DNA-sekvensointia eli DNA:n selvitystä, mutta ainakin näytteiden mikroskopoinnin perusteella meidän keräämämme "limakotilot" olivat kaikenlaisia eri lajeja. Tänä vuonna kaikille näytteille tehdään varmasti DNA-määritys, eli nyt päästään ehkä vielä eteenpäin vuoden 2024 tuloksista.

Snorklaamalla limakotiloita löytyy helpoiten. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Limakotiloita (Lymnaeidae) on Suomessa joitakin lajeja, joista yksi suurimpia on muunnoslimakotilo (Radix balthica). Nyt siis tutkitaan, onko tämä Radix -porukka kaikki yhtä ja samaa lajia, vai mitä tämän lajiryhmän sisällä oikein piileskelee.

Limakotiloita ja levää. Nyt pitäisi erotella kotilot näyteputkiin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Kotilo on juuri menossa parturiin - pinseteillä poistetaan ylimääräistä levää kilvestä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Limakotiloita löytää helpoiten snorklaamalla tai kahlaamalla matalassa rantavedessä suojaisassa ja melko ravinteikkaassa, suojaisassa lahdessa tai fladassa (laguunissa). Myös aivan rehevöitynyt pikku vesistö käy. Mitä enemmän hajoavaa kasvimateriaalia, ja kenties myös kuollut lintu tai pari, ja sitä helpommin limakotiloita usein löytyy.

Siinä on meidän mielestämme selkeä limakotilo, ryömimässä rakkohaurun pinnalla. Limakotiloilla ja muillakin kotiloilla on radula-niminen hiekkapaperimainen karkea kieli, jolla ne raapivat pinnoilta kuten kiviltä, kasvilta tai rakkohaurulta bakteereja ja pieniä rihmaleviä. Ne syövät myös mitä tahansa kasvimassaa, elävää tai hajoavaa. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Suuret kotilot ovat usein rihmalevien epävapaaehtoinen kiinnittymisalusta. Kotiloiden kuoressa saattaa kasvaa useiden senttimetrien mittainen tupsu yhtä tai kahta rihmalevää. Kotilon hydrodynaamisuus varmasti kärsii, mutta eivätpä ne muutenkaan kauhealla kiireellä paikasta toiseen kulje. DNA-näytteenottoa varten parturoimme kuoret mahdollisimman tarkkaan.

Kotiloparturit käynnissä! Kotiloilta parturoidaan ylimääräiset levät niiden kotilon päältä, etteivät ne sotke DNA-määritystä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

DNA-näytteitä tulossa ulkosaariston maastomajoituksen mökkilattialla. Ergonomia on niin hyvä kuin sen pystyi sateisena ja tuulisena päivänä saamaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Näytteet säilötään etanoliin ja DNA-määritys tehdään talvella maastokauden jälkeen. Odotan nyt jo innolla tuloksia, niin eri näköisiä kotiloita näytteistä löytyy, kaikki kuitenkin meidän ymmärryksemme mukaan Radix-sateenvarjon alla. 

Parin vuoden päästä Suomessa julkaistaan uusi kymmenen vuoden välein tehtävä uhanalaisuusarviointi, ja näitä tietopuute- ja epämääräisyyslajeja pyritään vähentämään ennen arviointia.

Essi Keskinen

Kotilot värjäävät läpinäkyvän etanolin nopeasti ruskeaksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Kalojen kutua korjaamassa

 

Ensin tehdään väliaikainen pato, sitten tyhjennetään puro. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Perämeren kansallispuistossa on Pensaskari-niminen saari, josta löytyy komea kluuvi, eli merestä maankohoamisen johdosta irti kuroutunut järvi. Täältä voit kuunnella podcastin fladoista ja niiden kunnostamisesta sekä muusta meriluonnonsuojelusta. Pensaskarin kluuvia vaivaa vieraslaji vesirutto, jota on yritetty poistaa kahtena kesänä, mutta turhaan (lue enemmän blogista). Toinen ongelma on laskuoja, joka on joskus padottu, ja josta merivesi pääsee kluuviin vain veden ollessa hyvin korkealla. Kluuvista löytyy kyllä kaloja, mutta vesi ei vaihdu meren ja kluuvin välillä välttämättä juuri silloin, kun kalojen pitäisi päästä nousemaan sinne kudulle. 

Pensaskarin saari sijaitsee Perärämeren kansallispuiston pohjoisosassa. Kluuvin laskuoja on aikanaan tukittu kokonaan suurilla kivillä (nuoli).

Biodiversea LIFE IP -hankkeen sloganina on "meriluonnon puolesta". Tätä on toteutettu mm. ennallistamisella ja kunnostuksella. Merenkurkussa meriharjusten kutusoraikoita on kunnostettu ja poikasia siirtoistutettu, Akionlahdella kunnostettu kalatietä.

Nyt kunnostettiin sitten Perämeren kansallispuiston Pensaskari-saaren kluuvin laskuoja, ja toiveena on, että tulevaisuudessa kalat pääsisivät helpommin ja useammin nousemaan kluuviin kutemaan.

Uoma kuivataan väliaikaisen padon avulla pariksi päiväksi ja siihen rakennetaan luonnollisen näköisiä pohjapatoja, joiden korkeus on tarkkaan mitattu kluuvin pintaan nähden. Kluuvi ei saa kuivua, mutta toisaalta veden pitäisi päästä merestä kluuviin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kluuvista uomaan johtavaan kohtaan rakennettiin väliaikainen pato, jonka avulla uoma saatiin kuivaksi. Uomaan suurista kivistä rakennettu pato avattiin ja siihen rakennettiin kaksi uutta pohjapatoa, joiden yli korkeamman veden on kuitenkin tarkoitus päästä. Padot tehtiin mahdollisimman luonnonmukaisen näköisiksi ja niiden materiaalina käytettiin vain paikalta saatuja kiviä ja maa-ainesta. 

Isotkin kivet nousevat suhteellisen kevyesti, kun oikeat työkalut ovat käytössä. Rannan kiviä käytettiin purouoman maisemointiin. Kuvat: Essi Keskinen / Metsähallitus

Talven jälkeen nähdään, mitä jäät tekevä kunnostetulle uomalle, jos mitään, ja kuinka padot pitävät vettä. Työ ei kestänyt omalla, vuokratulla ja vapaaehtoistyövoimalla kuin kaksi päivää, joten myös korjaustoimet on nopeaa toteuttaa, jos padot eivät osoittaudu toivotunlaisiksi ja niitä pitää vielä muokata. Kluuviin ja Pensaskarin eteläpuolelle jäi nyt kaksi loggeria mittamaan vedenkorkeuden muutoksia ja lämpötiloja - loggerit poimitaan pois ennen jäiden tuloa ja viedään taas keväällä takaisin jäiden lähdettyä.

Toivotaan, että yhä useampi kala pääsee suojaisaan kluuviin kutemaan tulevana keväänä.

Essi Keskinen

Muita ennallistamisesta ja kunnostamisesta kertovia blogeja:

Moniongelmainen Akionlahti, ja voiko sitä korjata?

Ojasta allikkoon - miten vesi pysäytetään?

Päiväni kasvinkannattimena

Uuden äärellä - meriajokkaita istuttamassa

Podcast meriajokkaan istutuksesta

Tukea luonnonsuojelulle

PEMMA - paikallisesti merkittävät meriluontoalueet

Harmaakarin riutta on nykyisin määritelty PEMMA-alueeksi Helsingin edustalla. Värikkäältä riutalta löytyy ensisilmäyksillä ainakin meriahdinpartaa, suolilevää, rakkohaurua ja joitakin lyhyitä puna- ja ruskoleviä. Kuva: Lassi Karvonen / Metsähallitus.

"Paikallisesti ekologisesti merkittävien vedenalaisten meriluontoalueiden tunnistaminen: Esimerkki pääakupunkiseudulta" -julkaisu näki päivänvalon 2024. Pari vuotta sitten Velmu-kartoituksissa (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) keskitytiin Suomenlahdella Helsingin Helmiin ja Espoon Erikoisuuksiin eli paikallisesti merkittäviin meriluontokohteisiin. Mutta minkälainen haarukointi on tarvittu, että ollaan päästy näin alueelliselle tasolle meriluontoarvojen määrittelyssä?

Helsingin Helmet ja Espoon Erikoisuudet rajattiin vuoden 2022 maastokauden tulosten ohjaamina. Kuvakaappaus Velmun karttapalvelusta.

Vuonna 2019 YK:n biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen tieteellis-teknisessä kokouksessa tunnistettiin ympäri maailmaa ekologisesti ja biologisesti merkittäviä merialueita (tässä esimerkiksi Itämeren pohjoisin EBSA-alue englanniksi esiteltynä). Suomen merialueille tunnistettiin neljä EBSA-aluetta, kaksi Pohjanlahdelle, yksi Saaristomerelle ja Ahvenanmaalle ja yksi Suomenlahdelle.

Harmaakarin PEMMA-alueelta löytyy myös merinisäkkäitä. Utelias harmaahylje on tullut katsomaan, mitä ne sukeltajat oikein melskaavat. Kuva: Petra Saari / Metsähallitus.

EBSA-alueita hienopiirteisempiä ovat Suomen kansalliset ekologisesti merkittävät merialueet, EMMAt. EMMA-alueet eivät ole hallinnollisia tai suojelullisia rajauksia, vaan ne kertovat siitä, että alue on meriluonnoltaan erityisen merkittävä. Sieltä saattaa löytyä esimerkiksi kalojen kutualueita, uhanalaista lajistoa, erityistä geodiversiteettiä tai se voi olla harvinaisen luonnontilainen. Rajaus siis kertoo potentiaaliselle merialueen käyttäjälle, että nyt ollaan tekemisissä erityisen arvokkaan merialueen kanssa. EMMA-alueita on käytetty mm. erilaisten meritoimintojen ohjaamiseen ja aluerajaukseen merialuesuunnittelussa. EMMA-raportteja voi selata näistä linkeistä:

- Syken julkaisema virallinen EMMA-raportti

- Metsähallituksen julkaisema kuvitettu ja kuvaileva raportti joistakin EMMA-alueista

- Syken avoimen datan kautta löytyvät EMMA-rajaukset

Mikäs se on tehdessä sukellustöitä tyynessä illassa, kun räpylöiden alla aukeaa upea riutta. Uppoluoto löytyy Helsingin edustan ulapalta. Kuva: Jyri Tirronniemi / Metsähallitus.

Teisti ei ole harvinainen, mutta ei se erityisen yleinenkään ole. Sen saattaa useimmiten bongata sinisimpukkakoloniasta, mutta viihtyy tämä pohjakala myös sorapohjilla pohjaeläimiä etsien, kuten tässä Uppoluodossa. Kuva: Jyri Tirronniemi / Metsähallitus.

Levärupi on päässyt valtaamaan haarukkalevän täysin - tämähän näyttää jo melkein trooppiselta kalkkikivikorallilta! Uppoluodon PEMMA-alueelta löytyy mm. punaisia rihmaleviä ja paljon haarukkalevää. Kuva: Jon Ögård / Metsähallitus.

Kun kansalliselta EMMA-tasolta mennään vielä alueellisemmalle ja paikallisemmalle tasolle, vastaan tulevat paikalliset EMMAt eli PEMMAt. Vuoden 2022 maastokartoituksissa Helsingin ja Espoon edustalla Velmu-kartoitukset keskitettiin yksinomaan PEMMA-alueiden kartoittamiseen. Työ toteutettiin niin, että maastokartoitukset, lähinnä sukellukset, snorklaukset ja vesikiikarein tehtävät inventoinnit, keskitettiin alueille, joilta arveltiin löytyvän erityisen paljon vedenalaisia luontoarvoja, tai jotka olivat vielä täysin tuntemattomia, mutta joille mallit antoivat odottaa vedenalaisia luontoarvoja. Kun aineistot myöhemmin analysoitiin, ne käytiin asiantuntijoiden kanssa läpi, ja kaiken tunnetun datan ja asiantuntijalausuntojen avulla luotiin Suomen ensimmäiset PEMMA-alueet. Raportti löytyy täältä ja rajaukset voi ladata täältä.

Kilkki on syvempien pohjien puhtaanapitolaitos. Sille kelpaa ravinnoksi kaikki orgaaninen, mikä sattuu satamaan merenpohjaan ylemmistä vesikerroksista. Kuva: Lassi Karvonen / Metsähallitus.

Tänä kesänä PEMMA-alueiden etsintä siirtyy Saaristomerelle. Syke ja Metsähallitus yhdessä paikallisten kuntien, kaupunkien ja ELY-keskuksen kanssa tekevät maastokaudella vedenalaiskartoituksia vielä vähemmän tunnetuilla, mutta potentiaalisesti arvokkailla merialueilla. Tarkoitus on tehdä satoja sukelluslinjoja aivan ulkosaaristosta syvälle sisäsaaristoon ja lahdenperukoihin asti. Suurin osa työstä tehdään sukeltamalla, mutta matalilla alueilla riittää snorklaus tai vesikiikarin käyttö.

Punalevät töpöpunaröyhelö ja sarvipunaliuska ovat niin muuntelevaisia, että nykyisin niitä ei enää erotella silmämääräisesti toisistaan. Punalevät hehkuvat kameran salaman valossa syvän punaisina Harmaaluodon riutalla. Kuva: Jon Ögård / Metsähallitus.

Maastotyöt aloitetaan kesäkuun alussa ja saadaan valmiiksi syyskuun puoliväliin mennessä. Jos siis näet Metsähallituksen veneen tai oransseihin pelastautumispukuihin pukeutuneita luontokartoittajia Saaristomerellä tänä kesänä, he saattavat hyvinkin olla etsimässä uusia PEMMA-alueita.

Essi Keskinen

P.S. Jos pidät podcastien kuuntelusta, otappa kokeiluun nämä Metsähallituksen meritiimin meriluonnon suojelusta kertovat podcastit: Vedenalaisen varjelijat.

Harmaakarin riutalta löytyy mielin määrin haarukkalevää ja sitä kiinnittymisalustanaan käyttävää pikkuriikkistä yhteisöllistä äyriäistä, levärupea (valkoinen pitsi oranssinpunaisen haarukkalevän päällä). Kuva: Karl Weckström / Metsähallitus.

Harmaakarin riutan matalammilta osilta löytyy kauniinvihreää ja notkeaa suolilevää. Kuva: Lippi Vertio / Metsähallitus.

Sukelluslinja kulkee rihmalevän ja rakkohaurun välistä Länsi-Toukin PEMMA-alueen riutalla. Kuva: Aleksi Leinikki / Metsähallitus.

Ahvenet ovat uteliaita ja ovat tulleet tarkistamaan, mitä sukeltaja tekee niiden valtakunnassa Länsi-Toukin riutalla. Kuva: Anna Lyssenko / Metsähallitus.

Valtavan monilajinen mutapohja

 

Keiholehtien ja lahnaruohojen ruusukkeet saavat niitylle lisäkseen uposvesitähdet ja vidat. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Mutapohjat voivat olla hyvin hämmentäviä. Välillä 1 m syvällä pehmeällä suojaisalla mutapohjalla ei kasva mitään, ei siis yhtikäs mitään, ja siihen ei tunnu olevan mitään kunnollista syytä. Välillä päällepäin täysin samannäköisellä pohjalla saattaa kasvaa valtava niitty vain yhtä lajia, esimerkiksi mukulanäkinpartaa (ja silloin puhutaankin jo uhanalaisestaluontotyypistä, suojaisat näkinpartaispohjat, joka on Suomessa arvioitu vaarantuneeksi). Ja välillä, joskus, kun tähdet osuvat kohdilleen ja elämä hymyilee meribiologille (tai ei hymyile, jos olisi kova kiire, ja työ pitäisi silti saattaa huolellisesti loppuun saakka), päästään mutapohjaiselle sekaniitylle, josta löytyy heittämällä kymmenen, viisitoista lajia putkilokasveja, ja rihmalevät päälle.

Eskonlahden vesikasvillisuuslinjalta löytyi lähes kaksikymmentä putkilokasvilajia. Vesi on tummanruskeaa, mutta kirkasta. Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus

Tuollainen upea niitty löytyi Simon Eskonlahdelta, johon kesällä 2023 perustettiin Perämeren merenhoidon seurantalinjoja. Lahden pohjalta löytyi mutaa, kuten toivottiinkin, ja vaikka veteen mentiin pelastautumispukujen ja SUP-lautojen ja vesikiikareiden kanssa pienestä venevalkamasta, ruoppauksia ei oltu pitkään aikaan enää tehty ja lahti melkein umpeenkasvanut monilta rantaosuuksilta. Alueella oli aikanaan käyty tekemässä Velmu-kartoituksia (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma), ja sen, ja SEAmBOTH-hankkeen kartoitusten, avulla tämä mutapohjainen pieni helmi löytyi seurantoja varten. Lue enemmän pohjoisen Perämeren vesikasvillisuuskartoituksista täältä.

Eskonlahti sijaitsee Simossa, mannerrannalla, joten paikalle pääsee autolla

Eskonlahden linja on täysin vaakasuoralla, mutapohjaisella lahdella, josta löytyy reilu tusina putkilokasvia monelta linjan pisteeltä.

Eskonlahden mutalinjan lajilistalta löytyvät "ne tavalliset epäillyt", jotka pohjoisella Perämerellä usein tulevat vastaan erityisesti mannerrantojen lahdissa. Monet lajeista ovat sopeutuneet lähinnä makeaan veteen (tylppövita, sätkimet, keiholehdet, lahnaruoho, vesiherne, saukonsammal erityisesti).

100 m mittainen linja alkoi rantaruovikosta ja jatkui parin pienen ruovikkolaikun kautta pidemmälle lahteen. Syvyys ei vaihdellut vajaasta metristä lainkaan, vesi oli kirkasta, vaikkakin rooibosteen väristä humusaineista johtuen, ja pohjaan oli helppo nähdä vesikiikarilla. Siellä täällä pohjaa täplittivät yksittäiset ahvenvidat, mutta varsinainen kasvimassa koostui sirppikeiholehden pohjaruusukkeista ja niistä ylös pintaan kiemurtelevista hiuksenohuista lehtiruodeista. Sirppikeiholehti on pystykeiholehden ja kelluskeiholehden risteymä, jota esiintyy erityisesti pohjoisella Perämerellä. Siellä emeritusmuseonhoitaja ja kasvitieteilijä Tauno Ulvisen (osallistuin hänen 90-vuotispäivilleen vajaat viisi vuotta sitten) mielestä ei esiinny kumpaakaan yksittäistä lajia puhtaana, vaan kaikki yksilöt olisivat risteymää, sirppikeiholehteä.

Hyvin monilajinen ja monipuolinen mutapohja Paskaletossa pohjoisella Perämerellä. Video: Metsähallitus.

Luikkia on monenlaisia ja eri kokoisia. Niiden erottaminen toisistaan vaatii vähintään luppia tai mikroskooppia, sekä rutkasti asiantuntemusta. Kuva: Niina Kurikka / Metsähallitus

Pikku- ja hentoluikat muodostavat ruohikkomaisia niittyjä matalille pehmeille-, siltti- tai hiekkapohjille. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Lähes pohjaa peittävien keiholehtiruusukkeiden joukossa kukkii uposvesitähtiä, sieltä löytyy pieniä niityllisiä muutaman sentin mittaista, ruohomaista luikkaa, rannempana myös suurempia luikkia. Ärviöitä pistää esiin sieltä täältä ja kiemurtelee kohti pohjaa. Välillä joukosta löytyy muutama mukulanäkinparta ja yksittäisiä lahnaruohoruusukkeita. Pikkuriikkiset vesirikon pisaranmuotoiset lehdet täplittävät pohjaa siellä täällä. Myös makeanveden vesisammal ja vesiherne tekevät esiintymisen, samoin reheviä vesiä indikoiva ristilimaska, jota usein löytyy rehevistä, seisovista fladoista (fladat muuten ovat maankohoamisen vuoksi merestä hiljalleen umpeen kuroutuvia laguuneja tai lahtia, joilla on lopussa meren kanssa vain pieni yhteys matalan kynnyksen kautta. Lue enemmän fladoista tästä SEAmBOTH-hankkeen englanninkielisestä blogista).

Pohjoisella Perämerellä esiintyy pystykeiholehden ja kelluskeiholehden risteymää sirppikeiholehteä. Nämä lehdet muistuttavat enemmän kelluskeiholehteä, mutta eivät ole kuitenkaan tyypillisiä - eiköhän tämäkin ole risteymä. Kasvin lehtiruusukkeet ovat tiukasti pohjassa ja jokaisesta ruusukkeesta johtaa ohut lehtiruoti kelluslehteen. Kuva: Ville Savilampi

Tällaisissa runsaissa ja rehevissä linjoissa on kova tekeminen, mutta lajiston perkaaminen on silti aina yhtä mielenkiintoista ja palkitsevaa.

Essi Keskinen

Ahvenvita on varsinainen jokapaikanhöylä. Sen löytää suuresta osasta Suomea ympäröivää Itämerta. Se pystyy kasvamaan kaikenlaisilla pohjilla kovia pohjia lukuun ottamatta, suojaisissa ja aallokkoisissa paikoissa, ja hyvin erilaisissa ravinteisuuksissa ja lämpötiloissa. Kuva: Pekka Lehtonen / Metsähallitus

Tutustu erilaisiin vesikasvillisuuslinjoihin näistä blogeista:

Vesisammallinja Perämerellä

Luonnontilainen monotoninen näkinpartaismutapohja

Mosaiikkimainen pohja Merenkurkussa

Uhanalaisia lajeja tasaisella hiekkapohjalla

Pystysuora kallioriutta

Hyvin monilajinen mutapohja

Tyhjä hiekkapohja

Rakkohauruniittyinen riutta

Mosaiikkimainen sekapohja

 

Kaunis purppuraluulevä loistaa taskulampun valossa. Vieressä ehkä haarukkalevän haarat on peittänyt levärupi, pikkuriikkinen yhteisöllisistä äyriäisistä koostuva pitsimäinen kalkkirakennelma. Punalevät viihtyvät syvemmissä vesissä ja kovilla pohjilla. Kuva: Carl Weckström / Metsähallitus

Selkämeren syvin kohta, 293 m, löytyy Ruotsin puolelta (Selkämeren keskisyvyys on 66 m). Perämeren syvin kohta, 146 m, löytyy sekin Ruotsin puolelta. Jos Pohjanlahtea katsottaisiin poikkileikkauksena, Suomen puolen rannikot ovat matalia ja loivia ja syvenevät ja jyrkkenevät Ruotsin Höga Kustenia eli Korkearannikkoa kohti. Selkämeren ja Perämeren väliin jää Pohjanlahden kapein kohta, Merenkurkku, joka on myös heittämällä matalin. Merenkurkun syvin kohta on vain n. 25 m "syvä" – varsinainen kynnys siis. Jos maanpinnan kohoaminen ei tulevaisuudessa vähene merenpinnan kohoamisen vaikutuksesta, Perämeri irrottautuu Peräjärveksi parissa tuhannessa vuodessa, kun Pohjanlahti kuroutuu umpeen Merenkurkun kohdalta.

Merenkurkku on Suomen merialueista ehdottomasti matalin. Se on myös nopeimman maankohoamisen vaikutusaluetta, ja erityisten geologisten tapahtumien leikkikenttä. De Geer -moreenit, fladat ja muut jääkaudesta ja maankohoamisesta kertovat ilmiöt näkyvät Merenkurkussa niin turistille kuin meribiologillekin. Lue lisää merenpohjan muutoksista blogista täältä.

Merenkurkussa kohtaa erikoinen lajien yhdistelmä - makean veden isonäkinsammal (keskellä vihreä tupsumainen sammal) ja suolaisen veden rakkohauru. Storskärin sukelluslinjalta ulommasta Merenkurkun saaristosta löytyy myös näiden lajien kombinaatio. Kuva: Pekka Lehtonen / Metsähallitus

Veden alla Merenkurkun pinnanalainen maailma on mosaiikkimaista. Koska selkeitä syvyyskäyriä ei joka paikassa ole (saarten rannat eivät suinkaan aina johda yhä syvemmälle merenpohjaan vaan välillä loivaa merenpohjaa on pitkällekin ulapalle), kasvillisuus ei muodosta erityisiä vyöhykkeitä, kuten esimerkiksi Suomenlahdella. Kun vaikkapa Tvärminnen ulkopuoliselta kalliorannalta lähtee sukeltamaan ulospäin, vedenrajasta vilahtavat ensin ohi lähes kuiville jäävät sinilevät, sitten vihreät ja ruskeat rihmalevät, joita seuraa rakkohauruvyöhyke muutaman metrin syvyyteen asti, ja viimeisenä lähes kahdenkymmenen metrin syvyyteen asti yltävä punalevävyöhyke. Levät ryhmittyvät tällä tavalla sen mukaan, kuinka paljon auringon valoa ne tarvitsevat ja/tai pystyvät suodattamaan meriveden läpi. Punalevät pystyvät käyttämään hyvinkin vähäistä valoa hyväkseen ja siksi ne pärjäävät vielä syvyyksissä asti.

Polyypit, sinisimpukat ja levärupi kilpailevat tilasta, tässä tapauksessa lohkareesta, jonka pintaan kiinnittyä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merenkurkussa moisia valonkäytöllisiä ongelmia ei ole. Pohja nousee ja laskee, nousee ja laskee taas, vesi jää välillä De Geer -moreenien huippujen alapuolelle, välillä ylittää ne. Välillä sukelletaan hiekkalaikun yli, sitten tulee soraa ja putkilokasveja, yhtäkkiä talon kokoisia siirtolohkareita, hauruja, sinisimpukoita ja merirokkoja, sitten ollaankin yhtäkkiä taas hiekkapohjalla ja vitojen parissa, hetken kuluttua kivikossa, jonka soraisissa väleissä kasvaa ärviöitä ja hapsikoita. Välillä rakkohaurujen joukosta erottaa Itämerelle endeemisen eli kotoperäisen itämerenhaurun, jota joskus kutsuttiin kapearakkoleväksi, vaikka siltä puuttuvatkin rakot. Välillä haurujen välistä pilkistää isonäkinsammalen pitkiä, hentoja ja vaaleanvihreitä versoja, vaikka yleensä vesisammalet yhdistetään ennemminkin Perämeren vähäsuolaiseen murtoveteen eikä ainakaan suolaista vettä kaipaavaan hauruun. Isonäkinsammal näyttää Merenkurkussa aivan erilaiselta kuin Perämeressä, jossa se on roteva, voimakas ja tumman, melkein kuusenvihreä.

Leväkotiloita mukulanäkinpartaisilla Storskärin sukelluslinjalla Merenkurkussa. Mukulanäkinparta on hyvin yleinen näkinpartainen, joka voi muodostaa tiheitä niittyjä suojaisissa paikoissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merenkurkun merenpohja on mosaiikkia sekä pohjasedimenttinsä että lajistonsa suhteen. Yhdeltä linjalta voi löytää kaikkea, kuten vaikkapa Storkäristä. Hiekkasärkän lajisto vaihtelee muutaman metrin välein kallioriutan eliöstön välillä, eikä montaa metriä voi sukeltaa eteenpäin olematta taas aivan uudenlaisessa eliöyhteisössä. Lue blogista Rönskäretin EMMA-alueesta (Ekologisesti ja biologisesti merkittävät vedenalaiset merialueet) aivan Storskärin sukelluslinjan vierellä.

Tällaisen linjan sukellettuaan alkaa kyseenalaistaa elinympäristön tai luontotyypin tai habitaatin määritelmää. Kuinka suuri yhden luontotyypin täytyy olla, jotta se lasketaan omakseen? Riittääkö metri kertaa metri, vai pitääkö pinta-ala mitata aareissa tai hehtaareissa? Tämä riippuu varmasti myös habitaatissa elävän eliön näkökulmasta. Jos olet liikkuvainen kuin kala, voit vaihtaa maisemaa sulavasti ja nopeasti, jolloin koko elinpiirisi saatetaan ajatella yhdeksi mosaiikkimaiseksi sekapohjaksi. Jos olet paikoilleen juurtunut vesisammal, sinulle riittää, että kiinnittymisalustasi on kova, eli vaikka yksikin tarpeeksi suuri kivi voi sinulle olla koko maailman kokoinen riutta.

Storskärin 100 m mittainen sukelluslinja päättyy parin metrin syvyydessä eli ranta on varsin loiva. Linjalle mahtuu hiekkaa, soraa, pikkukiviä, isompia kiviä ja erikokoisia lohkareita. Mosaiikkimaisen pohjan mukaisesti linjalta löytyy niin pehmeään pohjaan kiinnittyviä juurellisia kasveja (esim. Myriophyllum, ärviä) kuin kovaa pohjaa kaipaavia leviäkin (Fucus, hauru).

Storskär on saari Vaasan ulkosaaristossa, kaukana Merenkurkun ulapalla. Ruotsin raja on jo lähellä. Storskär sijaitsee UNESCOn luonnon maailmanperintöalueella, joka jatkuu Suomen puolelta Ruotsin Höga Kustenille eli Korkearannikolle. Alueen geo- ja biodiversiteettia esitellään esimerkiksi tässä blogissa.

Sadan metrin sukelluslinjalle saattaa siis osua paljonkin erilaisia habitaatteja ja niiden mukanaan tuomaa lajistoa. Usein sukelluslinjaa ajatellaan pääasiassa esim. kovan pohjan linjana (linja lähtee kalliorannalta ja päättyy syvälle mutapohjalle tai se kulkee kivikkoriutan yli), mutapohjalinjana (lahdenpohjukoiden ja monien fladojen linjat) tai hiekkapohjalinjana (hiekkasärkän yli menevä linja), mutta esim. Merenkurkun ulkosaaristossa sukellettu Storskärin linja on sekoitus näitä kaikkia. Tällainen linja on myös hankala toistaa eri vuosina, jos pohjassa ei ole kiinni fyysistä sukelluslinjaa. Jos linjalta poikkeaa hiukankin, mosaiikkimaisuus saattaa olla täysin erilainen ja linja näyttäytyä ihan erilaisessa valossa. Muutamankin metrin heitto vaikkapa lohkareikosta mutapohjalle ei ole mahdotonta pienipiirteisessä Merenkurkussa, mutta toistettavan linjan suhteen muutos on merkittävä.

Nimensä mukainen laji merisykeröparta on hauskannäköinen näkinpartainen, jolla on harakanpesää muistuttava latvus. Merisykeröpartoja löytää usein yksittäin sieltä täältä muun kasvillisuuden joukosta - vain harvoin ne muodostavat yksilajista niittyä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Toki jokaiselta merialueelta löytää jonkin yhtä mosaiikkimaisen kohdan kuin Merenkurkusta, mutta mistään muualta samanlaista pohjan hienopiirteistä vaihtelua ei löydy yhtä paljon.

Essi Keskinen

Tutustu erilaisiin vesikasvillisuuslinjoihin näistä blogeista:

Vesisammallinja Perämerellä

Luonnontilainen monotoninen näkinpartaismutapohja

Mosaiikkimainen pohja Merenkurkussa

Uhanalaisia lajeja tasaisella hiekkapohjalla

Pystysuora kallioriutta

Hyvin monilajinen mutapohja

Tyhjä hiekkapohja

Rakkohauruniittyinen riutta

Onko enemmän aina parempi? Vain muutaman lajin mutapohjalla

Lähes 100 % hapsivita kurkottaa kohti aurinkoista taivasta Tallörenin fladan mutapohjalta Merenkurkussa. Vain muutama verso punanäkinpartaa on eksynyt joukkoon. Tällainen suojaisa näkinpartaisniitty on uhanalainen luontotyyppi, joka on arvioitu vaarantuneeksi koko Suomessa. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Kun puhun kollegoideni kanssa fladojen eli maankohoamisen vaikutuksesta merestä irti kuroutuvien laguunien kasvillisuudesta, esiin nousee aina väistämättä muutamat samat asiat. Jos flada on täysin luonnontilainen ja nuori, sen kasvillisuus voi olla melko monimuotoista, mutta jos se on täysin luonnontilainen ja ”vanha”, toisin sanoen kasvillisuudella on ollut aikaa kehittyä laguunimaisessa eli suljetussa elinympäristössä pidempään, kasvillisuuden sukkessio on usein muokannut lajistoa vähälajisempaan suuntaan. Jos taas alueella on paljon ihmispaineita kuten rehevöitymistä, ruoppausta ja pohjan myllerrystä, lajisto saattaa olla hyvinkin rikas ja monimuotoinen. Lajirunsaus ei siis aina kerro fladan tilasta mitään.

Hapsivitaa ja punanäkinpartaa Tallörenin fladassa. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Esimerkki fladasta, jossa elonkirjo eli monimuotoisuus on korkeampi ihmisvaikutusten ansiosta, löytyy esim. mannerrannikon laguunista, jota on ruopattu jonkin verran - mahdollinen dominoiva yhden tai kahden lajin kasvillisuus on laikuttunut ja tullut mosaiikkimaisemmaksi, pohjasta on saattanut karata veteen ravinteita ja uutta pohjaa on paljastunut kilpailussa heikommin pärjääville lajeille. Fladaan on myös saattanut ilmaantua vieraslajeja kuten esimerkiksi kanadanvesirutto, joka on makeanveden laji, mutta pärjää vähäsuolaisissa erityisesti pohjoisen Perämeren lahdissa. Sillä ei kuitenkaan usein ole kilpailuetua muihin lajeihin nähden, jolloin se ei pääse dominoivaan asemaan vaan ainoastaan lisää lajikirjoa. Jokisuistoja myllättäessä uhanalainen ja rauhoitettu lietetatar saattaa hyötyä, koska se on pioneerilaji, joka saapuu paikalle ensimmäisten lajien joukossa. Lievä rehevöityminen hyödyttää monia lajeja, jolloin lajikirjo saattaa kasvaa. Jos haluat lukea enemmän luontoarvoista ja niiden määrittämisestä merialueilla, lue blogi täältä.

Tallörenin flada löytyy pohjoisenpuoleisesta Vaasan saaristosta. 

 

Tallörenin kaksi yhteenliittynyttä fladaa olivat koko neljän hengen koko päivän kokoinen ponnistus. SUP-laudoilla ja vesikiikarilla tehtiin reilut kymmenen kpl 100 m kasvillisuuslinjaa, sen lisäksi yksittäisiä pisteitä sinne tänne, niin että koko fladakompleksi kasvillisuus saatiin kartoitettua. Oikean alakulman kartassa punaisella on mallintunut arvokkain meriluonto, mustalla vähemmän arvokas, esim. ihmispaineen vaikutuksen alaiset alueet. Kuvakaappaus Essi Keskisen PowerPoint -esityksestä, kartat Uljas-tietokannan järjestelmistä.

Tässä on yksi esimerkki Tallörenin fladoihin tehdyistä kasvillisuuslinjoista. Pohja on rantaa lukuun ottamatta 100 % pehmeää mutaa, jossa esim. hapsivita ja näkinpartaiset viihtyvät. Rannasta lähtien linjalta on löytynyt järviruokoa, sitten hapsivitaa ja puna- ja mukulanäkinpartaa, syvemmältä vähemmän kasvillisuutta. Osa Tallörenin linjoista kulki matalammalla ja niiltä löytyi lähes 100 % mukulanäkinpartaniittyjä.

Tallörenin lajimäärä ei ole suuri (vain 9 taksonia), mutta luonnontilaisuus ja uhanalaisten suojaisten näkinpartaisniittyjen määrä sitäkin suurempi.

Mutta kyllä luonnontilainen upea tiheä näkinpartaisniittykin on ilo silmälle, vaikka lajikirjo ei olisikaan korkea. Edelliskesänä kartoitin Velmu-tiimini (Valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuudeninventointiohjelma) kanssa Merenkurkun fladoja, ja sieltä löytyi juuri tällainen helmi. Teimme linjan toisensa perään tähän suureen fladakompleksiin eikä kukaan halunnut lähteä pois. Snorklaamiseen ei ollut tarvetta, koska vesi oli kirkasta ja pohjaan asti näki hyvin vesikiikarilla. Pikkukalat uiskentelivat auringonsäteissä ja mukulanäkinpartaniittyä jatkoi silmänkantamattomiin.

Kirjoitin kenttäpäiväkirjaan fladan kuvaukseksi näin: ”Aivan käsittämättömän upea luonnontilainen matala mutapohjainen flada. Valtavia Chara tomentosa [punanäkinparta]- ja Chara aspera [mukulanäkinparta]-niittyjä, paljon Najas marinaa [merinäkinruoho]. Ihan valtavasti kaloja (särkikaloja, ahvenia, haukia, kalanpoikasia). Todella kirkas vesi. Aivan upea flada! Ei ruopattuja kynnyksiä, pari kesämökkiä, mutta ei näkyviä negatiivisia ihmisvaikutuksia. Fladaa reunusti Phr. australis [järviruoko].” Lueblogista enemmän tämän päivän ihastuksesta ja luonnontilaisuudesta enemmän täältä.

Järviruoko kasvaa kuin metsikkö kirkasvetisessä fladassa. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Kesällä 2023 Velmussa kierreltiin Suomen rannikon fladoja sillä ajatuksella, pitävätkö mallinnetut "hyvä" ja "huono" flada -tiedot paikkansa. Lopputulema on, että eivät oikeastaan, koska määrittely on niin vaikeaa. Lue kesän suunnitelmasta ja taustoista enemmän täältä.

Milloin voidaan siis sanoa, että fladan vedenalaiset biologiset arvot ovat korkeimmillaan? Onko se puhtaasti elonkirjo, lajimäärä? Vai ihmisvaikutusten vähyys? Vai erilaiset eliöyhteisöt? Koska jokainen näistä fladoista olisi keskenään eri laguuni, ja niiden ihmispainetasot hyvin erilaiset. Helppoa ja yksinkertaista matemaattista kaavaa ei ehkä olekaan, vaan jokainen flada täytyy kenties miettiä tapauskohtaisesti.

Essi Keskinen

Tutustu erilaisiin vesikasvillisuuslinjoihin näistä blogeista:

Vesisammallinja Perämerellä

Luonnontilainen monotoninen näkinpartaismutapohja

Mosaiikkimainen pohja Merenkurkussa

Uhanalaisia lajeja tasaisella hiekkapohjalla

Pystysuora kallioriutta

Hyvin monilajinen mutapohja

Tyhjä hiekkapohja

Rakkohauruniittyinen riutta

Moniongelmainen Akionlahti, ja voiko sitä korjata?

 

Akionlahti on suuri merestä irti kuroutunut kluuvijärvi. Kuva: Anton Pajukoski / POP-ELY (SeaMoreEco)

Akionlahdella on monta ongelmaa. Rehevöityminen on niistä yksi pahimpia, mutta myös vieraslajit vaivaavat. Oireina rehevöitymisestä ovat mm. veden samentuminen, runsaista ravinteista kielivä kasvillisuus kuten karvalehti, levittäytyvät järviruokoniityt ja talvinen hapettomuus. Monet ojitusojat johtavat vesiään Akionlahteen, joka on yhteydessä mereen vain kahden kapean uoman kautta. Vedenvaihto mereen on vähäistä.

Akionlahdelle on pesiytynyt vieraslaji kanadanvesirutto, joka helposti ottaa ylivallan kaikesta muusta kasvillisuudesta. Sen mätänevät kasvimassat aiheuttavat hapettomuutta ja peittävät alleen kaiken muun. Lisäksi se saa aikaiseksi äkillisiä pH-vaihdoksia, joita muiden kasvien voi olla vaikea sulattaa. 

Pohjaan asennettavaan juuttikankaaseen leikataan reikiä, että kankaan alle ei jää ilmakuplia. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Järviruoko levittäytyy matalilla rannoilla ja saa aikaan umpeenkasvua. Samaa tekee leveäosmankäämi, joka on alkanut lisääntyä vahvasti Akionlahdella. 

Akionlahdella on kuitenkin vahva biologinen arvonsa. Se on kluuvijärvi, fladasta seuraava askel kohti järveä. Fladat ovat maankohoamisen seurauksena merestä irti kuroutuvia lahtia, ja kluuvi on jo lähes irti merestä. Akionlahden vesitilannetta parantamaan on kluuviin aikanaan avattu myös toinen uoma, mikä johti siihen ongelmaan, että kuivaan aikaan lahti kuivui lähes umpeen kaiken veden paetessa mereen. Myöhemmin uomiin rakennettiin pohjapadot niin että kaikki vesi ei pääse karkaamaan kuivinpaankaan vuodenaikaan.

SUP-lautojen armada valmiina lähtöön! Akionlahdella näppärin kulkuväline on SUP-lauta, jolla pystyy kuljettamaan sekä juutikankaat että tarvittavat kivet. Kuva: Eveliina Lampinen / POP-ELY

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Akionlahti on Natura2000 -verkoston luonnonsuojelualue. Alueella on monia Natura-luontotyyppejä  ja ne edustavat rannikon maankohoamisrannan erilaisia sukkessiohabitaatteja. Alue on hyvin tärkeä sekä lintujen muutolle että pesimiselle, sieltä löytyy uhanalaista vesikasvillisuutta (rauhoitettu upossarpio) ja uhanalaisia lintuja ja kluuvi on erittäin tärkeä kalojen kutualue. Heti lahden ulkopuolelta mereltä löytyy rauhoitettu meriuposkuoriainen. Akionlahden rantaniittyjä hoidetaan laiduntamalla.

Paikalliset asukkaat tulevat helposti juttelemaan ja kertovat, kuinka heidän lapsuudessaan 60-70 -luvuilla lahti oli kirkasvetinen ja hiekkapohjainen, siellä oli syviä kohtia, joihin lapset hyppivät uimaan ja kalansaaliit olivat suuria. Nyt näkyvyys ei ylitä kymmentä senttimetriä, pohja on pehmeää ja pöllyävää eikä mistään löydy syvää kohtaa. Kalastus on vähentynyt lähes olemattomiin.

Talvisia kalakuolemia ja keväistä kalojen kutunousua helpottamaan Oulun kaupunki, Suomen vapaa-ajan kalastajat, Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskus ja Metsähallitus tekivät kevyitä toimenpiteitä toisella mereen johtavista uomista muutama vuosi sitten. Vuonna 2021 asennetut ohjuriaidat on sittemmin poistettu niiden toimimattomuuden vuoksi, ja koska jäät liikuttelivat niitä. Nousua helpottava kivikkouoma on paikoillaan.

Työmaata kohti menossa! Kuva: Anton Pajukoski / POP-ELY

Ensin lahdelta etsittiin vesiruttoesiintymät, jotka voitaisiin peittää. Kluuvia kartoitettiin jo vuosi sitten, mutta tänä kesänä karvalehti on syrjäyttänyt monet vesiruttokasvustot. Lopulta juuttikankaille kuitenkin löytyi sopivat paikat ja ne asennettiin pohjaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Nyt suomalais-ruotsalainen yhteistyöprojekti SeaMoreEco on ottanut yhdeksi pilottikunnostuskohteekseen Akionlahden. Tarkoitus on kokeilla kahden erilaisen peittämis- tai tukahduttamismenetelmän avulla vieraslaji kanadanvesiruton poistamista. Koska kluuvista löytyy myös rauhoitettua upossarpiota, esimerkiksi koko lahden nuottaaminen vesiruton poistamiseksi ei tule kysymykseen. Lisäksi kanadanvesirutto ei ole (vielä?) vallannut koko kluuvia, vaan sitä löytyy runsaina kasvustoina sieltä täältä.

Kanadanvesiruton poistamista käsin pilotoitiin Perämeren kansallispuistossa 2021-2022, mutta valitettavasti vesirutto oli jo päässyt asettumaan Pensaskarin kluuviin liian vahvasti.

Metsähallituksen vesiluontotiimin Velmu-kenttätiimi Perämereltä pääsi auttamaan POP-ELYä juuttikankaiden asettelemisessa pohjalle. Muutamien neliömetrien kokoisilla kankailla kokeillaan, voidaanko tiheitä vesiruttokasvustoja tukahduttaa estämällä niiltä pääsy valoon ja yhteyttämiseen. Juuttikankaat painettiin pohjaan ja kiinnitettiin kivillä ja niiden annetaan olla pohjalla kahden kasvukauden ajan - peiton alle kurkataan siis ensi kertaa ensi vuoden syksyllä.

Tukholman satamaan jumittuneet kelluvat pressut asennetaan myöhemmin. Ne ankkuroidaan paikoilleen pehmeään pohjaan niin että pressu kelluu kluuvin pinnalla ja valolta suojattavan alueen reunat peittyvät pohjaan asti ulottuvilla "verhoilla". Tarkoitus on sama kuin juuttikankailla - estää valon pääsy ja yhteyttäminen kasveilta. 

Juuttikangas asennetaan pohjaan ja kiilataan sinne kivillä. Kuva: Eveliina Lampinen / POP-ELY

Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kaikkia menetelmiä täytyy testata ennen kuin voidaan sanoa, mikä toimii ja mikä ei, ja minkälaisissa olosuhteissa. Juuttikangasta on myös asennettu pohjoisempaan Tukkikarin kluuviin, josta löytyy hyvin laajasti uhanalaista upossarpiota vieraslaji kanadanvesiruton joukosta.

Juttelin erään paikallisen asukkaan kanssa. Hänen mielestään teimme ihan höpöjä ja että "eihän tuo nyt tietenkään toimi!" Yritin perustella, että kaikkia menetelmiä pitää testata pienimuotoisesti ennen kuin niiden toiminnasta tai toimitattomuudesta voidaan sanoa yhtään mitään. Erityisesti alueilla, joilla operoidessa voi törmätä uhanalaisiin lajeihin ja luontotyyppeihin, varovaisuus on paikallaan.

Pari vuotta sitten käynnistyi Suomen suurin meriluonnonsuojeluun tähtäävä IP LIFE -hanke Biodiversea, jota luotsaa Metsähallitus. Yksi hankkeen vahvoista kärjistä on meriluontotyyppien kunnostaminen. Sitä varten SeaMoreEcon pilottikokeilussakin ollaan kuulolla ja oppimassa mahdollisia menetelmiä maastossa.

Akionlahti on hyvin rehevä. Sieltä löytyy valtavasti esim. ristilimaskaa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Ja tältä se vesirutto sitten näyttää! Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Juuttikankaat asetettiin pohjaan kivien avulla. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Parin vuoden sisällä nähdään, toimiiko jompi kumpi tukahduttamismenetelmistä vai ei. Kustannukset menetelmän testaamiseen eivät ole olleet erityisen isot. Pilotointeja erilaisista kunnostusmenetelmistä kuitenkin tarvitaan nyt kun EU:n ennallistamisasetuskin vasta hyväksyttiin.

Essi Keskinen

P.S. Jos ennallistaminen tai kunnostus ovat termeinä vieraita, niin ne olivat itsellenikin vielä vähän aikaa sitten. Jos haluat vielä syventää tietämystäsi, tässä tämänhetkinen tietämys Itämeren meriluontotyyppien kunnostamisesta ja ennallistamisesta.

P.S. 2 Myös siirtoistutus voi olla ennallistamista.