Rehtoreita mereen ja tyrskyvyöhykkeeltä leviä

 

Pinta-avustaja ohjastaa, mihin suuntaan sukeltajan pitää uida selällään potkien, että pääsee linjan alkupoijulle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Vuodet ei oo veljeksiä, senhän tietää jokainen. Vuosi sitten tähän aikaan kesäkuusta Velmu-tiimi valitteli kovia ja ennustamattomia tuulia (blogi löytyy täältä). Koko kesäkuussa saatiin vaivoin kokoon muutama sukelluslinja, kun viime viikolla niitä tehtiin jo kahdeksan.

Maastokauden alku on aina risaista aikaa. Vielä viimeiset varustehankinnat ja -huollot, kenttäprotokollien printtaukset, sukelluslääkärintarkastukset ja muut pakollisuudet. Tänä vuonna vietettiin myös kaksi päivää työturvallisuuden ja erityisesti maastotyöturvallisuuden parissa - hyvin tärkeät, mielenkiintoiset ja pakollisetkin päivät, koska jokaisen uuden työntekijän ei voi olettaa lukevan jokaista manuaalia ja ohjekirjaa erilaisista työturvallisuusohjeista.

Velmu-maastokauden 2026 alkua pätki vielä mukavasti Komentosilta -niminen kestävän sivistyksen rehtoriverkosto, joka omien sanojensa mukaan ”on maailman ensimmäinen kestävän sivistyksen johtamisverkosto, jossa tämän hetken tieteellinen tilannekuva ja rakenteiden uudistaminen luotsaavat huomisen koulun”. Mikäs sen parempaa kuin se, että meidät pyydettiin vetämään työpaja rehtorien ”Reksit merelle” -maastoreissuun Seiliin.

Erika esittelee rehtoreille lajeja sekä mikroskoopilla, lasipurkeista että laminoituina valokuvina. Kuva: Harri Tarvainen / Komentosilta.

Yllättävän moni innostuu pulaamaan vedessä, kun varustus vain on toimiva. Pelastautumispuvussa uidaan muodostelmassa, jossa jaloilla pidetään kiinni edellisestä ja käsillä tuotetaan liikevoima. Kuva: Harri Tarvainen / Komentosilta

Reilun parin tunnin työpajan vetäminen innokkaille rehtoreille laiturilla ja Seilin rantamaisemissa oli ilo. Kerroimme tekemästämme työstä, Velmu-ohjelmasta (kansallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma), Biodiversea LIFE IP-hankkeesta ja sen tekemästä mereisten luontotyyppien kunnostuksesta, esitimme ideoita koululaisten kanssa tekemiseen, vastasimme lukuisiin kysymyksiin ja annoimme mahdollisuuden kokeilla pelastautumispukuja meressä. Niin naiivilta ja hassulta kuin se kuulostaakin, kelluminen meressä vettä pitävässä pelastautumispuvussa on aina elämys, joka jää mieleen.

Floriaan kirjoittaa muistiinpanoja sukelluslinjalta. Leväpatteri leijuu pään vieressä, kunnes sinne otetaan mikroskopoitavia näytteitä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Tänä kesänä Velmu-tiimin työtehtäviin kuuluu mm. uhanalaistyöryhmien työn auttaminen. Suomessa lajien uhanalaisuus arvioidaan 10 vuoden välein, ja seuraavaan arviointiin on enää pari vuotta aikaa. Moni lajeista on edelleen DD eli data deficient eli puutteellisesti tunnettu - sen uhanalaisuudesta ei pystytä harvojen tai pirstaleisten havaintojen takia sanomaan juuta eikä jaata. Äyriäistyöryhmä pyysi keräämään näytteitä joistakin vesiselkärangattomista ja levätyöryhmä erityisesti tyrskyvyöhykkeen lajeista.

Tyrskyvyöhykkeellä tarkoitetaan sitä ylimmän vedenkorkeuden yläpuolella olevaa aluetta, johon aallot säännöllisesti pärskyvät ja joka siksi on erityisen hankala kasvualusta. Välillä kuivaa, välillä märkää, ja märkä voi olla joko suolavettä tai sadevettä. Tyrskyvyöhyke voi olla myös muuta kuin kalliota tai kivikkoa, mutta tänä kesänä kiertelemme erityisesti katsomassa lintuluotojen ravinteikkaita tyrskyvyöhykkeitä siinä toivossa, että puutteellisesti tunnettuja lajeja saataisiin herbaario- ja DNA-näytteiksi.

Tyrskyvyöhykkeen levälajistoa on välillä hankala saada irti kalliosta. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Ensimmäisellä maastoviikolla jokin tällainen laji päätyikin näytepussin pohjalle. Kalliosta irti raaputtaminen oli hankalaa ja näytteet lähes mikroskooppisen pieniä, muutaman millimetrin mittaisia vihreitä täpliä. Herbaariopaperilla näyttää olevan vain vihreitä pikku kikkareita, mutta valokuva sentään näytti paremmalta. DNA-näytteet lopulta paljastavat, löytyikö kalliolta tyrskykololevä Blidingia minima, josta ei ole montaa aiempaa havaintoa Suomesta.

Velmu-tiimin työ alkaa kesä-heinäkuun sukellus- ja tyrskyvyöhykkeen tarkastusrupeamalla Saaristomerellä ja jatkuu uhanalaisten lajien aiempien havaintojen tarkistamisessa pitkin Pohjanlahden rannikkoa elokuussa. Tarkemmin suunnitelmista voi lukea täältä.

Siloneuloja on ollut liikkeellä erityisen paljon. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Sen verran terveisiä Saaristomereltä, että näkösyvyydet eli Secchi-syvyydet ovat vaihdelleet sisemmän saariston huikeasta 6,5 metristä ulomman saariston käsittämättömään 12,5 m syvyyteen asti. Vedet ovat vielä kylmiä, pintavesi sisemmissä lahdissa 15-16 astetta, 10 m syvyydessä n. 11 astetta, eivätkä yksisoluisten leväkukinnat vaivaa näkyvyyttä. Viimevuotisia irtonaisia rihmalevämattoja on joillakin alueilla, ja joitakin kalliopohjia peittävät pitkät rihmaleväkasvustot, mutta veden kirkkauden takia juuri nyt on hienoa tehdä töitä Saaristomerellä.

Essi Keskinen

Kalojen kutua korjaamassa

 

Ensin tehdään väliaikainen pato, sitten tyhjennetään puro. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Perämeren kansallispuistossa on Pensaskari-niminen saari, josta löytyy komea kluuvi, eli merestä maankohoamisen johdosta irti kuroutunut järvi. Täältä voit kuunnella podcastin fladoista ja niiden kunnostamisesta sekä muusta meriluonnonsuojelusta. Pensaskarin kluuvia vaivaa vieraslaji vesirutto, jota on yritetty poistaa kahtena kesänä, mutta turhaan (lue enemmän blogista). Toinen ongelma on laskuoja, joka on joskus padottu, ja josta merivesi pääsee kluuviin vain veden ollessa hyvin korkealla. Kluuvista löytyy kyllä kaloja, mutta vesi ei vaihdu meren ja kluuvin välillä välttämättä juuri silloin, kun kalojen pitäisi päästä nousemaan sinne kudulle. 

Pensaskarin saari sijaitsee Perärämeren kansallispuiston pohjoisosassa. Kluuvin laskuoja on aikanaan tukittu kokonaan suurilla kivillä (nuoli).

Biodiversea LIFE IP -hankkeen sloganina on "meriluonnon puolesta". Tätä on toteutettu mm. ennallistamisella ja kunnostuksella. Merenkurkussa meriharjusten kutusoraikoita on kunnostettu ja poikasia siirtoistutettu, Akionlahdella kunnostettu kalatietä.

Nyt kunnostettiin sitten Perämeren kansallispuiston Pensaskari-saaren kluuvin laskuoja, ja toiveena on, että tulevaisuudessa kalat pääsisivät helpommin ja useammin nousemaan kluuviin kutemaan.

Uoma kuivataan väliaikaisen padon avulla pariksi päiväksi ja siihen rakennetaan luonnollisen näköisiä pohjapatoja, joiden korkeus on tarkkaan mitattu kluuvin pintaan nähden. Kluuvi ei saa kuivua, mutta toisaalta veden pitäisi päästä merestä kluuviin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kluuvista uomaan johtavaan kohtaan rakennettiin väliaikainen pato, jonka avulla uoma saatiin kuivaksi. Uomaan suurista kivistä rakennettu pato avattiin ja siihen rakennettiin kaksi uutta pohjapatoa, joiden yli korkeamman veden on kuitenkin tarkoitus päästä. Padot tehtiin mahdollisimman luonnonmukaisen näköisiksi ja niiden materiaalina käytettiin vain paikalta saatuja kiviä ja maa-ainesta. 

Isotkin kivet nousevat suhteellisen kevyesti, kun oikeat työkalut ovat käytössä. Rannan kiviä käytettiin purouoman maisemointiin. Kuvat: Essi Keskinen / Metsähallitus

Talven jälkeen nähdään, mitä jäät tekevä kunnostetulle uomalle, jos mitään, ja kuinka padot pitävät vettä. Työ ei kestänyt omalla, vuokratulla ja vapaaehtoistyövoimalla kuin kaksi päivää, joten myös korjaustoimet on nopeaa toteuttaa, jos padot eivät osoittaudu toivotunlaisiksi ja niitä pitää vielä muokata. Kluuviin ja Pensaskarin eteläpuolelle jäi nyt kaksi loggeria mittamaan vedenkorkeuden muutoksia ja lämpötiloja - loggerit poimitaan pois ennen jäiden tuloa ja viedään taas keväällä takaisin jäiden lähdettyä.

Toivotaan, että yhä useampi kala pääsee suojaisaan kluuviin kutemaan tulevana keväänä.

Essi Keskinen

Muita ennallistamisesta ja kunnostamisesta kertovia blogeja:

Moniongelmainen Akionlahti, ja voiko sitä korjata?

Ojasta allikkoon - miten vesi pysäytetään?

Päiväni kasvinkannattimena

Uuden äärellä - meriajokkaita istuttamassa

Podcast meriajokkaan istutuksesta

Tukea luonnonsuojelulle

Puutteellisesti tunnettuja leviä etsimässä

 

Mitähän nämäkin ovat? Kustavista syyskuussa otetusta levänäytteestä (ylin kuva) paljastui tarkemmin katsoen kahta hieman erinäköistä levää, joista tehtiin omat herbaarionäytteensä (kuvat alla). Tällaisen merestä museoon -polun kulki tänä vuonna noin 270 levänäytettä.  Kuvat Tytti Wärri / Metsähallitus

Levät ovat vanha ja arvoituksellinen lajiryhmä

Viherleviä on ollut olemassa ainakin 1000 miljoonaa vuotta, ja ne olivat ensimmäisiä monisoluisia eliöitä, jotka sopeutuivat elämään maalla. Näistä vuorovesirannoilla ja yhä kuivemmalla maalla sinnittelevistä levistä kehittyi aikanaan putkilokasveja, ja elämä maalla pääsi vauhtiin. Meriin jääneiden varhaisten levien jälkeläiset ovat jatkaneet levämäistä elämänmenoaan satoja miljoonia vuosia, aina meidän päiviimme asti. Seuraavaksi kun katsot rantavedessä hulmuavia leviä, voit ajatella, että näkymässä on jotain ikiaikaista – ja salaperäistä. Suomen levälajistosta nimittäin tiedetään hätkähdyttävän vähän.

Suomen merialueilla esiintyy noin 110 makrolevälajia eli paljain silmin havaittavan kokoista levää. Näistä enemmän kuin joka kolmas (38 %) jouduttiin toteamaan puutteellisesti tunnetuksi viimeisimmässä lajien uhanalaisuusarvioinnissa vuonna 2019. Suomen eliölajisto tunnetaan yleisesti ottaen huippuhyvin, kun verrataan moniin muihin maailman maihin. Lisäksi Itämeri on muihin meriin verrattuna hyvin vähälajinen, koska kylmä murtovesi on monille lajeille vaikea ympäristö. Ja siitä huolimatta joka kolmannesta levälajista ei tiedetä sen vertaa, että voitaisiin sanoa, onko se elinvoimainen vai äärimmäisen uhanalainen! Sitä luokka puutteellisesti tunnettu nimittäin tarkoittaa. Kun jonkin lajin uhanalaisuutta on yritetty arvioida, mutta sen kohdalla ei voida luotettavasti sulkea pois mitään luokkaa, se päätyy puutteellisesti tunnettujen joukkoon.

Tämä ei tarkoita, että tieto olisi huonoa, vaan sitä, että tietoa on tosi vähän. Tilanne on harmillinen, mutta toisaalta oiva tilaisuus päästä keräämään ihan uutta tietoa, melkein kuin vanhan ajan tutkimusmatkailijat!

Aiemmassa blogitekstissä kerrottiin, että syitä vähäiseen tietomäärään voivat olla esimerkiksi se, että jotkin levät esiintyvät varhain keväällä tai myöhään syksyllä, kun kartoittajia ja luontoharrastajia on merellä vähän, tai se, että niiden lajinmääritys on vaikeaa. Monet puutteellisesti tunnetuista lajeista saattavat olla harvinaisia eli niistä ei kerry tietoa, koska niitä on vain vähän. Tähän ongelmavyyhtiin on tartuttu osana Life IP Biodiversea -hanketta ja vuoden 2024 leväetsinnöistä on kerrottu täällä. Levien tietotason parantamiseksi uurastavat yhteistyössä Metsähallituksen Vesiluontotietotiimi, joka vastaa maastotöistä, ja Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS, joka vastaa DNA-näytteisiin perustuvasta lajintunnistuksesta ja joka myös tallentaa kerätyt levänäytteet kokoelmiinsa.

Puutteellisesti tunnettuja levälajeja on siis kymmenittäin, mutta tänä vuonna keskityttiin etenkin Ulva-suvun leviin eli suolileviin. Levien nimi johtuu siitä, että usein yksilöt ovat putkimaisia ja kaasutäytteisiä ja muistuttavat siinä mielessä suolta. Väri on kuitenkin raikkaan vihreä ja levät voivat olla hyvin kauniita, jolloin väkisinkin tuntuu, että suomenkielinen nimi ei ihan tee niille oikeutta. Senkin takia yleensä puhutaan latinankielisen nimen mukaan Ulvista. Suomen Ulva-lajeista yksi, Ulva intestinalis (isosuolilevä), on yleinen ja arvioitu elinvoimaiseksi, kun taas kaikki muut Suomen Ulvat ovat puutteellisesti tunnettuja.

Ulvien rakenne on usein putkimainen, ja levän tuottama happi voi jäädä putken sisään hopeanhohtoisiksi kaasukupliksi, jotka sekä nostavat levää kohti valoa että antavat sille tunnusomaisen ulkonäön. Kuva: Niklas Turva / Metsähallitus.

Vuonna 2024 kerätty aineisto paljasti, että kaksi puutteellisesti tunnettua lajia, suolileviin kuuluva Ulva linza (velmusuolilevä) sekä varhain keväällä, jo jään alla kasvava laji Monostroma grevillei (tötterösalaattilevä) olivat Saaristomerellä yleisiä ja molempien yksilöitä löytyi Itäisen Suomenlahden perukoilta saakka. 

Vuonna 2025 etsittiin levinneisyysalueiden pohjoisrajoja

Ensimmäisen vuoden hyvien tulosten rohkaisemana etsintöjä jatkettiin ja laajennettiin. Tänä vuonna tavoitteena oli selvittää:

-            Monostroma grevillein levinneisyysalueen pohjoisraja

-            Monostroma grevillein yleisyys levinneisyysalueensa sisällä

-            Monostroma grevillein esiintymisen vuosittainen vaihtelu

-            Ulva linzan levinneisyysalueen pohjoisraja

-            Löytyykö muita puutteellisesti tunnettuja Ulva-lajeja kuin Ulva linza?

Levinneisyysalueiden rajojen selvittämiseksi pakattiin maaliskuussa pakettiauto ja lähdettiin ajelemaan pitkin Pohjanlahden rannikkoa sopivilla paikoilla pysähdellen. Päätavoitteena oli etsiä Monostroma grevilleitä, mutta myös Ulva-näytteitä kerättiin, vaikka ajankohta olikin niille vähän varhainen. Monostroma grevilleitä löytyi lopulta Kaskisista saakka, mutta ei sen pohjoisempaa, ja Kaskisten esiintymä vaikutti irralliselta, sillä sen eteläpuolella oli taas pitkä Monostromaton alue, ennen kuin seuraavat levät löytyivät. Onneksi Ulvaa kasvoi jo monin paikoin runsaasti, eikä kartoittajien tarvinnut ihan tyhjin käsin palata Merenkurkusta.

Maaliskuiseen maastotyöhön tarvitaan paksulti vaatteita ja normaali määrä eli ärsyttävän paljon muita varusteita. Vaatteissa ja kamerassa näkyvä vaalea töhnä ei ole suolaa eikä hiekkaa, vaan jäähileitä. Märät varusteet jäätyivät heti kun nousi vedestä, ja niin tuntuivat jäätyvän kädetkin. Maastolomakkeiden käsialassa ei ollut kehumista. Kuva: Kevin O’Brien / Metsähallitus.

 

Itämeren kenties pohjoisimmat, tai vähintään pohjoisimmat tähän saakka tunnetut Monostroma grevilleit löytyivät Kaskisilta. Vasemmalla Monostroma grevillei epäselvänä vihreämpänä kohtana keskellä kuvaa kellertävien rihmalevien ympäröimänä, ja oikealla sama levätupas valmiina herbaarionäytteenä. Kuvat: Tytti Wärri / Metsähallitus.

Pohjanlahdella kartoittamisen aikana etelässä meri suli sen verran, että Metsähallituksen vene saatiin vesille ja Monostroma grevilleitä lähdettiin etsimään Saaristomereltä. Levää etsittiin samoilta paikoilta, missä sitä havaittiin edellisvuonna, ja muutamilta uusilta paikoilta. Ja sitähän löytyi aivan kaikkialta! Vuosi 2024 ei siis vaikuttaisi olleen mitenkään poikkeuksellisen hyvä, vaan Monostroma grevillei näyttäisi olleen yleinen ja runsaslukuinen myös tänä vuonna. Tuntuu jopa vähän hassulta, että lajista on ollut vain 80 aiempaa havaintoa. Toisaalta, kun potkii jäätä pois tieltä, että pääsee käsiksi levään, eikä koko merellä näytä olevan ketään muuta, tuntuu ymmärrettävältä, että lajista ei ole kertynyt havaintoja. Siinä vaiheessa, kun kevät etenee sen verran, että saaristossa alkaa liikkua ihmisiä, kaunis ja heleä Monostroma grevillei on jo päättänyt elinkiertonsa siltä vuodelta tai peittynyt tympeänruskean yksivuotisen Pylaiella-rihmalevän alle.

Jo jään alla kasvunsa aloittava Monostroma grevillei saa varhain keväällä nauttia elintilasta, kirkkaista vesistä ja kilpailijoiden puuttumisesta. Huhtikuun edetessä se alkaa haalistua kärjistä alkaen ja aaltojen voima repii haurastuvan, alun perin salaatinlehtimäisen levän ohuiksi suikaleiksi. Lopulta yksivuotiset rihmalevät peittävät näkyvistä haalistuneet, rispaantuneet Monostroma grevillein jäänteet. Kuvat: Vasemmalla ja oikealla ylhäällä Tytti Wärri / Metsähallitus, oikealla alhaalla Kevin O’Brien / Metsähallitus.

Muutamalta paikalta löytyi myös kauniin kirkkaanvihreää ja hiusta ohuempaa rihmamaista viherlevää, jota arveltiin joksikin Ulothrix- tai Urospora -suvun lajiksi. Niistä useat ovat puutteellisesti tunnettuja, joten näistäkin tuskastuttavan ohuista rihmoista yritettiin saada jotain näytteeksi. Yksittäiset levärihmat näyttivät - sikäli kun niitä pystyi näkemään – halvasta akryylivaatteesta irtoavilta kuiduilta, niin ohuita ja niin loistavan, keinotekoisen vihreitä ne olivat. Mietin näytteitä kuivatessani, että onnea vaan laboratorion väelle, kun yrittävät löytää näytepussista kuivatun murusen tätä rihmaa ja käsitellä sitä jotenkin. Mutta laboratoriossa osataan hommat, ja näistäkin näytteistä saatiin eristettyä DNA:ta, jonka perusteella rihmat edustavat kahta eri lajia, joista toinen saattaa olla Suomelle uusi laji. Lopullisia analyysejä ja tuloksia odotellessakin voi jo todeta, että aina kannattaa yrittää!

Tässä hulmuaa jokin Urospora-suvun laji eli viherhius. Yksittäiset rihmat ovat kietoutuneet toisiinsa ja muodostavat lankamaisia tai rastamaisia kimppuja, jotka on helppo nähdä niiden loistavan vihreän värin vuoksi. Yksittäiset rihmat ovat lähes näkymättömiä. Kuva: Kevin O’Brien / Metsähallitus

Kesän ja syksyn kartoituksissa kerättiin punaleviä ja lisää Ulvia

Kesällä kenttäsesonki on kuumimmillaan, ja kaikilla kädet täynnä töitä. Muiden töiden ohessa Saaristomeren ulko-osia kartoittanut tiimi keräsi kuitenkin myös Ulva-näytteitä, joiden joukossa voisi hyvin piillä yllätyksiä. Suomen merialueiden suolaisimmat vedet löytyvät Ahvenanmereltä ja Saaristomeren ulko-osista, ja monet eteläiset Ulva-lajit vaativat suolaista vettä. Mikäli Suomen merialueilla jossain piileskelee jännittäviä, eteläisiä Ulvia tai eksoottisia vieraslajeja, ne saattaisivat löytyä juuri noilta alueilta. Lisäksi tiimi otti muutamia näytteitä punalevästä, joka on joko Coccotylus truncatus (töpöpunaröyhelö) tai Phyllophora pseudoceranoides (sarvipunaliuska). Näiden lajien erottaminen toisistaan on hankalaa, ja siksi ne ovat molemmat jääneet puutteellisesti tunnetuiksi. Pilottinäytteiden avulla selvitetään, miten hyvin näiden punalevien erottaminen onnistuu DNA:n avulla.

Syksyllä kerättiin vielä lisää Ulvia Selkämereltä ja Läntiseltä Suomenlahdelta. Yhteensä tänä vuonna kerättiin noin 270 näytettä, kun viime vuonna näytteitä saatiin 170. Tuloksia DNA:han perustuvasta lajintunnistuksesta odotetaan loppuvuoden aikana. Jos saaliiksi saatiin puutteellisesti tunnettuja lajeja, niiden esiintymistä koskeva tieto karttuu. Jos taas näytteet olisivat enimmäkseen elinvoimaista, yleistä lajia Ulva intestinalis, tämäkin tieto olisi hyödyllinen. Jos satojen näytteiden joukossa, jotka on kerätty eri puolilta rannikkoa erilaisista ympäristöistä, ei vieläkään löydy esimerkiksi lajia Ulva clathrata (sammaluolilevä), alkaa näyttää siltä, ettei se voi meillä ainakaan kovin yleinen olla. Näiden lajihavaintojen – tai niiden puutteen – toivotaan olevan avuksi, kun seuraava lajien uhanalaisuusarviointi julkaistaan 2030. Ja mitä lajia levät ovatkaan, näytteet jäävät Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmiin ja asettuvat osaksi aikasarjaa, joka alkaa jo 1800-luvulta, sillä niinkin vanhoja levänäytteitä kokoelmissa on. Ties mitä tulevaisuuden tutkijat keksivät näillä näytteillä tehdä. Itämeri elää tällä hetkellä monenlaisten muutosten aikaa, kun ilmasto, lajisto, ravinnekuorma ja muut ihmispaineet muuttuvat ja muuttavat merta. Eri aikoina kerätyt näytteet yleisistäkin lajeista voivat auttaa tulevaisuudessa ymmärtämään esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksia.

Tytti Wärri

Furuskäriltä, Hankoniemen eteläpuolelta löytyi syksyllä useita erinäköisiä Ulvia. Tässä esimerkkinä ohutta haarovaa, leveää haaratonta ja kummallista välimuotoa. Aiemman kokemuksen perusteella kaksi vasemmanpuolisinta olisivat Ulva linza ja oikeanpuolimmainen Ulva intestinalis, mutta vasta DNA-näytteiden tutkiminen sen aikanaan paljastaa. DNA-näytteen tarkka kohta on osoitettu ja kuvattu ennen näytteen ottamista. Vaikka DNA-näytteiden analysointi vaatii hienoa tekniikkaa ja huippuosaamista, sitä edeltävä maastotyö ei ole mitään rakettitiedettä. Kuvissa näkyvä DNA-osoitinnuoli on askarreltu margariinirasian kannesta. Kuvat: Tytti Wärri / Metsähallitus.

Hanke on saanut rahoitusta Euroopan unionin LIFE-ohjelmasta. Aineiston sisältö heijastelee sen tekijöiden näkemyksiä, eikä Euroopan komissio tai CINEA ole vastuussa aineiston sisältämien tietojen käytöstä.

Vuoden viimeinen

Suomestakin löytyy komeita vedenalaisia pystyseinämiä. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Velmun (Valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon inventointiohjelma) PEMMA-kartoitukset (paikallisesti merkittävä vedenalainen merialue) saatiin aikataulussa päätökseen, huolimatta kesäkuun tuulista! 

Sukeltajan rannetietokone valaisee kuin taskulamppu, vaikka näin kirkkaissa vesissä ei lamppua tarvitakaan.  Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Korvameduusat ovat kasvaneet aikuisiksi ja alkavat pian kuolla ennen talven tuloa. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Heinäkuussa kukkivat sinibakteerit eli sinilevät ja elokuussa siirryttiin lähemmäs mannerrantoja ja näkyvyys huononi huomattavasti. Alkukesän 9,5 m Secchi-syvyydestä (näkösyvyys eli kuinka syvälle näkee valkoisen 30 cm halkaisijaltaan olevan levyn) päästiin pahimmillaan reilun metrin Secchi-syvyyteen.

Korvameduusojen sukuelimet loistavat kauniin vaaleanpunaisina meduusan kellon keskellä. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Loppukesästä ja alkusyksystä korvameduusat näyttävät lisääntyvän vesissä kun ne kasvavat pikkuruisista poikasista aikuisiksi, lisääntyviksi yksilöiksi. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Kun pakolliset Velmu-sukelluslinjat oli suoritettu, käytiin vielä tekemässä yksi kirkkaan veden PR-sukellus. Viimeisellä maastoviikolla vieraina kävi liettualaisia dokumentaristeja, jotka haastattelivat ja kuvasivat toivon mukaan ensi vuonna julkaistavaa The Sea Begins Here -dokumenttielokuvaa varten, ja tarvitsivat siihen videokuvaa kirkkaassa vedessä. Ulkosaariston Kalkskäristä löytyi kirkasta vettä, pystyseinämiä ja tuhansittain korvameduusoja.

Ulkosaaristossa voi loppukesällä olla hyvinkin kirkas vesi, ja tuhansittain korvameduusoja. Videot: Paula Ruokolainen ja Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Essi Keskinen

Riuttasukellusta

Kempela karkaa paikalta sukeltajan tuppautuessa liian lähelle. Kampeloita löytää usein sinisimpukkapedeiltä, ja sinisimpukoita usein riutoilta. Sinisimpukat ja niiden seassa seikkailevat selkärangattomat maistuvat hyvin kampeloille. Video: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Kun sanoo sukeltavansa riutalla, tulevat tietysti heti mieleen tropiikin koralliriutat. Itämeren riutat eivät ole eloperäisiä kuten koralliriutat, vaan geologisia muodostelmia, eli kivikasoja tai kallioita, jotka nousevat pohjasta kohti pintaa.

Sinisimpukat kamppailevat elintilasta bakteerikasvuston kanssa. Ohuet punertavat säiemäiset syanobakteerit ovat yleensä Spirulina-nimistä lajia. Rehevissä olosuhteissa syanobakteerit ja muut bakteerikasvustot pääsevät leviämään. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Riuttojen lajisto on pääsääntöisesti erilainen kuin saarten rantojen lajisto. Tärkein tekijä sille, mitä pohjassa kasvaa, on pohjan koostumus - ollaanko tässä nyt kalliolla, hiekalla, kivikossa vaiko kenties täysin pehmeällä pohjalla. Riutat muodostuvat lähinnä kovasta pohja-aineksesta (kallio, lohkareet, kivikot), joten esim. pohjaan juurtuvia putkilokasveja on turha odottaa. Sen sijaan lajisto koostuu erilaisista kiviin kiinnittyneistä levistä, sinisimpukoista, simpukoiden pintaan kiinnittyneistä äyriäisistä kuten leväruvesta ja merirokosta, ja kaikkien näiden houkuttelemista selkärankaisista. Myös kivinilkka (siis se käärmemäinen pohjakala, joka synnyttää eläviä poikasia ja jonka ruodot muuttuvat vihreiksi, jos se keitetään) viihtyy sinisimpukoilla, samoin kuin monet katkat ja siirat.

Kivinilkka kurkistaa rihmalevien, sinisimpukoiden ja pienten kotiloiden joukosta. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Tämän kesän Velmu-kartoituksissa (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) ollaan etsitty paikallisesti erityisen merkittäviä merialueita eli PEMMA-alueita. Sukelluksia on tehty saarten rannoille ja riutoille. Jokaiselle riutalle tehdään aina kaksi sukellusta, mahdollisuuksien mukaan yleisimmän tuulen (lounas) puolelle ja suojan (koillinen) puolelle. Käytännössä olemme vetäneet riutan matalimman kohdan yli kaksi sadan metrin kartoituslinjaa ja sukeltaneet ne kerralla - kaksi yhden hinnalla -sukellus siis. Riuttoja on sukellettu ennenkin, mutta silloin haluttiin lähinnä vain tutustua lajistoon - nyt etsitään arvokkaita riuttoja.

Riutalla viihtyvät mm. sinisimpukat, jotka voivat kiinnittyä rihmiollaan suoraan kallioon, tai muodostaa pehmeän höttökerroksen päälle ns. "patjan". Video: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Riutoilta on myös löytynyt leviä, joista on vain vähän aiempaa tietoa (DD eli data deficient -luokitus) tai joiden taksonomia eli lajijako on epäselvä. Hauskasti nimetyt töpöpunaröyhelö ja sarvipunaliuska eroteltiin joskus toisistaan morfologian eli ulkonäön perusteella, mutta sittemmin on herännyt epäilys, että lajit vain muuntelevat paljon, eikä todellinen lajintunnistus onnistu ilman DNA-näytettä. Niinpä olemme ottaneet näistä lajeista näytteitä, joista otetaan sekä DNA-näytettä varten kuivatettava palanen, että herbaarioksi säästettävä kuivanäyte. Levät ovat yllättävän kauniita myös litistettynä ja kuivattuna.

Levät ovat kuin kauniita maalauksia herbaarionäytteinä. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Riuttojen luonteen vuoksi ne sijaitsevat yleensä keskellä ei mitään. Muutama tämän kesän riutta on ollut väylän vieressä ja merkattuna väylämerkillä, osa on ollut vain karikoita merikortissa. Riuttoja sukellettaessa täytyy siis aina olla tyyntä, koska minkään saaren suojassa ei koskaan olla. Heinäkuussa säät ovat suosineet ja riuttasukelluksia on tehtailtu urakalla.

Viimeisten parin päivän ehdottomasti heinoin saalis on ollut herkkä ja kauniin aniliininpunainen (vai fuksianpunainen?) ruusulevä, jota näkee vain harvoin. Liekö kyse vuodenaikaisuudesta vai paikasta, tällä viikolla ruusulevää on löytynyt jo useasti, mutta aikaisemmin tänä kesänä ei vielä kertaakaan.

Ruusulevä on kaunis, hento punalevä, joka sukeltajien mukaan "liikkuu eri tavalla" vedessä. Nämä habitus-jutut eli "se nyt vain näyttää itseltään" kuulostavat maallikon korvaan typeryyksiltä, mutta niin se vain on - jokin näyttää vedessä "ihan itseltään", kun sitä on katsellut tarpeeksi kauan. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Sinileväriutat eli syanobakteerikukinnat ovat haitanneet näkyvyyttä erityisesti pintavedessä, mutta syvemmällä näkyvyys paranee. Termokliinin eli lämpötilan harppauskerroksen alla 6-8 m syvemmällä puolella on yleensä jo hyvin kirkasta vettä. 

Riuttoja on hyvä sukeltaa täysin tyynellä, koska saarten suojaa ei yleensä juuri ole. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Myös korvameduusat ovat tehneet ilmestymisensä. Meduusan toukat kiinnittyvät kivi- ja kalliopintoihin ja kasvavat siellä, kunnes alkavat "haaroa" - polyyppimaisesta korvameduusan aihiosta lähtee pikkuriikkisiä meduusoja uimasilleen kiinnittyneen vaiheen jälkeen. Nämä pienet pikkurillin kynnen kokoiset meduusat ilmestyivät pintavesiin pari viikkoa sitten, ja nyt vauvan kämmenen kokoiset meduusat jo sykkivät menemään pitkin poikin merta. Syksyn tullen aikuisen nyrkin kokoisiksi ehtivät korvameduusat lisääntyvät ja sen jälkeen niistä aika jättää - kuolevia korvameduusoja voi kertyä rykelmittäin suojaisiin lahtiin, missä ne tulevat meduusaelämänsä tiensä päähän.

Korvameduusat ovat osa planktonia eli virtojen vietävissä olevia eläimiä, vaikka ne pystyvätkin jonkinlaiseen itsenäiseen liikkumiseen. Video: Paula Ruokolainen / Metsähallisut

Vielä ei olla kuitenkaan syksyssä, ja Velmun PEMMA-kartoitukset jatkuvat vielä syyskuun alkuun asti! Toivotaan suotuisien vähätuulisten kelien jatkumista ja syanobakteerikukintojen vähenemistä.

Essi Keskinen

Espoonlahtea ristiin rastiin

 

Veteen on joskus vaikea päästä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merellä tuulee. Eilen siellä on tuullut lähes 18 m/s ja aallot ovat sen mukaisesti lähemmäs kolmimetrisiä. Minä ja tiimini emme siispäässeet tällä(kään) viikolla saareen Velmu-töihin.

Jotain pitäisi kuitenkin tehdä kun on tiimillinen ihmisiä, omalle työmaalle ei pääse ja työaika juoksee. Onneksi joku tarvitsee aina jotain apua maastotöissä.

Tällä kertaa se oli Biodiversea-tiimin potentiaalisia ennallistamiskohteita kartoittava tiimi, jolta irtosi meille kohde, jota he eivät ehkä itse olisi ehtineet kartoittaa, Espoonlahti. Sinne pääsee autolla ja työt pystyy tekemään SUP-laudoilla. Sinneppä siis!

Harmaa taivas, vettä tulee ja tuuli on kova. Tämän kesän hyviä työsäitä odotellaan vielä. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Eilen tietysti tuuli kovaa ja satoi, mitäpä muutakaan. Saatiin kuitenkin tehtyä pistemäisiä kartoituksia, mutta seuraavaksi päiväksi luvattiin ottaa suuremmat ankkurit. Tänäänkin tuuli, mutta suuremmat ankkurit pitivät, ja sade tuli vasta kun vaihdoimme pelastautumispukuja pois työrupeaman jälkeen.

Espoonlahdelta löytyi yksi verso kanadanvesiruttoa vuonna 2016. Nyt tehtävänä oli käydä katsomassa, onko kasvusto vielä siellä, onko se levinnyt, ja löytyykö lajia muualtakin lahdesta.

Kanadanvesirutto on vieraslaji, joka nimensä mukaisesti leviää rivakkaa tahtia sopivissa makeissa tai äärimmäisen vähäsuolaisissa murtovesissä kuten jokisuistoissa. Laji on levinnyt Suomen järviin ja lampiin ja peittänyt monelta osin muun kasvillisuuden kokonaan alleen. Kanadanvesiruttoa on torjuttu ja poistettu monin keinoin Järvi-Suomessa. Perämeressä sen poistamista on kokeiltu Perämeren kansallispuistossa, mutta käsin se lienee mahdotonta. Myös Akionlahdella Oulun edustalla kanadanvesiruttoa on torjuttu, mutta peittämällä se ja estämällä kasvien yhteyttäminen.

Haraa käytetään, kun pohjaan ei näy vesikiikarilla eikä olla sukeltamassa tai kahluusyvyydessä, ja halutaan silti tietää, mitä pohjassa kasvaa. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Kahden päivän kovan yrityksen jälkeenkään kanadanvesiruttoa ei löytynyt Espoonlahdesta. On lähes mahdotonta sanoa 100 % varmuudella, että lajia EI olisi valtavassa lahdessa, mutta lähes sadan harauspisteen jälkeen voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että minusta lajia ei löydy Espoonlahdesta, eikä se missään nimessä ole päässyt dominoivaan tai edes leviävään asemaan.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että vuoden 2016 havainto on joko ollut todella erikoinen poikkeus, tai laji on tunnistettu väärin. Kallistuisin jälkimmäiseen sillä perusteella, että Espoonlahden vesi on suolaista. Kun se tuulen ja aaltojen vaikutuksesta pärskyi naamalle, suolan maistoi. Missään niin suolaisessa en ole ennen törmännyt vesiruttoon. Perämerellä vesiruttoa tavataan jokisuistoista ja joistakin lahdista, joihin laskee jokivettä, mutta ei varsinaisesta murtovedestä.

Ahdinpallero kasvaa joko pallomaisena muotona, jota löytyi myös, ja tällaisena lyhyenä, mattomaisena muotona. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Oli juurisyy mikä tahansa, hyvä uutinen on, että kanadanvesiruttoa ei tarvitse ruveta torjumaan Espoonlahdella, koska sitä ei siellä ole. Ei siis aivan huonosti käytetyt kaksi päivää, vaikka Espoonlahden mutainen vesi ja haralla kartoitetut näytepisteet olivatkin melko köyhä lohdutuspalkinto sille, että koko tiimi olisi halunnut olla Saaristomeren ulkosaaristossa 9.5 m Secchi-syvyydessä sukeltamassa.

Muitakin hyviä uutisia tästä kahdesta pääkaupunkiseutupäivästä oli. Ainakin kahdella pisteellä löytyi ärviöiden juuristosta uposkuoriaisten toukkia. Meriuposkuoriainen on silmälläpidettävä ja suojeltu laji, jonka toukat viihtyvät putkilokasvien juuristoissa. Uposkuoriaisia löytyy Suomesta kolmea lajia, joista erityisesti uhanalaisen meriuposkuoriaisen kanta on vahva nimenomaan Espoonlahdella. Toukista ei tiedä lajia ilman DNA-näytettä, mutta mitkä tahansa uposkuoriaislajin toukat ovat siis havainto plussan puolella.

Essi Keskinen

Toivon Agenda 2030

YK:n kestävän kehityksen tavoitteet kiteytyvät Toivon agenda 2030 -tavoitteissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Oulun kaupunki järjesti 8-9.5.2025 Toivon agenda 2030 -tapahtuman kaikille Oulun koululaisille. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Varmasti sekä palkitsevimpia että voimia vievimpiä työpäiviä ovat yleisötapahtumat. Niin paljon kuin nautinkin siitä, että lapset ja nuoret innostuvat Perämerestä, Itämeren suojelusta ja vedenalaisesta luonnosta, illalla olen aivan naatti ja poikki. Mutta hyvällä tavalla. 

Oulun kaupungin sivistys- ja kulttuuripalvelut on järjestänyt Toivon Agenda -tapahtumia useina vuosina. Tänä vuonna Metsähallitus osallistui Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskuksen SEaMoreEco -hankkeen kanssa koko kahden päivän ajan. Torstaina tapahtumapaikalla kävi 2000 päiväkoti- ja alakouluikäistä lasta, perjantaina tuhat yläkoululaista, lukiolaista ja ammattikoululaista. Kahdessa päivässä siis 3000 lasta ja nuorta. Oli siinä hulinaa.

Lavalla pyöri erilaista ohjelmaa melkein koko ajan, ja koko tapahtuman aukioloajan, klo 9 - 15, Metsähallituksen ja ELY-keskuksen pöydällä kävi kova hyörinä. Ainoastaan lounaaksi ehti istahtaa hetkeksi alas ja kuulla omat ajatuksensa, muuten oli koko ajan joku jonottamassa mikroskoopille tai pelaamaan muistipeliä.

Yltäkylläinen messupöytä houkuttelee lapsia ja nuoria luokseen. ELY-keskuksen uusi vedenalainen robottikamera (sininen laite oranssin laatikon päällä) kiinnosti monia, mutta muistipeliä pelattiin eniten. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Tällä edustuksella tapahtumaan osallistuttiin. ELY-keskukselta SeaMoreEco -hankkeesta Anton Pajukoski, Metsähallitukselta Essi Keskinen. Kuva: Henna Anunti.

Pienemmät lapset saivat muistokseen varmasti lähinnä muistikuvan siitä, että Perämerestä löytyy paljon erilaisia lajeja ja mikroskooppi on jännä juttu, isommille nuorille pystyi jo sitten kertomaan hieman enemmän siitä, mitä me meribiologit työssämme teemme, miksi ja miten. 

Pikkulasten kanssa sekä mikroskooppi että muistipeli olivat täysi hitti. Arvuuteltiin ELY-keskuksen kollegan kanssa, mahtaisiko teini-ikäisiä nuoria enää seuraavana päivänä kiinnostaa muistipeli, mutta eipä olisi tarvinnut miettiä - peliä pelattiin koko päivä ja kovalla innolla. Olen nyt pelannut muutaman sadan lapsen ja nuoren kanssa varmaan 300 peliä muistipeliä kahden päivän aikana. 

Erityisesti nuorten kanssa lajikorttien kääntämisen yhteydessä mukaan sai sopivasti ujutettua myös faktoja: "Nämä kaikki kuvat on otettu Velmu-kartoitusten (Valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) yhteydessä tai muissa meidän vedenalaiskartoituksissa." "Tämä on upossarpio. Se on uhanalainen vesikasvi, ja se on muuten tuossa ELY-keskuksen vetämässä SeaMoreEco -hankkeen logossakin, sen takia, että varmaan 80 % kasvin yksilöistä löytyy täältä pohjoiselta Perämereltä." "Päivän fakta: tämä kivinilkka tässä on Suomen ainoa kala, joka synnyttää eläviä poikasia eikä muni mätimunia." "Tämä on kanadanvesirutto. Se on vieraslaji, joka pääsi yli 100 vuotta sitten karkuun Kaisaniemen kasvitieteelliseltä puutarhalta ja nyt se on vallannut monet lammet ja pienemmät järvet, ja Perämerestäkin sitä löytyy jokisuistoista ja makeista sisälahdista. Sekä Biodiversea-hankkeessa että SeaMoreEco -hankkeessa ennallistamisessa on mietitty myös keinoja hävittää kanadanvesiruttoa, koska se saattaa vallata koko vesistön ja estää muita lajeja kasvamasta."

ELY-keskuksen kanssa yhteisesti tehdyt muistipelikortit olivat hitti sekä lasten että nuorten kanssa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Muistipeli upposi kaikenikäisiin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Mikroskooppi on yllättävän tehokas keino saada lapset ja nuoret kiinnostumaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Kestävän kehityksen Toivon Agenda -tavoitteet oli hienosti leivottu tapahtuman ohjelmaan sisään. Meidän pöytämme edusti numeroita 14, 15 ja 17 eli "Säilyttää meret ja merten tarjoamat luonnonvarat sekä edistää niiden kestävää käyttöä" (=Vedenalainen elämä), "Suojella maaekosysteemejä, palauttaa niitä ennalleen ja edistää niiden kestävää käyttöä; edistää metsien kestävää käyttöä; taistella aavikoitumista vastaan; pysäyttää maaperän köyhtyminen ja luonnon monimuotoisuuden häviäminen" (=Maanpäällinen elämä) ja "Tukea vahvemmin kestävän kehityksen toimeenpanoa ja globaalia kumppanuutta" (=Yhteistyö ja kumppanuus).

Oppilaat saivat osallistua Toivon Agenda 2030 -bingoon, jossa pysty- tai vaakariville piti saada vähintään neljä ruksia, ja sitten pystyi osallistumaan leffalippujen arvontaan. Ruksin sai, kun kävi pisteellä, joka edusti jotakin seitsemästätoista tavoitteesta, ja teki pisteellä määrätyt tehtävät. Meidän pisteemme edusti vedenalaista elämää (luonnollisesti, meribiologeja kun ollaan ja meriluonnonsuojelua tehdään), maanpäällistä elämää (kollegamme sekä Metsähallituksella että ELY-keskuksella tekevät vastaavaa suojelutyötä, mutta veden pinnan yläpuolella) ja yhteistyötä ja kumppanuutta, koska olihan meitä samalla pisteellä ja samoissa hankkeissa kaksi organisaatiota, ja lisäksi teemme molemmat paljon yhteistyötä ruotsalaisten kollegojen kanssa, koska jaamme yhteisen Perämeren. Pisteellä piti vähintään katsella lajeja mikroskoopilla ja lupilla tai pelata lajimuistipeliä, ja samalla sai kuunnella selostusta vedenalaisen luonnon kartoituksesta ja meriluonnon ennallistamisesta.

Bingoarvontalapun sai jättää, kun pystyyn tai vaakaan kertyi vähintään neljä ruksia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Muukin ohjelma oli loistavasti räätälöity kummankin päivän kohdeyleisölle. Pienempien lasten päivänä nauratti vatsastapuhuja Sari Aalto mm. Kakkis-hahmollaan, mutta kuitenkin esim. meren roskaantumisesta puhuen. Teinien päivänä katselimme tankotanssijaa ja kuuntelimme pohjoisen suomiräpin tähteä Stepaa. Kumpanakin päivänä jaettiin myös palkintoja Tool Camp -ongelmanratkaisutöistä, kuultiin esimerkiksi luontotoimittajan esitys ja nähtiin ja kuultiin nuorten itsensä esittämiä kappaleita ja tanssiesityksiä, jotka tavalla tai toisella liittyivtä Toivon Agenda 2030 -tavoitteisiin. Itseäni meinasi suorastaan itkettää kun koulun bändi esitti upeasti John Lennonin kappaleen Imagine.

Vatsastapuhuja Sari Aalto toi esityksessään esiin mm. Itämeren roskaantumisongelman. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Mitä me tehtiin lapsena koulun hauskoina tapahtumapäivinä? Käytiin läheisessä eläinpuistossa katsomassa käärmeitä pienissä, likaisissa terraarioissa, ja takapihalla oli karuselli ja pomppulinna.

Oli taas ilo ja kunnia jutella niin monien fiksujen, kiinnostuneiden ja innostuneiden lasten ja nuorten kanssa. Viime keväänä pääsin osallistumaan YK:n kestävän kehityksen Itämeri-nuorisoleirille, ja siellä tuli sama tunne: kyllä nuorison varaan uskaltaa jättää tulevaisuuden, jos sitä ei nyt ennen heidän aikuistumistaan ehditä pilata aivan kokonaan.

Essi Keskinen

P.S. Näissä hanke- ja organisaatio-T-paidoissa edustin:

Metsähallituksen työntekijänä Metsähallitus-T-paidassa... Kuva: Anton Pajukoski / ELY-keskus

...Velmu-kartoittajana... Anton Pajukoski / ELY-keskus

... ja Biodiversea-hankkeessa mm. ennallistamassa meriluontotyyppejä. Anton Pajukoski / ELY-keskus