"Tulos se on negatiivinenkin tulos"

 

Ja tästä sitten pitäisi etsiä nelilehtivesikuusi... Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Tasan ei käy onnen lahjat. Tässä taustat:

Tällä viikolla Metsähallituksen meritiimin Velmu-tiimi eli minä, Erika ja Floriaan, olemme aloittaneet uuden elämän. Sukellukset Saaristomerellä päättyivät ja aloitimme liikkuvan elämän vain pakettiauton ja SUP-lautojen kanssa. Pehmeänä laskuna oltiin tämä viikko Porin ja Luvian seudulla, jossa meillä oli lainavene kahden päivän meritöitä varten. Tämän jälkeen veneet unohdetaan kokonaan.

Loppukesän jatkamme tyrskyvyöhykkeen levien etsintää, selkärangatonnäytteiden ottamista ja puutteellisesti tunnettujen levien herbaario- ja DNA-näytteiden ottamista. Samalla aloitimme uhanalaisten vesikasvilajien vanhojen populaatioiden perkaamisen. Jos paikalla ei ole käyty 10-20 vuoteen, käymme tarkastamassa sen. Samalla teemme ns. Velmu-pisteitä eli neljän neliömetrin laajuisia kasvillisuuskartoituksia paikkoihin, joissa Velmu ei ole ennen käynyt.

Uhanalaisia lajeja ja tyrskyvyöhykkeitä kohti! SUP-lauta on mitä kätevin kulkuväline kivikkoisessa ja matalassa Luvian saaristossa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Työnjako meni luontevasti niin, että minä etsin uhanalaisia ja muut etsivät erityisesti tyrskyvyöykkeen lajeja. Kaikki tekevät Velmu-pisteitä.

No mitenkä etsinnät sitten ovat sujuneet? Tyrskyvyöhykkeen kololeviä (Blidingia) ja viherlätkiä (Prasiola) on löytynyt joka uhanalaispaikalta pilvin pimein, kun taas kymmenestä tarkastetusta uhanalaispaikasta vain kahdelta on löytynyt etsittyä uhanalaista lajia. Minä en siis juuri ole saanut onnistumisen elämyksiä vaan lähinnä mennyt pettymyksestä toiseen, kun taas toisilla on löytämisen riemu ollut katossaan.

Tyrskyvyöhykkeen leviä on löytynyt! Tästä aiotaan myös kuvata pätkä sosiaaliseen mediaan, kun Erika raaputtaa levää lastalla irti kalliosta. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Floriaan yritti lohduttaa, että ”tulos se on negatiivinenkin tulos”, ja vielä tärkeä sellainen, mutta eipä se paljon lämmitä, että alueella aikaisemmin olleita uhanalaisia lajeja ei enää ole, ja useassa tapauksessa niiden elinympäristökin oli hävinnyt ruovikoitumisen myötä. Olen itsekin hokenut samaa negatiivisen tuloksen tärkeyttä monelle graduohjattavalleni, mutta kyllä se positiivisen tuloksen saaminen kuitenkin on paljon mukavampaa.

Tässä on riemun ja onnistumisen paikka, kun etsittyä tyrskyvyöhykkeen levää on jälleen löytynyt. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

...tässä puolestaan minun työmaani - etsi täältä nelilehtivesikuusi, joka viimeksi on nähty täällä 1990-luvulla. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Mietin myös samalla, moniko Luvian saaristossa vieraillut on luullut suola-arhoa (Honkenya pebloides) nelilehtivesikuuseksi, koska kauempaa katsottuna ne ovat äärimmäisen hämäävästi samannäköisiä. Sekä Floriaan että Erika kysyivät minulta ensimmäiset suola-arhot nähtyään, onko laji nelilehtivesikuusta. Ei ollut, mutta siksipä he kysyivätkin, kun kumpikin oli hieman epävarma. Nelilehtivesikuuseen törmää rutiininomaisesti lähinnä pohjoisella Perämerellä.

Onnistumisen paikka! Tästä löytyy populaatio vesikuusia, joukossa varmasti nelilehtivesikuusia, mutta todennäköisesti myös rannikkovesikuusta, joka aiemmin katsottiin nelilehti- ja lamparevesikuusten risteymäksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Lähempi tarkastelu paljastaa, että suola-arhon lehdet lähtevät varresta vastakkaisina pareina aina 90 asteen kulmassa edelliseen pariin nähden, mutta nelilehtivesikuusen lehdet lähtevät kaikki samasta paikasta kaikkiin (neljään tai viiteen) ilmansuuntaan. Lisäksi suurimmalla osalla nelilehtivesikuusista niiden varsi on punainen, mitä suola-arholla ei kyllä koskaan ole.

Tyypillisen näköinen nelilehtivesikuusi (vaikka lehtiä olisikin 3-5). Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Toivon, että olen väärässä, ja että kaikki nelilehtivesikuusista Luvian saaristosta ilmoittaneet ovat tunnistaneet lajin oikein, eivätkä ole erehtyneet lajintunnistuksessa. Joissakin paikoissa nelilehtivesikuusen versoista ja niiden sijoittumisesta maastoon annetut kuvaukset sopisivat hyvin niihin suola-arhoesiintymiin, joita paikoilta nykyisin löytyi.

Äkkikatsomalta tästä löytäisi vesikuusikasvuston. Tarkempi havainnointi kuitenkin paljastaa kasvit suola-arhoiksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

En siis saanut tämän viikon aikana muita onnistumisen elämyksiä kuin yhden täysin varman havainnon nelilehtivesikuusipopulaatiosta, jota ei oltu löydetty v. 2013, kun paikalla on viimeksi käyty, ja yhden puolikkaan onnistumisen tunteen löytäessäni käsittämättömän pienen palasen uhanalaista paunikkoa paikalta, josta viimeksi lajia on löydetty joitakin satoja. Muuten alueet loistivat tyhjyyttään uhanalaisista lajeista. Iloitsin sitten kollegoideni löydöistä - tiimityössähän tässä ollaan. Lisäksi se todella on tärkeä tieto, jos uhanalaisen lajin elinympäristö on muuttunut aikojen saatossa niin paljon, että laji todella on pysyvästi hävinnyt paikalta, ja voidaan sitten poistaa tarkastettavien alueiden listalta.

Essi Keskinen

Tästä sitä nelilehtivesikuusta löytyi 1990-luvulta, ja vielä ilmeisesti 2013 viimeksi. Nyt paikalla oli vain haisevaa, mätänevää levää ja tiheää järviruovikkoa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Sää suosi kun oltiin Luvian ulkosaaristossa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Limakotilot ja niiden limat

 

Limakotiloiden "naama" on varsin inhimillinen pienine nappisilmineen ja koirankorvamaisine tuntosarvineen. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Etana ja kotilo. Sama elukka, kotilo on etana, jolla on kalkkikuori kotinaan. Etanoita ja kotiloita löytyy Suomesta kymmeniä, mutta kaikkia lajeja tai lajiryhmiä ei vielä tunneta kunnolla. Vaikka laji olisi yleinen, se saattaa silti olla vielä tieteellisesti epämääräinen, jos lajinsisäinen ulkonäön eli habituksen vaihtelu on suurta. Tai sitten kyseessä on monta eri lajia, jotka on vain niputettu yhdeksi lajiksi. Kuka tietää?

Jätä sukellustikkaat yhdeksi yöksi veteen rehevässä lahdessa ja sadat limakotilot ovat munineet sitkeänlimaiset vihreät munakotelonsa niihin! Sormilla munia ei saa millään irti, niin sitkaita, limaisia ja tiukasti kiinni ne ovat. Kololevien (Blidingia) irrottamiseen ostettu taltta toimi hyvin limakotiloiden muniin. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Toivottavasti pian tiedetään. Vuonna 2024 Velmu-ohjelmassa otettiin jo runsaasti limakotilonäytteitä (ja menihän siellä muitakin kotiloita, se täytyy myöntää), ja nyt hommaa jatketaan. En tiedä, tehtiinkö kahden vuoden takaisille kotiloille DNA-sekvensointia eli DNA:n selvitystä, mutta ainakin näytteiden mikroskopoinnin perusteella meidän keräämämme "limakotilot" olivat kaikenlaisia eri lajeja. Tänä vuonna kaikille näytteille tehdään varmasti DNA-määritys, eli nyt päästään ehkä vielä eteenpäin vuoden 2024 tuloksista.

Snorklaamalla limakotiloita löytyy helpoiten. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Limakotiloita (Lymnaeidae) on Suomessa joitakin lajeja, joista yksi suurimpia on muunnoslimakotilo (Radix balthica). Nyt siis tutkitaan, onko tämä Radix -porukka kaikki yhtä ja samaa lajia, vai mitä tämän lajiryhmän sisällä oikein piileskelee.

Limakotiloita ja levää. Nyt pitäisi erotella kotilot näyteputkiin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Kotilo on juuri menossa parturiin - pinseteillä poistetaan ylimääräistä levää kilvestä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Limakotiloita löytää helpoiten snorklaamalla tai kahlaamalla matalassa rantavedessä suojaisassa ja melko ravinteikkaassa, suojaisassa lahdessa tai fladassa (laguunissa). Myös aivan rehevöitynyt pikku vesistö käy. Mitä enemmän hajoavaa kasvimateriaalia, ja kenties myös kuollut lintu tai pari, ja sitä helpommin limakotiloita usein löytyy.

Siinä on meidän mielestämme selkeä limakotilo, ryömimässä rakkohaurun pinnalla. Limakotiloilla ja muillakin kotiloilla on radula-niminen hiekkapaperimainen karkea kieli, jolla ne raapivat pinnoilta kuten kiviltä, kasvilta tai rakkohaurulta bakteereja ja pieniä rihmaleviä. Ne syövät myös mitä tahansa kasvimassaa, elävää tai hajoavaa. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Suuret kotilot ovat usein rihmalevien epävapaaehtoinen kiinnittymisalusta. Kotiloiden kuoressa saattaa kasvaa useiden senttimetrien mittainen tupsu yhtä tai kahta rihmalevää. Kotilon hydrodynaamisuus varmasti kärsii, mutta eivätpä ne muutenkaan kauhealla kiireellä paikasta toiseen kulje. DNA-näytteenottoa varten parturoimme kuoret mahdollisimman tarkkaan.

Kotiloparturit käynnissä! Kotiloilta parturoidaan ylimääräiset levät niiden kotilon päältä, etteivät ne sotke DNA-määritystä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

DNA-näytteitä tulossa ulkosaariston maastomajoituksen mökkilattialla. Ergonomia on niin hyvä kuin sen pystyi sateisena ja tuulisena päivänä saamaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Näytteet säilötään etanoliin ja DNA-määritys tehdään talvella maastokauden jälkeen. Odotan nyt jo innolla tuloksia, niin eri näköisiä kotiloita näytteistä löytyy, kaikki kuitenkin meidän ymmärryksemme mukaan Radix-sateenvarjon alla. 

Parin vuoden päästä Suomessa julkaistaan uusi kymmenen vuoden välein tehtävä uhanalaisuusarviointi, ja näitä tietopuute- ja epämääräisyyslajeja pyritään vähentämään ennen arviointia.

Essi Keskinen

Kotilot värjäävät läpinäkyvän etanolin nopeasti ruskeaksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Kakan keskellä konttaamista

 

Puutteellisesti tunnettuja leviä metsästäessä pääsee taas kokeilemaan jotain ihan uutta. Taltta toimii hyvin tyrskyvyöhykkeen levien irrottamiseen. Kuvat: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Mistä moinen otsikko? Koska osa tämän kesän Velmu-kartoituksista on ottaa selvää tyrskyvyöhykkeen levistä, erityisesti Blidingia -nimisestä lajiryhmästä (herttaisesti nimetty "kololevät" suomeksi), joista on vain kourallinen aiempia havaintoja Suomesta.

Tyrskyvyöhyke tarkoittaa sitä osaa rannasta, joka nimensä mukaisesti on pysyvän vedenpinnan yläpuolella, mutta johon aaltojen pärskeet ja tyrskyt vielä vaikuttavat. Usein tämä vyöhyke on helpointa tunnistaa kalliorannalla.

Tärskärin edustalla oli houkuttelevan näköinen lintujen istumaluoto, jolta sitten löytyikin oletettuja kololeviä, Blidingiaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Katso, missä vesiraja on nyt, katso sen ala- ja yläpuolella kymmenen tai kaksikymmentä senttiä, ja saatat erottaa pinnan alapuolella kirkkaanvihreiden rihmalevien vyöhykkeen. Rannasta riippuen se voi olla esimerkiksi suolilevää tai viherahdinpartaa. Vedenpinnan yläpuolella voi olla myös vastaava vyöhyke, mutta vaaleanviherkeltaiseksi kuivuneita samanlaisia leviä. Riippuu vedenkorkeudesta - jos vesi on matalalla, sitten yläpuolista kuivunutta leväkerrosta voi olla enemmän. Jos vesi on korkealla, mitään kuivunutta ei näy.

Siinä sitä nyt sitten on! Miten mahtava näky, jos olet etsimässä juuri tyrskyvyöhykkeen kololeviä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tämän kerrostuksen yläpuolella on usein melko paljas pala kalliovyöhykettä - liian kuiva monille leville ja liian märkä monille jäkälille - se kerros, jota aallokko jatkuvasti koskettelee. Siihen on myös hankalaa kiinnittyä, koska aallot koko ajan huuhtelevat kalliota. Siitä ylöspäin kalliota kiivetessä saattaa vastaan tulla tummanharmaan tai mustan värittämää kalliota, josta alkavat erilaiset jäkälät ja vielä viimeiset levät. Kirkkaanvihreät sammalet ja kauniinkeltaiset ja -harmaat jäkälät löytyvät sitten vielä korkeammalta, minne aaltojen vaikutus ei enää lainkaan ulotu (tai ulottuu korkeintaan jonkin kerran vuodessa, mitä ei tässä tapauksessa lasketa säännölliseksi tapahtumaksi).

Säälittävän oloinen näyte kololeviä on saatu raaputettua irti linnunkakkaisen kallioluodon pinnalta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tuosta tummanharmaan ja vihreän välittämästä, paljaan kallion yläpuolisesta tyrskyvyöhykkeestä löytyy välillä myös kirkkaanvihreää pientä hitusta, joka näyttää hieman sammalelta, mutta sijaitsee liian lähellä merivettä ollakseen sammalta.

Olisiko tämä kololeviä, Blidingiaa, vai onko tämä jotain ihan muuta tyrskyvyöhykkeen lähes mikroskooppista levää? Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Tämä ehkä ainakin olisi Blidingiaa - se näyttää pikkuriikkiseltä alle sentin mittaiselta suolilevältä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Blidingiat näyttävät pitävän lintuluodoista ja ulosteista, eivätkä liian jyrkästä kalliosta. Ne tuntuu helpoiten löytävän vain hieman kallistuneelta tai lähes vaakasuoralta pinnalta 30–50 cm vesirajan yläpuolelta. Katsele siis laakeaa, melko matalaa kallioluotoa, ja tarkenna katseesi siihen osaan kalliota, jossa vaalea paljas kallionosuus vaihettuu lähes vaakasuoraksi kallioksi, jolla lintujen on hyvä istuskella ja ulostella. Jos sieltä pystyt erottamaan kirkkaanvihreää, kiiltävän ja kosteannäköistä alle senttimetrin korkuista kasvustoa, on hyvinkin mahdollista, että katselet Blidingiaa.

Näyttäähän tämä erilaiselta kuin sammalet. Mahdollista Blidingia -levää tyrskyvyöhykkeellä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tämän lajin irtisaaminen kalliosta on sitten asia erikseen. Kasvusto on liian pientä ja haurasta pinseteillä nypittäväksi, joten terävä metallilasta ja taltta ovat osoittautuneet oikeiksi työvälineiksi. Kasvustot eivät myöskään ole erityisen vihantia, vaan levää saa skrapata isolta alalta, ennen kuin vedellä täytettyyn minigrip-pussiin alkaa kertyä tarpeeksi vihreitä hitusia. Mikroskoopissa nuo hituset saattavat sitten muuntua Blidingiaksi, ja Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus varmentaa lajintunnistuksen vielä myöhemmin DNA-testeillä. Tällä hetkellä menemme sillä ajatuksella, että löytämämme vihreä pieni kasvillisuus on Blidingiaa.

Herbaarionäytteen tekeminen tästä lajista onkin sitten jo oma lukunsa. Jackson Pollockin action paintingiä muistuttavat herbaarionäytteet saadaan aikaan pipetin avulla - muulla tavoin näitä muutaman millin mittaisia leviä saisi nyppiä näytepussista lopun ikäänsä. Mikroskoopissa laji on kaunis, paperilla vihertävänharmaiksi kuivuvia pikku kikkareita.

Eipä se herbaarionäyte kololevistä järin ihmeelliseltä näytä. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

DNA-testit sitten lopulta paljastavat, mitä tässä oikein tuli löydetyksi.

Kaikki tämä vaivannäkö tähtää siihen, että tästä DD-lajista (data deficiency) eli puutteellisesti tunnetusta lajista saataisiin sen verran tietoa, että parin vuoden päästä kansallisen uhanalaisuusarvioinnin yhteydessä pystyttäisiin sanomaan, onko tämä laji elinvoimainen vai uhanalainen. Tällä hetkellä tietoa ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi. Lue enemmän tästä blogista.

Kohti seuraavaa kakkaista luotoa siis!

Essi Keskinen

P.S. Vaikka aurinkoisella kelillä on tietysti mukavampaa työskennellä, onnistuu se sateellakin... Ettei blogeista saisi sellaista kuvaa, että aina meillä vain paistaa aurinko merellä, liitetään tähän nyt myös muutama muun sään kuva.

Pelastautumispuvussa on hyvä työskennellä kosteissa olosuhteissa. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Sateella voi olla hyvin tyyntä, ja silloin SUP-lautailu onnistuu hyvin. Kuva: Joel Lehtinen / Metsähallitus

Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Puutteellisesti tunnettuja leviä etsimässä

 

Mitähän nämäkin ovat? Kustavista syyskuussa otetusta levänäytteestä (ylin kuva) paljastui tarkemmin katsoen kahta hieman erinäköistä levää, joista tehtiin omat herbaarionäytteensä (kuvat alla). Tällaisen merestä museoon -polun kulki tänä vuonna noin 270 levänäytettä.  Kuvat Tytti Wärri / Metsähallitus

Levät ovat vanha ja arvoituksellinen lajiryhmä

Viherleviä on ollut olemassa ainakin 1000 miljoonaa vuotta, ja ne olivat ensimmäisiä monisoluisia eliöitä, jotka sopeutuivat elämään maalla. Näistä vuorovesirannoilla ja yhä kuivemmalla maalla sinnittelevistä levistä kehittyi aikanaan putkilokasveja, ja elämä maalla pääsi vauhtiin. Meriin jääneiden varhaisten levien jälkeläiset ovat jatkaneet levämäistä elämänmenoaan satoja miljoonia vuosia, aina meidän päiviimme asti. Seuraavaksi kun katsot rantavedessä hulmuavia leviä, voit ajatella, että näkymässä on jotain ikiaikaista – ja salaperäistä. Suomen levälajistosta nimittäin tiedetään hätkähdyttävän vähän.

Suomen merialueilla esiintyy noin 110 makrolevälajia eli paljain silmin havaittavan kokoista levää. Näistä enemmän kuin joka kolmas (38 %) jouduttiin toteamaan puutteellisesti tunnetuksi viimeisimmässä lajien uhanalaisuusarvioinnissa vuonna 2019. Suomen eliölajisto tunnetaan yleisesti ottaen huippuhyvin, kun verrataan moniin muihin maailman maihin. Lisäksi Itämeri on muihin meriin verrattuna hyvin vähälajinen, koska kylmä murtovesi on monille lajeille vaikea ympäristö. Ja siitä huolimatta joka kolmannesta levälajista ei tiedetä sen vertaa, että voitaisiin sanoa, onko se elinvoimainen vai äärimmäisen uhanalainen! Sitä luokka puutteellisesti tunnettu nimittäin tarkoittaa. Kun jonkin lajin uhanalaisuutta on yritetty arvioida, mutta sen kohdalla ei voida luotettavasti sulkea pois mitään luokkaa, se päätyy puutteellisesti tunnettujen joukkoon.

Tämä ei tarkoita, että tieto olisi huonoa, vaan sitä, että tietoa on tosi vähän. Tilanne on harmillinen, mutta toisaalta oiva tilaisuus päästä keräämään ihan uutta tietoa, melkein kuin vanhan ajan tutkimusmatkailijat!

Aiemmassa blogitekstissä kerrottiin, että syitä vähäiseen tietomäärään voivat olla esimerkiksi se, että jotkin levät esiintyvät varhain keväällä tai myöhään syksyllä, kun kartoittajia ja luontoharrastajia on merellä vähän, tai se, että niiden lajinmääritys on vaikeaa. Monet puutteellisesti tunnetuista lajeista saattavat olla harvinaisia eli niistä ei kerry tietoa, koska niitä on vain vähän. Tähän ongelmavyyhtiin on tartuttu osana Life IP Biodiversea -hanketta ja vuoden 2024 leväetsinnöistä on kerrottu täällä. Levien tietotason parantamiseksi uurastavat yhteistyössä Metsähallituksen Vesiluontotietotiimi, joka vastaa maastotöistä, ja Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS, joka vastaa DNA-näytteisiin perustuvasta lajintunnistuksesta ja joka myös tallentaa kerätyt levänäytteet kokoelmiinsa.

Puutteellisesti tunnettuja levälajeja on siis kymmenittäin, mutta tänä vuonna keskityttiin etenkin Ulva-suvun leviin eli suolileviin. Levien nimi johtuu siitä, että usein yksilöt ovat putkimaisia ja kaasutäytteisiä ja muistuttavat siinä mielessä suolta. Väri on kuitenkin raikkaan vihreä ja levät voivat olla hyvin kauniita, jolloin väkisinkin tuntuu, että suomenkielinen nimi ei ihan tee niille oikeutta. Senkin takia yleensä puhutaan latinankielisen nimen mukaan Ulvista. Suomen Ulva-lajeista yksi, Ulva intestinalis (isosuolilevä), on yleinen ja arvioitu elinvoimaiseksi, kun taas kaikki muut Suomen Ulvat ovat puutteellisesti tunnettuja.

Ulvien rakenne on usein putkimainen, ja levän tuottama happi voi jäädä putken sisään hopeanhohtoisiksi kaasukupliksi, jotka sekä nostavat levää kohti valoa että antavat sille tunnusomaisen ulkonäön. Kuva: Niklas Turva / Metsähallitus.

Vuonna 2024 kerätty aineisto paljasti, että kaksi puutteellisesti tunnettua lajia, suolileviin kuuluva Ulva linza (velmusuolilevä) sekä varhain keväällä, jo jään alla kasvava laji Monostroma grevillei (tötterösalaattilevä) olivat Saaristomerellä yleisiä ja molempien yksilöitä löytyi Itäisen Suomenlahden perukoilta saakka. 

Vuonna 2025 etsittiin levinneisyysalueiden pohjoisrajoja

Ensimmäisen vuoden hyvien tulosten rohkaisemana etsintöjä jatkettiin ja laajennettiin. Tänä vuonna tavoitteena oli selvittää:

-            Monostroma grevillein levinneisyysalueen pohjoisraja

-            Monostroma grevillein yleisyys levinneisyysalueensa sisällä

-            Monostroma grevillein esiintymisen vuosittainen vaihtelu

-            Ulva linzan levinneisyysalueen pohjoisraja

-            Löytyykö muita puutteellisesti tunnettuja Ulva-lajeja kuin Ulva linza?

Levinneisyysalueiden rajojen selvittämiseksi pakattiin maaliskuussa pakettiauto ja lähdettiin ajelemaan pitkin Pohjanlahden rannikkoa sopivilla paikoilla pysähdellen. Päätavoitteena oli etsiä Monostroma grevilleitä, mutta myös Ulva-näytteitä kerättiin, vaikka ajankohta olikin niille vähän varhainen. Monostroma grevilleitä löytyi lopulta Kaskisista saakka, mutta ei sen pohjoisempaa, ja Kaskisten esiintymä vaikutti irralliselta, sillä sen eteläpuolella oli taas pitkä Monostromaton alue, ennen kuin seuraavat levät löytyivät. Onneksi Ulvaa kasvoi jo monin paikoin runsaasti, eikä kartoittajien tarvinnut ihan tyhjin käsin palata Merenkurkusta.

Maaliskuiseen maastotyöhön tarvitaan paksulti vaatteita ja normaali määrä eli ärsyttävän paljon muita varusteita. Vaatteissa ja kamerassa näkyvä vaalea töhnä ei ole suolaa eikä hiekkaa, vaan jäähileitä. Märät varusteet jäätyivät heti kun nousi vedestä, ja niin tuntuivat jäätyvän kädetkin. Maastolomakkeiden käsialassa ei ollut kehumista. Kuva: Kevin O’Brien / Metsähallitus.

 

Itämeren kenties pohjoisimmat, tai vähintään pohjoisimmat tähän saakka tunnetut Monostroma grevilleit löytyivät Kaskisilta. Vasemmalla Monostroma grevillei epäselvänä vihreämpänä kohtana keskellä kuvaa kellertävien rihmalevien ympäröimänä, ja oikealla sama levätupas valmiina herbaarionäytteenä. Kuvat: Tytti Wärri / Metsähallitus.

Pohjanlahdella kartoittamisen aikana etelässä meri suli sen verran, että Metsähallituksen vene saatiin vesille ja Monostroma grevilleitä lähdettiin etsimään Saaristomereltä. Levää etsittiin samoilta paikoilta, missä sitä havaittiin edellisvuonna, ja muutamilta uusilta paikoilta. Ja sitähän löytyi aivan kaikkialta! Vuosi 2024 ei siis vaikuttaisi olleen mitenkään poikkeuksellisen hyvä, vaan Monostroma grevillei näyttäisi olleen yleinen ja runsaslukuinen myös tänä vuonna. Tuntuu jopa vähän hassulta, että lajista on ollut vain 80 aiempaa havaintoa. Toisaalta, kun potkii jäätä pois tieltä, että pääsee käsiksi levään, eikä koko merellä näytä olevan ketään muuta, tuntuu ymmärrettävältä, että lajista ei ole kertynyt havaintoja. Siinä vaiheessa, kun kevät etenee sen verran, että saaristossa alkaa liikkua ihmisiä, kaunis ja heleä Monostroma grevillei on jo päättänyt elinkiertonsa siltä vuodelta tai peittynyt tympeänruskean yksivuotisen Pylaiella-rihmalevän alle.

Jo jään alla kasvunsa aloittava Monostroma grevillei saa varhain keväällä nauttia elintilasta, kirkkaista vesistä ja kilpailijoiden puuttumisesta. Huhtikuun edetessä se alkaa haalistua kärjistä alkaen ja aaltojen voima repii haurastuvan, alun perin salaatinlehtimäisen levän ohuiksi suikaleiksi. Lopulta yksivuotiset rihmalevät peittävät näkyvistä haalistuneet, rispaantuneet Monostroma grevillein jäänteet. Kuvat: Vasemmalla ja oikealla ylhäällä Tytti Wärri / Metsähallitus, oikealla alhaalla Kevin O’Brien / Metsähallitus.

Muutamalta paikalta löytyi myös kauniin kirkkaanvihreää ja hiusta ohuempaa rihmamaista viherlevää, jota arveltiin joksikin Ulothrix- tai Urospora -suvun lajiksi. Niistä useat ovat puutteellisesti tunnettuja, joten näistäkin tuskastuttavan ohuista rihmoista yritettiin saada jotain näytteeksi. Yksittäiset levärihmat näyttivät - sikäli kun niitä pystyi näkemään – halvasta akryylivaatteesta irtoavilta kuiduilta, niin ohuita ja niin loistavan, keinotekoisen vihreitä ne olivat. Mietin näytteitä kuivatessani, että onnea vaan laboratorion väelle, kun yrittävät löytää näytepussista kuivatun murusen tätä rihmaa ja käsitellä sitä jotenkin. Mutta laboratoriossa osataan hommat, ja näistäkin näytteistä saatiin eristettyä DNA:ta, jonka perusteella rihmat edustavat kahta eri lajia, joista toinen saattaa olla Suomelle uusi laji. Lopullisia analyysejä ja tuloksia odotellessakin voi jo todeta, että aina kannattaa yrittää!

Tässä hulmuaa jokin Urospora-suvun laji eli viherhius. Yksittäiset rihmat ovat kietoutuneet toisiinsa ja muodostavat lankamaisia tai rastamaisia kimppuja, jotka on helppo nähdä niiden loistavan vihreän värin vuoksi. Yksittäiset rihmat ovat lähes näkymättömiä. Kuva: Kevin O’Brien / Metsähallitus

Kesän ja syksyn kartoituksissa kerättiin punaleviä ja lisää Ulvia

Kesällä kenttäsesonki on kuumimmillaan, ja kaikilla kädet täynnä töitä. Muiden töiden ohessa Saaristomeren ulko-osia kartoittanut tiimi keräsi kuitenkin myös Ulva-näytteitä, joiden joukossa voisi hyvin piillä yllätyksiä. Suomen merialueiden suolaisimmat vedet löytyvät Ahvenanmereltä ja Saaristomeren ulko-osista, ja monet eteläiset Ulva-lajit vaativat suolaista vettä. Mikäli Suomen merialueilla jossain piileskelee jännittäviä, eteläisiä Ulvia tai eksoottisia vieraslajeja, ne saattaisivat löytyä juuri noilta alueilta. Lisäksi tiimi otti muutamia näytteitä punalevästä, joka on joko Coccotylus truncatus (töpöpunaröyhelö) tai Phyllophora pseudoceranoides (sarvipunaliuska). Näiden lajien erottaminen toisistaan on hankalaa, ja siksi ne ovat molemmat jääneet puutteellisesti tunnetuiksi. Pilottinäytteiden avulla selvitetään, miten hyvin näiden punalevien erottaminen onnistuu DNA:n avulla.

Syksyllä kerättiin vielä lisää Ulvia Selkämereltä ja Läntiseltä Suomenlahdelta. Yhteensä tänä vuonna kerättiin noin 270 näytettä, kun viime vuonna näytteitä saatiin 170. Tuloksia DNA:han perustuvasta lajintunnistuksesta odotetaan loppuvuoden aikana. Jos saaliiksi saatiin puutteellisesti tunnettuja lajeja, niiden esiintymistä koskeva tieto karttuu. Jos taas näytteet olisivat enimmäkseen elinvoimaista, yleistä lajia Ulva intestinalis, tämäkin tieto olisi hyödyllinen. Jos satojen näytteiden joukossa, jotka on kerätty eri puolilta rannikkoa erilaisista ympäristöistä, ei vieläkään löydy esimerkiksi lajia Ulva clathrata (sammaluolilevä), alkaa näyttää siltä, ettei se voi meillä ainakaan kovin yleinen olla. Näiden lajihavaintojen – tai niiden puutteen – toivotaan olevan avuksi, kun seuraava lajien uhanalaisuusarviointi julkaistaan 2030. Ja mitä lajia levät ovatkaan, näytteet jäävät Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmiin ja asettuvat osaksi aikasarjaa, joka alkaa jo 1800-luvulta, sillä niinkin vanhoja levänäytteitä kokoelmissa on. Ties mitä tulevaisuuden tutkijat keksivät näillä näytteillä tehdä. Itämeri elää tällä hetkellä monenlaisten muutosten aikaa, kun ilmasto, lajisto, ravinnekuorma ja muut ihmispaineet muuttuvat ja muuttavat merta. Eri aikoina kerätyt näytteet yleisistäkin lajeista voivat auttaa tulevaisuudessa ymmärtämään esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksia.

Tytti Wärri

Furuskäriltä, Hankoniemen eteläpuolelta löytyi syksyllä useita erinäköisiä Ulvia. Tässä esimerkkinä ohutta haarovaa, leveää haaratonta ja kummallista välimuotoa. Aiemman kokemuksen perusteella kaksi vasemmanpuolisinta olisivat Ulva linza ja oikeanpuolimmainen Ulva intestinalis, mutta vasta DNA-näytteiden tutkiminen sen aikanaan paljastaa. DNA-näytteen tarkka kohta on osoitettu ja kuvattu ennen näytteen ottamista. Vaikka DNA-näytteiden analysointi vaatii hienoa tekniikkaa ja huippuosaamista, sitä edeltävä maastotyö ei ole mitään rakettitiedettä. Kuvissa näkyvä DNA-osoitinnuoli on askarreltu margariinirasian kannesta. Kuvat: Tytti Wärri / Metsähallitus.

Hanke on saanut rahoitusta Euroopan unionin LIFE-ohjelmasta. Aineiston sisältö heijastelee sen tekijöiden näkemyksiä, eikä Euroopan komissio tai CINEA ole vastuussa aineiston sisältämien tietojen käytöstä.

Tanssii kalojen kanssa

Hieta- ja liejutokko sulautuvat hyvin ympäristöönsä. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Vaikka Metsähallituksen meritiimi ei kartoitakaan kaloja osana Velmu-kartoituksia (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnonmonimuotoisuuden inventointiohjelma), kaloja tulee silti pinnan alla vastaan. Ohjeena on, että ne voi kirjata ylös, mutta jos ne jättää pois, kukaan ei nurise. Kalat kun vaihtavat paikkaa, toisin kuin juurillaan pohjaan kiinnittyneet putkilokasvit tai kallioon kiinnittyneet sinisimpukat ja merirokot.

Tänäkin kesänä vastaan on tullut muutamia lajeja. Katsotaanpa hiukan, mitä ulkosaaristosta on löytynyt. Aiemminkin kaloja on tullut vastaan, niistä voi lukea blogeja täältä tai englanniksi täältä.

Siloneula maastoutuu hyvin samanväristen rakkohaurujen joukkoon. Kuva: Tiia Suninen / Metsähallitus.

Siloneula näyttää jostain syystä aina hieman ujolta, kyräilevältä ja syylliseltä. Ehkä se johtuu suuresta silmästä ja välttelevästä olemuksesta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Särmäneula muistuttaa sukulaistaan merihevosta yllättävän paljon, jos sen pääsee näkemään läheltä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Sympaattiset siloneula (Nerophis ophidion) ja särmäneula (Syngnathus typhle) ovat suomalaisia merihevosten sukulaisia. Ne ovat melko heikkoja uimareita ja elävät esimerkiksi meriajokkaiden ja jouhilevien lomassa pyrstö kasvin ympärille kietoutuneena, pää kohti pintaa. Tässä asennossa kalat huojuvat kasvien mukana ja maastoutuvat vedenalaiselle niitylle lähes täysin. Toisinaan neulat luulevat kalastusverkkoja kasveiksi, jolloin niitä voi nousta muun kalansaariin mukana veneeseen. Ravinnokseen nämä pipettimäisen tai trumpettimaisen suun omistavat pienet kalat käyttävät lähinnä eläinplanktonia, jota ne imaisevat suuhunsa. Neulakalat ovat varsin tasa-arvoisia sukupuolirooliensa suhteen. Naaras asettaa mätimunansa koiraan vatsapoimuun, jossa ne hedelmöittyvät. Koiras kantaa niitä sen jälkeen vatsapoimussaan ja ikään kuin synnyttää kuoriutuneet poikaset vapaaseen veteen.

Mustatäplätokko on vieraslaji Suomen tokkojen joukossa. Sitä löytyy jo ainakin Oulun korkeudelta asti, vaikka se on lähtenyt leviämään Saaristomereltä vasta parisenkymmentä vuotta sitten pitkin Suomen rannikkoa. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Tokkoja löytyy Suomesta puolisen tusinaa. Mustatokko, liejutokko, hietatokko ja seitsenruototokko ovat alkuperäisiä Itämeren lajeja, mustatäplätokko ja rohmutokko viimeisten parinkymmenen vuoden aikana saapuneita vieraslajeja. Suomen rannikon lajeista liejutokko on pienin ja mustatäplätokko suurin - se saattaa yltää jopa pariinkymmeneen senttimetriin. Rohmutokko on Suomen uusin, haitallinen vieraslaji, joka elää lähinnä pienvesissä. Mustatäplätoko on jo paikkansa löytänyt Mustanmeren ja Kaspianmeren laji, joka tavattiin Suomesta ensimmäistä kertaa vuonna 2005. Mustatäplätokolla ei ole uimarakkoa, jonka avulla se voisi säädellä uintisyvyyttään, ja siksi se oleilee aina lähinnä pohjalla. Suurin osa tokoista on aktiivisimmillaan hämärässä ja yöaikaan. Tokot syövät pieniä selkärangattomia, pohjaeläimiä kuten simpukoita, muiden kalojen mätiä ja mitä nyt sattuvat löytämään pohjalta.

Kivinilkkoja näkee usein sinisimpukkapedeillä ja myös hiekkapohjilla. Kala päästää sukeltajan usein yllättävän lähelle ennen pakenemista. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Kivinilkka (Zoarces viviparus) on hauska laji. Tämä pohjalla elävä muistuttaa isopäistä käärmettä ja sen ulkonäössä on ominaista sen nuolenkärkimäinen pyrstöevä, joka ei erotu selvästi pitkän selkäevän ja peräevän muodostamasta eväreunuksesta. Kalan luut ovat vihreitä, ja väri vain voimistuu kypsennettäessä kemiallisen reaktion johdosta. Kivinilkkaa syödään ainakin joissakin Baltian maissa, joissa siitä tehdään säilykekalaa. Kivinilkan erikoisin ominaisuus on se, että se on Suomen ainoa eläviä poikasia synnyttävä kala - kaikki muut munivat mätimunia. Kivinilkat syövät katkoja, siiroja ym. pohjaeläimiä, joita se napsii usein sinisimpukkapediltä. Myös muiden kalojen mäti ja pienet kalat kelpaavat appeeksi.

Kampelan ilme on yrmeä kun sukeltaja tunkee liian lähelle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kampela (Platichthys flesus sensu lato) syntyy täysin tavallisen näköisenä, uivana pikkukalana. Saavuttaessaan noin sentin mitan, sen silmä kääntyy jommallekummalle puolelle samalla kun kala itse kääntyy toiselle kyljelle ja asettuu elämään kampelanelämää pohjaan. Kampelat ovat ikään kuin ”oikea- tai vasenkätisiä”: sen silmät ja yläpuoli ovat useimmiten oikealla kyljellä, mutta myös vasenkylkisiä yksilöitä tavataan. Toinen kampeloiden erityispiirre on niiden kameleonttimainen ympäristön värimaailmaan sopeutuminen - hiekkapohjalla ne voivat olla hyvinkin vaaleita, sinisimpukkapedillä lepäillessään tumman laikukkaita. Ravinnoksi sille kelpaavat pohjaeläimet, erityisesti simpukat.

Tämä kolmipiikki lähti uhittelemaan sukeltajalle. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Kaikki tuntevat kolmipiikin (Gasterosteus aculeatus) eli rautakalan, piikkarin tai skitarin. Aiemmin sitä pyydettiin runsaasti kalaöljyä varten. Kolmipiikki voi elää sekä suolaisessa että makeassa vedessä. Se on yksi Suomen pienimmistä ja lyhytikäisimmistä kalalajeista - se elää vain noin puolitoistavuotiaaksi. Koiraan kutuasu on erityisen kaunis: kurkku ja etuvatsa muuttuvat punaisiksi, silmien ympäristö siniseksi, kyljet kellertäviksi ja selkä tummanvihreäksi. Kolmipiikkikoiras on oikea tasa-arvoisen lapsenkasvatuksen airut, jollei jopa jo ole mennyt siitä pidemmälle. Koiras rakentaa pohjalle pesän, johon naaraat käyvät munimassa. Koiras hedelmöittää munat ja hoitaa sitten munia, tuulettaa niitä ja kuljettaa homehtuneet ja kuolleet pois. Pesäänsä vartioiva kolmipiikkikoiras on vahva vastustaja - se käy jopa sukeltajan kimppuun suojellessaan pesuettaan.

Tiedot: Laji.fi, Luontoportti, Vieraslajit.fi ja Suomenvapaa-ajan kalastajat

Essi Keskinen

Toivon Agenda 2030

YK:n kestävän kehityksen tavoitteet kiteytyvät Toivon agenda 2030 -tavoitteissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Oulun kaupunki järjesti 8-9.5.2025 Toivon agenda 2030 -tapahtuman kaikille Oulun koululaisille. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Varmasti sekä palkitsevimpia että voimia vievimpiä työpäiviä ovat yleisötapahtumat. Niin paljon kuin nautinkin siitä, että lapset ja nuoret innostuvat Perämerestä, Itämeren suojelusta ja vedenalaisesta luonnosta, illalla olen aivan naatti ja poikki. Mutta hyvällä tavalla. 

Oulun kaupungin sivistys- ja kulttuuripalvelut on järjestänyt Toivon Agenda -tapahtumia useina vuosina. Tänä vuonna Metsähallitus osallistui Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskuksen SEaMoreEco -hankkeen kanssa koko kahden päivän ajan. Torstaina tapahtumapaikalla kävi 2000 päiväkoti- ja alakouluikäistä lasta, perjantaina tuhat yläkoululaista, lukiolaista ja ammattikoululaista. Kahdessa päivässä siis 3000 lasta ja nuorta. Oli siinä hulinaa.

Lavalla pyöri erilaista ohjelmaa melkein koko ajan, ja koko tapahtuman aukioloajan, klo 9 - 15, Metsähallituksen ja ELY-keskuksen pöydällä kävi kova hyörinä. Ainoastaan lounaaksi ehti istahtaa hetkeksi alas ja kuulla omat ajatuksensa, muuten oli koko ajan joku jonottamassa mikroskoopille tai pelaamaan muistipeliä.

Yltäkylläinen messupöytä houkuttelee lapsia ja nuoria luokseen. ELY-keskuksen uusi vedenalainen robottikamera (sininen laite oranssin laatikon päällä) kiinnosti monia, mutta muistipeliä pelattiin eniten. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Tällä edustuksella tapahtumaan osallistuttiin. ELY-keskukselta SeaMoreEco -hankkeesta Anton Pajukoski, Metsähallitukselta Essi Keskinen. Kuva: Henna Anunti.

Pienemmät lapset saivat muistokseen varmasti lähinnä muistikuvan siitä, että Perämerestä löytyy paljon erilaisia lajeja ja mikroskooppi on jännä juttu, isommille nuorille pystyi jo sitten kertomaan hieman enemmän siitä, mitä me meribiologit työssämme teemme, miksi ja miten. 

Pikkulasten kanssa sekä mikroskooppi että muistipeli olivat täysi hitti. Arvuuteltiin ELY-keskuksen kollegan kanssa, mahtaisiko teini-ikäisiä nuoria enää seuraavana päivänä kiinnostaa muistipeli, mutta eipä olisi tarvinnut miettiä - peliä pelattiin koko päivä ja kovalla innolla. Olen nyt pelannut muutaman sadan lapsen ja nuoren kanssa varmaan 300 peliä muistipeliä kahden päivän aikana. 

Erityisesti nuorten kanssa lajikorttien kääntämisen yhteydessä mukaan sai sopivasti ujutettua myös faktoja: "Nämä kaikki kuvat on otettu Velmu-kartoitusten (Valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) yhteydessä tai muissa meidän vedenalaiskartoituksissa." "Tämä on upossarpio. Se on uhanalainen vesikasvi, ja se on muuten tuossa ELY-keskuksen vetämässä SeaMoreEco -hankkeen logossakin, sen takia, että varmaan 80 % kasvin yksilöistä löytyy täältä pohjoiselta Perämereltä." "Päivän fakta: tämä kivinilkka tässä on Suomen ainoa kala, joka synnyttää eläviä poikasia eikä muni mätimunia." "Tämä on kanadanvesirutto. Se on vieraslaji, joka pääsi yli 100 vuotta sitten karkuun Kaisaniemen kasvitieteelliseltä puutarhalta ja nyt se on vallannut monet lammet ja pienemmät järvet, ja Perämerestäkin sitä löytyy jokisuistoista ja makeista sisälahdista. Sekä Biodiversea-hankkeessa että SeaMoreEco -hankkeessa ennallistamisessa on mietitty myös keinoja hävittää kanadanvesiruttoa, koska se saattaa vallata koko vesistön ja estää muita lajeja kasvamasta."

ELY-keskuksen kanssa yhteisesti tehdyt muistipelikortit olivat hitti sekä lasten että nuorten kanssa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Muistipeli upposi kaikenikäisiin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Mikroskooppi on yllättävän tehokas keino saada lapset ja nuoret kiinnostumaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Kestävän kehityksen Toivon Agenda -tavoitteet oli hienosti leivottu tapahtuman ohjelmaan sisään. Meidän pöytämme edusti numeroita 14, 15 ja 17 eli "Säilyttää meret ja merten tarjoamat luonnonvarat sekä edistää niiden kestävää käyttöä" (=Vedenalainen elämä), "Suojella maaekosysteemejä, palauttaa niitä ennalleen ja edistää niiden kestävää käyttöä; edistää metsien kestävää käyttöä; taistella aavikoitumista vastaan; pysäyttää maaperän köyhtyminen ja luonnon monimuotoisuuden häviäminen" (=Maanpäällinen elämä) ja "Tukea vahvemmin kestävän kehityksen toimeenpanoa ja globaalia kumppanuutta" (=Yhteistyö ja kumppanuus).

Oppilaat saivat osallistua Toivon Agenda 2030 -bingoon, jossa pysty- tai vaakariville piti saada vähintään neljä ruksia, ja sitten pystyi osallistumaan leffalippujen arvontaan. Ruksin sai, kun kävi pisteellä, joka edusti jotakin seitsemästätoista tavoitteesta, ja teki pisteellä määrätyt tehtävät. Meidän pisteemme edusti vedenalaista elämää (luonnollisesti, meribiologeja kun ollaan ja meriluonnonsuojelua tehdään), maanpäällistä elämää (kollegamme sekä Metsähallituksella että ELY-keskuksella tekevät vastaavaa suojelutyötä, mutta veden pinnan yläpuolella) ja yhteistyötä ja kumppanuutta, koska olihan meitä samalla pisteellä ja samoissa hankkeissa kaksi organisaatiota, ja lisäksi teemme molemmat paljon yhteistyötä ruotsalaisten kollegojen kanssa, koska jaamme yhteisen Perämeren. Pisteellä piti vähintään katsella lajeja mikroskoopilla ja lupilla tai pelata lajimuistipeliä, ja samalla sai kuunnella selostusta vedenalaisen luonnon kartoituksesta ja meriluonnon ennallistamisesta.

Bingoarvontalapun sai jättää, kun pystyyn tai vaakaan kertyi vähintään neljä ruksia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Muukin ohjelma oli loistavasti räätälöity kummankin päivän kohdeyleisölle. Pienempien lasten päivänä nauratti vatsastapuhuja Sari Aalto mm. Kakkis-hahmollaan, mutta kuitenkin esim. meren roskaantumisesta puhuen. Teinien päivänä katselimme tankotanssijaa ja kuuntelimme pohjoisen suomiräpin tähteä Stepaa. Kumpanakin päivänä jaettiin myös palkintoja Tool Camp -ongelmanratkaisutöistä, kuultiin esimerkiksi luontotoimittajan esitys ja nähtiin ja kuultiin nuorten itsensä esittämiä kappaleita ja tanssiesityksiä, jotka tavalla tai toisella liittyivtä Toivon Agenda 2030 -tavoitteisiin. Itseäni meinasi suorastaan itkettää kun koulun bändi esitti upeasti John Lennonin kappaleen Imagine.

Vatsastapuhuja Sari Aalto toi esityksessään esiin mm. Itämeren roskaantumisongelman. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Mitä me tehtiin lapsena koulun hauskoina tapahtumapäivinä? Käytiin läheisessä eläinpuistossa katsomassa käärmeitä pienissä, likaisissa terraarioissa, ja takapihalla oli karuselli ja pomppulinna.

Oli taas ilo ja kunnia jutella niin monien fiksujen, kiinnostuneiden ja innostuneiden lasten ja nuorten kanssa. Viime keväänä pääsin osallistumaan YK:n kestävän kehityksen Itämeri-nuorisoleirille, ja siellä tuli sama tunne: kyllä nuorison varaan uskaltaa jättää tulevaisuuden, jos sitä ei nyt ennen heidän aikuistumistaan ehditä pilata aivan kokonaan.

Essi Keskinen

P.S. Näissä hanke- ja organisaatio-T-paidoissa edustin:

Metsähallituksen työntekijänä Metsähallitus-T-paidassa... Kuva: Anton Pajukoski / ELY-keskus

...Velmu-kartoittajana... Anton Pajukoski / ELY-keskus

... ja Biodiversea-hankkeessa mm. ennallistamassa meriluontotyyppejä. Anton Pajukoski / ELY-keskus