Kaikki Itämeritieto samalta sivulta

 

Parhaimmillaan Itämeren pinnan alla on äärimmäisen kaunista. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Itämeri voi huonosti, mutta sen meriluonto, lajit ja luontotyypit, ovat suojelemisen arvoisia. Helpointa on puolustaa ja haluta suojella sellaista, minkä tuntee ja mistä tietää jotain. 

Vaikka suuren osan suomalaisista on helppoa saavuttaa Itämeri, mennä esimerkiksi Mattolaiturin rantaan Helsingissä, hiihtää merijäällä Kemin edustalla tai kävellä Ruissalon rannoilla Turussa, pinnan alle näkeminen on silti suurimmalle osalle vaikeaa. Vain harva meistä sukeltaa, eivätkä kaikki edes snorklaa. Vaikka kävisi mökkisaunasta uimassa tai veneilisi koko kesän, pinnan alle on silti hankala nähdä.

Mikä siis avuksi, jos haluaa oppia tuntemaan Itämeren, sen lajit ja luontotyypit, sen uhat, sen kulttuuriperinnön ja retkeilyvinkit, paremmin? Tietysti Itämeri.fi -sivusto, josta löytyy kaikki, mitä halusit tietää Itämerestä, ja vielä vähän. 

Kuvapankissa voi selailla satoja upeita kuvia Itämerestä, elinympäristöihin ja luontotyyppeihin ja niiden tilaan voi tutustua täällä, ja kilpailunhaluinen testaa tietonsa täällä. Tiesitkö esimerkiksi, että Suomesta löytyy riuttoja, tai mikä niiden ekologinen tila on tällä hetkellä? (No tiesit tietysti, jos olet lukenut tätä blogia aiemmin, nyt vain saat toisenkinlaisen katsauksen riuttoihin.) Tai haluatko nopeasti saada katsauksen Suomen eri merialueiden lämpötilaan ja meriveden korkeuteen? Mikäs sen helpompi paikka kuin tarkastaa se täältä? Tai kaipaatko uusia retkikohteita veneilyyn tai muuhun retkeilyyn? Kurkistappa tänne.

Sivuston taustalla on laaja organisaatioiden välinen yhteistyö. Luontodirektiivitietojen ja visualisointien kehittämisen sivustolle on rahoittanut Euroopan meri-, kalatalous- ja vesiviljelyrahasto EMKVR. Sisällöt on tuotettu Suomen ympäristökeskuksen, Metsähallituksen, Luonnonvarakeskuksen ja Luonnontieteellisen keskusmuseon yhteistyönä LUOTI-projektissa (Luontodirektiivin tietokokonaisuudet Itämeriportaalissa).

Jos haluat tietää enemmän LUOTI-projektista, tutustu siihen täällä, muutan hyppää suoraan Itämereen!

Essi Keskinen

Riuttasukellusta

Kempela karkaa paikalta sukeltajan tuppautuessa liian lähelle. Kampeloita löytää usein sinisimpukkapedeiltä, ja sinisimpukoita usein riutoilta. Sinisimpukat ja niiden seassa seikkailevat selkärangattomat maistuvat hyvin kampeloille. Video: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Kun sanoo sukeltavansa riutalla, tulevat tietysti heti mieleen tropiikin koralliriutat. Itämeren riutat eivät ole eloperäisiä kuten koralliriutat, vaan geologisia muodostelmia, eli kivikasoja tai kallioita, jotka nousevat pohjasta kohti pintaa.

Sinisimpukat kamppailevat elintilasta bakteerikasvuston kanssa. Ohuet punertavat säiemäiset syanobakteerit ovat yleensä Spirulina-nimistä lajia. Rehevissä olosuhteissa syanobakteerit ja muut bakteerikasvustot pääsevät leviämään. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Riuttojen lajisto on pääsääntöisesti erilainen kuin saarten rantojen lajisto. Tärkein tekijä sille, mitä pohjassa kasvaa, on pohjan koostumus - ollaanko tässä nyt kalliolla, hiekalla, kivikossa vaiko kenties täysin pehmeällä pohjalla. Riutat muodostuvat lähinnä kovasta pohja-aineksesta (kallio, lohkareet, kivikot), joten esim. pohjaan juurtuvia putkilokasveja on turha odottaa. Sen sijaan lajisto koostuu erilaisista kiviin kiinnittyneistä levistä, sinisimpukoista, simpukoiden pintaan kiinnittyneistä äyriäisistä kuten leväruvesta ja merirokosta, ja kaikkien näiden houkuttelemista selkärankaisista. Myös kivinilkka (siis se käärmemäinen pohjakala, joka synnyttää eläviä poikasia ja jonka ruodot muuttuvat vihreiksi, jos se keitetään) viihtyy sinisimpukoilla, samoin kuin monet katkat ja siirat.

Kivinilkka kurkistaa rihmalevien, sinisimpukoiden ja pienten kotiloiden joukosta. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Tämän kesän Velmu-kartoituksissa (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) ollaan etsitty paikallisesti erityisen merkittäviä merialueita eli PEMMA-alueita. Sukelluksia on tehty saarten rannoille ja riutoille. Jokaiselle riutalle tehdään aina kaksi sukellusta, mahdollisuuksien mukaan yleisimmän tuulen (lounas) puolelle ja suojan (koillinen) puolelle. Käytännössä olemme vetäneet riutan matalimman kohdan yli kaksi sadan metrin kartoituslinjaa ja sukeltaneet ne kerralla - kaksi yhden hinnalla -sukellus siis. Riuttoja on sukellettu ennenkin, mutta silloin haluttiin lähinnä vain tutustua lajistoon - nyt etsitään arvokkaita riuttoja.

Riutalla viihtyvät mm. sinisimpukat, jotka voivat kiinnittyä rihmiollaan suoraan kallioon, tai muodostaa pehmeän höttökerroksen päälle ns. "patjan". Video: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Riutoilta on myös löytynyt leviä, joista on vain vähän aiempaa tietoa (DD eli data deficient -luokitus) tai joiden taksonomia eli lajijako on epäselvä. Hauskasti nimetyt töpöpunaröyhelö ja sarvipunaliuska eroteltiin joskus toisistaan morfologian eli ulkonäön perusteella, mutta sittemmin on herännyt epäilys, että lajit vain muuntelevat paljon, eikä todellinen lajintunnistus onnistu ilman DNA-näytettä. Niinpä olemme ottaneet näistä lajeista näytteitä, joista otetaan sekä DNA-näytettä varten kuivatettava palanen, että herbaarioksi säästettävä kuivanäyte. Levät ovat yllättävän kauniita myös litistettynä ja kuivattuna.

Levät ovat kuin kauniita maalauksia herbaarionäytteinä. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Riuttojen luonteen vuoksi ne sijaitsevat yleensä keskellä ei mitään. Muutama tämän kesän riutta on ollut väylän vieressä ja merkattuna väylämerkillä, osa on ollut vain karikoita merikortissa. Riuttoja sukellettaessa täytyy siis aina olla tyyntä, koska minkään saaren suojassa ei koskaan olla. Heinäkuussa säät ovat suosineet ja riuttasukelluksia on tehtailtu urakalla.

Viimeisten parin päivän ehdottomasti heinoin saalis on ollut herkkä ja kauniin aniliininpunainen (vai fuksianpunainen?) ruusulevä, jota näkee vain harvoin. Liekö kyse vuodenaikaisuudesta vai paikasta, tällä viikolla ruusulevää on löytynyt jo useasti, mutta aikaisemmin tänä kesänä ei vielä kertaakaan.

Ruusulevä on kaunis, hento punalevä, joka sukeltajien mukaan "liikkuu eri tavalla" vedessä. Nämä habitus-jutut eli "se nyt vain näyttää itseltään" kuulostavat maallikon korvaan typeryyksiltä, mutta niin se vain on - jokin näyttää vedessä "ihan itseltään", kun sitä on katsellut tarpeeksi kauan. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Sinileväriutat eli syanobakteerikukinnat ovat haitanneet näkyvyyttä erityisesti pintavedessä, mutta syvemmällä näkyvyys paranee. Termokliinin eli lämpötilan harppauskerroksen alla 6-8 m syvemmällä puolella on yleensä jo hyvin kirkasta vettä. 

Riuttoja on hyvä sukeltaa täysin tyynellä, koska saarten suojaa ei yleensä juuri ole. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Myös korvameduusat ovat tehneet ilmestymisensä. Meduusan toukat kiinnittyvät kivi- ja kalliopintoihin ja kasvavat siellä, kunnes alkavat "haaroa" - polyyppimaisesta korvameduusan aihiosta lähtee pikkuriikkisiä meduusoja uimasilleen kiinnittyneen vaiheen jälkeen. Nämä pienet pikkurillin kynnen kokoiset meduusat ilmestyivät pintavesiin pari viikkoa sitten, ja nyt vauvan kämmenen kokoiset meduusat jo sykkivät menemään pitkin poikin merta. Syksyn tullen aikuisen nyrkin kokoisiksi ehtivät korvameduusat lisääntyvät ja sen jälkeen niistä aika jättää - kuolevia korvameduusoja voi kertyä rykelmittäin suojaisiin lahtiin, missä ne tulevat meduusaelämänsä tiensä päähän.

Korvameduusat ovat osa planktonia eli virtojen vietävissä olevia eläimiä, vaikka ne pystyvätkin jonkinlaiseen itsenäiseen liikkumiseen. Video: Paula Ruokolainen / Metsähallisut

Vielä ei olla kuitenkaan syksyssä, ja Velmun PEMMA-kartoitukset jatkuvat vielä syyskuun alkuun asti! Toivotaan suotuisien vähätuulisten kelien jatkumista ja syanobakteerikukintojen vähenemistä.

Essi Keskinen

Itämeren revontulet - Northern Plights

Sukeltaja etenee kohti poijua ja linjan alkua leväpuurossa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Maailman merien päivänä 8.6 John Nurmisen Säätiö lanseerasi Northern Plight -kampanjan. Ironisella "Itämeren revontulia" (Northern Lights -> Northern Plights eli Pohjoiset Vitsaukset) -kampanjalla halutaan herätellä ihmisiä Itämeren rehevöityneeseen tilaan, sinilevä- eli syanobakteerikukintoihin ja Itämeren tilaan yleensä. Taivaalta katsottuna pahat sinibakteerikukinnat muistuttavat erehdyttävästi revontulia, joten vertaus on osuva.

Sinibakteerikukinta on noussut pintaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Me osuimme tuohon puuroon eilen Jurmon itäpuolella kaukana ulkomerellä. Heinäkuun alusta alkaneet tyynet ja lämpimät, usein jopa tilastollisesti helteiset (kun päivän aikana mitattu ylin lämpötila on vähintään 25,1 astetta C) säät alkoivat vaikuttaa. Kesäkuun tuulten jälkeen (katso blogi) työtilanne on helpottunut, mutta meren tilanne heikentynyt. Olemme Saaristomeren ulkomerellä tekemässä Velmun (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) alaisuuteen kuuluvia PEMMA-kartoituksia (paikallisesti erityisen merkittävät merialueet). Työt tehdään sukeltamalla, eli pääsemme näkemään vedenalaisen luonnon tämänhetkisen tilan päivittäin.

Beggiatoa-bakteeri elää hapettomilla pohjalaikuilla myös matalilla pohjilla. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Sinibakteereja on aina vesipatsaassa, mutta jos tuulee, tai lämpötilat pysyttelevät kovin matalina, tai jos ravinteita ei ole ylen määrin, mitään massakukintoja ei muodostu. Tyynellä säällä levät pääsevät kellumaan pinnalle ja näkyvät paremmin. Lämmin ja tyyni sää ja runsaat ravinteet ovat olosuhteita, joissa sinibakteerikukinnat pääsevät kukoistamaan. Kuten nyt, parin viikon tyynen hellejakson jälkeen.

Ravinteita valuu Itämereen kaikkia vesistöjä pitkin erityisesti maa- ja metsätalouden aiheuttamina. Vaikka maatalouden päästöjä onkin saatu viime vuosina hyvin kuriin, ne ovat silti vaikuttava tekijä Itämeren rehevöitymisessä. Metsänhakkuut, vanhojen ojitusten, eroosiolle alttiiden avohakkuiden ja muiden metsätalouteen liittyvien toimenpiteiden vaikutus ravinteiden huuhtoutumiseen on vasta tajuttu aivan viime vuosina. 1.7.2025 alkaen rahtilaivat eivät saa enää päästää jätevesiään Suomen aluevesille, mutta aluevesirajojen ulkopuolella niitä ei pidättele mikään laki. Päästölähteitä on siis monia.

Bakteerikasvusto ja sinibakteerit valtaavat yleensä alaa mätänevillä kasvinjätteillä tai hapettomilla pohjilla. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Yksi pahimmista rehevöitymiseen johtavista ongelmista on kuitenkin Itämeren sisäinen kuormitus. Tämä tarkoittaa sitä, että vuosikymmenten saatossa pehmeisiin pohjasedimentteihin erityisesti syvänteisiin on kertynyt valtavasti ravinteita, jotka pysyisivät siellä, jos pohjat pysyisivät hapekkaina. Hapettomista pohjista vapautuu fosforia, kun rauta ei enää sido sitä pohjaan, ja näin "vanhat synnit" pääsevät uuteen kiertoon. Hapettomiin pohjiin taas vaikuttavat esim. syvänteisiin valuvat kuolleet rihmalevämassat, joiden mätäneminen kuluttaa pohjalta hapen, ja se, että uusia suolapulsseja, joiden mukana Itämereen virtaa happirikasta vettä, saadaan nykyisin vain harvoin ja satunnaisesti. Kun happirikasta, hyvin suolapitoista ja kylmää vettä virtaa sisään Tanskan salmista, se valuu suoraan Itämeren syvimpiin kohtiin ollessaan raskaampaa kuin Itämeren vähäsuolaisempi murtovesi. Tämä happirikas vesi korvaa hapettomien pohjien ravinteikkaan ja hapettoman veden, joka virtaa muualle kumpuamiseksi nimitettynä ilmiönä. Kumpuamisessa tätä hyvin syvien pohjien kylmää vettä saattaa yhtäkkiä virrata matalillekin rannoille niin että uimavedet voivat yhdessä yössä viiletä jopa kymmenisen astetta. Hapeton pohjavesi on siis korvattu ja fosfori alkaa taas sitoutua pohjamutiin, mutta kumpuamisen vaikutuksesta pohjan ravinteet pääsevät koko vesipatsaan ja sen levien käyttöön.

Aivan ulkomerelläkin esiintyy sinibakteerikukintoja, jos olosuhteet ovat otolliset. Tarvitaan vain tyyni ilma, mieluiten lämmintä, ja paljon ravinteita. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Rehevöitymiseen johtavia yhteisvaikutuksia on siis paljon, eikä ongelmasta päästä eroon nopeasti, koska sisäinen kuormitus jatkaa voittokulkuaan vielä kymmeniä, jollei satoja vuosia. Epätoivoon ei kuitenkaan pidä vaipua, koska uusien ravinteiden pääsyä Itämereen voidaan vähentää, ja on vähennettykin huomattavasti. Kasvispainotteinen ruokavalio yhdistettynä julkisen liikenteen suosimiseen ja ylikulutuksen välttämiseen auttaa Itämerta yksilön tasolla. Suuremmassa mittakaavassa lainsäädäntö on se keino, jolla kansallisella tasolla säädellään ravinteiden vähenemistä vesistöistä.

Ajelehtiva rihmalevämatto peittää meriajokasniityn lähes kokonaan. Rihmalevät haittaavat muun kasvillisuuden yhteyttämistä ja niiden kuollessa hajoava levämassa kuluttaa pohjasta happea ja voi aiheuttaa paikallisesti hapettomia vain rikkibakteereille kelpaavia alueita. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kesäkuun alussa Saaristomeren ulkosaariston näkösyvyys eli Secchi-syvyys eli se syvyys, jolta 30 cm halkaisijaltaan oleva valkoinen levy häipyy näkyvistä pinnalta katsottaessa, oli huikeat 9,5 m. Viime viikolla mittasimme 7-8 m Secchi-syvyyksiä. Eilen saatiin huonoin tähän mennessä, vain 3 m. Toki kolmen metrin Secchi-syvyys on ruhtinaallinen verrattuna esim. sisäsaariston lahdenperukoiden alle metriseen näkösyvyyteen, mutta nyt puhutaan kuitenkin ulkosaaristosta, jossa pitäisi olla Suomen kirkkaimmat vedet.

Rihmalevien peittämät rakkohaurut kurkottelevat kohti pintaa ja valoa kuin suurkaupungin pilvenpiirtäjäviidakossa. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Ei enää. Tämän vuoden leväkukinnat ovat alkaneet. Muistelun vuoksi kaivoin myös yhden vanhan blogin, jossa saman ongelman äärellä voivotellaan kymmenen vuotta aiemmin.

Ja vielä muistutuksen vuoksi: sinibakteerit ja rihmalevät kuuluvat luonnollisena osana Itämeren vedenalaiseen luontoon. Niistä tulee ongelma vasta, kun ravinteita on liikaa ja lajit pääsevät kasvamaan kaiken muun päälle vieden yhteyttämismahdollisuuden peittämiltään ja alleen jättämiltään muilta kasveilta ja leviltä. Luonnon tasapaino järkkyy rehevöitymisen seurauksena ja tämä suosii tiettyjä lajeja kuten sinibakteereja ja rihmaleviä.

Essi Keskinen

Löytämisen riemu

Meriajokasniitty kohoaa rihmalevämatolta. Versojen väleissä piileskelee siloneuloja, särmäneuloja ja tokkoja. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Matalassa rantavedessä rakkohaurut kurkottelevat pintaan asti. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Eilinen sukellus oli niitä mukavimpia, mitä meribiologi tai tutkimussukeltaja pääsee tekemään. Sukelluksella löytyi uhanalainen luontotyyppi, jota ei aiemmin ole ollut tiedossa tämän saaren rannasta.

Maastokaudella 2025 saaristomerellä tehdään Velmu-kartoitusten (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuudeninventointiohjelma) Pemma-inventointeja (paikallisesti ekologisesti merkittävätmerialueet). Minä ja tiimini työskentelemme hyvin kaukana ulkosaaristossa – Korpoströmistä suunnataan lounaaseen ja ajetaan kahtakymmentä solmua tunti, sitten päästään lähelle meidän kesäkuista pelikenttää.

Lehopunoslevä muistuttaa korealaisia mungpapunuudeleita. Kesäkuun alussa tätä levää näkee paljon, mutta se häviää usein lähes kokonaan kesän ja kasvukauden edistyessä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Eilen illalla vedettiin erään saaren rantaan SUP-laudalla 100 m mittainen sukelluslinja. Ranta oli melko matala ja siksi sitä ei uskallettu lähestyä veneellä. Minä lähdin sukeltamaan, tämän kesän ensimmäiselle dyykille.

Linja alkoi hiekkapohjana, jonka alta muutaman senttimetrin syvyydestä löytyi kaivamalla tiivistä savea. Kasvillisuus oli lähinnä ohutta, jouhimaista jouhilevää. Kaikkea peitti paksu irtonaisesta rihmalevästä koostuva matto.

Jouhilevät ponnistavat paksusta rihmaleväkerroksesta. Taustalla piileskelee myös ahvenvitaa, joka on lähes kokonaan levän peitossa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Puolivälissä linjaa näytepisteille alkoi ilmaantua meriajokkaita. Meriajokas on yksi harvoja todella mereisiä putkilokasveja, joka ei pärjää alle 5 promillen suolapitoisuudessa. Suomen rannikolta meriajokasta löytyy Sipoosta Rauman edustalle asti. Parhaiten tämä silmälläpidettävä siemenkasvi pärjää Saaristomerellä ja Hankoniemen edustalla, missä sille löytyy sopivia 1-8 m syvyisiä lähinnä hiekkaisia pohjia.

Linjan puolivälistä noin metrin syvyydelle asti pääsin sukeltamaan meriajokasniityn yläpuolella. Vaikka itse kasvi on määritelty ”vain” silmälläpidettäväksi, luontotyyppinä meriajokasniityt on arvioitu vaarantuneiksi. Täyttääkseen meriajokasniityn tuntomerkit, luontotyypin kasvillisuudesta vähintään 50 % täytyy olla meriajokasta. Eilisellä linjalla näin oli, paitsi että kaikkea peitti paksu irtonainen rihmalevämatto. Tällaiset rehevöitymisen seurauksena syntyneet paksut, liikkuvat rihmalevämatot ajautuvat tuulten mukana suojaisille rannoille ja lahtiin ja peittävät muun kasvillisuuden alleen. Pahimmillaan rihmalevämatto voi estää muun kasvillisuuden yhteyttämisen, ja tässä piileekin yksi meriajokasniittyjä uhkaavista vaaroista.

Liikkuvat levälautat kulkevat tuulten mukana, mutta ovat melko pysyviä lahdenpohjukoissa ja muissa suojaisissa paikoissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Koska ajelehtivat rihmalevämatot ovat nimensä mukaisesti ajelehtivia, ne saattaa löytää tänään tästä ja huomenna toisenlaisella tuulella tuolta. Siksi tätä varsin merkittävää kasvimassaa ei tarvitse ottaa huomioon määriteltäessä luontotyyppiä meriajokasvaltaiseksi.

Meriajokas on ns. avainlaji, joka muodostaa avainelinympäristön. Tämä tarkoittaa sitä, että monet muut lajit ovat joko riippuvaisia tai vähintään hyötyvät meriajokkaista. Meriajokkaiden juuret sitovat pohjasedimenttiä paikoilleen (samalla kun niiden juuristo sitoo hiiltä) ja ne tarjoavat suoja- ja ruokailupaikkoja monille selkärangattomille eläimille ja kaloille.

Rakkohauru on Suomen rannikon suurin ruskolevä. Sen rakkojen tehtävänä on kannatella levän haaroja kohti valoa. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus.

Eilisellä meriajokasniityllä kasvoi myös ainakin hapsivitaa, hauraa ja ahvenvitaa. Sieltä täältä versojen lomasta sinkoili tokkoja, ja lähes joka kerta, kun työnsin rihmalevämattoa syrjään, häiritsin siloneulaa. Merkitsin jokaiselle näytepisteelle 5-10 siloneulaa – enemmän kuin olen koskaan missään tavannut yhdellä paikalla. Myös kivinilkkoja oli paljon, samoin kuin kolmipiikkejä, hietakatkarapuja ja leväsiiroja. Kaikkialla hiekassa meriajokkaan versojen välissä oli eri kokoisia sinisimpukoita ja monia eri lajin kotiloita, jotka raapivat karkealla kielellään bakteeri- ja leväkasvustoa muiden kasvien lehdiltä.

Leväsiira kiipeilee tutkimusmittanauhan päällä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Siloneuloja löytyy usein meriajokasniityiltä kymmenittäin. Ne maastoutuvat hyvin meriajokkaan pitkien lehtien väliin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Särmäneula on siloneulan isompi serkku. Sen tunnistaa pidemmästä ja särmikkäämmästä kuonosta sekä pienestä selkä- ja peräevästä. Kapea ja pitkä hieman merihevosta muistuttava kala kasvillisuuden joukossa meren pohjassa.

Maastomajoitukseen pääsyn jälkeen tarkistin heti, onko tältä paikalta havaittu meriajokasta aiemminkin. Ei ole – samasta saaristosta sitä on kyllä löytynyt vuoden 2019 Velmu-kartoituksissa, mutta tämän saaren rannasta ei koskaan.

Meriajokasniityt on rauhoitettu luonnonsuojelulailla. Rauhoitusta varten meriajokaspohja täytyy ensin löytää, sitten rajata ja sen jälkeen ELY-keskus voi sen suojella. Nyt ensimmäinen askel eli löytäminen on tehty.

Essi Keskinen

Hietatokko ja mutatokko maastoutuvat meren pohjalle niin että vain silmä on yleensä nähtävillä. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

PEMMA - paikallisesti merkittävät meriluontoalueet

Harmaakarin riutta on nykyisin määritelty PEMMA-alueeksi Helsingin edustalla. Värikkäältä riutalta löytyy ensisilmäyksillä ainakin meriahdinpartaa, suolilevää, rakkohaurua ja joitakin lyhyitä puna- ja ruskoleviä. Kuva: Lassi Karvonen / Metsähallitus.

"Paikallisesti ekologisesti merkittävien vedenalaisten meriluontoalueiden tunnistaminen: Esimerkki pääakupunkiseudulta" -julkaisu näki päivänvalon 2024. Pari vuotta sitten Velmu-kartoituksissa (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) keskitytiin Suomenlahdella Helsingin Helmiin ja Espoon Erikoisuuksiin eli paikallisesti merkittäviin meriluontokohteisiin. Mutta minkälainen haarukointi on tarvittu, että ollaan päästy näin alueelliselle tasolle meriluontoarvojen määrittelyssä?

Helsingin Helmet ja Espoon Erikoisuudet rajattiin vuoden 2022 maastokauden tulosten ohjaamina. Kuvakaappaus Velmun karttapalvelusta.

Vuonna 2019 YK:n biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen tieteellis-teknisessä kokouksessa tunnistettiin ympäri maailmaa ekologisesti ja biologisesti merkittäviä merialueita (tässä esimerkiksi Itämeren pohjoisin EBSA-alue englanniksi esiteltynä). Suomen merialueille tunnistettiin neljä EBSA-aluetta, kaksi Pohjanlahdelle, yksi Saaristomerelle ja Ahvenanmaalle ja yksi Suomenlahdelle.

Harmaakarin PEMMA-alueelta löytyy myös merinisäkkäitä. Utelias harmaahylje on tullut katsomaan, mitä ne sukeltajat oikein melskaavat. Kuva: Petra Saari / Metsähallitus.

EBSA-alueita hienopiirteisempiä ovat Suomen kansalliset ekologisesti merkittävät merialueet, EMMAt. EMMA-alueet eivät ole hallinnollisia tai suojelullisia rajauksia, vaan ne kertovat siitä, että alue on meriluonnoltaan erityisen merkittävä. Sieltä saattaa löytyä esimerkiksi kalojen kutualueita, uhanalaista lajistoa, erityistä geodiversiteettiä tai se voi olla harvinaisen luonnontilainen. Rajaus siis kertoo potentiaaliselle merialueen käyttäjälle, että nyt ollaan tekemisissä erityisen arvokkaan merialueen kanssa. EMMA-alueita on käytetty mm. erilaisten meritoimintojen ohjaamiseen ja aluerajaukseen merialuesuunnittelussa. EMMA-raportteja voi selata näistä linkeistä:

- Syken julkaisema virallinen EMMA-raportti

- Metsähallituksen julkaisema kuvitettu ja kuvaileva raportti joistakin EMMA-alueista

- Syken avoimen datan kautta löytyvät EMMA-rajaukset

Mikäs se on tehdessä sukellustöitä tyynessä illassa, kun räpylöiden alla aukeaa upea riutta. Uppoluoto löytyy Helsingin edustan ulapalta. Kuva: Jyri Tirronniemi / Metsähallitus.

Teisti ei ole harvinainen, mutta ei se erityisen yleinenkään ole. Sen saattaa useimmiten bongata sinisimpukkakoloniasta, mutta viihtyy tämä pohjakala myös sorapohjilla pohjaeläimiä etsien, kuten tässä Uppoluodossa. Kuva: Jyri Tirronniemi / Metsähallitus.

Levärupi on päässyt valtaamaan haarukkalevän täysin - tämähän näyttää jo melkein trooppiselta kalkkikivikorallilta! Uppoluodon PEMMA-alueelta löytyy mm. punaisia rihmaleviä ja paljon haarukkalevää. Kuva: Jon Ögård / Metsähallitus.

Kun kansalliselta EMMA-tasolta mennään vielä alueellisemmalle ja paikallisemmalle tasolle, vastaan tulevat paikalliset EMMAt eli PEMMAt. Vuoden 2022 maastokartoituksissa Helsingin ja Espoon edustalla Velmu-kartoitukset keskitettiin yksinomaan PEMMA-alueiden kartoittamiseen. Työ toteutettiin niin, että maastokartoitukset, lähinnä sukellukset, snorklaukset ja vesikiikarein tehtävät inventoinnit, keskitettiin alueille, joilta arveltiin löytyvän erityisen paljon vedenalaisia luontoarvoja, tai jotka olivat vielä täysin tuntemattomia, mutta joille mallit antoivat odottaa vedenalaisia luontoarvoja. Kun aineistot myöhemmin analysoitiin, ne käytiin asiantuntijoiden kanssa läpi, ja kaiken tunnetun datan ja asiantuntijalausuntojen avulla luotiin Suomen ensimmäiset PEMMA-alueet. Raportti löytyy täältä ja rajaukset voi ladata täältä.

Kilkki on syvempien pohjien puhtaanapitolaitos. Sille kelpaa ravinnoksi kaikki orgaaninen, mikä sattuu satamaan merenpohjaan ylemmistä vesikerroksista. Kuva: Lassi Karvonen / Metsähallitus.

Tänä kesänä PEMMA-alueiden etsintä siirtyy Saaristomerelle. Syke ja Metsähallitus yhdessä paikallisten kuntien, kaupunkien ja ELY-keskuksen kanssa tekevät maastokaudella vedenalaiskartoituksia vielä vähemmän tunnetuilla, mutta potentiaalisesti arvokkailla merialueilla. Tarkoitus on tehdä satoja sukelluslinjoja aivan ulkosaaristosta syvälle sisäsaaristoon ja lahdenperukoihin asti. Suurin osa työstä tehdään sukeltamalla, mutta matalilla alueilla riittää snorklaus tai vesikiikarin käyttö.

Punalevät töpöpunaröyhelö ja sarvipunaliuska ovat niin muuntelevaisia, että nykyisin niitä ei enää erotella silmämääräisesti toisistaan. Punalevät hehkuvat kameran salaman valossa syvän punaisina Harmaaluodon riutalla. Kuva: Jon Ögård / Metsähallitus.

Maastotyöt aloitetaan kesäkuun alussa ja saadaan valmiiksi syyskuun puoliväliin mennessä. Jos siis näet Metsähallituksen veneen tai oransseihin pelastautumispukuihin pukeutuneita luontokartoittajia Saaristomerellä tänä kesänä, he saattavat hyvinkin olla etsimässä uusia PEMMA-alueita.

Essi Keskinen

P.S. Jos pidät podcastien kuuntelusta, otappa kokeiluun nämä Metsähallituksen meritiimin meriluonnon suojelusta kertovat podcastit: Vedenalaisen varjelijat.

Harmaakarin riutalta löytyy mielin määrin haarukkalevää ja sitä kiinnittymisalustanaan käyttävää pikkuriikkistä yhteisöllistä äyriäistä, levärupea (valkoinen pitsi oranssinpunaisen haarukkalevän päällä). Kuva: Karl Weckström / Metsähallitus.

Harmaakarin riutan matalammilta osilta löytyy kauniinvihreää ja notkeaa suolilevää. Kuva: Lippi Vertio / Metsähallitus.

Sukelluslinja kulkee rihmalevän ja rakkohaurun välistä Länsi-Toukin PEMMA-alueen riutalla. Kuva: Aleksi Leinikki / Metsähallitus.

Ahvenet ovat uteliaita ja ovat tulleet tarkistamaan, mitä sukeltaja tekee niiden valtakunnassa Länsi-Toukin riutalla. Kuva: Anna Lyssenko / Metsähallitus.

Pystysuoraa riuttaa ja särkkää, kalliota ja hiekkaa

 

Jos mitään muuta ei meren pohjasta löydy, polyyppeja löytyy. Kaspianpolyyppeja löytyy koko rannikon pituudelta, murtovesipolyyppeja suolaisemmassa vedessä aina Merenkurkkuun asti. Kuva: Heidi Arponen / Metsähallitus

Riutta tarkoittaa pohjasta nousevaa, Suomessa kivistä, lohkareista tai kalliosta muodostuvaa geologista muodostelmaa. Muualla maailmassa riutat voivat muodostua myös eläinperäisesti, mistä tunnetuimpana esimerkkinä ovat tietysti koralliriutat. Riutalla on tietty, sille ominainen lajisto, mikä riippuu myös siitä, missäpäin Suomen rannikkoa riutta sijaitsee. Merenkurkussa ja siitä etelään riuttaa määrittävät haurut, sinisimpukat ja punalevät, Perämerellä vesisammalet, kaspianpolyypit ja murtovesisieni.

Sinisimpukoita, punalevää ja levärupea löytyy usein 5-15 m syvyydeltä kalliopohjalta. Kuva: Jon Ögård / Metsähallitus

Kesän 2021 Velmu-kartoituksissa (Valtakunnallinenvedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) kartoitettiin riuttoja. Minä ja tiimini saimme Turun sisäsaariston riutat. Näkyvyys oli surkea, ruotsinlaivat pöllyttivät pohjaa mennessään ja koko ajan sai varoa, mistä singahtaa seuraava muskelivene tai vesijetti.

Sitä luulisi, että riuttojen löytäminen on helppoa. Että voisi vaikka vain ottaa merikortin ja katsoa sitä ja osoittaa karimerkkiä ja kivikkoa ja päätellä, että tuossa on riutta, erityisesti, jos syvyyskäyrät osoittavat, että vesisyvyys putoaa matalimmalta kohdalta rivakasti kohti syvyyksiä.

28 m syvyyteen asti yltävä 100 m sukelluslinja paljastaa pohjalta kalliota ja päältä hiekkaa. Kallion ja hiekan rajapinnassa oli erikoinen mutainen kohta, vaikka rinne oli hyvin jyrkkä. Vain muutama harva laji sinnittelee näin huonossa näkyvyydessä pilkkopimeässä.

Kuulisen linja oli Turun sisäsaaristossa Airistolla, hyvin sameassa vedessä, jossa näkyvyys ei ollut kuin metrin luokkaa.

Vain muutama laji löytyi Kuulisen riutalta, eikä suurinta osaa lajeista esiintynyt kuin kerran. Yleisin laji olivat polyypit (Hydrozoa), kaikila linjan yhdellätoista kartoituspisteellä.

Eihän mikään tietenkään ole näin helppoa. Eräs riutta, mille teimme neljä kartoituslinjaa (linjan joka pääilmansuuntaan matalimmalta alueelta), osoittautui syvemmältä kallioksi, mutta päältä hiekaksi – laelta löytyi jopa hiekkasärkän kasvillisuutta, vaikka lähes pystysuorat kalliopinnat hiekan alapuolella olivatkin kiistatta riuttaa. Lue täältä tyypillisemmästä riutasta enemmän.

Tämä Kuulinen -niminen riutta kiusasi minua kaikilla neljällä sukelluksellaan. Toinen tiimini sukeltajista ei sukeltanut 18 m syvemmälle, joten syvät sukellukset osuivat väistämättä minulle. Airistolla eli sisäsaaristossa näkyvyys oli lähes nolla ja sukellusolosuhteet ikävät. Mutta tulipa nyt tehtyä kuitenkin. Lue täältä enemmän ikävistä Kuulisensukelluksista.

Punahelmilevä on hyvin kaunis mikroskoopissa katsottuna. Sen pihtimäiset 2-haaraiset versonkärjet erottaa myös veden alla. Kuva: Anu Riihimäki / Metsähallius

Kuulisen kalliopinnat olivat niin jyrkät ja syvät, ja vesi niin sameaa, että levälajeja löytyi vain muutama, ja nekin vasta kiviltä sukelluslinjan harpattua hiekkaiselle riutan lakialueelle. Kalliolta löytyi sinisimpukoita, merirokkoja, levärupea ja polyyppeja, jotka pärjäävät myös sameassa vedessä. Vieraslajejakin tältä riutalta löytyi, sekä pieniä katkamaisia äyriäisiä että joka paikkaan Saaristomerellä levinneitä liejutaskurapuja. Mustatäplätokkojakin vilisteli pohjassa. Lue enemmän Saaristomeren vieraslajeista täältä.

Tämä kohde ei siis ollut tyypillinen riutta eikä tyypillinen hiekkasärkkä, vaan jotain siltä väliltä.

Essi Keskinen

Tutustu erilaisiin vesikasvillisuuslinjoihin näistä blogeista:

Vesisammallinja Perämerellä

Luonnontilainen monotoninen näkinpartaismutapohja

Mosaiikkimainen pohja Merenkurkussa

Uhanalaisia lajeja tasaisella hiekkapohjalla

Pystysuora kallioriutta

Hyvin monilajinen mutapohja

Tyhjä hiekkapohja

Rakkohauruniittyinen riutta

Uhanalaisia lajeja tasaisella hiekalla

 

Kotilo on löytänyt luikkaniityn matalalta suojaisalta lahdelta Krunnien saaristosta. Kuva: Niina Kurikka / Metsähallitus

Vuonna 2023 saatiin pystyyn merenhoidon seurantaohjelmanmukainen verkosto kolmen vuoden välein toistettavia kasvillisuuslinjoja. Muta-, hiekka- ja sorapohjilla seurataan 100 m mittaisilla linjoilla kasvillisuuden muutosta. Perämeri oli aikataulussa viimeisenä. Ulkokrunniin perustettiin kaksi hiekkapohjan ja yksi mutapohjan seurantalinja. Kaikki nämä kolme linjaa ovat luonnollisesti pullollaan rauhoitettua, vaarantuneeksi arvioitua upossarpiota.

Upossarpion tunnistaa heti kun sen näkee. Pallomaisesta kukasta ja pitkistä, kapeista lehdistä ei voi erehtyä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Ulko-Krunni Krunnien saaristossa on käytännössä suojeltu jo vuonna 1936, vaikka byrokratian rattaat jauhoivatkin hitaasti ja virallinen suojelustatus saatiin vasta sodista selviytymisen jälkimainingeissa. Meribiologin kannalta Krunnit on häikäisevä paikka. Saaristo on kaukana kaikesta, ihmisvaikutus vedenalaiseen luontoon on minimaalinen (vaikka rehevöityminen ja veden laadun muutokset tietysti seuraavat vellovan veden mukana jokaiseen lintukotoonkin) ja uhanalaisia vesikasveja riittää. Krunneilta löytyy valtavasti upossarpiota, kuten myös vaarantunutta, rauhoitettua nelilehtivesikuusta, joka kasvaa hehtaarien laajuisina niittyinä. Myös vaarantunut paunikko löytyy Krunneilta, kuten myös silmälläpidettävä otavita. Uhanalaisista maakasveista puhumattakaan. Krunnit on myös EMMA-alue eli erityisen merkittävä ja arvokas meriluontoalue juuri uhanalaisen vesikasvillisuutensa takia. (Lintuihmiset tietysti älähtävät nyt, miksei Krunneja mainita yhtenä tärkeimmistä suomen lintualueista, mutta minä puhun nyt vain vedenalaisesta luonnosta.)

Uposvesitähti on myöhäisen kasvukauden kasvi. Perämerellä se ilmaantuu usein vasta heinäkuun lopulla pieninä versoina ja kukkii vasta elokuussa. Elo-syyskuun vaihteessa se on komeimmillaan, juuri ennen kuin syysmyrskyt alkavat paiskoa versoja rannalle kovassa merenkäynnissä. Kuva: Manuel Deinhardt / Metsähallitus

Luusihamina on venevalkama, johon maihinnousun voi tehdä pienellä veneellä, jos on ensin anonut lupaa Maakrunnin säätiön hallitukselta ja Oulun yliopiston tutkimusasemalta. Maihinnousu Krunneille on kiellettyä muualle kuin Ulko-Krunnin eteläpäädyn Pensaskariin, jonne veneellä pääseminen taas vaatii erittäin hyvät navigointitaidot ja ripauksen onnea siihen päälle. Paikka ei siis ole jokaisen veneilijän saavutettavissa.

Siloparrat kuuluvat näkinpartaisiin, mutta Perämeren paria lajia ei voi erottaa toisistaan ilman lisääntymiselimiä, joita ei ilmaannu lainkaan joka vuosi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kun Luusihaminan rantaa sitten lähestyy polvensyvyisessä vedessä vaikka kumiveneellä tai pikku-Busterilla, kirkkaan veden läpi näkee suoraan aaltoilevalle hiekkapohjalle. Haurat kasvavat tiiviinä vihreinä ruohotuppaina merividan ja luikkien kanssa, näkinpartaisia kasvaa siellä täällä yksittäisinä versoina ja uposvesitähden valkoiset kukat loistavat elokuusta lähtien pohjasta. Meribiologin tai kasvitieteilijän huomion vievät kuitenkin kauniinvihreät, rentolehtiset upossarpiot, jotka loistavat pohjasta kuin aarteet, joita ne biologille ovatkin. Upossarpioita on paljon, satoja, tuhansia, kymmeniä tuhansia versoja. Koko lahti on niitä täynnä, ja seurantalinjan yhdelletoista näytepisteellekin osui yksitoista versoa tai populaatiota, toisin sanoen joka näytepisteeltä kymmenen metrin välein löytyi upossarpio tai useampia.

Matalalta hiekkalinjalta löytyy paljon lajistoa koko linjan mitalta. 

Luusihaminen seurantalinjan lajikirjo on melkoinen.

Tämän linjan kartoittaminen onnistuu parhaiten pelastautumispuvussa kahlaamalla ja vesikiikarilla. Pohja on tasaista ja kovaa hiekkaa, se ei pöllyä, ja vesisyvyys on syvimmilläänkin vain vajaan metrin. Linjalta löytyy tusinan verran putkilokasvi- ja näkinpartaislajeja ja muutama levä.

Itselleni niiden kasvillisuuslinjojen kartoitus, joilta löytyy paljon lajistoa ja/tai uhanalaisia lajeja, ovat aina niitä tyydyttävimpiä ja mukavimpia, vaikka sekä lajikirjo että uhanalaiset lajit tietävätkin lisätöitä. Mutta mitäpä sitä ei luonnonsuojelun eteen tekisi.

Essi Keskinen

Äimäneula on nätti pikku kasvi, jonka kukka jää yleensä aukeamattomaksi pampulaksi. Nimensä kasvi saa äimämäisistä eli neulamaisista lehdistään. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tutustu erilaisiin vesikasvillisuuslinjoihin näistä blogeista:

Vesisammallinja Perämerellä

Luonnontilainen monotoninen näkinpartaismutapohja

Mosaiikkimainen pohja Merenkurkussa

Uhanalaisia lajeja tasaisella hiekkapohjalla

Pystysuora kallioriutta

Hyvin monilajinen mutapohja

Tyhjä hiekkapohja

Rakkohauruniittyinen riutta