Katsaus menneiden keväiden suunnitteluun

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ainakin varusteet on saatu jo saaren rantaan. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Tämä on viimeinen viikkoni toimistolla, ensi viikolla minä ja tiiminä lähdemme pakkaamaan maastovarusteita ja valmistautumaan fyysisesti tulevaan maastokauteen.

Tuli mieleen kurkata, minkälaisia valmisteluja aiempina vuosina on päätynyt blogiin asti. Velmu-ohjelma eli valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma on tänä vuonna tehnyt töitä jo 20 vuoden ajan. Minä olen tehnyt meribiologin ja tutkimussukeltajan töitä 19 vuoden ajan, joista 18 vuotta Velmun parissa. Onnea Velmu 20 v ja onnea oman Velmuni täysi-ikäistyminen!

Meren pohjalta päivänvaloon – Velmu 20 v

2010 oli ensimmäinen blogivuosi, ja heti löytyi blogi siitä, miten meribiologi odottelee innolla jäiden lähtöä pakkaillessaan sukellusvarusteita autoon.

.2011 toukokuun alussa meri on vielä ollut jäässä pohjoisella Perämerellä. Tänään on 29.5.2024 ja Perämeren pohjoisosista lähtivät viimeiset jäät käytännössä tällä viikolla. 

Vedenalainen luontopolku on pystytetty Perämeren kansallispuistoon ja sää hellii sukeltajia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Toukokuussa 2012 minua ovat työllistäneet vääränlaiset happipullojen kierteet ja työhaastateltavat, jotka haistattelivat puhelimessa, "koska en kumminkaan anna heille sitä työtä". En ole varsinaisesti päässyt mukaan kesän tiimin valintaan enää pitkään aikaan, mutta näitä ikäviä, ilmeisesti työvoimatoimiston väkisin patistamia, vastentahtoisia työnhakijoita en kyllä ikävöi. Muistan sen erään, joka oli kirjoittanut CV:nsä ruutupaperille lyijykynällä ja kun kyselin sähköpostilla, miten lajintunnistus onnistuu, vastaus oli "No kai ne levät nopee vois opetella". 2013 olen ollut valitsemassa työntekijöitä ja työharjoittelijoita kesäksi ja iloinnut jo valmiiksi työharjoittelijoiden ohjaamisen tuomasta riemusta. Toisaalta 2014 minua ovat kuormittaneet kaikki ne, jotka eivät päässeet meidän tiimiin.

Toukokuussa 2014 sen aikainen Pohjanmaan meritiimi teki opintomatkan Ruotsiin. Reissussa pohdittiin paljon myös tasa-arvoa. Matkalta kertyi paljon sukelluskokemusta tiimin uusille sukeltajille ja upeita vedenalaiskuvia, mielenkiintoisista tasa-arvokeskusteluista puhumattakaan.

Tunikaatit ovat alkeellisia selkärangattomia,jotka kasvavat suolaisemmissa merissä yhdyskuntina. Suomen rannikolta ei tunikaatteja löydy. Niitä nähdäkseen pitää hakeutua esim. Ruotsin länsirannikolle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Puna- ja viherlevien kirjo on Smögenissä Ruotsin länsirannikolla upea aivan laiturin kupeessakin! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

2015 Itämerelle oli saapunut Tanskan salmista suolapulssi, ja sen mahdollisia seurauksia haluttiin kartoittaa kiinteillä sukelluslinjoilla. Pohjanmaan meritiimi perusti 2015 linjat Perämerelle ja Merenkurkkuun. Ne sukellettiin ensimmäisten parin kesän aikana 2-3 kertaa maastokauden aikana, että saataisiin tietoa myös vuodenaikaisista vaihteluista lajistossa. Viimeisen kerran linjat sukellettiin 2018/2019. Nykyisin nämä kiinteät linjat ovat enää muisto vain. 

2016 huhtikuussa kollegani.Heidi Arponen kirjoitti siitä ihanasta hetkestä, kun veneet pitkän talvilevon jälkeen pääsevät taas vesille. 

Vene on saatu poijuun ja on aika mennä yöpuulle. Kuva: Johanna Kehus / Metsähallitus

Maastokauden valmistelut ja tiimin rekrytointi on jotenkin viivästynyt vuonna 2017. Tuo vuosi oli muutenkin itselleni erityisen raskas ja väärällä tavalla työntäyteinen, mutta siitä selvittiin, kuten myös maastokaudesta. Asioilla on tapana järjestyä aina jotenkin.

Vuonna 2017 alkoi myös kolmivuotinen Interreg-hanke SEAmBOTH, jota vedin yhdessä ruotsalaisten kollegojen kanssa. Hankkeessa mm. kerättiin kolmen vuoden ajan Velmu-menetelmällä vedenalaiskartoitustietoa.

Keväällä 2018 ollaan huhtikuussa suunniteltu maastokauden suunnittelemista. Kuulostaa tutulta.

Perämeren pohjoisosan ja Suomen ja Ruotsin yhteistyön kattava SEAmBOTH -hanke oli vedettävänäni vuosina 2017-2020. Keväällä 2019 hankkeesta osallistuttiin posterilla Pietarissa pidettäviin vuotuiseen GeoHab eli habitaattikartoituksen ja -mallinnuksen seminaariin. Sieltä lähes suoraan lähdettiin maastoon. Eipä vielä 2019 tiedetty, että seuraavana vuonna puhkeaisi maailmanlaajuinen pandemia, jonka takia kongressi- ja muut vierailut kaikkialle pysähtyivät lähes kahdeksi vuodeksi. Vielä vähemmän tietoa (ainakin allekirjoittaneella) oli siitä, että Venäjä pian aloittaisi sotilaserikoistoimensa Ukrainassa ja yhteistyö Venäjän kanssa pysähtyi osaltani tähän Pietarin kongressiin. Onneksi sieltä jäi elämän mittaiset muistot.

Suvin mallisuoritus haran heittämisestä lajiston varmentamiseksi. Kuva: Eveliina Lampinen / Metsähallitus

Keväällä 2020 olen vetänyt loppuun SEAmBOTH-hanketta samalla kun maailmaa riepotteli koronaepidemian alkaminen. Hankkeen loppuseminaari 20.2.2020 oli yksi viimeisiä yhteisiä tilaisuuksia, jossa näin työkavereitani ja kollegoitani. Sitten maailma sulkeutui. Ei ihme, että  huhtikuussa 2020 olen kaivannut lohtutyötä, joka tuo turvallisuudentunnetta omituiseen ja uuteen arkeen eristyeneenä työkavereista ja muusta maailmasta. Kenttätyötkin kilpistyivät tuolta kesältä hyvin vähiin pienen tiimin tekemiin Velmu-kartoituksiin Suomenlahdella ja Saaristomerellä. Tämä oli itselleni tähän mennessä ainoa kesä Metsähallituksen meribiologin 18-vuotisella urallani, että en päässyt lainkaan maastotöihin kesällä. Syksyllä pääsin lähes säälittävän tuntuisesti vajaan viikon mittaiselle armolahjalta tuntuvalle kenttäkeikalle eteläiseen Merenkurkkuun. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta vaikealta tuntui.

Vuoden 2021 kevättä kurittivat sekä edelleen jatkuva korona että Oulun toimiston palaminen .Maastoon pääsin jälleen, mutta hämmentävästi Saaristomerelle Seiliin. Sinne sitten kuljin lähes joka viikonloppu Oulusta koko kolmen kuukauden maastokauden ajan. Tänä kesänä eteläisessä Suomessa kartoitettiin Velmun toimesta riuttoja. Toisaalta oli antoisaa ja kiinnostavaa työskennellä muuallakin kuin Perämerellä, toisaalta lajisto ei ollut yhtä hyvin hanskassa ja kotimatka pitkä. Seilin saari kesällä oli tietysti upea.

Saaristomerellä 2021 tiimini käytössä oli moottorivene Aurelia, joka oli koko Saaristomeren kattamiseen aivan liian pieni ja hidas. Siirtymisiin meni kohtuuttomasti aikaa, mutta toisaalta työt saatiin tehtyä määräaikaan mennessä. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus

Maastokauden 2022 pääsin viettämään jo hiukan lähempänä Oulunkotia, Merenkurkussa ja pohjoisella Selkämerellä. Velmu-kartoituksissa keskityttiin uhanalaisista lajeista tehtyjen levinneisyysmallien maastovarmennukseen. Työ oli mielenkiintoista, mutta pohjatyö olisi pitänyt tehdä tarkemmin - harasimme kilometritolkulla eri jokien alajuoksuja ja ruopattuja jokisuistoja, vaikka monen lajin kohdalta olisin voinut sanoa heti suoraan, että tästä sitä ei ihan varmasti löydy. No, tulipa nyt sitten virallisestikin todettua. 

Viime vuonna tiimini teki sekä Velmu-töitä että perusti merenhoidon seurantalinjoja Merenkurkkuun ja Perämerelle. Velmu-kartoituksissa käytiin katsomassa Zonation-työkalulla määriteltyjä "hyvien" ja "huonojen" luontoarvojen laguuneja. Kesä oli mitä mielenkiintoisin, vaikkakin kovin työntäyteinen. Kilometrejäkin karttui, sillä työsarkaa riitti Korsnäsistä Tornioon.

Komeat suojaisat näkinpartaisniityt on nyt suojeltu luonnonsuojelulailla. Merenhoidon seurantalinjoille osui muutamia hyvin edustavia näkinpartaisniittyjä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Juuri nyt olen siis viimeisiä päiviä toimistossa. Maastokausi 2024 on suunniteltu. Tarkoituksena on Velmun töinä lähteä sukeltamaan hiekkasärkille ja harjusaarten vedenalaisille osille pohjoisella Perämerellä - aivan kotinurkilla siis! Suunnittelutyötä on tehty koko kevät ja kaiken pitäisi nyt olla valmiina. Maastossahan sen sitten huomaa, onko kaikkea tullut ajatelleeksi. Tämän kevään suunnittelun vastapainoksi sain vetää Itämeriaiheista työpajaa kansainvälisellä nuortenleirillä. Kokemus oli upea ja antoi toivoa tulevaisuuteen.

Velmun 20-vuotisen taipaleen aikana tämä on seitsemästoista kevät, jolloin suunnittelen Velmu-töiden maastokartoituksia kesäksi. Vuonna 2020 en saanut tehdä maastotöitä, ja vuonna 2005 ennen Metsähallitukselle tuloani tein töitä nykyisen Metsähallituksen-kollegani Kevinin kanssa Åbo Akademin ja Metsähallituksen yhteisessä meriajokashankkeessa. Velmu oli silloin tekemässä lähes ensimmäisiä maastopilottikokeiluitaan Saaristomerellä. Siellä minäkin sain kuulla syksyllä Ouluun avautuvasta Metsähallituksen meribiologin työpaikasta, jota sitten hain ja sain ja jossa edelleen istun. 

Pitkälle on tultu ja moni asia maastotöiden tekemisessä, menetelmissä ja varusteissa on muuttunut. Yksi asia kuitenkin on ja pysyy - maastokautta suunnitellaan aina keväisin.

Essi, meribiologi

Kommelluksia 2018

Kenttäkesään kuuluu aina kommelluksia. Ja teemalaulu. Usein kesän kuunnelluimmaksi tai lauletuimmaksi biisiksi osuu jokin radiossa sillä hetkellä suosittu kappale. Viimekesänä muistan soineen Rihannan Work, Work, Work, Work ja Antti Tuiskun Mun on pakko dyykkaa (sukeltaa). Tänä kesänä, vaikkakin Antti Tuiskun Kumipuku hienosti sopikin Loitokari-kuivapuvun teemaan, Korpoströmin tiimin kappaleeksi syntyi DJ Ibusalin Pilalla, josta kehitimme omia säkeitä viihdyttämään sateista, kylmää ja kurjaa ympäristöämme tai muuten pieleen mennyttä hetkeä. [Älkää huoliko, ei se oikeasti niin kamalaa ollut!]

”Fladat pilalla,
hiekkasärkät pilalla.
Ulkosaaristo on pilalla.
Pelkkää höttöä tilalla”

Jaan seuraavaksi muutaman kuvamuiston:

Luulin, että sukeltaja kuuluu veteen... Kuva: Janni Ketola/Metsähallitus.

Katastrofi-päiväkirja.

Puolustuksekseni tästä päivästä kerron, että kyse oli onneksi alkukauden kartoituksesta. Ja lisäksi linjan gps-pisteen numero sattui olemaan 666. Kartoitimme fladaa. Vedin sukelluskamat ylleni ja lähdin plutaamaan. Pintavahtini Elli oli huolissaan villkaasta vene- ja vesiskootteriliikenteestä, joka kulki linjamme yli. Saimme huomata, että aluetta käytettiin paljon mökkiläisten oikoreittinä. Turvauduimme sukeltajan A-lippuun, ja tehokkaaseen pintavahtitarkkuuteen.

Lisäksi suunnitelmissamme oli tehdä linja kahdessa osassa ja siirtää venettä aina niin, että vene konkreettisena kulkuesteenä väylällä tuo sukeltajalle lisäturvaa. Ongelmaksi kuitenkin osoittautui kaksi 42-kokoista kuivapuvun kenkää, johon oli tipautettu kaksi vain ”hieman pienempää” 36-kokoista jalkaa. Kengän koolla en ollut aiemmilla sukelluksilla huomannut pahaa vaikutusta sukellukseen, sillä ne olivat olleet syvemmässä vedessä, ja onnistuin vedenpaineen avulla tyhjentämään puvusta liiat ilmat pois. Nyt kun vettä oli vain metri, tilanne oli toinen. Ja onnistuin siinä komentaessani jalkojani takaisin alas useita kertoja sotkeutumaan paitsi sukeltajannaruun, myös lyijykynännaruun ja kasvillisuuteen niin kovasti, että jouduin laskemaan ensin kymmeneen, ja sitten kahteenkymmeneen. Pintavahdille näkyvillä olivat vain jalat. Ilmaa täynnä olevat jalat olivat pudottaneet sukeltajan pohjaan, sillä puvussa tai liivissä ei ollut ilmaa. Ja nyt siihen pukuun: jalkani olivat valuneet kengistä puvun säärien kohdalle, enkä totisesti enää saanut niitä tottelemaan. Pintavahti ajatteli, että ”heh, hassua”. Olin niin rauhallinen liikkeissäni, ettei pinnalle näkynyt kasvanut ärsyyntymisen, saati hiipivän paniikin määrä. Lopulta luovutin ja nostin metrin syvyydestä itseni pinnalle sukellusliivin täyttämällä. Tässä tapauksessa yhdistyi käyttäjän kokemattomuus kuivapukusukelluksesta sekä epäsopivat sukellusvälineet.

"Sukellustaito pilalla,
sukelluskunto pilalla
sukellusvarusteet on pilalla.
Melkein hukun linjalla."

Kenttä-KATASTROFI- päiväkirja. Kuva: Tuuli Pietinen/Metsähallitus

Pintahenkilöstä huokuu innokkuus päivän tehtäviä kohtaan. Kuva: Aleksi Leinikki/Metsähallitus

Tee-se-itse -nilkkapainot olivat loppukesäni pelastus. Kuva: Elli Leinikki/Metsähallitus

”Verenkierto pilalla,
Kaulamansetti pilalla,
Nilkkapainot hukassa,
Jalat kelluu pinnalla.”

Ankkurinnosto:

”Ei! Nyt se ankkuri valahti tonne kiven koloon"

Ensimmäinen yritys: yksi henkilö vedessä. Kuva: Elli Leinikki/Metsähallitus

Toinen yritys: kaksi henkilöä vedessä. Kuva: Elli Leinikki/Metsähallitus

Kolmas yritys: kaksihenkilöä ja vääntövoimaa vedessä. Kuva: Elli Leinikki

Vähän oikeakin hätätilanne. 

”Kenttäpäivä pilalla,
suunnittelijat pihalla,
Luontokartoittajatkin on pihalla.
Soitetaan Pekalle illalla”

Tänä kesänä löysimme Ellin kanssa itsemme aivan uudesta tilanteesta: savuttavasta veneestä. Tilanne hoidettiin hienosti, apua kutsuttiin nopeasti, pääsimme kokeilemaan vaahtosammutinta ja meripelastuskin kutsuttiin paikalle. Fucus-vene otettiin hinauksen ja korjaukseen. Kyseessä oli onneksi vain siipipyörän rikkoutuminen ja moottorin ylikuumeneminen, kun viilentävä merivesi lakkasi pyörimästä systeemissä. Tämä luultavasti johtui vedenoton hetkellisestä estymisestä: esimerkiksi vedessä kelluneesta muovipussista, joka esti veden kulun. Jäimme siis muoviroskan uhreiksi. Meillä oli vielä myöhemminkin ongelmia Fucuksen ylilämpenemisen kanssa hitailla nopeuksilla.

Konepellin alta tuprutti muovinkatkuista savua, joka täytti myös veneen hytin. Suhautimme jauhesammuttimen sisällön sen ympärille. Kuva: Tuuli Pietinen/Metsähallitus

Fucuksen hinaus. Kuva: Tuuli Pietinen/Metsähallitus

”Itämeri pilalla,
muoviroskaa tilalla,
Fucuksen kone on pilalla.
Meripelastus paikalla.”

”Ei! Se jäi liian syvälle!” 

- Linjaa merkitsevä poiju nimittäin. Yritimme aikamme puoshaan kanssa kalastaa poijun narua. Tilanne näytti varmasti aivan hullunpuuhalta, sillä ajoimme jatkuvasti pisteen vierelle sohimaan haan kanssa, sitten ylilämpenevän moottorin takia ajoimme pari lenkkiä kovempaa vauhtia - ja uusi yritys. Lopulta totesimme tarvitsevamme sankaritarta, joka käy uimassa poijun takaisin pinnalle. Voi olla, että uimapuku jäi… 

Urotöistä palaava Elli sanoo plup plup. Kuva: Tuuli Pietinen/Metsähallitus

Sinne putosi:

Ensin köysi. Sitten sukelluspullo… Veneen lukko…. "Elli ei kai taas…" Liian isoilla kengillä oli ainakin sukelluspullon tapauksessa merkitystä. Aloimme pitämään kirjaa kuinka moni tiimiläinen on päässyt uimaan satama-altaaseen.

Näkyykö? Ei. Kuva: Tuuli Pietinen/Metsähallitus

"Olemme olleet vastaavassa tilanteessa ennenkin" Kuva: Aleksi Leinikki/ Metsähallitus

”Köysi pohjalla,
pullo pohjalla,
Najaksen lukko on pohjalla.
Sukellanko Elli sun puolesta?”

Terveisin,

Tuuli Pietinen,
Suunnittelija Korpoström

”Lompakko hukassa,
lompakko taas hukassa,
lompakko vieläkin hukassa.
’Maksaako joku mun puolesta?’ ”

p.s. Sain lopulta omaan jalkaan sopivan kuivapuvun!

Terveisiä Saaristomereltä

Tänä kesänä Metsähallituksen yksi meritiimeistä on liikkunut Saaristomeren metsäisten saarien ja ulkosaariston välissä kartoittaen merenpohjan eliöstöä sukeltaen, snorklaten ja videoiden. Saaristomerellä olemme olleet kiinnostuneita siitä, miten ihmispaine vaikuttaa alueen eliöstöön sekä löytyykö Saaristomereltä korkean biodiversiteetin eli monimuotoisia alueita. Tarkoituksenamme on ollut myös kartoittaa alueen fladoja eli merenlahtia, jotka ovat vielä yhden tai useamman vesiväylän kautta yhteydessä mereen. Fladojen kasvillisuuden kartoittamiseen olemme käyttäneet avuksemme droneja, joiden tuottamasta ilmakuvista pystyy näkemään paremmin fladan muodon sekä pohjan syvyysprofiilin. 

Onko se kala vai hylje? Ei se on sukeltaja työssään kuivalla maalla. Janni Ketola / Metsähallitus

Kenttäkautemme lähti liikkeelle Kasnäsin saariston merenpohjan kartoituksella. Nopeasti suuntasimme kartoittamaan hiekkasärkkää ulkosaaristoon sään suosiessa. Ensin hiekkasärkkää käytiin viistokaikuluotaamassa mahdollisten hiekkaesiintymien selvittämiseksi. Sen jälkeen alueelle palattiin videoimaan merenpohjaa sekä tekemään pistesukelluksia ja linjasukelluksia. Hiekkaa alueelta löytyi, mutta ei merikartoissa ilmoitettua 1,7 m matalikkoa. Alueelle pääsimme hyvin, kun otimme huomioon päivän tuuliennusteet. Ulkosaaristossa 8 m/s tuulet tuntuivat varsin kovilta, kun aallot pystyivät kasvamaan korkeiksi ilman esteitä. Onneksi suurimmaksi osan aikaa sää tuntui suosivan kartoittajia ja tuuli pysyi maltillisena tai jopa olemattomana. Muutama utelias hylje tuli välillä seuraamaan kartoittajien työtä.

Halli meitä tutkimassa. Tuuli Pietinen / Metsähallitus

Stora Buskärin venelaiturissa veneemme Najas ja Fucus. Janni Ketola / Metsähallitus

Hiekkasärkän kartoituksien lomassa saimme yöpyä Stora Buskärin saaressa. Saavuimme saarelle melkoisen tavarakuorman kanssa kahdella uskollisella veneellämme Najaksella ja Fucuksella. Alueella ei tuntunut liikkuvan muita kuin me, joten saimme rauhassa liikkua alueella veneillä. Aamiaisen nautimme ulkosalla piknikpöydillä tiirojen lentäessä läheisellä salmella.

Muuttokuormamme Stora Buskärissä. Tuuli Pietinen / Metsähallitus

Saaristomeri on tarjonnut tänä kesänä parastaan mahtavien maisemien ja jatkuvan hellejakson lomassa. Kartoittajilla ja suunnittelijoilla on vettä, aurinkorasvaa ja elektrolyyttijuomaa kulunut normaalia enemmän kesän aikana, ettei nestehukka ole iskenyt. Kesän säät ovat tehneet kartoitusolosuhteista suotuisat. Saaristomeren eliöstö on osoittautunut monipuoliseksi. Ulkosaariston kivikkoisilla pohjilla on kasvanut punaleviä kuten huiskupunalevää (Rhodomela confervoides) sekä punahelmilevää (Ceramium tenuicorne). Fladoissa olemme tavanneet ahvenvitaa (Potamogeton perfoliatus) ja hapsivitaa (Potamogeton pectinatus). 

Huiskupunalevää (Rhodomela confervoides), sinisimpukoita (Mytilus trossulus) ja merirokkoja (Amphibalanus improvisus) Ytterlandilla. Elli Leinikki / Metsähallitus

Sukeltajaa ulkoiluttamassa. Tuuli Pietinen / Metsähallitus

Janni Ketola, Luontokartoittaja Korpoströmin meritiimi

A New Perspective

Ask most people in Finland about Metsähallitus and they will tell you about timber production, forest management and national parks. Over the past 15 years, several marine national parks have also been set up, with five regional marine biologists responsible for collecting underwater data on habitats and vegetation along the entire coastline, as well as the conservation of areas shown to be highly biodiverse.

Korpoström from the air. With clear water it is possible to see the vegetation zones along the shoreline even from the air. Photo: Kevin O'Brien.

With time, the number of boats, divers and the array of technology used to work underwater, such as diving gear, waterproof still and video cameras, continue to increase. As a result, there is an ever increasing amount of photos and videos available, which can be spread to the public through exhibitions and social media channels, such as Facebook and Youtube. In this way, a new perspective of the fascinating underwater world of the Finnish coastline, its habitats, plant and animal species, as well as the role of Metsähallitus in its discovery and conservation can be shared with people who do not dive or snorkel. Although the primary function of our work is to map underwater habitats for marine planning and conservation, we also hope that such efforts will help to inspire the general public, particularly young people, to take more interest in their natural heritage.

The original copter. Propeller guards and a GoPro Hero2 camera. Photo: Kevin O'Brien. 

With the advent of electric motor technology, a new tool is now available to researchers to map the landscape and provide a fresh perspective, i.e. the remote-controlled helicopter, more commonly known as a drone or UAV (Unmanned Aerial Vehicle). Metsähallitus owns its own hexacopter (six rotors) and already it has been widely used around Finland to map forest areas and to give a birds-eye view previously unavailable unless you hired an aeroplane. The biggest advantage of the copter is that it allows much more manoeuverability and can even be modified so that an onboard camera can transmit live views to the operator, giving him an “eye-in-the-sky”. Thanks to the extra stability generated by having from three to eight rotors, these copters provide a very stable platform to take video and even still shots.

The “pimped” copter in flight. Upgrades include better propellers, a better camera and camera stabilizing gimbal, a TV transmitter and double battery mounts. Photo: Kevin O'Brien.

With special training required for the company copter, as well as a waiting list of people to use it, my work colleague Heidi and I were intrigued by the idea of having our own UAV, so we pooled our resources and got a so-called “hobby” quadcopter (four rotors). I had never flown any remote-controlled planes before so I was worried that it would be difficult. After we put it together, it didn’t look very big or even that it had enough power to carry a camera! Nevertheless, we took it outside and powered it up. It even has flashing lights so you can tell the front end from the back. The rotors started spinning with a sound like angry bees and with some throttle on the remote control, it lifted off smoothly and just hung there about three metres off the ground! Wow! Now what? Each battery gives about eight minutes flight time and when you are concentrating on the copter in the air, it is very exciting and nerve-wracking at the same time. I felt like a small boy, flying it is so much FUN! Over the next weeks we practiced our take-offs and landings, learning to fly in smooth curves and figure eights. There were crashes, into trees and onto the ground but nothing more serious than a broken or chipped propeller.

A calm evening in Utö harbour, Archipelago Sea. August 2014. Photo: Kevin O'Brien.

How does the world look from above? Quite soon after the first flights we added a small action camera and set it to record while flying. It is very interesting to see your local world from 100 metres up in the air and it looks very different as suddenly all the usual landmarks are seen from above. Now I understand why pilots can get lost! At this point I had a lot of flying training footage from the local park and wanted a bigger challenge. In September 2013, I was to get my chance. We went to the outer reaches of the Archipelago Sea, near Jurmo, to do marine inventory work. The days were sunny and relatively calm so I took the quadcopter along. The conditions were ideal for aerial filming: a calm, sunny evening. I was very nervous about taking the copter over water and hoped it was worth the risk. I attached the camera to the copter and flew it for about eight minutes while being careful to keep the movement as smooth and slow as possible. Here are the results: http://youtu.be/lUUb4BauTx0

Aerial image showing extensive blue-green algal blooms in the Archipelago Sea in July 2014. Photo: Kevin O'Brien.

I was pretty happy with the final video, you can see incredibly far and the autumn colours are amazing! One interesting feature of the GoPro camera I used is the so-called “fish-eye” effect, which makes the horizon look curved. I had some difficulties keeping the picture steady as I was still getting used to the controls. Still, pretty good results for a “hobby” copter!

Since then our simple copter has undergone a transformation with several upgrades. These include better propellers, a better camera and camera gimbal to stabilize the footage, as well as a TV transmitter to send live images back to the operator. 

Aerial view of the algal bloom around the island of Styrskäret, east of Rosala. Photo: Kevin O'Brien.

This summer we have had a few opportunities came to test these improvements. In July, the long periods of hot, calm weather combined with nutrient loading caused algal blooms throughout the Archipelago Sea and we used the copter to get both aerial footage and still shots of the extent of this phenomenon. More recently in September, we were diving in the outer reaches of the archipelago south of Utö and conditions were ideal. A week earlier we had seen a large number of seals hauled out on some rocks nearby and hoped they would still be there. As we slowly approached the rocky islets we could see the seals through our binoculars and it was nerve-wracking as we didn’t want to scare them by coming too close with the boat. This would also be a good test of our copter to do a seal count, an activity usually carried out by aeroplane. At about 400m distance I launched the copter and sent it towards the skerry. Seas are naturally more cautious when exposed like this and quite a few took to the water while the copter was till approaching. Luckily, enough stayed for me to get some good footage. It was very funny watching the last confused seal that remained on the rock. Although it could hear the copter it never looked up! It was also fantastic to hover over seals wallowing in the shallows. I was very relieved to get the copter back and landed safely in the boat. I think I had held my breath for the entire time! Here is the video: http://youtu.be/9Say2ArtZUQ

Although most of the seals left the rock when the copter approached, one individual stayed long enough for us to get this shot. Photo: Kevin O'Brien. 

Future projects will involve filming the seascapes of the Archipelago Sea, as well as aerial views of the activities of the Metsähallitus marine teams, terrestrial trails, etc. So, the next time you are in the archipelago and a small object with four rotors and flashing lights buzzes overhead, don’t worry, it’s not aliens, it’s just us getting new perspectives of the fantastic places in which we work.

Dalskär underwater sculpture trail. The trail was set up in July 2014. Photo: Kevin O'Brien.

Kevin O’Brien

Suunnittelija, Korpoström Marine Team.