Harmaakarin riutta on nykyisin määritelty PEMMA-alueeksi Helsingin edustalla. Värikkäältä riutalta löytyy ensisilmäyksillä ainakin meriahdinpartaa, suolilevää, rakkohaurua ja joitakin lyhyitä puna- ja ruskoleviä. Kuva: Lassi Karvonen / Metsähallitus.
Helsingin Helmet ja Espoon Erikoisuudet rajattiin vuoden 2022 maastokauden tulosten ohjaamina. Kuvakaappaus Velmun karttapalvelusta.
Vuonna 2019 YK:n biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen tieteellis-teknisessä kokouksessa tunnistettiin ympäri maailmaa ekologisesti ja biologisesti merkittäviä merialueita (tässä esimerkiksi Itämeren pohjoisin EBSA-alue englanniksi esiteltynä). Suomen merialueille tunnistettiin neljä EBSA-aluetta, kaksi Pohjanlahdelle, yksi Saaristomerelle ja Ahvenanmaalle ja yksi Suomenlahdelle.
Harmaakarin PEMMA-alueelta löytyy myös merinisäkkäitä. Utelias harmaahylje on tullut katsomaan, mitä ne sukeltajat oikein melskaavat. Kuva: Petra Saari / Metsähallitus.
EBSA-alueita hienopiirteisempiä ovat Suomen kansalliset ekologisesti merkittävät merialueet, EMMAt. EMMA-alueet eivät ole hallinnollisia tai suojelullisia rajauksia, vaan ne kertovat siitä, että alue on meriluonnoltaan erityisen merkittävä. Sieltä saattaa löytyä esimerkiksi kalojen kutualueita, uhanalaista lajistoa, erityistä geodiversiteettiä tai se voi olla harvinaisen luonnontilainen. Rajaus siis kertoo potentiaaliselle merialueen käyttäjälle, että nyt ollaan tekemisissä erityisen arvokkaan merialueen kanssa. EMMA-alueita on käytetty mm. erilaisten meritoimintojen ohjaamiseen ja aluerajaukseen merialuesuunnittelussa. EMMA-raportteja voi selata näistä linkeistä:
Mikäs se on tehdessä sukellustöitä tyynessä illassa, kun räpylöiden alla aukeaa upea riutta. Uppoluoto löytyy Helsingin edustan ulapalta. Kuva: Jyri Tirronniemi / Metsähallitus.
Teisti ei ole harvinainen, mutta ei se erityisen yleinenkään ole. Sen saattaa useimmiten bongata sinisimpukkakoloniasta, mutta viihtyy tämä pohjakala myös sorapohjilla pohjaeläimiä etsien, kuten tässä Uppoluodossa. Kuva: Jyri Tirronniemi / Metsähallitus.
Levärupi on päässyt valtaamaan haarukkalevän täysin - tämähän näyttää jo melkein trooppiselta kalkkikivikorallilta! Uppoluodon PEMMA-alueelta löytyy mm. punaisia rihmaleviä ja paljon haarukkalevää. Kuva: Jon Ögård / Metsähallitus.
Kun kansalliselta EMMA-tasolta mennään vielä alueellisemmalle ja paikallisemmalle tasolle, vastaan tulevat paikalliset EMMAt eli PEMMAt. Vuoden 2022 maastokartoituksissa Helsingin ja Espoon edustalla Velmu-kartoitukset keskitettiin yksinomaan PEMMA-alueiden kartoittamiseen. Työ toteutettiin niin, että maastokartoitukset, lähinnä sukellukset, snorklaukset ja vesikiikarein tehtävät inventoinnit, keskitettiin alueille, joilta arveltiin löytyvän erityisen paljon vedenalaisia luontoarvoja, tai jotka olivat vielä täysin tuntemattomia, mutta joille mallit antoivat odottaa vedenalaisia luontoarvoja. Kun aineistot myöhemmin analysoitiin, ne käytiin asiantuntijoiden kanssa läpi, ja kaiken tunnetun datan ja asiantuntijalausuntojen avulla luotiin Suomen ensimmäiset PEMMA-alueet. Raportti löytyy täältä ja rajaukset voi ladata täältä.
Kilkki on syvempien pohjien puhtaanapitolaitos. Sille kelpaa ravinnoksi kaikki orgaaninen, mikä sattuu satamaan merenpohjaan ylemmistä vesikerroksista. Kuva: Lassi Karvonen / Metsähallitus.
Tänä kesänä PEMMA-alueiden etsintä siirtyy Saaristomerelle. Syke ja Metsähallitus yhdessä paikallisten kuntien, kaupunkien ja ELY-keskuksen kanssa tekevät maastokaudella vedenalaiskartoituksia vielä vähemmän tunnetuilla, mutta potentiaalisesti arvokkailla merialueilla. Tarkoitus on tehdä satoja sukelluslinjoja aivan ulkosaaristosta syvälle sisäsaaristoon ja lahdenperukoihin asti. Suurin osa työstä tehdään sukeltamalla, mutta matalilla alueilla riittää snorklaus tai vesikiikarin käyttö.
Punalevät töpöpunaröyhelö ja sarvipunaliuska ovat niin muuntelevaisia, että nykyisin niitä ei enää erotella silmämääräisesti toisistaan. Punalevät hehkuvat kameran salaman valossa syvän punaisina Harmaaluodon riutalla. Kuva: Jon Ögård / Metsähallitus.
Maastotyöt aloitetaan kesäkuun alussa ja saadaan valmiiksi syyskuun puoliväliin mennessä. Jos siis näet Metsähallituksen veneen tai oransseihin pelastautumispukuihin pukeutuneita luontokartoittajia Saaristomerellä tänä kesänä, he saattavat hyvinkin olla etsimässä uusia PEMMA-alueita.
Essi Keskinen
P.S. Jos pidät podcastien kuuntelusta, otappa kokeiluun nämä Metsähallituksen meritiimin meriluonnon suojelusta kertovat podcastit: Vedenalaisen varjelijat.
Harmaakarin riutalta löytyy mielin määrin haarukkalevää ja sitä kiinnittymisalustanaan käyttävää pikkuriikkistä yhteisöllistä äyriäistä, levärupea (valkoinen pitsi oranssinpunaisen haarukkalevän päällä). Kuva: Karl Weckström / Metsähallitus.
Harmaakarin riutan matalammilta osilta löytyy kauniinvihreää ja notkeaa suolilevää. Kuva: Lippi Vertio / Metsähallitus.
Sukelluslinja kulkee rihmalevän ja rakkohaurun välistä Länsi-Toukin PEMMA-alueen riutalla. Kuva: Aleksi Leinikki / Metsähallitus.
Ahvenet ovat uteliaita ja ovat tulleet tarkistamaan, mitä sukeltaja tekee niiden valtakunnassa Länsi-Toukin riutalla. Kuva: Anna Lyssenko / Metsähallitus.
Upea rakkohauruniitty levittäytyy matalalla tyynen merenpinnan alla. Kuva: Heidi Arponen / Metsähallitus
Yksi kauneimpia maisemia Itämeren pinnan alla on parin metrin
syvyydellä sijaitseva tiheä hauruniitty auringonpaisteessa. Jos ”hauru” ei heti
sano mitään, lisätään vielä rakkohauru tai sen sukulainen itämerenhauru. Rakkohauru
(Fucus vesiculosus) tunnettiin aiemmin paremmin rakkolevänä ja sen
serkku, endeeminen eli kotoperäinen Itämeren laji Fucus radicans
kapearakkolevänä, kunnes järkeiltiin, että sen nimenä kapeaRAKKOlevä on
harhaanjohtava, koska F. radicansin yksi ero F. vesiculosukseen
on nimenomaan rakkojen puute. Näin siis kumpikin ruskolevä siirtyi haurujen
sukuun. Lue blogista tarkemmin lajien nimeämisestä.
Parhaimmillaan (rakko)hauruniitty on kauniin kellanruskeana
aaltoileva, tiheä lakeus, joka jatkuu Selkämeren tasaisilla pohjilla silmänkantamattomiin
ja Suomenlahden jyrkemmillä kalliorinteillä muodostaa parin metrin levyisen
vyöhykkeen metristä 3-5 m syvyydelle asti.
Tässä hauruluontotyypissä ainakin yksi laji on varmasti rakkohauru Fucus vesiculosus, koska haaroja pystyssä pitävät rakot erottuvat näin selvästi. Kuva: Heidi Arponen / Metsähallitus
Moni veneilijä, mökkeilijä tai saariston asukki saattaa
muistella lapsuuttaan tai nuoruuttaan Saaristomerellä, kun vesi oli niin
kirkasta, että pohjaan näkyi lähes kymmenen metrin syvyydelle asti ja rakkolevä
kasvoi vielä 7-8 m syvyydelle. Pahimmoillaan Saaristomerellä kärvisteltiin
valtavien sinilevälauttojen ja samean veden kanssa 90-luvulta 2000-luvun
alkumetreille, kun näkösyvyys katosi lähes tyystin eikä pinnan alle nähnyt
juurikaan. Aivan pahin on ehkä selätetty, mutta Itämeren toipuminen valtavasta
ravinnekuormasta ja nykyisenlaisesta rehevöitymisestä vie aikansa, ja tästä
syystä haurupohjat on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi (EN) koko Suomessa
(Perämerestähän hauruja ei löydy, koska laji kaipaa enemmän suolaa). Kumpikin
laji sinänsä on ”vain” silmälläpidettävä (NT) (lue blogista enemmän Suomen Punaisesta kirjasta eli uhanalaisarvioinneista), mutta yhtenäiset, niittymäiset ja
tiheät kasvustot, ovat häviämässä rehevöitymisen ja veden samenemisen vuoksi.
Haurujen suurin kasvusyvyys on madaltunut monta metriä niistä kirkkaan veden
ajoista vain reilut 50 vuotta sitten.
Haurupohjat on avainluontotyyppi ja haurut ovat avainlajeja.
Ne ovat siis lajeja, jotka olemassaolollaan luovat muille lajeille paremmat
oltavat tarjoilemalla ruokailu- ja suojapaikkoja, koloja, mihin piiloutua,
pintoja, joilta raaputtaa rihmalevää ja bakteerimassaa syötäväksi. Rakkohaurujen
alla viihtyvät merirokot ja pienet sinisimpukat, kalvomaiset levät ja
pitsimäiset punalevät. Niiden pinnoilla kasvaa epifyyttisinä eli
päällyskasveina erilaisia rihmamaisia leviä, esimerkiksi kirjaimellisesti nimetty
haurunturkki (Elachista fucicola).
Trälanin saari sijaitsee Saaristomeren ulkosaaristossa.
Trälanin 100 m mittainen sukelluslinja putoaa rantavedestä noin kymmenen metrin syvyyteen. Ennen jyrkempää pudotusta kolmen metrin jälkeen löytyvät tiheät ja yhtenäiset hauruniityt, sen jälkeen sekapohjalta muita riuttalajeja.
Trälanin lajilista voisi olla tyyppiesimerkki eteläisen Suomen rannikon riuttalajeista.
Trälanin linja jatkuu lahdenpohjukasta lähes puoleen väliin melko matalana ja tasaisena, kunnes sitten lahden suulta laskee jyrkästi kymmenen metrin syvyyteen.
Kauas Saaristomeren eteläosiin sijoittuva ulkosaariston
linja lähtee Trälanin saaren rannasta länteen avautuvan lahden perästä ja putoaa
sadan metrin matkalla noin kymmenen metrin syvyyteen. Haurupohja yltää lähes
rannasta vajaan kolmen metrin syvyyteen (paikoin lähes 100 % haurua) ja jatkuu
sitten tyypillisenä Suomen eteläisen rannikon riuttana. Kaikki tavalliset
tuttavuudet, rihmalevät, sinisimpukat, merirokot, haarukkalevät, punalevät ja
punaiset kalvomaiset levät löytyvät. Jos pitäisi määritellä suomalaisen riutan
tyyppilajeja Suomenlahdelta, Trälanin lajilista olisi se. Perämerellä riutalta
puuttuisivat haurut, sinisimpukat, merirokot ja suurin osa punalevistä ja
tilalla olisi monivuotisia viherleviä ja erityisesti vesisammalia. Lue blogi Perämeren riuttalinjoista täältä.
Toivotaan, että tulevaisuudessa ruskeankeltaisena
vedenalaisena viljapeltona lainehtivat haurupohjat peittäisivät enemmän sitä
alaa, millä ne aikanaan kasvoivat.
Essi Keskinen
Sukeltaja lopettelee linjaa sen matalaan päätyyn kalliorannalle. Ruskeana näkyvät haurut, vihreät kivet kasvavat rihmaleviä. Kuva: Roosa Mikkola / Metsähallitus.
Tutustu erilaisiin vesikasvillisuuslinjoihin näistä blogeista:
Suomen suoja-alueet sijoittuvat Suomenlahdelle ja Saaristomerelle. Ampuma-alueita on muuallakin (esim. Lohtajan alue Perämerellä), mutta niitä ei lasketa suojelualueiksi. Kuvakaappaus Uljas-ympäristöjärjestelmän LajiGIS-kartalta.
Itämeressä Suomen aluevesillä on suoja-alueita, jotka toimittavat turvallisuuteen ja aluevalvonnan järjestämiseen tähtääviä toimintoja. Nämä alueet ovat "aina" olleet olemassa, mutta viime vuosien turvallisuuspoliittisen tilanteen kiristymisen lieveilmiönä näiden alueiden luvanvaraisesta statuksesta on tullut entistä korostuneempi. Lista suoja-alueista löytyy täältä: https://puolustusvoimat.fi/kartat-suoja-alueista
Monet toiminnot suoja-alueilla ovat jo pitkään olleet luvanvaraisia, esim. laitesukellus, kalastus, jossa troolataan tai vedetään jotain pohjassa, ankkurointi pohjaan jne. Jos suoja-alueille on asiaa, se onnistuu edelleen, kunhan lupa on hankittu etukäteen Pääesikunnalta ja lupapaperia ja henkilökorttia pitää mukanaan suoja-alueelle mennessään.
Reikä meressä - tässä on suoja-alue, jonka sisältä kerätty vedenalaisdataa ei turvallisuussyistä löydy karttapalveluista ja tietokannoista. Kuvakaappaus ULJAS-ympäristöjärjestelmän LajiGIS-kartalta.
Syvyys- ja pohjanlaatudatan kanssa ollaan muutenkin varovaisia. Koordinaatteihin sidottuja syvyyksiä tai kattavia syvyyksiä ja pohjanlaatuja (hiekkaa, kiveä, soraa...) saavat kerätä vain viranomaiset, eikä niitä saa julkaista missään. Tietoja saa käyttää taustadatana, mallinnuksessa ja muussa taustatyössä, mutta niitä ei saa suoraan julkaista.
www.laji.fi -sivustolta eli Lajitietokeskuksen sivustolta niin konsultit, tutkijat kuin yksityiset ihmisetkin voivat anoa käyttöönsä erilaisia datasettejä. Yksi näistä dataseteistä ovat Velmu-tiedot - lähes 200 000 näytepistettä 20 vuoden ajalta koko Suomen rannikolta. Kun sivustolta tekee aineistopyynnön, saapuu tuo pyyntö minun ja kollegani sähköpostiin. Luen hakemuksen perustelut, arvioin hakijan tarpeen juuri tähän dataan, ja jos kaikki näyttää vihreää valoa, hyväksyn hakemuksen tällaisella klausuulilla:
"Aineiston sisältämät syvyys- ja pohjanlaatutiedot ovat Aluevalvontalain (2000/755) alaista salassapidettävää dataa. Niitä ei saa luovuttaa eteenpäin kolmannelle osapuolelle eikä julkaista sellaisenaan. Tietoja voi kuitenkin käyttää taustadatana esim. mallinnuksessa. Mikäli haluat tehdä merenmittausta, merenpohjantutkimusta tai tallentaa järjestelmällisesti muiden mittaamia kokonaisuuksia sekä yhdistellä niitä, ota yhteys lupaviranomaiseen, joka myöntää luvat ja määrittelee mahdollisen suojaustason toiminnalle tai tallenteille. Lisätietoja nettisivulta: Merenmittaus - Puolustusvoimat"
Maavoimien ampuma-alueet löytyvät kartalta. Merialuetta kohti ammutaan Lohtajalla ja Santahaminassa. Kuvakaappaus Maavoimien nettisivustolta.
Usein hakija haluaa saada käsiinsä vain Velmu-kartoitustietojen uhanalaisesiintymät. Silloin kerron, että hakija löytää kaipaamansa tiedot myös Lajien seurantakohteet -aineistosta, jonne kaikki Velmu-datan uhanalaistiedot on viety. Silloin kyse ei enää ole yhtenäisistä, laajoista kartoituksista vaan yksittäisistä pisteistä siellä täällä, joten tuon datan saaminen on Pääesikunnan kannalta pienempi riski.
Syvyystietojen julkisuus on sinänsä mielenkiintoinen asia. Hyvin suuressa osassa maapallon maita syvyys- ja pohjanlaatudata, jos niitä on olemassa, ovat täysin julkisia, eikä niitä piilotella missään. Suomessa ja Ruotsissa Aluevalvontalaki on niin tiukka, että vain harvat ja valitut pääsevät tarkastelemaan tarkkoja syvyyskarttoja. Suurelta osin tavalliset veneilijät liikkuvat vielä Tsaarin vallan aikaan tehtyjen luotimittaussyvyyksien mukaisilla kartoilla.
Suomen ympäristökeskuksessa tarkkoja syvyyskarttoja ja -malleja saa tarkastella vain netittömässä turvahuoneessa ilman huoneeseen vietäviä muistitikkuja, ja luonnollisesti vain turvatarkastettujen henkilöiden toimesta. Suuren osan ajasta tämä kaikki on ihan OK, kun asiantilaan on jo tottunut, mutta välillä kyllä harmittaa, että meillä näitä tietoja pidetään niin tärkeinä, etteivät edes ympäristöviranomaiset ja tutkijat niihin oikein saisi koskea. Ruotsissa laki on ilmeisesti vieläkin tiukempi. Tämä tuli huomattua Suomi-Ruotsi -yhteistyöhankkeen SEAmBOTH (2017-2020) aikana, jolloin Ruotsin GTK (Geologian tutkimuskeskus) sai kyllä luvan kerätä hyvinkin tarkkaa aineistoa pohjasta, mutta loppupeleissä julkaisukarkeudeksi jäi 300 m pikselikoko.
Näillä kuitenkin mennään, ja katsotaan, josko tulevaisuuden tuulet joskus helpottaisivat tämänkin turvallisuusuhan yltä.
Metsähallituksen Saaristomeren kolme VELMU-tiimiä Stura Buskärin laiturissa auringon laskiessa. Kuva: Essi Keskinen
Olen syntynyt ja kasvanut Turussa ja Saaristomerellä, aloittanut sukeltamisen Turun Saaristossa ja Ahvenanmaalla, käynyt tutkimussukelluskurssin Tvärminnessä ja Kasnäsissä ja aloittanut tutkimussukeltajan urani työskentelemällä Saaristomerellä.
Viimeiset 15 vuotta olen kuitenkin työskennellyt Metsähallituksen meribiologina Oulussa ja Perämerellä, aivan toisenlaisissa vesissä ja kaukana Etelä-Suomesta.
Stora Buskärin pihan kallionkolossa on rantakäärmeiden pesä. Munat lisääntyivät ensimmäisen viikon aikana muutamaan otteeseen, ja samaa kallionkoloa partioi ainakin kolme eri kokoista ja väristä rantakäärmettä. Kuva: Lilla Rottenbiller.
Rantakäärmeiden munat. Kuva: Lilla Rottenbiller
Tänä kesänä löysin itseni yllättäen vetämästä venetiimiä sisäiseltä Saaristomereltä. Metsähallitusvuosien varrella olen kyllä vieraillut sekä Suomenlahdella, Saaristomerellä, Selkämerellä että erityisesti Merenkurkussa, mutta siitä on pitkä aika, kun olen varsinaisesti työskennellyt Saaristomerellä.
Ensimmäiset viikot ovat menneet Saaristomeren VELMU-tiimin (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) perehdytyksen piikkiin - on opeteltu lajeja, navigointia, veneilytaitoja, sukeltamista ja tiimityöskentelyä. Suurin osa ajasta tämä lähes kymmenen hengen tiimi on asunut Kasnäsissä Sinisimpukan entisessä luontokeskuksessa, viimeisen viikon Stura Buskärin ulkosaaressa.
Metsähallituksen Saaristomeren tiimin kolme venettä mahtuvat juuri Stura Buskärin laituriin. Kuva: Lilla Rottenbiller.
Viiden ensimmäisen viikon perusteella paluumuuttaja huomioi seuraavaa:
1. Saaristomeren ja Perämeren riuttalajistosta puolen kymmentä lajia on samoja - kummastakin löytyy hento- ja viherahdinpartaa (Cladophora fracta ja C. glomerata, vaikka tämän kesän ensimmäiset näytteet näistä ovatkin omituinen sekoitus kumpaakin lajia), suolileviä (Ulva ssp.), letkulevä Vaucheria sp ja Perämereltä noin kerran kolmessa vuodessa löytyvä punahelmilevä Ceramium tenuicorne. Muuten kovan pohjan lajisto ei sitten olekaan päällekkäistä.
2. Sinä aikana kun olen ollut poissa Saaristomereltä, sinne ovat saapuneet vieraslajit liejutaskurapu ja mustatäplätokko.
Metsähallituksen meritiimin vene Najas kulkee kepeästi kartoitusriutalta toiselle. Video: Kevin O'Brien
3. Sinä aikana kun olen ollut poissa, muutama laji on vaihtanut nimeä - merirokosta on Balanuksen sijaan tullut Amphibalanus ja pohjankivisudista on Sphacelarian sijaan tullut Battersia. Kun vielä opiskelin tutkimussukeltajaksi 2000-luvun alussa, punatöpöröyhelö Coccotylus truncatus ja sarvipunaliuska Phyllophora pseudoceranoides tunnistettiin habituksen perusteella reteästi eri lajeiksi, nyt niitä ei enää voi erottaa kuin DNA-näytteen perusteella.
Riutoilla sukelletaan VELMU-menetelmien mukaisia 100 m linjoja, joilta kasvillisuus ja pohjasubstraatti tarkistetaan 10 pituusmetrin tai yhden syvyysmetrin välein. Kuva: Walter Vuori / Metsähallitus.
4. Täällä etelässä on niin kovin helppoa navigoida, kun väylät vievät joka paikasta kaikkiin muihin paikkoihin ja väliin jää vain valkoista vettä! Pohjoisella Perämerellä väylät ovat harvassa ja vähissä ja väliin jää plotterin mukaan vaalean- tai tummansinistä matalaa vettä ja kaiken maailman kivikkoja ja matalikkoja. Väyliä pitkin ei koskaan pääse perille sinne minne meribiologi haluaisi.
5. Saaristomerellä saaret voi kiertää muutaman metrin päästä perämoottori alhaalla. Pohjoisella Perämerellä saaret pitää kiertää monen sadan metrin päästä, koska rannat ovat niin matalat. Ensimmäisen viiden viikon aikana olemme aina päässeet helposti saareen keula kiinni kallioon - Perämerellä tällaiset saaret saa laskettua lähes yhden henkilön sormilla.
Sähköttömässä mökissä mikroskoopin valo hoituu sukellustaskulampun avulla. Kuva: Essi Keskinen
Mikroskopointi ja lajintunnistus hoituu näppärästi kuistin katoksen alla. Onneksi lämpötilat hellivät, eikä näytteiden määrittämistä varten tarvinnut laittaa esimerkiksi sukellusalusvaatteita päälle - lämpötilat pysyttelivät 25-28 asteen välimaastossa koko viikon. Kuva: Essi Keskinen
Kun tilaa on vähän, Exceliä voi naputtaa vaikka saunassa. Kuva: Essi Keskinen
6. Saaristomerellä en ole vielä tarvinnut lamppua ja syvin sukellus on alkanut 17,4 m syvyydestä. Perämerellä olen joutunut käyttämään lamppua jo 5 m syvyydessä humuspitoisen veden takia.
7. Saaristomeren tiimissä ainoa, joka on kiinnostunut vesisammalista, joita Perämerellä kasvaa 24 lajia ja joita joutuu siellä määrittämään joka sukelluksen jälkeen, on tiimin sisävesiekspertti. Muuten vesisammalista ei juuri tarvitse välittää, vaikka Perämerellä ne muodostavat yhden avainhabitaateista.
8. Täällä etelässä veneet pystyy tankkaamaan aina tarvittaessa satamassa ja pumpusta - pohjoisella Perämerellä satamat ovat harvassa ja niistä saa vain dieseliä ja polttoöljyä. 98-oktaavinen kuljetetaan jerrykannuissa auton peräkontissa lähimmältä huoltoasemalta.
9. Sinileväkukinta on jo alkamassa, Perämerellä sellaista ei ole (tämä, koska Perämeri toimii ekologisesti kuin karu järvi eikä kuten rehevä meri - kahdesta kasvua säätelevästä ravinteesta, typestä ja fosforista, typpi on kasvua rajoittava tekijä muualla Suomessa, jolloin sinilevät eli sinibakteerit, jotka itse tekevät oman typpensä ilmakehästä, saavat kasvuedun muihin leviin nähden. Perämerellä fosfori on rajoittava tekijä, jolloin kaikille riittää typpeä eikä sinibakteereilla siis ole kilpailuetua).
Stura Buskär Saaristomeren kansallispuiston ulkoreunalla huokuu ulkosaariston kalliosaarten ja Muumipappa ja meri -kirjan henkeä. Suolilevät loistavat kirkkaanvihreinä matalassa lahdessa. Kuva: Lilla Rottenbiller.
Uusvanha toimintaympäristö on siis varsin erilainen verrattuna viimeiseen viiteentoista vuoteen, mutta toisaalta tämä on se ympäristö, jossa aikoinaan olen opetellut tutkimussukeltajaksi. Nyt vanhat lajintunnistustaidot pitää vain kaivaa Perämeren makean veden lajiston tuntemuksen alta piilosta. Toisaalta odotan fladoihin ja lahtiin siirtymistä, koska siellä lajisto on enemmän yhtenäistä - putkilokasvilajisto poikkeaa vähemmän Suomen rannikon eri osissa kuin mereisempi levälajisto.
Meribiologi jaksaa hämmästellä Suomen rannikon pituutta ja monimuotoisuutta - toivottavasti myös kansalaiselle on välittynyt tieto siitä, että kaikki Suomen merialueet poikkeavat toisistaan merkittävästi, niillä on omat erityispiirteensä ja lajistonsa, omat ongelmansa ja hienoutensa.
Tervetuloa Metsähallituksen Meritiimin matkaan kesän 2021 ajaksi Saaristomerelle ja Helsingin ja Espoon edustalle!
Essi Keskinen
Kasnäsiä ja mannerta kohti Stura Buskäristä, Saaristomeren kansallispuiston laidalta. Kuva: Essi Keskinen.
Räystäspääskyvanhemmat olivat päivän verran hämmentyneitä, kun yhdeksän meribiologia, suunnittelijaa ja luontokartoittajaa pelmahti saarelle. Linnut kasvattavat poikasiaan kuistin etupuolen räystään alla ja aluksi vierastivat suurta ja meluisaa kartoittajalaumaa, mutta hetken mietinnän jälkeen vanhemmat uskaltautuivat ruokkimaan poikasiaan kunhan kuistilla oltiin hissuksiin. Kuva: Lilla Rottenbiller.
Ulkosaariston kallioranta on kaunis myös pinnan alla! Kuva: Juho
Lappalainen / Metsähallitus
Ulko-Tammion EMMA-alue sijaitsee ulkosaaristossa
hyvin lähellä Venäjän rajaa. Alue on kooltaan hiukan alle 39 neliökilometriä,
ja alueen keskisyvyys on 18 metriä, keskisuolaisuuden ollessa 3,6 promillea. Rajaukseen
sisältyy kaksi saarirypästä, suurimpina saarina Ulko-Tammio ja Rääntiö sekä
Lanskeri ympäröivine kareineen ja luotoineen. Saaret kuuluvat Itäisen
Suomenlahden kansallispuistoon, ja koko EMMA Itäisen Suomenlahden saaristo ja
vedet -Natura-alueeseen. Kartta: VELMU
Syrjässä Suomenlahdella, aivan itärajan tuntumassa piilottelee
todellinen helmi: Ulko-Tammion saari ja sitä ympäröivät vedet, saaret ja
luodot. Seutu on tuttua vain harvalle, mutta runollisesti sanoen: ken kerran
paikalle eksyy, ei voi sitä unhoittaa.
Ulko-Tammion EMMA-alue oli itsestään selvä valinta ekologisesti
merkittäväksi meriluontoalueeksi, sillä täällä niin elollisen kuin elottomankin
luonnon monimuotoisuus on poikkeuksellisen suurta niin pinnan päällä kuin
allakin, ja koko mereinen ekosysteemi nivoutuu kauniiksi ja tasapainoiseksi
kokonaisuudeksi. Alueen saaret ovat alueelle nimensä antanutta pääsaarta eli
Ulko-Tammiota lukuun ottamatta täysin luonnontilaisia. Suuret selkävedet hallitsevat
ulkosaaristovyöhykettä, ja toisin kuin lännempänä itäisellä Suomenlahdella, täällä
kalliot ovat korkeita ja pohjat syviä. Vedenalainen maailma on monipuolista:
pohjanlaatu vaihtelee aaltomuodostuneista hiekkamatalikoista yli 60 metrin
syvyisiin altaisiin ja jälleen syvyyksistä nouseviin riuttoihin ja kareihin. Aaltojen
ja virtausten armoilla elävä kasvillisuus koostuu pääasiassa sitkeistä kovan
pohjan levistä, mutta saarten suojaisissa lahdissa ja avointen somerikkorantojen
edustoilla on runsaasti monipuolista putkilokasvillisuutta. Rakkohauru kasvaa täällä
vähäisen suolapitoisuuden vuoksi pienikokoisena mutta runsaana, ja läntisemmiltä
merialueilta tuttu punalevävyöhyke on korvautunut syvänvihreällä meriahdinpartamatolla.
Suolaa vaativan sinisimpukan sijaan Kaspian- ja Mustanmerenalueelta kotoisin
oleva vieraslaji vaeltajasimpukka on vallannut itselleen oman ekolokeron, ja
esiintyy paikoin hyvin runsaslukuisena.
Vaeltajasimpukka
(Dreissena polymorpha) on valkoisen merirokon ohella paikoin hyvin
runsaslukuinen Ulko-Tammion EMMA-alueella. Raidallinen simpukka on
englanninkieliseltä nimeltään kuvaavasti zebra mussel. Kuva: Petra Pohjola /
Metsähallitus
Rakkohauru (Fucus vesiculosus) muodostaa puhtaita yhtenäisiä
kasvustoja Ulko-Tammion EMMA-alueella. Tämä kuva on otettu Kärenmaasta. Kuva:
Petra Pohjola / Metsähallitus
Ulko-Tammion ja Kotoluodon välisessä salmessa tutkimussukeltaja
voi sadan metrin matkalla liukua kivikkorannan sekapohjalta kauniin hiekka-sorapohjan
putkilokasviniityn kautta puhtaaseen kalliorantaan levävyöhykkeineen. Ulko-Tammion
ympärys onkin yksi tiheimmin kartoitetuista EMMA-alueista, jossa tietoa on
hankittu lähes 5000 vedenalaiselta kartoituspisteeltä. Onnekas voi tavata myös erittäin
uhanalaiseen Suomenlahden kantaan kuuluvan itämerennorpan, jonka läntisimmät
esiintymis- ja lisääntymisalueet ovat näillä vesillä.
Haurat (Zannichellia sp.) ja mukulanäkinparrat (Chara aspera)
muodostavat matalille sora- ja hiekkapohjille pinnanalaisia niittyjä. Kuva:
Petra Pohjola / Metsähallitus
Tutkimussukeltaja tekee kasvillisuusarvion linjalta, joka on noin sadan
metrin pituinen tai päättyy kasvillisuuden syvimpään kasvusyvyyteen. Kuva:
Maiju Lanki / Metsähallitus
Myös limakotilot viihtyvät
ulkosaariston rantavyöhykkeessä. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus
Alueen pinnanpäällinenkin elämä on mieltäylentävän kukkeaa. Saaret
ja luodot edustavat pääosin tyypillistä ulkosaariston kasvillisuutta keskikesän
kukkaloistoineen; täällä rantaniittyjä kannattaa tutkia tarkasti, sillä alueella
esiintyvät yleisenä muun muassa muualla Suomessa harvinaiset rantahirvenjuuri
ja merenrantavieras. Ulko-Tammio on saarista monipuolisin, sillä sen kasvillisuus
vaihtelee lehdosta männikköön ja jäkälikköön ja maaperä sorarannasta
lohkareisiin ja silokallioihin. Ja ne kaikki pesivät, levähtävät ja muuttavat
linnut!
Saariston rantaniityt kukoistavat kesäisin, kuten tämäkin pieni niitty
Ulko-Tammion länsirannalla. Itämeren kivikkoiset niittyrannat on silmälläpidettävä
luontotyyppi. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus
Ulko-Tammion EMMA olisi siis sopinut niin elinympäristöt-, luonnontilaisuus-
kuin geologia-teemaotsikonkin alle. Mutta miksi se esitellään kulttuurihistoriaosuudessa?
Ulko-Tammion saari on ollut merkittävä ulkosaariston
tukikohta paikallisille ja muillekin merenkulkijoille jo vuosisatojen ajan. Nyt
2000-luvulla Ulko-Tammiossa majoittuneet meribiologitkaan eivät suinkaan ole
ensimmäisiä laatuaan: jo vuonna 1843 venäläiset merentutkijat ovat kaivertaneet
puumerkkinsä saaren kallioon.
Merentutkimuksen sijaan Ulko-Tammio on tunnettu sotahistoriastaan.
Saarelta löytyy monia jälkiä sotavuosilta 1939-1944, jolloin saariston rauha järkkyi.
Aikaisemmin syrjässä olleesta pienestä saaresta tuli talvisodan jälkeen uuden
itärajan etuvartio, jonka kautta kulkivat laivaväylät Kotkan sisäsaaristoon.
Saaren linnoittamiseen ryhdyttiin kesällä 1941, ja vahvimmillaan linnake oli
syyskuussa 1944, jolloin sen kokonaisvahvuus oli 370 miestä. Tuolloin
aseistukseen kuului neljä Canet-rannikkotykkiä, kuusi ilmatorjuntakanuunaa,
neljä Madsen-konetykkiä, kolme nelipiippuista “urkukonekivääriä” ilmatorjuntaan
ja kolme konekivääriä. Lisäksi saarelle sijoitettiin saksalaisvalmisteinen
tutka-asema. Nykyään museoidut tykit,
muistolaatta, sotilaan hauta, tunneli ja muut linnakkeen jäännökset sekä
ammusten jäljet kallioissa kertovat ajasta,
jolloin Ulko-Tammio ja sen puolustajat vartioivat Suomen itsenäisyyttä. Nykyään
Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon kuuluvalla saarella luonto on kuitenkin
hiljalleen ottamassa omaansa ja piilottamassa niitä sota-ajan muistoja, joita
ei erikseen vaalita.
Rantaan ajautuneen ja räjähtäneen merimiinan kuori Ulko-Tammiossa. Kuori
on sittemmin siirretty luvattomasti pois vanhalta paikaltaan. Kuva: Maiju Lanki
/ Metsähallitus
Ulko-Tammion tunnelin etelänpuoleinen
suuaukko. Kuva: Ari Laine / Metsähallitus
Somerin saari Ulko-Tammiosta kaukoputken avulla kuvattuna. Jatkosodan aikana
Ulko-Tammiota käytettiin Someriin ja Suursaareen suuntautuneiden operaatioiden
lähtöalueena. Molemmat saaret menetettiin, ja ne kuuluvat nykyään Venäjälle.
Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus
Ulko-Tammio koostui ennen sotaa kahdesta erillisestä
saaresta, joita erotti Itä- ja Länsilahdet yhdistävä kapea salmi. Linnoittamisen
yhteydessä salmi täytettiin suuren tunnelin louhinnasta syntyneellä kiviaineksella.
Yli 70 vuotta saaret olivat yhdessä, mutta syksyllä 2020 vesiyhteyttä alettiin palauttaa
kaivamalla salmea uudelleen auki. Tämän meriluonnonhoidollisen ennallistamistoimenpiteen
toivotaan parantavan molempien lahtien tilaa, ja tulokset näkyvät tulevien
vuosien aikana.
Ulko-Tammion täytettyyn salmeen palautettiin vesiyhteys syksyllä 2020. Kuva:
Ari Laine / Metsähallitus
Mutta mitäpä olisi mereinen kulttuurihistoria ilman hylkyjä?
Ulko-Tammion EMMA-alueella on yksi varmasti tunnettu tasasaumainen tammihylky,
joka makaa kalliopohjalla lähellä saaren pohjoisosaa. Mutta alueella piilottelee
myös kaksi vielä löytämätöntä 1700-luvun laivaa: vuonna 1763 haaksirikkoutunut
Sankt Nikolaus ja seuraavana vuonna hävinnyt tuntematon alus. Itäinen
Suomenlahti on kuuluisa karikkoisuudestaan, mutta myös keskiajalta 1800-luvulle
kukoistaneesta rantarosvouksestaan. Hannu Konttinen Suomen meriarkeologisesta seurasta
kertoo Sankt Nikolauksen tarinan näin:
Eräs maamme tunnetuin ja samalla hyvin tavanomainen rantarosvousjuttu,
johon liittyy murheellisia piirteitä, tapahtui 1700-luvulla. Tapahtuma-aikana
19.-21.10.1763 vallitsi Virolahdella kova myrsky. Sää oli märkä ja kolea.
Hampurista kotoisin oleva Sankt Nikolaus niminen alus lähestyi myrskyssä
Ulko-Tammiota, jonka edustalla sai pohjakosketuksen ja upposi. Laivan koko
miehistö menehtyi. Hieman myöhemmin löydettiin läheiseltä saarelta murhatun
naishenkilön ruumis. Kaikki merkit viittasivat hylynryöstäjien olleen asialla.
Laivassa oli lastina talia, rautaa, hamppua, purjekangasta, öljyjä sekä
jäniksennahkoja.
Laivan osia ja lastia oli ajautunut maihin useille saarille mm.
Ulko-Tammioon. Tammion rantavouti Nils Jespersson havaitsi veneiden kulkevan
edestakaisin merellä. Hän arvasi heti mistä oli kysymys. Tehtyään
havainnoistaan ilmoituksen luotsi-inspehtori Sommerille, alkoi totuus selvitä.
Mukaansa Sommer otti muutamia apumiehiä ja lähti purjehtimaan kohti
Ulko-Tammiota. Siellä hän tapasi Sepänkylästä kotoisin olevia miehiä
hakkaamassa irti hylyn rautaosia. Saarelle oli kerääntynyt ihmisiä myös muualta
Virolahtea "pelastamaan" talia ja jäniksennahkoja.
Kaikissa lähisaarissa kerättiin ahkerasti talteen ajelehtivaa lastitavaraa.
Variksen saarella pelastustöissä olleelta mieheltä Sommer takavarikoi verisen
paidan. Paidan omistanutta murhattua henkilöä hän ei löytänyt. Seuraavan vuoden
kesäkuussa Sommer tutki erään toisen aluksen haaksirikkoa ja löysi sattumalta
Variksen saarelta purjekankaaseen käärityn ja kivillä peitetyn naisen ruumiin.
Purjekankaassa oli sama lastikonosomenttimerkki, kuin rantaan ajautuneissa
Sankt Nikolauksen laivapapereissa. Myös piirikirurgi Wiese vahvisti henkilön
kuolleen väkivaltaisella tavalla. Myöhemmin tuli Pietarista tieto, että
miehistöön kuului seitsemän henkilöä. Laiva oli käynyt myös Kronstadtissa,
missä siihen oli noussut matkustajaksi naishenkilö.
Haaksirikon ja hylynryöstön seurauksena oli kahdeksan ihmistä menettänyt
henkensä. Oikeus kokoontui ainakin kuusi kertaa ennen kuin antoi jutussa
päätöksen. Surmatöiden tekijät jäivät oikeudelta selvittämättä. Rangaistavia
oli jutussa yhteensä viisikymmentäkaksi henkilöä, niiden joukossa myös Tammion
rantavouti Nils Jespersson, joka oli ottanut osuutensa muiden mukana. Rangaistukset
vaihtelivat raipasta sakkoon. Oikeuskäsittelyn aikana ehti tapahtua kolme
muutakin haaksirikkoa samalla alueella, jotka osaltaan viivyttivät tuomioiden
langettamista.
Nämä kalliot ovat nähneet monta myrskyä ja haaksirikkoa. Kuva: Ari Laine
/ Metsähallitus
Myrskyisästä ja hiukan synkästäkin historiastaan huolimatta
(tai osin sen vuoksikin!) Ulko-Tammion alue on ehdottomasti tutustumisen
arvoinen. Kulttuuriperinnöllä höystettynä EMMA-alueena se on monimuotoisuudessaan
ainutlaatuinen jalokivi, joka vetää vuodesta toiseen puoleensa niin luonto- ja historiaharrastajia,
valokuvaajia, sukeltajia kuin paikallista väestöäkin. Itse olen saanut työni ansiosta
asua Ulko-Tammiossa useita kuukausia. Tiedän olevani onnekas!
- - Maiju Lanki, meribiologi
Ulko-Tammion rantakallioilla on haaveiltu sukupolvesta toiseen.
Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus
Ulko-Tammion Länsilahti on luonnonsatama
vailla vertaa. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus
***
Jäikö tiedonnälkä? Lue lisää tietoa täynnä olevista EMMA-teemablogeista:
