Sataa sataa ropisee

Sinänsä sade ei haittaa vedenalaisia kartoitustöitä, mutta ei se kyllä mieltä ylennäkään. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Viime viikolla kastuimme VELMU-maastotöissä joka päivä, enkä nyt tarkoita snorklausta, kahlausta saati sukellusta. Vesi tuli poikkeuksellisesti taivaalta. Tähän mennessä tänä kesänä sade on kastellut maastotöiden aikaan vain vähän, mutta vahinko otettiin kyllä takaisin moninkertaisesti viime viikon aikana.

Olen valittanut sateesta ennenkin. Kirjoitin siitä ihan blogin vuonna 2014. Ei se pelkkä sade sinänsä haittaa kun varusteet on hyvät, mutta kun niitä ei meinaa saada kuiviksi jälkikäteen. Lisäksi koko päivän kestävä sade kyllä vetää mielen apeaksi - aurinkoisella ilmalla on paljon mukavampi työskennellä. Kaikki tuntuu helpommalta. Kyllähän sää vaikuttaa ihmisen mielialaan, miksei myös työmoraaliin.

Loch Nessin vai Tuovulanjoen hirviö? Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Sataa... Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Julia nimesi viime viikon ”Vaasan häiriöviikoksi”. Tähän mennessä kaikki onkin onnistunut yllättävän helposti - olemme saaneet työskennellä auringonpaisteessa, tyynillä säillä, olemme päässeet isolla pakettiautolla rantaan asti, ihmiset ovat tulleet juttelemaan kiinnostuneina, työt ovat rullanneet. Viime viikolla emme meinanneet päästä veteen (muuta kuin sateen kautta). Pääsimme kyllä kartoitusalueita ympäröiviin ruopattuihin kanaviin, mutta emme niistä ruovikoiden läpi kartoitusalueiden avovesialueille. Löysimme kyllä parkkipaikan rannassa, mutta rantaa laidunsivat lampaat, ja aidan portti oli niin kaukana ruopatusta kanavasta, että SUP-lautojen kantaminen veteen asti kostean rantaniityn tai ruovikon läpi olisi aika ison vaivan takana. Pääsimme rantaan, mutta tuuli liikaa. Näimme avoveden lähellä, mutta meidän ja sen välissä oli 50 m lähes kolmimetristä ruovikkoa, ja lisäksi pysähtymiskielto ja maantien reuna-aita. Näkyvyys Vaskiluodon teollistuneilla, ruopatuilla ja rakennetuilla rannoilla oli hirveä (Secchi-syvyys vajaan metrin luokkaa) ja kaikkea kasvillisuutta peitti irtonainen ”hötö”. Suuri osa ahvenvidoista vaikutti niin huonokuntoisilta, että olivatkohan viimevuotisia?

Kyröjoen suiston vesi on kovin ruskeaa, mutta sieltä se pystykeiholehti vain ponnistaa! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Silti eteen osui kauniita jokisuistomaisemia, deltan ruovikoita ja labyrinttimaisia kaislikoita. Lumpeet, ulpukat, keiholehdet, sätkimet ja vidat kukkivat, vesimittarit mittailivat matkaa pinnalla. SUP-lauta soljui raukeasti tuulellakin, kun vain piiloutui kaislikon keskelle suvantokohtiin.

Tällä viikolla uusi yritys päästä ruovikoiden läpi avoveteen, nyt varustautuneena uusimmilla droonikuvilla.

Essi Keskinen

Sateiden välissä saatiin nauttia dramaattisista tummista pilvistä. Kun kumiveneellä hinaa SUP-lautaa ja kuljettaa kolmea luontokartoittajaa, akku hyytyy noin puolessa tunnissa. Silti se kannattaa, jos lautailijan voi viedä vastatuuleen kilometrin tai kahden päähän, ja hän voi palata takaisin autolle myötätuuleen kartoitusta tehden. Kuva: Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Vesimittarit mittaavat Kyröjoensuiston tyyntä pintaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Sadepilvet ja niiden välistä paistava aurinko tekevät maisemasta erityisen hienon. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Palpakoiden lehdet muodostavat veden pinnan läpi nähtynä kuin aidan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Palpakot, pystykeiholehdet ja sinikaislat jättävät jokisuiston tyyneen pintaan juuri pilvien mentävän aukon. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Pystykeiholehden lehti on kuin mini-SUP-lauta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Haraa on heitetty paljon, kun näkyvyys on olematon eikä snorklaus tai kahlaus siksi onnistu. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Sateen jälkeen lumpeenkukatkin näyttävät kyyristelevän märkinä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Hentovitaa ja mukulanäkinpartaa sameavetisessä lahdessa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

EMMAt esittelyssä: Kulttuurihistoria - Ulko-Tammio

 

Ulkosaariston kallioranta on kaunis myös pinnan alla! Kuva: Juho Lappalainen / Metsähallitus

Ulko-Tammion EMMA-alue sijaitsee ulkosaaristossa hyvin lähellä Venäjän rajaa. Alue on kooltaan hiukan alle 39 neliökilometriä, ja alueen keskisyvyys on 18 metriä, keskisuolaisuuden ollessa 3,6 promillea. Rajaukseen sisältyy kaksi saarirypästä, suurimpina saarina Ulko-Tammio ja Rääntiö sekä Lanskeri ympäröivine kareineen ja luotoineen. Saaret kuuluvat Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon, ja koko EMMA Itäisen Suomenlahden saaristo ja vedet -Natura-alueeseen. Kartta: VELMU

Syrjässä Suomenlahdella, aivan itärajan tuntumassa piilottelee todellinen helmi: Ulko-Tammion saari ja sitä ympäröivät vedet, saaret ja luodot. Seutu on tuttua vain harvalle, mutta runollisesti sanoen: ken kerran paikalle eksyy, ei voi sitä unhoittaa.

Ulko-Tammion EMMA-alue oli itsestään selvä valinta ekologisesti merkittäväksi meriluontoalueeksi, sillä täällä niin elollisen kuin elottomankin luonnon monimuotoisuus on poikkeuksellisen suurta niin pinnan päällä kuin allakin, ja koko mereinen ekosysteemi nivoutuu kauniiksi ja tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Alueen saaret ovat alueelle nimensä antanutta pääsaarta eli Ulko-Tammiota lukuun ottamatta täysin luonnontilaisia. Suuret selkävedet hallitsevat ulkosaaristovyöhykettä, ja toisin kuin lännempänä itäisellä Suomenlahdella, täällä kalliot ovat korkeita ja pohjat syviä. Vedenalainen maailma on monipuolista: pohjanlaatu vaihtelee aaltomuodostuneista hiekkamatalikoista yli 60 metrin syvyisiin altaisiin ja jälleen syvyyksistä nouseviin riuttoihin ja kareihin. Aaltojen ja virtausten armoilla elävä kasvillisuus koostuu pääasiassa sitkeistä kovan pohjan levistä, mutta saarten suojaisissa lahdissa ja avointen somerikkorantojen edustoilla on runsaasti monipuolista putkilokasvillisuutta. Rakkohauru kasvaa täällä vähäisen suolapitoisuuden vuoksi pienikokoisena mutta runsaana, ja läntisemmiltä merialueilta tuttu punalevävyöhyke on korvautunut syvänvihreällä meriahdinpartamatolla. Suolaa vaativan sinisimpukan sijaan Kaspian- ja Mustanmerenalueelta kotoisin oleva vieraslaji vaeltajasimpukka on vallannut itselleen oman ekolokeron, ja esiintyy paikoin hyvin runsaslukuisena.

Vaeltajasimpukka (Dreissena polymorpha) on valkoisen merirokon ohella paikoin hyvin runsaslukuinen Ulko-Tammion EMMA-alueella. Raidallinen simpukka on englanninkieliseltä nimeltään kuvaavasti zebra mussel. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Rakkohauru (Fucus vesiculosus) muodostaa puhtaita yhtenäisiä kasvustoja Ulko-Tammion EMMA-alueella. Tämä kuva on otettu Kärenmaasta. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Ulko-Tammion ja Kotoluodon välisessä salmessa tutkimussukeltaja voi sadan metrin matkalla liukua kivikkorannan sekapohjalta kauniin hiekka-sorapohjan putkilokasviniityn kautta puhtaaseen kalliorantaan levävyöhykkeineen. Ulko-Tammion ympärys onkin yksi tiheimmin kartoitetuista EMMA-alueista, jossa tietoa on hankittu lähes 5000 vedenalaiselta kartoituspisteeltä. Onnekas voi tavata myös erittäin uhanalaiseen Suomenlahden kantaan kuuluvan itämerennorpan, jonka läntisimmät esiintymis- ja lisääntymisalueet ovat näillä vesillä.

Haurat (Zannichellia sp.) ja mukulanäkinparrat (Chara aspera) muodostavat matalille sora- ja hiekkapohjille pinnanalaisia niittyjä. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Tutkimussukeltaja tekee kasvillisuusarvion linjalta, joka on noin sadan metrin pituinen tai päättyy kasvillisuuden syvimpään kasvusyvyyteen. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Myös limakotilot viihtyvät ulkosaariston rantavyöhykkeessä. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Alueen pinnanpäällinenkin elämä on mieltäylentävän kukkeaa. Saaret ja luodot edustavat pääosin tyypillistä ulkosaariston kasvillisuutta keskikesän kukkaloistoineen; täällä rantaniittyjä kannattaa tutkia tarkasti, sillä alueella esiintyvät yleisenä muun muassa muualla Suomessa harvinaiset rantahirvenjuuri ja merenrantavieras. Ulko-Tammio on saarista monipuolisin, sillä sen kasvillisuus vaihtelee lehdosta männikköön ja jäkälikköön ja maaperä sorarannasta lohkareisiin ja silokallioihin. Ja ne kaikki pesivät, levähtävät ja muuttavat linnut!

Saariston rantaniityt kukoistavat kesäisin, kuten tämäkin pieni niitty Ulko-Tammion länsirannalla. Itämeren kivikkoiset niittyrannat on silmälläpidettävä luontotyyppi. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Ulko-Tammion EMMA olisi siis sopinut niin elinympäristöt-, luonnontilaisuus- kuin geologia-teemaotsikonkin alle. Mutta miksi se esitellään kulttuurihistoriaosuudessa?

Ulko-Tammion saari on ollut merkittävä ulkosaariston tukikohta paikallisille ja muillekin merenkulkijoille jo vuosisatojen ajan. Nyt 2000-luvulla Ulko-Tammiossa majoittuneet meribiologitkaan eivät suinkaan ole ensimmäisiä laatuaan: jo vuonna 1843 venäläiset merentutkijat ovat kaivertaneet puumerkkinsä saaren kallioon.

Merentutkimuksen sijaan Ulko-Tammio on tunnettu sotahistoriastaan. Saarelta löytyy monia jälkiä sotavuosilta 1939-1944, jolloin saariston rauha järkkyi. Aikaisemmin syrjässä olleesta pienestä saaresta tuli talvisodan jälkeen uuden itärajan etuvartio, jonka kautta kulkivat laivaväylät Kotkan sisäsaaristoon. Saaren linnoittamiseen ryhdyttiin kesällä 1941, ja vahvimmillaan linnake oli syyskuussa 1944, jolloin sen kokonaisvahvuus oli 370 miestä. Tuolloin aseistukseen kuului neljä Canet-rannikkotykkiä, kuusi ilmatorjuntakanuunaa, neljä Madsen-konetykkiä, kolme nelipiippuista “urkukonekivääriä” ilmatorjuntaan ja kolme konekivääriä. Lisäksi saarelle sijoitettiin saksalaisvalmisteinen tutka-asema. Nykyään museoidut tykit, muistolaatta, sotilaan hauta, tunneli ja muut linnakkeen jäännökset sekä ammusten jäljet kallioissa kertovat ajasta, jolloin Ulko-Tammio ja sen puolustajat vartioivat Suomen itsenäisyyttä. Nykyään Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon kuuluvalla saarella luonto on kuitenkin hiljalleen ottamassa omaansa ja piilottamassa niitä sota-ajan muistoja, joita ei erikseen vaalita.

Vartiomoottoriveneiden tukikohta Ulko-Tammiossa 14.7.1942. Kuva: SA-kuva

Museoitu ilmatorjuntatykki 76/ItK/31 Ulko-Tammion pohjoisosassa. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Rantaan ajautuneen ja räjähtäneen merimiinan kuori Ulko-Tammiossa. Kuori on sittemmin siirretty luvattomasti pois vanhalta paikaltaan. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Ulko-Tammion tunnelin etelänpuoleinen suuaukko. Kuva: Ari Laine / Metsähallitus

Somerin saari Ulko-Tammiosta kaukoputken avulla kuvattuna. Jatkosodan aikana Ulko-Tammiota käytettiin Someriin ja Suursaareen suuntautuneiden operaatioiden lähtöalueena. Molemmat saaret menetettiin, ja ne kuuluvat nykyään Venäjälle. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Ulko-Tammio koostui ennen sotaa kahdesta erillisestä saaresta, joita erotti Itä- ja Länsilahdet yhdistävä kapea salmi. Linnoittamisen yhteydessä salmi täytettiin suuren tunnelin louhinnasta syntyneellä kiviaineksella. Yli 70 vuotta saaret olivat yhdessä, mutta syksyllä 2020 vesiyhteyttä alettiin palauttaa kaivamalla salmea uudelleen auki. Tämän meriluonnonhoidollisen ennallistamistoimenpiteen toivotaan parantavan molempien lahtien tilaa, ja tulokset näkyvät tulevien vuosien aikana.

Ulko-Tammion täytettyyn salmeen palautettiin vesiyhteys syksyllä 2020. Kuva: Ari Laine / Metsähallitus

Mutta mitäpä olisi mereinen kulttuurihistoria ilman hylkyjä? Ulko-Tammion EMMA-alueella on yksi varmasti tunnettu tasasaumainen tammihylky, joka makaa kalliopohjalla lähellä saaren pohjoisosaa. Mutta alueella piilottelee myös kaksi vielä löytämätöntä 1700-luvun laivaa: vuonna 1763 haaksirikkoutunut Sankt Nikolaus ja seuraavana vuonna hävinnyt tuntematon alus. Itäinen Suomenlahti on kuuluisa karikkoisuudestaan, mutta myös keskiajalta 1800-luvulle kukoistaneesta rantarosvouksestaan. Hannu Konttinen Suomen meriarkeologisesta seurasta kertoo Sankt Nikolauksen tarinan näin:

Eräs maamme tunnetuin ja samalla hyvin tavanomainen rantarosvousjuttu, johon liittyy murheellisia piirteitä, tapahtui 1700-luvulla. Tapahtuma-aikana 19.-21.10.1763 vallitsi Virolahdella kova myrsky. Sää oli märkä ja kolea. Hampurista kotoisin oleva Sankt Nikolaus niminen alus lähestyi myrskyssä Ulko-Tammiota, jonka edustalla sai pohjakosketuksen ja upposi. Laivan koko miehistö menehtyi. Hieman myöhemmin löydettiin läheiseltä saarelta murhatun naishenkilön ruumis. Kaikki merkit viittasivat hylynryöstäjien olleen asialla. Laivassa oli lastina talia, rautaa, hamppua, purjekangasta, öljyjä sekä jäniksennahkoja.

Laivan osia ja lastia oli ajautunut maihin useille saarille mm. Ulko-Tammioon. Tammion rantavouti Nils Jespersson havaitsi veneiden kulkevan edestakaisin merellä. Hän arvasi heti mistä oli kysymys. Tehtyään havainnoistaan ilmoituksen luotsi-inspehtori Sommerille, alkoi totuus selvitä. Mukaansa Sommer otti muutamia apumiehiä ja lähti purjehtimaan kohti Ulko-Tammiota. Siellä hän tapasi Sepänkylästä kotoisin olevia miehiä hakkaamassa irti hylyn rautaosia. Saarelle oli kerääntynyt ihmisiä myös muualta Virolahtea "pelastamaan" talia ja jäniksennahkoja.

Kaikissa lähisaarissa kerättiin ahkerasti talteen ajelehtivaa lastitavaraa. Variksen saarella pelastustöissä olleelta mieheltä Sommer takavarikoi verisen paidan. Paidan omistanutta murhattua henkilöä hän ei löytänyt. Seuraavan vuoden kesäkuussa Sommer tutki erään toisen aluksen haaksirikkoa ja löysi sattumalta Variksen saarelta purjekankaaseen käärityn ja kivillä peitetyn naisen ruumiin. Purjekankaassa oli sama lastikonosomenttimerkki, kuin rantaan ajautuneissa Sankt Nikolauksen laivapapereissa. Myös piirikirurgi Wiese vahvisti henkilön kuolleen väkivaltaisella tavalla. Myöhemmin tuli Pietarista tieto, että miehistöön kuului seitsemän henkilöä. Laiva oli käynyt myös Kronstadtissa, missä siihen oli noussut matkustajaksi naishenkilö.

Haaksirikon ja hylynryöstön seurauksena oli kahdeksan ihmistä menettänyt henkensä. Oikeus kokoontui ainakin kuusi kertaa ennen kuin antoi jutussa päätöksen. Surmatöiden tekijät jäivät oikeudelta selvittämättä. Rangaistavia oli jutussa yhteensä viisikymmentäkaksi henkilöä, niiden joukossa myös Tammion rantavouti Nils Jespersson, joka oli ottanut osuutensa muiden mukana. Rangaistukset vaihtelivat raipasta sakkoon. Oikeuskäsittelyn aikana ehti tapahtua kolme muutakin haaksirikkoa samalla alueella, jotka osaltaan viivyttivät tuomioiden langettamista.

Nämä kalliot ovat nähneet monta myrskyä ja haaksirikkoa. Kuva: Ari Laine / Metsähallitus

Myrskyisästä ja hiukan synkästäkin historiastaan huolimatta (tai osin sen vuoksikin!) Ulko-Tammion alue on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Kulttuuriperinnöllä höystettynä EMMA-alueena se on monimuotoisuudessaan ainutlaatuinen jalokivi, joka vetää vuodesta toiseen puoleensa niin luonto- ja historiaharrastajia, valokuvaajia, sukeltajia kuin paikallista väestöäkin. Itse olen saanut työni ansiosta asua Ulko-Tammiossa useita kuukausia. Tiedän olevani onnekas!

-          - Maiju Lanki, meribiologi

Ulko-Tammion rantakallioilla on haaveiltu sukupolvesta toiseen. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Ulko-Tammion Länsilahti on luonnonsatama vailla vertaa. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

***

Jäikö tiedonnälkä? Lue lisää tietoa täynnä olevista EMMA-teemablogeista:

Kulttuuriperintöä pinnan alla ja päällä:

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/10/emmat-esittelyssa-vedenalainen.html

Kiviset & soraset eli vedenalainen geodiversiteetti rannikollamme:

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/07/emmat-esittelyssa-geodiversiteetti_10.html

Mitä luonnontilaisuus tarkoittaa Itämerellä? Onko se edes mahdollista?

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/09/emmat-esittelyssa-teema-luonnontilaisuus.html

Tutustu Itämerta uhkaaviin ihmispaineisiin:

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/07/emmat-esittelyssa-ihmispaineet.html

Missä Itämeren kalat oikein syntyvät?

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/07/emmat-esittelyssa-kalantuotantoalueet_10.html

Niin siis mikä EMMA?

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-mika-ihmeen-emma.html

Ai pinnan allakin on luontotyyppejä?

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-luontotyypit.html

Merenpohjalla on monimuotoisia eliöyhteisöjä! http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/06/emmat-esittelyssa-merenpohjien.html

Myös pinnan alla on uhanalaisia lajeja:

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-uhanalaiset-lajit.html

 

#metsahallitusmerella
#luontotyypit
#meriEMMAt
#metsahallitus
#VELMUohjelma

#itameri 

EMMAt esittelyssä: kulttuurihistoria - Porkkala

Porkkalan monimuotoista punaleväyhteisöä. Kuva: Olli Mustonen / Metsähallitus

Porkkala on meriluonnoltaan monimuotoinen ulkosaaristo, jonka ansiosta se valikoitui yhdeksi ekologisesti merkittäväksi meriluontoalueeksi (EMMA), mutta pinnan alla on tarjolla muutakin. Porkkalassa on maamme suurin hylkykeskittymä, joka tarjoaa mielin määrin vedenalaista kulttuurihistorian havinaa sitä janoaville. Mutta katsastetaanpa ensin meriluonnon antia!

Porkkala on Kirkkonummen rannikkoa kiertävä vyöhyke, avomeren äärellä esiintyvä ulkosaariston alue, joka koostuu sirpaleisesta saaristosta, osin syvistä ulappa-alueista ja matalista monimuotoisista riutta-alueista, hiekkasärkistä ja laguuneista. Porkkala olisi hyvin sopinut myös geodiversiteettiteeman alle, sillä sen merenpohjan geomorfologinen koostumus on hyvin kirjava, mikä myötävaikuttaa alueen lajirunsauteen.

Porkkala -niminen EMMA-alue on pinta-alaltaan reilu 168 km². Kartta: VELMU 

Porkkalan lajikoostumus on itseasiassa omanlaatuisensa johtuen ainakin osittain meriveden suolaisuuden vaihtelusta. Alueen meriveden suolapitoisuus vaihtelee useiden vuosien sykleissä siten, että välillä se on lähellä Suomen aluevesien korkeinta suolapitoisuutta (noin 6,5 promillea) ja välillä huomattavasti tätä matalampaa (lähemmäs 5 promillea). Nämä heilahtelut vaikuttavat suuresti vedenalaisten lajien määrään ja lajikoostumukseen.

Sinisimpukka (Mytilus trossulus) on herkkä suolaisuuden muutoksille ja sen määrät vaihtelevat suuresti Porkkalan saariston suolaisuusvaihteluiden mukana. Alueen sinisimpukat on isokokoisia, mutta ne esiintyvät harvalukuisempina kuin ympäröivillä alueilla, mikä jättää enemmän elintilaa muille lajeille esiintyä ja johtaa näin ollen suurempaan lajikirjoon. Alueella ominaista ovatkin monimuotoiset eliöyhteisöt, joille esimerkiksi sinisimpukka alueen lukuisista avainlajeista tarjoaa elinympäristön.

Sinisimpukkaa esiintyy Porkkalassa harvalukuisempana kuin ympäröivillä merialueilla, mutta yksilöt ovat suurempia. Kuva: Olli Mustonen / Metsähallitus

Mereisten levien kirjo Porkkalassa on suuri ja monimuotoinen leväyhteisö esiintyy tyypillisesti selkeinä vyöhykkeinä: rihmalevä-, rakkohauru- ja punalevävyöhykkeet ovat hyvin edustettuina. Etenkin punalevät esiintyvät alueen ulkosaaristossa runsaana. Porkkala on haarukkalevälle (Furcellaria lumbricalis) suotuisa elinalue ja tummahelmilevä (Ceramium virgatum) ja hentoruusulevä (Aglaothamnion roseum) edustavat alueen harvinaisuuksia. Itämeren punaleväpohjat on luokiteltu viimeisimmässä uhanalaisuus arvioinnissa (Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018) erittäin uhanalaisiksi, joten Porkkala onkin eräänlainen punaleväkeidas keskellä Suomenlahtea. Porkkalassa esiintyy harvalukuisena myös meriajokas (Zostera marina), joka on varsin harvinainen Suomenlahdella Hangon seutua lukuun ottamatta.

Haarukkalevä ja sinisimpukka ne yhteen soppii! Kuten edellisessäkin kuvassa, haarukkalevä ja sinisimpukka viihtyvät yhdessä. Kuva: Olli Mustonen / Metsähallitus

Pieni rakkohaurun alku punahelmilevän seassa. Kuva: Julia Nyströn / Metsähallitus

Eikä siinä vielä kaikki! Ei parane unohtaa ainakin osittain vedenpäällisiä luontoarvoja, jotka kyllä viihtyvät veden allakin. Porkkala on nimittäin merkittävä alue haahkoille, alleille ja hylkeille. Haahkat ja allit nauttivat erityisesti sinisimpukka-buffetpöydistä, mutta suolaisuuden aiheuttama heilahtelu simpukoiden määrissä vaikuttaa myös niitä saalistavien lintujen määriin. Porkkalan ulkosaariston lähes uloimmassa kolkassa sijaitseva Kallbådanin luotoryhmä tarjoaa harmaahylkeille Suomenlahden merkittävimpiä  oleskelu- ja karvanvaihtoluotoja. Harmaahylje esiintyy tällä hylkeiden suojelualueelle yleisenä muodostaen ravintoverkon ylimmän tason.

Porkkalan majakka eli Kallbådan majakka sijaitsee matalalla kallioluodolla; aivan kuin se nousisi suoraan merestä etenkin, kun kuva on otettu snorkkeloijan vinkkelistä. Majakka on valmistunut vuonna 1920 ja luoto, jolla se ryhdikkäästi seisoo, kuuluu hylkeidensuojelualueeseen, jolle rantautuminen ilman lupaa on kielletty. Kuva: Aija Nieminen / Metsähallitus

Nuoret harmaahylkeet ovat erityisen uteliaita ja tykkäävät näykkiä sukeltajaa räpylöistä. Olisikohan räpyläkateutta? Tämä kyseinen yksilö ilmaantui paikalle vedenalaisen meriluonnon inventointihommissa (VELMU-ohjelma). Sukeltaja ei aina edes huomaa hylkeitä työn touhussa, mutta kuvan kaveri oli melkoinen linssilude. Kuva: Aija Nieminen / Metsähallitus

Porkkalan ulkosaaristo on suurelta osin luonnontilainen. Natura-luontotyypeistä riutat ja ulkosaariston saaret ja luodot ovat hyvin edustettuina, kun taas hiekkasärkkiä ja laguuneja alueella on vähempi. Porkkalaa halkoo moni väylä ja suurin ihmistoiminta on peräisin laivaliikenteestä ja vapaa-ajan veneilystä.

Porkkalan alueen vanhin hylky saattaa olla peräisin jopa 1300-luvulta. Näin vanhan hylyn alkuperää voi vain arvailla, mutta monilla alueen hylyillä on kiinnostava historia ja ne voivat kertoa menneiden aikojen merenkulusta ja elämästä. Porkkalan alueelta löytyy paljon monen ikäisiä tunnettuja hylkyjä, koska Porkkala on koko historiallisen ajan ollut tärkeä välietappi Suomenlahden merenkulkijoille. Suurin osa haaksirikoista on tapahtunut, kun alus on uponnut törmättyään kiveen tai karikkoon. Useat hylyt sijaitsevatkin melko vaikeakulkuisissa paikoissa matalilla ja kivikkoisilla alueilla. 

Keskiajan reittiselostuksissa Porkkala tunnettiin nimellä Purcal. Porkkalassa Suomenlahti on kapeimmillaan ja sieltä purjehdittiin muun muassa Viron puolelle. Porkkalan edustalla on otettu myös verisesti yhteen esimerkiksi Ruotsin ja Venäjän välillä. Suomenlahden kapeimpana kohtana Porkkalanniemestä on kiinnostuttu myös puolustusstrategisesta näkökulmasta. Esimerkiksi 1900-luvun alussa Venäjä aloitti pystyttämään alueelle linnoitusta turvatakseen silloisen pääkaupunkinsa Pietarin. Vuonna 1944 Suomi määrättiin vuokraamaan Porkkala 50 vuodeksi Neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi, mutta Neuvostoliitto palautti alueen jo vuonna 1956. 

Muutaman tunnetun hylyn tarina:

Tynnyrihylky

Tynnyrihylky (myös Träskön 1 tai Viljahylky) on puurunkoisen limisaumaisen aluksen hylky, jolla on pituutta noin 30 metriä ja leveyttä 6 metriä. Hylky on lähes kokonaan hautautunut mutaan ja hylyn kansirakenteet ovat romahtaneet, mutta keula- ja peräranka ovat pystyssä ja kylkilaudoitus nousee pohjasta 1-1,5 metriä. Tynnyrihylky on saanut nimensä hylyn sisäpuolelle hautautuneista eri kokoisista tynnyreistä. Tynnyrihylky on peräisin 1600-luvulta.

Rönnskärin tykkihylky

Rönnskärin tykkihylky (myös Salmö 3) on kiinteä muinaisjäännös 1700-luvulta. Hylystä on ainakin jäljellä suurempi kylkikappale, kolme tykkiä, jäänteitä kolmesta tykkiportista ja peräsimen osa. Rakennusmateriaali on ollut mahdollisesti mäntyä tai lehtikuusta.

Haruna

Haruna on puualuksen hylky, joka on noin 20 metriä pitkä ja 5 metriä leveä. Hylky on peräisin 1800-luvulta, mutta sen historiasta ei löydy enempää tietoa. Hylky ilmoitettiin Museovirastolle 1992. Hylyn mastokengästä on löydetty huonokuntoinen venäläinen viiden pennin kolikko, joka on tunnistettu olevan Aleksanteri II:n tai III:n ajalta. Mastorahalla on vanhat perinteet; vanhan tavan mukaan esimerkiksi maston alle laitettiin mahdollisimman vanha hopearaha, jolla laivalle ostettiin onnea.

M 451

M 451 on miinanraivaaja, joka rakennettiin Hollannissa saksalaisille 1942. M 451 upposi 30.1.1944 palatessaan pimeän tullen Porkkalaan partiomatkalta. Alus ei saanut ajoissa luotsia paikalle ja eksyi väylältä karille Mäkiluodon eteläpuolella. 80-hengen saksalainen miehistö saatiin pelastettua, mutta alus oli kärsinyt pahoja vaurioita. Hylyn löysi vuonna 1978 sukellusseura Merikissat M 451 uppoamisen aikana palvelleen Carl Wecströmin ohjeitten perusteella. Hylystä on raivattu muun muassa tykinammus-, syvyyspommi- ja torpedolastia Upinniemen laivastotukikohdan sukeltajien voimin sekä muuta esineistöä on nostettu Sotamuseon näyttelyesineistöön. Hylky on hyvässä kunnossa ja hylyllä sukeltamiseen tarvitaan Puolustusvoimien lupa.

Porkkala -niminen EMMA-alue on todellakin hylkyjen aarreaitta; hylkysymbolit kuvaavat alueen tunnettuja hylkyjä. Kuva: VELMU-karttapalvelu

Alko (myös Kalkkihylky) sijaitsee Porkkalan Stora Träskön pohjoispuolen niemenkärjestä hieman itään päin. Kyseessä on tasasaumaisen puurunkoisen aluksen hylky 7-8 metrin syvyydessä. Aluksen runko on ollut noin 20 metrin pituinen ja 4-5 metrin levyinen. Alus oli saanut vuodon matkallaan kotisatamastaan Paraisilta Helsinkiin ja upposi kalkkilastissa 21.5.1880. Hylky on hajonnut erityisesti peräosasta ja kansilankut ovat lähes kokonaan hävinneet ja paljastaneet kannen alle lastatun kalkin. Hylky on myös osittain hautautunut pohjaan. Kuva: Ari Laine / Metsähallitus

Porkkala tarjoaa jokaiselle jotakin, ja siellä viihtyy niin meribiologi, meriarkeologi kuin tavallinen virkistyssukeltajakin. Meriluonto ja vedenalainen historia ovat vertaansa vailla oleva yhdistelmä. Allekirjoittaneelle Porkkala pysyy aina lähellä sydäntä!

Aija Nieminen

“Kaukaa puiden takaa kuului vaimeaa kohinaa. Muumipeikko astui taas muutaman askeleen, kohotti kuonoaan ja nuuhki. Tuuli oli kostea ja tuoksui hauskalta. – Se on meri, huusi Muumipeikko ja lähti juoksemaan, sillä hän rakasti yli kaiken uimista.” 

Muumipeikko ja pyrstötähti (1946)