EMMAt esittelyssä: Kulttuurihistoria - Ulko-Tammio

 

Ulkosaariston kallioranta on kaunis myös pinnan alla! Kuva: Juho Lappalainen / Metsähallitus

Ulko-Tammion EMMA-alue sijaitsee ulkosaaristossa hyvin lähellä Venäjän rajaa. Alue on kooltaan hiukan alle 39 neliökilometriä, ja alueen keskisyvyys on 18 metriä, keskisuolaisuuden ollessa 3,6 promillea. Rajaukseen sisältyy kaksi saarirypästä, suurimpina saarina Ulko-Tammio ja Rääntiö sekä Lanskeri ympäröivine kareineen ja luotoineen. Saaret kuuluvat Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon, ja koko EMMA Itäisen Suomenlahden saaristo ja vedet -Natura-alueeseen. Kartta: VELMU

Syrjässä Suomenlahdella, aivan itärajan tuntumassa piilottelee todellinen helmi: Ulko-Tammion saari ja sitä ympäröivät vedet, saaret ja luodot. Seutu on tuttua vain harvalle, mutta runollisesti sanoen: ken kerran paikalle eksyy, ei voi sitä unhoittaa.

Ulko-Tammion EMMA-alue oli itsestään selvä valinta ekologisesti merkittäväksi meriluontoalueeksi, sillä täällä niin elollisen kuin elottomankin luonnon monimuotoisuus on poikkeuksellisen suurta niin pinnan päällä kuin allakin, ja koko mereinen ekosysteemi nivoutuu kauniiksi ja tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Alueen saaret ovat alueelle nimensä antanutta pääsaarta eli Ulko-Tammiota lukuun ottamatta täysin luonnontilaisia. Suuret selkävedet hallitsevat ulkosaaristovyöhykettä, ja toisin kuin lännempänä itäisellä Suomenlahdella, täällä kalliot ovat korkeita ja pohjat syviä. Vedenalainen maailma on monipuolista: pohjanlaatu vaihtelee aaltomuodostuneista hiekkamatalikoista yli 60 metrin syvyisiin altaisiin ja jälleen syvyyksistä nouseviin riuttoihin ja kareihin. Aaltojen ja virtausten armoilla elävä kasvillisuus koostuu pääasiassa sitkeistä kovan pohjan levistä, mutta saarten suojaisissa lahdissa ja avointen somerikkorantojen edustoilla on runsaasti monipuolista putkilokasvillisuutta. Rakkohauru kasvaa täällä vähäisen suolapitoisuuden vuoksi pienikokoisena mutta runsaana, ja läntisemmiltä merialueilta tuttu punalevävyöhyke on korvautunut syvänvihreällä meriahdinpartamatolla. Suolaa vaativan sinisimpukan sijaan Kaspian- ja Mustanmerenalueelta kotoisin oleva vieraslaji vaeltajasimpukka on vallannut itselleen oman ekolokeron, ja esiintyy paikoin hyvin runsaslukuisena.

Vaeltajasimpukka (Dreissena polymorpha) on valkoisen merirokon ohella paikoin hyvin runsaslukuinen Ulko-Tammion EMMA-alueella. Raidallinen simpukka on englanninkieliseltä nimeltään kuvaavasti zebra mussel. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Rakkohauru (Fucus vesiculosus) muodostaa puhtaita yhtenäisiä kasvustoja Ulko-Tammion EMMA-alueella. Tämä kuva on otettu Kärenmaasta. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Ulko-Tammion ja Kotoluodon välisessä salmessa tutkimussukeltaja voi sadan metrin matkalla liukua kivikkorannan sekapohjalta kauniin hiekka-sorapohjan putkilokasviniityn kautta puhtaaseen kalliorantaan levävyöhykkeineen. Ulko-Tammion ympärys onkin yksi tiheimmin kartoitetuista EMMA-alueista, jossa tietoa on hankittu lähes 5000 vedenalaiselta kartoituspisteeltä. Onnekas voi tavata myös erittäin uhanalaiseen Suomenlahden kantaan kuuluvan itämerennorpan, jonka läntisimmät esiintymis- ja lisääntymisalueet ovat näillä vesillä.

Haurat (Zannichellia sp.) ja mukulanäkinparrat (Chara aspera) muodostavat matalille sora- ja hiekkapohjille pinnanalaisia niittyjä. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Tutkimussukeltaja tekee kasvillisuusarvion linjalta, joka on noin sadan metrin pituinen tai päättyy kasvillisuuden syvimpään kasvusyvyyteen. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Myös limakotilot viihtyvät ulkosaariston rantavyöhykkeessä. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Alueen pinnanpäällinenkin elämä on mieltäylentävän kukkeaa. Saaret ja luodot edustavat pääosin tyypillistä ulkosaariston kasvillisuutta keskikesän kukkaloistoineen; täällä rantaniittyjä kannattaa tutkia tarkasti, sillä alueella esiintyvät yleisenä muun muassa muualla Suomessa harvinaiset rantahirvenjuuri ja merenrantavieras. Ulko-Tammio on saarista monipuolisin, sillä sen kasvillisuus vaihtelee lehdosta männikköön ja jäkälikköön ja maaperä sorarannasta lohkareisiin ja silokallioihin. Ja ne kaikki pesivät, levähtävät ja muuttavat linnut!

Saariston rantaniityt kukoistavat kesäisin, kuten tämäkin pieni niitty Ulko-Tammion länsirannalla. Itämeren kivikkoiset niittyrannat on silmälläpidettävä luontotyyppi. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Ulko-Tammion EMMA olisi siis sopinut niin elinympäristöt-, luonnontilaisuus- kuin geologia-teemaotsikonkin alle. Mutta miksi se esitellään kulttuurihistoriaosuudessa?

Ulko-Tammion saari on ollut merkittävä ulkosaariston tukikohta paikallisille ja muillekin merenkulkijoille jo vuosisatojen ajan. Nyt 2000-luvulla Ulko-Tammiossa majoittuneet meribiologitkaan eivät suinkaan ole ensimmäisiä laatuaan: jo vuonna 1843 venäläiset merentutkijat ovat kaivertaneet puumerkkinsä saaren kallioon.

Merentutkimuksen sijaan Ulko-Tammio on tunnettu sotahistoriastaan. Saarelta löytyy monia jälkiä sotavuosilta 1939-1944, jolloin saariston rauha järkkyi. Aikaisemmin syrjässä olleesta pienestä saaresta tuli talvisodan jälkeen uuden itärajan etuvartio, jonka kautta kulkivat laivaväylät Kotkan sisäsaaristoon. Saaren linnoittamiseen ryhdyttiin kesällä 1941, ja vahvimmillaan linnake oli syyskuussa 1944, jolloin sen kokonaisvahvuus oli 370 miestä. Tuolloin aseistukseen kuului neljä Canet-rannikkotykkiä, kuusi ilmatorjuntakanuunaa, neljä Madsen-konetykkiä, kolme nelipiippuista “urkukonekivääriä” ilmatorjuntaan ja kolme konekivääriä. Lisäksi saarelle sijoitettiin saksalaisvalmisteinen tutka-asema. Nykyään museoidut tykit, muistolaatta, sotilaan hauta, tunneli ja muut linnakkeen jäännökset sekä ammusten jäljet kallioissa kertovat ajasta, jolloin Ulko-Tammio ja sen puolustajat vartioivat Suomen itsenäisyyttä. Nykyään Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon kuuluvalla saarella luonto on kuitenkin hiljalleen ottamassa omaansa ja piilottamassa niitä sota-ajan muistoja, joita ei erikseen vaalita.

Vartiomoottoriveneiden tukikohta Ulko-Tammiossa 14.7.1942. Kuva: SA-kuva

Museoitu ilmatorjuntatykki 76/ItK/31 Ulko-Tammion pohjoisosassa. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Rantaan ajautuneen ja räjähtäneen merimiinan kuori Ulko-Tammiossa. Kuori on sittemmin siirretty luvattomasti pois vanhalta paikaltaan. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Ulko-Tammion tunnelin etelänpuoleinen suuaukko. Kuva: Ari Laine / Metsähallitus

Somerin saari Ulko-Tammiosta kaukoputken avulla kuvattuna. Jatkosodan aikana Ulko-Tammiota käytettiin Someriin ja Suursaareen suuntautuneiden operaatioiden lähtöalueena. Molemmat saaret menetettiin, ja ne kuuluvat nykyään Venäjälle. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Ulko-Tammio koostui ennen sotaa kahdesta erillisestä saaresta, joita erotti Itä- ja Länsilahdet yhdistävä kapea salmi. Linnoittamisen yhteydessä salmi täytettiin suuren tunnelin louhinnasta syntyneellä kiviaineksella. Yli 70 vuotta saaret olivat yhdessä, mutta syksyllä 2020 vesiyhteyttä alettiin palauttaa kaivamalla salmea uudelleen auki. Tämän meriluonnonhoidollisen ennallistamistoimenpiteen toivotaan parantavan molempien lahtien tilaa, ja tulokset näkyvät tulevien vuosien aikana.

Ulko-Tammion täytettyyn salmeen palautettiin vesiyhteys syksyllä 2020. Kuva: Ari Laine / Metsähallitus

Mutta mitäpä olisi mereinen kulttuurihistoria ilman hylkyjä? Ulko-Tammion EMMA-alueella on yksi varmasti tunnettu tasasaumainen tammihylky, joka makaa kalliopohjalla lähellä saaren pohjoisosaa. Mutta alueella piilottelee myös kaksi vielä löytämätöntä 1700-luvun laivaa: vuonna 1763 haaksirikkoutunut Sankt Nikolaus ja seuraavana vuonna hävinnyt tuntematon alus. Itäinen Suomenlahti on kuuluisa karikkoisuudestaan, mutta myös keskiajalta 1800-luvulle kukoistaneesta rantarosvouksestaan. Hannu Konttinen Suomen meriarkeologisesta seurasta kertoo Sankt Nikolauksen tarinan näin:

Eräs maamme tunnetuin ja samalla hyvin tavanomainen rantarosvousjuttu, johon liittyy murheellisia piirteitä, tapahtui 1700-luvulla. Tapahtuma-aikana 19.-21.10.1763 vallitsi Virolahdella kova myrsky. Sää oli märkä ja kolea. Hampurista kotoisin oleva Sankt Nikolaus niminen alus lähestyi myrskyssä Ulko-Tammiota, jonka edustalla sai pohjakosketuksen ja upposi. Laivan koko miehistö menehtyi. Hieman myöhemmin löydettiin läheiseltä saarelta murhatun naishenkilön ruumis. Kaikki merkit viittasivat hylynryöstäjien olleen asialla. Laivassa oli lastina talia, rautaa, hamppua, purjekangasta, öljyjä sekä jäniksennahkoja.

Laivan osia ja lastia oli ajautunut maihin useille saarille mm. Ulko-Tammioon. Tammion rantavouti Nils Jespersson havaitsi veneiden kulkevan edestakaisin merellä. Hän arvasi heti mistä oli kysymys. Tehtyään havainnoistaan ilmoituksen luotsi-inspehtori Sommerille, alkoi totuus selvitä. Mukaansa Sommer otti muutamia apumiehiä ja lähti purjehtimaan kohti Ulko-Tammiota. Siellä hän tapasi Sepänkylästä kotoisin olevia miehiä hakkaamassa irti hylyn rautaosia. Saarelle oli kerääntynyt ihmisiä myös muualta Virolahtea "pelastamaan" talia ja jäniksennahkoja.

Kaikissa lähisaarissa kerättiin ahkerasti talteen ajelehtivaa lastitavaraa. Variksen saarella pelastustöissä olleelta mieheltä Sommer takavarikoi verisen paidan. Paidan omistanutta murhattua henkilöä hän ei löytänyt. Seuraavan vuoden kesäkuussa Sommer tutki erään toisen aluksen haaksirikkoa ja löysi sattumalta Variksen saarelta purjekankaaseen käärityn ja kivillä peitetyn naisen ruumiin. Purjekankaassa oli sama lastikonosomenttimerkki, kuin rantaan ajautuneissa Sankt Nikolauksen laivapapereissa. Myös piirikirurgi Wiese vahvisti henkilön kuolleen väkivaltaisella tavalla. Myöhemmin tuli Pietarista tieto, että miehistöön kuului seitsemän henkilöä. Laiva oli käynyt myös Kronstadtissa, missä siihen oli noussut matkustajaksi naishenkilö.

Haaksirikon ja hylynryöstön seurauksena oli kahdeksan ihmistä menettänyt henkensä. Oikeus kokoontui ainakin kuusi kertaa ennen kuin antoi jutussa päätöksen. Surmatöiden tekijät jäivät oikeudelta selvittämättä. Rangaistavia oli jutussa yhteensä viisikymmentäkaksi henkilöä, niiden joukossa myös Tammion rantavouti Nils Jespersson, joka oli ottanut osuutensa muiden mukana. Rangaistukset vaihtelivat raipasta sakkoon. Oikeuskäsittelyn aikana ehti tapahtua kolme muutakin haaksirikkoa samalla alueella, jotka osaltaan viivyttivät tuomioiden langettamista.

Nämä kalliot ovat nähneet monta myrskyä ja haaksirikkoa. Kuva: Ari Laine / Metsähallitus

Myrskyisästä ja hiukan synkästäkin historiastaan huolimatta (tai osin sen vuoksikin!) Ulko-Tammion alue on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Kulttuuriperinnöllä höystettynä EMMA-alueena se on monimuotoisuudessaan ainutlaatuinen jalokivi, joka vetää vuodesta toiseen puoleensa niin luonto- ja historiaharrastajia, valokuvaajia, sukeltajia kuin paikallista väestöäkin. Itse olen saanut työni ansiosta asua Ulko-Tammiossa useita kuukausia. Tiedän olevani onnekas!

-          - Maiju Lanki, meribiologi

Ulko-Tammion rantakallioilla on haaveiltu sukupolvesta toiseen. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Ulko-Tammion Länsilahti on luonnonsatama vailla vertaa. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

***

Jäikö tiedonnälkä? Lue lisää tietoa täynnä olevista EMMA-teemablogeista:

Kulttuuriperintöä pinnan alla ja päällä:

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/10/emmat-esittelyssa-vedenalainen.html

Kiviset & soraset eli vedenalainen geodiversiteetti rannikollamme:

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/07/emmat-esittelyssa-geodiversiteetti_10.html

Mitä luonnontilaisuus tarkoittaa Itämerellä? Onko se edes mahdollista?

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/09/emmat-esittelyssa-teema-luonnontilaisuus.html

Tutustu Itämerta uhkaaviin ihmispaineisiin:

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/07/emmat-esittelyssa-ihmispaineet.html

Missä Itämeren kalat oikein syntyvät?

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/07/emmat-esittelyssa-kalantuotantoalueet_10.html

Niin siis mikä EMMA?

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-mika-ihmeen-emma.html

Ai pinnan allakin on luontotyyppejä?

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-luontotyypit.html

Merenpohjalla on monimuotoisia eliöyhteisöjä! http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/06/emmat-esittelyssa-merenpohjien.html

Myös pinnan alla on uhanalaisia lajeja:

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-uhanalaiset-lajit.html

 

#metsahallitusmerella
#luontotyypit
#meriEMMAt
#metsahallitus
#VELMUohjelma

#itameri 

EMMAt esittelyssä: Geodiversiteetti - Viirit, Pyhtää

 

Pitkäviirin pohjoiskärjessä on pitkä hiekkasärkkä, joka kertoo, että olemme harjusaarella. Hiekkainen maisema jatkuu myös pinnan alla. (Kuvat: Ari O. Laine / Metsähallitus ja Maiju Lanki / Metsähallitus)

Oletko tullut ajatelleeksi, että sama pinnanmuotojen moninaisuus, jonka näemme maan päällä, jatkuu myös pinnan alla? Saaret ovat oikeastaan mäkien huippuja, ja rantavyöhykkeet rinteitä. Jos saari on kallioinen ja jyrkkärantainen tai vaikkapa siirtolohkareiden peittämä, samankaltainen maisema jatkuu melko todennäköisesti myös pinnan alla. Elottoman luonnon moninaisuutta kutsutaan vedenalaiseksi geodiversiteetiksi.

Itäisellä Suomenlahdella saariston geologia muuttuu itä-länsi-akselilla melko nopeasti. Virolahdella ja Haminan edustalla on kallioisia saaria, jyrkkiä rantoja ja syviä vesiä, mutta mitä lännemmäs kuljetaan, sitä matalammaksi ja kivikkoisemmaksi maisema muuttuu. Viimeisimmän jääkauden jäljet ovat hyvin nähtävillä niin silokallioiden kuin lukemattomien siirtolohkareidenkin muodossa, ja alueella on myös muutamia harjusaaria, jotka ovat kuin maantieteen oppikirjasta. Kallioperän osalta Itäinen Suomenlahti kuuluu Viipurin rapakivimassiiviin, ja juuri rapakiven ansiosta alueen kivet ovat usein kuin jättiläisen leikkaamia kuutioita. Maankohoaminen on täällä hitaampaa kuin muilla merialueillamme, vain noin 3 mm vuodessa.

Luonnonvoimien kuutioiksi lohkomaa rapakivikalliota Mustaviirissä. (Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus)

Itäisen Suomenlahden suuret siirtolohkareet ovat kiipeilijän unelma, mutta veneilijän painajainen. (Kuva: Hanna-Kaisa Lakka / Metsähallitus)

Pyhtään ulkosaariston uloimmissa osissa sijaitsevat Pitkäviirin ja Mustaviirin saaret kuuluvat koillis-lounaissuuntaiseen harjujaksoon. Tällä paikalla on siis viime jääkauden aikaan virrannut jäätikköjoki! Alue saikin EMMA-statuksen (ekologisesti merkittävä vedenalainen meriluontoalue) paitsi monimuotoisen meriluontonsa ja luonnontilaisuutensa vuoksi, myös monipuolisen geologiansa ansiosta. Pitkäviirin ja Mustaviirin saaret sekä lähiluodot vesialueita lukuun ottamatta kuuluvat Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon.

Viirien EMMA-alue sijaitsee Pyhtään uloimmassa saaristossa. Se on kooltaan reilut 22 neliökilometriä, ja alueen keskisyvyys on 11,8 metriä. Alue kuuluu Syteskeriä lukuun ottamatta suureen Itäisen Suomenlahden saaristo ja vedet -Natura-alueeseen. (Kartta: VELMU) 

Lähes kahden kilometrin pituinen Pitkäviiri on matala, pääosin koskemattomana säilynyt pitkittäisharju hiekkarantoineen, siirtolohkareineen ja laajoine rantamatalikkoineen. Saaren pohjoispäässä vaanii varomatonta veneilijää lähes kilometrin mittainen, kapea hiekka-sorasärkkä, joka matalalla vedellä on pinnan päällä, ja toisinaan taas kokonaan veden peitossa. Särkän itäpuolelta on aikoinaan otettu merisoraa, mikä näkyy edelleen jyrkkänä hiekkarinteenä ja syvänä kuoppana. Pitkäviirin kasvillisuus on mäntyvaltaista, mutta hienoilla hiekkarannoilla elää mm. erittäin uhanalainen piikkikasvi meriotakilokki sekä hyvin harvinainen kovakuoriainen, pulskasantiainen, jonka seuraavaksi itäisin esiintymä on Hangossa.

Pitkäviirin pohjoispään hiekkasärkkää pitkin voi leppeillä kesätuulilla kahlata. (Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus)

Pitkäviirin harjusaaren länsirannalla ovat edustettuina kaikki geologiset raekoot hienosta hiekasta jättimäisiin siirtolohkareisiin. (Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus)

Rannan hiekka ja kivikko jatkuu pinnan alle, mutta täällä kiviä peittävät pienet merirokko-äyriäiset. (Kuva: Ari O. Laine / Metsähallitus)

Pitkäviirin eteläpuoliset saaret ja luodot ovat kallioisia ja kivikkoisia. Mustaviiri on suurehko, metsäinen saari, jonka pohjoisosat ovat kivikkoisia, ja muut rannat pääosin hienoja kallioita. Muinaisranta eli pirunpelto muistuttaa Itämeren aiemmista vaiheista. Pinnanpäällisten luontotyyppien moninaisuus ilahduttaa, ja onpa saarella myös perinnebiotooppi: vuosittain talkoilla hoidettu niitty, joka vie ajatukset vuosikymmenten takaiseen aikaan, jolloin saarella asui Grönholmien perhe. Mustaviirissä on myös UNESCOn maailmanperintökohde, nimittäin Hammerfestistä Mustallemerelle ulottuvan Struven ketjun Suomen eteläisin kolmiomittauspiste, joka nykyisellään on vain vaatimaton reikä kalliossa. Kolmiomittausketjun avulla määritettiin maapallon mittoja ja muotoja 1800-luvulla. Kulttuurihistoriallista merkitystä on myös yhdellä maan komeimmista jatulintarhoista, joka sijaitsee Mustaviirin pohjoisosassa.

Mustaviirin muinaisrantaa... (Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus)

...ja Viirien nykyistä rantaa. Kivet hioutuvat pyöreiksi aaltojen syleilyssä. (Kuva: Ari O. Laine / Metsähallitus)

Syteskerin (Söderskär) matala ja vähäpuustoinen kalliosaari on tunnettu monipuolisesta merilinnustostaan. Viirien EMMA-alueella on myös muutamia luotoja ja kareja. Mustaviirin eteläpuolella sijaitseva Kolmikivi on saanut nimensä kolmesta kallioisella luodolla jököttäneestä jättimäisestä siirtolohkareesta; yksi lohkareista kuitenkin hävisi eräänä talvena jäiden valtavan voiman seurauksena, ja niinpä luodolla on nimestään huolimatta enää kaksi suurta kiveä. Harjujakso näkyy myös pinnan alla: saaria ja luotoja ympäröivä pohja muodostuu sorasta ja satunnaisista siirtolohkareista. Melko tasainen soraharju houkuttelee siikoja ja meritaimenia, ja alue onkin ollut perinteisesti tärkeä kalastusalue.

Vedenalaisen luonnon loistoa Mustaviirin luoteiskärjessä: meriahdinpartaa, kalvomaista punalevää sekä levärupea ja merirokkoja. (Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus)

Entäpä vedenalainen luonto? Alueella on edustettuna kaikki ulkosaariston pohjanlaadut, ja niinpä eliöstökin on poikkeuksellisen monimuotoinen. Pitkäviirin pohjoispäässä, särkän kainalossa on matala hiekkarantainen lahti, jossa kasvaa edustavia näkinpartaisniittyjä ja laaja kirjo vedenalaisia putkilokasveja. Putkilokasveja, kuten vitoja ja hauroja, löytyy myös kaikista hiukankaan suojaisemmista hiekka- ja sorapoukamista Pitkä- ja Mustaviirin ympäristössä. Aallokolle alttiimmilla paikoilla kasvaa jouhilevää. 

Pienet mukulanäkinpartalevät elävät Pitkäviirissä haasteellisessa ympäristössä hienolla hiekkapohjalla, aaltojen heilutettavina. Ne ankkuroituvat pohjaan pienillä juuria muistuttavilla ritsoideilla. (Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus)

Merisätkin kukkii Mustaviirin pohjoisosan poukamassa. (Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus)

Ahvenvitoja hiekkapohjalla Mustaviirin ja Kaiskeri-luodon välisessä salmessa. (Kuva: Ari O. Laine / Metsähallitus)

Mustaviirin, Syteskerin ja luotojen rantavyöhykkeet ovat sekapohjaa, lohkareikkoa tai kalliota, joissa kasvaa monipuolisesti ulkosaariston viher-, rusko- ja punaleviä. Alueella on poikkeuksellisen hienoja ja puhtaita rakkohaurukasvustoja, jotka eivät kalpene läntisille serkuilleen kuin enintään koonsa puolesta. Rakkohauruvyöhykkeen syvemmällä puolella kasvaa usein punalevävyöhykkeen sijaan itäiselle Suomenlahdelle tyypillinen meriahdinpartamatto. Alueen ainutlaatuisuudesta kertoo myös se, että täällä esiintyvät kaikki ulkosaaristossa mahdolliset Natura-luontotyypit eli ulkosaariston luodot ja saaret (1620), harjusaaret (1610), vedenalaiset hiekkasärkät (1110) ja vedenalaiset riutat (1170).

Puhtaat rakkohaurukasvustot hulmuavat Viirien alueen kovilla pohjilla. (Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus)

Kauniin pehmeä rihmalevävyöhyke toimii kalojen lastentarhana. (Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus)

Historiallisia jälkiä ja yksittäisiä kansallispuistoon kuuluvia rakenteita lukuun ottamatta Viirien EMMA-alue on hyvin luonnontilainen. Kulkijoita on melko vähän, sillä saaret sijaitsevat kaukana meren ja säiden armoilla, ja rantautuminen saariin on haastavaa. Parhaillaankin meri tuoksuu, aallot lyövät rantakivikkoon ja helisevät hiekkarannalla, ja tuuli humisee männiköissä. Sulje silmäsi ja voit kuvitella olevasi yhdellä Itäisen Suomenlahden hienoimmista saarista.

-            -  Maiju Lanki, meribiologi

Ihminen on vain vieras vakiasukkien rinnalla. (Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus)

***

Jäikö tiedonnälkä? Lue lisää tietoa täynnä olevista EMMA-teemablogeista:

Kiviset & soraset eli vedenalainen geodiversiteetti rannikollamme:

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/07/emmat-esittelyssa-geodiversiteetti_10.html 

Mitä luonnontilaisuus tarkoittaa Itämerellä? Onko se edes mahdollista?

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/09/emmat-esittelyssa-teema-luonnontilaisuus.html

Tutustu Itämerta uhkaaviin ihmispaineisiin:

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/07/emmat-esittelyssa-ihmispaineet.html

Missä Itämeren kalat oikein syntyvät?

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/07/emmat-esittelyssa-kalantuotantoalueet_10.html

Niin siis mikä EMMA?

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-mika-ihmeen-emma.html

Ai pinnan allakin on luontotyyppejä?

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-luontotyypit.html

Merenpohjalla on monimuotoisia eliöyhteisöjä! http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/06/emmat-esittelyssa-merenpohjien.html

Myös pinnan alla on uhanalaisia lajeja:

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-uhanalaiset-lajit.html

#metsahallitusmerella
#luontotyypit
#meriEMMAt
#metsahallitus
#VELMUohjelma

#itameri

 

Tähänastinen kenttäkausi 2017 suunnittelijan näkökulmasta

Nyt on menossa kuudes kesäni Itäisellä Suomenlahdella Metsähallituksella vedenalaisten luontokartoitusten parissa ja ensimmäinen kesäni suunnittelijana.  Aloitin työt kesäkuun puolen välin jälkeen ja vietin monta (vajaa kaksi) pitkää yksinäistä viikkoa toimistolla ennen kuin kenttäkausi alkoi ja luontokartoittajat tulivat ja toivat mukanaan elämän. Tietokone oli ainoa ystäväni (okei, välillä kohtasin myös muita ihmisiä toimistolla). Kenttäpäivät tuntuivat olevan kaukana tulevaisuudessa. Kun kartoittajat tulivat, ensimmäinen viikko meni perehdytyshommissa, toinen viikko lähinnä Kotkan Meripäivillä Itämerikylässä ja kolmas viikko allekirjoittaneella kesäflunssassa. Vasta heinäkuun viimeisellä viikolla pääsin oikeasti kentälle ja kylläpä oli kivaa päästä merelle!

Mutta palataan siihen, että mitä suunnittelijat puuhaavat pimeissä ja pölyisissä toimistoissa ennen kenttäkauden alkua. Suunnittelija nimensä mukaisesti suunnittelee kenttäkauden kulkua kesän tavoitteiden ja prioriteettien pohjalta. Mitä kesän kartoituksilla pitäisi saada selville, missä päin tutkimuskohteet sijaitsevat, missä järjestyksessä niitä kannattaisi käydä läpi ja miten kartoitukset olisi järkevää toteuttaa. Täytyy selvittää mahdollisia majoituspaikkoja eli miettiä mistä käsin milloinkin olisi hyvä tehdä töitä. Täytyy huolehtia välineiden kuten veneiden ja sukelluspullojen kunnosta, selvittää onko aihetta uusille hankinnoille, tehdä karttoja ja pisteitä videointialueille, suunnitella uusien ja vanhojen työntekijöiden perehdytysviikko, jotta kaikille palautuu mieleen veneilyturvallisuus, sukellusturvallisuus, hätäensiapu ja kartoitusmenetelmät.

Kesän kartoituksille tehdään suurpiirteinen suunnitelma, esimerkiksi tänä kesänä aloitimme kartoitukset vastuualueemme läntisimmästä osasta Porvoosta ja tarkoitus oli siirtyä sieltä itään päin. Yleensä jokaiselle viikolle tehdään jonkinlainen viikkosuunnitelma ja jokaiselle päivälle oma suunnitelmansa, mutta jopa samana aamuna ja parhaimmillaan kesken päivää suunnitelma voi muuttua täysin. Moni asia voi mennä pieleen, mutta ehkä joku muu kirjoittaa siitä aiheesta myöhemmin. Yleensä syynä suunnitelmien vesittymiseen on tuuli, tuo meribiologien videopelien loppuvastustaja. Suunnittelija voi siis suunnitella kaikenlaista, mutta näissä hommissa tarvitaan usein varasuunnitelmaa tai jopa varasuunnitelman varasuunnitelmaa. Joustavuutta jos jotain olen näissä töissä oppinut!

- Henna

Loppukevennykseksi kuvapläjäys tähänastisista meiningeistä:

Perehdytysviikolla Ulko-Tammiossa perinteisesti testattiin pelastautumispukujen toimivuus. Mukana 31-tiimi ja virkistyksen tyypit. (Kuvat: Metsähallitus/Maiju Lanki)

Itämerikylä rakennettiin jälleen yhdessä monen Itämeritoimijan kanssa Kotkan Meripäiville, tänä vuonna kylässä pääsi tutustumaan Itämeren rehevöitymisestä kertovaan toiminnalliseen näyttelyyn. (Kuvat: Metsähallitus/Maiju Lanki)

Huolestuttavaa on se, että jo ensimmäisenä kenttäpäivänä Luodematalilla Kotkan aluemeribiologimme Maiju käyttäytyi näin. Yleensä vastaavaa näkee aikaisintaan kenttäkauden puolessa välissä. (Kuvat: Metsähallitus/Henna Nakari)

Maiju ja Tuuli ilmaisevat mielipiteensä aurinkoisista kenttäpäivistä. (Kuva: Metsähallitus/Henna Nakari)

Saavuttamaton Suursaari näkyy horisontissa, sinne kun joskus pääsisi… (Kuvat: Metsähallitus/Henna Nakari & Maiju Lanki)

Tällä viikolla olimme etsimässä harvinaista meriuposkuoriaista ja joskus meribiologiakin onnistaa! Kuvassa iloinen Jyri. (Kuva: Metsähallitus/Tiina Ellonen)