Limakotilot ja niiden limat

 

Limakotiloiden "naama" on varsin inhimillinen pienine nappisilmineen ja koirankorvamaisine tuntosarvineen. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Etana ja kotilo. Sama elukka, kotilo on etana, jolla on kalkkikuori kotinaan. Etanoita ja kotiloita löytyy Suomesta kymmeniä, mutta kaikkia lajeja tai lajiryhmiä ei vielä tunneta kunnolla. Vaikka laji olisi yleinen, se saattaa silti olla vielä tieteellisesti epämääräinen, jos lajinsisäinen ulkonäön eli habituksen vaihtelu on suurta. Tai sitten kyseessä on monta eri lajia, jotka on vain niputettu yhdeksi lajiksi. Kuka tietää?

Jätä sukellustikkaat yhdeksi yöksi veteen rehevässä lahdessa ja sadat limakotilot ovat munineet sitkeänlimaiset vihreät munakotelonsa niihin! Sormilla munia ei saa millään irti, niin sitkaita, limaisia ja tiukasti kiinni ne ovat. Kololevien (Blidingia) irrottamiseen ostettu taltta toimi hyvin limakotiloiden muniin. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Toivottavasti pian tiedetään. Vuonna 2024 Velmu-ohjelmassa otettiin jo runsaasti limakotilonäytteitä (ja menihän siellä muitakin kotiloita, se täytyy myöntää), ja nyt hommaa jatketaan. En tiedä, tehtiinkö kahden vuoden takaisille kotiloille DNA-sekvensointia eli DNA:n selvitystä, mutta ainakin näytteiden mikroskopoinnin perusteella meidän keräämämme "limakotilot" olivat kaikenlaisia eri lajeja. Tänä vuonna kaikille näytteille tehdään varmasti DNA-määritys, eli nyt päästään ehkä vielä eteenpäin vuoden 2024 tuloksista.

Snorklaamalla limakotiloita löytyy helpoiten. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Limakotiloita (Lymnaeidae) on Suomessa joitakin lajeja, joista yksi suurimpia on muunnoslimakotilo (Radix balthica). Nyt siis tutkitaan, onko tämä Radix -porukka kaikki yhtä ja samaa lajia, vai mitä tämän lajiryhmän sisällä oikein piileskelee.

Limakotiloita ja levää. Nyt pitäisi erotella kotilot näyteputkiin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Kotilo on juuri menossa parturiin - pinseteillä poistetaan ylimääräistä levää kilvestä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Limakotiloita löytää helpoiten snorklaamalla tai kahlaamalla matalassa rantavedessä suojaisassa ja melko ravinteikkaassa, suojaisassa lahdessa tai fladassa (laguunissa). Myös aivan rehevöitynyt pikku vesistö käy. Mitä enemmän hajoavaa kasvimateriaalia, ja kenties myös kuollut lintu tai pari, ja sitä helpommin limakotiloita usein löytyy.

Siinä on meidän mielestämme selkeä limakotilo, ryömimässä rakkohaurun pinnalla. Limakotiloilla ja muillakin kotiloilla on radula-niminen hiekkapaperimainen karkea kieli, jolla ne raapivat pinnoilta kuten kiviltä, kasvilta tai rakkohaurulta bakteereja ja pieniä rihmaleviä. Ne syövät myös mitä tahansa kasvimassaa, elävää tai hajoavaa. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Suuret kotilot ovat usein rihmalevien epävapaaehtoinen kiinnittymisalusta. Kotiloiden kuoressa saattaa kasvaa useiden senttimetrien mittainen tupsu yhtä tai kahta rihmalevää. Kotilon hydrodynaamisuus varmasti kärsii, mutta eivätpä ne muutenkaan kauhealla kiireellä paikasta toiseen kulje. DNA-näytteenottoa varten parturoimme kuoret mahdollisimman tarkkaan.

Kotiloparturit käynnissä! Kotiloilta parturoidaan ylimääräiset levät niiden kotilon päältä, etteivät ne sotke DNA-määritystä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

DNA-näytteitä tulossa ulkosaariston maastomajoituksen mökkilattialla. Ergonomia on niin hyvä kuin sen pystyi sateisena ja tuulisena päivänä saamaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Näytteet säilötään etanoliin ja DNA-määritys tehdään talvella maastokauden jälkeen. Odotan nyt jo innolla tuloksia, niin eri näköisiä kotiloita näytteistä löytyy, kaikki kuitenkin meidän ymmärryksemme mukaan Radix-sateenvarjon alla. 

Parin vuoden päästä Suomessa julkaistaan uusi kymmenen vuoden välein tehtävä uhanalaisuusarviointi, ja näitä tietopuute- ja epämääräisyyslajeja pyritään vähentämään ennen arviointia.

Essi Keskinen

Kotilot värjäävät läpinäkyvän etanolin nopeasti ruskeaksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Viime kesän parhautta eli Tiedän mitä tein viime kesänä

 

Rakkohauru on ehkä kivunnut kohti pintaa veden samentumisen myötä, mutta parhaimmillaan se on kyllä kaunis ruskolevä. Tällä kertaa rihmalevätkään eivät peitä hienoa rakkohauruniittyä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Siirtymä maastokaudesta toimistoon on ollut helppo tänä syksynä - ei määräänsä enempää ahdistusta, luopumisen tuskaa tai muuta angstia siitä, että pitää taas jättää kesän maastotyöt ja fyysinen elämä taakse ja siirtyä tietokoneen taakse etätöihin. Siirtymää helpottaa aina se, että talven toimistotöissäkin on puolensa - saa asua kotona ja näkee sekä miestä että kavereita useammin, saa nukkua omassa sängyssä ja vessassa käyminen on niin paljon helpompaa kuin veneessä pelastautumispuvussa. 

Siirtymää helpottaa myös se, että yksi ensimmäisiä työtehtäviä toimistoon palatessa on kesän valokuvien läpikäynti ja järjestäminen kuvapankkia varten. Kenttäkauden aikana tulee aina otettua useista sadoista useisiin tuhansiin valokuviin, joista parisen sataa parasta kuvaa ja videota viedään kuvapankkiin vuosittain. On kiva käydä kuvamassaa läpi ja muistella samalla, mitä kaikkea kesän aikana on tullut tehtyä ja nähtyä.

Aurinkoisella ilmalla sukeltaminen on mukavampaa kuin sateisella niin kauan kun operoidaan matalassa. Aurinko paistaa pohjalle asti ja pinnan alla on valoisaa ja kaunista. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Yksi parhaista asioista kenttäkaudella 2025 oli sukeltaminen. Joinakin kesinä on sukelluskartoituksia tehty vähemmän, joinakin kesinä kaikki kartoitukset on tehty vain vesikiikarilla ja kahlaamalla. Tänä kesänä kaikki tapahtui sukeltamalla, ja vaikka tiimikaverini olivatkin innokkaita sukeltamaan mahdollisimman paljon ja annoin heidän sukeltaa enemmän kuin sukelsin itse, pääsin silti tekemään lukuisia sukelluslinjoja. Nyt kaikki data viime kesältä on jo viety ympäristöhallinnon käyttämään LajiGIS tietokantaan ja on siellä käytettävissä. Lajitietokeskuksen Luomuksen www.laji.fi -sivustolta tiedot löytyvät myös, ja joskus ensi vuoden puolella myös Velmun karttapalvelusta (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma).

Rakkohaurut, meriajokkaat ja korvameduusat kaunistavat vedenalaista luontoa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Sukeltaminen sinänsä on jo mukavaa, mutta parasta on tietysti se, kun sukellus kohdistuu hienolle vedenalaiselle alueelle. Tänä kesänä etsittiin paikallisesti erityisen merkittäviä merialueita (PEMMA) ja siksi monet alueista olivatkin aivan upeita (mahtui mukaan myös kauheita, kuolleita ja levämössön peittämiä alueita). Yksi meriajokkaan, rakkohaurun ja tuhansien korvameduusojen kyllästämä sukellus jäi mieleen yhtenä kauneimmista Itämerellä koskaan tekemistäni sukelluksista (vaikka mikään ei kyllä peittoa Perämeren savilabyrinttiä kymmenen vuoden takaa). 

Meriajokasniityt on vaarantunut luontotyyppi. Uuden niityn löytäminen on aina riemun paikka. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Uhanalaisten lajien löytäminen on tietysti aina hienoa, mutta lähinnä niitä löytyy Perämerestä. Viime kesänä uhanalaisuuksien joukkoon päätyivät lukuisat uudet havainnot meriajokasniityistä. Meriajokas lajina on silmälläpidettävä, mutta niittynä luontotyyppi on vaarantunut. Osa niityistä oli myös varsin tiheitä ja komeita, vaikka osa olikin peittynyt ajelehtivaan rihmalevään. Kauneimmillaan meriajokasniityt ovat elo-syyskuussa, kun korvameduusat ruuhkautuvat ilmatilaan ja suurin osa irtonaisesta levästä on jo toivottavasti lähtenyt pois.

Mikäs se on tässä kelissä sukeltaa! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Heinäkuun tyynet toivat lohtua kammottavan tuulisen kesäkuun jälkeen. Kyllä oli mahtavaa katsella säätiedotusta, joka lupaili 2-3 m/s ja Luontoäiti antoi yhden metrin sekunnissa, vaikka se sitten tarkoittikin sinileväkukintoja. Mutta olihan se työ vain niin paljon helpompaa kun ankkuri ei irronnut aallokossa, tikkaiden kiipeämistä ei tarvinnut pelätä ja SUP-laudalla pääsi kiitämään tyyntä pintaa pitkin kuin ei mitään.

Kalkskärin auringonlaskut ovat legendaarisia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kalkskärin saarta ympäröivät rakkohaurut olivat erityisen puhtaita rihmalevistä myös heinäkuun kuumimpaan aikaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Yksi kauneimmista paikoista, joissa olen koskaan ollut, osui heinäkuun alkuun. Asuimme viikon Metsähallituksen saarella Kalkskärissä. Saari kuuluu kansallispuistoon, mutta sinne on maihinnousukielto muilta kuin luvan saaneilta. Saarelta löytyy kaksi vanhaa kalastajien mökkiä, joissa yövyimme ilman sähköjä, vettä tai saunaa. Vaikka fasiliteetit olivat alkeelliset tai vähintäänkin rustiikkiset, maisemat maksoivat kaiken takaisin tuhatkertaisesti. Pieni kallioinen kivikkoluoto aavan horisontin reunalla Turunmaan ulkosaaristossa tarjosi mitä upeimpia auringonalaskuja ja spektaakkelimaisia tyyniä iltoja. Yleensä otin kirjan mukaan ja asettauduin lämpimään kallionkoloon lukemaan, mutta huomasin vain lähinnä tuijottelevani merelle äimistyksen vallassa. Miten missään voi olla näin kaunista?! Sielu lepäsi.

Kun talvi nyt hiipii hivuttautuen kohti ja jossain vaiheessa tietokonetyöt alkavat kyllästyttää, pakenen mielessäni Kalkskärin iltaruskokallioille ja ulkosaariston kirkkaisiin korvameduusavesiin.

Essi Keskinen

Vuoden viimeinen

Suomestakin löytyy komeita vedenalaisia pystyseinämiä. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Velmun (Valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon inventointiohjelma) PEMMA-kartoitukset (paikallisesti merkittävä vedenalainen merialue) saatiin aikataulussa päätökseen, huolimatta kesäkuun tuulista! 

Sukeltajan rannetietokone valaisee kuin taskulamppu, vaikka näin kirkkaissa vesissä ei lamppua tarvitakaan.  Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Korvameduusat ovat kasvaneet aikuisiksi ja alkavat pian kuolla ennen talven tuloa. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Heinäkuussa kukkivat sinibakteerit eli sinilevät ja elokuussa siirryttiin lähemmäs mannerrantoja ja näkyvyys huononi huomattavasti. Alkukesän 9,5 m Secchi-syvyydestä (näkösyvyys eli kuinka syvälle näkee valkoisen 30 cm halkaisijaltaan olevan levyn) päästiin pahimmillaan reilun metrin Secchi-syvyyteen.

Korvameduusojen sukuelimet loistavat kauniin vaaleanpunaisina meduusan kellon keskellä. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Loppukesästä ja alkusyksystä korvameduusat näyttävät lisääntyvän vesissä kun ne kasvavat pikkuruisista poikasista aikuisiksi, lisääntyviksi yksilöiksi. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Kun pakolliset Velmu-sukelluslinjat oli suoritettu, käytiin vielä tekemässä yksi kirkkaan veden PR-sukellus. Viimeisellä maastoviikolla vieraina kävi liettualaisia dokumentaristeja, jotka haastattelivat ja kuvasivat toivon mukaan ensi vuonna julkaistavaa The Sea Begins Here -dokumenttielokuvaa varten, ja tarvitsivat siihen videokuvaa kirkkaassa vedessä. Ulkosaariston Kalkskäristä löytyi kirkasta vettä, pystyseinämiä ja tuhansittain korvameduusoja.

Ulkosaaristossa voi loppukesällä olla hyvinkin kirkas vesi, ja tuhansittain korvameduusoja. Videot: Paula Ruokolainen ja Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Essi Keskinen

Riuttasukellusta

Kempela karkaa paikalta sukeltajan tuppautuessa liian lähelle. Kampeloita löytää usein sinisimpukkapedeiltä, ja sinisimpukoita usein riutoilta. Sinisimpukat ja niiden seassa seikkailevat selkärangattomat maistuvat hyvin kampeloille. Video: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Kun sanoo sukeltavansa riutalla, tulevat tietysti heti mieleen tropiikin koralliriutat. Itämeren riutat eivät ole eloperäisiä kuten koralliriutat, vaan geologisia muodostelmia, eli kivikasoja tai kallioita, jotka nousevat pohjasta kohti pintaa.

Sinisimpukat kamppailevat elintilasta bakteerikasvuston kanssa. Ohuet punertavat säiemäiset syanobakteerit ovat yleensä Spirulina-nimistä lajia. Rehevissä olosuhteissa syanobakteerit ja muut bakteerikasvustot pääsevät leviämään. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Riuttojen lajisto on pääsääntöisesti erilainen kuin saarten rantojen lajisto. Tärkein tekijä sille, mitä pohjassa kasvaa, on pohjan koostumus - ollaanko tässä nyt kalliolla, hiekalla, kivikossa vaiko kenties täysin pehmeällä pohjalla. Riutat muodostuvat lähinnä kovasta pohja-aineksesta (kallio, lohkareet, kivikot), joten esim. pohjaan juurtuvia putkilokasveja on turha odottaa. Sen sijaan lajisto koostuu erilaisista kiviin kiinnittyneistä levistä, sinisimpukoista, simpukoiden pintaan kiinnittyneistä äyriäisistä kuten leväruvesta ja merirokosta, ja kaikkien näiden houkuttelemista selkärankaisista. Myös kivinilkka (siis se käärmemäinen pohjakala, joka synnyttää eläviä poikasia ja jonka ruodot muuttuvat vihreiksi, jos se keitetään) viihtyy sinisimpukoilla, samoin kuin monet katkat ja siirat.

Kivinilkka kurkistaa rihmalevien, sinisimpukoiden ja pienten kotiloiden joukosta. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Tämän kesän Velmu-kartoituksissa (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) ollaan etsitty paikallisesti erityisen merkittäviä merialueita eli PEMMA-alueita. Sukelluksia on tehty saarten rannoille ja riutoille. Jokaiselle riutalle tehdään aina kaksi sukellusta, mahdollisuuksien mukaan yleisimmän tuulen (lounas) puolelle ja suojan (koillinen) puolelle. Käytännössä olemme vetäneet riutan matalimman kohdan yli kaksi sadan metrin kartoituslinjaa ja sukeltaneet ne kerralla - kaksi yhden hinnalla -sukellus siis. Riuttoja on sukellettu ennenkin, mutta silloin haluttiin lähinnä vain tutustua lajistoon - nyt etsitään arvokkaita riuttoja.

Riutalla viihtyvät mm. sinisimpukat, jotka voivat kiinnittyä rihmiollaan suoraan kallioon, tai muodostaa pehmeän höttökerroksen päälle ns. "patjan". Video: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Riutoilta on myös löytynyt leviä, joista on vain vähän aiempaa tietoa (DD eli data deficient -luokitus) tai joiden taksonomia eli lajijako on epäselvä. Hauskasti nimetyt töpöpunaröyhelö ja sarvipunaliuska eroteltiin joskus toisistaan morfologian eli ulkonäön perusteella, mutta sittemmin on herännyt epäilys, että lajit vain muuntelevat paljon, eikä todellinen lajintunnistus onnistu ilman DNA-näytettä. Niinpä olemme ottaneet näistä lajeista näytteitä, joista otetaan sekä DNA-näytettä varten kuivatettava palanen, että herbaarioksi säästettävä kuivanäyte. Levät ovat yllättävän kauniita myös litistettynä ja kuivattuna.

Levät ovat kuin kauniita maalauksia herbaarionäytteinä. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Riuttojen luonteen vuoksi ne sijaitsevat yleensä keskellä ei mitään. Muutama tämän kesän riutta on ollut väylän vieressä ja merkattuna väylämerkillä, osa on ollut vain karikoita merikortissa. Riuttoja sukellettaessa täytyy siis aina olla tyyntä, koska minkään saaren suojassa ei koskaan olla. Heinäkuussa säät ovat suosineet ja riuttasukelluksia on tehtailtu urakalla.

Viimeisten parin päivän ehdottomasti heinoin saalis on ollut herkkä ja kauniin aniliininpunainen (vai fuksianpunainen?) ruusulevä, jota näkee vain harvoin. Liekö kyse vuodenaikaisuudesta vai paikasta, tällä viikolla ruusulevää on löytynyt jo useasti, mutta aikaisemmin tänä kesänä ei vielä kertaakaan.

Ruusulevä on kaunis, hento punalevä, joka sukeltajien mukaan "liikkuu eri tavalla" vedessä. Nämä habitus-jutut eli "se nyt vain näyttää itseltään" kuulostavat maallikon korvaan typeryyksiltä, mutta niin se vain on - jokin näyttää vedessä "ihan itseltään", kun sitä on katsellut tarpeeksi kauan. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Sinileväriutat eli syanobakteerikukinnat ovat haitanneet näkyvyyttä erityisesti pintavedessä, mutta syvemmällä näkyvyys paranee. Termokliinin eli lämpötilan harppauskerroksen alla 6-8 m syvemmällä puolella on yleensä jo hyvin kirkasta vettä. 

Riuttoja on hyvä sukeltaa täysin tyynellä, koska saarten suojaa ei yleensä juuri ole. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Myös korvameduusat ovat tehneet ilmestymisensä. Meduusan toukat kiinnittyvät kivi- ja kalliopintoihin ja kasvavat siellä, kunnes alkavat "haaroa" - polyyppimaisesta korvameduusan aihiosta lähtee pikkuriikkisiä meduusoja uimasilleen kiinnittyneen vaiheen jälkeen. Nämä pienet pikkurillin kynnen kokoiset meduusat ilmestyivät pintavesiin pari viikkoa sitten, ja nyt vauvan kämmenen kokoiset meduusat jo sykkivät menemään pitkin poikin merta. Syksyn tullen aikuisen nyrkin kokoisiksi ehtivät korvameduusat lisääntyvät ja sen jälkeen niistä aika jättää - kuolevia korvameduusoja voi kertyä rykelmittäin suojaisiin lahtiin, missä ne tulevat meduusaelämänsä tiensä päähän.

Korvameduusat ovat osa planktonia eli virtojen vietävissä olevia eläimiä, vaikka ne pystyvätkin jonkinlaiseen itsenäiseen liikkumiseen. Video: Paula Ruokolainen / Metsähallisut

Vielä ei olla kuitenkaan syksyssä, ja Velmun PEMMA-kartoitukset jatkuvat vielä syyskuun alkuun asti! Toivotaan suotuisien vähätuulisten kelien jatkumista ja syanobakteerikukintojen vähenemistä.

Essi Keskinen

Löytämisen riemu

Meriajokasniitty kohoaa rihmalevämatolta. Versojen väleissä piileskelee siloneuloja, särmäneuloja ja tokkoja. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Matalassa rantavedessä rakkohaurut kurkottelevat pintaan asti. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Eilinen sukellus oli niitä mukavimpia, mitä meribiologi tai tutkimussukeltaja pääsee tekemään. Sukelluksella löytyi uhanalainen luontotyyppi, jota ei aiemmin ole ollut tiedossa tämän saaren rannasta.

Maastokaudella 2025 saaristomerellä tehdään Velmu-kartoitusten (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuudeninventointiohjelma) Pemma-inventointeja (paikallisesti ekologisesti merkittävätmerialueet). Minä ja tiimini työskentelemme hyvin kaukana ulkosaaristossa – Korpoströmistä suunnataan lounaaseen ja ajetaan kahtakymmentä solmua tunti, sitten päästään lähelle meidän kesäkuista pelikenttää.

Lehopunoslevä muistuttaa korealaisia mungpapunuudeleita. Kesäkuun alussa tätä levää näkee paljon, mutta se häviää usein lähes kokonaan kesän ja kasvukauden edistyessä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Eilen illalla vedettiin erään saaren rantaan SUP-laudalla 100 m mittainen sukelluslinja. Ranta oli melko matala ja siksi sitä ei uskallettu lähestyä veneellä. Minä lähdin sukeltamaan, tämän kesän ensimmäiselle dyykille.

Linja alkoi hiekkapohjana, jonka alta muutaman senttimetrin syvyydestä löytyi kaivamalla tiivistä savea. Kasvillisuus oli lähinnä ohutta, jouhimaista jouhilevää. Kaikkea peitti paksu irtonaisesta rihmalevästä koostuva matto.

Jouhilevät ponnistavat paksusta rihmaleväkerroksesta. Taustalla piileskelee myös ahvenvitaa, joka on lähes kokonaan levän peitossa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Puolivälissä linjaa näytepisteille alkoi ilmaantua meriajokkaita. Meriajokas on yksi harvoja todella mereisiä putkilokasveja, joka ei pärjää alle 5 promillen suolapitoisuudessa. Suomen rannikolta meriajokasta löytyy Sipoosta Rauman edustalle asti. Parhaiten tämä silmälläpidettävä siemenkasvi pärjää Saaristomerellä ja Hankoniemen edustalla, missä sille löytyy sopivia 1-8 m syvyisiä lähinnä hiekkaisia pohjia.

Linjan puolivälistä noin metrin syvyydelle asti pääsin sukeltamaan meriajokasniityn yläpuolella. Vaikka itse kasvi on määritelty ”vain” silmälläpidettäväksi, luontotyyppinä meriajokasniityt on arvioitu vaarantuneiksi. Täyttääkseen meriajokasniityn tuntomerkit, luontotyypin kasvillisuudesta vähintään 50 % täytyy olla meriajokasta. Eilisellä linjalla näin oli, paitsi että kaikkea peitti paksu irtonainen rihmalevämatto. Tällaiset rehevöitymisen seurauksena syntyneet paksut, liikkuvat rihmalevämatot ajautuvat tuulten mukana suojaisille rannoille ja lahtiin ja peittävät muun kasvillisuuden alleen. Pahimmillaan rihmalevämatto voi estää muun kasvillisuuden yhteyttämisen, ja tässä piileekin yksi meriajokasniittyjä uhkaavista vaaroista.

Liikkuvat levälautat kulkevat tuulten mukana, mutta ovat melko pysyviä lahdenpohjukoissa ja muissa suojaisissa paikoissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Koska ajelehtivat rihmalevämatot ovat nimensä mukaisesti ajelehtivia, ne saattaa löytää tänään tästä ja huomenna toisenlaisella tuulella tuolta. Siksi tätä varsin merkittävää kasvimassaa ei tarvitse ottaa huomioon määriteltäessä luontotyyppiä meriajokasvaltaiseksi.

Meriajokas on ns. avainlaji, joka muodostaa avainelinympäristön. Tämä tarkoittaa sitä, että monet muut lajit ovat joko riippuvaisia tai vähintään hyötyvät meriajokkaista. Meriajokkaiden juuret sitovat pohjasedimenttiä paikoilleen (samalla kun niiden juuristo sitoo hiiltä) ja ne tarjoavat suoja- ja ruokailupaikkoja monille selkärangattomille eläimille ja kaloille.

Rakkohauru on Suomen rannikon suurin ruskolevä. Sen rakkojen tehtävänä on kannatella levän haaroja kohti valoa. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus.

Eilisellä meriajokasniityllä kasvoi myös ainakin hapsivitaa, hauraa ja ahvenvitaa. Sieltä täältä versojen lomasta sinkoili tokkoja, ja lähes joka kerta, kun työnsin rihmalevämattoa syrjään, häiritsin siloneulaa. Merkitsin jokaiselle näytepisteelle 5-10 siloneulaa – enemmän kuin olen koskaan missään tavannut yhdellä paikalla. Myös kivinilkkoja oli paljon, samoin kuin kolmipiikkejä, hietakatkarapuja ja leväsiiroja. Kaikkialla hiekassa meriajokkaan versojen välissä oli eri kokoisia sinisimpukoita ja monia eri lajin kotiloita, jotka raapivat karkealla kielellään bakteeri- ja leväkasvustoa muiden kasvien lehdiltä.

Leväsiira kiipeilee tutkimusmittanauhan päällä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Siloneuloja löytyy usein meriajokasniityiltä kymmenittäin. Ne maastoutuvat hyvin meriajokkaan pitkien lehtien väliin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Särmäneula on siloneulan isompi serkku. Sen tunnistaa pidemmästä ja särmikkäämmästä kuonosta sekä pienestä selkä- ja peräevästä. Kapea ja pitkä hieman merihevosta muistuttava kala kasvillisuuden joukossa meren pohjassa.

Maastomajoitukseen pääsyn jälkeen tarkistin heti, onko tältä paikalta havaittu meriajokasta aiemminkin. Ei ole – samasta saaristosta sitä on kyllä löytynyt vuoden 2019 Velmu-kartoituksissa, mutta tämän saaren rannasta ei koskaan.

Meriajokasniityt on rauhoitettu luonnonsuojelulailla. Rauhoitusta varten meriajokaspohja täytyy ensin löytää, sitten rajata ja sen jälkeen ELY-keskus voi sen suojella. Nyt ensimmäinen askel eli löytäminen on tehty.

Essi Keskinen

Hietatokko ja mutatokko maastoutuvat meren pohjalle niin että vain silmä on yleensä nähtävillä. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Nikotellen käyntiin

Paula valmistautuu jatkamaan Floriaanin aloittamaa rantasukelluslinjaa Metsähallituksen Velmu-tiimin ensimmäisenä kenttäpäivänä! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Velmun (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnonmonimuotoisuuden inventointiohjelma) Pemma-maastokausi (paikallisesti ekologisesti merkittävä merialue) on alkanut, melkein kaksi viikkoa on jo mennyt, ja saldo on kolme (3) sukelluslinjaa.

Paula katsoo käsi-GPS:stä, minne tässä oikein kuuluisi ajaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Ensimmäinen viikko suunniteltiinkin varusteiden keräämiseen, Velmun Meren aarteet-näyttelyn avaamiseen Ruissalon kasvitieteelliseen puutarhaan (käykää katsomassa upeita vedenalaisvalokuvia elokuun alkuun mennessä!) ja ensimmäisen varustelastin viemiseen kesäkuun maastomajoituskohteeseen, Paraisten Sundkläpparna -saarelle. ”Paraisten” kuulostaa siltä, kuin kohde olisi ihan Turun kupeessa, mutta todellisuudessa paikka on lähempänä Ahvenanmaan Kökaria kuin Korppoota.

Ei ole kesäkuussa vielä Saaristomerellä bikinisäät. Lämpöä on ilmassa ja vedessä (15 m syvyydessä) 10 astetta, pinnalla 12 astetta, sataa tihuttaa vettä, tuuli on melko navakka. Päällä on lämpökerrasto, microfleece-kerrasto, sukellusalushaalari, villasukat, tuubihuivi, lippalakki (suojelemaan silmälaseja sateelta), pelastautumispuku ja tuulenkestävät toppasormikkaat. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Toisella viikolla meidän piti olla jo hyvällä alulla, maastossa piti voida olla maanantaista perjantaihin niin että töitä saataisiin tehtyä tiistaina, keskiviikkona ja torstaina. Maanantait ja perjantait kuluvat lähes kokonaan matkustamiseen, kun Turusta pitää ensin hankkiutua Korpoströmiin (2-3 h lautoista riippuen), siellä pakata vene ja ajaa se tunnin matkan päähän Sundkläpparnalle.

Näin ulkoilutetaan sukeltajia. Jos sukelletaan yksin, sukelletaan aina henkiliinan avulla. Narun toisesta päästä löytyy sukelluskartoittaja. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Ensimmäiseltä sukelluslinjalta löytyi yllättävän monipuolinen lajisto sekä puna- että ruskoleviä ja jonkin verran kaloja (mm. särmäneuloja, tokkoja ja vaskikala). Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Sunnuntaina maanantaiksi luvattiin niin kovaa tuulta, että en halunnut lähteä laiturittoman saaren rantaan ankkurin ja rantaköyden varaan yöpymään. Tiistaina ilmeni, että torstaina tuulee vielä kovempaa, eli keskiviikkona pitää tulla pois. Keskiviikoksi oli myös sovittu jo aiemmin, että Hufvudstadsbladetin toimittaja ja kuvaaja tulevat päiväksi mukaan merelle tekemään juttua. Saimme kyllä kaksi sukelluslinjaa tehtyä, mutta ei Helsingistä asti tulleita toimittajia kehdannut pitää iltamyöhään asti merellä, joten päivä jäi siltä osin hieman tyngäksi. Tiistai-iltana pitkän matkan jälkeen saatiin kuitenkin yksi linja tehtyä.

Kuvaaja tekee työtään ja heittäytyy sukeltajan kuvaamiseen vaikka veneen kannelle makaamaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Yr.no -sivusto tuntuu itselle luotettavimmalta tuulten ennustajalta. Tuuliennuste torstaille oli melkoinen - tätä ei kukaan merelle töihin lähtevä haluaisi nähdä. Estonian uppoamisyönä tuulta oli 18-20 m/s. Kuva: Yr.no

Ilmatieteenlaitoksen sivuilta selviää mm. aallonkorkeus jatkuva-aikaisesti mittaavien kelluvien mittauspoijujen avulla. Kuva: Ilmatieteenlaitos

Kovien tuulien päivittely kuuluu jokakesäiseen maastotyöskentelyyn. Ei kesää, jolloin joko tuulia tai tyyniä ei olisi ihmetelty.

Nyt vain toivon, että tästä eteenpäin tuulet olisivat hieman leudompia ja sallivampia.

Essi Keskinen

Sen sijaan, että saisin herätä maastomajoituksesta upeaan merinäköalaan ja tehdä töitä näissä maisemissa... Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

...päädyimmekin mikroskopoimaan ja töihin Liedon täpötäydelle varastohallille. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Pystysuoraa riuttaa ja särkkää, kalliota ja hiekkaa

 

Jos mitään muuta ei meren pohjasta löydy, polyyppeja löytyy. Kaspianpolyyppeja löytyy koko rannikon pituudelta, murtovesipolyyppeja suolaisemmassa vedessä aina Merenkurkkuun asti. Kuva: Heidi Arponen / Metsähallitus

Riutta tarkoittaa pohjasta nousevaa, Suomessa kivistä, lohkareista tai kalliosta muodostuvaa geologista muodostelmaa. Muualla maailmassa riutat voivat muodostua myös eläinperäisesti, mistä tunnetuimpana esimerkkinä ovat tietysti koralliriutat. Riutalla on tietty, sille ominainen lajisto, mikä riippuu myös siitä, missäpäin Suomen rannikkoa riutta sijaitsee. Merenkurkussa ja siitä etelään riuttaa määrittävät haurut, sinisimpukat ja punalevät, Perämerellä vesisammalet, kaspianpolyypit ja murtovesisieni.

Sinisimpukoita, punalevää ja levärupea löytyy usein 5-15 m syvyydeltä kalliopohjalta. Kuva: Jon Ögård / Metsähallitus

Kesän 2021 Velmu-kartoituksissa (Valtakunnallinenvedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) kartoitettiin riuttoja. Minä ja tiimini saimme Turun sisäsaariston riutat. Näkyvyys oli surkea, ruotsinlaivat pöllyttivät pohjaa mennessään ja koko ajan sai varoa, mistä singahtaa seuraava muskelivene tai vesijetti.

Sitä luulisi, että riuttojen löytäminen on helppoa. Että voisi vaikka vain ottaa merikortin ja katsoa sitä ja osoittaa karimerkkiä ja kivikkoa ja päätellä, että tuossa on riutta, erityisesti, jos syvyyskäyrät osoittavat, että vesisyvyys putoaa matalimmalta kohdalta rivakasti kohti syvyyksiä.

28 m syvyyteen asti yltävä 100 m sukelluslinja paljastaa pohjalta kalliota ja päältä hiekkaa. Kallion ja hiekan rajapinnassa oli erikoinen mutainen kohta, vaikka rinne oli hyvin jyrkkä. Vain muutama harva laji sinnittelee näin huonossa näkyvyydessä pilkkopimeässä.

Kuulisen linja oli Turun sisäsaaristossa Airistolla, hyvin sameassa vedessä, jossa näkyvyys ei ollut kuin metrin luokkaa.

Vain muutama laji löytyi Kuulisen riutalta, eikä suurinta osaa lajeista esiintynyt kuin kerran. Yleisin laji olivat polyypit (Hydrozoa), kaikila linjan yhdellätoista kartoituspisteellä.

Eihän mikään tietenkään ole näin helppoa. Eräs riutta, mille teimme neljä kartoituslinjaa (linjan joka pääilmansuuntaan matalimmalta alueelta), osoittautui syvemmältä kallioksi, mutta päältä hiekaksi – laelta löytyi jopa hiekkasärkän kasvillisuutta, vaikka lähes pystysuorat kalliopinnat hiekan alapuolella olivatkin kiistatta riuttaa. Lue täältä tyypillisemmästä riutasta enemmän.

Tämä Kuulinen -niminen riutta kiusasi minua kaikilla neljällä sukelluksellaan. Toinen tiimini sukeltajista ei sukeltanut 18 m syvemmälle, joten syvät sukellukset osuivat väistämättä minulle. Airistolla eli sisäsaaristossa näkyvyys oli lähes nolla ja sukellusolosuhteet ikävät. Mutta tulipa nyt tehtyä kuitenkin. Lue täältä enemmän ikävistä Kuulisensukelluksista.

Punahelmilevä on hyvin kaunis mikroskoopissa katsottuna. Sen pihtimäiset 2-haaraiset versonkärjet erottaa myös veden alla. Kuva: Anu Riihimäki / Metsähallius

Kuulisen kalliopinnat olivat niin jyrkät ja syvät, ja vesi niin sameaa, että levälajeja löytyi vain muutama, ja nekin vasta kiviltä sukelluslinjan harpattua hiekkaiselle riutan lakialueelle. Kalliolta löytyi sinisimpukoita, merirokkoja, levärupea ja polyyppeja, jotka pärjäävät myös sameassa vedessä. Vieraslajejakin tältä riutalta löytyi, sekä pieniä katkamaisia äyriäisiä että joka paikkaan Saaristomerellä levinneitä liejutaskurapuja. Mustatäplätokkojakin vilisteli pohjassa. Lue enemmän Saaristomeren vieraslajeista täältä.

Tämä kohde ei siis ollut tyypillinen riutta eikä tyypillinen hiekkasärkkä, vaan jotain siltä väliltä.

Essi Keskinen

Tutustu erilaisiin vesikasvillisuuslinjoihin näistä blogeista:

Vesisammallinja Perämerellä

Luonnontilainen monotoninen näkinpartaismutapohja

Mosaiikkimainen pohja Merenkurkussa

Uhanalaisia lajeja tasaisella hiekkapohjalla

Pystysuora kallioriutta

Hyvin monilajinen mutapohja

Tyhjä hiekkapohja

Rakkohauruniittyinen riutta