Vieraslajit painolastina Suomen Madeiralla

Vesikirpun kesäjuhlat. Kutsuvieras koukkuvesikirppu. Miten meribiologi ei innostuisi näistä kesäjuhlista? Teos ja kuva: Hanna Holopainen.

Elämä ja työ kuljettavat usein mielenkiintoisiin suuntiin. Vuosi 2026 aloitettiin korkkaamalla Oulu Euroopan kulttuuripääkaupungiksi. Vuosi alkoi myös taiteilijaystäväni Hanna Holopaisen näyttelyllä Suomen Madeira (?) Galleria MABDissa ja yllättävällä kutsulla merisuhdeaiheiseen työpajaan. 

"Suomen Madeira (?) on myös tieteellisen tutkimuksen aineistoa. FM Katariina Vuori sekä FT dos. Marko Marila tarkastelevat näyttelyitä ja niihin liittyviä valmisteluprosesseja tieteellisestä, arkeologian ja kulttuuriperinnön taiteellisten representaatioiden ja uusmaterialistisen teorian näkökulmasta.

Vuori toteuttaa Galleria MABD:n näyttelyn yhteydessä työpajan, missä tarkastellaan osallistujien merisuhdetta Painolastipuistoon liittyvien ja sen herättämien tuntemusten sekä autobiografisen reflektion kautta. Artikkeli julkaistaan Perämeren merisuhdetta käsittelevässä vertaisarvioidussa antologiassa." Näin kertoo kuvataiteilija Holopainen näyttelynsä esittelytekstissä.

Jos päädytään työpajaan taidegalleriaan, voi arvata ohjelmassa olevan jotakin luovaa. Tässä inspiroidutaan mm. taidenäyttelyn vieraslajimaalauksista ja Painolastipuistosta. Kaiken keskellä on tietokoneessa Marko Marila, joka osallistui virtuaalisesti lentokoneen jäätyä lähtökaupunkiinsa pakkastalveen hyytyneenä . Kuva: Katariina Vuori.

Löydän usein itseni poikkitieteellisistä ja taiteellisista tilanteista työni yhteydessä, vaikka olen mielestäni kaikkea muuta kuin luova. "Usein tutkimuksessa pyritään objektiivisuuteen ja tunteiden poissulkemiseen. Taiteilijoista taas usein sanotaan, että he ovat herkkiä ja luovia", työpajan fasilitaattori, mm. arkeologi, kirjallisuusterapeutti ja taideohjaaja Katariina Vuori sanoo. "Minä ajattelen, että myös tutkimuspuolella herkkyys, luovuus, tunteet ja leikkisyys voivat olla vahvuus, ja euroja ja raporttirumbaa 'tuottavampia' lähestymistapoja. Että tämmöset luovat hömpsyttelyt voivat joskus tuoda ratkaisuja, joihin ei tällä objektiivisemmalla otteella ole päästy. Luovuushan on hyvin tärkeää ongelmanratkaisussa, ja sitä on toki monenlaista matemaattisesta ns. taiteellisempaan luovuuteen", hän miettii.

Ei kuitenkaan tarvita paljoakaan mielikuvitusta yhdistää Suomen Madeira (?) -näyttelyn eri osiot, Painolastipuisto ja Vieraslajit. Meribiologin päässä ne yhdistyvät yksin tein maailmaa kyntäneisiin uljaisiin purjelaivoihin, jotka yhdistävät Oulua, Raahea, Madeiraa, Kap Hornia, Maustesaaria ja Buenos Airesia. Kun laiva lähti tyhjänä satamasta, mukaan lapettiin annos painolastia, joka perillä vaihdettiin takaisin tuotavaan lastiin. Kivet ja niiden mukana kaikenlaiset siemenet kulkeutuivat ympäri maapalloa - keskiaikaista ja viktoriaanista globalisaatiota (ja tietysti myös kolonisaatiota, lisää woke-omatunto). Nykyisin vieraslajit kulkevat edelleen laivojen painolastivesissä ja alusten rungoissa, mutta kulkeutumista yritetään sentään torjua kaikin keinoin.

Hellyyttävät Vertin veljekset Intro ja Ekstro päätyivät painolastimaannoksesta taidegalleriaan. Teos ja kuva: Hanna Holopainen

Pyysin kuvataiteilija Holopaista kertomaan vähän näyttelynsä taustoista. Hän antoi minulle

"OTTEITA TYÖSKENTELYPÄIVÄKIRJASTA ESSILLE

PAINOLASTI-RESCUE
1.9.2024 Toppila

Seison korkealla maajäännöskukkulalla Toppilan satama-alueella kumppareissani ja kaivan maanisena painolastiaarteita. Kiljun ja esittelen löydöksiäni. Olen ihanassa tilanteessa jossa minulle ei sanota touhottaessani, että koita rauhoittua! Kaikki seurueesta ovat jättäneet tittelit, turhanpätemisen ja tylsän aikuisasenteen kotiin. Siellä me leikitään yhdessä; Minä, pitkäaikainen ystäväni Anna, uusi ystäväni Katariina ja liuta tutkijoita ja muita viisaita. Kumpparit vempuloivat viettävässä kasassa mutta uurastan vaikka koivista menisi tunto. Löydöskokoelmani on uskomattoman hieno! Tämä ei jää tähän. Eikä jäänytkään... "

"[Painolasti)kivet ovat peräisin Toppilan entisen sataman alueelta Oulusta, missä osallistuin arkeologi Katariina Vuoren luotsaamaan painolastikivien rescue-seurueeseen. Painolastikivet ovat muistikkaita Oulun purjelaiva- ja terva-aikakaudelta. Niiden funktio on ollut toimia purjelaivojen vakauttajina. Painolastimaannos oli kierrätystavaraa joka kulki monien laivojen mukana satamasta toiseen. Niiden mukana myös useat vieraslajit ovat kulkeutuneet aikoinaan maasta toiseen. Näyttely käsittelee painolastikiviä symbolisesti sekä inhimillistäen. Kannamme kukin mukanamme monenlaista painolastia. Hyvälaatuinen painolasti pitää kurssissa mutta huonosta kannattaa pyrkiä luopumaan."

"PALUU MADEIRALLE
Taiteen omatoimiresidenssi 11.02.- 25.02.2025

... Aamuisin uintia seitsemältä, sitten yhdistetylle aamiaiselle ja lounaalle aamiaissaliin jonka jälkeen helpottavaa kun ihan heti ei tarvitse miettiä ruokailua. Käveleskelyä hotellin puutarhassa jossa elävien ja kuihtuneiden kasvien havainnointia ja mahdollisuuksien mukaan maahan pudonneiden keräilyä tai ihan vain kyykkimistä niiden äärellä. Sitten aamupäiväunet jonka jälkeen suuntautuminen workshoppeihin tai muihin päähänpistoihin. Ajattelua ja ajattelematta olemista. Iltaisin maalausvälineiden siirtelyä ja papereiden teippaamista pöytään ja irrottamista siitä. Aloittamista ja aloittamatta jättämistä. Öisin ledivaloissaan hehkuvien huippuristeilijöiden bongaamista jotka saapuivat ja lähtivät aivan sopivasti niin, että saatoin seurailla niitä parvekkeeltani. Pohdintaa siitä, että nykyään laivojen matkustajat ovat vähän niin kuin painolastia. Jokainen pakkaa varmaan huomaamattaankin risteilylle kansiasun taskuun varmasti hieman jotain itsestään ja elämästään. Toivottavasti useimmilla se on sitä hyvää painolastia. Sitä joka pitää kurssissa. Musta horisontti nielaisi värivalopalloissaan hehkuvat alukset. Kun heilautti sopivasti kameraa niitä kuvatessaan, sai hiljaisen ilotulituksen. Kotona Oulussa olen usein seissyt öisin parvekkeella ja valokuvaillut ympäristön valosaasteesta pallukoita, Madeiralla pallukoista viiruja...."

Tällaisia esineitä työpajalaiset toivat, kun heiltä pyydettiin asioita, jotka kuvaavat heidän merisuhdettaan ja heidän työtään. Itse olisin voinut tuoda vaikka vain pelkän sukellustietokoneen tai -päiväkirjan, koska se on työtäni ja merisuhdettani yhdistävä tekijä. Monien merisuhdetta kuvasi harrastus merellä tai lasten tutustuttaminen mereen. Kuva: Katariina Vuori.

Työpajasta Vuori kertoo näin: "Halusimme tutkia ja kokeilla melko väljällä ja joustavalla lähestymistavalla, millaista jälkeä tulee, kun yhdistetään taide, luonnontieteet, kulttuuriperintö ja luova prosessi. Aluksi teemana oli merisuhde, mutta sitten kun Hannan aloitteesta mukaan tuli teidän ihana ryhmä meribiologeja (ollaan puhuttu teistä meribiologeina, vaikka ehkä muitakin taustoja teillä on ), alkoi työpaja (eli artikkelin näkökulma) supistua luonnontieteelliseen näkökulmaan, eli miten tällainen ideatyöpajatyylinen toiminta toimii erilaisen tiedon ja tiedon tuottamisen tapojen välisillä rajapinnoilla. Mitä tapahtuu, kun Hannan vieraslajeista ja sekä konkreettisista että allegorisista painolasteista koostuva näyttely, ryhmä vedellisten kysymysten kanssa työskenteleviä ja kassillinen askartelumateriaalia kootaan samaan tilaan."

Kaikki työpajaan osallistuneet ovat joko olleet töissä luontokartoittajina kanssani Metsähallituksen meritiimissä Perämerellä, tai olleet kollegoja Oulun yliopiston Perämeren kenttäasemalla tai ELY-keskuksella. Töiden kautta olemme siis tutustuneet, mutta vuosien vieriessä kiintyneet ystäviksi. "Meriporukka", sanotaan myös meidän WhatsUp-ryhmässä. Kaikilla on siis vahva yhteys mereen, ja koulutuksensa ja/tai työnsä kautta myös paljon ajatuksia (erityisesti mereisistä) vieraslajeista ja painolastista. 

Johanna Kantanen kertoo teoksestaan näin: "Mulla ei oikeestaan ollu siinä päätä eikä häntää. Aattelin että se sininen lanka on niinku se veden pinta, posliini edustaa roskaa, ruskeat langat ehkä ihmistä miten 'kahlitsee' (kalterit) ja vaikuttaa ympäristöön. Vihreä on kasvillisuutta ja punaiset lajeja - pinnalla olevat ehkä jotain uikkulintuja, kun läheltä katsottuna näyttää niiltä." Kuva: Katariina Vuori

Suvi Saarnion teos kuvastaa hänen nykyisen ympäristökonsultin työnsä vesisuhdetta, suhdetta raakkuihin. "Se kuvastaa mun tuoreinta kytköstä veteen eli raakkuja. Kun mää oon niitä kartoittanut vasta pari kertaa. Eli raakut on siellä joen pohjalla ja nuo muut jutut on jotain rantakasvillisuutta" kertoo Saarnio. Kuva: Katariina Vuori

Työpajan jälkeen kokoonnuimme ruuan ja viinin ympärille, kuten niin monta kertaa aiemminkin. Työpaja puhuttelutti. Itse hoksasin ehkä ensimmäisiä kertoja ajatella vieraslajeja "sen kiusatun lapsen" asemassa, hyljeksittyinä ja syrjittyinä ilman omaa syytään. Matkustaminen tuo monelle nykyisin huonon omantunnon sen ilmastovaikutusten takia, mutta ilman historiallista globalisaatiota moni asia olisi kovin toisin. Emme ehkä joisi illanistujaisissa viiniä vaan kenties sahtia, emmekä ainakaan nautiskelisi jakkihedelmiä ja kampasimpukoita. Tammikuussa Suomessa syötäisiin naurista, suolakalaa ja ruisleipää, mitkä nekään eivät olisi huonoja vaihtoehtoja, mutta nykyisin ehkä tärkeintä on, että on ne vaihtoehdot. Monet vieraslajeista ovat kovin kauniita ja siksi päätyneetkin ihmisen kuljettamina koristuksina kuten komealupiini ja kanadanvesirutto. Yksi illanviettäjistä on ryhmässä uusi, hän tuli porukkaan nimenomaan vieraslajitöiden kautta.

Ihminen on lajina aina ollut vaeltaja. Muutenhan me vielä istuskelisimme Afrikassa. Ihmisen vaellustaustaa ajatellen on melko kummallista, että globalisaatiota on alettu käyttää terminä vasta viime vuosikymmeninä. Ihmisten, asioiden ja lajien liikkuvuutta ympäri maapallon on aina ollut, mutta se on ollut hitaampaa. Aiemmin Oulusta (tai kenties Raahesta) purjehdittiin muutamissa viikoissa tai kuukausissa Madeiralle, nyt sinne singahdetaan kahdella lennolla muutamassa tunnissa. Mutta jos matkustamista ja painolastin kulkeutumista ei tapahtuisi, olisivat tämäkin näyttely ja työpaja jääneet syntymättä.

Sirokatkarapu on kaunis laji, vaikka onkin Itämerelle vieras. Taiteilija ei kenties koe samanlaista maailmantuskaa kuin meribiologi käsitellessään vieraslajeja taideteoksina? Toisaalta ehkä taidenäyttelyssä biologi voi irrottautua ammattiroolistaan ja ihailla maailmaa kiertäneitä painolastikiviä ja ihmisen kuljettelemia lajeja vain visuaalisesti, ilman sielua painavaa ympäristöahdistusta. Teos ja kuva: Hanna Holopainen

"Ajattelen, että tällainen tieteen ja taiteen välinen yhteistyö, mikä nykyään on kovin pinnalla, kehittyy kokemuksen, yrityksen, erehdyksen ja sattumankin myötä. Eli on tärkeää, että tulee tällaisia kohtaamisia, joista voisi jotakin sitten kehittyä. Ja aina kaikesta ei tarvitse tulla mitään megaluokan juttua, vaan ajattelen, että monessa työssä – ja elämässä ylipäätään – sellainen luova toheltaminen, kokeileminen ja asioiden ilmaiseminen toisin voi lisätä uusien oivallusten lisäksi myös hauskuutta ja hyvinvointia. Ja joskus jollekin voi olla helpompi tuoda vaikka omia ajatuksia esiin näin kuin jossakin palaverihuoneessa", miettii Vuori.

Ihan kaikenlaisesta voi askarrella. Omassa työssäni kuvan oikeassa reunassa kahvinpavut seilaavat maailmalta Oulun satamaan, jossa tulee hetken päästä kukkimaan kuivattu kurtturuusu. Kuva: Katariina Vuori

Viimeisen sanan tänään saa itse taiteilija Holopainen, joka muutamalla virkkeellä laittaa meidät biologit ja luontoa lokeroivat kuriin ja järjestykseen.

"Kaikenlaisen tekemisen ja tekemättä jättämisen lopputuloksena on syntynyt monitekniikkateoksia joiden raakamateriaalit, aihiot, kasvit, valokuvat, oivallukset ja ympäripyöristykset muuntautuvat Kuvittelukuvastoksi. Työskentely ja sen motiivit loikkivat pitkillä aasinsilloilla siihen pisteeseen saakka, että kaikki tuntuu aivan loogiselta. On katsojan ja kokijan asia, haluaako hän lähteä leikkiin mukaan.

Pyydän huomioimaan, että tämän Kuvittelukuvaston lajien alkuperää, todenperää tai loppuperää on täysin mahdotonta todentaa. Oletettavasti lukuisat tutkijat ja tiedemiehet ympäri maailman yrittävät edelleen selvittää miten tämä kaikki oikein pääsi tapahtumaan. Kiitän kaikkia mielikuvittelijoita jotka ovat osallistuneet mittavaan kuvittelutyöhön."

Essi Keskinen

Espoonlahtea ristiin rastiin

 

Veteen on joskus vaikea päästä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merellä tuulee. Eilen siellä on tuullut lähes 18 m/s ja aallot ovat sen mukaisesti lähemmäs kolmimetrisiä. Minä ja tiimini emme siispäässeet tällä(kään) viikolla saareen Velmu-töihin.

Jotain pitäisi kuitenkin tehdä kun on tiimillinen ihmisiä, omalle työmaalle ei pääse ja työaika juoksee. Onneksi joku tarvitsee aina jotain apua maastotöissä.

Tällä kertaa se oli Biodiversea-tiimin potentiaalisia ennallistamiskohteita kartoittava tiimi, jolta irtosi meille kohde, jota he eivät ehkä itse olisi ehtineet kartoittaa, Espoonlahti. Sinne pääsee autolla ja työt pystyy tekemään SUP-laudoilla. Sinneppä siis!

Harmaa taivas, vettä tulee ja tuuli on kova. Tämän kesän hyviä työsäitä odotellaan vielä. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Eilen tietysti tuuli kovaa ja satoi, mitäpä muutakaan. Saatiin kuitenkin tehtyä pistemäisiä kartoituksia, mutta seuraavaksi päiväksi luvattiin ottaa suuremmat ankkurit. Tänäänkin tuuli, mutta suuremmat ankkurit pitivät, ja sade tuli vasta kun vaihdoimme pelastautumispukuja pois työrupeaman jälkeen.

Espoonlahdelta löytyi yksi verso kanadanvesiruttoa vuonna 2016. Nyt tehtävänä oli käydä katsomassa, onko kasvusto vielä siellä, onko se levinnyt, ja löytyykö lajia muualtakin lahdesta.

Kanadanvesirutto on vieraslaji, joka nimensä mukaisesti leviää rivakkaa tahtia sopivissa makeissa tai äärimmäisen vähäsuolaisissa murtovesissä kuten jokisuistoissa. Laji on levinnyt Suomen järviin ja lampiin ja peittänyt monelta osin muun kasvillisuuden kokonaan alleen. Kanadanvesiruttoa on torjuttu ja poistettu monin keinoin Järvi-Suomessa. Perämeressä sen poistamista on kokeiltu Perämeren kansallispuistossa, mutta käsin se lienee mahdotonta. Myös Akionlahdella Oulun edustalla kanadanvesiruttoa on torjuttu, mutta peittämällä se ja estämällä kasvien yhteyttäminen.

Haraa käytetään, kun pohjaan ei näy vesikiikarilla eikä olla sukeltamassa tai kahluusyvyydessä, ja halutaan silti tietää, mitä pohjassa kasvaa. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Kahden päivän kovan yrityksen jälkeenkään kanadanvesiruttoa ei löytynyt Espoonlahdesta. On lähes mahdotonta sanoa 100 % varmuudella, että lajia EI olisi valtavassa lahdessa, mutta lähes sadan harauspisteen jälkeen voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että minusta lajia ei löydy Espoonlahdesta, eikä se missään nimessä ole päässyt dominoivaan tai edes leviävään asemaan.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että vuoden 2016 havainto on joko ollut todella erikoinen poikkeus, tai laji on tunnistettu väärin. Kallistuisin jälkimmäiseen sillä perusteella, että Espoonlahden vesi on suolaista. Kun se tuulen ja aaltojen vaikutuksesta pärskyi naamalle, suolan maistoi. Missään niin suolaisessa en ole ennen törmännyt vesiruttoon. Perämerellä vesiruttoa tavataan jokisuistoista ja joistakin lahdista, joihin laskee jokivettä, mutta ei varsinaisesta murtovedestä.

Ahdinpallero kasvaa joko pallomaisena muotona, jota löytyi myös, ja tällaisena lyhyenä, mattomaisena muotona. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Oli juurisyy mikä tahansa, hyvä uutinen on, että kanadanvesiruttoa ei tarvitse ruveta torjumaan Espoonlahdella, koska sitä ei siellä ole. Ei siis aivan huonosti käytetyt kaksi päivää, vaikka Espoonlahden mutainen vesi ja haralla kartoitetut näytepisteet olivatkin melko köyhä lohdutuspalkinto sille, että koko tiimi olisi halunnut olla Saaristomeren ulkosaaristossa 9.5 m Secchi-syvyydessä sukeltamassa.

Muitakin hyviä uutisia tästä kahdesta pääkaupunkiseutupäivästä oli. Ainakin kahdella pisteellä löytyi ärviöiden juuristosta uposkuoriaisten toukkia. Meriuposkuoriainen on silmälläpidettävä ja suojeltu laji, jonka toukat viihtyvät putkilokasvien juuristoissa. Uposkuoriaisia löytyy Suomesta kolmea lajia, joista erityisesti uhanalaisen meriuposkuoriaisen kanta on vahva nimenomaan Espoonlahdella. Toukista ei tiedä lajia ilman DNA-näytettä, mutta mitkä tahansa uposkuoriaislajin toukat ovat siis havainto plussan puolella.

Essi Keskinen

Toivon Agenda 2030

YK:n kestävän kehityksen tavoitteet kiteytyvät Toivon agenda 2030 -tavoitteissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Oulun kaupunki järjesti 8-9.5.2025 Toivon agenda 2030 -tapahtuman kaikille Oulun koululaisille. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Varmasti sekä palkitsevimpia että voimia vievimpiä työpäiviä ovat yleisötapahtumat. Niin paljon kuin nautinkin siitä, että lapset ja nuoret innostuvat Perämerestä, Itämeren suojelusta ja vedenalaisesta luonnosta, illalla olen aivan naatti ja poikki. Mutta hyvällä tavalla. 

Oulun kaupungin sivistys- ja kulttuuripalvelut on järjestänyt Toivon Agenda -tapahtumia useina vuosina. Tänä vuonna Metsähallitus osallistui Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskuksen SEaMoreEco -hankkeen kanssa koko kahden päivän ajan. Torstaina tapahtumapaikalla kävi 2000 päiväkoti- ja alakouluikäistä lasta, perjantaina tuhat yläkoululaista, lukiolaista ja ammattikoululaista. Kahdessa päivässä siis 3000 lasta ja nuorta. Oli siinä hulinaa.

Lavalla pyöri erilaista ohjelmaa melkein koko ajan, ja koko tapahtuman aukioloajan, klo 9 - 15, Metsähallituksen ja ELY-keskuksen pöydällä kävi kova hyörinä. Ainoastaan lounaaksi ehti istahtaa hetkeksi alas ja kuulla omat ajatuksensa, muuten oli koko ajan joku jonottamassa mikroskoopille tai pelaamaan muistipeliä.

Yltäkylläinen messupöytä houkuttelee lapsia ja nuoria luokseen. ELY-keskuksen uusi vedenalainen robottikamera (sininen laite oranssin laatikon päällä) kiinnosti monia, mutta muistipeliä pelattiin eniten. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Tällä edustuksella tapahtumaan osallistuttiin. ELY-keskukselta SeaMoreEco -hankkeesta Anton Pajukoski, Metsähallitukselta Essi Keskinen. Kuva: Henna Anunti.

Pienemmät lapset saivat muistokseen varmasti lähinnä muistikuvan siitä, että Perämerestä löytyy paljon erilaisia lajeja ja mikroskooppi on jännä juttu, isommille nuorille pystyi jo sitten kertomaan hieman enemmän siitä, mitä me meribiologit työssämme teemme, miksi ja miten. 

Pikkulasten kanssa sekä mikroskooppi että muistipeli olivat täysi hitti. Arvuuteltiin ELY-keskuksen kollegan kanssa, mahtaisiko teini-ikäisiä nuoria enää seuraavana päivänä kiinnostaa muistipeli, mutta eipä olisi tarvinnut miettiä - peliä pelattiin koko päivä ja kovalla innolla. Olen nyt pelannut muutaman sadan lapsen ja nuoren kanssa varmaan 300 peliä muistipeliä kahden päivän aikana. 

Erityisesti nuorten kanssa lajikorttien kääntämisen yhteydessä mukaan sai sopivasti ujutettua myös faktoja: "Nämä kaikki kuvat on otettu Velmu-kartoitusten (Valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) yhteydessä tai muissa meidän vedenalaiskartoituksissa." "Tämä on upossarpio. Se on uhanalainen vesikasvi, ja se on muuten tuossa ELY-keskuksen vetämässä SeaMoreEco -hankkeen logossakin, sen takia, että varmaan 80 % kasvin yksilöistä löytyy täältä pohjoiselta Perämereltä." "Päivän fakta: tämä kivinilkka tässä on Suomen ainoa kala, joka synnyttää eläviä poikasia eikä muni mätimunia." "Tämä on kanadanvesirutto. Se on vieraslaji, joka pääsi yli 100 vuotta sitten karkuun Kaisaniemen kasvitieteelliseltä puutarhalta ja nyt se on vallannut monet lammet ja pienemmät järvet, ja Perämerestäkin sitä löytyy jokisuistoista ja makeista sisälahdista. Sekä Biodiversea-hankkeessa että SeaMoreEco -hankkeessa ennallistamisessa on mietitty myös keinoja hävittää kanadanvesiruttoa, koska se saattaa vallata koko vesistön ja estää muita lajeja kasvamasta."

ELY-keskuksen kanssa yhteisesti tehdyt muistipelikortit olivat hitti sekä lasten että nuorten kanssa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Muistipeli upposi kaikenikäisiin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Mikroskooppi on yllättävän tehokas keino saada lapset ja nuoret kiinnostumaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Kestävän kehityksen Toivon Agenda -tavoitteet oli hienosti leivottu tapahtuman ohjelmaan sisään. Meidän pöytämme edusti numeroita 14, 15 ja 17 eli "Säilyttää meret ja merten tarjoamat luonnonvarat sekä edistää niiden kestävää käyttöä" (=Vedenalainen elämä), "Suojella maaekosysteemejä, palauttaa niitä ennalleen ja edistää niiden kestävää käyttöä; edistää metsien kestävää käyttöä; taistella aavikoitumista vastaan; pysäyttää maaperän köyhtyminen ja luonnon monimuotoisuuden häviäminen" (=Maanpäällinen elämä) ja "Tukea vahvemmin kestävän kehityksen toimeenpanoa ja globaalia kumppanuutta" (=Yhteistyö ja kumppanuus).

Oppilaat saivat osallistua Toivon Agenda 2030 -bingoon, jossa pysty- tai vaakariville piti saada vähintään neljä ruksia, ja sitten pystyi osallistumaan leffalippujen arvontaan. Ruksin sai, kun kävi pisteellä, joka edusti jotakin seitsemästätoista tavoitteesta, ja teki pisteellä määrätyt tehtävät. Meidän pisteemme edusti vedenalaista elämää (luonnollisesti, meribiologeja kun ollaan ja meriluonnonsuojelua tehdään), maanpäällistä elämää (kollegamme sekä Metsähallituksella että ELY-keskuksella tekevät vastaavaa suojelutyötä, mutta veden pinnan yläpuolella) ja yhteistyötä ja kumppanuutta, koska olihan meitä samalla pisteellä ja samoissa hankkeissa kaksi organisaatiota, ja lisäksi teemme molemmat paljon yhteistyötä ruotsalaisten kollegojen kanssa, koska jaamme yhteisen Perämeren. Pisteellä piti vähintään katsella lajeja mikroskoopilla ja lupilla tai pelata lajimuistipeliä, ja samalla sai kuunnella selostusta vedenalaisen luonnon kartoituksesta ja meriluonnon ennallistamisesta.

Bingoarvontalapun sai jättää, kun pystyyn tai vaakaan kertyi vähintään neljä ruksia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Muukin ohjelma oli loistavasti räätälöity kummankin päivän kohdeyleisölle. Pienempien lasten päivänä nauratti vatsastapuhuja Sari Aalto mm. Kakkis-hahmollaan, mutta kuitenkin esim. meren roskaantumisesta puhuen. Teinien päivänä katselimme tankotanssijaa ja kuuntelimme pohjoisen suomiräpin tähteä Stepaa. Kumpanakin päivänä jaettiin myös palkintoja Tool Camp -ongelmanratkaisutöistä, kuultiin esimerkiksi luontotoimittajan esitys ja nähtiin ja kuultiin nuorten itsensä esittämiä kappaleita ja tanssiesityksiä, jotka tavalla tai toisella liittyivtä Toivon Agenda 2030 -tavoitteisiin. Itseäni meinasi suorastaan itkettää kun koulun bändi esitti upeasti John Lennonin kappaleen Imagine.

Vatsastapuhuja Sari Aalto toi esityksessään esiin mm. Itämeren roskaantumisongelman. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Mitä me tehtiin lapsena koulun hauskoina tapahtumapäivinä? Käytiin läheisessä eläinpuistossa katsomassa käärmeitä pienissä, likaisissa terraarioissa, ja takapihalla oli karuselli ja pomppulinna.

Oli taas ilo ja kunnia jutella niin monien fiksujen, kiinnostuneiden ja innostuneiden lasten ja nuorten kanssa. Viime keväänä pääsin osallistumaan YK:n kestävän kehityksen Itämeri-nuorisoleirille, ja siellä tuli sama tunne: kyllä nuorison varaan uskaltaa jättää tulevaisuuden, jos sitä ei nyt ennen heidän aikuistumistaan ehditä pilata aivan kokonaan.

Essi Keskinen

P.S. Näissä hanke- ja organisaatio-T-paidoissa edustin:

Metsähallituksen työntekijänä Metsähallitus-T-paidassa... Kuva: Anton Pajukoski / ELY-keskus

...Velmu-kartoittajana... Anton Pajukoski / ELY-keskus

... ja Biodiversea-hankkeessa mm. ennallistamassa meriluontotyyppejä. Anton Pajukoski / ELY-keskus

Pystysuoraa riuttaa ja särkkää, kalliota ja hiekkaa

 

Jos mitään muuta ei meren pohjasta löydy, polyyppeja löytyy. Kaspianpolyyppeja löytyy koko rannikon pituudelta, murtovesipolyyppeja suolaisemmassa vedessä aina Merenkurkkuun asti. Kuva: Heidi Arponen / Metsähallitus

Riutta tarkoittaa pohjasta nousevaa, Suomessa kivistä, lohkareista tai kalliosta muodostuvaa geologista muodostelmaa. Muualla maailmassa riutat voivat muodostua myös eläinperäisesti, mistä tunnetuimpana esimerkkinä ovat tietysti koralliriutat. Riutalla on tietty, sille ominainen lajisto, mikä riippuu myös siitä, missäpäin Suomen rannikkoa riutta sijaitsee. Merenkurkussa ja siitä etelään riuttaa määrittävät haurut, sinisimpukat ja punalevät, Perämerellä vesisammalet, kaspianpolyypit ja murtovesisieni.

Sinisimpukoita, punalevää ja levärupea löytyy usein 5-15 m syvyydeltä kalliopohjalta. Kuva: Jon Ögård / Metsähallitus

Kesän 2021 Velmu-kartoituksissa (Valtakunnallinenvedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) kartoitettiin riuttoja. Minä ja tiimini saimme Turun sisäsaariston riutat. Näkyvyys oli surkea, ruotsinlaivat pöllyttivät pohjaa mennessään ja koko ajan sai varoa, mistä singahtaa seuraava muskelivene tai vesijetti.

Sitä luulisi, että riuttojen löytäminen on helppoa. Että voisi vaikka vain ottaa merikortin ja katsoa sitä ja osoittaa karimerkkiä ja kivikkoa ja päätellä, että tuossa on riutta, erityisesti, jos syvyyskäyrät osoittavat, että vesisyvyys putoaa matalimmalta kohdalta rivakasti kohti syvyyksiä.

28 m syvyyteen asti yltävä 100 m sukelluslinja paljastaa pohjalta kalliota ja päältä hiekkaa. Kallion ja hiekan rajapinnassa oli erikoinen mutainen kohta, vaikka rinne oli hyvin jyrkkä. Vain muutama harva laji sinnittelee näin huonossa näkyvyydessä pilkkopimeässä.

Kuulisen linja oli Turun sisäsaaristossa Airistolla, hyvin sameassa vedessä, jossa näkyvyys ei ollut kuin metrin luokkaa.

Vain muutama laji löytyi Kuulisen riutalta, eikä suurinta osaa lajeista esiintynyt kuin kerran. Yleisin laji olivat polyypit (Hydrozoa), kaikila linjan yhdellätoista kartoituspisteellä.

Eihän mikään tietenkään ole näin helppoa. Eräs riutta, mille teimme neljä kartoituslinjaa (linjan joka pääilmansuuntaan matalimmalta alueelta), osoittautui syvemmältä kallioksi, mutta päältä hiekaksi – laelta löytyi jopa hiekkasärkän kasvillisuutta, vaikka lähes pystysuorat kalliopinnat hiekan alapuolella olivatkin kiistatta riuttaa. Lue täältä tyypillisemmästä riutasta enemmän.

Tämä Kuulinen -niminen riutta kiusasi minua kaikilla neljällä sukelluksellaan. Toinen tiimini sukeltajista ei sukeltanut 18 m syvemmälle, joten syvät sukellukset osuivat väistämättä minulle. Airistolla eli sisäsaaristossa näkyvyys oli lähes nolla ja sukellusolosuhteet ikävät. Mutta tulipa nyt tehtyä kuitenkin. Lue täältä enemmän ikävistä Kuulisensukelluksista.

Punahelmilevä on hyvin kaunis mikroskoopissa katsottuna. Sen pihtimäiset 2-haaraiset versonkärjet erottaa myös veden alla. Kuva: Anu Riihimäki / Metsähallius

Kuulisen kalliopinnat olivat niin jyrkät ja syvät, ja vesi niin sameaa, että levälajeja löytyi vain muutama, ja nekin vasta kiviltä sukelluslinjan harpattua hiekkaiselle riutan lakialueelle. Kalliolta löytyi sinisimpukoita, merirokkoja, levärupea ja polyyppeja, jotka pärjäävät myös sameassa vedessä. Vieraslajejakin tältä riutalta löytyi, sekä pieniä katkamaisia äyriäisiä että joka paikkaan Saaristomerellä levinneitä liejutaskurapuja. Mustatäplätokkojakin vilisteli pohjassa. Lue enemmän Saaristomeren vieraslajeista täältä.

Tämä kohde ei siis ollut tyypillinen riutta eikä tyypillinen hiekkasärkkä, vaan jotain siltä väliltä.

Essi Keskinen

Tutustu erilaisiin vesikasvillisuuslinjoihin näistä blogeista:

Vesisammallinja Perämerellä

Luonnontilainen monotoninen näkinpartaismutapohja

Mosaiikkimainen pohja Merenkurkussa

Uhanalaisia lajeja tasaisella hiekkapohjalla

Pystysuora kallioriutta

Hyvin monilajinen mutapohja

Tyhjä hiekkapohja

Rakkohauruniittyinen riutta

Onko enemmän aina parempi? Vain muutaman lajin mutapohjalla

Lähes 100 % hapsivita kurkottaa kohti aurinkoista taivasta Tallörenin fladan mutapohjalta Merenkurkussa. Vain muutama verso punanäkinpartaa on eksynyt joukkoon. Tällainen suojaisa näkinpartaisniitty on uhanalainen luontotyyppi, joka on arvioitu vaarantuneeksi koko Suomessa. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Kun puhun kollegoideni kanssa fladojen eli maankohoamisen vaikutuksesta merestä irti kuroutuvien laguunien kasvillisuudesta, esiin nousee aina väistämättä muutamat samat asiat. Jos flada on täysin luonnontilainen ja nuori, sen kasvillisuus voi olla melko monimuotoista, mutta jos se on täysin luonnontilainen ja ”vanha”, toisin sanoen kasvillisuudella on ollut aikaa kehittyä laguunimaisessa eli suljetussa elinympäristössä pidempään, kasvillisuuden sukkessio on usein muokannut lajistoa vähälajisempaan suuntaan. Jos taas alueella on paljon ihmispaineita kuten rehevöitymistä, ruoppausta ja pohjan myllerrystä, lajisto saattaa olla hyvinkin rikas ja monimuotoinen. Lajirunsaus ei siis aina kerro fladan tilasta mitään.

Hapsivitaa ja punanäkinpartaa Tallörenin fladassa. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Esimerkki fladasta, jossa elonkirjo eli monimuotoisuus on korkeampi ihmisvaikutusten ansiosta, löytyy esim. mannerrannikon laguunista, jota on ruopattu jonkin verran - mahdollinen dominoiva yhden tai kahden lajin kasvillisuus on laikuttunut ja tullut mosaiikkimaisemmaksi, pohjasta on saattanut karata veteen ravinteita ja uutta pohjaa on paljastunut kilpailussa heikommin pärjääville lajeille. Fladaan on myös saattanut ilmaantua vieraslajeja kuten esimerkiksi kanadanvesirutto, joka on makeanveden laji, mutta pärjää vähäsuolaisissa erityisesti pohjoisen Perämeren lahdissa. Sillä ei kuitenkaan usein ole kilpailuetua muihin lajeihin nähden, jolloin se ei pääse dominoivaan asemaan vaan ainoastaan lisää lajikirjoa. Jokisuistoja myllättäessä uhanalainen ja rauhoitettu lietetatar saattaa hyötyä, koska se on pioneerilaji, joka saapuu paikalle ensimmäisten lajien joukossa. Lievä rehevöityminen hyödyttää monia lajeja, jolloin lajikirjo saattaa kasvaa. Jos haluat lukea enemmän luontoarvoista ja niiden määrittämisestä merialueilla, lue blogi täältä.

Tallörenin flada löytyy pohjoisenpuoleisesta Vaasan saaristosta. 

 

Tallörenin kaksi yhteenliittynyttä fladaa olivat koko neljän hengen koko päivän kokoinen ponnistus. SUP-laudoilla ja vesikiikarilla tehtiin reilut kymmenen kpl 100 m kasvillisuuslinjaa, sen lisäksi yksittäisiä pisteitä sinne tänne, niin että koko fladakompleksi kasvillisuus saatiin kartoitettua. Oikean alakulman kartassa punaisella on mallintunut arvokkain meriluonto, mustalla vähemmän arvokas, esim. ihmispaineen vaikutuksen alaiset alueet. Kuvakaappaus Essi Keskisen PowerPoint -esityksestä, kartat Uljas-tietokannan järjestelmistä.

Tässä on yksi esimerkki Tallörenin fladoihin tehdyistä kasvillisuuslinjoista. Pohja on rantaa lukuun ottamatta 100 % pehmeää mutaa, jossa esim. hapsivita ja näkinpartaiset viihtyvät. Rannasta lähtien linjalta on löytynyt järviruokoa, sitten hapsivitaa ja puna- ja mukulanäkinpartaa, syvemmältä vähemmän kasvillisuutta. Osa Tallörenin linjoista kulki matalammalla ja niiltä löytyi lähes 100 % mukulanäkinpartaniittyjä.

Tallörenin lajimäärä ei ole suuri (vain 9 taksonia), mutta luonnontilaisuus ja uhanalaisten suojaisten näkinpartaisniittyjen määrä sitäkin suurempi.

Mutta kyllä luonnontilainen upea tiheä näkinpartaisniittykin on ilo silmälle, vaikka lajikirjo ei olisikaan korkea. Edelliskesänä kartoitin Velmu-tiimini (Valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuudeninventointiohjelma) kanssa Merenkurkun fladoja, ja sieltä löytyi juuri tällainen helmi. Teimme linjan toisensa perään tähän suureen fladakompleksiin eikä kukaan halunnut lähteä pois. Snorklaamiseen ei ollut tarvetta, koska vesi oli kirkasta ja pohjaan asti näki hyvin vesikiikarilla. Pikkukalat uiskentelivat auringonsäteissä ja mukulanäkinpartaniittyä jatkoi silmänkantamattomiin.

Kirjoitin kenttäpäiväkirjaan fladan kuvaukseksi näin: ”Aivan käsittämättömän upea luonnontilainen matala mutapohjainen flada. Valtavia Chara tomentosa [punanäkinparta]- ja Chara aspera [mukulanäkinparta]-niittyjä, paljon Najas marinaa [merinäkinruoho]. Ihan valtavasti kaloja (särkikaloja, ahvenia, haukia, kalanpoikasia). Todella kirkas vesi. Aivan upea flada! Ei ruopattuja kynnyksiä, pari kesämökkiä, mutta ei näkyviä negatiivisia ihmisvaikutuksia. Fladaa reunusti Phr. australis [järviruoko].” Lueblogista enemmän tämän päivän ihastuksesta ja luonnontilaisuudesta enemmän täältä.

Järviruoko kasvaa kuin metsikkö kirkasvetisessä fladassa. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Kesällä 2023 Velmussa kierreltiin Suomen rannikon fladoja sillä ajatuksella, pitävätkö mallinnetut "hyvä" ja "huono" flada -tiedot paikkansa. Lopputulema on, että eivät oikeastaan, koska määrittely on niin vaikeaa. Lue kesän suunnitelmasta ja taustoista enemmän täältä.

Milloin voidaan siis sanoa, että fladan vedenalaiset biologiset arvot ovat korkeimmillaan? Onko se puhtaasti elonkirjo, lajimäärä? Vai ihmisvaikutusten vähyys? Vai erilaiset eliöyhteisöt? Koska jokainen näistä fladoista olisi keskenään eri laguuni, ja niiden ihmispainetasot hyvin erilaiset. Helppoa ja yksinkertaista matemaattista kaavaa ei ehkä olekaan, vaan jokainen flada täytyy kenties miettiä tapauskohtaisesti.

Essi Keskinen

Tutustu erilaisiin vesikasvillisuuslinjoihin näistä blogeista:

Vesisammallinja Perämerellä

Luonnontilainen monotoninen näkinpartaismutapohja

Mosaiikkimainen pohja Merenkurkussa

Uhanalaisia lajeja tasaisella hiekkapohjalla

Pystysuora kallioriutta

Hyvin monilajinen mutapohja

Tyhjä hiekkapohja

Rakkohauruniittyinen riutta

Yhteinen Itämeri - UNESCOn Baltic Sea Project Hailuodossa

Kuka käyttää Itämerta -työpajassa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

 "We still have hope!" "Meillä on vielä toivoa!"

Nämä ovat sanat, jotka haluan tuoda itselleni kotiin UNESCOn Baltic Sea Projectin järjestämältä kansainväliseltä Itämerileiriltä Hailuodosta.

Muutama tusina yläkoulu- ja lukioikäisiä nuoria monesta eri maasta Itämeren ympäriltä kokoontui ensin Ouluun, sitten Liminganlahdelle ja viimein Hailuodon Marjaniemeen lähes viikon kestävälle vuosittaiselle Itämerileirille. 

Minua pyydettiin mukaan työpajoja vetämään jo hyvissä ajoin syksyllä. Nuorissa on tulevaisuus ja ympäristökasvatus on tärkeää, mutta erityisesti tänä vuonna pääsin vielä mainostamaan Velmu-ohjelman (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) 20-vuotista taivalta.

Vedin kolme työpajaa, joihin nuoret saivat itse omien mielenkiinnon kohteidensa ohjaamina osallistua. Kaksi työpajoista pidettiin englanniksi, yhdelle osallistui vain suomenkielisiä opiskelijoita.

Työpajojen nimi oli "Who uses the Baltic Sea?" "Kuka käyttää Itämerta?" Tarkoituksena oli eri lajien, luontotyyppien, sidosryhmien, aktiviteettien ja intressien kautta perehtyä Itämeren lajistoon, ekologiaan, ekosysteemipalveluihin, ongelmiin ja ihmispaineisiin, ja pikku hiljaa kääntää katse ja puhe kohti merialuesuunnittelua. Huomata, että Itämerta käyttävät monet, ja vielä useammat asuvat siinä. Että asioita voi katsoa monelta kantilta ja eri silmin - esimerkiksi hylkeet tai merimetsot näyttäytyvät hyvin erilaisina, jos katsojana on luonnonsuojelija, ammattikalastaja tai mökkiläinen. Että merituulivoima voi toisaalta olla ainoita täysin päästöttömiä energiantuotantomuotoja, mutta vasta sitten, kun tuotantoalue on jo rakennettu, ja silloinkin luonnon ja ihmisten viihtyvyyden, puhumattakaan merten ammattilaiskäyttäjien kuten kalastajien, tankkeriliikenteen tai puolustusvoimien intressien kanssa kompromississa. Että maailma ei ole ristiriidaton ja että useimmiten asiat joudutaan hoitamaan kompromissien kautta.

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Oli äärimmäisen palkitsevaa päästä juttelemaan fiksujen, innostuneiden, valistuneiden, mielipiteensä kertovien ja kiinnostuneiden nuorten kanssa, päästä vastaamaan heidän kysymyksiinsä ja ihmettelyihinsä. Minun on edelleen vaikea uskoa, millainen englannin kielen ja yleissivistyksen taso nykyisillä nuorilla on - toki täytyy muistaa, että Hailuodon leirillä elimme siinä kiinnostuneiden ja kestävän kehityksen mukaisesti orientoituneiden nuorten valikoituneessa joukossa, joka oli itse hakenut leirille, ja päässyt karsinnoista läpi. Nämä eivät olleet keitä tahansa nuoria, ja toki leirille pääsy myös edellytti esimerkiksi tarvittavaa englanninkielen taitoa. Kuitenkin se, kuinka nuoret keskustelivat sekä keskenään että meidän aikuisten kanssa vaikeista asioista englanniksi, teki taas kerran syvän vaikutuksen.

Postereissa nuoret vastasivat ennalta annettuihin kysymyksiin esim. työpajan kotiinviemisistä, mielenkiintoisista tai ristiriitaisista asioista.

Suomen koordinaattorina toiminut Kellon koulun opettaja Mervi Sonninen kertoi, että leiripalautteessa eräs nuori oli kirjoittanut, että hän vie täältä kotiin ymmärryksen siitä, että hän voi tehdä jotain. Että hän voi vaikuttaa. Että toivoa vielä on.

Niin paljon kuin nykyisin puhutaan ilmastoahdistuksesta ja -masennuksesta, niin paljon kuin meitä pommitetaan apokalyptisilla tulevaisuudennäkymillä, sodilla, ilmastotuholla, Itämeren meriluonnon menetyksellä ja kaikella kauheudella, olen silti samaa mieltä kuin nämä nuoret - vielä on toivoa. Voin tehdä jotain. Ja erityisen paljon minuun valavat toivoa tällaiset tulevaisuuden vaikuttajat ja tekijät, joiden kanssa sain kaksi päivää tehdä töitä ja keskustella. 

Nuorissa on tulevaisuus. Suuret kiitokset ja kumarrus.

Essi Keskinen, meribiologi

P.S. Kurkkaa Instasta @hailuoto.unesco_bsp

Jäät olivat edelleen Hailuodossa komeat, ja erityisesti ulkomaisille oppilaille Hailuoto antoi parasta eksotiikkaansa. Nuoret kävivät mm. kävelemässä jäällä pimeän tullen ja hämmästelivät sitä, kuinka paljon lumi ja jää valaisevat yölläkin - taskulamppua ei tarvittu. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Jäät olivat edelleen Hailuodossa komeat, ja erityisesti ulkomaisille oppilaille Hailuoto antoi parasta eksotiikkaansa. Nuoret kävivät mm. kävelemässä jäällä pimeän tullen ja hämmästelivät sitä, kuinka paljon lumi ja jää valaisevat yölläkin - taskulamppua ei tarvittu. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Jäät olivat edelleen Hailuodossa komeat, ja erityisesti ulkomaisille oppilaille Hailuoto antoi parasta eksotiikkaansa. Nuoret kävivät mm. kävelemässä jäällä pimeän tullen ja hämmästelivät sitä, kuinka paljon lumi ja jää valaisevat yölläkin - taskulamppua ei tarvittu. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Marjaniemen majakassa pääsi myös vierailemaan. Kuva: Essi Keskinen / Meribiologi

Uhanalaista kasvia pullollaan

 

Vesipaunikko on pienen pieni ja huomaamaton vesi- tai rantakasvi, jonka on arvioitu olevan vaarantunut (VU). Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Viime kesänä minä ja tiimini juoksimme, tai pikemminkin meloimme SUP-laudoilla, pohjoista Selkämerta ja Merenkurkkua pitkin poikin ja yritimme kaikin keinoin löytää uhanalaisia lajeja. Loppujen lopuksi löysimme kauhean vaivan ja koko kesän kartoitusten jälkeen kaksi meriuposkuoriaista.

Tänä kesänä kartoitamme Velmu-töissä mereisiltä luontoarvoiltaan huonointa ja parasta 10 % fladoista eli merestä maankohoamisen myötä irti kuroutuvista laguuneista. Samalla teemme merenhoidon seurantasukelluksia Merenkurkussa ja Perämerellä.

Viime vuonna ennustin, että emme tule löytämään juurikaan uhanalaisia lajeja Merenkurkusta, koska lähes kaikki uhanalaiset lajit nyt vaan ovat pakkautuneet Perämerelle. Ennustus toteutui.

Viime perjantaina saimme Merenkurkun alueen valmiiksi. Löysimme kartoituksissa yhden meriuposkuoriaisen. Maanantaina siirryimme Perämeren kansallispuistoon. Keskiviikkona löytyivät uhanalaisista lajeista upossarpio, vesipaunikko ja silmälläpidettävä otavita, ja torstaina vielä lietetatar (samalla löytyi ikävä kyllä myös vieraslaji kanadanvesirutto). Ensi viikolla siirrymme Krunneille ja näemme aivan varmasti uhanalaista nelilehtivesikuusta.

Perämeri <3

Essi Keskinen, meribiologi

Upossarpio kukkii veden alla. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tyynellä kelillä SUP-laudalla on ilo tehdä töitä. Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus

Rehevän mutapohjaisen suojaisen lahden kasvillisuus on runsasta ja monilajista. Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus

Jostain syystä lietetatar ei koskaan ole erityisen kuvauksellinen... Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Uhanalaisen lietetattaren kukka avautumassa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Iltaruskon aikaan osuvat usein tyynet kelit ja hyvät työsäät. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Vellamonsammal pudotettiin uhanalaisten lajien listalta vuoden 2018 arvioinnissa, koska kartoituksissa sitä löytyi Perämereltä lähes joka sukellukselta, jossa oltiin kivikossa 1,5-7 m syvyysvälillä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Lettosiipisammal on hyvin pieni vesisammal, joka loistaa usein korean vihreänä muuten ruskeahkosta maastosta. Polyypit viihtyvät samalla kivellä lettosiipisammalen kanssa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Iltaruskon rauhallinen hetki merellä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

SUP-laudat ovat helpottaneet vedenalaista kartoitustyötä valtavasti. Miksi emme keksineet niiden käyttöä jo kymmenen vuotta aiemmin?!? Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus

Perämeren kansallispuiston pohjoispuolelta löytyy upea riutta, josta löytyi nopeasti laskemalla kuutta lajia vesisammalia, joista isonäkinsammal peitti useassa kohtaa pohjan jopa 40 % laajuudelta. Riutta on moreeniharju, josta löytyi kaikenlaista pohjasedimenttiä lohkareista ja kivistä glasiaalisaveen, hiekkaan ja soraan. Video: Essi Keskinen / Metsähallitus

Otavita on kauniinvihreä vita, joka tässä fladassa on peittymässä epifyyttisiin rihmaleviin eli päällysleviin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus