torstai 23. kesäkuuta 2022

Päiväni kasvinkannattimena

Punanäkinpartaiset ovat valmiita siirtymään uuteen kotiinsa SUP-laudan päällä. Kuva: Anette Bäck / Metsähallitus

 

Miksi punanäkinpartaa (Chara tomentosa) pitäisi siirtää yhdestä laguunista toiseen? Se on yleinen laji, ei toimita sen kummempaa virkaa kuin muutkaan näkinpartaislajit ja sitä esiintyy lähes kaikkialla.

Paino edellisessä virkkeessä on nyt sanalla LÄHES. Joistakin laguuneista näkinpartaiset (Chara) jostakin syystä puuttuvat.

Punanäkinparta on nimestään huolimatta suurikokoinen viherlevä. Se sitoo pehmeää pohja-ainesta hyvin, kirkastaa vettä, kuluttaa vedestä ravinteita ja toimii myös sekä kalojen kutualustana että esim. selkärangattomien pikkueläinten elinympäristönä.

Roligropenin kluuvi (merestä täysin irti kuroutunut laguuni eli fladan viimeisin vaihe) kunnostettiin aiemmin Merenkurkussa, mutta sieltä ei löytynyt punanäkinpartaa. Kluuvi on pehmeäpohjainen ja melko sameavetinen, mutta kalat pitävät sitä hyvänä kutualueena (Luonnonvarakeskuksen Luken mittaustulokset kertovat tästä). Jos kluuviin saisi leviämään vielä suurikokoista punanäkinpartaa, tai mitä tahansa näkinpartaa, lammikosta saattaisi tulla vieläkin houkuttelevampi sekä kaloille että muulle vedenalaiselle luonnolle. Alueen luonnonkirjo eli monimuotoisuus lisääntyisi.

Kenkälaatikosta saatiin oiva äyskäri punanäkinpartaisten kaapimiseen mutapohjalta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus
Mutapohjalta oli helppo kaapia istukkaita. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Toimeen siis! Erikoissuunnittelija Anette Bäck Meritiimistä etsi aikaisempien kartoitustulosten perusteella alueita, joilla kasvaa laajalti näkinpartaisleviä. ELY-keskukselta ja maanomistajalta kysyttiin lupa versojen siirtoon ja päivä merkittiin kalenteriin.

Minä matkustin tekemään varsinaista siirtoa Anetten kanssa. Koska Suomessa ei ole vielä siirtoistutettu näkinpartaisia, menetelmä piti miettiä alusta lähtien tyhjästä. Ruotsissa näkinpartaisistutusta on kokeiltu, joskin melko heikolla menestyksellä. Toisaalta näkinpartaiset ovat suhteellisen yleisiä (vaikka suojaisat näkinpartaisniityt ovatkin uhanalainen luontotyyppi), joten pienellä määrällä kokeilu ei aiheuta lajeille vaaraa.  

Toimeen siis! Etsimme kahlaamalla ja sup-laudalla kulkien näkinpartaisia sieltä, mistä niitä viimeksi oli kartoitusten perusteella löytynyt, ja mistä ELY-keskuksen ja maanomistajan lupa antoi meidän poimia niitä. Jostain syystä alueen ekologia oli muuttunut niin täysin, että lahdesta löytyi vain hauraa (Zannichellia ssp) ja karvalehteä (Ceratophyllum demersum). Molemmat lajit viihtyvät hyvin pehmeillä mutapohjaisilla ja rehevillä alueilla, karvalehti on peräti rehevöitymisen indikaattorilaji eli kertoo rehevöitymisestä. Jotakin on siis muuttunut ja näkinpartaiset olivat hävinneet.

"Saisiko teille olla hieman punanäkinpartaista ja mutaa?" Kuva: Anette Bäck / Metsähallitus

Siirtyneet seitsemisenkymmentä kiloa mutaa, vettä ja näkinpartaisia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Näkinpartaisia lähdettiin etsimään muualta, ja eräästä lahdesta löytyikin valtavat määrät punanäkinpartaa. ELY-keskukselle lähti pikakysely tarvittavasta luvituksesta, ja seuraavana päivänä tuli tieto - lupaa ei tarvita, koska laji on yleinen emmekä poista sitä niin suuria määriä, että sillä olisi merkitystä alueen ekologialle.

Toimistossa mietitty menetelmä toimi maastossa hyvin. Sopivankokoisesta muovilaatikosta (kenkälaatikko) poistettiin toinen lyhyt pääty, ja tätä näin muodostunutta ”äyskäriä” käytettiin lapioimaan kenkälaatikollinen mutaa ja punanäkinpartaisia. Tällä ”äyskärillä” lasti saatiin varovasti siirrettyä ehjään laatikkoon, kansi päälle, ja laatikko SUP-laudan päällä maalle. Laatikoita mahtui yhteen pelastautumispukupussiin kolme kerrallaan, ja juuri tuon verran kaksi naista yhdessä pystyi kerrallaan kantamaan lahdelta tietä pitkin autolle, ajamaan autolla kohdekluuvin lähelle, ja kantamaan kassit taas autosta kosteaa rantaniittyä pitkin, sitten metsän halki ja lopulta rantaruovikon reunaa pitkin kluuvin rannalle. Yhdessä kantaminen ei ollut helpointa poluttomassa metsässä, ja reissuja jouduttiin tekemään kolme, mutta lopussa kiitos seisoi - kaikki kahdeksan laatikkoa oli kannettu kluuvin rannalle, yhteensä n. 1,5 m2 punanäkinpartaa. Kilomäärällisesti mutaa, vettä ja punanäkinpartaisia siirtyi lahdelta kluuville arviolta 60-70 kg.

Ainoana kiusana painavien laatikoiden lisäksi olivat hyttyset... Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Istutus sujui helposti - laatikot työnnettiin sopivalle kohdalle SUP-laudan päällä, pohjaan kiinnitettiin rautalangoilla metallinen neliö istutuskohtien löytämiseksi myöhemmin, ja laatikolliset kaavittiin varovasti metallineliöiden sisään niin että versot pysyivät edelleen kiinni mudassa juuria muistuttavilla vaaleilla osillaan. Istutuspaikkojen koordinaatit otettiin ylös ja työ kuitattiin tehdyksi sen jälkeen, kun mutaiset pelastautumispuvut oli pesty.

Siirtoistutettuja näkinpartaisia seurataan ensimmäisenä kesänä kuukauden välein, sen jälkeen vuosittain. On kyllä mielenkiintoista nähdä, lähtevätkö nämä monivuotiset näkinpartaislevät leviämään istutuskluuvissa.

Essi Keskinen

P.S. Jos haluat tietää, miltä punanäkinpartainen näyttää veden alla, kurkkaa Metsähallituksen tiedote asiasta. Istutusolosuhteiden veden väri ei suosinut valokuvaamista 😆




keskiviikko 9. maaliskuuta 2022

Oikeaa vai ymmärrettävää termienkäyttöä?

 

Pohjaeläinnäytteenottimesta on valutettu iso läjä mutaa laiturille
Onnistunut pohjaeläinnäytteenoton demonstraatio laiturilta le petit Ponar eli Pikku-Ponar -näytteenottimella. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Olin valmistelemassa lausuntoa erääseen Perämeren kalankasvatusasiaan ja törmäsin hakemuksen luontoselvityksessä Metsähallituksen tekemiin ”pohjaeläinseurantoihin”. No mitä ihmettä? Eihän Metsähallitus tee pohjaeläinseurantoja! Ensin kävi mielessä ottaa yhteyttä muihin Pohjois-Pohjanmaan eli Pohjanmaa-Kainuun Luontopalvelujen kollegoihin, olisiko joltakulta heistä tilattu vuonna 2014 pohjaeläinseurantoja, mutta sitten järki voitti - minähän olen meritiimissä ja minä jos kuka olisin tehnyt pohjaeläinseurantoja, jos niitä olisi pyydetty tekemään.

Mutta kuka nämä seurannat sitten teki? Näytteet oli otettu kahtena päivänä elokuussa 2014 Simon ja Iin edustalta ja tiedot löytyivät ympäristöhallinnon POHJE-tietokannasta, josta pitäisi löytyä kaikki Suomessa tehdyt pohjaeläinnäytteenotot.

Kuvakaappaus tekstistä ja taulukosta
Suorittaako Metsähallitus pohjaeläintarkkailua? Tekstissä on kyllä aivan oikein todettu, että "kyseessä kuitenkin yksi näytteenottokerta/havaintopiste." Kuvakaappaus: Eurofins Ahma Oy 2021 / LINNATIEN LOHI OY KUIVANIEMEN EDUSTAN KALANKASVATUSTOIMINTAA KOSKEVAA YMPÄRISTÖJA VESITALOUSLUPAHAKEMUSTA VARTEN LAADITUT SELVITYKSET

Mietin, mitä itse tein maastokesällä 2014. Silloinhan liikuttiin Kokkolasta Tornioon välisellä alueella, ja otettiin kyllä paljon pohjaeläinnäytteitä sekä putkinoutimella (sukeltajan operoima näytteenotin pehmeille pohjille ja hiekalle), Kautsky-noutimella (sukeltajan käyttämä kovien pohjien näytteenotin) ja le Petit Ponar -näytteenottimella (veneestä laskettava pehmeän pohjan näytteenotin). Milläs nämä kalankasvattajan mainitsemat pohjaeläinseurannat oli tehty? Ponar-näytteenottimella.

Taulukot auki vuodelta 2014 ja sieltähän se ratkaisu löytyi, viisi minun tiimini ottamaa pikku-Ponar -näytettä juuri samoilta päiviltä kuin selvityksen ”pohjaeläinseurannat”. Paitsi että meidän näytteemme eivät olleet seurantaa vaan kartoitusta.

Henkilö laskemassa Ponar-pohjaeläinnäytteenotinta käsin veneen laidan yli pohjaan
Pikku-Ponar on suhteellisen kevyt pohjaeläinnoudin, jolla otetaan näytteitä pehmeältä pohjalta veneestä käsin. Laite laukeaa pohjakosketuksesta ja tuo ylös leuallisen mutaa. Kuva: Elina Keskitalo / Metsähallitus

Kaksi henkilöä pelastautumispuvuissa huuhtoo näytettä näytteenottimesta saaviin
Veneessä koko näytteenottimen tuoma mutapaakku huuhdellaan tarkasti saaviin. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Henkilöitä rannalla seulomassa pohjaeläinnäytteitä
Veneessä tai rannalla näyte seulotaan esim. 1 mm ja 0,5 mm seulojen läpi. Kuva: Niina Kurikka / Metsähallitus

Punainen toukka seulassa muun pohjakarikkeen kanssa
Surviaissääsken punainen toukka on jäänyt seulaan. Kuva: Helmi Mentula / Metsähallitus

Henkilöt istuvat rannalla auringon laskiessa tekemässä töitä
Lopulta pohjaeläinnäytteet poimitaan seuloista lasipurkkeihin, nimetään tarkasti ja purkkeihin lisätään yleensä 70 % etanolia pohjaeliöiden säilyttämiseksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus P.S. Tämän kuvan pitkän mutta upean päivän aikana tein yhden elämäni upeimmista sukelluksista, siitä voi lukea blogista täältä.

Mitä eroa on seurannalla ja kartoituksella? Yksittäisenä näytteenä ei kyllä välttämättä yhtään mitään, sarjana kyllä. Seuranta tehdään aina samalla tavalla ja samasta paikasta ja tarkoituksena on seurata alueen eliöstön muuttumista. Kartoitus tehdään usein samalla menetelmällä vaikkakaan ei aina, mutta eri paikasta, koska tarkoituksena on tehdä kartoitus koko alueen tai laajan alueen eliöstöstä.

Jos kuitenkin POHJE-tietokannasta etsii vain niiden pohjaeläinnäytteiden pisteet, jotka löytyvät läheltä kiinnostuksen kohdetta eli tässä tapauksessa kalankasvatuskasseja, eihän sillä ole väliä, onko kyse seurannasta vai kartoituksesta. Nimi "pohjaeläinseuranta" vain hämäsi itseäni.

Onko sillä sitten väliä, mitä termiä käytetään? Seuranta, kartoitus, inventointi…? Jos joku vain haluaa tietää jonkin tietyn alueen kokonaiseliöstön rakenteen tällä hetkellä (esim. tuulivoimayhtiö, joka suunnittelee off-shore -tuulivoimapuistoa), ei ole mitään väliä, onko tiedot saatu seurannoista, velvoitetarkkailuista, kansallisesta inventointiohjelmasta tai koekalastuksista - näistä tehty kooste kertoo, mitä alueelta löytyy. Jos taas haluaa tietää, miten alueen luonto on muuttunut esimerkiksi viimeisen 20 vuoden aikana, täytyy joko koostaa vuosittaisia läpileikkaavia kattauksia koko eliöstöstä tai turvautua seurantoihin ja tarkkailuihin, joiden tarkoitus on nimenomaan pureutua luonnon muuttumiseen ajan myötä. Jos kartoitus on horisontaalinen kattaus hetken lajistosta, seuranta on vertikaalinen näkemys samasta asiasta ajan funktiona.

Metallikehikko ja -lasta levävyöhykkeessä kivellä veden alla
Kautsky-noutimella raaputetaan kalliolta tai suurelta kiveltä kaikki kehikon sisään jäävät levät ja niiden mukana pohjaeläimet ja muut selkärangattomat näytteeksi harsopussiin. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Olen välillä hiukan perfektionisti oikeiden termien käytön suhteen. Hermostun, jos fiktiivisessäkään kirjassa, saati sitten lehtiartikkelissa, sukeltaja sukeltaa ”happipullolla” (happea annetaan vain sukellusonnettomuuksissa, muuten sukelletaan paineilmalla tai seoskaasulla). Korjaan heti, jos joku sanoo meidän tekevän VELMU-seurantoja - ei, VELMU ei ole seurantaohjelma vaan kartoitusta, ja sitten selitän eron. Yritän olla lempeämpi, jos joku kysyy, teemmekö meri-inventaariota. Inventaariohan on esim. kaupassa tai varastossa tehtävä kartoitus. Tehdä inventointi ja inventaario ovat aika eri asioita. Onpa joku sanonut meidän tekevän myös meri-investointia, mikä on tietysti vielä kauempana totuudesta.

Kiistelin vasta äitini kanssa pakastimen toimintakunnon terminologiasta. Mökillä yksi pakastin oli sulanut. Kysyin, oliko siellä ollut sähkökatko eli oliko toinenkin pakastin sulanut. Ei, ei ollut, eli kyseessä oli vain toinen pakastin. Sanoin sen olevan siis rikki, johon äitini sanoi, että ei se ole rikki, koska siellä on nyt pakkasta. Sanoin, että jos se on sulanut jossain välissä, se on rikki, oli siellä nyt pakkasta tai ei, mutta äitini pysyi kannassaan. Siinä oli vain ollut jokin häiriö ja se oli sulanut, mutta nyt se ei ollut rikki, koska siellä oli pakkasta. No, parin päivän päästä se sitten oli äitinikin mielestä rikki, kun hän sattui mittaamaan pakastimesta + 4 astetta Celsiusta. Laite meni vaihtoon. Minusta se oli rikki koko ajan.

Sateinen kuva mereltä, jossa henkilö istuu veneessä, kameran lississä vesipisaroita
Kesällä 2014 otettiin paljon pohjaeläinnäytteitä sateessa. Sukeltajilla oli kaikki hyvin veden alla, mutta pintahenkilöillä oli välillä vähän ikävämpää. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Mieheni, joka on ammatillisesti hyvin kaukana biologista (IT-puolen ihmisiä ja laatupäällikkö), valittaa usein, miksi pitää olla niin paljon eri lajeja, eikö esim. riittäisi vain ”linnut” tai korkeintaan ”pienet linnut” ja ”isot linnut”? Siihen vastaan, että sitten alan kutsua kaikkia tietokoneita Commodore 64:ksi. Keskustelu päättyy siihen.

Minkälaista johtopäätöstä pitäisi vetää? Että termeillä on merkitystä, mutta niihin ei pidä hirttäytyä, erityisesti silloin, jos sillä ei ole asian kannalta merkitystä. Silloin kun oikealla termillä on merkitystä, sitä pitää toki käyttää oikein. Sen verran on oltava ajankohtainen, että päätän tämän blogin viimeisimpään somea ja mediaa pöyristyttäneeseen keskusteluun termeistä - sota vai konflikti?

Essi, meribiologi, joka antaa muutaman lukuvinkin viimeisen kuvan alla

Vene tyynellä merellä
Välillä merellä on niin kaunista että ihan henki salpautuu. Kuva: Teemu Mustakallio / Metsähallitus

P.S. Jos aihe kiinnostaa enemmän, tässä on vuosien varrelta muutama blogi, joissa pohditaan nimen tai kuvan voimaa ja merkitystä:

Kun lapsuudesta on jäänyt niin voimakas kuva- ja nimimuisto, että asia häiritsee vielä aikuisenakin: http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2017/03/nimen-voima.html

Kun pitäisi päättää hankkeen nimestä ja logosta kolmikielisessä projektissa: http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2017/11/kuva-kertoo-enemman-kuin-tuhat-sanaa.html

Kun esineitä on monia ja ne pitäisi erotella jotenkin ymmärrettävästi ja helposti toisistaan: http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2018/12/nimeamisen-into.html

maanantai 7. maaliskuuta 2022

Nomadikesä ja uhanalaiset lajit - täältä tullaan!

 

Sukeltajat katselevat veneestä sateenkaarta
Löytyykö sateenkaaren päästä kultaa eli uhanalaisia lajeja? Maastokesä 2022 sen näyttää. Kuva: Joel Nyberg / Metsähallitus

Viime kesänä valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon inventointiohjelma VELMU keskittyi luontotyyppeihin, riuttoihin, fladoihin (laguuneihin) ja lahtiin. Tänä kesänä fokus on uhanalaisissa lajeissa.

VELMU on kartoittanut Suomen rannikolta tähän mennessä yli 170 000 näytepistettä. Niiltä on löydetty uhanalaisia vesikasveja ja meriuposkuoriaisia, mutta vain lähinnä satunnaisesti, ilman sen suurempaa suunnitelmallisuutta. Perämerellä, josta suurin osa meriluonnon uhanalaisista lajeista löytyy, on jonkin verran etsitty uhanalaista lajistoa myös mallinnuksen avulla. Nyt tällä tavoin lähestytään koko loppua merialuetta eli Luodon saaristosta Kokkolan eteläpuolelta aina Haminaan asti.

Suomen kartta, jossa pisteinä uhanalaiset lajit, painotus Perämerellä
Kesän kohdelajien olemassaolevat havaintopaikat kartalla. Tältä kesältä toivotaan tietysti paljon uusia pisteitä Suomen kartalle. Kuva: LajiGIS / Metsähallitus

Suomen Ympäristökeskus SYKE on pakertanut käytettäväksi uhanalaisten lajien esiintymistodennäköisyysmalleja, jotka ennustavat alueita, joilta lajeja pitäisi löytyä. Nämä mallit on sitten laitettu päällekkäin sekä ilmakuvien että aiemmin tehtyjen VELMU-kartoitusten kanssa. Kaksi VELMU-suunnittelijaa on käynyt koko rannikon läpi tarkalla haravalla ja piirtänyt polygonit, joita lähdetään tarkastamaan maastokaudella 2022.

Kaksi pelastautumispukuista henkilöä vyötäröä myöten vedessä
Suurin osa uhanalaisista lajeista löytyy rantaviivasta tai matalasta rantavedestä. Parhaita kartoitusmenetelmiä ovat kahlaaminen, vesikiikarointi ja snorklaus. Kuva: Claes Björkholm / Metsähallitus

Minä ja tiimini lähdemme Merenkurkkuun, Luodon ja Kaskisten väliselle alueelle. Tarkistettavat polygonit ovat etäällä toisistaan, ripoteltuina sinne tänne pitkin rannikkoa. Suurin osa on niin kaukana toisistaan, että yhden majoituspaikan löytäminen on täysi mahdottomuus, koska ajomatkoista tulisi liian pitkiä. Karttatarkastelun perusteella näyttää siltä, että yksi viikko vietettäisiin Luodossa, toinen Raippaluodossa, kolmas Vaasassa ja niin edelleen.

Venettä ei tänä kesänä juuri tulla tarvitsemaan. Suurin osa uhanalaisesta merilajistosta viihtyy hyvin matalassa ja jopa aivan rantaviivassa. Kartoitusmenetelminä ovat siis kahlaaminen pelastautumispuvussa, vesikiikarin käyttö, ehkä snorklaus, ja paikasta toiseen siirtyminen SUP-laudalla. Varusteet mahtuvat siis yhteen pakettiautoon, jolla ajetaan mahdollisimman lähelle rantaa ja jalkaisin vesirajaan.

Kuva puoliksi veden alta, puoliksi päältä läheltä rantaa
Tänä kesänä kahlataan rantavesiä. Siellä ne uhanalaiset lajit piileskelevät. Kuva: Linda Jokinen / Metsähallitus

Kun kaikki pitää kuljettaa mukana eikä kiinteää kenttätukikohtaa ole, arkiviikon maanantai ja perjantai kuluvat aina siihen, että päästään jonnekin ja majoittaudutaan, tai lähdetään pois ja mennään kotiin. Tämä tietysti lisää painetta kolmeen jäljelle jääneeseen päivään - tiistaista torstaihin pitäisi saada jotakin aikaiseksi! Onneksi suurin osa kartoitettavista alueista on suojaisia sisälahtia ja hyvin tuulensuojassa, eli sään vaikutus maastotöiden edistymiseen pitäisi olla huomattavasti pienempi kuin veneilykesinä.

Etsittävänä on seitsemän lajia uhanalaisia merilajeja: upossarpio (VU), nelilehtivesikuusi (VU), paunikko (VU), lietetatar (EN), tähtimukulaparta (NT), otavita (NT) ja meriuposkuoriainen (NT). Listalta löytyy EU:n luontodirektiivin liitteen II lajeja, koko maassa rauhoitettuja lajeja ja kiireellisesti ja erityisesti suojeltavia lajeja. Muutama laji jäi listalta pois (piikkinäkinparta EN, silonäkinparta VU, hentonäkinruoho EN, tummahelmilevä VU), koska niistä oli niin vähän havaintoja, että mallintaminen ei tuottanut luotettavaa tulosta. Näillä siis mennään. Jos haluat tietää enemmän mallintamisesta ja luontoarvojen saattamisesta kartalle, lue blogi täältä.

Tässä tämän kesän kohdelajit, blogi jatkuu kuvien jälkeen:

Rento vesikasvi hiekkapohjalla
Upossarpio kasvaa hiekka- tai silttipojalla Perämeren rannoilla. Se on melko heikko kilpailija ja kärsii rantojen umpeutumisesta ja rantarakentamisesta. Kuva: Manuel Deinhardt / Metsähallitus

Pieni vesikasvi vesirajassa
Paunikko kasvaa aivan vesirajassa, joko hieman vedenpinnan alapuolella tai juuri vesirajan yläpuolella kostealla maalla. Kuiville joutuessaan se on joskus kauniin punertava. Kuva: Manuel Deinhardt / Metsähallitus

Kaksi pientä meriuposkuoriaista kasvilla veden alla jonkun kädessä
Meriuposkuoriaiset kulkevat usein pariskuntana. Ne eivät pysty lentämään vaan kävelevät pohjalla ja ryömivät pitkin vesikasveja. Kuva: Jyri Tirronniemi / Metsähallitus

Vesikasviniitty veden alla
Tähtimukulaparralla on nimensä mukaisesti pieniä valkoisia, tähden mallisia mukuloita, joiden vuoksi se on saanut lempinimen "tähtitaivas". Kuva: Petra Pohjola

Yksityiskohtia vesikasvista veden alla
Nelilehtivesikuusella voi nimensä mukaisesti olla neljä, mutta joskus myös viisi tai kuusi lehteä kiehkurassa, usein kauniin punaisen varren ympärillä. Lehdet ovat lehtivälejä lyhyemmät. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Vesikasveja rantaniityllä
Lietetatar kasvaa matalassa vedessä tai kostealla mutarannalla. Se on heikko kilpailija ja viihtyy häirityllä, esim. vasta ruopatulla tai jäiden puhtaaksi kaluamalla rannalla, johon muu kasvillisuus ei ole vielä ehtinyt. Lietetatar on jokisuistojen uhanalainen kasvilaji. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Yksityiskohta kasvista ja sen lehdistä veden alla
Otavita on vitakasveihin kuuluva laji, jota kasvaa Perämerellä sekä mutaisissa, melkein mustissa lutakoissa että ulkosaariston sorarannoilla kirkkaissa vesissä, muualla Suomessa vielä useammissa erilaisissa elinympäristöissä. Otavidalla on nimensä mukaisesti ota lehtensä kärjessä. Kuva: Ville Savilampi / Metsähallitus

Mielenkiintoinen kesä siis tulossa! Oletan, että otavitaa ja paunikkoa tulee löytymään vähäisessä määrin, samoin meriuposkuoriaista, Selkämereltä kenties nelilehtivesikuusta ja Suomenlahdelta ehkä tähtimukulapartaa, mutta upossarpiota ei varmasti. Kokemäenjoen suistosta saattaisi hyvässä lykyssä löytyä lietetatarta.

Syy siihen, miksi näitä uhanalaisia lajeja on löytynyt aiemmin lähinnä Perämeren rannoilta, löytyy pitkälti siitä, että lähes kaikki uhanalaiset merilajit kärsivät rantarakentamisesta ja rantojen umpeenkasvusta, ja Perämereltä löytyy vielä myös rakentamattomia ja toisaalta laidunnettuja rantoja. Toisaalta, koska Perämeren rannat ovat niin laakeita ja matalia, siellä on VELMU-kartoituksia tehty jo aiemmin paljon kahlaamalla, mutta muussa Suomessa tällaiset hankalammiksi koetut rannat, joihin ei ole päässyt veneellä, on aiemmin helposti jätetty kartoitusten ulkopuolelle. Perämerellä niin monet rannat olisivat jääneet laskuista pois, että kahlaamaan oli ryhdyttävä jo VELMU-kartoitusten alusta pitäen, ja näin monet vesirajan uhanalaiset lajit ovat löytyneet.

Mielenkiinnolla odotan kenttätöiden alkua - paljon jalkatyötä ja leirielämää on tulossa, mutta toivottavasti myös uusia hienoja paikkoja ja kenties myös uusia uhanalaisten lajien havaintoja.

Essi, meribiologi

 

Henkilö tarkastelee kasvia mikroskoopilla
Monet uhanalaiset lajit tunnistaa jo maastossa eikä niitä tarvitse poimia edes maasta, mutta muutamia ei erota toisistaan ilman mikroskooppia. Kaikkia rauhoitettuja lajeja varten tarvitaan ELY-keskukselta näytteenottolupa. Lajit, jotka on mahdollista tunnistaa maastossa ilman tuomatta niitä mikroskoopin alle, pyritään jättämään koskemattomina luontoon - ovathan kysesssä uhanalaiset lajit. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Paljon tavaraa SUP-laudan päällä
SUP-lauta on kätevä kulkuväline matalissa vesissä. Sen päällä kulkevat myös näytteenottovälineet. Kuva: Anni Selenius / Metsähallitus

Vesikasvi veden alla
Silonäkinparta näyttää erilaiselta kuin mikään muu näkinpartainen - se on helppo tunnistaa, kun sen on kerran nähnyt. Tässä se kasvaa uposvesitähtien kanssa sulassa sovussa. Kuva. Noora Kantola / Metsähallitus

Kasvinäytteitä lautasella, näytteenottovälineitä
Koska maastokaudella 2022 keskitytään uhanalaisiin lajeihin, niiden keräämiseen täytyy myös olla lupa. Vanhoista filmipurkeista on syntynyt ns. leväpatteri, kätevä työväline kasvi- ja levänäytteiden ottamista varten. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Valkoisia tähden mallisia mukuloita suurennoksena
Tähtimukulaparran mukulat ovat nimensä veroisia. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Mikroskooppikuva levästä
Tummahelmilevä on kaunis levä, jonka erottaa muista helmilevistä vain mikroskoopilla. Kuva: Katja Viitanen / Metsähallitus

keskiviikko 12. tammikuuta 2022

Kalojen asialla

 

Pieni kaivinkone kaivaa lumisessa maisemassa puroa pohjapadon alapuolella
Kalojen kulkua pohjapadon yli kumpaankin suuntaan pyritään auttamaan selkeämmällä reitillä patoaukolle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus 

Akionlahti [Oulunsalossa Oulun lounaispuolella] on merestä lähes irti kuroutunut kluuvijärvi. Se on syntynyt noin 400 vuotta sitten ja on nykyään yhteydessä mereen Nupanväylän ja Akionväylän kautta. Maankohoamisen seurauksena syntyneet fladat ja kluuvijärvet ovat tärkeitä lisääntymisalueita ahvenelle, hauelle ja särkikaloille. Niiden merkitys alueellisten ahven- ja haukikantojen kokoon on keskeinen, ja ne tasapainottavat poikastuotantoa Pohjanmaan rannikolla esiintyvien happamien jokivesien aiheuttamina huonoina lisääntymisvuosina. Akionlahti on luontotyypeiltään ja lajistoltaan arvokas maankohoamisrannikon kokonaisuus ja se on tärkeä myös linnustolle sekä pesimisalueena että muutonaikaisena levähdysalueena.” Näin aloittaa Oulun kaupunki kommenttinsa huolestuneelle kansalaiselle.

Pohjapato ja sen keskellä kulkuaukko kaloille
Akionlahden Nupanväylän pohjapato keväällä korkean veden aikaan ennen toimenpiteitä, keväältä 2021. Kuva: Juha Ojaharju.

Kansalaiset ja muutama virkamieskin on jo vuosien ajan pannut merkille keväisin jäidenlähdön jälkeen Akionlahdelta mereen valuvassa Nupanväylässä lojuvat kuolleet ja henkitoreiset kalat. Kaloja on löytynyt sekä uomasta että rannoilta ja pohjapadon ylä- ja alapuolelta. Kalat pakenevat talvella hapettomaksi ajautuvasta Akionlahdesta, kun eivät jäänkään läpi pääse hengittämään. Viimeisillä voimillaan huonovointiset hapenpuutteesta kärsivät kalat löytävät Nupanväylän, mutta moni niistä ei selviä mereen asti.

Karttakuva lahdesta, josta lähtee mereen kaksi uomaa, toisessa nuoli osoittaa pohjapadon kohtaa
Akionlahti on maankohoamisen myötä merestä lähes irtautunut entinen flada eli laguuni. Vedenvaihdon turvaamiseksi lahden itäpäähän on kaivettu kanava, joka johti siihen, että kesäisin matala lahti lähes kuivui. Tätä korjaamaan nuolen kohdalle rakennettiin pohjapato, josta kalat kuitenkin pääsevät kulkemaan kudulle ja poistumaan fladasta. Kuva: Joonas Hoikkala / Metsähallitus

Väylien aikaisempi ruoppaus heikensi alueen vesitaloutta aiheuttaen lahden kuivumista. Erillisen kunnostushankkeen yhteydessä väyliin rakennettiin pohjapadot, joiden vaikutuksesta Akionlahden hydrologia on palautunut lähemmäksi luonnontilaista. Maan kohotessa tulevaisuudessa Akionlahden yhteys mereen tulee katkeamaan ja veden suolapitoisuus vähenee.

Keväisin, kun happipitoisuus Akionlahdessa vähenee, pyrkivät lahdelle talvehtimaan jääneet kalat poistumaan Nupanväylän kalatien kautta merelle. Sekä meriveden pinta että Akiolahden virtaus vaihtelevat hyvin paljon. Kalojen alasvaellus on esteetöntä muutoin kuin vähäisellä virtaamalla, jolloin, kuten luonnontilaisissakin tapauksissa, osa kaloista löytää heikosti ulos parempiin olosuhteisiin. Mereltä puskevat jäät siirtelevät pohjapadon kiviainesta niin, että huonokuntoiset kalat eivät välttämättä löydä ulosvirtaamaa, vaan jäävät jumiin kivien väleihin. Kalaväylää on aiemminkin kunnostettu avaamalla väylää kaivinkoneella, mutta jäiden vaikutuksesta kiviaines liikkuu ja väylä umpeutuu nopeasti. Yli 20 cm kynnystä ei saa kuitenkaan syntyä millään merivedenkorkeudella missään kohtaa kalatietä.” Näin jatkaa Oulun kaupunki lausuntoaan Akionlahdesta.

Traktorin koura asettaa tukkia vesiuomaan lumisessa maisemassa
Joulukuussa 2021 pohjapadon yläpuolelle asetettiin kaksi padon aukolle osoittaaa ohjuriaitaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Akionlahti on hyvin rehevä lintuvesi. Sieltä on aiemmin löytynyt mm. uhanalaista vesikasvia upossarpiota, mutta nykyisin lähinnä ärviät, vidat ja limaskat ovat vallanneet matalan lahden. Myös vieraslaji kanadanvesirutto on levinnyt lahteen. Kun kaikki tämä pohjaan kuollut kasvimateriaali talvella mätänee, se käyttää jään alta kaiken hapen. Jos kudulta on jäänyt lahteen suurempia kaloja, nämä ovat hapettomaan aikaan hätää kärsimässä.

Oulun kaupunki, Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskus, Suomen vapaa-ajan kalastajat, Akionlahden vesialueen osakaskunta ja Metsähallitus istuivat marraskuussa yhden pöydän ääreen ja laativat suunnitelman pohjapadon ympäristön kunnostamisesta niin että useampi kala pääsisi pakoon hapettomia oloja.

Piirros ohjuriaidoista, jotka suppilomaisesti johtavat pohjapadon aukolle
Näillä suunnitelmilla lähdettiin toteuttamaan ohjuriaitoja. Oulun kaupunki lahjoitti tuulenkaatoina tukit. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Joulukuun ensimmäisenä päivänä 2021 alkutalven kirpakoissa pakkasissa ja lyhyessä päivänvalossa padon yläpuolelle käytiin rakentamassa kaksi ohjuriaitaa, jotka suppilomaisesti ohjaavat kaloja yläjuoksulta kohti patoaukkoa.

”Joulukuussa toteutetun ohjuripilotin avulla on pyritty kokeilemaan, helpottaisiko se huonokuntoisten kalojen ohjautumista ulosvirtaamaan. Koska heikkokuntoista kalaa ajautuu padon harjankin yli eikä kalatielle, on nähty tarpeen ohjata lähellä pintaa ajautuvaa kalaa alivirtaama-aukolle suisteilla”, kertoo Oulun kaupunki kommentissaan.

Tammikuun 2022 vieläkin kireämmässä pakkasessa ja paksussa lumessa käytiin korjaamassa myös padon alapuolista kivikkoa, joka pyrittiin muotoilemaan niin, että useampi kala osuisi patoaukon kohdalle eikä juuttuisi kivikkoon.

Kaivurin koura tasoittelee kivistä ja sorasta rakennettua uomaa pohjapadon alapuolella
Kalojen nousua ja laskua helpottamaan rakennettiin selkeämpi väylä pohjapadon aukolle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Aika näyttää, kuinka paljon jäät tulevat runtelemaan rakenteita. Tätä kirjoittaessa vesi on noussut jo puoli metriä yli normaalin merenpinnan tason, ja loppuviikon ennuste on jopa kaksi metriä keskivedenkorkeuden yläpuolella. Myös keväällä hajoavat ja lähtevät jäät saattavat runnella uusia rakenteita pahasti, tai toisaalta jäät saattavat sulaa lempeästi tekemättä mitään vahinkoa.

Kuten monissa muissakin Itämeren meriluontotyyppien kunnostustöissä, myös Akionlahden pohjapadolla hoidetaan oiretta - hapenpuutteesta kärsiviä kaloja ja niiden hankalaa tietä mereen - eikä itse syytä, talvista happikatoa rehevöityneessä lahdessa. Parasta lääkettä olisi, jos lahden rehevöitymiskierre saataisiin kääntymään laskuun ja talvinen happimäärä riittämään kevääseen asti, mutta koska tämän aikaansaaminen on paljon vaikeampaa, voidaan yrittää edes lieventää tilannetta.

Vesi on peittänyt koko patorakennelman
Vedenkorkeus +55 cm heti päivää kunnostuksen jälkeen ja nyt merivesi juokseekin fladaan eikä päinvastoin! Tämä tietää hyvää ainakin hetkellisesti Akionlahden mahdollisesti huonolle happitilanteelle - nyt saadaan lahteen lisää happipitoista merivettä! Kuva: Jermi Tertsunen / ELY-keskus

Kaikkia hapenpuutteesta kärsiviä kaloja ei varmasti saada pelastettua, mutta toisaalta kunnostustoimet eivät olleet kalliita eikä suunnittelukaan vienyt paljon aikaa. Nyt vain odotellaan, mitä jäät tulevat uudesta tilanteesta kertomaan.

Essi Keskinen

Talvinen kuva korjatusta pohjapadon alapuolisesta alueesta, jossa korkealla vedellä vesi virtaa merestä lahteen päin
Tältä se nyt sitten näyttää! Kuva: Jukka Tuohino / ELY-keskus


tiistai 30. marraskuuta 2021

Tutustumispäivä meribiologin työhön

Sain mahdollisuuden osallistua äyriäisten uhanalaisuutta arvioivan työryhmän workshoppiin Maretariumissa, Kotkassa. Työpajaan osallistui biologeja ja lajiasiantuntijoita eri puolelta Suomea. Työryhmän tarkoituksena on tehdä arviointi Suomen vesiäyriäislajien uhanalaisuudesta sekä koota uhanalaiset lajit ns. Punaiseen listaan. Arviointi tehdään monessa osassa. Tässä workshopissa tarkoitus oli syventää tietoja  äyriäisistä. Suomen koko lajiston uhanalaisuutta arvioidaan kymmenen vuoden välein. 

Minulle selitettiin automatkalla kuinka Metsähallitus toimii ja mistä workshopissa on kyse. Olin todella innostunut alkavasta päivästä. Päästessämme määränpäähän minut esiteltiin muille biologeille ja he kertoivat minulle mitä he tekevät ja missä. Esittelin myös itseni ja kerroin olevani lukion toisella lukuvuodella suorittamassa uravarjostus-päivää. Minusta oli todella kiva kuulla kaikkien kokemuksia sekä eri työnkuvia. Workshopin osallistujat olivat kaikki todella mukavia, ja heidän kanssaan oli helppo puhua biologin työstä. 

Kävimme läpi äyriäisten lajintuntemusta. Kuva: Anni Norres.

Ohjelma alkoi virallisesti, kun siirryimme aamukahvien jälkeen Maretariumin meriteatteriin. Maretarium on yleisöakvaario, joka on avattu vuonna 2002. Akvaariossa on suomalaisia kalalajeja sekä vesistöjä. Paikka oli mielestäni todella hieno, ja aion käydä siellä uudestaan. Meriteatterissa asiantuntijat olivat tehneet diaesityksiä koskien omaa viimeisintä projektiaan. 

Katsoimme merenkartoitushavaintoja VELMU-karttapalvelun avulla. Kuva: Anni Norres.

Opimme merenpohjien tutkimusmenetelmistä. Kuva: Anni Norres.

Diaesitysten aikana ja niiden jälkeen asiantuntijat keskustelivat aiheesta ja toivat omaa näkökulmaansa ja mielipiteitä esiin. Esimerkiksi diaesitys, jonka aiheena oli suunnitteilla oleva tutkimussukelluskoulutus, herätti paljon keskustelua asiantuntijoiden kesken. Keskustelussa tuotiin esille, kuinka tärkeää lajintuntemus on uusilla sukeltajilla, eikä ilman sitä ole järkevää sukeltaa. Muiden asiantuntijoiden mielipiteiden takia koulutusta vietiin eteenpäin ja sitä voidaan muokata paremmaksi sekä monipuolisemmaksi. Workshopin aikana opin enemmän biosukelluksesta, josta en aiemmin tiennyt mitään. Aion varmasti valita yliopistossa sukelluskurssin!

Lounastauon jälkeen katsoimme monipuolisen lajintuntemus diaesityksen loppuun ja siirryimme katsomaan erilaisia näytteitä, joita asiantuntijat olivat keränneet kenttätöitä tehdessä. Käytimme mikroskooppeja niiden tutkintaan. Näytteitä oli Itämerestä sekä Suomen järvivesistöistä. Näytteet olivat hyvin eri tasoa verrattuna lukioon, joten niiden katsominen oli todella kiinnostavaa näin lukiolaisen silmin! 

Lajinäytteitä. Kuva: Anni Norres.


Näytteitä ja näytteenottovälineitä vetokaapissa. Kuva: Anni Norres.

Isokatka tarkkailussa. Kuva: Anni Norres.

Harvinainen elävä fossiili (205 milj. vuotta vanha). Kuva: Anni Norres.

Tässä kuvassa sain itse tutkia myös eri näytteitä asiantuntijoiden kanssa. Kuva: Heidi Arponen.

Näytteiden katsomisen aikana keskustelin monen asiantuntijan kanssa tarkemmin heidän työstään ja mitä se sisältää. Työtä voi tehdä ulkomailla sekä Suomessa eri tutkijaryhmissä tai olla vakituisena esimerkiksi Metsähallituksella. Siellä työnkuvaan kuuluu esimerkiksi toimisto- ja kenttätyötä. Meribiologin työ on todella monipuolista ja kokemuksia kertyy monia erilaisia. Puhuimme paljon mm. pohjaeläimistä, mutta myös esimerkiksi saimaannorpista. Vaikka meribiologi työskentelee vakituisesti yhdessä yhtiössä, hän voi aina tehdä vapaaehtoistyötä esimerkiksi saimaannorppien tai siistin ympäristön vuoksi. 

Pitkän päivän jälkeen lopetimme työnteon ja lähdimme kohti Helsinkiä työryhmään kuuluneen leväasiantuntija, meribiologi Heidi Arposen kanssa. Muut jäivät vielä seuraavaksi päiväksi tekemään töitä. Minulla oli aivan mahtava ja ikimuistoinen päivä. Opin paljon uutta ja sain varmuutta tulevaisuuden ammattia koskien. - Tätä minä haluan tehdä isona! 

Kiitos vielä kaikille vieraanvaraisuudesta ja Heidi Arposelle, että otit minut mukaan.

Teksti: Anni Norres, lukio-opiskelija

Meriluonnon ennallistamista opettelemassa

Neljä henkilöä tutkii karttaa niitetyllä kosteikolla
Otsat rypyssä tässä ihmetellään Hailuodon Kirkkosalmen kunnostusta. ELY-keskus, Metsähallitus ja Oulun yliopiston eläkkeelle jäänyt tutkija pähkäilevät. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Taas kerran olen meribiologin urallani täysin uuden äärellä. Meriluontotyyppien kunnostaminen ja ennallistaminen on tullut ryminällä Suomeen! Rahaa on ja työaikaa allokoitu, mutta mitä tehdä, kun tietotaito ei riitä? Sen nyt tietenkin tiedän, että ennallistaminen liittyy siihen, että luontoa on jollain tapaa muutettu huonompaan suuntaan, ja ennallistamistoimilla pyritään pääsemään takaisin aiempaan ja yleensä enemmän luonnontilaiseen tilaan. Kunnostaminen taas voi olla myös esim. rehevöitymään ja umpeenkasvamaan päässeen vesistön perkaamista.

Pohjapato, jonka yli valuu vettä ja keskellä on aukko
Akionlahden purku-uoman pohjapato pitää ympäri vuoden Akionlahden veden tasaisella korkeudella. Kalat pääsevät kulkemaan padon keskiosan aukosta, mutta kaikki eivät aina löydä aukolle. Ratkaisuksi paikalle yritetään rakentaa ohjuripuomit, jotka ohjaavat ylävirrasta tulevia kaloja kohti purkuaukkoa. Kuva: Juha Ojaharju

Olen kahlannut läpi valtavan määrän meriluontoon liittyvää ennallistamis- ja kunnostuskirjallisuutta, julkaisuja, raportteja, suunnitelmia ja ennallistamisohjeita. Mitä olen kostunut niistä? Ainakin sen, että meriluontotyyppien ennallistamista pidetään pääsääntöisesti hyvin vaikeana, jollei monin paikoin jopa mahdottomana tehtävänä. Ojitetun suon saa ennallistettua, kun tukkii ojat ja nostaa veden pinnan alkuperäiselle tasolle. Itämeren suurin ongelma taas on rehevöityminen, ja sitä ei ennallistamisella korjata. Vaikka rihmalevää keräisi kuinka paljon pois meriharjusten kutusoraikoilta, se on vain tekohengitystä - oireiden hoitoa eikä puuttumista itse sairauteen. Toki äärimmäisen uhanalaisen merikutuisen harjuksen kohdalla toimi saattaa riittävästi auttaa harjusta niin että se pääsee linkuttamaan sukupolvesta toiseen edes miten kuten.

Kaksi henkilöä lumisessa metsässä, toisella vesinäytepurkki kepin päässä
Luonnonsuojelija Ralf Wistbacka kertoo allekirjoittaneelle, kuinka himankalaisen kosteikon vedenpintaa pitäisi nostaa, jotta vedenpinta palaisi takaisin aiemmalle tasolle. Vesinäytteetkin saatiin otettua, vaikka pakkasta oli jo 9 astetta. Kuva: Anette Bäck / Metsähallitus.

Vesikasvien siirtoistutukset saattavat joissakin tilanteissa toimia, mutta lajin siirtäminen uuteen paikkaan on harkittava tarkoin. Jos laji ei ole viihtynyt siellä ennenkään, miksi se viihtyisi siellä istutettuna? Toisaalta esim. ruoppauksen jäljiltä kokonaan kadonnutta vesikasvillisuutta voidaan yrittää auttaa palautumaan nopeammin siirtoistutuksin. Ja toiset lajit, kuten esimerkiksi meriajokas, vaan ovat julmetun hitaita leviämään - ehkä niitä siksi voi yrittää auttaa hiukan ns. kädestä pitäen?

50/50 jaettu kuva, jossa yläkuvassa hiekkapohja eikä kasveja, alakuvassa hyvinvoivia meriajokkaita
Meriajokasta on istutettu alueille, jotka on tunnistettu karttatarkastelun avulla: missä meriajokasta on joskus kasvanut, mutta ei kasva enää, missä on sopivan syvyistä hiekkapohjaa ja mihin ei kerry vuosittain paksuja rihmalevämattoja. Meriajokas on hidas leviäjä, ja istutetut niityt ovat selvinneet jo ainakin yhdestä talvesta. Kuvat: Joonas Hoikkala / Metsähallitus, editointi Säde Mäkipää / Metsähallitus

Fladojen eli merestä maankohoamisen seurauksena irti kuroutuvien laguunien ennallistaminen saattaa olla suoraviivaisempaa ja mutkattomampaa. Usein fladan kynnys, joka rajoittaa meriveden täyttä vellomista hieman lämpimämmässä ja joskus makeammassakin fladassa, on ruopattu auki, jotta nättiin ja suojaisaan laguuniin voidaan päästä veneellä. Samalla on usein tuhottu tärkeitä kalojen kutualueita, koska laguuni ei enää lämpenekään keväällä muuta merta nopeammin eikä ole sen suojaisempi kuin muutkaan lahdet. Tällaisissa tapauksissa ennallistaminen tai kunnostus on helppoa - suljetaan fladan suuaukko entiselleen.

Droonikuva fladasta, jonka kynnys on ruopattu auki merelle
Gamla Hamnin fladan kynnys on Uudessakaarlepyyssä ruopattu auki, jotta mökkiläiset saisivat veneensä laitureihin. Kynnyksen ruoppaaminen tarkoittaa suurempaa vedenvaihtoa meren kanssa, mahdollisesti kuivumista kesällä ja kutualueen heikentymistä, koska laguuni ei enää lämpene keväällä sen nopeammin kuin merikään. Tällaiset fladat on mahdollista ennallistaa sulkemalla ruopattu kynnys osittain. Kuva: Jaakko Haapamäki / Metsähallitus

Jos flada taas uhkaa jäädä kuiville maanpinnan kohoamisen myötä ja se halutaan edelleen pitää auki ruovikoitumiselta tai muulta umpeenkasvamiselta, ollaan taas tekohengityksen puolella - maankohoaminen on luontaista ja sitä vastaan tappeleminen ei välttämättä ole luonnonsuojelun hengen mukaista.

Järviruovikko ja matala kosteikko droonikuvassa
Vesilinnut ja kutevat kalat kuten hauet, ahvenet ja särkikalat pitävät matalista, jonkin verran ruovikoituneista merenlahdista, mutta jos umpeenkasvua on liikaa, kaikki lajit eivät enää pärjää. Hailuodon Kirkkosalmi on matala sisälahti, josta on kymmeniä vuosia sitten avattu myös toinen kanava mereen veden vaihtuvuuden parantamiseksi. Pahimmillaan tällaiset uudet aukot kuivattavat fladoja ja laguuneja ja auttavat veden lämpötilaa tasaantumaan laguunin ja meren välillä, mikä ei palvele kutukaloja. Kuva: Suvi Saarnio / ELY-keskus, SeaCOMBO-hanke

Yksi meriluonnon ennallistamisen muoto voi olla vieraslajin poisto. Esim. suojaisesta fladasta tai kluuvista (seuraava askel kohti suota ja sitten maata, kun fladasta muotoutuu kluuvijärvi) voidaan yrittää poistaa esim. vieraslaji kanadanvesiruttoa. Usein vieraslajienkin poisto on veden kantamista pohjattomaan kaivoon - vesi velloo kaikkialle ja lajit kulkevat rajattomasti pitkin Itämerta.

Muutamien maastokäyntien myötä olen kuitenkin saanut hiukan kiinni siitä, mitä muuta meriluontotyyppien kunnostaminen tai ennallistaminen voisi olla. Kalamiesten kanssa kulkiessa on oppinut, että liian korkealle asennettuja siltarumpuja voi laskea niin että emokalat pääsevät nousemaan kutualueilleen. Umpeenkasvaneita ruovikkoja voidaan ruopata ja niittää mosaiikkimaisiksi parempien kutupaikkojen luomiseksi. Pohjapatojen aukkoja voi myös yrittää korjata niin, että kudulta takaisin mereen laskeutuvat emokalat löytävät poistumisaukon helpommin.

Niitettyä ja niittämätöntä järviruovikkoa droonikuvassa
Kirkkosalmen natura-alueen kosteikkoja hoidetaan Hailuodossa mm. niittämällä ruovikkoa. Kuva: Suvi Saarnio / ELY-keskus, SeaCOMBO-hanke

Lintuihmisten kanssa liikkuessa olen oppinut, miten kahlaajakosteikoita kunnostetaan, ja kyllähän kosteikot kuuluvat vähintäänkin lähelle meriluontotyyppejä, veden ja maan rajapintaan. Alueen vedenpintaa voidaan nostaa tai vedenviipymää hidastaa niin että kuivumaan päässeet kosteikot jäävät uudelleen veden alle ja palautuvat sekä kutualueiksi että vesilintujen ja kahlaajien käyttöön. Moni flada on pilattu syventämällä veden purku-uomaa niin syväksi, että kesällä kuivaan aikaan vesistö lähes kuivuu. Tällaiseen kohteeseen voidaan tehdä pohjapato säätelemään vedenkorkeutta, tai rakentaa esim. veden liikkeitä hidastavia kiveyksiä.

Kirkkosalmen natura-alueella Hailuodossa on vesi korkealla, kun kunnostusniittoja käytiin ihmettelemässä lokakuussa 2021. Pitäisikö ruovikkoa poistaa, entä puustoa ojien varsilta? Petolinnut istuskelevat ojanvarsipuissa ja kyttäävät saalislintuja, joita halutaan suojella kosteikoilla. Video: Suvi Saarnio / ELY-keskus, SeaCOMBO-hanke

Oma sanavarastokin on saanut ihan uudenlaista buustia - ennen ennallistamisia en ollut kuullut vaaituksesta, jättöruovikoista enkä vedenviipymän pidentämisestä. Jossain vaiheessa sanat jo sekoittuivatkin - kun vuorotellen puhuttiin ennallistamisesta ja kunnostuksesta, suusta pääsi myös sana ”kunnollistaminen”, ennallistamisen ja kunnostuksen sekasikiö.

Ehkä oma oppimiskäyräni ennallistamisen ja kunnostuksen tiimoilta lähtee jossain vaiheessa nousukiitoon, mutta vielä tässä odotellaan jotakin maagista ymmärryksen hetkeä. Tällä hetkellä tuntuu, että tietoa kertyy lähinnä osmoosinomaisesti - imeytymällä puoliläpäisevän kalvon läpi eli ilman omaa kontrollia ja osan tiedosta jäädessä imeytymättä.

Ihmisiä seisoskelemassa syysmaisemassa auton edessä, taustalla lintutorni
Kunnostus ja ennallistaminen ovat monesti monen eri organisaation yhteistyöhankkeita. Tässä Oulun yliopiston eläköitynyt tutkija Juha Markkola kertoo Metsähallituksen maa- ja meritiimille Hailuodon Kirkkosalmen toimenpiteiden historiaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuten niin monessa muussakin työasiassa, yhteistyö on tämänkin oppimisen kannalta valttia. Maalla on ennallistettu soita, kosteikoita ja puroja jo vuosikymmeniä, ja tietoa on olemassa, nyt sitä pitää vain ryhtyä soveltamaan merialueelle. Asiantuntijuutta löytyy ja sitä on auliisti jaettukin, kun oma osaaminen loppuu. Siksi suuressa organisaatiossa on hyvä aloitella omaa opettelua, ja yhteistyöorganisaatiotkin ovat ottaneet osaa opetustalkoisiin. Alueen kunnostaminen ja ennallistaminen on muutenkin aina niin iso hanke, että yhteistyö prosessi- ja organisaatiorajojen yli on yleensä välttämätöntä.

Kirkkosalmen natura-alueen sisälahden toinen avoimempi selkä, Patelanselkä, laskee Salmenkurkun uoman kautta Viinikanlahteen Perämereen. Ruovikkoa on paljon ja umpeenkasvu näyttää vääjäämättömältä - pitäisikö ruovikkoa siis niittää, entä vesialuetta ruopata? Video: Suvi Saarnio / ELY-keskus, SeaCOMBO-hanke

Sanna Marinin hallitus lanseerasi Helmi-ohjelman, jossa kunnostetaan elinympäristöjä ympäri Suomea. Metsähallituksen meritiimi kunnostaa Helmi-ohjelman kohteiden lisäksi mereisempiäkin luontotyyppejä. Mielenkiintoistahan tämä on, uuden oppiminen, vaikka välillä meinaa usko loppua kesken. Parasta on kuitenkin se draivi ja yhteistyöhalukkuus, joka välillä aina löytyy mitä yllättävämmistä ennallistamiskokouksista tai sähköpostiketjuista. Olen löytänyt itseni aivan ällikällä lyötynä muutaman kokouksen jälkeen - meillähän on tässä täydet suunnitelmat ja suuntaviivat kohteen kunnostamiseen, ja tahtotilakin on kaikilla kohdillaan! Voi niitä riemun hetkiä, kun tällaista välillä tapahtuu.

Sitä seuraavaa onnistumisen ja oppimisen kokemusta odotellessa.

Essi Keskinen

Droonikuvaa Raippaluodon saaristosta
Raippaluodon Hägnesfladan suuaukon ruoppaus näkyy hyvin droonikuvassa. Ruoppaus jatkuu de Geer -moreenien välistä ulapalle. Kuva: Jaakko Haapamäki / Metsähallitus