torstai 20. syyskuuta 2018

Svartöfjärdenin vedenalaiselämää Merenkurkusta


Fladat, laguunit ja suojaisat matalat lahdet ovat elinehto monille pikkukaloille ja kalanpoikasille ja pitävät yllä suurta kirjoa vedenalaiskasvillisuutta. Svartöfjärdenissä Merenkurkussa puikkelehtii kolmipiikkejä ja kalanpoikasia näkinpartaisten ja ärviöiden välissä. Meri Lappalainen editoi VELMU-videon (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma). 

Essi, meribiologi

maanantai 17. syyskuuta 2018

Syysterveisiä Vaasasta


Usein löytyy sopiva ramppi, josta laskea vene vesille. Toisinaan löytyy myös ruovikkoa. Kuva Meri Lappalainen
Kenttäkauden loppu alkaa jo häämöttää horisontissa, ja kartoitukset ovatkin sujuneet varsin mallikkaasti! Kesä- ja heinäkuussa kartoitimme pääosin Vaasan sokkeloista sisäsaaristoa. Niillä vesillä liikkuessa on olo toisinaan kuin Liisalla Ihmemaassa, kun kartoilla ja ilmakuvissa avoimilta vaikuttaneet väylät katoavatkin kesken kaiken ja ruovikko hiipii varkain selustaan.

Merenkurkun saaristossa kulkuvälineistä ovat erityisesti kunnostautuneet notkeisiin liikkeisiin kykenevät pikkuveneet ja sup-laudat. Pienestä tilasta huolimatta mukaan mahtuu kaikki oleellinen: lautoihin teipatut kenttälomakkeet, vesikiikarit, pelastuspuvut, snorklausvarusteet, GPS-laitteet, näytepussit ja –purkit, linjakelat sekä eväät. Kuvatessa mukaan tulee kamera, tietokone, kaapelikela, näytehara ja laatikollinen johtoja. (Ja johonkin koloon saattaa ahtautua vielä kartoittajakin…)



Näytteen perusteella Sundomin saaristossa vaikuttaa kasvavan hieman punanäkinpartaa. Kuva: Teemu Uutela
Myös matalissa vesissä ovat sup-laudat hyödyksi, kun vehreiden näkinpartaisniittyjen pehmeään savi- tai mutapohjaan humahtaa kartoittaja hetkessä sääriään myöten. Aiemmin kirkkaaseen veteen pöllähtää pilvenä sedimenttiä ja nenään hiipii ihastuttava, mädältä kananmunalta tuoksahtava rikin katku. Suden- ja ukonkorentoja löyhkä ei tunnu haittaavan; niillä on kesäkuun lämmössä pää pyörällä soidintanssista eikä pariskuntia hetkauta sen enempää tunkeilevat biologit kuin painovoimakaan. Sen sijaan tiiravanhemmat eivät kuokkavieraista ihastu, ja seuraavat sitkeästi perässä moittien kunnes turhan lähelle eksynyt kartoittaja poistuu (soveliaasti nuhdeltuna) paikalta.

Usein sameavetisten ja rehevöityneiden karikkojen, ruovikkojen ja matalikkojen lomasta löytyy toisinaan myös yllättäviä helmiä. Näistä esimerkkinä Svartöfjärdenin alueella sijaitseva pieni lahti on vehmas ja kirkasvetinen kalanpoikasten paratiisi, jossa auringonvalo siivilöityy pintakasvuston läpi pohjalle asti ja näkyvyys on jopa kymmenen metriä. Paljon parjattu ruovikko tarjoaa siellä kalanpoikasille suojaisan labyrintin jonka lomassa sopii kisailla vailla suurempaa pelkoa pedoista. Vaan niistäkään ei ole puutetta – jokunen suuri hauki vaanii verkkaisesti pohjan varjoissa.

Kalojen päiväkoti, Svaftöfjärden. Kuva Teemu Mustasaari

Punanäkinpartaa, merinäkinruohoa ja mukulanäkinpartakasvustoa. Kuva Teemu Mustasaari
Lisää punanäkinpartaa… Kuva: Teemu Mustasaari

Toisinaan kartoitus osuu hyvän näkyvyyden sijaan samalle päivälle kuin paikallisten tilaama ruoppaus, jolloin näkyvyyden voi olettaa olevan kymmenen sentin luokkaa. Edes käsikopelolla ei pohjalta löydy silloin muuta kuin satunnainen orpo näkinparta. Tasan eivät mene onnen lahjat.

Auringon lämpöä ja laineiden liplatusta on kuitenkin mukava muistella iltojen hämärtyessä. Edessä on vielä datan käsittelyä ja tarkistusta syksyn lähestyessä. Vuosi alkaa olla kenttätöiden kannalta pulkassa.

Meri Lappalainen


tiistai 11. syyskuuta 2018

Viestinnällinen loppusilaus kenttäkaudelle



Maastokauden päätös saapui minulle viestinnällisissä merkeissä. Keväällä tapasin Paul Segersvärdin, joka tekee Aamutv:hen Luonto lähellä ohjelmaa. Tarkoituksenani oli houkutella hänet Merenkurkkuun tekemään lähetystä hankkeesta. Vaasan ollessa kaukana Etelä-Suomesta jää kannattamattomaksi tulla yhden jutun takia tänne saakka, joten tehtäväkseni tuli keksiä monia aiheita ja niin teinkin.
Sovimme kolme eri aihetta; Merenkurkku - maailmanperintökohde, pikkulepakko ja sen syönnösvaellus sekä fladat ja kalat. Olimme sopineet tiiviistä aikataulusta, pääasiallisena tukikohtanamme Valassaaret, jossa saisimme suurimman osan aineistosta kuvattua.

Käringsund Valassaarilla paljastuu usvan alta   Kuva: Roosa Mikkola



Matkustimme maanantaina yhdessä junalla Helsingistä Vaasaan. Kvarken flada hankkeen maastotöissä olemme yrittäneet panostaa kuvaamiseen pinnan päällä ja pinnan alta ja nyt se työ kantoi toden teolla hedelmää. Neljä tuntia junassa kulki kuin siivillä, kun katsoimme läpi sellaista kuvamateriaalia, jota voisi mahdollisesti käyttää ohjelmassa.

Vaasaan saavuttuamme alkoikin ensimmäisen ohjelman kuvaukset. Maailmanperintökoordinaattori Susanna Lindeman oli meitä vastassa asemalla ja sieltä suuntasimme kohti Svedjehamnia ja Saltkaretin näkötornia. Merenkurkku on Unescon maailmanperintökohde ja Suomen ainoa kohde luontoarvojensa takia. Merenkurkussa ilmenee paremmin kuin missään muualla maailmassa jääkauden aiheuttamat muutokset luonnossa. Näitä ilmiöitä kuvattiin Susannan kertomusten siivittämänä. Allekirjoittanut sai toimia kuvausassistenttina. Välillä kyllä huomasi, että on saanut koulutuksen aivan muihin hommiin, tuttua ja turvallistakin touhusta kyllä löytyi, nimittäin tavaroiden roudaaminen sekä työpäivän pituus.

Menossa Saltkaretin näköalatornille  Kuva: Roosa Mikkola


Tiistaina ohjelmassa oli siirtyminen Valassaarille. Parin viikon ajan biologinen asema on toiminut Kvarken flada hankkeen lepakkotutkijoiden tukiasemana. Seuraava jutun aihe olisikin siis pikkulepakon syönnösvaellus. Sää oli mitä parhain, lämpöä riitti ja tuulta oli vain nimeksi.  Merenkurkku ja Valassaaret näyttivät parhaat puolensa toimittajalle auringonpaisteen ja usvan merkeissä. Lepakkoaiheessa riittikin paljon kuvattavaa hyönteispyydysten tyhjennyksestä lähtien.  Jännitys oli korkealla, kun illalla lepakkotutkijat olivat pystyttäneet pyydykset ja jäimme odottamaan mahdollista pikkulepakkoa. Niitä ei pariin päivään oltu saatu pyydyksiin ja olisi ollut kovin sääli, ellei jutun päähenkilöä tavoitettaisi. Kaikki planeetat taisivat olla oikeilla kohdilla, koska odotus palkittiin jo kello kymmenen jälkeen illalla, pikkulepakko oli harppupyydyksessä! Senhän jälkeen alkoi tapahtua. Koko kuvauskalusto sekä valot piti siirtää harpun luokse, yön pimeydessä, kun ei muuten olisi lainkaan nähtävää. Yksi tutkija oli katsovinaan ensimmäistä kertaa pyydykseen kuvaajan kuvatessa, kuvaajaa taasen kuvasi viisi ihmistä, olihan kyse spektaakkelista konsanaan. Lepakko ja kuvauskalusto saatiin sisälle ja sen jälkeen päästiin kuvaamaan lepakon käsittelyä ja rengastusta. Loppusilaus oli, kun pikkulepakko lensi takaisin vapauteen, se otto oli mahdollista tehdä vain kerran. Tyytyväisinä pakkasimme kimpsut ja kampsut suunnaten takaisin nukkumaan mökille. Meidän työpäivä oli onnellisesti pulkassa jo kello yhden aikaan yöllä, kun lepakkotutkijat jatkoivat vielä aamuun saakka. Emme voineet uskoa onneamme, ettemme joutuneet valvomaan toista yötä lepakon kiinnijoutumista odotellen.

Harppupyydyksen pystytystä katsojille  Kuva: Roosa Mikkola


Keskiviikkona vuorossa oli fladat ja kalat. Luonnonvarakeskuksen tutkijoiden piti tarkistaa Valassaarten Käringsund fladalla ulosvaeltavien ahventenpoikasten määrää. Onneksi keskiviikkona oli jo tuulista ja korkeata aallokkoa, muutenhan merellä työskentelystä olisi toimittaja saanut aivan liian idyllisen kuvan. Rantautuminen toimittajan kanssa ei ole mitä helpointa, se täytyy tehdä uudestaan ja uudestaan, monesta kuvakulmasta, jotta tapahtuma saadaan taltioitua mahdollisimman autenttiseksi televisiokatsojia varten. Kun työtä on tehnyt pitkän aikaa, sokeutuu tekemisilleen, mutta toimittaja jaksoi innostua monesta meille jo ehkä hiukan arkisemmasta asiasta. Silloin tällöin katselimme kuvaruudulta jo talteen saatua materiaalia, kyllähän siitä näki, että ammattilainen on kameran toisella puolella tehtävänään saada kaikki näyttämään mahdollisemman hyvältä. Fladalla lukelaiset suorittivat vedenlaatumittauksia ja etsivät ahvenenpoikasia, allekirjoittanut snorklaili. Sen jälkeen tiedossa oli vielä henkilöhaastattelut.

Paul kertoo visiostaan Annicalle ja Larille Luonnonvarakeskuksesta  Kuva: Roosa Mikkola


Viikko oli hauska ja erilainen. Kuvattavat tekivät ”normaalia” työtänsä mutta saattoivat saada kehotuksen aloittaa alusta ja tehdä koko homma uusiksi, toimittajahan ei voi tietää kaikkia yksityiskohtia työstämme. Jos jotain mielenkiintoista tapahtui, joka tukisi tarinaa kuvattuna, aloitimme homman alusta. Kuin ihmeen kaupalla sujui kaikki paremmin kuin suunniteltu, mikä on poikkeuksellista pitkän kenttäkauden jälkeen syksyllä. Aikataulut osuivat kohdilleen, säät ja eläimet tekivät yhteistyötä. Ehkäpä siihen on hyvä lopettaa.

Näkemisiin televisiossa siis, #luontolähellä ja AamuTV !

t Roosa

torstai 30. elokuuta 2018

Terveisiä Saaristomereltä


Tänä kesänä Metsähallituksen yksi meritiimeistä on liikkunut Saaristomeren metsäisten saarien ja ulkosaariston välissä kartoittaen merenpohjan eliöstöä sukeltaen, snorklaten ja videoiden. Saaristomerellä olemme olleet kiinnostuneita siitä, miten ihmispaine vaikuttaa alueen eliöstöön sekä löytyykö Saaristomereltä korkean biodiversiteetin eli monimuotoisia alueita. Tarkoituksenamme on ollut myös kartoittaa alueen fladoja eli merenlahtia, jotka ovat vielä yhden tai useamman vesiväylän kautta yhteydessä mereen. Fladojen kasvillisuuden kartoittamiseen olemme käyttäneet avuksemme droneja, joiden tuottamasta ilmakuvista pystyy näkemään paremmin fladan muodon sekä pohjan syvyysprofiilin. 

Onko se kala vai hylje? Ei se on sukeltaja työssään kuivalla maalla. Janni Ketola / Metsähallitus

Kenttäkautemme lähti liikkeelle Kasnäsin saariston merenpohjan kartoituksella. Nopeasti suuntasimme kartoittamaan hiekkasärkkää ulkosaaristoon sään suosiessa. Ensin hiekkasärkkää käytiin viistokaikuluotaamassa mahdollisten hiekkaesiintymien selvittämiseksi. Sen jälkeen alueelle palattiin videoimaan merenpohjaa sekä tekemään pistesukelluksia ja linjasukelluksia. Hiekkaa alueelta löytyi, mutta ei merikartoissa ilmoitettua 1,7 m matalikkoa. Alueelle pääsimme hyvin, kun otimme huomioon päivän tuuliennusteet. Ulkosaaristossa 8 m/s tuulet tuntuivat varsin kovilta, kun aallot pystyivät kasvamaan korkeiksi ilman esteitä. Onneksi suurimmaksi osan aikaa sää tuntui suosivan kartoittajia ja tuuli pysyi maltillisena tai jopa olemattomana. Muutama utelias hylje tuli välillä seuraamaan kartoittajien työtä.

Halli meitä tutkimassa. Tuuli Pietinen / Metsähallitus

Stora Buskärin venelaiturissa veneemme Najas ja Fucus. Janni Ketola / Metsähallitus

Hiekkasärkän kartoituksien lomassa saimme yöpyä Stora Buskärin saaressa. Saavuimme saarelle melkoisen tavarakuorman kanssa kahdella uskollisella veneellämme Najaksella ja Fucuksella. Alueella ei tuntunut liikkuvan muita kuin me, joten saimme rauhassa liikkua alueella veneillä. Aamiaisen nautimme ulkosalla piknikpöydillä tiirojen lentäessä läheisellä salmella.

Muuttokuormamme Stora Buskärissä. Tuuli Pietinen / Metsähallitus

Saaristomeri on tarjonnut tänä kesänä parastaan mahtavien maisemien ja jatkuvan hellejakson lomassa. Kartoittajilla ja suunnittelijoilla on vettä, aurinkorasvaa ja elektrolyyttijuomaa kulunut normaalia enemmän kesän aikana, ettei nestehukka ole iskenyt. Kesän säät ovat tehneet kartoitusolosuhteista suotuisat. Saaristomeren eliöstö on osoittautunut monipuoliseksi. Ulkosaariston kivikkoisilla pohjilla on kasvanut punaleviä kuten huiskupunalevää (Rhodomela confervoides) sekä punahelmilevää (Ceramium tenuicorne). Fladoissa olemme tavanneet ahvenvitaa (Potamogeton perfoliatus) ja hapsivitaa (Potamogeton pectinatus). 

Huiskupunalevää (Rhodomela confervoides), sinisimpukoita (Mytilus trossulus) ja merirokkoja (Amphibalanus improvisus) Ytterlandilla. Elli Leinikki / Metsähallitus

Sukeltajaa ulkoiluttamassa. Tuuli Pietinen / Metsähallitus

Janni Ketola, Luontokartoittaja Korpoströmin meritiimi












maanantai 27. elokuuta 2018

Syysilloissa jotkut vielä jatkavat kenttätyötä


Kuten edeltävänäkin vuotena tähän aikaan, alkaa kasvillisuusinventointien maastokausi lähestyä loppuaan ja henkisesti voi valmistautua ainakin sen osalta talviteloille. Mutta kun yhdet lopettelevat aloittelevat vasta toiset.

Viime vuoden tapaan Kvarken flada hankkeessa käynnistyy mitä intensiivisin viiden viikon kenttäputki Valassaarilla. Edeltävänä kautena Valassaarilla rengastettiin 60 lepakkoa, neljää eri lajia. Tänä vuonna pyyntiaikaa on aavistuksen pidennetty, pyydysten sijoittelu on entistä tarkempaa ja suunnitellumpaa viimevuotisten tulosten ja kokemusten pohjalta.


Pikkulepakon selkäpuolelle liimataan lähetin,  jotta sen liikkeitä pystyy seuraamaan    Kuva: Nicklas Fritzén

Harppupyydyksen sommittelua   Kuva: Nicklas Fritzén


Asialleen omistautunut asiantuntijajoukko aloittaa työt illan hämärtyessä ja lopettaa kun aamu alkaa näyttää ensimmäisiä merkkejään. Lepakoiden ollessa yöaktiivisia on luonnollisesti paras aika niiden pyytämiseen yö. Lepakoita voidaan pyytää erilaisilla verkkojen tapaisilla ansoilla. Ansat käydään tarkistamassa säännöllisin tihein välein. Hankkeessa kartoitetaan pikkulepakon syönnösreittiä, joka hypoteesimme mukaan kulkee Merenkurkun ylitse.
Jotta saisimme varmuuden teoriamme paikkansapitävyydestä, on työt jo aloitettu hieman aiemmin. Ruotsin Merenkurkun puoleiselle rannikolle on asennettu muun muassa majakoihin antenneja. jotka nappaavan signaalin ohiliitävästä pikkulepakosta, jonka selkään olemme liimanneet pienen lähettimen. Näiden antennien pystytys ei olekaan ollut mitä helpoin tehtävä alkaen jo tavaran toimittajan vaikeuksista toimittaa meille tarvittavia välineitä.  Ei ole myöskään sallittua noin vain kiinnittää antenneja vieraan valtion alueelle ja tiettyihin strategisesti tärkeisiin rakennelmiin, lupien hankinta on ollut aivan oma projektinsa.

Näillä antenneilla kukaan ei livahda meiltä ohi!     Kuva: Pekka Bader


Antennit ovat 2,7m pitkiä ja ne ovat yhdistetty suurehkon ruokapöydän kokoiseen aurinkopaneeliin sekä 30kiloa painavaan akkuun. Monet majakoista, joihin antennit sijoitetaan, eivät ole oikein luotuja siihen, että valtavia painavia esineitä ripustetaan niiden ylimpiin kaiteisiin. Luontoäitikään ei aina ollut puolellamme puhaltaen 13m/s, jolloin ei enää keikuta korkealla yläilmoissa kapeiden kaiteiden takana, vaikka turvavaljaat ovatkin käytössä. Tämä työskentely on vaatinut vinssejä, itsensä ylittämistä (korkeanpaikankammo) sekä pellepelottomuutta.


Roosa




Kun antenni vihdoin on saatu ylös mallaillaan sitä vielä kohdilleen, maasta käsin.  Kuva: Nicklas Fritzén

 Nyt ensimmäiset urheat yökukkujat ovat viettäneet viikon Valassaarilla ja saldona tällä hetkellä kolme pikkulepakkoyksilöä, joista yksikään ei ollut tähän mennessä rengastettu. Muitakin lepakoita tavattiin, joista mukavana jälleennäkemisenä yksi viime vuonna rengastetuista isoviiksisiipoista.

Hiukan erilaista meri-inventointia tulossa siis.  Jännityksellä odotetaan, mitä tulevat työt tuovat tullessaan.




Antenni on vihdoin kohdillaan, niin myös aamun ensimmäiset valonsäteet   Kuva: NIcklas Fritzén




torstai 23. elokuuta 2018

Saaristomereltä Selkämerelle


Korpoströmin tiimin kesä on alkanut kahden kuukauden puuhastelulla Saaristomerellä, ja jatkuu nyt muutaman viikon ajan Selkämeren seudulla. Selkämeren ensimmäinen kenttätyöviikko on nyt takana, ja joitain eroja olemme jo saaneet huomata kahden merialueen välillä. Jo merialueiden nimet antavat vihjeitä alueiden eroista. Saaristomeri on nimensä mukaisesti varsin suojaista ja runsassaarista seutua, ja ulkomerelle saa ajaa veneellä jopa yli tunnin matkan. Selkämerellä saaria on vain rannikon tuntumassa, eivätkä väylät ole samalla tavalla saariston suojissa. Keskimäärin Saaristomeri on myös Selkämerta matalampi – Saaristomeri on vain 23m syvä, kun taas Selkämeren keskisyvyys on noin 60 metriä. Tämä ei luultavasti tule kovin paljoa näkymään töissämme, sillä Selkämerellä joudumme pysyttelemään enimmäkseen rannikon tuntumassa. Meriveden suolapitoisuuden ero alueiden välillä on keskimäärin 0,1 %.
Vaikka Saaristomeri onkin Selkämerta suojaisampi meri, Saaristomerellä työskennellessämme myös sääolosuhteet olivat suotuisat. Heinäkuun helteet eivät välttämättä tuntuneet kuivapukusukeltajista kovinkaan miellyttäviltä, mutta hyvällä säällä kenttätöitä oli mukava tehdä, eikä juurikaan tarvinnut turvautua ”huonon sään paikkoihin” töitä suunnitellessa. Ulkomerellä työskennellessämme vastassa on ollut useamman kerran myös uteliaita hylkeitä, jotka ovat kuitenkin pysytelleet turvallisen matkan päässä sukeltajien ja veneilijöiden kameroista.


Saaristomeren tyyneyttä. Elli Leinikki / Metsähallitus


Sinisimpukoita ja haarukkalevää Ytterlandilla. Aleksi Leinikki / Metsähallitus
Jo ensimmäisen Selkämeri-viikon aikana olemme huomanneet olevamme paljon enemmän tuulen armoilla. Tuuliolosuhteiden vuoksi ensimmäiset kenttäpäivämme ovatkin keskittyneet Reposaaren edustalle. Kokemäenjoen edustalla sukellettaessa, videoidessa ja harattaessa pohja on ollut pääosin mutaa ja näkyvyys kehno. Lajisto on joen vaikutuksesta johtuen makrofyyttipainotteista, ja pohjalta on löydetty suursimpukoita, jotka ovat saaneet tiimimme simpukkanörtit innostumaan. Olemme havainneet järvi- ja jokisimpukoita, mutta toistaiseksi emme ole löytäneet uhanalaista vuollejokisimpukkaa (Unio crassus), jonka kanta Kokemäenjoessa on vahva.



Haran heittoa Reposaaressa. Elli Leinikki / Metsähallitus

Ensimmäisellä Selkämeri-viikollamme pääsimme yhtenä avoimemmalle merelle. Ensimmäiset kohteemme sijaitsivat Pietarmerellä, Luvian edustalla. Pinnan alle pääsy tuntui suorastaan helpottavalta – vastassa oli ainakin kahden metrin näkyvyys ja hiekkapohja. Sukelluksen edetessä pohja muuttui kivikkoisemmaksi, ja näkyviin tulivat runsaat rakko- ja itämerenhaurut. Miellyttävän sukelluksen jälkeen siirryttiin lounastauon jälkeen seuraavaan kohteeseen. Tuuli oli tässä vaiheessa jo hieman noussut, mikä vaikutti jonkin verran seuraavan linjan sijoittamiseen. Sukelluksen aikana tuuli yltyi niin voimakkaasti, että tiimimme toinen vene varoitti ”yli metrin korkuisista aalloista”. Sukellukselta palattiin rauhallisesti takaisin Reposaareen suojaisaa reittiä. Olimme saaneet ensikosketuksen Selkämeren vaativista tuulioloista. 
Haurua Vähä-Pietarin edustalla. Elli Leinikki / Metsähallitus

Elli Leinikki, luontokartoittaja. Aleksi Leinikki / Metsähallitus



keskiviikko 22. elokuuta 2018

Sukellus huonovointiseen Itämereen


Blogissa on usein kuvailtu onnistuneita sukelluksia ja Itämeren kauneimpia sukelluspaikkoja. Kuuden meritiimikesän aikana olenkin päässyt näkemään monia todella upeita vedenalaisia maisemia. Itämeren pinnan alta on löytynyt näkinpartaisniittyjä matalilla hiekkapohjilla, värikkäitä punalevävyöhykkeitä sekä syvyyksien komeita kallio- ja savimuodostelmia. Valitettavasti työmme ei aina ole pelkkää kirkasta vettä ja monipuolista lajikirjoa, vaan välillä vastaan tulee myös huonovointisia paikkoja. Olemme viettäneet kohta lähes kaksi viikkoa Inkoossa, missä saaristo on pinnan päältä upeaa, mutta harmiksemme kauneus ei kuitenkaan ole jatkunut pinnan alla. Tiheässä sisäsaaristossa vesi ei pääse vaihtumaan samalla tavalla kuin ulkomerellä ja historiallisen kuuma kesä on luultavasti vielä pahentanut tilannetta. Tässä kuvaus eräältä tyypilliseltä sisäsaariston sukellukselta.

Pinnan päällä kaunista, pinnan alla sameaa. Kuva: Lari Pihlanjärvi

Laskeudun poijun köyttä pitkin yhä syvemmälle ja seuraan kuinka vähitellen kaikki valo katoaa. Viidessätoista metrissä on säkkipimeää ja ensimmäiset ruudut teen sukelluslamppuni valossa. Nähtävää ei tosin ole paljoa, pohja on hapetonta hyllyvää mutaa, jonka pinnalle on noussut kuolleita surviaissääsken toukkia. Rikin haju tunkee ihmeellisesti nenääni maskin läpi. Hapeton pohja ei tule yllätyksenä, mittasimme sukelluspaikkani läheltä pohjan happipitoisuudeksi pyöreän nollan.

Essi lukee happimittarin lukemia vakavana. Kuva: Lari Pihlanjärvi.

Muutaman kymmenen metrin jälkeen pohjasta nousee lähes pystysuoraan kallio ja nyt pystyn jo näkemään ilman lappua. Tyhjä kallio näyttää oudolta, normaalisti näillä syvyyksillä kasvaisi jo rusko- ja punaleviä. Murtovesipolyyppi ja muutama merirokko sinnittelee kalliolla, mutta paksu sedimenttikerros vaikeuttaa myös niiden eloa. Pohjalla on paljon Beggiatoa-bakteerin muodostamia vaaleita laikkuja. Beggiatoa käyttää orgaanisen materiaalin hajoamisesta syntyvää rikkiä energian lähteenään ja kukoistaa hapettomassakin ympäristössä. Löydän muutaman sinisimpukan, mutta paljon enemmän pohjalla on kuolleiden simpukoiden kuoria.

Välissä kallio muuttuu silttipohjaksi, mutta silläkään ei kasva juuri mitään muutamaa kitukasvuista ahvenvitaa lukuunottamatta. Surkeimman näyn kohtaan, kun saavun rakkohauruvyöhykkeelle. Merirokot ja levärupi ovat peittäneet levät ja yleensä kirkkaan väriset rakkohaurut ovat täällä todella tummanruskeita tai mustia. Joka puolella on myös paljon jo täysin kuollutta ja kalliosta irronnutta haurua. Aivan rannan tuntumassa kasvaa hieman viherahdinpartaa, mutta muuten linjan lajimäärä jäi todella pieneksi. Palatessani veneelle otan vielä muutaman kuvan pinnan alta todisteeksi elinympäristön heikosta tilasta.

Ahvenvita yrittää ponnistaa silttipohjalta, vaikka olosuhteet ovat heikot. Kuva: Linda Jokinen


Ruskoärviää ja ahvenvitaa Inkoon sisäsaariston sameassa vedessä. Kuva: Lari Pihlanjärvi

Kuollutta rakkohaurua. Kuva: Lari Pihlanjärvi
Kitukasvuista rakkohaurua ja simpukan kuoria sedimentin peittämällä kalliolla. Kuva: Linda Jokinen

Sukelluksen jälkeen on mukava päästä takaisin veneeseen ja pestä hapettoman mudan hajut pois. Tällaisissa paikoissa ei ole mukava sukeltaa ja mukana tulee myös huoli Itämeren tilasta. Itämeressä on paljon kauniita ja hyvinvoivia paikkoja, mutta näitä huonovointisia alueita tulee vastaan liian usein.

Itämeren suojeluterveisin,

Linda, Suomenlahden meritiimin suunnittelija