torstai 18. heinäkuuta 2019

Vesikasvien levinneisyystiedot laajenevat


Vaarantunut vesipaunikko Raahen natura-alueella. Kuva Catherine Egerton, Metsähallitus.

Pohjanlahdella eletään tänä kesänä jännittäviä aikoja! Kolmen eri hankkeen neljä eri tiimiä on tämän maastokesän aikana tehnyt havaintoja kolmesta eri lajista aivan uudelta alueelta.

Rannikko-LIFE eli CoastNet LIFE -tiimi, joka työskentelee Raahen natura-alueella, löysi ensimmäistä kertaa natura-alueen rajojen sisäpuolelta vaarantuneen VU paunikon, Crassula aquatica. Kun tarkastelee ympäristöhallinnon uhanalaistietokantaa Hertta Eliölajit, heti natura-alueen rajan ulkopuolelta löytyy 1x1 km kokoinen ruutu Preiskarin saaren itäpuolelle sijoitettuna. Sen tietona on ”vuonna 1994 lisätty arkistohavainnosta”.

Nyt havainnon teki suomalaistunut australialainen vapaaehtoistyöntekijä. Vapaaehtoiset todella hyödyttävät hankkeita! Raahen natura-alue on siis saanut uuden uhanalaishavainnon.

Aiemmat tiedot vesipaunikon esiintymisestä Raahen natura-alueella. Kuva kaapattu Hertta Eliölajit -järjestelmästä.

Yhtä jännittäviä kuuluu Merenkurkusta ja pohjoiselta Perämereltä. SEAmBOTH-hankkeen tiimi ja Perämeren ja Merenkurkun VELMU-tiimit ovat kaikki löytäneet jokisuistoista ja muista lähes makeista vesistä, mm. Torniojokisuistosta ja mahdollisesti myös Merenkurkusta, lapinvesitähteä Callitriche hamulata. Lähdekirjallisuudessa lajin levinneisyydeksi mainitaan Lappi ja Häme. Onhan Meri-Lappikin toki osa Lappia, mutta kasvia ei mitä ilmeisimmin ole esiintynyt missään päin Itämeren rannikkoa aiemmin. Nyt havainnot on varmistettu Luonnontieteellistä keskusmuseota myöten.

Lapinvesitähden lehdenkärjet ovat pihtimäiset. Kuva Suvi Saarnio, Metsähallitus.

Laji.fi -sivustolta kaapattu kuva lapinvesitähden havainnoista Suomesta. Karttaa ei voi käyttää levinneisyyskarttana, mutta osviittaa se antaa, samoin kuin Retkeilykasvion ja Suuren Pohjolan värikasvion karttakuvat, jotka antavat saman kuvan lapinvesitähden levinneisyydestä. Nyt lajia on löydetty pitkin pohjoisen Perämeren rantoja ja jokisuistoja ja mitä todennäköisimmin myös Merenkurkusta.

Kolmas lajin aiemmin tunnetun levinneisyysalueen laajentuminen löytyy Merenkurkusta, josta Mustasaaresta Värlaxfjärdenistä löytyi poimuvitaa Potamogeton crispus ”suuria määriä ympäri sitä lahtea”. ”Luulisin että jos sitä on noin paljon, se olisi jo levinnyt lähialueille”, sanoo Merenkurkun VELMU-tiimin luontokartoittaja. Aiemmin poimuvidan levinneisyysalue on ollut hyvin eteläsuomalaispainotteinen.

Poimuvita on nimensä mukainen, poimuinen. Kuva Teemu Mustasaari, Metsähallitus

Poimuvidan lehdet ovat terävän sahalaitaiset. Kuva Teemu Mustasaari, Metsähallitus.

Laji.fi -sivustolta kaapattu kuva poimuvidan havainnoista Suomesta. Kaikkien lähdeviitteiden mukaan lajin levinneisyyden on aiemmin tiedetty painottuneen vain Etelä-Suomeen.


Suurella todennäköisyydellä nämä löydöt eivät tarkoita sitä, että lajit olisivat välttämättä levittäytymässä uusille alueille, vaan sitä, että on vielä paljon, mitä ei vedenalaisesta luonnosta tiedetä. Vesikasveihin on kuitenkin hankalampi päästä käsiksi kuin maakasveihin, ja jokaista kolkkaa Suomen merialueista ei ole vielä selvästikään koluttu.

Iso kiitos tarkkojen maastokartoittajien lisäksi myös hankerahoittajille, jotka ovat tehneet mahdolliseksi nyt käynnissä olevat kartoitukset! LIFE, Interreg Nord ja Ympäristöministeriö: Tuhannesti kiitoksia!

Essi Keskinen

Poimuvita rehevässä lahdessa Merenkurkussa. Kuva Teemu Mustasaari, Metsähallitus.

Poimuvita, kuva Teemu Mustasaari, Metsähallitus.

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Kansalaisen ääni


Viime viikonloppuna pidettiin ties kuinka monetta kertaa yleisötapahtuma Pooki flakkaa - Raahen meripäivät. Kävijöitä oli noin 20 000 ja tuntui siltä, että suurin osa heistä pysähtyi juttelemaan kanssani CoastNet LIFE- eli Rannikko-LIFE -hankkeen teltalla.

Taas kerran konkreettisuus ja erikoisuus vetivät. Minun musta Loitokarin kuminen sukelluspukuni roikkui sisäänheittotuotteena, jota lapset tulivat ihmettelemään, ja lasipurkit, joissa oli näytillä raahelaisia vesikasveja, vetivät puoleensa kaikenikäisiä. 

Ihmisten kanssa jutteleminen ja hankkeesta kertominen yleisötapahtumissa on aina sekä erityisen palkitsevaa että erityisen väsyttävää. Sama homma kuin koululaisvierailuilla. Yhtä aikaa on täysin poikki ja samaan aikaan äärimmäisen tyytyväinen olo.

Meri yhdistää ihmisiä. Vielä enemmän heitä yhdistää yhteinen meri, josta Raahen kaupunki, Metsähallitus ja Rannikko-LIFE -hanke nyt yhdessä pitävät huolta. Moni paikallinen veneilijä ja mökkeilijä kävi mielenkiinnolla kuuntelemassa, miten hankkeessa kartoitetaan Raahen saariston natura-alueen vedenalaista ja maanpäällistä luontoa, ennallistetaan perinnebiotooppeja ja raivataan nummia, vain muutamia toimenpiteitä mainitakseni. Ihmiset kokivat omakseen hankkeen, joka hoitaa heidän takapihaansa.



Monien raahelaisten lisäksi juttelin Floridasta saapuneen lapsiperheen kanssa, Kuusamosta matkustaneen rouvan kanssa, joka oli lopussa sitä mieltä että "onneksi te kaikki biologit ette ole semmoisia puunhalaajia ja viherpiipertäjiä vaan joillakin tuntuu olevan ihan järkeäkin päässä", Ahvenanmaalta tulleiden mökkiläisten kanssa, joiden mielestä oli mahtava ajatus, että apolloperhoset pystyisivät tulevaisuudessa etelän lämmetessä siirtymään pikkuhiljaa Natura 2000 -alueverkostoa pitkin kohti pohjoista, ja mitä ilmeisimmin venäläistä alkuperää olleen Jurin kanssa, joka sanoi lopuksi kaikkein eniten mieltä lämmittäneet sanat.

Mitä muilta sitten sai kuulla? Niitä tyypillisiä yleisötapahtumajuttuja:

- Silloin minun lapsuudessa sitä yhtä vesikasvia sanottiin jeesusheinäksi kun sen päällä pystyi kävelemään kun sitä oli niin paljon. Mitähän se mahtoi olla?

- Meillä oli tänä keväänä mökin rannassa ihan ensimmäistä kertaa semmoista kirkkaan vihreää juttua, jossa oli sammakonkudulta näyttäviä asioita. Mitähän se mahtoi olla?

- Meillä on mökkiranta madaltunut niin että matalalla vedellä mökille ei enää pääse. Kaisla valtaa alaa. Millähän sinne saisi ruoppausluvan?

- Mitenköhän me saataisiin kivikkoisesta mökkirannasta järviruoko poistettua kun sitä ei pysty rouhimaan eikä sitä oikein tohtisi ryhtyä myrkyttämäänkään?

Jussi Häkkilä Radio Pookista haastattelee meribiologia ennen Raahen meripäivien alkamista.

Kun naapurisaaressa oleva oma mökkiranta on saatu käsiteltyä, ja lapsuudessa tulleet kalansaaliit käyty läpi, johonkin väliin on aina hyvä työntää hiukan Rannikko-LIFE-tietoutta. Ihmisiä kiinnostaa koska asia on omakohtainen, Raahen saaristoa käytetään aktiivisesti, on siellä veneileviä ja purjehtivia. Ja vaikka kojulla kävijä ei olisi paikallinen, tosi moni on kiinnostunut purkeissa köllivistä vesikasveista, koska suurinta osaa löytyy koko Suomen rannikolta. Kaksi varttuneempaa rouvaa osasi luetella ulkoa sadan suomalaisen kasvin latinankieliset nimet "koska silloin viisikymmentä vuotta sitten ne piti opetella". Osa vesikasveistakin tuli kuin vettä valaen.

Hieno tapahtuma, hienoja ihmisiä, mahtavaa kiinnostusta! Kiitos ja näkemiin toivottavasti ensi vuoteen!

Niin, ja mitä se Juri sitten loppumetreillä sanoi? Hän sanoi, että on ollut markkinoilla nyt kaksi päivää ja paras tuote olen minä, koska osaan hymyillen myydä luonnonsuojeluhankkeen makkaraa ostaville markkinavieraille ja saada sen vielä kuulostamaan kiinnostavalta. Kiitos Juri! Positiivista palautetta on aina kiva saada :)

Essi Keskinen

Rannikko-LIFE -hanke kiinnosti kaikenikäisiä taaperoista eläkeläisiin. 

Raahen meripäivien juontaja haastattelee meribiologia Rannikko-LIFE -hankkeen tekemisistä Raahen saaristossa. Kuva Olli Joensuu.

perjantai 28. kesäkuuta 2019

VEDENALAISIA AVAINLUONTOTYYPPEJÄ ETSIMÄSSÄ

  
Rakkohaurun muodostamaa tiheää kasvustoa, joka tarjoaa elinympäristön ja ravintoa lukuisille muille lajeille sekä piilopaikkoja esimerkiksi kalanpoikasille. Kuva: Metsähallitus.

Kesälomallaan moni suuntaa meren äärelle ja saaristoon. Siellä kohtaamme tuttuja meressä viihtyviä lajeja kuten rakkohaurun (entiseltä nimeltään rakkolevä) muodostamat moniulotteiset vyöhykkeet tai uimareissulla jalkoja kutittelevat ahvenvitakasvustot. Harva kuitenkaan pysähtyy pohtimaan, mikä mahtaa olla näiden vedenalaisten eliöiden merkitys lajien monimuotoisuuden säilymisen tai ekosysteemin toiminnan kannalta. Tai ihmisiä hyödyttävien ekosysteemipalveluiden kuten kalantuotannon kannalta. Ovatko kaikki pinnan alta löytyvät luontotyypit samalla viivalla näiden suhteen? Voimmeko tunnistaa mikä luontotyyppi on tärkein, mitä tulisi suojella ja millä perusteella? 

Näihin kysymyksiin etsitään vastauksia Suomen ympäristökeskuksen, Luonnonvarakeskuksen ja Metsähallituksen Luontopalveluiden yhteisessä Euroopan Meri- ja Kalatalousrahaston rahoittamassa MERIAVAIN-hankkeessa. Hankkeessa tunnistetaan rannikkomme vedenalaiset avainluontotyypit, kuvataan niiden tuottamia ekosysteemipalveluita sekä määritetään ekosysteemipalveluille taloudellinen arvo. 

Luontotyypit ja ekosysteemin toiminta 


Luontotyypit ovat maa- tai vesialueita, joilla on tietynlaiset ympäristöolot sekä näiden ympäristöolojen määrittelemä luonteenomainen kasvi- ja eläinlajisto. Joulukuussa 2018 julkaistussa Suomen toisessa luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa 42:lle Itämeren vedenalaiselle luontotyypille arvioitiin uhanalaisuus. Näistä Itämeren luontotyypeistä 10 arvioitiin uhanalaisiksi ja 4 silmälläpidettäviksi. Esimerkiksi rakkohaurun ja itämerenhaurun muodostamaa luontotyyppiä kutsutaan haurupohjaksi. Vaikka haurupohjat ovat edelleen luontotyyppinä varsin yleisiä, arvioitiin ne erittäin uhanalaisiksi viimeisen 50 vuoden aikana tapahtuneen näkösyvyyden heikentymisen, rehevöitymisen ja sitä seuranneen rihmalevien kilpailuedun vuoksi. Esimerkkejä muista luontotyypeistä ovat meriajokaspohjat ja liejusimpukkapohjat. Pohjien lisäksi myös ulappaympäristö, sen plankton ja kalasto muodostaa oman luontotyyppinsä.


Kuvassa etualalla näkyvä yleinen ahvenvita on ensisijaisesti sisävesilaji, mutta se on sopeutunut monenlaisiin elinympäristöihin ja viihtyy Itämeren vähäsuolaisessa vedessä. Se voi kasvaa yli kaksimetriseksi ja laajat sekä tiheät kasvustot tarjoavat arvokkaita suojapaikkoja kaloille.  Kuva: Metsähallitus/Noora Kantola. 

Avainluontotyyppien kuvaaminen ja ekosysteemipalveluiden tunnistaminen vaatii ymmärrystä luontotyypeissä esiintyvien lajien ja eliöyhteisöjen toiminnasta. Yksi elämää ylläpitävistä ekosysteemitoiminnoista on perustuotanto. Perustuotannossa omavaraiset eliöt kuten kasvit ja levät muuntavat yhteyttämisprosessissa auringosta lähtöisin olevaa energiaa orgaanisiksi yhdisteiksi muotoon, joka on toisenvaraisten eliöiden kuten kasvinsyöjien käytettävissä. Sen lisäksi että perustuotanto ylläpitää ravintoverkkoja, yhteyttämisessä sitoutuu ilmakehän hiilidioksidia ja syntyy happea. Esimerkiksi ulappa-alueiden kasviplanktonyhteisöjen yhteyttämisen on arvioitu tuottavan yli puolet kaikesta maapallon ilmakehän hapesta. Itämeressäkin elää sadoittain eri syanobakteeri- ja levälajeja, ja niillä on tärkeä merkitys hapen tuotannon lisäksi myös hiilensidonnassa. Ilmastonmuutoksen myötä kiinnostus mereisten perustuottajien kykyyn sitoa hiilidioksidia onkin kasvanut. Tutkimusten mukaan esimerkiksi meriajokasniityt ja makroleväyhteisöt sitovat huomattavia määriä hiiltä ja voivat hillitä ilmastonmuutosta.  

Myös paljaalta vaikuttavilla hiekka- ja mutapohjilla tapahtuu. Pohja-ainekseen kaivautuva liejusimpukka on yksi Itämeren tärkeimmistä lajeista ja lajin yksilömäärät pehmeillä pohjilla voivat olla hyvin suuria. Pohjaeläinten myllertäessä ne muokkaavat fyysistä elinympäristöään ja tätä toimintoa kutsutaan bioturbaatioksi. Rehevöityminen ja hapettomat kuolleet pohjat ovat suurimpia ympäristöongelmia Itämerellä. Pohjaeläinten bioturbaatio auttaa hapettamaan sedimentin pintakerroksia, mikä vaikuttaa positiivisesti pohjan kuntoon ja siellä tapahtuvaan hajotustoimintaan. Näennäisesti paljailla valoisilla pohjilla voi elää myös huomattava määrä pienen pieniä mikroleviä, jotka ovat ihmissilmältä piilossa, mutta tuottavat yhteyttäessään merkittäviä määriä happea.


Liejusimpukoita. Kuva: Metsähallitus.

Osasta rannikkomme luontotyypeistä kuten hauru-, sinisimpukka- tai liejusimpukkapohjista löytyy tutkimustietoa, toisista taas tiedetään hyvin vähän. Yksi puutteellisesti tunnetuista luontotyypeistä on rauta-mangaanisaostumapohjat, joilla 90 % pohja-aineksesta on peittynyt pääasiassa raudasta ja mangaanista muodostuneilla mineraalisaostumilla. Saostumat ovat muodostuneet merenpohjassa mikro-organismien ylläpitämissä biogeokemiallisissa prosesseissa. Ne vaihtelevat kooltaan muutamista millimetreistä jopa usean neliömetrin kokoisiin levyihin. Sukeltajalle nämä pohjat näyttäytyvät jopa mystisinä, samoin avainluontotyyppiä etsivälle. 

Rannikkomme vedenalaiseen eliöstöön liittyy siis monia ekosysteemitoimintoja, jotka hyödyttävät myös ihmisiä. MERIAVAIN-hankkeessa kesä ja syksy jatkuvatkin jännittävän tiedonkeruun parissa, kun kokoamme yhteen tieteellistä tietoa näistä toiminnoista. Selvää on jo nyt, että 42 vedenalaisen luontotyyppimme joukkoon mahtuu niitä, joista tutkimustietoa löytyy vähän. Ensi keväänä meillä on kuitenkin koossa tietopaketti, jota voimme hyödyntää sekä avainluontotyyppien kuvaamisessa että tiedon puutteiden tunnistamisessa.  Tämä on tärkeä askel niin meriluonnon suojelun kuin meriluonnon taloudellisen arvon määrittämisen näkökulmasta.  

Mukavaa kesää toivottaen, 
Fiia Haavisto ja Essi Lakso  


Lisätietoa hankkeesta: 
Metsähallitus (http://www.metsa.fi/meriavain
Suomen Ympäristökeskus 
(https://www.syke.fi/fi-FI/Tutkimus__kehittaminen/Tutkimus_ja_kehittamishankkeet/Hankkeet?n5=2
Luonnonvarakeskus (www.luke.fi/projektit/meriavain)

tiistai 25. kesäkuuta 2019

Mustatäplätokon maailmanvalloitus



Kellon Kiviniemen kalasatama, ensimmäinen työpäivä merellä kesän uusille luontokartoittajille. Aurinko paistaa, ilma on nätti, ollaan lähdössä merelle harjoittelemaan videokuvausta.

Venettä lähestyy kalastaja, joka on hoksannut Maian kyljessä Metsähallituksen sinivihreät teipit. Kalastajalla on SEAmBOTH-tiimille tuliaisia.

-Tuli tämmöinen. Tuolta Kattilankallasta. En ole ennen nähnyt. Mikähän lienee rumilus.

Tiimin jäsenet tutkivat kalaa. Se on selkeästi pohjakala, koska maha on litteä ja rintaevät suuret. Väritys on tumma ja pääkin iso. Mutta eihän tämä tämmöinen kuulu Suomen kalalajistoon, niihin kahteenkymmeneen kahdeksaan lajiin, jotka löytyvät Itämerestä.

- Voisko se olla joku omituinen? Joku vieraslaji? Mitä niitä nyt on? Mustatäplätokko? Mutta tällä ei ole mustaa täplää.

Kalastaja kertoo, että verkko oli hieman runnellut kalaa, ja sen selkäevästä puuttuu palanen. Juuri se kriittinen palanen, jossa paljonkertova musta täplä sijaitsee.

Mustatäplätokon tunnistaa selkäevän selkeästä mustasta täplästä. Tämän yksilön on kuvannut Janica Borg akvaario-olosuhteissa.


No niin, nyt on siis mustatäplätokko levinnyt jo Oulunkin korkeudelle saakka. Samalla laji on ensimmäinen havainto SEAmBOTH-hankealueella. Kala on lähtöisin Mustanmeren ja Kaspianmeren seutuvilta ja on saapunut Itämerelle 1990 -luvulle, Suomen rannikolle vuonna 2005. Kalaa tavataan suurimpien satamien läheisyydestä eli selkeästi se matkustaa painolastivesien mukana tai runkoon takertuneena munana. Suomenlahdella mustatäplätokko leviää jo ihan omalla painollaan ja on monin paikoin valloittanut pohjan muilta kaloilta lähes kokonaan.

Kun Metsähallituksen Perämeren meritiimi edellisen kerran törmäsi mustatäplätokkoon, se tapahtui Raahessa. Silloin Itämeren pohjoisin havainto mustatäplätokosta löytyi sieltä, muutama vuosi sitten, nyt pohjoisin havainto siirtyi Oulun pohjoispuolelle. Joku epäili havainnon olevan maailman pohjoisin, koska Ruotsissa tämä vieraslaji on varsin eteläinen ja USAn Suuret Järvet, joihin mustatäplätokko on levinnyt, taas sijaitsevat Oulun eteläpuolella.

Mustatäplätokko on ruskeanlaikullinen pohjakala, jonka koiras tummuu kutuaikaan lähes mustaksi. Tältä Kattilankallasta nostetulta mustatäplätokolta puuttuu tyypillinen musta täplä - sen pitäisi olla selkäevässä puuttuvan palasen kohdalla. Kuva Suvi Saarnio, Metsähallitus.


Jos maalla kurttulehtiruusu ja lupiini levittäytyvät ja vievät tilaa alkuperäisiltä lajeilta, meressä samaa tekee mustatäplätokko. Yhteistä monille menestyville vieraslajeille on se, että ne ovat generalisteja kaiken suhteen - syövät lähes mitä vaan, eivät ole turhan nirsoja veden lämpötilan tai laadun suhteen, pärjäävät lähes millaisissa olosuhteissa vain ja osaavat löytää sopivan ekolokeron uusista elinympäristöistä ja uusista ravintokohteista. 

Suomi ratifioi alusten painolastivesiä koskevan kansainvälisen sopimuksen joitakin vuosia sitten. Muutaman vuoden sisällä kaikkien alusten täytyy ryhtyä käsittelemään painolastivesiään tavalla, joka estää uusien vieraslajien siirtymisen merialueelta toiselle.

Joidenkin lajien kohdalla ollaan kuitenkin jo myöhässä. Eiköhän mustatäplätokko ole tullut jäädäkseen. Jos saat sen onkeen, heitä pannulle - sieltä mistä se on kotoisin, kalaa pidetään aivan kelpo ruokakalana. Ja muista ilmoittaa vieraslajihavaintosi, jos sellaisia tulee vastaan!


Essi Keskinen

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Maastosta maailmalle - kongressivierailulla Pietarissa

Suvi esittelee posteriaan kiinnostuneelle yleisölle.


Vanha kiinalainen arvoitus kysyy ”Jos puu kaatuu metsässä eikä ketään ole kuulemassa, kuuluuko siitä ääni?”

Tutkija tai maastokartoittaja voi kysyä samaa: ”Jos minulla on hienot tulokset mutta niitä ei julkaista missään, olenko silloin tehnyt lainkaan työtä?”

Tätä korjaamaan, ja viemään Metsähallituksen nimeä ja osaamista maailmalle, mentiin Pietariin GeoHab 2019 -kongressiin. Metsähallitukselta olivat edustettuina Saumaton Perämeri SEAmBOTH-, Tila2- ja BalticRim -hankkeet.




Vuosittain Geological and Biological Marine Habitat Mapping kokoontuu viikoksi toukokuussa, eri puolille maailmaa. Se kutsuu kokoon ”samat vanhat naamat” GeoHabin alkuajoista lähtien, ja lisäksi uusia väitöskirjatutkijoita, tutkijoita, konsultteja ja myös virkamiehiä. Pääosa osallistujista ja esiintyjistä on lähempänä merenpohjan geologiaa, topografiaa ja syvyystietoa, mutta joukkoon mahtuu myös meitä meribiologeja ja nykyisin myös meriarkeologeja ja muita kulttuuri- ja historiapuolen meritutkijoita.

Eräässä Saksan esityksessä korostettiin sitä, että tieteen pitää lähentyä hoidon ja käytön puolta (ympäristöhallintoa) niin että tieteen tuottamia tuloksia todella pystyttäisiin käyttämään merialueiden hyväksi. Tähän väliin mm. SEAmBOTH-hanke nimenomaan tähtää - tuottamaan käyttökelpoisia karttatuotteita ympäristöhallinnon käyttöön.

GeoHab-kongressin rakenne on muotoutunut hyväksi havaituksi jo vuosia sitten: maanantaina on työpaja, rekisteröityminen ja illalla icebreaker-juhla eli tervetuliaisjuhla, tiistaista torstaihin on 1-20 minuutin mittaisia esityksiä välillä 9.00-18.00, iltaisin on posterisessiot, yhtenä iltana kongressin gaalapäivällinen ja perjantaina ekskursio johonkin lähialueen mielenkiintoiseen geologiseen ja/tai biologiseen tai välillä myös kulttuurihistorialliseen kohteeseen.

Åbo Akademi ja SYKE esittelivät rakkohaurun levinneisyysmallia ja VELMU-dataa.

Tätä kaavaa noudattaen neljä Metsähallituksen suunnittelijaa, erikoissuunnittelijaa ja meribiologia vietti Pietarissa erittäin antoisan ja mielenkiintoisen, vaikka toisaalta myös hyvin työntäyteisen viikon.

Vsegei-instituutti eli geologinen instituutti Vasilinsaarella tarjosi upeat puitteet kansainväliselle kongressille, johon osallistui yli sata tutkijaa, merigeologia ja -biologia ympäri maapalloa.

Hienoina nostoina viikosta voi poimia mm. posterien esittelyn. Posterit olivat koko viikon esillä heti kokoushuoneen ulkopuolella niin että niitä ehti katsoa myös lyhyillä väliajoilla. Välillä posterit on haudattu johonkin takahuoneeseen niin että niitä joutuu erikseen lähteä katsomaan. Posterisessiossa mm. SEAmBOTH-hankkeen posterit vetivät kiinnostuneita tutkijoita puoleensa ja joidenkin kysymyksiin sai vastata jopa 10-15 minuuttia. Marianne Katainen Metsähallitukselta teki upean taiton postereille ja ne pystyttiin printtaamaan karttatuotannon printterillä 150 cm korkealle kiiltävälle paperille. Hienolta näytti ja kiitos vielä Mariannelle!

Suvi Metsähallitukselta esitteli SEAmBOTH-hankkeen jokisuistokartoituksia minuutin salamapuheessa, joka liittyi posterin esittelyyn.

Toinen nosto voisivat olla todella mielenkiintoiset esitykset. Osa aiheista ei osunut ammatillisesti eikä myöskään oman mielenkiinnon kohteisiin, mutta monet osuivat vähintään toiseen. Moni näytti tekevän samantyyppistä geologista ja biologista habitaattikartoitusta kuin SEAmBOTHissa tehdään ja dronea oli käytetty matalilla alueilla habitaattikartoitukseen. Muutamilla mailla oli käytössään automaattisia vedenalaisia robottikameroita, jotka samalla viistokaiuttavat. Jonkun verran käytettiin automaattista habitaattitunnistusta videoilta tai kuvista. Eräässä esityksessä matalia vesialueita, jollaisia suurin osa SEAmBOTH-hankkeen kartoitusalueista on, kutsuttiin ”semi-aquatic”-nimellä, puoliakvaattisiksi 😊 Itse miellämme itsemme meribiologeiksi emmekä vai ”puolisukeltajiksi”.

Vsegei-instituutin geologisessa museossa oli kymmeniä tuhansia kivinäytteitä ja mm. dinosauruksen luuranko. 

Geologisen museon ylpeys oli useita metrejä leveä eri kivilajeista tehty maailmankartta (josta ei ikävä kyllä saanut kuvaa, johon vastapäiset ikkunat eivät olisi heijastuneet...)

Verkostoituminen on äärimmäisen tärkeää ja sitä pääsi tekemään kerran elämässä -gaalaillallisella Jusupovien palatsissa jousioktetin soittaessa ja tarjoilijoiden kantaessa yhä uusia ruokalajeja pöytään. Koska seminaaripäivät kestivät aamuyhdeksästä iltakuuteen, Pietariin ei ehtinyt tutustua kuin perjantain ekskursiolla, mutta samalla kun tutustuimme Pietarinhoviin, Kronstadtin maanpuolustukselliseen saareen ja Nevajoen tulvakontrollijärjestelmiin, retkellä pääsi keskustelemaan sekä eri maiden että kotimaisten mutta eri organisaatioiden kollegoiden kanssa.

Gaalaillallinen tarjoiltiin Jusupovien palatsissa, jonne oli järjestetty myös erilaisia musiikkiesityksiä. Alakerrassa oli murhattu verenseisauttaja Rasputin.

Gaalaillallinen oli yhtä kulinaristista ilotulitusta, jousioktetin soittaessa taustalla... Ruokapöytä on hyvä paikka jutella naapurituoliin istuvan vieraan kollegan kanssa.

Kaiken kaikkiaan kongressista jäi erittäin positiivinen olo, abstraktikirjaa täytyy lukea vielä tarkemmin kotona ja hiukan jäsennellä kaikkea koko viikon aikana kuulemaansa uutta ja mielenkiintoista. Aivan heti kaikki ei edes sula vaan hoksautuksia eri esityksistä varmaan tipahtelee mieleen pitkin alkukesää.

Essi Keskinen

P.S. SEAmBOTH-posterit ovat ladattavissa pdf-tiedostoina hankkeen sivuston uutisosiosta:


Yhtenä iltana järjestettiin opastettu kierros museojäänmurtajalle.

Ekskursiolla tutustuttiin mm. Pietarinhoviin, tsaarin kesäpalatsiin, joka on saanut inspiraationsa Versaillesista.

Toinen ekskursion retkikohteista oli Nevajoen suistossa sijaitseva suuri ja puolustuksellisesti tärkeä saari, Kronstadt. Saarelle pääsi ajamalla pengersiltoja pitkin. Ne on rakennettu kontrolloimaan katastrofaalisia tulvia, joissa vedenkorkeus saattoi nousta jopa 4 m ja tulvia suistoon rakennettuun Pietariin. Kronstadt avattiin turismille vasta vuonna 1998.


keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Erään vesisammalen tarina



Olipa kerran pieni ahdinsammal nimeltä Rhyncostegium riparioides. Se asui 1-6 m syvyydessä pohjoisella Perämerellä kaikkialla, mistä vain löytyi suhteellisen avointa kivikkoa. Suojaisissa paikoissa se ei viihtynyt. Vuoteen 2006 asti tuo pieni ja vaatimaton sammal oli saanut elää elämäänsä kaikessa rauhassa, poissa parrasvaloista.

Eräänä päivänä kaikki kuitenkin muuttui. Perämerelle otettiin töihin uusi Meribiologi, ja hän ja hänen tiiminsä alkoivat tunkeutua Rhyncostegium riparioides -ahdinsammalen valtakuntaan. Meritiimi ei ensin tunnistanut sammalta ja vei sen siksi Oulun yliopiston velhoille Tauno Ulviselle ja Risto Virtaselle tunnistettavaksi. Siellä sammalen nimi kerrottiin ensi kertaa Meritiimille - ahdinsammal, jonka nimi on vastikään vaihdettu Platyhypnidium riparioides -synonyymiksi.



Meni vain vuosi kun Platyhypnidium riparioides ensi kertaa herätti hämmästystä. Meritiimi löysi arkistojen kätköistä salaisen tietolähteen, Perämeren kansallispuistoon vuonna 1994-1995 tehdyn vedenalaiskartoituksen raportin. Tuossa raportissa pientä ahdinsammalta ei mainittu lainkaan nimeltä, ei sen kummallakaan aliaksella Rhyncostegium riparioides eikä Platyhypnidium riparioides. Sen sijaan kirjassa esiintyi aivan toinen sammal, rantasaukonsammal Leptodyktium riparium.

Tämä herätti mielenkiintoa koko Meritiimissä. Myös aiemman retkikunnan sammalnäytteet oli viety Oulun yliopistolle tunnistettaviksi, mutta asiantuntijavelho oli ollut toinen. Kukaan Meritiimistä tai Yliopistolta ei uskonut, että kansallispuiston vedenalaisessa luonnossa olisi tapahtunut niin valtavaa ekologista mullistusta kahdessakymmenessä vuodessa, että alueen yleisin vesisammal olisi vaihtunut toiseen yhtä yleiseen. Tämän sammalen lajintunnistus vain tuntui olevan hyvin vaikeaa.



Tästä alkoivat ahdinsammalen ympärillä liikkuneet huhut ja kuiskeet - saukonsammal ja ahdinsammal näyttivät hyvin samanlaisilta, ja ahdinsammal esiintyi lisäksi kahtena eri olomuotona. Samalla kivellä saattoi kasvaa pitkää ja käärmemäisen hentoa, vain vähän haarovaa ja suhteellisen oliivinvihreää ahdinsammalta rinta rinnan joulukuusimaisen, terhakan, paljon haarovan ja tummemman vihreän ahdinsammalen kera. Nämä molemmat olivat kuitenkin samaa sammalta, vaikkakaan eivät aiemmin tunnistettua saukonsammalta.

Yhtäkkiä kaukaisesta kuningaskunnasta, Turun yliopistosta, saapui viesti: Perämeren ahdinsammalta (jonka latinankielisenä nimenä Rhyncostegium riparioides taas yhtäkkiä vakiintui) epäiltiin kaksoisagentiksi! Ahdinsammalta esiintyi sekä kuivalla maalla että Perämeressä ja järvissä veden alla, ja kaukaisen Turun yliopiston tutkijavelho Sanna Huttunen epäili, että Perämeren sammal vain naamioitui ahdinsammaleksi ja oli todellisuudessa jotakin aivan muuta.



Turun yliopisto antoi määräyksen ottaa vangiksi lukuisia ahdinsammalia kesän aikana, ja lähettää näytteiksi kutsutut sotavangit kaukaiseen kuningaskuntaan DNA-määritystä ja muita kuulusteluja varten. Vangitut ahdinsammalet lähetettiin kauas etelään ja meni monia vuosia, ennen kuin niiden kohtalosta kuultiin jälleen.

Sitten eräänä kauniina päivänä saapui viestintuoja, Metsähallituksen sammalvelho Riikka Juutinen, joka kertoi, että Perämeren ”ahdinsammal”, kulki se sitten nimellä Rhyncostegium riparioides tai Platyhypnidium riparioides, oli kaiken aikaa ollutkin aivan toinen laji! Oxyrrhyncium speciosum -sammal oli vasta muutama vuosi aiemmin liitetty Suomen sammallajien lajilistaan, eikä sillä ollut vielä edes muuta suomenkielistä nimeä kuin sukuun viittaava ”nokkasammal”.



Suomenkielistä nimeä mietittäessä sukuun viittaavalle nokkasammalelle päätettiin viitata kintaalla ja jatkaa kalevalaista linjaa toisesta vesisammalesta vellamosta ahdinsammalen kautta tursonsammaleeksi. Näin oli uusi ”tulokas” saanut nimensä, vaikka olikin aina kuulunut Perämeren vesisammallajistoon.

Mitä tästä tarinasta opimme? Että jos biologia välillä hämmentää tavallista kulkijaa, niin tapahtuu myös tutkijoille. Mikä ensin alkoi saukonsammalena ja tunnistettiin oikeammin ahdinsammaleeksi, vaihtoi nimeään kahden synonyymin välillä kymmenen vuoden ajan ja vihdoin määritettiin täysin uuteen sukuun Oxyrrhyncium, jolle annettiin nimeksi tursonsammal.

Tämä tarina kertoi ahdinsammaleesta, joka vuosikausia teeskenteli olevansa joku muu kuin olikaan, mutta joka vihdoin saatiin kiinni ja määriteltyä omalle paikalleen. Vai tuliko se vain kaapista? Tarina kertoi myös tutkijoista, joilla on kova halu luokitella, määritellä ja lokeroida luontoa, vaikka sammal itse pysyi aivan samana kaiken tämän turbulenssin keskellä.

Ja kaiken lisäksi: hyvät kuulijat, tämä tarina on tosi.

Essi Keskinen




perjantai 8. maaliskuuta 2019

Punainen kirja


Nelilehtivesikuusi on edelleen uhanalaisten listalla, vaikka sen status putosikin erittäin uhanalaisesta vaarantuneeksi.
Kuuntelen parhaillaan Ympäristöministeriön livelähetystä Suomen lajien uhanalaisuusarvioinnista 2019. Metsähallituksen erikoissuunnittelija Jari Ilmonen kysyi esityksensä aluksi, onko  yleisö pukeutunut punaiseen Punaisen listan julkistuksen kunniaksi, koska hän itse on pukeutunut mustaan. Moni muistaa, mitä Trio Niskalaukaus lauloi mustasta puvusta ja mitä se yleensä symboloi.

Monen lajin uhanalaisstatus on heikentynyt sitten vuoden 2010, jolloin arvio on tehty viimeksi. Mm. ankerias on kärsinyt kovasti - se putosi (tai nousi?) erittäin uhanalaisesta äärimmäisen uhanalaiseksi. "Sukupuutto, tuo hiljainen tappaja, on lähempänä kuin koskaan", on kuultu päivän aikana jo muutamaan kertaan.

Rakkohauru on silmälläpidettävä laji, vaikka rakkohauruniityt elinympäristönä ovatkin vaarantuneita.
Kaikista huonoista uutisista huolimatta päivästä on noussut myös toivoa. Professori Ilari Sääksjärvi Turun yliopistosta piti innostavan puheen siitä, mitä merkitystä lajeilla ja lajiston monimuotoisuudella on. Hän päätti puheensa tokaluokkalaisten koululaisten perusteluille lajien häviämistä vastaan. Jopa pienet lapset ymmärtävät monimuotoisuuden merkityksen. Lapset olivat luetelleet monimuotoisuuden tarpeen syiksi mm. sen, että jos jokin peto häviää, sen saaliseläimet saattavat lisääntyä liikaa, sen, että on hienoa kun maapallolla on värejä, muotoja, ääniä jne ja viimeisenä loppukaneettina sen, että "eläimistä voi saada ystäviä".

Tilaisuudessa puhuttiin myös siitä, että luonnon monimuotoisuuden vähenemisestä ja lajien katoamisesta pitäisi puhua entistä enemmän. Ilmastonmuutos on jo oikealla tavalla "arkistunut" asia - uskoi siihen tai ei, oli siitä mitä mieltä tahansa, ihmiset tuntevat sen. Kun taas puhutaan "luonnon monimuotoisuuden vähenemisestä", moni on jo eksyksissä. Siksi luonnon monimuotoisuudesta ja uhanalaisuuksista täytyy puhua yhä enemmän, nostaa asiaa esille ja opettaa sitä sekä lapsille että aikuisille, päättäjlle ja Pihtiputaan mummoille.

Vellamonsammal sai ilouutisia.
Muutamia toivonpilkahduksiakin löytyi Suomen punaiselta listalta. Oma voittoni oli vellamonsammalen putoaminen pois uhanalaisten listalta. Syynä oli tiedon lisääntyminen, ja tässä voin rehellisesti röyhistää rintaa ja sanoa, että Metsähallituksen Perämeren meritiimi, joka on tehnyt vuodesta 2006 töitä peruskartoitusten lisäksi mm. kansallisissa VELMU-kartoituksissa ja tällä hetkellä Saumaton Perämeri #SEAmBOTH -hankkeessa. Vellamonsammal on pieni ja huomaamaton, se kasvaa kivikossa metrin ja seitsemän metrin välillä ja se ei tartu haraan kauhean hanakasti. Lähes ainut tapa löytää se on sukeltaa. Aiemmassa arvioinnissa vellamonsammal oli valtakunnallisesti silmälläpidettävä ja alueellisesti uhanalainen, ja Perämeren meritiimi on täyttänyt uhanalaislapun toisensa jälkeen ja syöttänyt tiedot Hertan Eliölajit -tietokantaan. Nyt tuo urakka loppuu tähän! Ja siihen on syynä se, että nyt tiedetään, että vellamonsammalta on jokaisella kivikolla sopivalla syvyydellä sopivan avoimella paikalla ja aiemman uhanalaisstatuksen syynä oli tiedon puute, ei todellinen lajin ahdinko.

Karkkia silmille: punaiselta listalta poistettu pikkuruinen vellamonsammal, poistamisen syynä tiedon lisääntyminen.
Kun tietoa nyt on näin paljon, olisi jo aika ryhtyä tekoihin. Monen lajin kohdalla tiedetään myös keinot, joilla lajia voitaisiin suojella, mutta usein resurssit puuttuvat. Ja suojelu kyllä tehoaa kun sen päätetään tehoavan - tämänpäiväisistä esimerkeistä kirkkaiten loisti ehkä merikotka, joka on noussut vuosikymmenten takaisesta lähes sukupuuton partaalla ryömineestä tilastaan niin komeaan liitoon, että tänään merikotka pääsi kokonaan pois punaiselta listalta. Vielä vuonna 2015 merikotka on arvioitu vaarantuneeksi, ja tänään se on saanut statuksen "elinvoimainen". Kun merikotkalla meni huonosti, tutkittiin siihen syitä, aloitettiin talviruokinta, vähennettiin ympäristömyrkkyjen pääsyä Itämereen ja ryhdyttiin kiinnittämään huomiota salatappoihin ja tuulivoimaloihin. Tiedon ja päätöksen avulla laji saatiin pelastettua.

Tämänpäiväisen seminaarin ja Punaisen listan julkistuksen jälkeen ei pitäisi tuntea lannistumisen tai luovuttamisen tunnetta vaan entistä suurempaa tahtotilaa lajien ahdinkoon vaikuttamiseen. Meillä on tieto, nyt sitä pitäisi pystyä soveltamaan.

Essi Keskinen

Upossarpio voi tänään paremmin kuin kymmenen vuotta sitten - 2010 status oli erittäin uhanalainen, 2019 laji on enää vaarantunut. Upossarpionkin kohdalla statuksen löyhentyminen liittyy tiedon lisääntymiseen, ei siis välttämättä lajin tilan paranemiseen.
Paunikko on ja pysyy vaarantuneena.