Saaristomeren paikalliset vedenalaishelmet kartalle

 

Tässä näitä nyt syntyy! Paikallisesti erityisen merkittävien merialueiden Turun työpajassa aloitettiin Saaristomeren helmien piirtäminen kartalle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Viime kesänä Velmu eli valtakunnallinen vedenalaiskartoitus kartoitti riuttoja ja rantoja Saaristomerellä. Tarkoitus oli lisätä tietoa Saaristomeren merkittävistä vedenalaisista arvoalueista, jotka kyllä oli mallinnettu teoriassa kartalle, mutta haluttiin tutkia myös tosielämässä veden alla. Tuloksena tästä ovat aikanaan kartalle piirretyt arvoalueet, PEMMAt, eli paikallisesti erityisen merkittävät merialueet.

Turussa pidettiin koko päivän työpaja, jossa Suomen ympäristökeskuksen, Luonnonvarakeskuksen, Geologian tutkimuskeskuksen ja Metsähallituksen asiantuntijat kohtasivat kuntien ympäristö- tai kaavoituspuolen asiantuntijat. Ensin käytiin läpi ja keskusteltiin PEMMA-alueiden kriteeristöstä, sitten istuttiin karttojen ääreen ja piirrettiin.

PEMMA-alueiksi yltävät merialueet, joiden vedenalainen luonto täyttää vähintään yhden näistä kriteereistä:

        Alueen ainutlaatuisuus

        Merkitys lajien elinkaarelle

        Merkitys uhanalaisille lajeille ja luontotyypeille

        Ekologisten komponenttien herkkyys

        Biologinen monimuotoisuus

        Luonnontilaisuus

Vanhat kunnon printtikartat ovat karttatyöskentelyssä käteviä. Fyysistä karttaa on helppo katsella ja piirtää karttaan omia ehdotuksia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kriteereistä luonnontilaisuus on hyvin helppo ymmärtää - alueella on minimaalinen ihmisvaikutus. Tosin Itämeressä ei ole vesipisaraakaan, joka ei olisi rehevöitymisen vaikutuksen alainen, ja rehevöityminen on pahimman luokan ihmisvaikutus, mutta rehevöitymisen lisäksi ihmisvaikutuksia ovat mökit, laiturit, ruoppaukset, veneväylät, satamat jne.

Uhanalaiset lajit ja luontotyypit on myös helppo ymmärtää, samoin kuin biologinen monimuotoisuus - lajistoa on paljon eikä mikään dominoi, tai lajisto on erityisen merkittävää jostain muusta syystä. Esim. hienoilta riutoilta (luontodirektiivissä mainittu luontotyyppi) löytyy punaleväpohjia (erityisen uhanalainen luontotyyppi), joilla voi kasvaa 3-6 punalevälajia. Myös meriajokasniityt ovat arvokkaita sekä lajin (silmälläpidettävä) että luontotyypin (vaarantunut) vuoksi. Jokaista meriajokasviheriötä ei silti automaattisesti rajata PEMMA-alueeksi, vaan alueen muutkin luontoarvot otetaan huomioon, samoin kuin meriajokkaiden määrä - onko paikalla muutama verso hieman kituvaa meriajokasta, vai katsellaanko tässä nyt upeaa, tiheää niittyä.

Kesän 2025 kartoituksissa havaittiin paljon uusia meriajokkaita. Jotkut havainnot lähinnä laajentavat jo tiedettyjen niittyjen alueita, mutta monet havainnoista ovat aivan uusia. Karttaesitys: Tytti Wärri / Metsähallitus

"Merkitys lajin elinkaarelle" tarkoittaa lähinnä kalojen kutualueita. Näitä ovat erityisesti jokisuistot, lahdet ja fladat eli laguunit. "Ekologisten komponenttien herkkyys" on hieman vaikeammin ymmärrettävä määre. Herkkiä voivat olla esimerkiksi laguunit, jotka ruopataan, ja joiden kasvillisuuden paluu saattaa kestää hyvin kauan, tai ruopattavat jokisuistot, joista suursimpukat (suursimpukkapohjat on myös erittäin uhanalainen luontotyyppi) häviävät - niiden paluu kestää kauan, koska ne ovat hitaita lisääntymään ja liikkumaan.

"Alueen ainutlaatuisuus" kuvaa erityisesti alueen geologisia arvoja. Esim. Salpausselkien vedenalaiset jatkeet, harjusaaret ja hiekkasärkät, ovat geologisesti ainutlaatuisia. Lisäksi ne ylläpitävät monimuotoista putkilokasvistoa ja hyvin usein myös meriajokasniittyjä.

Työpajaan osallistui vajaat kolmekymmentä asiantuntijaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Asiantuntijoiden kokoelma täydensi hyvin toisiaan: kuntien edustajat osasivat sanoa, että "tarkennappas kartalla tuonne, siellä voisi olla jotain", Syken ja Metsähallituksen paikkatietoasiantuntijat osasivat tarjoilla erilaisia karttatasoja, joilta katsella kalojen kutualueita, mallinnettuja luontotyyppejä, havaittuja meriajokkaita ja kaikenlaista muuta. Minä ja muut meribiologit osasivat tulkita lajilistoja ja nimetä uhanalaisia tai silmälläpidettäviä lajeja tai luontotyyppejä. Rajoja piirtyi kartalle. 

PEMMA-työ jatkuu nyt niin, että Syke tarkastelee valmiiksi saatuja rajauksia ja lisäilee kartalle vielä ne, joita ei tilaisuudessa ehditty käydä läpi, tarkentaa rajauksia eri karttatasojen avulla ja kaivaa esiin joka ikisen vedenalaisen kartoituspisteen ja pisteeltä löytyneen lajin, joka alueelta on löytynyt. Tarkennettujen rajausten kanssa tavataan vielä eri organisaatioiden asiantuntijoita (kala-asiantuntijat Lukelta ja pohjasedimentin asiantuntijat GTK:lta), ja vielä tarkentuneiden alueiden kanssa palataan kuntakohtaisiin keskusteluihin. Kaikki saavat tilaisuuden kommentoida rajauksia, ja valmiita ollaan toivottavasti toukokuussa. PEMMA-rajaukset on tarkoitus julkistaa Itämeripäivänä elokuussa.

Dia: Louise Forsblom/ SYKE

PEMMA-rajaukset eivät ole hallinollisia rajoja, ne eivät siis estä tai mahdollista sellaisenaan mitään. Ne toimivat kuitenkin indikaattorina siitä, että tässä katsellaan nyt erityisen merkittävää merialuetta, ja esim. Helsingin ja Espoon kaupungit ovat lisänneet monet omien merialueidensa PEMMAt luonnonsuojeluohjelmaansa suojeltavina alueina. 

Nämä työpajat ovat yksiä niistä syistä, joiden takia haluan työskennellä Luontopalveluilla meribiologina. Tällaisina hetkinä sitä tuntee todella vaikuttavansa meriluonnon suojelun puolesta.

Essi Keskinen

Loppuun vielä Paula Ruokolaisen (Metsähallitus) leikkaama ja hänen ja Floriaan Eveleens Maarsin (Metsähallitus) kuvaama video Kalkskärin saaristosta Saaristomeren kansallispuistosta elokuun lopulta. Korvameduusat ovat kansoittaneet meren, punalevät ja rakkohauru kukoistavat. Tällaista Itämeren pinnan alla on parhaimmillaan.

Vuoden viimeinen

Suomestakin löytyy komeita vedenalaisia pystyseinämiä. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Velmun (Valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon inventointiohjelma) PEMMA-kartoitukset (paikallisesti merkittävä vedenalainen merialue) saatiin aikataulussa päätökseen, huolimatta kesäkuun tuulista! 

Sukeltajan rannetietokone valaisee kuin taskulamppu, vaikka näin kirkkaissa vesissä ei lamppua tarvitakaan.  Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Korvameduusat ovat kasvaneet aikuisiksi ja alkavat pian kuolla ennen talven tuloa. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Heinäkuussa kukkivat sinibakteerit eli sinilevät ja elokuussa siirryttiin lähemmäs mannerrantoja ja näkyvyys huononi huomattavasti. Alkukesän 9,5 m Secchi-syvyydestä (näkösyvyys eli kuinka syvälle näkee valkoisen 30 cm halkaisijaltaan olevan levyn) päästiin pahimmillaan reilun metrin Secchi-syvyyteen.

Korvameduusojen sukuelimet loistavat kauniin vaaleanpunaisina meduusan kellon keskellä. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Loppukesästä ja alkusyksystä korvameduusat näyttävät lisääntyvän vesissä kun ne kasvavat pikkuruisista poikasista aikuisiksi, lisääntyviksi yksilöiksi. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Kun pakolliset Velmu-sukelluslinjat oli suoritettu, käytiin vielä tekemässä yksi kirkkaan veden PR-sukellus. Viimeisellä maastoviikolla vieraina kävi liettualaisia dokumentaristeja, jotka haastattelivat ja kuvasivat toivon mukaan ensi vuonna julkaistavaa The Sea Begins Here -dokumenttielokuvaa varten, ja tarvitsivat siihen videokuvaa kirkkaassa vedessä. Ulkosaariston Kalkskäristä löytyi kirkasta vettä, pystyseinämiä ja tuhansittain korvameduusoja.

Ulkosaaristossa voi loppukesällä olla hyvinkin kirkas vesi, ja tuhansittain korvameduusoja. Videot: Paula Ruokolainen ja Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Essi Keskinen

PEMMA - paikallisesti merkittävät meriluontoalueet

Harmaakarin riutta on nykyisin määritelty PEMMA-alueeksi Helsingin edustalla. Värikkäältä riutalta löytyy ensisilmäyksillä ainakin meriahdinpartaa, suolilevää, rakkohaurua ja joitakin lyhyitä puna- ja ruskoleviä. Kuva: Lassi Karvonen / Metsähallitus.

"Paikallisesti ekologisesti merkittävien vedenalaisten meriluontoalueiden tunnistaminen: Esimerkki pääakupunkiseudulta" -julkaisu näki päivänvalon 2024. Pari vuotta sitten Velmu-kartoituksissa (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) keskitytiin Suomenlahdella Helsingin Helmiin ja Espoon Erikoisuuksiin eli paikallisesti merkittäviin meriluontokohteisiin. Mutta minkälainen haarukointi on tarvittu, että ollaan päästy näin alueelliselle tasolle meriluontoarvojen määrittelyssä?

Helsingin Helmet ja Espoon Erikoisuudet rajattiin vuoden 2022 maastokauden tulosten ohjaamina. Kuvakaappaus Velmun karttapalvelusta.

Vuonna 2019 YK:n biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen tieteellis-teknisessä kokouksessa tunnistettiin ympäri maailmaa ekologisesti ja biologisesti merkittäviä merialueita (tässä esimerkiksi Itämeren pohjoisin EBSA-alue englanniksi esiteltynä). Suomen merialueille tunnistettiin neljä EBSA-aluetta, kaksi Pohjanlahdelle, yksi Saaristomerelle ja Ahvenanmaalle ja yksi Suomenlahdelle.

Harmaakarin PEMMA-alueelta löytyy myös merinisäkkäitä. Utelias harmaahylje on tullut katsomaan, mitä ne sukeltajat oikein melskaavat. Kuva: Petra Saari / Metsähallitus.

EBSA-alueita hienopiirteisempiä ovat Suomen kansalliset ekologisesti merkittävät merialueet, EMMAt. EMMA-alueet eivät ole hallinnollisia tai suojelullisia rajauksia, vaan ne kertovat siitä, että alue on meriluonnoltaan erityisen merkittävä. Sieltä saattaa löytyä esimerkiksi kalojen kutualueita, uhanalaista lajistoa, erityistä geodiversiteettiä tai se voi olla harvinaisen luonnontilainen. Rajaus siis kertoo potentiaaliselle merialueen käyttäjälle, että nyt ollaan tekemisissä erityisen arvokkaan merialueen kanssa. EMMA-alueita on käytetty mm. erilaisten meritoimintojen ohjaamiseen ja aluerajaukseen merialuesuunnittelussa. EMMA-raportteja voi selata näistä linkeistä:

- Syken julkaisema virallinen EMMA-raportti

- Metsähallituksen julkaisema kuvitettu ja kuvaileva raportti joistakin EMMA-alueista

- Syken avoimen datan kautta löytyvät EMMA-rajaukset

Mikäs se on tehdessä sukellustöitä tyynessä illassa, kun räpylöiden alla aukeaa upea riutta. Uppoluoto löytyy Helsingin edustan ulapalta. Kuva: Jyri Tirronniemi / Metsähallitus.

Teisti ei ole harvinainen, mutta ei se erityisen yleinenkään ole. Sen saattaa useimmiten bongata sinisimpukkakoloniasta, mutta viihtyy tämä pohjakala myös sorapohjilla pohjaeläimiä etsien, kuten tässä Uppoluodossa. Kuva: Jyri Tirronniemi / Metsähallitus.

Levärupi on päässyt valtaamaan haarukkalevän täysin - tämähän näyttää jo melkein trooppiselta kalkkikivikorallilta! Uppoluodon PEMMA-alueelta löytyy mm. punaisia rihmaleviä ja paljon haarukkalevää. Kuva: Jon Ögård / Metsähallitus.

Kun kansalliselta EMMA-tasolta mennään vielä alueellisemmalle ja paikallisemmalle tasolle, vastaan tulevat paikalliset EMMAt eli PEMMAt. Vuoden 2022 maastokartoituksissa Helsingin ja Espoon edustalla Velmu-kartoitukset keskitettiin yksinomaan PEMMA-alueiden kartoittamiseen. Työ toteutettiin niin, että maastokartoitukset, lähinnä sukellukset, snorklaukset ja vesikiikarein tehtävät inventoinnit, keskitettiin alueille, joilta arveltiin löytyvän erityisen paljon vedenalaisia luontoarvoja, tai jotka olivat vielä täysin tuntemattomia, mutta joille mallit antoivat odottaa vedenalaisia luontoarvoja. Kun aineistot myöhemmin analysoitiin, ne käytiin asiantuntijoiden kanssa läpi, ja kaiken tunnetun datan ja asiantuntijalausuntojen avulla luotiin Suomen ensimmäiset PEMMA-alueet. Raportti löytyy täältä ja rajaukset voi ladata täältä.

Kilkki on syvempien pohjien puhtaanapitolaitos. Sille kelpaa ravinnoksi kaikki orgaaninen, mikä sattuu satamaan merenpohjaan ylemmistä vesikerroksista. Kuva: Lassi Karvonen / Metsähallitus.

Tänä kesänä PEMMA-alueiden etsintä siirtyy Saaristomerelle. Syke ja Metsähallitus yhdessä paikallisten kuntien, kaupunkien ja ELY-keskuksen kanssa tekevät maastokaudella vedenalaiskartoituksia vielä vähemmän tunnetuilla, mutta potentiaalisesti arvokkailla merialueilla. Tarkoitus on tehdä satoja sukelluslinjoja aivan ulkosaaristosta syvälle sisäsaaristoon ja lahdenperukoihin asti. Suurin osa työstä tehdään sukeltamalla, mutta matalilla alueilla riittää snorklaus tai vesikiikarin käyttö.

Punalevät töpöpunaröyhelö ja sarvipunaliuska ovat niin muuntelevaisia, että nykyisin niitä ei enää erotella silmämääräisesti toisistaan. Punalevät hehkuvat kameran salaman valossa syvän punaisina Harmaaluodon riutalla. Kuva: Jon Ögård / Metsähallitus.

Maastotyöt aloitetaan kesäkuun alussa ja saadaan valmiiksi syyskuun puoliväliin mennessä. Jos siis näet Metsähallituksen veneen tai oransseihin pelastautumispukuihin pukeutuneita luontokartoittajia Saaristomerellä tänä kesänä, he saattavat hyvinkin olla etsimässä uusia PEMMA-alueita.

Essi Keskinen

P.S. Jos pidät podcastien kuuntelusta, otappa kokeiluun nämä Metsähallituksen meritiimin meriluonnon suojelusta kertovat podcastit: Vedenalaisen varjelijat.

Harmaakarin riutalta löytyy mielin määrin haarukkalevää ja sitä kiinnittymisalustanaan käyttävää pikkuriikkistä yhteisöllistä äyriäistä, levärupea (valkoinen pitsi oranssinpunaisen haarukkalevän päällä). Kuva: Karl Weckström / Metsähallitus.

Harmaakarin riutan matalammilta osilta löytyy kauniinvihreää ja notkeaa suolilevää. Kuva: Lippi Vertio / Metsähallitus.

Sukelluslinja kulkee rihmalevän ja rakkohaurun välistä Länsi-Toukin PEMMA-alueen riutalla. Kuva: Aleksi Leinikki / Metsähallitus.

Ahvenet ovat uteliaita ja ovat tulleet tarkistamaan, mitä sukeltaja tekee niiden valtakunnassa Länsi-Toukin riutalla. Kuva: Anna Lyssenko / Metsähallitus.

Pystysuoraa riuttaa ja särkkää, kalliota ja hiekkaa

 

Jos mitään muuta ei meren pohjasta löydy, polyyppeja löytyy. Kaspianpolyyppeja löytyy koko rannikon pituudelta, murtovesipolyyppeja suolaisemmassa vedessä aina Merenkurkkuun asti. Kuva: Heidi Arponen / Metsähallitus

Riutta tarkoittaa pohjasta nousevaa, Suomessa kivistä, lohkareista tai kalliosta muodostuvaa geologista muodostelmaa. Muualla maailmassa riutat voivat muodostua myös eläinperäisesti, mistä tunnetuimpana esimerkkinä ovat tietysti koralliriutat. Riutalla on tietty, sille ominainen lajisto, mikä riippuu myös siitä, missäpäin Suomen rannikkoa riutta sijaitsee. Merenkurkussa ja siitä etelään riuttaa määrittävät haurut, sinisimpukat ja punalevät, Perämerellä vesisammalet, kaspianpolyypit ja murtovesisieni.

Sinisimpukoita, punalevää ja levärupea löytyy usein 5-15 m syvyydeltä kalliopohjalta. Kuva: Jon Ögård / Metsähallitus

Kesän 2021 Velmu-kartoituksissa (Valtakunnallinenvedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) kartoitettiin riuttoja. Minä ja tiimini saimme Turun sisäsaariston riutat. Näkyvyys oli surkea, ruotsinlaivat pöllyttivät pohjaa mennessään ja koko ajan sai varoa, mistä singahtaa seuraava muskelivene tai vesijetti.

Sitä luulisi, että riuttojen löytäminen on helppoa. Että voisi vaikka vain ottaa merikortin ja katsoa sitä ja osoittaa karimerkkiä ja kivikkoa ja päätellä, että tuossa on riutta, erityisesti, jos syvyyskäyrät osoittavat, että vesisyvyys putoaa matalimmalta kohdalta rivakasti kohti syvyyksiä.

28 m syvyyteen asti yltävä 100 m sukelluslinja paljastaa pohjalta kalliota ja päältä hiekkaa. Kallion ja hiekan rajapinnassa oli erikoinen mutainen kohta, vaikka rinne oli hyvin jyrkkä. Vain muutama harva laji sinnittelee näin huonossa näkyvyydessä pilkkopimeässä.

Kuulisen linja oli Turun sisäsaaristossa Airistolla, hyvin sameassa vedessä, jossa näkyvyys ei ollut kuin metrin luokkaa.

Vain muutama laji löytyi Kuulisen riutalta, eikä suurinta osaa lajeista esiintynyt kuin kerran. Yleisin laji olivat polyypit (Hydrozoa), kaikila linjan yhdellätoista kartoituspisteellä.

Eihän mikään tietenkään ole näin helppoa. Eräs riutta, mille teimme neljä kartoituslinjaa (linjan joka pääilmansuuntaan matalimmalta alueelta), osoittautui syvemmältä kallioksi, mutta päältä hiekaksi – laelta löytyi jopa hiekkasärkän kasvillisuutta, vaikka lähes pystysuorat kalliopinnat hiekan alapuolella olivatkin kiistatta riuttaa. Lue täältä tyypillisemmästä riutasta enemmän.

Tämä Kuulinen -niminen riutta kiusasi minua kaikilla neljällä sukelluksellaan. Toinen tiimini sukeltajista ei sukeltanut 18 m syvemmälle, joten syvät sukellukset osuivat väistämättä minulle. Airistolla eli sisäsaaristossa näkyvyys oli lähes nolla ja sukellusolosuhteet ikävät. Mutta tulipa nyt tehtyä kuitenkin. Lue täältä enemmän ikävistä Kuulisensukelluksista.

Punahelmilevä on hyvin kaunis mikroskoopissa katsottuna. Sen pihtimäiset 2-haaraiset versonkärjet erottaa myös veden alla. Kuva: Anu Riihimäki / Metsähallius

Kuulisen kalliopinnat olivat niin jyrkät ja syvät, ja vesi niin sameaa, että levälajeja löytyi vain muutama, ja nekin vasta kiviltä sukelluslinjan harpattua hiekkaiselle riutan lakialueelle. Kalliolta löytyi sinisimpukoita, merirokkoja, levärupea ja polyyppeja, jotka pärjäävät myös sameassa vedessä. Vieraslajejakin tältä riutalta löytyi, sekä pieniä katkamaisia äyriäisiä että joka paikkaan Saaristomerellä levinneitä liejutaskurapuja. Mustatäplätokkojakin vilisteli pohjassa. Lue enemmän Saaristomeren vieraslajeista täältä.

Tämä kohde ei siis ollut tyypillinen riutta eikä tyypillinen hiekkasärkkä, vaan jotain siltä väliltä.

Essi Keskinen

Tutustu erilaisiin vesikasvillisuuslinjoihin näistä blogeista:

Vesisammallinja Perämerellä

Luonnontilainen monotoninen näkinpartaismutapohja

Mosaiikkimainen pohja Merenkurkussa

Uhanalaisia lajeja tasaisella hiekkapohjalla

Pystysuora kallioriutta

Hyvin monilajinen mutapohja

Tyhjä hiekkapohja

Rakkohauruniittyinen riutta

Mosaiikkimainen sekapohja

 

Kaunis purppuraluulevä loistaa taskulampun valossa. Vieressä ehkä haarukkalevän haarat on peittänyt levärupi, pikkuriikkinen yhteisöllisistä äyriäisistä koostuva pitsimäinen kalkkirakennelma. Punalevät viihtyvät syvemmissä vesissä ja kovilla pohjilla. Kuva: Carl Weckström / Metsähallitus

Selkämeren syvin kohta, 293 m, löytyy Ruotsin puolelta (Selkämeren keskisyvyys on 66 m). Perämeren syvin kohta, 146 m, löytyy sekin Ruotsin puolelta. Jos Pohjanlahtea katsottaisiin poikkileikkauksena, Suomen puolen rannikot ovat matalia ja loivia ja syvenevät ja jyrkkenevät Ruotsin Höga Kustenia eli Korkearannikkoa kohti. Selkämeren ja Perämeren väliin jää Pohjanlahden kapein kohta, Merenkurkku, joka on myös heittämällä matalin. Merenkurkun syvin kohta on vain n. 25 m "syvä" – varsinainen kynnys siis. Jos maanpinnan kohoaminen ei tulevaisuudessa vähene merenpinnan kohoamisen vaikutuksesta, Perämeri irrottautuu Peräjärveksi parissa tuhannessa vuodessa, kun Pohjanlahti kuroutuu umpeen Merenkurkun kohdalta.

Merenkurkku on Suomen merialueista ehdottomasti matalin. Se on myös nopeimman maankohoamisen vaikutusaluetta, ja erityisten geologisten tapahtumien leikkikenttä. De Geer -moreenit, fladat ja muut jääkaudesta ja maankohoamisesta kertovat ilmiöt näkyvät Merenkurkussa niin turistille kuin meribiologillekin. Lue lisää merenpohjan muutoksista blogista täältä.

Merenkurkussa kohtaa erikoinen lajien yhdistelmä - makean veden isonäkinsammal (keskellä vihreä tupsumainen sammal) ja suolaisen veden rakkohauru. Storskärin sukelluslinjalta ulommasta Merenkurkun saaristosta löytyy myös näiden lajien kombinaatio. Kuva: Pekka Lehtonen / Metsähallitus

Veden alla Merenkurkun pinnanalainen maailma on mosaiikkimaista. Koska selkeitä syvyyskäyriä ei joka paikassa ole (saarten rannat eivät suinkaan aina johda yhä syvemmälle merenpohjaan vaan välillä loivaa merenpohjaa on pitkällekin ulapalle), kasvillisuus ei muodosta erityisiä vyöhykkeitä, kuten esimerkiksi Suomenlahdella. Kun vaikkapa Tvärminnen ulkopuoliselta kalliorannalta lähtee sukeltamaan ulospäin, vedenrajasta vilahtavat ensin ohi lähes kuiville jäävät sinilevät, sitten vihreät ja ruskeat rihmalevät, joita seuraa rakkohauruvyöhyke muutaman metrin syvyyteen asti, ja viimeisenä lähes kahdenkymmenen metrin syvyyteen asti yltävä punalevävyöhyke. Levät ryhmittyvät tällä tavalla sen mukaan, kuinka paljon auringon valoa ne tarvitsevat ja/tai pystyvät suodattamaan meriveden läpi. Punalevät pystyvät käyttämään hyvinkin vähäistä valoa hyväkseen ja siksi ne pärjäävät vielä syvyyksissä asti.

Polyypit, sinisimpukat ja levärupi kilpailevat tilasta, tässä tapauksessa lohkareesta, jonka pintaan kiinnittyä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merenkurkussa moisia valonkäytöllisiä ongelmia ei ole. Pohja nousee ja laskee, nousee ja laskee taas, vesi jää välillä De Geer -moreenien huippujen alapuolelle, välillä ylittää ne. Välillä sukelletaan hiekkalaikun yli, sitten tulee soraa ja putkilokasveja, yhtäkkiä talon kokoisia siirtolohkareita, hauruja, sinisimpukoita ja merirokkoja, sitten ollaankin yhtäkkiä taas hiekkapohjalla ja vitojen parissa, hetken kuluttua kivikossa, jonka soraisissa väleissä kasvaa ärviöitä ja hapsikoita. Välillä rakkohaurujen joukosta erottaa Itämerelle endeemisen eli kotoperäisen itämerenhaurun, jota joskus kutsuttiin kapearakkoleväksi, vaikka siltä puuttuvatkin rakot. Välillä haurujen välistä pilkistää isonäkinsammalen pitkiä, hentoja ja vaaleanvihreitä versoja, vaikka yleensä vesisammalet yhdistetään ennemminkin Perämeren vähäsuolaiseen murtoveteen eikä ainakaan suolaista vettä kaipaavaan hauruun. Isonäkinsammal näyttää Merenkurkussa aivan erilaiselta kuin Perämeressä, jossa se on roteva, voimakas ja tumman, melkein kuusenvihreä.

Leväkotiloita mukulanäkinpartaisilla Storskärin sukelluslinjalla Merenkurkussa. Mukulanäkinparta on hyvin yleinen näkinpartainen, joka voi muodostaa tiheitä niittyjä suojaisissa paikoissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merenkurkun merenpohja on mosaiikkia sekä pohjasedimenttinsä että lajistonsa suhteen. Yhdeltä linjalta voi löytää kaikkea, kuten vaikkapa Storkäristä. Hiekkasärkän lajisto vaihtelee muutaman metrin välein kallioriutan eliöstön välillä, eikä montaa metriä voi sukeltaa eteenpäin olematta taas aivan uudenlaisessa eliöyhteisössä. Lue blogista Rönskäretin EMMA-alueesta (Ekologisesti ja biologisesti merkittävät vedenalaiset merialueet) aivan Storskärin sukelluslinjan vierellä.

Tällaisen linjan sukellettuaan alkaa kyseenalaistaa elinympäristön tai luontotyypin tai habitaatin määritelmää. Kuinka suuri yhden luontotyypin täytyy olla, jotta se lasketaan omakseen? Riittääkö metri kertaa metri, vai pitääkö pinta-ala mitata aareissa tai hehtaareissa? Tämä riippuu varmasti myös habitaatissa elävän eliön näkökulmasta. Jos olet liikkuvainen kuin kala, voit vaihtaa maisemaa sulavasti ja nopeasti, jolloin koko elinpiirisi saatetaan ajatella yhdeksi mosaiikkimaiseksi sekapohjaksi. Jos olet paikoilleen juurtunut vesisammal, sinulle riittää, että kiinnittymisalustasi on kova, eli vaikka yksikin tarpeeksi suuri kivi voi sinulle olla koko maailman kokoinen riutta.

Storskärin 100 m mittainen sukelluslinja päättyy parin metrin syvyydessä eli ranta on varsin loiva. Linjalle mahtuu hiekkaa, soraa, pikkukiviä, isompia kiviä ja erikokoisia lohkareita. Mosaiikkimaisen pohjan mukaisesti linjalta löytyy niin pehmeään pohjaan kiinnittyviä juurellisia kasveja (esim. Myriophyllum, ärviä) kuin kovaa pohjaa kaipaavia leviäkin (Fucus, hauru).

Storskär on saari Vaasan ulkosaaristossa, kaukana Merenkurkun ulapalla. Ruotsin raja on jo lähellä. Storskär sijaitsee UNESCOn luonnon maailmanperintöalueella, joka jatkuu Suomen puolelta Ruotsin Höga Kustenille eli Korkearannikolle. Alueen geo- ja biodiversiteettia esitellään esimerkiksi tässä blogissa.

Sadan metrin sukelluslinjalle saattaa siis osua paljonkin erilaisia habitaatteja ja niiden mukanaan tuomaa lajistoa. Usein sukelluslinjaa ajatellaan pääasiassa esim. kovan pohjan linjana (linja lähtee kalliorannalta ja päättyy syvälle mutapohjalle tai se kulkee kivikkoriutan yli), mutapohjalinjana (lahdenpohjukoiden ja monien fladojen linjat) tai hiekkapohjalinjana (hiekkasärkän yli menevä linja), mutta esim. Merenkurkun ulkosaaristossa sukellettu Storskärin linja on sekoitus näitä kaikkia. Tällainen linja on myös hankala toistaa eri vuosina, jos pohjassa ei ole kiinni fyysistä sukelluslinjaa. Jos linjalta poikkeaa hiukankin, mosaiikkimaisuus saattaa olla täysin erilainen ja linja näyttäytyä ihan erilaisessa valossa. Muutamankin metrin heitto vaikkapa lohkareikosta mutapohjalle ei ole mahdotonta pienipiirteisessä Merenkurkussa, mutta toistettavan linjan suhteen muutos on merkittävä.

Nimensä mukainen laji merisykeröparta on hauskannäköinen näkinpartainen, jolla on harakanpesää muistuttava latvus. Merisykeröpartoja löytää usein yksittäin sieltä täältä muun kasvillisuuden joukosta - vain harvoin ne muodostavat yksilajista niittyä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Toki jokaiselta merialueelta löytää jonkin yhtä mosaiikkimaisen kohdan kuin Merenkurkusta, mutta mistään muualta samanlaista pohjan hienopiirteistä vaihtelua ei löydy yhtä paljon.

Essi Keskinen

Tutustu erilaisiin vesikasvillisuuslinjoihin näistä blogeista:

Vesisammallinja Perämerellä

Luonnontilainen monotoninen näkinpartaismutapohja

Mosaiikkimainen pohja Merenkurkussa

Uhanalaisia lajeja tasaisella hiekkapohjalla

Pystysuora kallioriutta

Hyvin monilajinen mutapohja

Tyhjä hiekkapohja

Rakkohauruniittyinen riutta

Vesisammalista

Rantasiipisammalta on tänä vuonna löytynyt Perämerestä enemmän kuin kaikkina Velmun 20 aikaisempana vuotena yhteensä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Sammalet yhdistetään yleensä lähinnä soihin ja vesisammalet virtavesiin. Jos vesisammalet pitää yhdistää johonkin Itämeren osaan, tuo osa on ehdottomasti Perämeri.

Perämerestä on tähän mennessä tiedetysti tunnistettu 23 lajia vesisammalia (20 lajia Suomesta ja 17 lajia Ruotsista). Siinä missä muualla Suomen rannikolla puhutaan avainlaji rakkohaurusta ja avainelinympäristöstä nimeltä rakkohauruniitty, Perämerellä voidaan samassa yhteydessä puhua vesisammalniityistä. Rakkohaurua ei enää esiinny Merenkurkun pohjoispuolella veden liian vähäisen suolapitoisuuden vuoksi, mutta Perämerellä eri lajien vesisammalet asuttavat samaa elinympäristöä eli riuttoja - kivikoita ja lohkareikkoja. Eteläisemmällä Itämerellä löytyy lukuisia kallioluotoja ja -rantoja, joita peittävät rakkohaurukasvustot, mutta Perämerellä peruskallio on niin monen metrin syvyydellä moreenikerroksen alla, että kallio pistää esiin vain parissa kohtaa Perämerta. Riutat ovat siis Perämerellä kivikkoja, eivät kalliota.

SEAmBOTH-hankkeen tuloksena laskettiin Suomen ja Ruotsin pohjoisesta Perämerestä löytyneet taksonit eli lajiryhmät. Vesisammalia löytyi yhteensä 23 lajia.

Vellamonsammal ja rantasiipisammal esiintyvät usein yhdessä pohjoisella Perämerellä. Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Vellamonsammal, kuten monet muutkin Perämeren vesisammalista, on nimetty muinaisten suomalaisten vesihenkien tai -olioiden mukaan (ahdinsammal, tursonsammal, näkinsammal). Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Vellamonsammal näyttää mikroskoopissa linnun sulalta. Kuva: Erika von Essen

Tänä vuonna Velmu-ohjelma (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) kartoittaa erityisesti hiekkasärkkiä ja harjusaarten vedenalaisia osia - hiekkaisia elinympäristöjä siis. Oletuksen mukaisesti näiltä luontotyypeiltä ei pitäisi juuri löytyä vesisammalia, jotka tarvitsevat kiinnittyäkseen kovaa pohjaa, kiviä tai lohkareita. Oletus on mennyt tänä vuonna pieleen siinä, että kivä on löytynyt paljon enemmän kuin hiekkaa (ks. blogi hiekkasärkän määrittämisen vaikeudesta) eli enemmän ollaan työskennelty riutoilla kuin hiekkasärkillä. Lisäksi ollaan työskennelty lähellä mannerrantaa suurten jokien läheisyydessä (Oulujokisuisto, Iijokisuisto, Olhavajokisuisto). Siksi vesisammaliakin on tänä kesänä löytynyt jo ennätysmäärä - kolmen tyypillisen eli isonäkinrammalen (Fontinalis antipyretica), tursonsammalen (Oxyrrhyncium speciosum) ja vellamonsammalen (Fissidens fontanus) lisäksi rantasiipisammal (Fissidens osmundoides), koskisiipisammal (Fissidens pusillus) ja virtanäkinsammal (Fontinalis dalecarlica).

Isonäkinsammal on yleisin ja näyttävin Itämeren vesisammalista. Se voi meressä kasvaa jopa 30-40 cm korkeaksi puskaksi. Sukelluslinja sattuu tässä kulkemaan juuri isonäkinsammalkasvuston läpi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Virtanäkinsammal on hentoinen näkinsammal, paljon pienempi kuin isonäkinsammal. Kuva: Erika von Essen

Kumpikin sammal on sama laji, vaikka ylempi näyttää paljon pienemmältä ja hennommalta. Tutkija Krister Karttunen Suomen ympäristökeskuksesta kertoo, että isonäkinsammalesta on olemassa myös muotoja, jotka ovat paljon hennompia kuin se isonäkinsammal, johon Perämerellä on yleensä totuttu. Kuulemma Fontinalis antipyretica -lajin taksoniikka on muutenkin hieman myllerryksessä. Kuva: Erika von Essen

Isonäkinsammal - lehdet kolmessa rivissä ja kolmiulotteisesti, tumma varsi, "venhoiset" eli köliset lehdet. Kuva: Erika von Essen

En malta olla summaamatta tähän Perämeren vesisammalten löytymisen historiaa, koska se on minun ja muiden sammalista innostuneiden mielestä varsin kiehtova tarina. Vuosina 2017-2020 oli käynnissä suomalais-ruotsalainen Interreg -rahoitteinen yhteistyöprojekti SEAmBOTH (Seamless Maps and Management of the Northern Bothnian Bay), joka kiinnitti erityisesti huomiota siihen asti hieman laiminlyötyihin jokisuistoihin. Johan niitä sammalia alkoi löytyä! Lisää vesisammalista englanninkielisestä blogista täältä tai yleisesti vesikasvillisuuden kartoituksesta täältä.

Perämeressä kasvavien vesisammalten lukumäärä pysytteli pitkään vaatimattomassa neljässä, mutta kun Velmu ja erityisesti sen alla työskennellyt Life-hanke Finmarinet todella pääsivät käyntiin, tunnettujen vesisammalten lukumäärä lähti myös nousuun. Suurin harppaus saatiin, kun SEAmBOTH-hanke alkoi toden teolla kartoittaa jokisuistoja.

Sammalten löytymisessä suuressa roolissa ovat olleet Oulun yliopiston väsymättömät sammaltaksonomistit tutkija Risto Virtanen ja emeritusmuseonhoitaja Tauno Ulvinen, jotka ovat tunnistaneet Perämeren meritiimin sammalnäytteitä vuodesta toiseen. Lisäksi tunnistusapua on saatu Turun yliopiston tutkijalta Sanna Huttuselta ja aikanaan Metsähallituksessa työskenneeltä luonnonsuojelun erityisasiantuntijalta Riikka Juutiselta sekä Suomen ympäristökeskuksen tutkijalta Krister Karttuselta. Sammalten tunnistaminen ja niiden taksonomia on oma erityisalansa, mistä kertoo myös se, että nykyinen tursonsammal, entinen ahdinsammal, on vaihtanut minun urani aikana latinalaista nimeään ja luokitustaan neljä kertaa. Tämän sammalen tarina löytyy myös omasta blogistaan.

Ahdinsammal on vaatimattoman oloinen vesisammal, josta löytyy Perämereltä kahtena erilaisena kasvustona kasvavia versoja - käärmemäisiä haaromattomia luikeroita ja kuusimaisia paljon haarovia versoja. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tursonsammalen käärmemäisempi muoto. Kuva: Erika von Essen

Tursonsammalen kuusimainen muoto. Kuva: Erika von Essen

Tursonsammalen lehdenkärjen reunassa on pieni hampaistus, jos katsoo tarpeeksi tarkasti mikroskoopilla. Kuva: Erika von Essen

Entinen ahdinsammal, nykyinen tursonsammal, on vaihtanut sukua moneen otteeseen. DNA-määrityksen perusteella Perämeren "ahdinsammalet" määritettiin eri lajiksi kuin sisävesien ahdinsammalet. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Emeritusmuseonhoitaja Tauno Ulvinen on auttanut määrittämään kymmeniä Perämeren Velmu-tiimin sammalnäytteitä vuosien varrella. Kuvat: Essi Keskinen / Metsähallitus

Vuonna 2010 valmistui gradu pohjoisen Perämeren vesisammalista.

Koskisiipisammalen lehden reunassa on vaalea solurivi ja sammal on hyvin pieni. Kuva: Teemu Mustasaari

Vesisammalet ovat myös poukkoilleet silmälläpidettävästä alueellisesti uhanalaiseksi ja sieltä elinvoimaisiksi - suureksi osaksi Velmu-ohjelman keräämien tietojen ansiosta. 

Velmun alkaessa työnsä vuonna 2004 vellamonsammal määriteltiin Perämeressä alueellisesti uhanalaiseksi ja kansallisesti silmälläpidettäväksi. Velmu-ohjelman keräämien tietojen ansiosta vellamonsammal saatiin poistettua uhanalaisten listalta vuoden 2019 luokituksessa.

Perämeren - ja Itämeren - vesisammalissa on vielä paljon selvitettävää. Minua esimerkiksi ihmetyttää, miksi vesisammalet eivät juuri viihdy eteläisellä Perämerellä. Sopivan syvyistä kivikkoa olisi paljon, eikä kyse ole siitäkään, etteikö alueita olisi kartoitettu - vesisammalet vain yksinkertaisesti lähes puuttuvat Merenkurkun ja Hailuodon väliseltä alueelta. Onko kyse happamista alunamaista vai jostain muusta ympäristövaikutuksesta, on vielä täysi mysteeri.

Syystä tai toisesta vesisammalet eivät viihdy eteläisellä Perämerellä. Valkoiset pisteet ovat kartoitettuja näytepistetitä, vihreistä on löytynyt vesisammalia. Kaikki valkoiset pisteet eivät toki soveltuisikaan vesisammalten elinympäristöksi joko väärän syvyyden tai väärän pohjanlaadun (esim. hiekka tai muta) takia, mutta Hailuodon ja Merenkurkun väliselle alueelle jää satoja vesisammalille sopivia elinympäristöjä, joista niitä ei vain löydy.

Joka tapauksessa sammalet ovat Perämeren matalia alle 7 m syvyisiä kivikkopohjia leimaava, sen muusta Itämerestä erottava, piirre. 

Essi Keskinen

Vellamonsammal on kaunis, linnunsulkaa muistuttava vesisammal, mutta Perämeressä sitä peittävät usein piilevät. Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Vellamonsammal. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Vellamonsammal ilman salamaa eli sen värisessä vedessä kuin miltä Perämeressä näyttää. Humus värjää Perämeren veden punaruskeaksi, rooibos-teen väriseksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Rantasiipisammalet näin suuressa määrin ovat tämän vuoden erikoisuus. Ne esiintyvät usein aivan samalla paikalla ja lomittain vellamonsammalten kanssa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus