Limakotilot ja niiden limat

 

Limakotiloiden "naama" on varsin inhimillinen pienine nappisilmineen ja koirankorvamaisine tuntosarvineen. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Etana ja kotilo. Sama elukka, kotilo on etana, jolla on kalkkikuori kotinaan. Etanoita ja kotiloita löytyy Suomesta kymmeniä, mutta kaikkia lajeja tai lajiryhmiä ei vielä tunneta kunnolla. Vaikka laji olisi yleinen, se saattaa silti olla vielä tieteellisesti epämääräinen, jos lajinsisäinen ulkonäön eli habituksen vaihtelu on suurta. Tai sitten kyseessä on monta eri lajia, jotka on vain niputettu yhdeksi lajiksi. Kuka tietää?

Jätä sukellustikkaat yhdeksi yöksi veteen rehevässä lahdessa ja sadat limakotilot ovat munineet sitkeänlimaiset vihreät munakotelonsa niihin! Sormilla munia ei saa millään irti, niin sitkaita, limaisia ja tiukasti kiinni ne ovat. Kololevien (Blidingia) irrottamiseen ostettu taltta toimi hyvin limakotiloiden muniin. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Toivottavasti pian tiedetään. Vuonna 2024 Velmu-ohjelmassa otettiin jo runsaasti limakotilonäytteitä (ja menihän siellä muitakin kotiloita, se täytyy myöntää), ja nyt hommaa jatketaan. En tiedä, tehtiinkö kahden vuoden takaisille kotiloille DNA-sekvensointia eli DNA:n selvitystä, mutta ainakin näytteiden mikroskopoinnin perusteella meidän keräämämme "limakotilot" olivat kaikenlaisia eri lajeja. Tänä vuonna kaikille näytteille tehdään varmasti DNA-määritys, eli nyt päästään ehkä vielä eteenpäin vuoden 2024 tuloksista.

Snorklaamalla limakotiloita löytyy helpoiten. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Limakotiloita (Lymnaeidae) on Suomessa joitakin lajeja, joista yksi suurimpia on muunnoslimakotilo (Radix balthica). Nyt siis tutkitaan, onko tämä Radix -porukka kaikki yhtä ja samaa lajia, vai mitä tämän lajiryhmän sisällä oikein piileskelee.

Limakotiloita ja levää. Nyt pitäisi erotella kotilot näyteputkiin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Kotilo on juuri menossa parturiin - pinseteillä poistetaan ylimääräistä levää kilvestä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Limakotiloita löytää helpoiten snorklaamalla tai kahlaamalla matalassa rantavedessä suojaisassa ja melko ravinteikkaassa, suojaisassa lahdessa tai fladassa (laguunissa). Myös aivan rehevöitynyt pikku vesistö käy. Mitä enemmän hajoavaa kasvimateriaalia, ja kenties myös kuollut lintu tai pari, ja sitä helpommin limakotiloita usein löytyy.

Siinä on meidän mielestämme selkeä limakotilo, ryömimässä rakkohaurun pinnalla. Limakotiloilla ja muillakin kotiloilla on radula-niminen hiekkapaperimainen karkea kieli, jolla ne raapivat pinnoilta kuten kiviltä, kasvilta tai rakkohaurulta bakteereja ja pieniä rihmaleviä. Ne syövät myös mitä tahansa kasvimassaa, elävää tai hajoavaa. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Suuret kotilot ovat usein rihmalevien epävapaaehtoinen kiinnittymisalusta. Kotiloiden kuoressa saattaa kasvaa useiden senttimetrien mittainen tupsu yhtä tai kahta rihmalevää. Kotilon hydrodynaamisuus varmasti kärsii, mutta eivätpä ne muutenkaan kauhealla kiireellä paikasta toiseen kulje. DNA-näytteenottoa varten parturoimme kuoret mahdollisimman tarkkaan.

Kotiloparturit käynnissä! Kotiloilta parturoidaan ylimääräiset levät niiden kotilon päältä, etteivät ne sotke DNA-määritystä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

DNA-näytteitä tulossa ulkosaariston maastomajoituksen mökkilattialla. Ergonomia on niin hyvä kuin sen pystyi sateisena ja tuulisena päivänä saamaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Näytteet säilötään etanoliin ja DNA-määritys tehdään talvella maastokauden jälkeen. Odotan nyt jo innolla tuloksia, niin eri näköisiä kotiloita näytteistä löytyy, kaikki kuitenkin meidän ymmärryksemme mukaan Radix-sateenvarjon alla. 

Parin vuoden päästä Suomessa julkaistaan uusi kymmenen vuoden välein tehtävä uhanalaisuusarviointi, ja näitä tietopuute- ja epämääräisyyslajeja pyritään vähentämään ennen arviointia.

Essi Keskinen

Kotilot värjäävät läpinäkyvän etanolin nopeasti ruskeaksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Seuranta aloitettu!

Merenkurkun ja Perämeren merenhoidon seurantalinjat ulottuvat helminauhana Närpiöstä Tornioon. Kuva: Metsähallitus

Merenhoitosuunnitelman mukaisesti Itämeren pitäisi olla hyvässä kunnossa vuoteen 2027 mennessä. Monen monituisia toimenpiteitä on aloitettu ja osittain ne ovat alkaneet purrakin. Itämeren rehevöityminen on monin merialuein kääntynyt lievään laskuun eli tilanne on hitaasti alkanut parantua. Dioksiinisilakoista ei enää tarvitse puhua ja Suomikin on ratifioinut sopimuksen laivojen painolastivesien käsittelystä niin, että vieraslajien kulkeutuminen paikasta toiseen minimoituisi.

Matalalla mutapohjalla kasvavat vidat kurkottavat kohti pintaa kun auringonsäteet kurkottavat kohti pohjaa. Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus

Miten sitten voidaan määritellä, milloin meri on hyvässä kunnossa? Suomen merenhoitosuunnitelman toimenpideohjelmassa on lueteltu mittarit, joiden mukaan edistystä tarkastellaan. On suoraviivaista sanoa, että esim. typpeä ei saa päästää mereen enempää kuin xx tonnia vuodessa – se on selkeä mittari. On vaikeampaa yrittää määritellä ekologista hyvää tilaa. Siinä pitää jo vähän soveltaa.

Kyllä nyt hymyilyttää kun sukellus on mennyt hyvin! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tänä kesänä otettiin askel eteenpäin ekologisen hyvän tilan suhteen, kun viimeisillekin kahdelle merialueelle, Merenkurkkuun ja Perämerelle, perustettiin seurantalinjat. Makrofyyttien eli kasvillisuuden seurantalinjoilla seurataan muta-, hiekka- ja sorapohjilla levien, vesisammalten ja putkilokasvien avulla mm. kasvillisuuden monimuotoisuutta, epifyyttisten eli päällyslevinä kasvavien rihmalevien määrää, uhanalaista kasvillisuutta ja vieraslajeja. Nyt tiedetään ns. perustaso, ja tämän jälkeen linjoja seurataan kolmen vuoden välein merialue kerrallaan.

Seurantalinjoja ei tarkoituksella perustettu sinne, missä uhanalaista lajistoa tiedetään olevan, mutta jos linjalta löytyy esim. rauhoitettu ja vaarantunut upossarpio, sitä tulee samalla seurattua. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Murtovesisieni löytyy soralinjalta vähän suuremmalta kiveltä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Silopartoja ei pysty Perämerellä erottamaan toisistaan, koska niihin ei yleensä muodostu lisääntymiselimiä. Nitellojen juurella kasvaa myös äimäruohoa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Ns. rannikon makrofyyttilinjat ovat Velmu-menetelmällä (vedenalainen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) tehtäviä 100 m mittaisia linjoja, jotka syvyydestä riippuen tehdään joko SUP-laudalla ja vesikiikarilla, kahlaamalla tai sukeltamalla. Tulokset tallennetaan ympäristöhallinnon LajiGIS-tietokantaan, josta tiedot kulkeutuvat myös Lajitietokeskuksen Luomuksen www.laji.fi -sivustolle. Sieltä lajihavaintoja voi tarkastella kuka vaan.

Nyt toivotaan vaan, että rahoitus linjojen seuraamiseksi varmistuisi. Koska mitä hyötyä on seurantalinjoista, jos niitä ei seurata?

Essi Keskinen, meribiologi

Usein merenhoidon seurantalinjat ovat niin matalalla Merenkurkussa ja erityisesti Perämerellä, että SUP-lauta ja vesikiikari riittävät mainiosti. Näytepurkkisarjaan otetaan myöhemmin mikroskopoitavat kasvit ja levät. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

SUP-laudalle mahtuu koko päivän arsenaali työvarusteita ämpäreistä ja näytteenottovälineistä vesikiikariin, haraan ja ankkuriin. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Soran ja hiekan sekapohjalle on laskettu 100 m mittainen köysi, jota pitkin sukeltaja sukeltaa. 10 m välein, tai syvyyden vaihtuessa metrin, tehdään näytepiste neljän neliömetrin alalle. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Vielä 142 m Söderskatanin pisteelle! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Välillä sää suosii :) Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Välillä töitä pääsee tekemään ulkomerellä... Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

...välillä työskennellään sisälahdissa. Kuva: Saara Luukkonen

Yksi on vetänyt linjan ja ottaa sen jälkeen valokuvia, yksi tekee varsinaisen kartoituksen ja yksi toimii "sihteerinä". Matalia SUP-linjoja voidaan tehdä yksinkin, mutta tässä tapauksessa koko autollinen oli matkalla kohti pohjoista, jolloin oli nopeinta tehdä linjat yhdessä. Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus

Kovalla hiekkapohjalla linja sujuu vaivattomasti kahlaamalla, kunhan vaan syvyys riittää. Vesikiikari toimii loistavasti maskin sijasta. Kuva: Erika von Essen

Pikkukiviä ja soraa! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Hyvä ja onnistunut sukellus takana, nyt vain takaisin veneelle! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Ensimmäisen vuoden luontokartoittajan näkökulma VELMU-kartoituksiin

 

Ensimmäinen maastopäivä, vähän jännittää. Työpäivän aluksi kaikki tiimin jäsenet lähtivät suppailemaan eri suuntiin, joten näissä hommissa pääsi tekemään paljon itsenäistä työtä. Aluksi tuli kerättyä todella paljon näytteitä, mutta kesän kuluessa luotto omiin lajintunnistustaitoihin kasvoi ja samalla kerättyjen näytteiden määrä väheni. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Kiertohapsikka, Ruppia cirrhosa. Yliopiston opetukseen kohdistuvien leikkausten ja säästötalkoiden takia vesikasvit pelkästään kuivattujen kasvinäytteiden ja valokuvien avulla opetelleena on aina hienoa nähdä tietokoneen näytöltä tutut kasvit luonnollisessa elinympäristössään. Monelle muulle tämä rihmalevän täyttämä, harmaa ja ankea kuva ei ehkä vaikuta erityiseltä, mutta minulle se on ensimmäinen oma havainto kiertohapsikasta. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Hapsivita, Stuckenia pectinata. Yleinen kasvi, jota löytyi lähes kaikilta kartoitetuilta alueilta. Ensikertalaiskartoittajalle tuli kuitenkin yllätyksenä se, miten erilaiselta tämä kasvi voi näyttää eri kasvupaikoissa. Kuvassa olevan puskan tunnistaa helposti hapsividaksi, mutta pienestä ja vähälehtisestä 5 cm pituisesta kasvista voi olla hankalampi päätellä lajia. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Säät suosi – ainakin suurimman osan ajasta. Ensimmäisten viikkojen helteet vaihtuivat ensin myrskyihin ja sitten Vaasan kaatosateisiin. Elokuussa pärjäsi shortseilla ja aamurutiiniin kuului vielä aurinkorasva, mutta viimeisillä viikoilla piti jo turvautua lämpöhaalariin pelastautumispuvun alla lämpötilan ollessa kymmenen asteen alapuolella. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Työtahti oli tiivis, sillä Merenkurkun alueet piti saada valmiiksi elokuun puoliväliin mennessä. Välillä oli kuitenkin aikaa myös päikkäreille auringossa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kartoituskohteet Merenkurkussa olivat todella vaihtelevia. Jokisuistoja, saaristoa, kirkasvetisiä lahtia, rehevöityneitä alueita, kaupunkiympäristöä, sameita ja mutaisia vesiä jne. Joskus sai kulkea kirkkaassa, syvässä vedessä avoimella lahdella… Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

… ja välillä alueet olivat niin ruovikoituneita, ettei niillä päässyt edes kulkemaan. Kuvissa Tuovilanjoen suistoa, jossa kartoitus jouduttiin rajoittamaan ruopatuille väylille, sillä ruovikoiden seasta ei löytynyt edes sup-laudan mentävää aukkoa. Kuvat: Jaakko Haapamäki, Erika von Essen, Essi Keskinen / Metsähallitus

Meriuposkuoriainen, Macroplea pubipennis – vihdoin! Kesän alueista lähes jokaiselle oli mallinnettu Macroplea pubipennistä, mutta kerta toisensa jälkeen kenttäpäiväkirjaan oli työpäivän jälkeen kirjoitettava ”mallinnettuja uhanalaisia lajeja ei löytynyt”. Ahkera työ palkittiin viimeisillä maastotyöviikoilla elokuussa, kun Luodon saaristosta ja Lapuanjoen suistosta löydettiin molemmista 1kpl aikuinen Macroplea pubipennis. Kuvat: Erika von Essen ja Julia Honkanen / Metsähallitus

Vieraslajeja löytyi kesän aikana jonkin verran. Usein löydöt olivat yksittäisiä, mutta esimerkiksi Porvoossa hentokarvalehti, Ceratophyllum submersum, oli dominoiva laji useammassakin kohteissa. Kuvissa kanadanvesirutto Elodea canadensis ja rangiasimpukka Rangia cuneata. Kuvat: Essi Keskinen ja Erika von Essen / Metsähallitus

Roskaisuus ei yllättänyt. Mitä lähempänä tiivistä asutuskeskusta, sitä todennäköisemmin päivän aikana näyteämpäriin päätyi kasvinäytteiden lisäksi myös roskia. Roskaisimmat kartoituskohteet löytyivätkin Vaasan ja Porvoon kaupunkien läheisyydestä. Kuvat: Essi Keskinen, Erika von Essen, Julia Honkanen / Metsähallitus

Ei se ole niin helppoa kuin miltä näyttää… Joskus voi helpoksi luultu homma osoittautua yllättävän haasteelliseksi. Näissä kuvissa etsimme hyvin pieneltä, matalalta ja suojaisalta alueelta punanäkinparta eli Chara tomentosa -istutuksia. Kuulostaa helpolta, eikö? Lopulta vaadittiin kuitenkin tunteja kestävä etsintä vesikiikarilla ja snorklaamalla sekä pari diy-merkkipoijua, jotta istutusruudut löydettiin. Kuvat: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kunnostustöillä voi vaikuttaa elinympäristöön. Kuvassa Chara tomentosa -niitty Porvoon Seitlaxfjärdenissä, jonka kasvillisuus koostui vielä n. 5 vuotta sitten lähinnä järviruo’osta Phragmites australiksesta. Paikallisen yhdistyksen toteuttama niitto on tuottanut tulosta, ja nyt alueen kasvillisuudelle on tyypillistä punanäkinparta Chara tomentosa, mukulanäkinparta Chara aspera ja merinäkinruoho Najas marina -niityt. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Kesän ehdottomasti positiivisin yllätys oli lehdistön ja paikallisten asukkaiden positiivinen asenne ja kiinnostus tekemäämme työtä kohtaan. Kartoituspaikoilla oli paljon mökkejä, ja usein rannan läheisyydessä töitä tehdessä pääsikin juttelemaan paikallisten asukkaiden kanssa. Kuvassa närpiöläisen Syd-Österbottenin toimittaja kuvaamassa työtämme. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Honkanen kiittää ja kuittaa! Kuluneen kesän aika tuli suppailtua satoja ja ajettua tuhansia kilometrejä, tunnistettua kymmeniä eri lajeja ja vietettyä lukuisia hetkiä kauniin meriluonnon parissa. Nyt toimistolla istuessa alkaa olla jo ikävä näihin maisemiin, joten saa nähdä, minne tie vie ensi kesänä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Julia Honkanen

Mapping a ROI (Region Of Interest), or: Reed everywhere

 Here comes a last update from this summer’s field work, by a guest author – I worked in Metsähallitus’ inner archipelago team this summer, first helping out on the surface when the divers mapped reefs, and then mapping transects in shallower flads (lagoons) and bays myself by snorkelling. I also mapped Regions Of Interest (abbreviated ROI) in addition to the normal snorkelling lines – interesting areas mostly consisting of wide reed belts with varying amounts of open water in small “ponds” inside the reed belt. Since this kind of mapping can be a bit different from mapping of the rest of the bay, that is what I’ll describe here, using two of the more memorable ROIs as examples.

 

Satellite Image of a Region Of Interest (in Sahanlahti): The open areas in the reed belt are the ones I was looking at. Satellite images can be deceiving though – this must have been taken a few years ago, and now there was more reed than in this picture (the little bay in the upper right corner for example was no longer open). Picture: Google Maps satellite image

Sahanlahti is a bay in Kaarina/S:t Karins with a broad reed belt along the shore, more than 600 meters long, containing several smaller ponds and openings. Normally while mapping I kept all my field gear on a SUP-board and paddled from one place to another – paddling in this reed belt ended after the first few ten meters or so, after that I had to hop off and drag the SUP with the field gear behind me through the reed for the rest of the mapping. The reed was quite dense and the water depth in areas between openings was low, sometimes just wet ground. It was not a very fast way to move forward but it worked better than I expected, since the bottom was firm enough and not just loose mud to sink down in. Behind me, I left a quite impressive “hippo lane” criss-crossing between ponds through the reed – at least I didn’t need to wonder from which direction I came from.

 

Making my way through the reed. A sharp eye might detect a trace left behind by me, stomping forward and dragging the SUP after me. Photo: Anni Selenius / Metsähallitus

For navigation I used Google Maps in my phone, kept in a waterproof bag – estimating where the next opening would be would otherwise have been impossible, you could easily pass by a pond by just a few metres without knowing it was there behind the wall of reed. A couple of times I wasn’t even sure in which direction the shore was and in which direction the open bay was without looking at the map.

Granted, I was at some point slightly tired of reed, but mapping the open ponds was always fun. While the visibility in the bays outside the reed belts usually varied between quite bad and non-existent, the water in the reed ponds was usually crystal clear, and here it was also deep enough that I could easily float around like some crocodile above the bottom while mapping. The species composition could vary a lot between ponds – often there were big patches with dense vegetation of just one species, such as holly-leaved naiad Najas marina, rigid hornwort Ceratophyllum demersum or even a large field of mare’s tail Hippuris vulgaris. You never knew what species would turn up in the next opening (or what else would turn up, like a big dead pike floating around).

 

Holly-leaved naiad (Najas marina), Sahanlahti. Photo: Anni Selenius / Metsähallitus

Dense meadow of mare’s tail (Hippuris vulgaris) in an opening in the reed belt (Sahanlahti). Photo: Anni Selenius / Metsähallitus

Rigid hornwort (Ceratophyllum demersum) with a nice red colour, Sahanlahti. Photo: Anni Selenius / Metsähallitus

Surprise pike! Photo: Anni Selenius / Metsähallitus

A slightly different ROI was in the far-away end of Brattnäsviken in Parainen/Pargas, the very last area we mapped in the end of the summer. By then it had already gotten a lot colder – air temperature was only 11 degrees and it was not much warmer in the water (the dive computer we tossed in said twelve degrees, and based on what it felt like I sure believe it). Luckily my teammates weren’t diving then, so I could borrow Pirita’s dry suit which was much warmer than my own relatively thin wet suit.

 

Getting ready for another reed adventure, still happily unaware that I would have to leave the SUP and carry all gear instead. Photo: Patrick Demus / Metsähallitus

The ROI was hidden behind an almost 400 m long, dense reed belt, and I began by making an attempt to walk through that as well, but nope – this time the bottom was loose mud that you sank down in far above the knees with each step, so after spending quite some time trying to get forward with the not-so-impressive result of maybe a few metres and a SUP that was capsized by the reed (with all gear on it), I had to give up and try something else. Luckily, I had realized beforehand that it might be difficult to get through with the SUP, so I had brought with me a waterproof bag to stuff most of the gear in.

I left the SUP in the reed and began my journey to the nearest shore, carrying all gear first through more reed (but still significantly less than 400 m!), then along a small field, and lastly on a small road (yes, still in the dry suit with the mask on my head and flippers in hand, unfortunately I didn’t meet anyone) before I had to once again walk through some more reed to reach the ROI. The last bit the bottom became so soft that walking was completely impossible – I had to press down reed from the sides in front of me and crawl forward on that.

I have seldom been happier to see open water than when I finally reached the end of the reed belt and came to the flad that was to be mapped, after about one hour of adventures to get there. At least I wasn’t cold by that point. The flad itself was quite big and completely open, despite being surrounded by a compact wall of reed in all directions. It was shallow (usually not more than about 50 cm deep) and in big areas the bottom was covered with a dense, soft mat of Vaucheria, a species of yellow-green algae that is quite common in such areas, and also occurs inside the reed belts. The mapping itself was not problematic, but then there was of course the same journey to get back to the SUP waiting in the bay. To sum up that field day: Lots of reed and then some more reed.

 

Small positive updates sent to the rest of the team, to let them know how fast my mapping would be progressing. Picture: Anni Selenius / Metsähallitus

One last look back at Brattnäsviken ROI, the last place I mapped this summer, before heading back through copious amounts of reed. Photo: Anni Selenius / Metsähallitus

All in all, it has been a very nice and interesting summer, and I had a great work team. I’ve done other kinds of field work and vegetation mapping before, mostly in lakes, but this was the first time I worked for Metsähallitus. Mapping aquatic vegetation is seldom completely obstacle-free, but it is definitely never boring, and you get to see many interesting places you would otherwise never have visited.

Anni Selenius

You can get the feeling of what I did in these videos...