Rakkohauruniityn korvaava vesisammalniitty

Tursonsammalet ja kaspianpolyypit (valkoiset polyypit kuvan vasemmassa laidassa) elävtä sulassa sovussa pohjoisella Perämerellä. Jo 5-6 m syvyydessä humuspitoinen vesi on niin tummaa, että taskulamppua tarvitaan. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähalitus

Vesisammalet ovat etupäässä makeiden ja virtavesien lajeja, mutta muutamat lajeista viihtyvät myös Itämeren vähäsuolaisessa murtovedessä. Isonäkinsammalta Fontinalis antipyretica löytyy koko Suomen mitalta, ja vähäsuolaisemmista lahdista läheltä mannerrantoja löytyy myös muita vesisammalia.

Poikkeava merialue on Perämeri, jonka vesi on niin vähäsuolaista, että vesisammalten mielestä se lasketaan lähes makeaksi vedeksi. Lue lisää Perämeren vesisammalista täältä. Erityisesti suurten jokisuistojen vaikutuspiirissä Oulujoen, Iijoen, Simojoen, Kemijoen ja Tornionjoen edustoilta löytyy helposti 5-6 lajia vesisammalta yhdeltä sukelluslinjalta. SEAmBOTH -hankkeen aikana laskettiin yhteen koko vesisammalsaalis Ruotsin ja Suomen puoleiselta pohjoiselta Perämereltä, ja vastaukseksi saatiin jopa parisenkymmentä lajia!

Rantasiipisammal on nätti pikku vesisammal, jonka voi löytää lähinnä jokivesivaikutteisilta alueilta pohjoista Perämerta. Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Patokarin pieni saari löytyy aivan pohjoisesta Perämerestä. Vuonna 2023 saaren kaakkoispuolelle tehtiin merenhoidon seurantalinja, jolla etsittiin sorapohjaa. Sukelsin linjan itse, ja se oli upea! Pohja vaihteli soran, hiekan ja kiinteän glasiaalisaven välillä ja kasvillisuus oli riuttamaisen elinympäristön lajistoa, leviä ja erityisesti vesisammalia. Sammalia löytyi peräti kuutta eri lajia, ja monia niistä hyvin runsaasti.

Patokarin sukelluslinja on Suomen pohjoisin merenhoidon seurantalinja. Se on sekä Kemijoen että Tornionjoen makean veden massojen vaikutuspiirissä.

Patokarin 100 m seurantalinjalta löytyy paljon soraa, jota tällä linjalla pyrittiinkin etsimään. Pohja on kuitenkin sekapohja eli sieltä löytyy sekä hiekkaa, soraa että eri kokoisia kiviä ja lohkareita. Ylimmästä graafista näkee linjan syvyysvaihtelun 100 m matkalla, sekä joitakin valikoituja lajeja, jotka löytyvät linjalta.

Patokarin linjalta löytyy kuusi vesisammallajia. Listalla oleva Fissidens adianthoides on todellisuudessa Fissidens osmundoides, joksi se myöhemmin mikroskopoitaessa tarkentui. Letto- ja rantasiipisammal ovat hyvin samannäköisiä veden alla.

Vähäisen suolapitoisuuden vuoksi Perämeressä, Mikkelin- ja Valassaarten pohjoispuolella, ei kasva rakkohaurua. Muualla Suomessa rakkohauru ja itämerenhauru ovat silmälläpidettäviä lajeja ja niiden muodostamat elinympäristöt ”haurupohjat” on arvioitu erittäin uhanalaiseksi koko maassa.  Haurut ovat ns. avainlajeja, jotka muodostavat avainelinympäristöjä. Tämä tarkoittaa sitä, että ne ovat erityisen tärkeitä monille muille lajeille luomalla esim. ruokailu- ja piilopaikkoja selkärangattomille, kalanpoikasille ja muille lajeille.

Vellamonsammalen joukosta löytää ainakin kaspianpolyyppeja, rihmaleviä ja sinibakteeririhmoja. Kuva: Essi Keskinen

Koska haurut puuttuvat Perämerestä, hyvin samanlaista ekologista lokeroa täyttävät täällä vesisammalet. Ne ovat monivuotisia, suurehkoja kovaan pohjaan kiinnittyviä lajeja, jotka muodostavat elinympäristön, suojaa, ravintokohteen, kutupaikkoja jne. muille lajeille. Minusta voidaan kohtuudella sanoa, että Perämeressä vesisammalniityt korvaavat avainelinympäristönä muun Suomen hauruniityt.

Isonäkinsammal on Itämeren vesisammalista suurin ja rotevin. Tämän yksilön kohdalla on kato käynyt - joko joku on käynyt syömässä vesisammalen lehdyköitä tai ne ovat kuolleet esim. päälle kertyneen piilevämassan ja rihmalevien (ruskea hötö) alle menettäessään yhteyttämismahdollisuutensa. Myös jokin sinibakteeri on ottanut tämän isonäkinsammalen kodikseen - sinivihertävät pehmeän näköiset pallukat keskimmäisillä sammalenversoilla ovat sinibakteeria. Kuva: Suvi Saarnio

Patokarin sukelluslinjalta löytyi myös pikkujärvisimpukoita. Niiden muodostamat elinympäristöt, ”suursimpukkapohjat”, arvioidaan myös erittäin uhanalaisiksi. Simpukoita ei ole merellä tiheässä, mutta koska pohjaeläinten dominoivat elinympäristöt luokitellaan suurimman biomassan mukaan, yksikin simpukka vastaa useaa sataa muuta selkärangatonta.

Pikkujärvisimpukka ei nimensä mukaisesti ole erityisen pieni, vaan voi kasvaa vaikka kymmensenttiseksi mötkyläksi. Se siilaa suuaukkonsa lonkeroiden avulla vedestä ravinteita ja happea ja purskauttaa käytetyn veden ulos seuraavasta reiästä, sifosta. Kuva: Essi Keskinen

Patokarin linja on seurantavuorossa uudelleen vuonna 2026. On jännittävää nähdä, mitä linjalta löytyy kolmen vuoden tauon jälkeen!

Essi Keskinen

Tutustu erilaisiin vesikasvillisuuslinjoihin näistä blogeista:

Vesisammallinja Perämerellä

Luonnontilainen monotoninen näkinpartaismutapohja

Mosaiikkimainen pohja Merenkurkussa

Uhanalaisia lajeja tasaisella hiekkapohjalla

Pystysuora kallioriutta

Hyvin monilajinen mutapohja

Tyhjä hiekkapohja

Rakkohauruniittyinen riutta

Linjaan kytketyt näytepisteet

 

Jos Ympäristöhallinnon käyttämästä LajiGIS-tietokannasta hakee sukelluslinjat hankkeilla Velmu, Biodiversea, SeaGIS, SeaGIS2, Kvarken Flada ja SEAmBOTH, sekä Metsähallituksen omalla rahoituksella tehdyt linjat, löytyy reilut 4000 linjamaista kasvillisuuskartoitusta koko Suomen rannikolta. Kuvakaappaus: LajiGIS / Uljas

Vedenalaista lajitietoa voidaan kerätä monilla eri menetelmillä (videolla, sukeltamalla, ROVilla, droonilla, näytteenottimilla, vesikiikarilla), mutta data voi myös olla eri mallista. Yksikkö on kuitenkin usein näytepiste, mikä Velmu-kartoitusten (Valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) myötä on vakiintunut neljäksi neliömetriksi. Tuo neliömetri löytyy joko neljä metriä pitkänä ja metrin leveänä vyöhykkeenä kartoituslinjalta, kaksi metriä linjan molemmin puolin ja metri linjaa eteenpäin, tai 2 x 2 m neliönä snorklaajan alapuolella tai vesikiikarilla katsottaessa. Jos näkyvyys on erityisen huono, voidaan näyteala pienentää yhteen neliömetriin.

Välillä sukelluslinjalle osuu ihan kaikkea. Tässä on tyypillistä kovan pohjan kasvillisuustta (etualan rakkohaurut ja taaempi kivi, jossa on rihmaleviä, vielä taaempana ehkä punaleviäkin) ja sora- tai hiekkapohjan kasvillisuutta (vidat tai hapsikat, ruohon näköiset ohuet lehdet, keskellä). Tällaisen linjan sukeltamisessa voi kestää kauan, koska kasvillisuus on päällekkäistä ja kerroksellista. Näkyvyys sentään on hyvä. Kuva on Kemiönsaarelta Helsingholmenista. Kuva: Walter Vuori / Metsähallitus

Jos pisteitä laitetaan alueelle useita, saadaan ehkä kartoitettua polygonimallisia alueita. Alue saatetaan kattaa joko kokonaan, jos sieltä haravoidaan esiin esim. tiettyä lajia, tai polygoni voidaan kattaa sopivin välimatkoin yksittäisillä näytepisteillä, jolloin koko alue katsotaan katetuksi.

Jos halutaan kattava kuva fladoista, merestä maankohoamisen vuoksi irti kuroutuvista fladoista, voidaan alueelle arpoa tai sijoittaa sekä kasvillisuuslinjoja että yksittäisiä pisteitä, niin että koko alue tulee kartoitettua. Kuva: PowerPoint-esityksestä, Essi Keskinen / Metsähallitus

Yksi vedenalaisten kartoitusten kulmakivistä on kuitenkin sadan metrin linja. Linja voidaan vetää esim. rannasta merelle päin, tai riutan matalimmalta kohdalta syvemmälle mihin tahansa ilmansuuntaan, tai esim. lahden tai fladan suun yli. Standardimuotoinen linja on 100 m, mutta esim. fladan sisääntuloaukko ja kynnys eivät välttämättä ole juuri tämän levyisiä, ja silloin linja voi olla myös lyhyempi.

Kalajoella rannat ovat matalat. Tässä tehdään maskin kanssa matalaa kivikkopohjalta alkavaa linjaa. Kuva on otettu ennen kuin vesikiikarit saapuivat Metsähallituksen välineistöön - nykyisin tämä linja tehtäisiin vesikiikarilla. Kuva: Elina Keskitalo/Metsähallitus

Linja kartoitetaan niin, että joka 10 m välein, tai kun syvyysmetri muuttuu, tai jos luontotyyppi muuttuu merkittävästi, tehdään näytepiste. Tasaisella pohjalla 10 m välein tehtävällä linjalla on siis yhteensä 11 neljän neliömetrin näytepistettä. Jos syvyys muuttuu jyrkästi ja samalla myös luontotyyppi, pisteitä voi olla enemmänkin.

Linjamaisen kasvillisuuskartoituksen menetelmänä on syvemmillä alueilla aina sukeltaminen, mutta matalilla rannoilla tai vaikkapa laguuneissa myös snorklaaminen tai kahlaaminen tai SUP-lautailu vesikiikarin kanssa ovat päteviä menetelmiä. Kunhan pohjasta saadaan tarvittaessa näyte, jos lajia ei pystytä määrittämään paikan päällä. Eritysesti monet levälajit vaativat mikroskopointia.

Leipäreiltä Simosta löytyy paksu patja glasiaalisavea, jääkauden aikana kerääntynyttä jäätikön alapuolelle kulkeutunutta hyvin hienoa savea, joka on pakkautunut 1-2 m paksuiseksi patjaksi hiekkapohjalle.Joskus sukelluslinja sattuu laskeutumaan todella jännittävään paikkaan. Lue enemmän Leipäreiden alueesta täältä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Glasiaalisavitörmiä löytyy Simon ja Iin edustoilta. Tässä ollaan vetämässä sukelluslinjaa Krunnien edustalla Iissä. Savijuotti jatkuu merenpohjalla ainakin Hailuotoon asti, missä se nousee maihin. Tämä pohjoisen Perämeren savierikoisuus nousi kerran myös taidenäyttelyyn Oulun taidemuseoon. Kuva: Eveliina Lampinen / Metsähallitus

Viime vuosina Velmu-kartoitusten tekemisessä on puhuttu paljon siitä, saadaanko alueesta parempi käsitys linjamaisella vai pistemäisellä lähestymistavalla. Linjamainen sopii erityisesti syvemmille alueille, joilla pistemäisten sukelluskartoitusten tekeminen olisi raskasta ja jopa epäturvallista, pistemäiset kartoitukset taas ovat omimmillaan matalissa lahdissa tai fladoissa, joissa näytepisteet voidaan jakaa sattumanvaraisesti tai tasan kattamaan koko rajattu alue. Tasaisella matalalla pohjalla linjamaisesta näytteenotosta ei välttämättä ole erityistä hyötyä verrattuna pistemäiseen ja harvempaan otantaan, koska tasaisella pohjalla kasvillisuus voi lähekkäisillä, 10 m välein tehdyillä linjan pisteillä olla täysin samaa koko linjan ajan, kun taas samat 11 pistettä koko alueelle jaettuna kattaisivat laajemman maantieteellisen alueen. Jos linjalle on odotettavissa gradienttia - syvyys muuttuu, tullaan rantaruovikosta avoimeen veteen, tai jos linja vedetään poikittain fladan kynnyksen yli - antaa linjamainen tieto enemmän informaatiota kuin sinne tänne ripotellut näytepisteet näytepisteet. Jos taas halutaan kattaaa laajempi, matalampi alue kokonaisuudessaan, pistemäinen otantamenetelmä rulettaa.

Välillä kasvillisuuslinjalle osuu jännittäviä lajeja kuten tämä vaarantunut ja koko Suomessa rauhoitettu laji nelilehtivesikuusi Krunneilla. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Rakkohauru on silmälläpidettävä laji, vaikka sitä löytyykin Itämerestä vielä paljon. Laji on vähentynyt Itämeren rehevöitymisen myötä. Rakkohauruniityt kuten tämä niitty Saaristomerellä ovat avainelinympäristöjä, jotka ylläpitävät korkeaa elonkirjoa antamalla suojaa ja ravintoa monille muille levälajeille ja selkärangattomille. Kuva: Heidi Arponen / Metsähallitus

Jurmosta löytyy silmälläpidettävä laji, meriajokas. Sen muodostamat niityt, kuten tämä paljon irtonaista rihmalevää kerännyt niitty kuvassa, on vaarantunut luontotyyppi ja avainelinympäristö. Tätä linjaa sukeltavalla voi olla paljonkin työtä, jos meriajokkaan joukosta löytyy paljon muitakin putkilokasveja ja leviä. Joskus meriajokas esiintyy lähes 100 % yksilajisena vedenalaisena niittynä. Kuva: Mikaela Mäkilä / Metsähallitus

LajiGIS-tietokannasta löytyy peruskartoituslinjojen lisäksi myös esim. MHS- ja VPD-linjoja. MHS eli merenhoidon seurantalinja ja VPD eli vesipuitedirektiivi liittyvät molemmat lakiin vesien- ja merenhoidon järjestämisestä Suomessa. Nämä linjat kartoitetaan erilaisin väliajoin (esim. MHS-linjat kolmen vuoden välein ja osa VPD-linjoista vuosittain) ja samojen linjojen tietoja verrataan toisiinsa eri ajanjaksoilla. VPD-linjat sijaitsevat suurimmaksi osaksi kovilla pohjilla (kallio tai lohkareet) ja koostuvat lähinnä erilaisia makroleviä eli silmin nähtävistä levälajejeista ja rakkohaurusta ja pohjoisimmat VPD-linjat löytyvät Merenkurkusta. Perämereltä ei löydy rakkohaurua vähäisen suolapitoisuuden vuoksi. MHS-linjat on jaettu muta-, hiekka- ja sorapohjille ja niillä seurataan lähinnä putkilokasvillisuuden muutosta. Vaikka linjat eivät ole fyysisesti pysyviä merenpohjassa, ne pyritään joka vuosi vetämään mahdollisimman samaan paikkaan tietojen vertailtavuuden takaamiseksi.

MHS- ja VPD -linjoja löytyy koko Suomen rannikolta. Kuva: LajiGIS / Uljas

Tänä kesänä Velmu kerää paljon linjamaista tietoa lähinnä Saaristomereltä. Vuodenvaihteessa LajiGIS-järjestelmässä pitäisi olla taas muutama sata sukellus- ja snorklauslinjaa enemmän.

Essi Keskinen

Läntisellä Suomenlahdella Harmaakarin riutalla kotilo on löytänyt sukeltajien levittämän kasvillisuuslinjan. Kuva: Lassi Karvonen / Metsähallitus

Kaksi sukeltajaa tekee viimeisiä näytealoja rantaan päättyvältä sukelluslinjalta Mikkelinsaarilla. Kuva: Metsähallitus

Välillä 100 metrin sukelluslinjan tekeminen on helppoa, jos mitään lajeja ei kasva eikä syvyys tai pohjanlaatu muutu. Storsandenin hiekka- tai silttipohjalla Merenkurkussa näkyy vain hiukan irtonaista rihmalevää. Kuva: Jon Ögård / Metsähallitus

Matalilla pehmeillä pohjilla kirkasvetisillä alueilla kasvillisuuslinjan voi tehdä myös vesikiikarilla SUP-laudalta. Tässä ollaan merenhoidon mutaseurantalinjan kimpussa Eskonlahdella pohjoisella Peärmerellä. Siellä vesi ei ole kirkasta vaan tumman rooibosteen väristä, mutta pohjaan asti näkyy kyllä. Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus

Hiekkapohja muotoutuu usein kauniiksi aaltokuvioiksi. Tässä mennään nopeaa ja helppoa sukelluslinjaa pitkin Leipäreillä Simossa Perämerellä. Kuva: Janni Ketola / Metsähallitus

Möylyn hylkeidensuojelualueen ympäristöstä Perämeren kansallispuiston etelärajalta löytyy sorapohjaa ja melko kirkasta vettä. Kuva: Linda Jokinen / Metsähallitus

Oulujoensuussa Nallikarin hiekkarannan edustalla Hietasaaressa on näin matalaa. Kasvillisuuslinjan teko onnistuu parhaiten pelastautumispuvulla kahlaamalla ja vesikiikarilla. Pohja on kovaa hiekkaa eikä pöllyä. Taustalla näkyy Oulun pääkirjasto ja kaupunginteatteri. Kuva: Niina Kurikka / Metsähallitus

Raahen saariston Kallanriutta on matala saarten ja laguunien rykelmä, jossa kasvillisuuslinjan teko onnistuu parhaiten vesikiikarin avulla, pelastautumispuvussa kahlaten. Pohja on pölisemätöntä kivikkoa ja soraa ja syvyys korkeintaan 40 cm. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Ulkokrunnin ympäristössä Perämerellä on paljon kasvittomia hiekkapohjia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Porin Kuuminaisessa ollaan tehty fladakartoituksia kasvillisuuslinjojen avulla. Kuva: Heidi Arponen / Metsähallitus

Porin Tahkoluodosta löytyy sinisimpukoita ja punaleviä lohkareiden väliin vedetyltä kasvillisuuslinjalta. Kuva: Joakin Sjöroos / Metsähallitus

Tutustu erilaisiin vesikasvillisuuslinjoihin näistä blogeista:

Vesisammallinja Perämerellä

Luonnontilainen monotoninen näkinpartaismutapohja

Mosaiikkimainen pohja Merenkurkussa

Uhanalaisia lajeja tasaisella hiekkapohjalla

Pystysuora kallioriutta

Hyvin monilajinen mutapohja

Tyhjä hiekkapohja

Rakkohauruniittyinen riutta

Katsaus menneiden keväiden suunnitteluun

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ainakin varusteet on saatu jo saaren rantaan. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Tämä on viimeinen viikkoni toimistolla, ensi viikolla minä ja tiiminä lähdemme pakkaamaan maastovarusteita ja valmistautumaan fyysisesti tulevaan maastokauteen.

Tuli mieleen kurkata, minkälaisia valmisteluja aiempina vuosina on päätynyt blogiin asti. Velmu-ohjelma eli valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma on tänä vuonna tehnyt töitä jo 20 vuoden ajan. Minä olen tehnyt meribiologin ja tutkimussukeltajan töitä 19 vuoden ajan, joista 18 vuotta Velmun parissa. Onnea Velmu 20 v ja onnea oman Velmuni täysi-ikäistyminen!

Meren pohjalta päivänvaloon – Velmu 20 v

2010 oli ensimmäinen blogivuosi, ja heti löytyi blogi siitä, miten meribiologi odottelee innolla jäiden lähtöä pakkaillessaan sukellusvarusteita autoon.

.2011 toukokuun alussa meri on vielä ollut jäässä pohjoisella Perämerellä. Tänään on 29.5.2024 ja Perämeren pohjoisosista lähtivät viimeiset jäät käytännössä tällä viikolla. 

Vedenalainen luontopolku on pystytetty Perämeren kansallispuistoon ja sää hellii sukeltajia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Toukokuussa 2012 minua ovat työllistäneet vääränlaiset happipullojen kierteet ja työhaastateltavat, jotka haistattelivat puhelimessa, "koska en kumminkaan anna heille sitä työtä". En ole varsinaisesti päässyt mukaan kesän tiimin valintaan enää pitkään aikaan, mutta näitä ikäviä, ilmeisesti työvoimatoimiston väkisin patistamia, vastentahtoisia työnhakijoita en kyllä ikävöi. Muistan sen erään, joka oli kirjoittanut CV:nsä ruutupaperille lyijykynällä ja kun kyselin sähköpostilla, miten lajintunnistus onnistuu, vastaus oli "No kai ne levät nopee vois opetella". 2013 olen ollut valitsemassa työntekijöitä ja työharjoittelijoita kesäksi ja iloinnut jo valmiiksi työharjoittelijoiden ohjaamisen tuomasta riemusta. Toisaalta 2014 minua ovat kuormittaneet kaikki ne, jotka eivät päässeet meidän tiimiin.

Toukokuussa 2014 sen aikainen Pohjanmaan meritiimi teki opintomatkan Ruotsiin. Reissussa pohdittiin paljon myös tasa-arvoa. Matkalta kertyi paljon sukelluskokemusta tiimin uusille sukeltajille ja upeita vedenalaiskuvia, mielenkiintoisista tasa-arvokeskusteluista puhumattakaan.

Tunikaatit ovat alkeellisia selkärangattomia,jotka kasvavat suolaisemmissa merissä yhdyskuntina. Suomen rannikolta ei tunikaatteja löydy. Niitä nähdäkseen pitää hakeutua esim. Ruotsin länsirannikolle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Puna- ja viherlevien kirjo on Smögenissä Ruotsin länsirannikolla upea aivan laiturin kupeessakin! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

2015 Itämerelle oli saapunut Tanskan salmista suolapulssi, ja sen mahdollisia seurauksia haluttiin kartoittaa kiinteillä sukelluslinjoilla. Pohjanmaan meritiimi perusti 2015 linjat Perämerelle ja Merenkurkkuun. Ne sukellettiin ensimmäisten parin kesän aikana 2-3 kertaa maastokauden aikana, että saataisiin tietoa myös vuodenaikaisista vaihteluista lajistossa. Viimeisen kerran linjat sukellettiin 2018/2019. Nykyisin nämä kiinteät linjat ovat enää muisto vain. 

2016 huhtikuussa kollegani.Heidi Arponen kirjoitti siitä ihanasta hetkestä, kun veneet pitkän talvilevon jälkeen pääsevät taas vesille. 

Vene on saatu poijuun ja on aika mennä yöpuulle. Kuva: Johanna Kehus / Metsähallitus

Maastokauden valmistelut ja tiimin rekrytointi on jotenkin viivästynyt vuonna 2017. Tuo vuosi oli muutenkin itselleni erityisen raskas ja väärällä tavalla työntäyteinen, mutta siitä selvittiin, kuten myös maastokaudesta. Asioilla on tapana järjestyä aina jotenkin.

Vuonna 2017 alkoi myös kolmivuotinen Interreg-hanke SEAmBOTH, jota vedin yhdessä ruotsalaisten kollegojen kanssa. Hankkeessa mm. kerättiin kolmen vuoden ajan Velmu-menetelmällä vedenalaiskartoitustietoa.

Keväällä 2018 ollaan huhtikuussa suunniteltu maastokauden suunnittelemista. Kuulostaa tutulta.

Perämeren pohjoisosan ja Suomen ja Ruotsin yhteistyön kattava SEAmBOTH -hanke oli vedettävänäni vuosina 2017-2020. Keväällä 2019 hankkeesta osallistuttiin posterilla Pietarissa pidettäviin vuotuiseen GeoHab eli habitaattikartoituksen ja -mallinnuksen seminaariin. Sieltä lähes suoraan lähdettiin maastoon. Eipä vielä 2019 tiedetty, että seuraavana vuonna puhkeaisi maailmanlaajuinen pandemia, jonka takia kongressi- ja muut vierailut kaikkialle pysähtyivät lähes kahdeksi vuodeksi. Vielä vähemmän tietoa (ainakin allekirjoittaneella) oli siitä, että Venäjä pian aloittaisi sotilaserikoistoimensa Ukrainassa ja yhteistyö Venäjän kanssa pysähtyi osaltani tähän Pietarin kongressiin. Onneksi sieltä jäi elämän mittaiset muistot.

Suvin mallisuoritus haran heittämisestä lajiston varmentamiseksi. Kuva: Eveliina Lampinen / Metsähallitus

Keväällä 2020 olen vetänyt loppuun SEAmBOTH-hanketta samalla kun maailmaa riepotteli koronaepidemian alkaminen. Hankkeen loppuseminaari 20.2.2020 oli yksi viimeisiä yhteisiä tilaisuuksia, jossa näin työkavereitani ja kollegoitani. Sitten maailma sulkeutui. Ei ihme, että  huhtikuussa 2020 olen kaivannut lohtutyötä, joka tuo turvallisuudentunnetta omituiseen ja uuteen arkeen eristyeneenä työkavereista ja muusta maailmasta. Kenttätyötkin kilpistyivät tuolta kesältä hyvin vähiin pienen tiimin tekemiin Velmu-kartoituksiin Suomenlahdella ja Saaristomerellä. Tämä oli itselleni tähän mennessä ainoa kesä Metsähallituksen meribiologin 18-vuotisella urallani, että en päässyt lainkaan maastotöihin kesällä. Syksyllä pääsin lähes säälittävän tuntuisesti vajaan viikon mittaiselle armolahjalta tuntuvalle kenttäkeikalle eteläiseen Merenkurkkuun. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta vaikealta tuntui.

Vuoden 2021 kevättä kurittivat sekä edelleen jatkuva korona että Oulun toimiston palaminen .Maastoon pääsin jälleen, mutta hämmentävästi Saaristomerelle Seiliin. Sinne sitten kuljin lähes joka viikonloppu Oulusta koko kolmen kuukauden maastokauden ajan. Tänä kesänä eteläisessä Suomessa kartoitettiin Velmun toimesta riuttoja. Toisaalta oli antoisaa ja kiinnostavaa työskennellä muuallakin kuin Perämerellä, toisaalta lajisto ei ollut yhtä hyvin hanskassa ja kotimatka pitkä. Seilin saari kesällä oli tietysti upea.

Saaristomerellä 2021 tiimini käytössä oli moottorivene Aurelia, joka oli koko Saaristomeren kattamiseen aivan liian pieni ja hidas. Siirtymisiin meni kohtuuttomasti aikaa, mutta toisaalta työt saatiin tehtyä määräaikaan mennessä. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus

Maastokauden 2022 pääsin viettämään jo hiukan lähempänä Oulunkotia, Merenkurkussa ja pohjoisella Selkämerellä. Velmu-kartoituksissa keskityttiin uhanalaisista lajeista tehtyjen levinneisyysmallien maastovarmennukseen. Työ oli mielenkiintoista, mutta pohjatyö olisi pitänyt tehdä tarkemmin - harasimme kilometritolkulla eri jokien alajuoksuja ja ruopattuja jokisuistoja, vaikka monen lajin kohdalta olisin voinut sanoa heti suoraan, että tästä sitä ei ihan varmasti löydy. No, tulipa nyt sitten virallisestikin todettua. 

Viime vuonna tiimini teki sekä Velmu-töitä että perusti merenhoidon seurantalinjoja Merenkurkkuun ja Perämerelle. Velmu-kartoituksissa käytiin katsomassa Zonation-työkalulla määriteltyjä "hyvien" ja "huonojen" luontoarvojen laguuneja. Kesä oli mitä mielenkiintoisin, vaikkakin kovin työntäyteinen. Kilometrejäkin karttui, sillä työsarkaa riitti Korsnäsistä Tornioon.

Komeat suojaisat näkinpartaisniityt on nyt suojeltu luonnonsuojelulailla. Merenhoidon seurantalinjoille osui muutamia hyvin edustavia näkinpartaisniittyjä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Juuri nyt olen siis viimeisiä päiviä toimistossa. Maastokausi 2024 on suunniteltu. Tarkoituksena on Velmun töinä lähteä sukeltamaan hiekkasärkille ja harjusaarten vedenalaisille osille pohjoisella Perämerellä - aivan kotinurkilla siis! Suunnittelutyötä on tehty koko kevät ja kaiken pitäisi nyt olla valmiina. Maastossahan sen sitten huomaa, onko kaikkea tullut ajatelleeksi. Tämän kevään suunnittelun vastapainoksi sain vetää Itämeriaiheista työpajaa kansainvälisellä nuortenleirillä. Kokemus oli upea ja antoi toivoa tulevaisuuteen.

Velmun 20-vuotisen taipaleen aikana tämä on seitsemästoista kevät, jolloin suunnittelen Velmu-töiden maastokartoituksia kesäksi. Vuonna 2020 en saanut tehdä maastotöitä, ja vuonna 2005 ennen Metsähallitukselle tuloani tein töitä nykyisen Metsähallituksen-kollegani Kevinin kanssa Åbo Akademin ja Metsähallituksen yhteisessä meriajokashankkeessa. Velmu oli silloin tekemässä lähes ensimmäisiä maastopilottikokeiluitaan Saaristomerellä. Siellä minäkin sain kuulla syksyllä Ouluun avautuvasta Metsähallituksen meribiologin työpaikasta, jota sitten hain ja sain ja jossa edelleen istun. 

Pitkälle on tultu ja moni asia maastotöiden tekemisessä, menetelmissä ja varusteissa on muuttunut. Yksi asia kuitenkin on ja pysyy - maastokautta suunnitellaan aina keväisin.

Essi, meribiologi

EMMAt esittelyssä: Luontotyypit - Simo

Simojokisuisto on upea jokisuisto, jonka monet saaret ovat kyllä Natura 2000 -verkostossa, mutta vesialue eli jokisuisto itsessään ei. Jokisuiston ja sen edustan merialueen vedenalainen kasvillisuus on valtavan monipuolinen ja rikas ja alueelta löytyy paljon uhanalaisia vesikasveja. Kuva Suvi Saarnio, Metsähallitus.

Simon Satamalahti on tyypillistä pohjoisen Perämeren meriluontoa - hyvin hyvin matalaa. Kuva Suvi Saarnio, Metsähallitus.

Simo on vedenalaiselta luonnoltaan yksi Perämeren helmiä. Se valittiin EMMA-kohteeksi (ekologisesti merkittävä merialue) suuren ja upean jokisuistonsa (uhanalainen luontotyyppi), uhanalaisten lajiensa ja kalakantojensa vuoksi. Tiesitkö, että Simojoki on Torniojoen lisäksi ainoa Suomesta Itämereen laskeva patoamaton lohijoki? Tai että Simojoen suistosta löytyy valtavasti vesisammalia ja putkilokasveja? Kosteikkoja ja matalia rantoja, joilla viihtyvät lukuisat uhanalaiset lajit kuten esimerkiksi silonäkinparta?

Metsähallituksen Saumaton Perämeri #SEAmBOTH -meritiimi kartoittaa Simon Syvälahdella vedenalaista luontoa. Kuva Susanna Greus, Metsähallitus.

Simojoen edusta on ollut eräänlainen väliinputoaja Metsähallituksen ja SYKEn tekemissä VELMU-kartoituksissa (valtakunnallinen vedenalaiskartoitus) - se oli niin selkeästi jokisuistoa eikä merta, ja niin matalaa, että alue jäi pitkäksi aikaa kartoitusten ulkopuolelle. Vasta 2018 Saumaton Perämeri #SEAmBOTH -hankkeessa Simojoen suiston vedenalaisen luonnon kartoitukseen keskityttiin huolella, ja sieltä löytyikin sitten aiemmin avaamaton aarrearkku.

Vaarantunut silonäkinparta viihtyy Simossa. Kuva Noora Kantola, Metsähallitus.

Jos haluat tutustua Simon jokisuiston alueeseen tarkemmin, englanninkielinen blogi löytyy tämän linkin takaa.

Simon edustalta löytyy paljon erilaisia vesisammalia, kuten kaikista Perämeren suurista jokisuistoista. Tässä on mitä todennäköisimmini jokin Fissidens-suvun vesisammal. Kuva Noora Kantola, Metsähallitus.

Vellamonsammal (vasemmalla) ja jrantasiipisammal mikroskoopissa nähtynä. Simojokisuistossa ja sen edustan merialueella on paljon vesisammalia, jotka pitävät hyvin vähäsuolaisesta murtovedestä. Kuva Essi Keskinen, Metsähallitus.

Simojoen suistosta löytyy kyllä natura-alueita, mutta ne suojelevat lähinnä saaria eivätkä koko jokisuistoa, vaikka sieltä löytyy mm. suursimpukoita (pikkujärvisimpukka). Alue on matalaa ja hankalakulkuista heti väylien ulkopuolella, joten rannat ovat saaneet suurelta osin jäädä luonnontilaisiksi.

Essi Keskinen

Ratamosarpiot kurkottelevat Simon Harvakarissa kohti pintaa. Kuva Suvi Saarnio, Metsähallitus.

Onkalo sijaitsee Simon jokisuistossa juuri ennen merelle päätymistä. Metsähallituksen meribiologit ovat kartoittaneet Onkaloa ja Onkalonperää sekä VELMU- että SEAmBOTH -hankkeissa. Kuva Noora Kantola, Metsähallitus.

Pelastautumispukuun pukeutunut Metsähallituksen luontokartoittaja kahlaa rantavedessä kartoittamassa vesiluontoa Simon Onkalossa. Kuva Noora Kantola, Metsähallitus.

PIkkujärvisimpukka kurkottelee silttipohjalta ylöspäin. Se siivilöi sifonin ("suuaukon") ympärillä olevilla lonkeroillaan vedestä ravintoa ja happea ja voi liikkua jopa useita metrejä päivässä vahvan jalkansa avulla, jos sillä on kova tarve vaihtaa paikkaa. Kuva Pauliina Ahti, Metsähallitus.

Simon EMMA-rajaus pitää sisällään jokisuiston ja sisäsaariston. Kuva: VELMU

EMMAt esittelyssä: Geodiversiteetti - Leipäreet

Voiko merenpohjasta löytyä labyrintteja? Kyllä voi, Simosta Leipäreet -nimisen hädin tuskin pintaan asti ylettyvän saarijonon lounaispuolelta. Nämä uskomattoman matalat hiekasta ja kivikosta muodostuneet juuri ja juuri saariksi kutsuttavat lämpäreet sijaitsevat reilut 12 km mantereelta länteen ja ovat nousseet merestä vasta joitakin satoja vuosia sitten. Maankohoaminen jatkuu edelleen ja suurimmalle saarelle, tai pitäisikö sanoa saarentapaiselle, muodostuu muutaman vuosikymmenen jälkeen komea laguuni, flada.

Puolentoista metrin paksuinen savikerros muodostaa pohjaan kanjoneita ja labyrintteja. Kuva: Janni Ketola / Metsähallitus 

Leipäreet ansaitsee EMMA-statuksensa (ekologisesti merkittävät vedenalaiset merialueet) geologiansa ansiosta. Vuonna 2014 Metsähallituksen meritiimi oli alueella tekemässä sukelluksia kansalliseen vedenalaiskartoitusohjelmaan VELMUun ja törmäsi siellä hehtaarien laajuiseen savilabyrinttiin. 4-5 m syvän hiekkapohjan päälle on jääkauden jälkeen kertynyt tiivistä ja kovaa glasiaalisavea, joka on painunut 1-2 m paksuiseksi ”kakuksi” hiekkapohjan päälle. Aikojen kuluessa virtaukset ja jäät ovat sitten kuluttaneet saveen labyrintin - kanjoneita, kujia, kraattereita, seinämiä.

Sukeltaja ottaa näytettä saviseinämän harjalta. Valkoinen linjaköysi on 100 m mittainen sukelluslinja, joita tehtiin savikanjoneille mm. SEAmBOTH-hankkeessa ja kansallisessa vedenalaiskartoitusohjelmassa VELMUssa 2019 ja 2014. Kuva: Eveliina Lampinen / Metsähallitus.

Leipäreiltä etelään aina Hailuodon eteläpuolelle asti Perämeren pohjassa juoksee selkeästi tunnistettava savijuoste. Välillä savi yltää hiekkapohjan päälle, välillä savea löytää hiekan alta, kun hieman kaivaa. Savea saattaa tietysti olla paljon muuallakin, mutta tällä linjalla se yltää pohjan pinnalle asti. Mistään muualta Suomen rannikolta ei vielä ole löydetty vastaavia muodostelmia.

Vaikka savi on lähes kivikovaa, tai oikeammin kuin märkä saippuaa, vesikasvillisuuden mielestä se kelpaa kuitenkin pehmeäksi pohjaksi. Näkinpartaiset ovat työntäneet juurimaiset ritsoidinsa helposti kovan saven huokosista sisään ja kasvavat savella muina miehinä, tai kasveina. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Pohjoisen Perämeren savijuoste on päässyt osallistumaan taiteeseenkin. Hailuotolaisperäinen kuvataiteilija Inka Nieminen avasi lokakuussa taidenäyttelynsä Sea-changes Oulun taidemuseoon, ja Leipäreiden savilabyrintit pääsivät mukaan näyttelyn esittelyvideoon. Näyttelyssä ehtii vielä käydä ihmettelemässä, kuinka kaunista taidetta syntyy polttomattomasta hailuotolaisesta savesta, joka on varmasti samaa perua kuin Perämeren pohjassa kulkeva juoste.

Leipäreiden luodoilta löytyy hiekka- ja kivikkorantoja ja merestä pikkuhiljaa nousevia laguuneja. Kuva: Petra Saari / Metsähallitus

Leipäreiden vedenalainen kasvillisuus ulommilla riutoilla ja aaltojen pieksämillä rannoilla on karua ja vähälajista. Hiekkapohjilta löytyy kuitenkin mm. näkinpartaisniittyjä, ja suojaisessa laguunissa viihtyy rehevä ja hyvinvoiva putkilokasvillisuus. Saarilta löytyy myös upossarpio, Itämerelle kotoperäinen vaarantunut vesikasvilaji, jonka EU on määritellyt Suomen vastuulajiksi.

Leipäreet ovat lähes luonnontilassa lukuun ottamatta pientä satamaa ja muutamaa kalastajamökkiä.

Leipäreiden savilabyrinttien löytymisestä voi lukea enemmän tästä blogista.

Essi Keskinen

Savikanjonin pohjalta löytyy puutavaraa ja ankkuri. Kuva: 

Janni Ketola

 / Metsähallitus.

Leipäreillä on pari mökkiä ja paljon merestä kohoavia matalia kivikkoluotoja. Kuva: Petra Saari / Metsähallitus

Sukeltajan kuplat nousevat renkaana pintaan droonin kuvatessa savilabyrinttiä rosoisen merenpinnan yllä. Kuva: 

Jaakko Haapamäki

 / Metsähallitus.

Sukeltaja miettii, pitäisikö saviseinämän reunalla kasvavasta lyhyestä rihmalevästä ottaa näyte vai ei. Kuva: Janni Ketola / Metsähallitus.

Leipäreiden EMMA-rajaus pitää sisällään koko merestä kohonneen luoto- ja laguuniryhmän. Kartta: VELMU

GTK ja Metsähallitus kartoittivat savilabyrinttiä yhdessä #SEAmBOTH -hankkeessa maastokaudella 2019: https://seamboth.com/…/field-stories-metsahallitus-and…/

Videossa GTK ja Metsähallitus kartoittavat Leipäreiden savilabyrinttiä yhdessä

Video: Savilabyrintissa sukeltamassa

Video: Metsähallituksen luontokartoittajia töissä Leipäreiden luodoilla